Kellonaika on nyt 27.01.21 22:25

3 osumaa on löytynyt haulle 0

More than meets the eye | Sarah R.

02.05.2020
#tietähtiin2020 #tyranklinikka

Eilinen ilta olikin venynyt odotettua pidemmäksi, Sarah oli saanut houkuteltua Robertin biljardipeliin ja jossain vaiheessa muutkin klinikkaan osallistuneet olivat valuneet paikalle. Nainen oli kuitenkin pitänyt huolen, ettei nauttinut alkoholia liikaa, huomenna kuitenkin oli edessä vielä valmennusta, kotimatkaa, pakkaamista ja sunnuntain Tie Tähtiin kisoista stressaamista.
Sarah oli jutellut Viljan kanssa, tai oikeastaan ennemmin kuunnellut mitä huonetoverilla oli sanottavanaan, sillä iloiseen sanahelinään oli ollut vaikea tunkeutua väliin. Hän oli huomannut kuinka poissaolevalta Robert oli näyttänyt Agnesin vierellä.

Ihan yhtä poissaolevalta ja edellistäkin väsyneemmältä mies näytti nyt, laskiessaan aamupalansa Sarahin viereen majatalon ravintolassa. Hän oli itsekin väsynyt, sillä Viljan ideasta lähtenyt rantasaunan lämmitys oli ehkä ollut vähän liikaa eiliselle illalle.
Oli tuntunut melkein kesältä käydä vilvottelemassa isoon pyyhkeeseen kääriytyneenä laiturilla, ihon höyrytessä saunan jäljiltä viilenevässä ilmassa.

"Luitko tän?" Sarah kysyi Robertilta, jossakin sisuskaluissa vihlaisi hänen ojentaessaan puhelimensa toiselle luettavaksi. Artikkelissa oli mainittu Robert, Nita ja Inna, mutta vain ohimennen lopputeksteissä Sarah Reyes.
Hän oli vienyt murskavoiton Effin kanssa Tie Tähtiin kilpailuissa viime vuonna eikä artikkelissa mainittu sanallakaan heistä.

Robert ei kuitenkaan pilkannut naista siitä, että Verivaahteroista jokainen muu on mainittu artikkelissa. Ei sanaakaan enää mistään toisesta artikkelista, joka oli päätynyt etusivulle paljonpuhuvan kuvan kera. Siitä hetkestä saattoi lukea kuinka samanlaisia he lopulta olivatkaan. Miten esillä ollut itsevarmuus seisoi heikosti sisuskaluja jäytävän epäilyksen edessä.
"Mä en tiedä olenko mä varteenotettava vastus", Robert henkäisi, eikä Sarahilla ollut voimia kannustaa ystäväänsä. Tietenkin olet, sanat jumittuivat kurkkuun ja niiden sijaan nainen laski lohduttavasti kätensä jalalle, joka on ihan kiinni omassaan.
"Musta ei ole tähän. Harrysta ei ole tähän."

Sarah tunsi kuinka sydämeen koski, kun Robert nojasi päänsä hänen olkaansa vasten. Sillä hetkellä hän unohti voitonjanonsa, unohti siksi hetkeksi kuinka kovin haluaisi todistaa kaikkien Tie Tähtiin journalistien ja kilpailijoiden ja toimihenkilöiden olevan väärässä omasta keskinkertaisuudestaan.

Sillä hetkellä hän halusi vain, että Robert Harrington voittaisi isolla harmaalla tammallaan Koulutähti-tittelin.

Sarah huokaisi kevyesti ja puristi vähän lujempaa.
"Mä uskon suhun. Teihin", nainen mumahtaa niin hiljaa, ettei ole varma kuuleeko Robertkaan niitä sanoja.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 02.05.20 20:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 98
Luettu: 3692

Harryn päiväkirja

2.5.2020
#tietähtiin2020 #tyranklinikka

Jos perjantai vaihtuu lauantaiksi, se tekee sen varkain: Robert, majatalon kotoisan kellertävästi valaistussa loungessa, punaviinilasi kädessään, ei huomaa. Se ei ole viini-ihmisiä, ja jos majatalon punaviini nouseekin sillä päähän paremmin kuin kalja, sitä ei huomaa kuin pysyvästi punehtuista poskipäistä.

Agnes huljuttelee omaa viiniään tuttavallisemmin. Se istuu samalla sohvalla. Tarpeeksi kaukana, ettei Robertin reisi ole painautunut Agnesin reittä vasten, mutta tarpeeksi lähellä, että Agnesin ristiessä jalkansa, sen jalkaterä hipaisee Robertin polvea.

Sillä on sinevalainen.

Robert oli seurannut toisen ryhmän valmennuksesta mitä oli ehtinyt, ja se oli tunnistanut Agnesin Balenciagan paitsi Anmarin paljon ratsastaman Ennin varsaksi, niin myös Tie Tähtiin -kisoista. Vaikka sinevalaisen omistaminen tuntuu Robertin takaraivossa lähinnä perisynniltä, Agnes on mielenkiintoinen: sillä on mielipiteitä ja mielipiteitä, ja se puhuu Oskarin kanssa melkein kiihkeästi kouluratsastuksen verisäännöistä.

Agnes haisee myös tupakalle, niin pistävästi, että Robertin ajatukset navigoivat tiensä suoraan Aleksanteri Holmaan, ja niinpä se kyhjöttää sohvan nurkkaan valahtaneena, punaviinilasiinsa tuijottaen, ja ikävöi Aleksanteri Holmaa kuin amputoitua raajaa. Keskustelu sen ympärillä soljuu: koko valmennusporukka on kerääntynyt majatalon oleskelutiloihin istumaan iltaa ja teeskentelemään, että tällä on jotain merkitystä.

Robert ei tiedä onko. Se juoksuttaa sormeaan tyhjentyneen lasin reunaa pitkin, loputonta ympyrää, ja se katsoo vastapäisellä sohvalla iloisesti keskustelevaa Viljaa, tarkkaavaisesti kuuntelevaa Sarahia ja oman nojatuolinsa valloittanutta Kikkaa.

Ikävä iskee sitä kuin alakoukku kuolleesta kulmasta ja jokin osa pojasta elää sekunnin ajan limbossa Seppeleen yläkerrassa tai Ruunaankosken majatalon välillä. Seppele on kuin haamukipua: leikattu pois mutta silti siinä.

Yhtäkkiä Robert hätkähtää: sohvan selkänoja nytkähtää kun Agnes laskee kroppansa sitä vasten ja se nostaa viinilasin huulilleen keskustelukumppaninsa poistuttua.

“Teillä on kotikenttäetu sunnuntaina”, poika sanoo.

“Niinpä taitaa olla”, Agnes virkkoo helposti.

Robert on huono keskustelija. Se ei nosta katsettaan ja sitä melkein ärsyttää, ettei Agnes heitä sille luuta, edes säälistä. “Vai hermostuttaako se?”

Siihen toinen naurahtaa. “Tässä on nyt ollut niin monta viikkoa TT sitä ja TT tätä, että kaikki hermot on varmaan jo käyneet niin ylikierroksilla etteivät enää käy ollenkaan.”

“Right”, Robert hymähtää hampaidensa välistä ja yrittää valaa huvittuneisuutta ääneensä. Sen ajatukset harhailevat: toiseksi viimeiseen tähtikilpailuun ja Hanamiviikkoon, haamukipuihin ja hermoihin, ja siihen kuinka amputoidun raajan hermontyngät voitiin joskus poistaa kokonaan.

//

Salaisuuksia ja salakuuntelijoita
(@Sarah R. @Matilda T.)

Aamupalalla Robert hakeutuu Sarahin seuraan, koska Sarah on lämmin ja tuttu ja hymyilee vaikka kello on hädin tuskin seitsemän aamulla. Se ei sano mitään, antaa vain polvensa tönäistä Robertin polvea kevyesti, ja Robert on kiitollinen: pitkäksi venynyt vappuilta ja ankarasti läpi yön kuorsannut Oskari olivat pitäneet poikaparkaa hereillä niin myöhään, että kun aamunkajo oli alkanut sarastaa majatalon hauraiden verhojen takaa, Robert oli ollut unettomuudesta houreinen ja nukahtanut lintujen lauluun.

Pekoni näyttää kotikutoiselta, rapealta ja rasvaiselta, ja munakokkeli on samettisen pehmeää, kermaista ja niin lämmintä, että siihen sekoitettu rakkaus valuu Robertin rintaan asti. Keskustelu pöydän ääressä on hiljaista, aterimien ja lasien kilinä ja kalina suhisevien sanojen ja sanomalehden kääntyvien sivujen alle jääden.

“Luitko tän?” Sarahin aamunpehmentämä ääni kysyy yhtäkkiä ja laskee puhelimensa aamiaisten väliin. Robertilla on suu täynnä majatalolla leivottua vehnäleipää, mutta se pyyhkäisee kätensä ratsastushousuihinsa ja siirtää appelsiinimehulasiaan tehdäkseen enemmän tilaa tytön suurelle puhelimelle.

Kenen tie vie tähtiin? on kolumnin otsikko, ja Robert skrollaa sivua sormellaan poissaolevasti kunnes pysähtyy oman nimensä kohdalle. Erinomaisella ratsullaan, toimittaja Kannus on kirjoittanut pojan Harrietista. Varteenotettava vastus, Robert lukee ja tuijottaa sanoja kunnes ne eivät enää vaikuta sanoilta ollenkaan.

“Mua ei ole edes mainittu”, Sarah sanoo hetken hiljaisuuden päästä, ja jos se naurahdus kuulostaa pakotetulta, Robert ei huomaa. “Tai on nimenomaan mainittu, mutta Effistäkin on kirjoitettu tossa artikkelissa enemmän kuin musta ja Lefasta ratsukkona. Ei kai meillä nyt niin huonosti oo voinut mennä.”

Sarahin katse ei ole huvittunut kun Robert nostaa silmänsä sen kasvoille. Se pitelee omaa voileipäänsä kaksin käsin, senttien päässä huulistaan, jotka ovat pysähtyneet vähän vääristyneeseen asentoon, aivan kuten kesken pureskelun, ja Robert miettii, lukeeko Sarah sitä kuin avointa kirjaa.

Seinäkello majatalon kotoisassa ruokailutilassa näyttää kaksikymmentä yli seitsemää. Robert tuijottaa ääneti värähtelevää sekuntiviisaria.

“Mä en tiedä olenko mä varteenotettava vastus”, se kuiskaa lopulta. Sanat tuntuvat kääntyvän sitä itseään vastaan: sillä sekunnilla kun Robert puhaltaa ne keuhkoistaan ulos, ne tekevät 180 asteen käännöksen ja lyövät kaiken ilman pojasta. Sarah on hiljaa, ja Robert muistaa, että se on kilpailija. Sarah on ja tulee aina olemaan Robertin ja menestyksen välissä, ja Robert on ja tulee aina olemaan Sarahin ja menestyksen välissä.

Siitä huolimatta, Sarahin käsi laskeutuu Robertin reidelle, lähelle niiden toisiaan vasten nojaavia polvia, ja puristaa. Puhelimen näyttö puolityhjien aamiaislautasten välissä himmenee ja lopulta pimenee täysin, ja Robert varastaa itselleen hetken hengittää.

Se miettii edessä vielä siintävää tähtirupeamaa, miettii kansainvälistä kilpailuviikkoa, miettii pitkälle tulevaisuuteen ja kilpailuja, joita ei ole vielä edes julkistettu.

“Musta ei ole tähän. Harrysta ei ole tähän.”

Tunnustus tuntuu väärältä, mutta samalla niin oikealta, ja jos Robertin tekeekin mieli ujuttaa sormensa Sarahin sormien lomaan ja ankkuroida itsensä Ruunaankosken hiljaiseen aamiaispöytään, se ei tee niin. Sen sijaan, se antaa itsensä nojautua vasten Sarahin terävää olkapäätä eikä huomaa Vilja Kuirin uteliasta katsetta pöydän toiselta puolelta.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 02.05.20 9:59
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2882

Harryn päiväkirja

1.5.2020
#tietähtiin2020 #tyranklinikka

Tyran kasvot ovat rypistyneet tavalla, jolla vain 66-vuotiaiden kasvot rypistyvät. Se katse on kiltti, lämpimät silmät harmaan Robertin ja Harrietin jokaista pehmeää kurvia ja rosoista reunaa ja karannutta linjaa tarkkaillen.

Ruunaankosken maneesi on hiljainen tavalla, joka on Robertille tuntematon ja tuntematon aina pelottaa Robertia. Se saa sen hengityksen katkonaiseksi, kädet tärisemään ja aataminomenan kireäksi.

“Mitä kohti työskentelette?”

Tyran ääni on ystävällinen mutta etäinen tavalla, jolla ulkomailla pitkään asuneiden ihmisten äänet ovat kun suomi ei enää istu niiden suuhun. Se on kohtelias, huoliteltuun asti, ja pinnalta kiillotetun säyseä.

“Umm”, sanoo Robert. Se ei siirrä hevostaan käyntiin, yrittää yhä ratsastaa laukkasulkua uran sisäpuolella kuin Tyran kysymys ei olisi juuri työntänyt sitä raiteiltaan. Harry katoaa tuntumalta sekunnin myöhemmin. Robert antaa laukan kuolla Ruunaankosken hienoon hiekkaan ja nousee messinkisten jalustimien varaan seisomaan kuin tarkistaakseen, että sillä on yhä jotain, johon tukeutua.

Tyra odottaa.

“Tie Tähtiin”, Robert päättää ja puristaa kankiohjia käsissään, paljaissa käsissään koska viime aikoina tapa, jolla nahka puree nahkaa vasten, on pitänyt pojan järjissään. “Haluaisin voittaa. Viime vuonna oltiin koulurankingissa toisia.”

Veri kuohuu Robertin poskipäillä, koska se ymmärtää heti suunsa suljettuaan: ei Tyra tiedä Tie Tähtiin -kilpailuista, ei Tyra tiedä mitään rankingtaisteluista ratsastuskoululaisten kanssa. “Ja haluan nousta korkeammalle.”

“Sinä? Vai te?”

“Me”, Robert vastaa tavalla, joka kertoo, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin me ja että kouluratsastusta ei ole ilman Harrietia ja että Robert ei ole mitään ilman hevostaan, ilman juuri tätä hevosta koska mikään muu hevonen ei tule koskaan sopimaan juuri tämän pojan käsiin samalla tavalla koska Harry on jotain kerran elämässä.

Tyra hymähtää, koska se on jo voittanut kaiken voitettavan kouluratsastuksessa ja varmasti myös elämässään ja koska Robert on vain poika suurine luuloileen ja kaukaisine haaveineen.

“Lyhyen tähtäimen tavoite Tie… Tähtiin? Pitkän tähtäimen tavoite nostaa ratsukon tasoa?” Tyra varmistaa. Sen käsivarret eivät ole puuskassa tai kädet taskussa, vaan se on avoin ja rehellinen ja vilpitön ja Robert kunnioittaa sitä enemmän kuin Daniel Susinevaa koskaan.

Robert nyökkää.

“Kuinka vanha?”
“Kaksitoista.”

Tyran kasvot eivät paljasta mitään.

“Varsonut?”
“Kahdesti.”
“Hmm.”

Robertin sydän nyrjähtää.

“Nosta laukka uudelleen, sulku XH välillä, laukanvaihto tasan pisteessä X. Sitten kokoat laukan ja pisteeseen R asti, siitä käännös kohti pistettä L. Puolipiruetti, tavoittele pistettä X.”

Robert puree huultaan ja nostaa pärskivällä puoliverisellään uuden laukan.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 30.04.20 19:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2882

Takaisin alkuun

Siirry: