Kellonaika on nyt 29.11.21 5:00

6 osumaa on löytynyt haulle 0

Buugin päiväkirja

Mysteerimies osa 2.

3. heinäkuuta 2021
#eeli

“Ja se kirjava on tosi mukava tyyppi! Aina työntämässä päätään kainaloon ja kerjäämässä rapsutuksia”, kuulin etäisesti jonkun puhuvan loungen puolella reagoimatta kuulemaani kuitenkaan sen kummemmin.
“Niin se sirkushevonen”, kuului toinen ääni kääntäessäni samalla hetkellä ovenkahvaa. Katsoin loungessa seisovia mieshenkilöitä kysyvästi toinen kulma koholla. Toisen ilme ei värähtänytkään, mutta toisen ilme vaihtui ensin kauhistuneesta pahoittelevaan - jolloin tajusin, että he puhuivat minun hevosestani - ja pahoittelevasta helpottuneeseen miehen nähdessä hymyn kiirivän kasvoilleni.
“Puhutaanko täällä pahaa mun hevosesta?” kysyin huvittuneena.
“Hah, ehei. Mä tässä just kerroin Pennalle, kuinka ihmisrakas Buugi on. Oikea halinalle”, ruskeatukkainen mieshenkilö vastasi se sama valloittava hymy kasvoillaan, minkä olin nähnyt muutamia kertoja aiemminkin. Punastuin ja käänsin katseeni lattiaan.
“Ei se mitään rapsutuksia halua vaan herkkuja”, Penna totesi nasevasti ja lähti kävelemään suuntaani. “Kannattaisi ehkä rajoittaa niiden syöttämistä.”
“En mä ees p…” aloitin Pennan ollessa jo lähes vierelläni, mutta mies jatkoikin matkaansa ohitseni loungen ovesta ulos. “...paljon syötä sitä!” hihkaisin perään huvittuneena, vaikka en ollut varma, kuulisiko hän enää. Penna oli Penna, vaikka voissa paistaisi.

“Älä välitä siitä”, toinen mies sanoi pahoitteleva hymy kasvoillaan. Hän haroi hiuksiaan hetken, mutta antoi niiden lopulta asettautua. Katselin kiekuroita hetken, kunnes tajusin, että minun pitäisi ehkä vastatakin jotain.
“Ehen mä ottanut sitä edes tosissani”, naurahdin ja käänsin katseeni samalla lattiaan.
“Me ei olla muuten taidettu vieläkään esittäytyä kunnolla”, mies vaihtoi lennosta puheenaihetta ja lähestyi minua. “Elias Lammi, Eeliks kutsutaan”, hän ojensi kättään ja hymähti. Nostin katsettani. Hoidetun näköinen kämmen, jossa oli hyvin pitkän näköiset sormet ja ranteessa joku hienomman mallinen aktiivisuusranneke, oli hyvin turvallisen tuntuinen.
“Ehm. Jemiina. Rajala”, vastasin pätkivästi kohottaessani kättäni tervehdykseen. Uskalsin jopa vilkaista niitä kauniita silmiä, joita olin aiemmin ihaillut vain kaukaa.

--

Kävelin Buugin laidunta kohden hypähdellen ja riimunarua holtittomasti pyöritellen. Olin täysin omissa maailmoissani, enkä ollut edes täysin varma syystä. Eivät miespuoliset henkilöt minua tällaiseen tilaan saisi - ainakaan yleensä. Edes kovaan ääneen ja miljoonalla eri kielellä tervehdyksiä huudellut Viivi ei saanut minua palaamaan tähän maailmaan. Mikäli tyttö ei olisi juuri hakenut poniansa laitumelta, olisi hän varmasti jäänyt roikkumaan perääni jonkinnäköiseen vastakaikuun saakka. Mutta nyt tämä joutui vain tyytymään kohtaloonsa ja jatkamaan matkaansa.

Kiinnitin narun Buugin riimuun, mutten pyytänyt sitä vielä liikkeelle. Nostin käteni sen kaulalle ja silitin sitä pitkin vedoin.
“Tiedätkö mitä Buugiseni. Et ole sittenkään nolannut minua ihan täysin ja taidan antaa sinulle sen keväisen pelleilysi anteeksi”, kuiskuttelin rauhallisella äänellä hevoselleni. Buugi kuunteli toisella korvalla ja seurasi toisella laidunkavereidensa liikkeitä. Se tiesi mitä oli tekemässä.
“Oletko valmis puunattavaksi?” kysyin pilkkuponiltani. Buugi hörähti. Oletin sen olevan myöntävä vastaus.
kirjoittaja Jemiina R.
lähetetty 15.08.21 22:18
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Buugin päiväkirja
Vastaukset: 5
Luettu: 303

Buugin päiväkirja

Mysteerimies

11. toukokuuta 2021
#eeli

- Voitko kävellä niin kuin oikeat hevoset? tiuskaisin Buugille sen matkiessa vuorotellen kengurua, pegasusta ja sivuttaissuunnassa liikkuvaa rapua. Tuleva huippuratsuni halusi näyttää jokaiselle katseluetäisyydellä olevalle hevoselle ja ihmisille, kuinka hienot liikkeet sillä oli. Buugi oli kuitenkin siitä mukava tapaus, ettei se koskaan yrittänyt karata tai osua ihmiseen vahingossakaan, silti sen riekkuminen oli toisinaan rasittavaa.

Lähestyessämme tallia, vastaan käveli mies, jonka kanssa katseemme kohtasivat sadasosasekunnin ajan. Ohitettuamme tämän, minun oli pakko vilkaista taakseni ja tehdä tarkempi analyysi. Mies oli myös kääntynyt kannoiltaan. Hän siirsi ruskeaa kiehkuraa otsaltaan, hymyili ja laittoi kätensä takaisin verkkareidensa taskuun. Juuri kun olin väläyttämässä loistavaa hymyäni, Buugi päätti ilmoittaa itsestään raikuvalla hirnahduksella. Minun oli pakko sulkea teatraalisesti korvani ja kääntyä menosuuntaan, etten kompastuisi järkyttyessäni hevoseni metelistä. Kun Buugi lopulta hiljeni ja sain sen pysähtymään, katsoin taakseni - mysteerimies oli kadonnut.
- Kiitos, tuhahdin harmistuksissani Buugille sen toljottaessa minua autuaan tietämättömänä.

Kuoriessani Buugia viimeisistä talvikarvojen rippeistä, mietin kuumeisesti, kuka kohtaamani mies olisi voinut olla. Viimeisen kuukausi oli ollut kiirettä niin työrintamalla, kuin Andren ja Rommin liikutuksissa, etten ollut kerennyt käymään Auburnissa kuin juuri ja juuri kerran - kaksi viikossa. En siis pitänyt minään ihmeenä, mikäli tallille olisi tullut huomaamattani esimerkiksi uusi yksäri omistajineen.
- Tässähän pitää oikein alkaa perehtyä asiaan, sanoin Buugille myhäillen.
- Ja ensi kerralla et sitten nolaa minua.

Topics tagged under eeli on Foorumi | Auburn Estate Jemiaketuttaabuugi
kirjoittaja Jemiina R.
lähetetty 16.05.21 9:29
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Buugin päiväkirja
Vastaukset: 5
Luettu: 303

Tallipäiväkirja 2020-21

Kevät, vappu, kiima
Vappuaattona 30.4.2021

Pontus ei tahdo antaa kiinni. Isabella lähestyy sitä toiveikkaasti liina käsissään ja harmittelee, että Elias on selän takana todistamassa tätä epäonnisesti alkavaa näytöstä. Perijätär heiluttelee muhkeaa, kaikessa kirkkaanoranssisuudessaan varmasti kauas hohtavaa porkkanaa ja maanittelee lempeästi, mutta ansa houkuttelee paikalle vain uteliaan Leevin ja Banskun. Pontus on liian epäluuloinen. Muutenkin Isabella luulee tietävänsä, mistä kiikastaa.

Vain reilu viikko sitten Kallaankin oli rantautunut kauniiden keväisten päivien kitkeräksi jatkumoksi muutaman päivän kestänyt takatalvi. Lumipeite oli ollut vain hetkellinen ja morsiushuntuakin ohuempi, mutta pienen ponin se oli vetänyt pahasti matalaksi. Isabella oli tehnyt iltatallia yhdessä Jonathanin kanssa ja katsonut, miten Leevi ja Bansku, monien muiden hevosten tapaan, olivat saaneet suoranaiset lumihepulit. Ruunat olivat nelistäneet tarhassa kuin viimeistä päivää – sitä sellaista riemua ilmentäen, jota vain lapset ja eläimet vastasataneesta lumipeitteestä saivat.

Toista oli ollut Pontuksen laita. Poniori oli kököttänyt tarhan nurkassa suoranaisen epätoivon kourissa. Sen muhkean muodokas ja yhä talvikarvainen takapuoli oli kohti oletettua tuulensuuntaa ja pää roikkui apealla korkeudella. Korvat olivat tuohtumusta osoittavassa luimussa ja sisään talliin ori oli lähtenyt reippaammin kuin koskaan ennen. Isabella ja Jonathan olivat yhdessä arvelleet, että poni oli masentunut pahemman kerran takatalven peittäessä alleen lupaavasti alkaneen ruohon kasvun.

Nyt on toisin. Sää on jälleen aurinkoinen, ei erityisen lämmin tosin. Luonto on herännyt tosissaan eloon, puut ja pensaat ovat nupuillaan. Tarhojen ruoho käy kovaa eloonjäämistaistelua: se yrittää sitkeästi kasvaa, kun samaan aikaan aitojen sisään ilkeästi loukkoon teljetyt hevoset koettavat saada suuhunsa jokaisen alkavan tupsun niin tarhan sisäpuolelta kuin aitojen raoistakin. Tähän aikaan vuodesta ruoho on todellakin aidan toisella puolella vihreämpää, sillä sisäpuolella sitä ei liiemmälti ole. Ei ainakaan Pontuksen tarhassa, sillä poni käyttää kaiken tarmonsa lyhyidenkin korsien huolelliseen nyhtämiseen, kuin kaiken paljaaksi kaluava lammas konsanaan.

Leevi ja Bansku hamuavat niin ahnaasti Isabellan käsiä, että tämä heltyy ja napsauttaa porkkanan ruunille puoliksi.
“Pontus on välillä tällainen”, hän mutisee Eliakselle, joka vain hymyilee valloittavasti.
“No, ponit.”
“Niin.”

Isabella mittailee etäisyyttä Pontukseen ja tarkkailee sen olemusta. Lähteekö poni näyttävästi karkuun ja nolaa hänet harjoittelijan edessä?? Toisaalta, se on löytänyt pienehkön läntin voikukkia ja yllättävän pitkäksi venähtäneitä ruohoja tai heiniä (näyttivät rairuoholta, mutta mitäpä Isabella lajikkeesta tiesi – hän ei ollut mikään biologi). On todennäköistä, että poni ei luovu saaliistaan, ei ainakaan takatalvitraumansa jälkeen. Niinpä Isabella yksinkertaisesti astelee Pontuksen luokse ja napsauttaa liinan kiinni.

“Kävipä tuuri”, hän puhahtaa Eliakselle, ihan siltä varalta, että ensi kerralla poninmetsästys ei suju näin nopeasti. Elias auttaa heidät portista, kulkee edellä ja häipyy sitten rivakoin askelin tammatarhoille. Pontus taas kävelee hitaasti, oikeastaan jopa vastahakoisesti, ja välillä Isabellan täytyy hipaista sitä raipalla takapuolen suuntaan, jotta harmistunut poniori etenee ollenkaan.

Lantalarakennuksen päätyyn on aidattu väliaikainen pikkutarha, kuin sairastarha tai ehkä sitäkin pienempi, ja Isabella ajattelee, että pitäisi oikeastaan keksiä jokin pysyvämpi ja kauniimmin toteutettu järjestely. Elias on ollut niin reipas ja Pontus niin hidas, että tämä on ehtinyt heidän edelleen. Ja hyvä niin, tällä tavoin kaikki on sujuvampaa. Pulskea Pontus on edelleen haluton liikkumaan, kunnes tapahtuu muutos. Sen epäilemättä ruuan tuoksuja erottelemaan tottuneet sieraimet nappaavat ilmasta aivan toisenlaisen hajun, ja yhtäkkiä poni jähmettyy valppaana. Se jännittyy ja pörhistyy, alkaa hörisemään hurmaavasti. Isabella valmistautuu syöksähdyksiin, antaa ponille vapaammin liinaa. Pontus alkaakin tanssahdella hörinänsä lomassa, sen askellukset muistuttavat piaffea ja passagea.

“Ohho! Onkohan poniherran potentiaali kouluradoilla aliarvioitu?” naurahtaa Merja, joka astuu juuri ulos autostaan jonka on reteesti pysäköinyt aivan tammatallin sisäpihalle johtavan ruusukaaren ja kulkuaukon tukkeeksi.
“Varmasti on”, Isabella mutisee ja katsoo osin ihmeissään, miten ryhdikkääksi Pontus on itsensä oikein kerännyt.
“Sepäs on viriili! Ei ole edes nuuhkaissut tamman takapuolta ja tuollaiset soidinmenot! Ainakin hajuaisti toimii, ja epäilemättä Hani on kiimassa”, Merja huomauttaa hyväntuulisesti ja nyökkää kohti kirjavaa tammaa, joka hörisee ja keikistelee houkutuslintuna pienessä aitauksessaan Eliaksen pidellessä varuiksi riimunnarusta.

“Olisi tämän varmaan voinut hoitaa luomunakin, poneja kuitenkin”, Merja jatkaa, ja Isabella kohauttelee olkiaan.
“Niin kai. Arvoimme Amandan kanssa kahden vaiheilla”, hän vastaa, eikä sano, että Amanda oli tuttuun tapaan ollut tammansa turvallisuudesta hysteerinen. Sisko ei välittänyt katsoa astutuksia eikä varsomisia, ei ainakaan jos oli pienintäkään mahdollisuutta sille, että jotain saattaisi mennä pieleen – ja ainahan sitä oli. Niinpä astutustavasta ei ollut ollut kahta sanaa, ei edes Isabellan huomautuksen jälkeen, että oreille siinä yleensä sattui pahemmin.

Oli jopa hellyyttävää, miten paljon Amanda rescue-poninsa puolesta huolehti. Noin muuten Hani oli kyllä jäänyt harmillisen vähälle huomiolle sen jälkeen, kun Minka oli jättänyt Auburnin ja muuttanut Nakin kanssa Saksaan. Amanda itse oli liian pitkä sen selkään, vaikka pajuvartisena varmastikin riittävän keveä. Viivi oli joskus ratsastanut tammaa, mutta Hanin herkkyys ei sopinut tytön räväkälle luonteelle, eikä tämä ollut saanut lupaa itsenäiseen liikutukseen. Amanda juoksutti ja ohjasajoi Hania toisinaan ja ehkä sillä oli joku muukin kuin Viivi ratsastanut, mutta liian vähällä liikunnalla kirjava tamma oli silti talven ajan ollut. Varsakesä oli sille oikeastaan varsin sopiva lähitulevaisuus, vaikkakin Isabella olisi mieluusti nähnyt sen paremmassa lihaskunnossa ennen tiineysaikaa.

“Eiköhän se ole ihan riittävän hyvässä tunnelmassa!” Merja hihkaisee ja kiskaisee Isabellan takaisin kiimanhuuruiseen nykyhetkeen. Tämä nyökkää ja lähtee päättäväisen lempeästi ohjaamaan liinassa nykivää Pontusta kohti valmiina odottavaa pukkia (jota on ponioria varten madallettu usean kymmenen sentin verran).
“Vie Hani valmiiksi oriaseman pilttuuseen, nyt on sopiva aika poistua kun Pontus on niin sanotusti työn touhussa”, Merja vinkkaa Eliakselle, jonka vastuulla ponitamman siirtely paikasta toiseen tänään on.

Sitten Pontus tuleekin valmiiksi. Se hylkää pukin örähtäen, hengittää raskaasti ja kimmeltää kevyessä hikipeitteessä. Isabella rapsuttaa sen kultaan taittavaa ruskeaa karvaa, lepertää ja kehuukin omaksi yllätyksekseen. Viivi olisi varmasti kiukkuinen pitkän aikaa, kun ei itse päässyt ohjailemaan “siitosoriaan”. Cee oli kuitenkin ollut ihmeellisen tiukkana, ei ollut halunnut, että Viivi osallistuu tapahtumaan. Siinä he ovatkin eri mieltä: Isabella on Viiviä nuorempana nähnyt astutuksen jos toisenkin, eikä mahdollisessa elämän syntymisessä ollut hänen mielestään mitään ihmeellistä.

Merja on pukenut ylleen suunnilleen kainaloihin asti ylettyvät kumihansikkaat ja teurastajan vaatetusta muistuttavan tyylikkään essun. Napattuaan pukin sisältä Pontuksen täyttämän säiliön tämä heittää tavaksi muodostuneesti rivon vitsin ja häipyy sitten siemennyshuoneeseen, jossa Hani ja Elias häntä odottavat. Hetken mielijohteesta Isabella nappaa yhä ryhdikkäästi seisovasta ja ilmeisen tyytyväisestä Pontuksesta puhelimellaan kuvan. Keväinen aurinko kelmeilee sen karvalla kauniina ja Viivi vastaa järisyttävällä emojiryppäällä ja gif-tulituksella noin sadasosasekunnissa viestin lähettämisen jälkeen.

“Pontus hoiti hommansa hurjan hienosti, voit olla ylpeä! Toivotaan, että Hani tiinehtyy”, Isabella on kirjoittanut saatetekstiksi, halunnut lisätä toivovansa, että varsa saa isänsä värigeenit. Mutta hän ymmärtää sitten, että sillä ei ole niinkään merkitystä. Pieni ponivarsa myytäisiin, jos luoja soi sen ylipäätään saavan alkunsa, ja niin kovasti kun hän toivookin tallinsa kasvattavan vain esteettisen perusvärisiä ratsuja, on kirjaville poneille olemassa omat hävyttömän vilkkaat markkinansa.        
 
Kun Isabella on palauttanut hämmentyneen Pontuksen tarhaan ruunattujen entisten siitosoriystäviensä ihmeteltäväksi (kai ne haistavat, mitä on juuri tapahtunut), hän liittyy Merjan ja Eliaksen seuraan tammatallin siemennyspisteellä.

“No, tämä tuli kuulkaa valmiiksi. Ei tässä sitten muuta, oli hauska tavata Elias! Pidähän yhtä hauska vappu kuin Pontuksella!” Merja hihkuu hyvästiksi ja vilkuttaa Isabellalle ennen kuin kaasuttaa kyseenalaiselta parkkipaikaltaan horisonttiin. Isabellaa hävettää eläinlääkärin puolesta ja hän vilkaisee nolostellen Eliakseen. Nuorukainen ei kuitenkaan näytä tippaakaan häiriintyneeltä, vaan päinvastoin hohottaa Merjan mauttomalle vitsinpoikaselle jotakuinkin ääneen.

“Hanin voi viedä takaisin tarhaan. Erinomaista vappua!” Isabella toivottaa mekaanisen ja mielikuvituksettoman kuuloisena.
“Selvä se, pomo! Nautinnollista vappua sinullekin!” Elias vastaa ilkikurisesti ja iskee jopa leikkisästi silmää, mokoma. Silmänisku on hienovarainen, niin hienovarainen, että se on varmasti harjoiteltu tai vähintäänkin paljon käytetty. Ehkä jopa tiedostamaton, eikä Isabella voi kuin pudistella päätään.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 29.04.21 14:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1093

Tallipäiväkirja 2020-21

Silmäpelipalapeli
Iltatallissa 29. huhtikuuta 2021
#eeli #jusmus #sarael

@Sarah R. @Rasmus A. @Mikke A.

Se oli sellainen mies, jonka seurassa menin vääjäämättä vähän hämilleni. Rasmuksen kanssa seurustelu ei tehnyt minua immuuniksi kiusaantuneisuudelle, joka minuun aina pujahti, kun vietin aikaa viehättävien miesten seurassa, ja Elias Lammi oli aivan taatusti viehättävä. En edes puhu vain hänen ulkomuodostaan, joka kyllä sekin puhutteli minua. Järjellä ajatellen se ei ollut mikään ihme: oikeastaanhan hoikkarakenteinen, kuohkeatukkainen ja viivottimella vedetyllä kasvojen luustolla varustettu Elias, Eeli, Eeli muistutti kovasti Rasmusta, mutta oli vain pidempi ja pukeutui ehkä huolitellummin.

Eeli, kuten hän tahtoi itseään kutsuttavan, oli viehättävä myös käytökseltään. Hän löysi yhteistä jutunjuurta jopa minun kanssa, vaikka olinkin ujo tuppisuu. Olin vähän sellainen aina, mutta kuten todettua, puoleensavetävien miesten seurassa koin oloni kaikkein hankalimmaksi. Tulin niin kiusallisen tietoiseksi omasta sosiaalisesta kömpelöydestäni ja siitä, miten tylsä loppupeleissä olin, etten meinannut uskaltaa sanoa yhtikäs mitään pelätessäni, että jokaisen umpitylsän ja irrelevantin virkkeen myötä napsuttelisin lisää nauloja arkkuun, jonka sisällä olin minä itse ja ulkopuolella kyltti "tylsimys".

Tämä Auburnin uusi oppisopimusopiskelija ei kuitenkaan vaikuttanut edes huomaavan, etten ollut mielenkiintoinen ihminen.
"Näytät tosi tutulta!" hän sanoi lähes heti tavattuaan minut, ja kun hetken aikaa asiaa pohdimme, tulimme siihen tulokseen, että olimme takuuvarmasti nähneet toisiamme ohimennen Murronmaan yliopistolla ja opiskeluihin liittyvissä riennoissa. Vaikka olimmekin eri tiedekunnissa, pääkirjastomme oli luonnollisesti yhteinen, ja ainejärjestönsä melko aktiivisena jäsenenä ja sosiaalisena tyyppinä Eeli kertoi käyvänsä välillä milloin missäkin tapahtumissa. Olin minäkin jossakin käynyt, sen minkä olin hevosmenoiltani ehtinyt, sillä yritin ottaa opiskeluajoista edes jotakin muutakin irti kuin opintopisteitä. Ennen kaikkea yritin pysytellä opiskeluporukkani kannoilla, noin niin kuin sosiaalisesti, mikä edellytti naaman näyttämistä mahdollisuuksien mukaan.

Eeli oli kiinnostunut siitä, miten yhdistin akateemisen elämäni (kuten hän opiskelemista tuli nimittäneeksi) useamman hevosen hyvinvoinnista ja kouluttamisesta huolehtimiseen ja tallitöihin.
"Kyllä se jotenkin menee", sanoin vain, enkä lisännyt, että eniten paletissa huoletti parisuhteen tola, sillä sangen usein kävi niin, että jos jostakin oli tingittävä, valinta kohdistui olosuhteiden pakosta yhteiseen aikaan Rasmuksen kanssa. Muut asiat eivät voineet odottaa: hevoset, yliopisto ja työnantaja eivät olleet yhtä ymmärtäväisiä ja joustavia kiireiden suhteen kuin poikaystäväni, joka itsekin eli melkoisen täyttä elämää.

Mutta aivan erityisen kiinnostunut iltatalliperehdytettävämme oli nähdäkseni Sarah Reyesistä. Iltatalli oli varsinaisesti Sarahin ja minun vastuulla tänään, ja olimme saaneet Eelin perehdytettäväksemme. Oikeastaan mies oli jo varsin omatoiminen ja olisi varmasti pärjännyt toisena tekijänä ihan kaksistaan kumman tahansa meistä kanssa, mutta oppisopimusopiskelijoiden kuului kai saada tietty määrä ohjaustakin, ja sitä me nyt annoimme.

Viimeisimmän tietoni mukaan Sarah oli parisuhteessa, mutta sitä Eeli ei todennäköisesti tiennyt. Seurailin kaksikon vuorovaikutusta sivusilmällä, ja kiinnitin huomiota siihen, ettei Sarah vahingossakaan maininnut Mikael Aarnisuota. Se lievitti hieman kolkuttelevaa omatuntoani siitä, etten itsekään ollut sanallakaan ilmaissut tälle vetävänä pitämälleni miehelle seurustelevani (olisiko pitänyt?) hänen lyhyemmän ja ei-akateemisen versionsa kanssa. (Omatunto ryskytti taas: niinkö ajattelin Rasmuksesta? Ei, oli lakattava heti alkuunsa rinnastamasta Eeliä tai ylipäänsä ketään omaan avomieheeni, etenkään sellaiseen vertailevaan sävyyn. Kuinka huono puoliso oikein olinkaan?)

Eeli oli hyvin vaikuttuneen oloinen Sarahin ratsastuksellisista saavutuksista ja kyselikin iltatallin aikana ummet ja lammet hänen hevoshistoriastaan ja kehitysharppauksistaan. Mies kehui, eikä lainkaan vuolaasti vaan juuri sopivasti että se oli luontevaa, Kallan tämänhetkisen kouluratsastuskomeetan nousua parissa hassussa vuodessa helppoja luokkia kilpailevasta vuokraajasta kansainvälisiä vaativia luokkia kiertäväksi tähtöseksi. Oman arvioni mukaan ihailu miehen silmissä oli vilpitöntä, ja mieluusti hän Sarahia ihailevasti silmäilikin, ja kun Sarah hymyili ja nauroi hänelle, se näytti ilahduttavan Eeliä kovin. Itse jättäydyin mieluusti syrjemmälle ja tein omia töitäni etäämmällä oppisopimusopiskelijamme huomiosta, joka sai minut toisin kuin Sarahin hämilleni, vaikka olikin minuun kohdistuessaan miedompaa ja asiapitoisempaa kuin työkaveriini. Niin arvelin.

Siksi aivoni menivätkin tiiviille rusetille, kun olimme huikanneet heipat ja hyvät illanjatkot Eelille, suunnanneet itse yksityistalliin ja kohdanneet siellä Branilta varusteita purkavan Rasmuksen. Sarah tervehti Rasmusta yhtä reippaasti ja tuttavallisesti kuin Eeliä, ja naurahti sitten:
"Sinuna pitäisin Rasmus varani! Tontille on ehkä astellut kilpailija."
Rasmuksen naamasta näki, ettei hän ymmärtänyt Sarahia sen enempää kuin minäkään. Työkaverini kuitenkin selvitti nopeasti ja hämmentävästi tilannetta minun ymmyrkäisiä kasvojani katsellen:
"No mitä? Etkö sä muka aistinut mitään? Siis se Eelihän on päivänselvästi kiinnostunut susta. Sehän halusi koko ajan jutella sun kanssa opiskelujutuista, flirttaili ja houkutteli sua niihin vapputapahtumiin. Ja sano mun sanoneen, ei oo mikään yleispakollinen tapa kehua toisten haalareiden väriä esteettisesti miellyttäväksi. Tiiä mitä osaa susta haalareissa se pitää esteettisesti miellyttävänä, hahhah."

Sitten Sarah tapautti Rasmusta ohimennen olalle.

"Vaikka eihän sulla nyt oikeasti tietty mitään syytä huoleen ole", hän lohdutteli, enkä punastukseltani ja vaivaantuneisuudeltani kyennyt katsomaan, miltä Rasmuksen naama näytti kaikkia näitä vihjailuita ja niitä seuraavia lohdun sanoja kuunnellessa. "Jusua luotettavampaa tyttöystävää ei varmasti olekaan! Tehän ootte niin hyvä pari muutenkin."

Sitten Sarah jatkoi matkaa, ja vilkaistuani poikaystävääni pahoittelevana / syyllisyydentuntoisena / vaivaantuneena (en osannut itsekään eritellä, mikä tuntemuksistani kaikkein voimakkaimmin nousi esiin) riensin hänen peräänsä.

"Olitko sä tosissasi?" kysyin hämmästyneisyyteni ja orastavan uteliaisuuteni rohkaisemani Sarahilta.
"Täh? Olin, tietysti. Etkö oikeasti huomannut miten kiinnostunut se oli?"
"Huomasin, mutta ei se musta ollut kiinnostunut", ilmoitin oman kantani, ja sitten seurasin Sarahia loungeen. "Sehän oli ihan sun perään."
Sarah pysähtyi kaappinsa eteen ja katsoi minua ensin epäuskoisena ja sitten mietteliäänä.
"Jaa", hän sanoi hitaasti.
"Enempihän se sun kanssa jutteli", totesin.
"No joo, mutta mä olen kyllä vähän puheliaampi kuin sä", Sarah sanoi, arvostelematta, ihan vain todetakseen, että puhui kenen tahansa kanssa enemmän kuin minä.
"Joo, mutta kaikki se kiinnostus... ja katseet", ehdin sanoa, ennen kuin selkäni takaa kuuluvat äänet vaiensivat minut.

Hyvä että vaikenin, ajattelin sydän hetkeksi seisahtuen, kun astahdin pois pukuhuoneen avautuvan oven tieltä ja kohtasin Miken tympeän katseen. Mies ei ollut ilopilleri koskaan, vaikka Aliisa joskus olikin väittänyt, että pohjimmiltaan Mikke oli iloluontoinen mutta jollakin tapaa toksisesta maskuliinisuudesta tai muusta aikamme haitallisesta ilmiöstä kärsivä turilas. Nyt hän kuitenkin loi minuun niin ärtyneen katseen, että olisi voinut kuvitella, että olimme arkkivihollisia. Nopeasti hänen ilmeensä kuitenkin neutralisoitui.

"Moi!"
"Hei."
"Hei... hei. Otan vain takkini..."

Poistuin. Oli tilanteita, joihin en tosiaankaan halunnut jäädä kolmanneksi pyöräksi, ja tämä oli yksi niistä. Pyöriskellessäni käytävää pitkin eteenpäin oivalsin, että edessä odotteli mahdollisuus toisestakin kiusallisesta tilanteesta. Rasmuksen kanssa saatoin kuitenkin välttää sen. Se oli parisuhteemme kulttuuri, ja siihen ydinkulttuuriin nojauduin nytkin, kun osuimme toistemme reiteille. En hiiskahtanut sanaakaan Elias Lammista tai Sarah Reyesin höpinöistä, vaan käyttäydyin liioitellun pirteästi ja ehdottomasti niin kuin mitään Eeliin liittyvää keskustelua ei olisi käytykään.

"Hei! Oletko sä valmis lähtemään? Mä nimittäin olen! Oliko hyvät treenit? Ai niin - näin tänään Nitaa, se voisi ehkä lähteä mukaan sinne Nowakin valmennukseen, niin kuin, apukäsiksi ja kuvaamaan, hauskaa..."

Ääneni oli kirkas ja niin valitettavasti poskieni punakin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.04.21 13:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1093

Tallipäiväkirja 2020-21

Runopoika
Tiistaina 20.4.2021

“Hei, hauska tavata. Kuka sinä olitkaan?”
Elias Lammi, mutta sano vaan Eeli.”
Isabella nosti katseensa pojan sähköpostitse toimittamasta ansioluettelosta, jonka Penna oli hänelle tulostanut.

Pikainen hymy kävi Isabellan kasvoilla, mutta toisin kuin Elias luuli, Isabella ei hymyillyt tuttavallisuudelle, vaan sille hupsun naiiville ajatukselle, että hän kutsuisi harjoittelijaa joskus lempinimellä.

“Sinulla on varsin monipuolinen koulutustausta. Maisterinopintoja ja rinnalla hevosalaa! Mikä sai sinut hakeutumaan oppisopimuskoulutukseen kesken yliopisto-opintojen?” Isabella uteli, ja melkein toivoi, että olisi tarvinnut silmälasit. Ehkä imagolasit oli keksitty tällaisia haastattelutilanteita varten.

“No”, poika aloitti hieman epäröiden, mutta väläytti sitten hurmaavan hymyn, ohimennen huolettomia kiharoitaan sipaisten. “Enpä tiedä työllistääkö historia. Ainakaan täällä, Murronmaalla tai Kallassa, enkä juuri nyt kaipaa kauemmas. Sitä paitsi, olen aina pitänyt hevosista. Ratsastanut, ajanut. En tosin hirveän tavoitteellisesti – en ole mikään supertaitava ratsastaja, rämäpäinen kyllä”, Elias kiirehti tarkentamaan, ja Isabella hymyili rohkaisevasti. “Että niin. Ajattelin, että miksei kävisi samalla koulutustakin. Onpahan jokin kiinnostava plan b, jos minusta ei tulekaan historioitsijaa tai kirjailijaa.”

Poika, no, nuori mies, hymyili jälleen. Taisi hymyillä ja hurmata useinkin. Isabella huomasi miettivänsä, oliko Elias tietoinen vetovoimastaan.
“Selvä. No, mitä sanot Penna?” Isabella kysyi, kun haastattelua oli jatkunut jokunen tovi, ja katsahti viereisellä toimistotuolilla istuvaan tallimestariin. Itse asiassa tuoli oli Amandan, mutta sisko ei yleisesti ottaen ollut se kaikkein lähestyttävin persoona työhaastatteluihin. Oli parempi pelästyttää uudet tulijat sitten, kun sopimukset oli jo allekirjoitettu.

Penna korjasi asentoaan muhkeassa tuolissa ja piti aavistuksen liian pitkäksi venähtäneen taiteellisen paussin. Kröhäistyään arvovaltaisesti tallimestari nousi seisomaan ja tarjosi kättään Eliakselle.
“Tervetuloa Auburniin. Opit täällä kaiken, mitä tallinpidosta on opittavaa”, Penna julisti, ja silmäsi sitten Isabella kuin viestien: minä löysin meille akateemisen oppisopimustyöntekijän. Isabella hymyili hyväksyvästi, mutta mietti sitten, oliko Pennalla aavistustakaan, minkälaisen hässäkän suloisen huoleton, 25-vuotias runopoika saattaisi tallin tytöissä aiheuttaa. Varsinkin, jos mies oli sinkku, mutta sitä Isabella ei suurin surminkaan haastattelussa kysyisi. Sitä paitsi, akateemikot tai suloiset nuoret miehet eivät olleet varsinaisesti hänen palansa kakkua (alaisista puhumattakaan). Isabella piti enemmän rikkaista ja tyylillisesti ylellisistä miehistä, tai sitten niistä, joissa näkyi selkeästi ruumiillisen työn vaikutus. Tosin ei Eliaskaan aivan kynäniskainen ollut, vaan terveellä tavalla jäntevä ja urheilullisen oloinen. Tyylikin miellytti Isabellaa, mutta liian suloinen silti. Tai sitten pomo-alainen -suhde vaikutti tyrmäävän väistämättömästi arvioon, sillä olihan Pennakin komea, eikä sekään hetkauttanut Isabellaa suuntaan tai toiseen.

“Niin, tervetuloa”, Isabella havahtui. Nousi, tarjosi hänkin kättään Eliakselle, joka kätteli napakasti ja hymyili leveästi.
“Kiitos, ömm, mahtavaa”, tämä sanoi häkeltyneenä.
“Milloin haluat aloittaa?”
“Ihan tuota, milloin vain. Lukukausi alkaa olla jo lopuillaan.”
“Tarvitsetko työsuhdeasuntoa?” Isabella tiedusteli.
“No itse asiassa… Ehkä kesäksi, jos siitä ei ole vaivaa.”
“Ei ollenkaan. Penna asuu yläkerran toisessa huoneistossa, toinen on tyhjillään. Saat sen käyttöösi milloin vain. Voitaisiin oikeastaan tehdä tallikierros, jos sinulla ei ole kiire? Katsotaan työvuoroja ja jokin sopiva aloituspäivä vaikka sen jälkeen?”

Elias nyökkäsi. Innostuneisuus ja pieni hermostuksen hiven näkyivät nuoren miehen kasvoilta. Mikä parasta, hän ei vaikuttanut lainkaan pelästyneeltä Pennan aloittaessa syväluotaavan ja ilmeisesti myös Auburnin historiaa sivuavan esitelmöintinsä tallin tiloista ja käytänteistä sillä sekunnilla, kun he pääsivät toimistosta käytävän puolelle. Isabellalle tuli kuviosta hyvä tunne.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 20.04.21 12:42
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1093

Elias Lammi | tallityöntekijä (NPC)

Topics tagged under eeli on Foorumi | Auburn Estate Runopoika
Elias (Eeli) Lammi

Elias Anselmi Lammi, syntynyt 19.9.1995 (Murronmaa)
vihreänruskeat silmät, tummanruskeat hiukset, 187 cm pitkä
sinkku, vanhempiensa ainoa lapsi

Auburnissa tallityöntekijänä oppisopimuksella 04/2021 alkaen
Opiskelee yleistä historiaa Murronmaan yliopistossa (1. maisterivuosi)
sivuaineena suomen kieli ja kirjallisuus

Profiilikuva © VRL-05265



Eeli on Pennan löytö. Tallimestari haki Auburniin sitkeästi "tarpeeksi pätevää" oppisopimusoppilasta, ehkä jotakuta itsensä kaltaista. Eliaksen säntillisesti jäsennelty ja kirjoitusvirheetön ansioluettelo tekikin vaikutuksen (niin Pennaan kuin Isabellaan) ja Elias aloittaa työntekijänä huhtikuussa 2021. Nuori mies muuttaa yksityistallin yläkerran huoneistoon kesäkuussa, siihen asti tämä asuu soluhuoneessaan Murronmaalla.

Luonteeltaan Eeli on hyväntuulinen, sosiaalinen ja monenlaisista asioista kiinnostunut. Historia, kirjallisuus ja hevoset ovat aivan erityisesti miehen sydäntä lähellä, mutta hän on monipuolisesti kiinnostunut kulttuurista, taiteista ja urheilusta. Pukeutuu sekä klassisen akateemisesti (tweediä, bleisereitä, rentoja mokkanahkakenkiä, käärittyjä farkunlahkeita, kauluspaitoja, maanläheisiä sekä pastellisia värejä) että urheilullisesti (verkkarit, colleget, lippikset, lenkkarit). Ratsastusasuna oliivinvihreät tai ruskeat kokopaikkaiset housut, saappaat tai jodhpurit, kello ja huppari. Tallitöissä urheilullisen rento pukeutuminen. Vartaloltaan jäntevä ja "kuivahko"; sporttinen, muttei mikään lihaskimppu.

Eeli on ratsastanut on-off -tyylisesti lapsesta saakka. Mies ei ole vähimmässäkään määrin kiinnostunut kouluratsastuksesta, vaan enemmänkin reippaista maastolenkeistä, höntsäilystä tai esteiden hyppäämisestä. Istunta ei ole täydellinen, mutta miehellä on hyvä tasapaino ja kehonhallinta. Perusasiat ovat hyvin hallussa. Mies osaa myös ajaa, sillä hänen sukulaisillaan on ravitalli. Pitää vauhdista ja energisistä hevosista. Hevosenhoitajana Eelin herkkä kohta ovat seniorihevoset, ja mies onkin saanut luvan Eelan, Fellun, Lefan ja Riepun satunnaiseen ratsastamiseen (näiden mahdollisten muiden liikuttajien lisäksi).

Eeli on tyyppinä melkoinen romantikko, vaikkei oikeastaan tiedosta sitä itse. Mies ihastuu herkästi, muttei välttämättä vain yhteen ihmiseen kerrallaan. Mies ei johdattele ketään tarkoituksella harhaan; hän ei vain yksinkertaisesti tiedosta itse, miten vahvoja signaaleja romanttisilla eleillään lähettelee, tarkoittamatta sitten kuitenkaan mitään syvempää. Eeliin onkin kyllä helppo ihastua, sillä mies on huomioonottava ja sydämellinen persoona. Eeli ei tykkää määritellä seksuaalisuuttaan, mutta yleensä ja useammin ihastuu naisiin. Vaihtelevien ihastusten lisäksi Eeli on erinomaista kaverimateriaalia, sillä sosiaalisena persoonana tämä viettää mielellään muiden kanssa aikaa, joskin miestä ei haittaa myöskään viettää aikaa itsekseen. Tekee asioita täysillä, joten uppoutuessaan hyvään kirjaan ei välttämättä huomaa tuntien kuluvan tai noteeraa puhelimeensa kilahtaneita viestejä.

Eeli on NPC (non-player character) -hahmo.
Tämä tarkoittaa, että kukaan ei kirjoita pelkästään Eeliä, vaan hahmon tarina kehittyy hiljalleen/ yhdessä kaikkien kirjoittamana. Eelillä ei ole omaa käyttäjätunnusta, joten jotta mieheen liittyvät tarinat löytyisivät helposti, käytetään foorumilla tunnistetta #eeli
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 20.04.21 12:35
 
Etsi: Tallilaisten profiilit
Aihe: Elias Lammi | tallityöntekijä (NPC)
Vastaukset: 0
Luettu: 162

Takaisin alkuun

Siirry: