Kellonaika on nyt 28.09.20 17:48

4 osumaa on löytynyt haulle 0

Rillan päiväkirja


Nostan satulan Rillan selkään hyräillen samalla. Uutuuttaan kiiltelevä satulahuopa ja saman sävyiset pintelit pääsevät tekemään debyyttinsä Isben estevalmennuksessa. Rilla hamuaa heinänkorsia lattialta ja mä pysähdyn hetkeksi rapsuttamaan sitä harjan juuresta. Mun vähäiset rahavarat kuivuvat olemattomiin tän harrastuksen kanssa, enkä mä varmaan ikinä enää pääse purjehtimaan, mutta mä en ole kovin huolissani. Kuun vaihteessa alkava (palkallinen!!! mun köyhä (vaikka ihan rehellisesti kyllä ei se niin kovin köyhää oo ollut) opiskelijaelämäni päättyy tähän) harjoittelu ei jätä mulle aikaa purjehtimiseen tällä kaudella kuitenkaan. Rilla ja valmentautuminen mahtuu mun kuvioihin paremmin, joten mun kannattaa myös panostaa niihin. Plus mä aion joka tapauksessa osallistua Kalla Cupiin, ehkä olis hyvä treenata ennen sitä.

Mä saan itseni ja Rillan pakettiin, joten irroitan tamman hoitopaikalta mennäkseni kohti ulko-ovea ja maneesia. Montaa askelta siihen suuntaan ei kuitenkaan ehditä ottaa, kun meille (mulle) puhutaan.
”Sinä siellä, pysähdy!” Mä pysähdyn paikalleni ja vilkuilen ympärilleni miettien, tarkoittiko se mua. Muita ei näy, joten mun on pakko olettaa niin. Käännyn katsomaan taakseni jossa tallin vakiokalustoon kuuluva blondi, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista (pitäisköhän, tässä on kuitenkin vuodenpäivät jo pyöritty), kävelee kohti. Se ei sano heitä, se ei sano mitään muutakaan, kyykistyy vain kohdalle päästyään tutkimaan Rillan jalkoja. Mä katson hämmentyneenä, kun se ottaa esiin mittanauhan ja alkaa mittailla.

”Ihan vaan tälleen, mut mitä helvettiä sä teet?” mä kumarrun kysymään Rillan mahan ali.
”Väärin ja väärään kohtaan laitetut pintelit voivat aiheuttaa ikäviä hiertymiä ja muuta vahinkoa hevoselle. TalliMestarina minä olen vastuussa hevosten hyvinvoinnista. Tarkistan siis tietysti, että olet laittanut pintelit oikein”, se puhuu kuin asia olisi ihan arkipäiväinen ja normaali käytäntö. Mä katsahdan Rillaa hämmentyneenä. Tamma ei ole moksiskaan ylimääräisestä pysähdyksestä vaan odottaa rauhassa, että matka jatkuu.

”Minkälaiset patjat olet laittanut pintelien alle?” mies on noussut ylös ja seisoo muistikirja ja kynä kädessään katsomassa mua. Musta tuntuu etten mä ymmärrä yhtään mitään siitä mitä ja miksi tapahtuu. Mun mielessä vaan käy, että mun pitäs ehtiä Isben valmennukseen ja mietin mitä kello mahtaa olla.
”Geelipatjat.” Mun vastaus kirjoitetaan ylös hyminän saattelemana.
”Ja missä olet oppinut pintelöimään?” blondi jatkaa kuulustelua. Mieleeni tulee että sen nimi on Penna. Mä kohautan olkiani vastaukseksi.
”Mistäpä mä muistasin”, mä sanon. Lisää hyminää ja kirjoitusta.
”Sinun on syytä päivittää osaamistasi, vasemman etusen pinteli on puoli senttimetriä liian ylhäällä. Kaikkien pintelien kireys on kuitenkin hyvä”, Penna ilmoittaa tuomionsa, kun saa merkitänsä tehtyä.
”Mikäli tarvitset opastusta asian kanssa, voimme sopia ajan, jolloin opetan sinulle pintelien laittamisen salat”, se jatkaa. Mä tuijotan sitä, enkä tiedä onko se tosissaan vai kuuluisko mun nauraa. Se katsoo takaisin, ilmeisesti odottaen vastausta.
”Öm… Kiitos, mutta mulla ei kyllä ole tarvetta”, sanon hämmentyneenä. Rilla tuuppaa mua turvallaan ja mä silitän sitä.
”Mikäli tarvetta ilmenee, olen käytettävissä”, Penna ilmoittaa avuliaasti, ennen kuin lähtee suuntaansa, luultavasti vaanimaan jotakuta muuta viatonta pintelien käyttäjää. Mä nyökkään ja katson hetken aikaa miehen loittonevaa selkää hämmentyneenä.

”Tapahtuko toi just oikeasti?” mä kuiskaan Rillalle, kun blondi on mennyt ja me jatketaan matkaa ulos tallista. Tamma pärskähtää, sen kummempaa vastausta siitä ei saa irti. Mä pudistelen päätäni, ja suuntaan maneesiin. Mulle on vähän hämärää mitä papuja ja muita rehuja maneesien eri osat on, mutta mulle riittää se tieto, että meidän valkka on uuden maneesin puolella. Näen Isben kuskailemassa puomeja ja tolppia pitkin sen toista puolikasta ja kävelen Rillan kanssa sinne.

Pennan yllättyshyökkäyksen takia me ollaan vähän myöhässä. Myöhästely on mulle hyvin tyypillinen ominaisuus, mutta mua ärsyttää olla myöhässä jos se on jonkun muun vika. Tarkistan satulavyön kireyden ja nousen sitten Rillan selkään. Ohjaan tamman käynnissä kiertämään maneesinpuolikasta ja katson samalla Isben estevirityksiä.

Viritys on väärä sana, sitä vois käyttää jos esteiden rakentamiseen olis käytetty Ikeasta ostettuja pottia ja satunnaista käsillä olevaa materiaalia puomin virkaa toimittamaan. Auburn ei varmaan ole koskaan edes nähnyt Ikea-pottaa ja sen estekalusto on todella kaukana niistä. Välillä vaikuttaa siltä, että kaikki kalusto maalataan joka käytön jälkeen, ne näyttää aina niin siisteiltä ja uusilta. Mä voin kuvitella sen olevan Auburnin käytäntö, mikään muu ei tämän tasoiseen paikkaan varmaan kelpaisikaan.

Mun lämmitellessä Isabella alkaa käydä läpi valmennuksen agendaa, joka on teiden huolellinen suunnittelu ja ratsastaminen. Mä irvistän itsekseni suunnittelu-sanalle. Suunnitteleminen on tylsää. Vaikka sille on syynsä, että sanonta hyvin suunniteltu, puoliksi tehty on olemassa. Luultavasti se toimii paremmin kuin mun taipumus tehdä ensin ja ajatella sitten… Sitä mä ainakin toivon, kun aloitetaan valmennustehtäviä.

Mä kuulen Rillan takakavioiden kolahtavan puomiin ja vilkaisen taakseni nähdäkseni putoaako se.
”Ajatus eteen”, Isabella huomauttaa, ”katse suunnittelee seuraavan tien ja hypyn. Takana oleva meni jo, jätä se taakse.” Mä palautan ajatukseni ja katseeni menosuuntaan. Rillan laukka on reipasta, hetken mä olen hukassa siitä mihin me oltiin menossa ja mitä hyppäämässä. Vähän viimetingassa mä käännän tamman esteelle. Päästään yli. Mä en jää miettimään menikö se hyvin. Mä keskityn seuraavan tien suunnitteluun ja ratsastamiseen. Siitä esteestä me ainakin mennään tyylipuhtaasti yli. Saan Isabellalta muutaman kehuvan sanan. Taputan Rillaa ja hidastan sen ravin kautta käyntiin.

Loppuverryttelyn aikana, Isben korjatessa esteitä pois kentältä, me  keskustellaan samalla tarkemmin ongelmakohdista ja siitä mitä tavoitteita mulla on. Mun tekee mieli vastata, että voittaa tietenkin, mutta se on vähän kuun tavoittelua tässä kohtaa. Mä en oikein ikinä ole osannut asettaa tavoitteita. Mitä se edes tarkoittaa? Jotain konkreettista, puhdasta rataa rataestekokeessa tai ihanneajassa pysymistä maastokokeessa? Jotain muuta, abstraktimpaa, kuten rohkeutta tehdä ratkaisuja ja luottaa niihin?

Mä jaan Isbelle mietteeni puhtaasta radasta ja ihanneajassa pysymisestä. Nainen kuuntelee ja toteaa niiden olevan hyviä tavoitteita. Mulle tulee hyvä mieli siitä, mun sisäinen kriitikkoni nimittäin pitää niitä lapsellisina.

”Tuli kans tästä suunnitelmallisuudesta mieleen, että voidaanko jossain kohtaa kattoa ratakävelyä?” kysyn päästäessäni Rillan ohjat liukumaan sormien välistä pidemmiksi. Mä taidan vielä käydä kävelemässä maastossa hetken loppukäyntejä.
”Joo, onnistuu”, Isabella sanoo viedessään viimeistä puomia takaisin varastoon. Mä nyökkään. Siihen me lopetetaan, päästetään seuraavat maneesiin.
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 10.03.20 19:22
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2070

Tallipäiväkirja 2020

Kytiksellä
3. helmikuuta 2020
#vahtimestarivaanila

“Josefina!” huikkaa Penna, huolellisesti yhtä ruotsalaisittain pidennettyä i:tä nimessäni käyttäen ja yhtä huolellisesti äänenvoimakkuuttaan säädellen niin, että se on oikeastaan kuin pienoishuikkaus. “Olisi pitänyt arvata, että täältä sinut löydän.”

Minä en tiedä miksi sen olisi pitänyt se arvata. Työpäiväni on juuri päättynyt, ja tapojeni mukaisesti olen hipsinyt tammatarhan luo vilkaistakseni hieman varsoja ennen lähtöäni. Katsokaas: varsoista tulee minulle hyvä mieli. Rakastan varsoja, ja kun nyt kerta olen jo pari vuotta asunut poissa kotikotoa, poden vakavaa varsavajetta.

Erityisesti meidän Kami varsoineen vetää minua puoleensa. Tai siis, tietystikään Kami ei enää ole meidän vaan Isabellan, mutta tamman harmahtava jälkeläinen tuo niin elävästi mieleen Kamilan omat varsa-ajat, että sydäntä pakahduttaa ja tulee kotoisa olo. Se huono puoli ihanissa varsoissa on, että jo aiemmin olemassa ollut varsakuumeeni kasvaa entisestään. Oi ja voi, kun Larakin vielä pian varsoo, ja Piki — ja voisipa Grannikin joskus...

“Minä olen pitänyt sinua silmällä”, Penna Vaanila leikkaa tiedotuksellaan haaveiluni katki.
“Mitä?”
“Vietät poikkeuksellisen paljon aikaa varsojen näköetäisyydellä. Siitä saattaa koitua stressiä siitostammoille, jotka voivat tulkita liikkeitään tarkkailevan sivussaseisoskelijan varsoja havittelevaksi saalistajaksi.”
“Mitä?”
“Siksi minusta olisi parempi, että jatkossa vietät aikaa tammojen ja varsojen kanssa vain ollessasi töissä ja sikäli kun se työtehtäviisi kuuluu.”
“... mitä.”
“Ja voin ilokseni luvata olevani valmis tyydyttämään”, Penna aloittaa sanoilla joita juuri kukaan ei varmaan koskaan haluaisi hänen huuliltaan kuulla irtoavan, paitsi jos on päästään vähäsen vialla, “sinun uteliaisuutesi varsoja kohtaan. Tästä lähin lähetän sinulle whatsappissa päivittäin kuvan varsoista, jotta näet niiden olevan yhä kunnossa ja kasvavan.”
“Mitä??”
“Ole hyvä. Tämä on sentään täyden palvelun talli, etenkin nyt kun minä olen talliMestarina.”

Ihan varmasti se käyttää isoa M-kirjainta.

“Öh…”
“No niin. Tulehan sitten. Minä saatan sinut autollesi.”
“Mitä? Heitätkö sä mut ulos tallialueelta?”
“En, en! En heitä vaan saatan!”
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.03.20 14:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020
Vastaukset: 8
Luettu: 292

Vilan päiväkirja

15.02.2020

Vila laukkasi kerrankin maltillisesti esteeltä toiselle. Ehkä johtui siitä, että olin uskaltautunut nostamaan korkeutta sieltä metrin hujakoilta parikymmentä senttiä ylemmäs eikä tamma enää voinut heittää treenejä niin sanotusti läskiksi. Metrin esteet kun tuntuivat tammalle olevan ihan lastenleikkiä, vaikka tietenkin niiden kanssa tarvitsi sitä ratsastajan tukea ohjeiden ja apujen muodossa. Se oli nähty kisaradoilla useampaan otteeseen... Treenit kotosalla menivät useimmiten vallan mainiosti, mutta kisoissa puolestaan meikäläinen hermoili vähän liikaa ja sen takia harvemmin kisoissa pärjättiin.

Koko talliväki tuntui puhuvan vain ja ainoastaan alkavista valmennuksista. Tietty olin itsekin ollut oikein innostunut ajatuksesta, että pääsisin Vilan kanssa valmentautumaan, mutta sitten oli iskenyt todellisuus vasten kasvoja: Mistä mä rahat vedän sellaiseen?
Halusin pitää Isabellan valmentajana, koska a) en uskaltanut kysyä keneltäkään muulta b) Isabella tunsi minut ja ennen kaikkea Vilan, joten nainen oli ihan luonnollinen valinta meidän/minun valmentajaksi.

Mutta Isabella oli kuitenkin Isabella Sokka,  joten siitä lystistä todellakin piti maksaa. Olin kyllä valmis maksamaan yksityisvalmennuksesta kerran kuukaudessa siitäkin huolimatta, ettei mulla todellakaan tulisi olemaan varaa mihinkään ylimääräiseen (= kalja, roskaruoka, Netflix, Viaplay, Spotify) enää ikinä...
Mutta sitten oli saapunut pelastava ritari valkoisen ratsun selässä. Tai oikeastaan pelastava prinsessa ruunikon hevosen selässä. Olimme nimittäin lyöneet Matilda Tammilehdon kanssa niin sanotusti hynttyyt yhteen (Ei! Ei sillä tavalla!) ja sopineet Isabellan kanssa, että nainen pitäisi meille parivalmennuksen kerran kuussa. Ei enää tuntunut yhtään suolaiselta se valmennusmaksu sen jälkeen, kun sen sai jakaa jonkun toisen kanssa.


Kun olin tyytyväinen niin minun kuin Vilankin työskentelyyn, oli aika lopetella. Loppuverkkojen jälkeen laskeuduin selästä ja ei muuta kuin tallin puolelle.
Vilan kaviot kopisivat lattiaan, kunnes se pysähtyi, nosti häntäänsä aavistuksen ja plöräytti kasan sitä itseään keskelle tallikäytävää. Eipä se mua yleensä olisi hetkauttanut, mutta huomasin Pennan hyökkivän paikalle saman tien.
"Joo, siivoan ne kyllä kunhan oon Vilan saanut hoidettua", puuskahdin tallimestarille ennen kuin se alkaisi valittamaan asiasta. Penna ei tuntunut kuuntelevan mua yhtään. Se vain kyykistyi höyryävän kakkakasan ääreen ja veti kumihanskan käteensä.
Mitä v...!?

Siinä se kyykisteli, tutki Vilan paskakikkaretta kaksin käsin (hajoitti sen, haisteli sitä enkä olisi yhtään ihmetellyt vaikka olisi maistellutkin)  ennen kuin jostain nykäisi esiin muistilehtiön sekä kuulakärkikynän. Lehtiöön se kirjoitti jotain, potkaisi kasaa ja nousi sitten ylös kääntäen katseensa minuun, koska en ollut hämmennykseltäni tajunnut jatkaa matkaani.
"Paljonko sinä painat?" Penna kysyi mittaillen katseellaan meikäläisen ruhoa.
"Täh?!"
"Niin, paljonko painat?" tallimestari uteli.
"En minä tiedä... En oo käynyt hetkeen puntarilla", änkytin ällistyneenä.
Penna pyöräytti silmiään tuohtuneen oloisena, naputti muistilehtiötä kynällään (toim. huom. ei ollut muistanut riisua kumihanskaa) ja tuijotti minua tuohtuneena.
"Pitäisi tietää! Hevosen lannan laatu kertoo paljon kyseisen yksilön terveydentilasta ja teen tutkimusta, vaikuttaako ruokinnan lisäksi treenit sekä ratsastaja hevosen hyvinvointiin. Unohtamatta tietenkin talliolosuhteita, jotka täällä ovat luonnollisesti laadukkaat", Penna selitti lopulta enkä kyllä yhtään peitellyt huvittuneen hämmentynyttä ilmettäni.
Meinaskohan se kysellä ihan jokaiselta ratsastajalta niiden painoa? Aiii saaakeli, sen mä halusin kyllä nähdä! Kuinkahan monta litsaria Penna tulisi saamaan?

"No tuota, mä ilmoitan sulle huomenna, paljonko painan", ähkäisin sitten. Ei mulla kyllä puntaria kotosalla ollut.
Olisikohan  kotosuomeen palanneella Aliisalla? Tuskin, mutta ehkä mä voisin sen varjolla kutsua itseni kahville Pitkikselle? Ihan vain kahville... Ihan niin kuin vuosi sitten, kun Huru oli leiponut pullaa ja menin sinne niitä syömään ihan kaveripohjalta. Ja sitten saattoi lähteä vähän lapasesta.

Kaisallakaan ei olisi asiaan mitään sanomista koska me ei seurusteltu, se oli töissä ja kai mä nyt kavereitani sain nähdä?! Nähdä ja ehkä tehdä jotain muutakin... Ei kun ei! Ihan kaverillisesti pelkästään kahville kutsuisin itseni.

kirjoittaja Anton S.
lähetetty 15.02.20 17:47
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4431

Meidhirin päiväkirja

8.2.2020

Pyöräytin vielä yhden laukkavoltin Meikulla ja siirsin sen sitten raviin. Ori oli tehnyt töitä hyvin. Mä olin oikein tyytyväinen siihen ja sen työpanokseen tänään. Me loppuravailtiin tovi vähän löysemmillä ohjilla, sen jälkeen siirsin kevyestä hiestä höyryävän irlantilaisen käyntiin ja me käppäiltiin hakemaan vilttiä sen päälle. Vanha maneesi oli tyhjillään lauantai-iltapäivänä, kun suurin osa tuntui käyvän tallilla kohtuu aikasin viikonloppuisin tai sitten ne nautti uudesta maneesista ja sen aavistuksen raikkaammasta tuoksusta. Pari kierrosta käyntiä selästä ja hyppäsin sitten talikon ja lantasaavin kohdalla alas. Oman hevosen kikkareet pois hiekan seasta ja sitten pikapikaa tallin lämpöön. Mulla oli kylmä, koska olin ensin ollut tekemässä tallitöitä enkä ollut ehtinyt hakea lämpimämpää päälle tai edes juua lämmittävää vihreetä teetä, mutta ehkä nyt tän jälkeen.

Tallissa oli kohtuu hiljaista, mä jätin ensin Meikun käytävälle, että saisin siltä varusteet mahdollisimman mutkattomasti pois päältä.

‘’Moi Ellen!’’ mua moikattiin selän takaa, kun poistin suojia.

‘’Moikka’’, totesin Tildalle, joka roikotti perässään Fellua.

‘’Olitko ratsastamassa? Oliko maneeseissa porukkaa?’’ Tilda kyseli ystävällisesti terapeuttimainen ilme naamalla.

‘’Olin ja ei ollut ainakaan vanhassa maneesissa’’, kerroin sille samalla kun yhdistin jännesuojat toisiinsa.

‘’Okei, ehkä mekin sit mennään tammi-areenalle’’, Tilda pohti asiaa ja varmaan myös mun päänsisäisiä ajatuksia.

‘’Häh, minne?’’

‘’Tammi-areena eli se sun mukaan vanha maneesi’’, nainen selitti mulle.

‘’Niin joo, aivan, meni vähän ohi.’’

‘’Joo, ymmärrän, mutta kannattanee varoa sanomatta sitä vanhaksi jos täällä on vaikka mielensäpahoittajia’’, Tilda naurahti kuivasti ja osoitti sitten Meikkua koulupiiskalla. ‘’Ootko pian valmis, jos päästäisitte meidät ohi?’’

‘’Juu, ollaan nyt, oota ihan hetki’’, ähisin ja puhisin kun nousin kyykystä ja irrotin orin naruista vaihtaakseni sen paikkaa karsinaan.

‘’Kiitos, kiitos’’, Tilda hymyili ja lähti vanhaan maneesiin.

Mä kävin nopeaan viemässä varusteet ja tavarat satulahuoneeseen, ettei ne olisi tiellä eikä Vaanilalla olisi valittamisen aihetta. Mä olin jostain syystä jatkuvasti sen tiellä tai mun Audi tai hevonen tai varusteet tai asenne. Harmitti että se oli niin perse välillä, sillä sitä oli muuten kiva kattella sen luonne vaan hyppi silmille. Komea poika.

Palasin karsinalle parin harjan kera ja aloin sukimaan oria, joka etsiskeli kuivikkeiden seasta heinänkorsia. Mä harjasin Meikkua kaikessa rauhassa ihanan hiljaisessa tallissa ja otin aikani sen kanssa. Mulla ei ollut kiirettä muualle kuin lämpimään suihkuun. Kun mä olin kyykyssä harjaamassa jo lähes valkoisia jalkoja, kuulin tutun vihellyksen lähestyvän meidän päätyä. Nousin hitaasti ylös ja olin sopivasti muhkean hevoseni takana, josta pystyin tarkkailla kuinka se ensin poikkesi Riepun ja Lefan karsinoilla. Kurkin hevoseni selän yli kalterien välistä kuinka vaaleatukkainen nuori mies painoi naamansa tangolla roikkuvan loimen sisäpuolelle. Kuului syvä sisäänhengitys. Sitten se teki saman Riepun loimelle.

Homma mitä Penna-Kynä teki oli mielenkiintoista näin draamannälkäiselle sivustaseuraajalle. Mies vaihtoi toiselle puolelle ja nuuskaisi myös Epin loimea. Sillä oli pohtiva ilme ja se jopa palasi haistamaan Riepun loimea. Ja vielä kerran Epin. Sitten se lähestyi meitä. Mä pidätin hengitystä ja toivoin ettei se huomaisi mua heti. Tangolla roikkui ratsastusviltti ja toppaloimi. Oli jännittävää tarkkailla kumman loimen se valitsisi. Sitten Penna levitti eteensä toppaloimen sisuksen ja veti syvään henkeä samalla kun se oli naama loimessa kiinni.

‘’Mitä teet?’’ kysyin siltä virne naamalla.

Säikähtänyt nuori mies irrotti otteensa Meikun toppaloimesta ja perääntyi pari askelta.

‘’Veikö kissa kielen, hah?’’ virnuilin ja siirryin karsinasta pois. ‘’Vai oliko niin huumaava haju loimissa?’’

Hetken se vielä näytti tyrmistyneelle sitten se avasi suunsa: ‘’Kuten sä tiedät, mä olen nyt talliMestari(!!), ja minulle hevosten hyvinvointi on todella tärkeää. Eli loimien puhtaus on yksi osa sitä, jos et vielä päätellyt sitä itse. Ja Nyt! teen kartoitusta, jos tarvitsee kertoa Sisaruksille, että antavat varoituksia niille, jotka ei huolehdi hevostensa loimien puhtaudesta’’, Vaanila oli kyllä taitava, ei käy kieltäminen, se oli siirtänyt nolostumisen toisaalle ja dominoi tilannetta verbaalisesti.

‘’Jaa vai niin’’, totesin nasevasti myhäillen, jos mulla ei ollut muuta niin äänensävy oli aseena. ‘’Aattelin, että oisin saanut susta Penna-Kynä Vaanila, jotain teetä muille läikytettäväksi, siitä kuinka näin tallimestarin haistelevan hikisiä loimia, mutta nää kaikki loimet taitaapi olla puhtaita. Vai mitä? Taisit vähän pettyä, oisit takuulla nauttinut vanhasta likaisesta loimesta, jos tykkäät niin meille voi tulla sellasia haistelemaan, varastossa on vanhojen ponien loimet odottamassa uusiokäyttöä. Tervetuloa ja hyvää päivän jatkoa!’’

#vahtimestarivaanila
kirjoittaja Ellen N.
lähetetty 08.02.20 21:54
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Meidhirin päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 1955

Takaisin alkuun

Siirry: