Sepon päiväkirja

» 10.03.2019 - kouluvalmennus Saaristossa

Jos eilinen estevalmennus oli ollut huonona päivänä henkisesti, tänään taisi olla epäonnistumisten vuoro fyysisellä puolella. Aamu alkoi ihanasti, kun tipuin sängystä lattialle ja heräsin siihen, kun mun pääni iskeytyi yöpöydän kulmaan. Mä olin huutanut pari kirosanaa, niin kovaa, että äitikin oli juossut katsomaan, että mitä mun huoneessa oikein tapahtui. Mä olin pukenut päälleni ja kyykistyessäni nostamaan sukkia lattialta, mun ratsastushousut oli revenneet, valtavalla äänitehosteella ja tottakai ihan suoraan takapuolelta.
Siinä vaiheessa mä olin ollut jo ihan valmis jättämään tämän päivän kokonaan välistä ja käpertymään sänkyyn koko loppupäiväksi, mutta äiti muistutti, että valmennuksesta oli maksettu ja sinne oli mentävä.

Purtseilla, kun olin laittamassa Seppoa kuntoon matkaa varten, se oli hypännyt sivuun, mua kohti ja astunut hokkiensa kanssa suoraan mun jalkapöydälle. Kipu oli melkein kirvottanut kyyneleet mun silmiini, kun olin huitonut painavan pienhevosen pois mun jalkani päältä ja sadatellut taas vähän lisää.

Ajomatkan ajaksi olin käpertynyt pieneksi palloksi hevosrekan takaosaan, mihin kukaan ei vahingossakaan katsahtaisi. Ehkä sillä tavoin me myös selvittäisiin ilman kolaria Saaristoon saakka.

Nilkutin vähän, mutta hammasta purren varustin Sepon kouluvalmennusta varten. Santtu tuntui olevan kovin innostunut ja Sarah häipyi johonkin sen sekopäisen kirjavansa kanssa, joten mun sadattelut sopivat vain Sepon korville. Mä tarkistin kahdesti, ettei mikään nahkahihnoista ollut kuluneen näköinen, sillä mahavyön tai jalustinhihnan poikkimeno tästä päivästä puuttuisi.

Mun teki vähän mieli ottaa jalustinhihnat kokonaan pois, sillä jalkaa kivisti sen verran paljon jokaisella kevennyksellä. Henry muistutti monta kertaa oikeasta istunnasta, käski rentouttaa jalat ja istumaan pystympään. Mä yritin sulkea kaiken pois mielestäni ja ratsastaa, mutta yhdessä vaiheessa Seppo pelästyi jotain ja lähti järjetöntä kiitolaukkaa maneesin toiseen päähän. Mä valitettavasti jäin lähtökuopille, korjailemaan tyhjentyneitä keuhkojani ja kipeytyvää pakaraani.

Mulla kesti hetki keräillä itseni sieltä Saariston maneesin nurkasta. Mua hävetti, mun vaatteet ja kypärä olivat täynnä hiekkaa ja mun rakas ponini viipotti maneesissa vapauden ilosta ja aiheutti kauhutilanteita muille valmennettaville. Mä aloin haaveilla jo lähimmästä makkaratehtaasta, vaikka tiesin, että se oli ollut ihan vahinko. Tällä kertaa uskoin täysin, ettei Seppo ollut tarkottanut pahaa, vaan oli vain pelästynyt.

Karvaita kyyneleitä nieleskellen nilkutin jonkun kiinnisaaman hevoseni luokse ja ponnistin sen selkään irvistäen. Tämä oli meidän viimeinen kouluvalmennus ennen osakilpailuita ja kaikki kilpailijamme näkivät miten surkea ratsukko me oltiin oikeasti. Miten mä olin halunnut säilyttää sen illuusion muiden silmissä, että mä olin muka hyvä ratsastaja ja mun ratsuni erityisen hieno piekkari.

Loppuvalmennuksen ajan keskityin tuijottamaan Sepon korvia ja yritin unohtaa satulan aiheuttaman kivun takapuolessani ja jalkapöydän kivun joka kevennyksen myötä. Mun suu oli niin tiukasti viivana, että pelkäsin hieman hampaideni puolesta.
Heti, kun valmennus oli ohi, mä ratsastin maneesista pois ja etsin paikan, johon kukaan ei nähnyt. Mä annoin itseni itkeä, vaikka mun meikit kuinka leviäisivät pitkin kasvoja. Seppo seisoi hievahtamatta paikallaan, se tiesi kai, että sen omistajalla oli huono olo. Upotin kasvoni sen pitkään harjaan ja yritin keräillä itseni ennen, kuin joku ehtisi kaivata meitä.

» 13.03.2019 - estevalmennus Auburnissa

Santtu oli tippunut.

Ajatus iskostui päähäni pikkuhiljaa, miten se pieni, söpö ja erityisen kiltti poninretale oli pudottanut ratsastajansa esteen jälkeen. Mä tunsin sympatiaa Santtua kohtaan, sillä olinhan itsekin viimeksi 3 päivää sitten Saariston valmennuksessa maistellut hiekkaa. En myöskään ollut ratsastanut Sepolla sen päivän jälkeen, vaan juoksuttanut sitä läheisellä pellolla. Siellä oli vielä lunta sen verran, että pohja oli pehmeä ja lumi antoi vähän vastusta höyryveturille.

Isabellan valmennuksessa mulla oli itsevarma ja rauhallinen olo. Tajusin unohtaneeni hetkeksi edellisten valmennusten aikana, että mä ihan oikeasti osasin ratsastaa tarvittaessa. Mä olin saanut ratsastaa Ankalla, Isabellan ihanalla kimolla ja mä olin kehittynyt siitä, mitä olin ollut ennen Ankkaa.
"Käsi rauhassa, malta ihan hyppyyn asti, niin se ei syöksy esteelle", Isabella neuvoi ja istuin syvällä meidän kiiltävässä estesatulassa.

Mä laskin mielessäni, mun huulet jäljittelivät sanoja äänettömästi. Neljä, kolme, kaksi, yksi. Painoin pohkeet kevyesti kiinni mustaan suomenpienhevoseen. Painopiste muuttui jalustimille ja nousin kevyesti irti satulasta, ojensin kädet ja kuuntelin allani olevan ruunan liikkeitä. Se nousi, voimalla ja ponnisti takajaloillaan. Hypyn lakipisteessä mä varasin painoani pikkuhiljaa taaemmas, vein käsiäni hieman ylemmäs ja alastulossa nojasin vähän taakse. Ensimmäinen laukka-askel oli Sepolla aina vaikein, se halusi vetää päänsä alas ja lähteä ilottelemaan onnistuneesta - tai vaihtoehtoisesti epäonnistuneesta - hypystä. Mun piti muistaa nostaa sen pää ylös ja pidättää vähän. Se joko hillitsi Sepon hyppelyintoa tai lisäsi sitä, riippuen sen tuulesta ja tähtien asennosta.

"Se meni hyvin", Isabella kehui ja siirtyi neuvomaan seuraavaa ratsukkoa. Mun ajatukset karkasivat Jannaan. Meidän välejä hiersi nyt jokin, mä olin siitä ihan varma. Janna oli tavallista kylmempi, mitä se ei ollut kovinkaan usein mua kohtaan. Se oli myös useaan kertaan jäänyt tuijottamaan meidän perään kiukkuisen näköisenä, kun se oli ajatellut, etten mä huomaisi sitä.
Välillä mun teki mieli kivahtaa sille, että mikä sitä vaivasi, mutta en ollut varma halusinko kuulla. Ja entä jos mä olin keksinyt kaiken omassa päässäni, eikä se oikeasti ollutkaan vihainen mulle?

Me odotettiin meidän viimeistä hyppyvuoroa ja mä yritin miettiä mitä mä olin tehnyt. Mä en ollut vienyt siltä jätkää, mä en ollut jättänyt kutsumatta sitä yksiinkään bileisiin. Mä olin kertonut sille samantien salaisuuden, joka oli edelleen liian suuri jopa mulle levitettäväksi.
Mä olin ihastellut sen ihanaa uutta huopaa ja onnitellut sitä jokaisesta onnistumisesta Sessan kanssa. Ehkä se oli suuttunut siitä, kun mä olin naurahtanut sille sen saappaiden mentyä rikki?

Mun pitäisi käydä äidin kanssa ostamassa Jannalle joku lahja, ehkä se sitten olisi taas normaalisti mun seurassa?
Mahtaisikohan äiti suostua ostamaan sille jotkut pienet, söpöt timanttikorvikset?

» 17.03.2019 - Tie Tähtiin 2. osakilpailu, Seppele

1. Helppo C, taitotaso easy

Sijoitus 6/15


Sepon kouluhuopa oli tahriintunut, mä en tiennyt miten. Olin säilyttänyt sitä kuin pyhäinjäännöstä alkuperäisessä pakkauksessa. Nyppinyt yksitellen kaikki irtokarvat pois ja pyyhkinyt hikitahrat kostealla liinalla.
Se oli ihan varmasti sabotaasia.

Mun katse kiersi kaikissa Auburnin tiimiläisissä. Jonkun niistä oli pakko olla syyllinen, tai sitten se oli se blondi sieltä valmennuksesta. Olisiko Pietu voinut kertoa sille missä Seppo asui, jotta se pääsisi tahrimaan meidän imagon lopullisesti?

Nousin Sepon selkään ilman jakkaraa, vaikka Isabellan sanat kaikuivat mielessäni. Jalustinhihnat kuluivat epätasaisesti ja ratsastajan istunta kärsisi. Hevonen tulisi toispuoleiseksi ja kipeytyisi.
Mua sapetti niin paljon, että potkaisin Sepon liikkeelle kohti tallialuetta. Tottakai Santun oli pitänyt saada vielä Sokkien kisatakki vanhemmiltaan. Missä mun kisatakkini viipyi?

Seppo oli verryttelyssä tahmea, mutta energinen. Se ei siis halunnut liikkua haluamaani suuntaan haluamassani askellajissa, vaan säpsyili kaikkialle muualle. Se pelotteli muita ratsukoita ja mä istuin sen selässä, kun Pahatar konsanaan.
Vapiskaa rahvaat, me syödään teidät elävältä.
Jopa mua itseäni alkoi vähän naurattamaan oma dramaattisuuteni ja virnistin. Siellä me sitten Seppeleen verryttelyssä sinkoiltiin, kuin epätasaiset raketit ja virnisteltiin, kuin kaikki olisi ollut vähän liian hyvin.

Ehkä me oltiinkin vähän mielipuolia, kun ajateltiin, että me, poni ja tyttö, voitaisiin ikinä voittaa Tie Tähtiin osakilpailua. Puhumattakaan siitä koko hiton kisakonseptista. Me ei oltu voittajia, mutta huonoja häviäjiä kyllä.

---

5. 60cm, taitotaso easy

Sijoitus 2/16


Varusteiden vaihdon jälkeen mun olo oli kuin uudestisyntyneellä. Seppo sai uudenlaista energiaa estesatulastaan, meidän huopa ei ollut likainen ja mun hiukset säkenöivät kilpaa auringon kanssa. Ainakin olin suihkuttanut niihin niin paljon glitterlakkaa, että parempi olisi.

"Missä välissä sä letitit sen harjan uusiksi?" Santtu kysyi ja mä virnistin, sillä se olo huomannut.
"Mä olen ehtiväinen nainen", vastasin ja hyppäsin piekkarin selkään. Mä en muistellut enää kouluratoja, vaan nyt oli aika juosta ja lentää. Mä en antaisi minkään estää meitä.

"Seis", joku heijastinliiviin pukeutunut tyttö käski. Mä katsoin sitä melkein järkyttyneenä.
"Anteeksi mitä? Me ollaan tulossa kisaamaan", vastasin ja katsoin tytön ohitse verryttelyalueelle.
"Mikä sun nimi on?"
"Mitä sä sillä tiedolla teet?"
"No katson teidän verryttelyryhmän. Vain kuusi ensimmäistä pääsee sisälle."
"Me hypätään ekassa luokassa."
Mun kylmä katseeni ei toiminut tähän tytönhepakkoon. Oliko mun tatsi katoamassa?
"Ava", tuhahdin lopulta ja pyöräytin silmiäni dramaattisesti.
"Kiitoss.. Pieni hetki, aivan, Ava Pulkkanen. Sisälle vain, olkaa hyvät."

Mun kylmä hymyni saatteli meidät verryttelyalueen puolelle.
Mokomakin virkaintoinen lapsi.

Nostin ravin ja tunnustelin ohjausta taivutuksilla. Seppo tuntui virkeältä, se halusi päästä jo vauhtiin.
"Malta vielä", kuiskasin sille ja nostin laukan.
"Säästetään liekit areenalle, rakas", sanoin vielä ja ohjasin ruunan kohti ensimmäistä verryttelyestettä.

"Pysty!" huudahdin niin, että esteen vieressä seissyt poika saattoi ehkä hieman pompahtaa ilmaan.

» 20.03.2019 - kouluvalmennus Auburnissa

Seppeleen osakilpailut oli mennyt ihan hyvin, koulussa me oltiin oltu vasta kuudensia ja syytin ilman muuta meidän likaista huopaa keskinkertaisesta suorituksesta. Luonnollisesti jos meidän ulkoasu olisi ollut virheetön, me oltaisiin oltu parhaan kolmen joukossa.
Varmistuksen epäilyilleni olin saanut esteiltä, jossa puhtailla varusteilla me oltiin päästy toiseksi. Mä olin ollut ihan pirun onnellinen siitä sinisestä ruusukkeesta, me oltiin todellakin ansaittu se.

Santtu oli voittanut koulussa, mutta esteillä se oli ollut vasta kahdeksas, niin en ollut ihan kovin vihainen pojalle. Jannasta olin ihan todella ylpeä. Ne oli piesseet kaikki muut metrissä ja voittaneet.
Mä olin pitkän suostuttelun jälkeen jättänyt tytön kaappiin lahjapaketin. Sen saaminen Sessan varusteiden täyttämään kaappiin oli ollut melkoisen työn takana. Onneksi isä oli ollut myönteisellä tuulella ja kahden tunnin inttämisen jälkeen oli antanut mulle rahaa lahjan hankkimista varten.

Jannan saappaat oli menneet rikki ja vaikka mä olinkin nauranut tilanteelle silloin, olin jälkeenpäin tajunnut vasta miten se hankaloitti ystäväni elämää jatkuvasti. Tottakai mä tiesin minkä kokoinen jalka sillä oli, mutta varmuudeksi olin käynyt lainaamassa sen vanhaa, rikkoutunutta saapasta ostosreissua varten. Mä tiesin, että Jannan varusteet olivat mustat ja sen uudet ratsastussaappaat oli mustimmat, mitä olin kaupasta löytänyt.
Ehkä nyt meidän välit olisi taas normaalit, eikä sen tarvitsisi enää tuijotella mua sen huoneen ikkunasta vähän vihaisen näköisenä.

Heidin valmennukseen osallistuminen oli vähän omituista, mä tuijotin melkein koko ajan sen mahaa. En voinut uskoa, ettei kukaan muu nähnyt miten selvästi se oli raskaana. Mahtoikohan se oksennella päivät pitkät pahoinvoivana?
Ihmeen hyvin Heidi jaksoi keskittyä meidän valmennukseen, en ollut tiennyt, että se oli oikeasti niin hyvä siinä valmennus-jutussa. Nainen oli ohjeistanut mua ehkä vähän enemmän, kuin muita ja mä olin aika hyvilläni siitä. Ehkä se yritti pysyä suosiossa, etten huutaisi kovaan ääneen maneesissa, että koska sen laskettu aika oli. Me oltiin Jannan kanssa tehty laskelmia, mutta arvailuksihan se oli jäänyt.

Valmennuksen jälkeen me ratsastettiin Santun kanssa rauhallisessa käynnissä kotia kohti. Jannaa ei ollut näkynyt Auburnissa, jännitin vähän, että tulisiko se vastaan maastopolulla. En ainakaan lähtisi Purtseilta ennen, kun kohtaisin tytön ja kysyisin siltä, että oliko sen lahja hyvä vai ei.
Tai tottakai se oli hyvä, koska se oli tarpeellinen ja ne oli maksanut melkein yhtä paljon, kun omani.

"Onkohan Janna jo lähtenyt tallilta?" kysyin Santulta, kun se näytti olevan omissa maailmoissaan.
"Mmmh.. Mitä?" poika kysyi ja nosti hätkähtäen katseensa muhun.
"Mitä sä oikein mietit? Kysyin, että jokohan Janna on lähtenyt Auburniin."
"Valmennusta. En mä tiedä, kai se on jo", Santtu vastasi edelleen poissaolevan kuuloisena.
Tuhahdin hieman. Paljon siitäkin oli iloa.

» 25.03.2019 - kouluvalmennus Hallavassa

Huokaisin syvään Sepon selässä. Poni tuntui väsyneeltä ja pelkästä ajatuksesta haukottelin syvään. Meillä oli viisi päivää edellisestä valmennuksesta, sinä aikana olin hädin tuskin jaksanut käydä tallilla edes. Seppo oli alkanut luimistelemaan, kun hain sitä pihatosta, enkä voinut syyttää ponia. Ei sen naaman näkeminen itseänikään kamalasti piristänyt, kun tiesin, että joutuisimme rääkkiin jälleen kerran.

Hallavassa olimme onneksi käyneet jo aikaisemminkin. Heidin valmennus oli ollut kamalan jännittävä sen raskausmahan kyyläämisen vuoksi, mutta sen lisäksi ei valmennuksesta ollut ollut kamalasti hyötyä. Seppo ei pääsisi ykkössijalle kilpailuissa, koska se vaan ei ollut tarpeeksi näyttävä ja mun olisi vaan hyväksyttävä se. Santun voittamista en kyllä ymmärtänyt alkuunkaan, koska sen ponin ravi näytti omasta mielestäni enemmän passilta, kuin ravilta. Vai oliko se tölttäämistä? En muistanut ihan varmaksi, koska issikat olivat omasta mielestäni olleet aina vähän omituisia. Kyllä hevosella oli vain kolme askellajia ja siinä se. Kaikki muut olivat vähän turhia.

Meitä oli vain kolme tämän päivän valmennuksessa ja se ei oikeastaan haitannut yhtään. Meidän valmentaja, Dineo, oli antanut meille jokaiselle No-Shout kuulokkeet, jotka mun mielestä oli aika hankalat. Se kuuloke ei meinannut pysyä mun korvassa edes käynnissä ja voitte vaan kuvitella mitä tapahtuisi ravissa tai laukassa... Ehkä mun korvat olivat vaan liian täydelliset sellaisille nappikuulokkeille?

Täsmälliset pysähdykset eivät olleet ihan meidän parhainta mahdollista osaamista, mutta ihan hyvin ne silti menivät. Dineo jaksoi muistuttaa puolipidätteistä ennen pysähdystä, kyllähän mä niitä tein, mutta mä kuitenkin ratsastin suomenpienhevosella. Ei se ollut yhtä herkkä, kuin joku pikkuponi tai hevonen. Sitä ei voinut vähempää kiinnostaa miten mä puristin nyrkkini vähän tiiviimmin kokoon tai jännitin vatsalihaksiani. Sitä kiinnosti tasan sen verran, että kun mä vedin sen ohjasta tarpeeksi, niin se pysähtyi miten sitä halutti.
"Takajalka jäi", Dineo kertoi ja mä pyöräytin silmiäni.

"Kuulitko, Seppo. Voitko seuraavaksi kokeilla pysähtyä tasajaloin?"

Meidän radan ratsastus sujui jo vähän paremmin. Siinä ei tarvinnut hinkata samaa liikettä niin tuhottoman pitkään, että jopa Sepolla riitti mielenkiinto kulkea vähän paremmin. Ei kuitenkaan ihan niin huomattavasti paremmin, että Dineo olisi kehunut meitä suorituksen päätteeksi. Kyllä mä sen tiesin, ettei me keskitytty kunnolla, mutta eikö parhaat paukut pitänyt säästää kilpailuihin joka tapauksessa?
Joku olisi voinut sanoa, että mulla oli asenneongelma, mutta mä olin vain niin pirun väsynyt. Koulussa piti lukea kaiken maailman viimeisiin tentteihin ja hakea joka ikiseen opiskelupaikkaan, mihin halusi päästä. Mistä mä tiesin mikä musta tulisi isona? Mä en ollut kysynyt edes Jannalta mihin se oli hakemassa, vaikka mä kyllä oletin, että lukioon. Se oli niin kirjaviisas, että se menestyisi siellä ihan takuulla.
Ehkä mun pitäisi myös alkaa lukemaan kirjoja vähän enemmän, jos haluaisin tulevaisuudessa elättää itseni jollain melko hyväpalkkaisella työllä. Tykkäisiköhän opo, jos kysyisin siltä, että mikä työ olisi mahdollisimman helppo ja siitä saisi mahdollisimman paljon rahaa? Se ala olisi selvästi mua varten.

» 28.03.2019 - estevalmennus Auburnissa

"Seppoa heti enemmän eteen, reipas käynti! Anna mielummin pidempi ohja jotta liikkuu eteen, vasta pohjetta vasten keräät sitten ohjaa lyhyemmäksi. Ei tarvitse kulkea heti ihan nyökyssä, riittää että kulkee."

Isabellan komennus ratsastaa Seppoa eteen ei tullut Avalle yllätyksenä. Ruuna oli yhtä väsynyt ratsastajansa kanssa, Tie Tähtiin kilpailuiden treenaustahti oli aivan liian kova heille. Ava ei ollut viime vuonna valmentautunut juurikaan ja nyt sellaisen rupeaman tiivistäminen lyhyeen aikaan alkoi olla liikaa.

Siniset hiukset heilahtivat, kun Ava määrätietoisesti pyysi poniaan eteen. Se luimisti hieman, mutta venytti askeltaan. Vasta saatuaan lisää pituutta piekkariin, tyttö ryhtyi hieman keräämään ohjia käsiinsä.
Ava kehoitti Sepon raviin ja ratsasti sillä hieman taivutuksia ja siirtymisiä askeleen sisällä. Ruuna tuntui tahmealta, mutta kuten ratsastajansakin, alkoi lämmetä pikkuhiljaa.

"Okei, Sepolla ihan hyvä yritys päällä. Oi voi, vähän kömpelö lähestyminen - ratsasta Ava reippaammin vain eteen. Sen tekniikka ei ole kovinkaan kummoinen, joten huolehdi lähestymisestä sitäkin tarkemmin! Takaosa paremmin alle laukassa!" Isabellan ääni kaikui maneesissa.

Avaa ärsytti. Seppoa ärsytti. Ponin korvat pysyivät kuin betoniin valettuina tasan sen pään sivuilla, teki teini sen selässä mitä tahansa. Tyttö painoi kannuksensa hieman turhan kovaa ruunan kylkiin, eikä ne pirun korvat liikahtaneet sittenkään. Eikä ponikaan.
Piekkaria ärsytti, se oli tottunut löhöilemään auringonpaisteessa ihanana kevätpäivänä pihaton olkipatjalla. Se oli tottunut syömään mahansa täyteen ja nauttimaan maisemista. Sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kilpailut, eikä varsinkaan niihin treenaaminen.

"Mene nyt", Ava älähti, kun Seppo pysähtyi naurettavan pienen pystyn eteen. Nytkähtävällä liikkeellä poni astui puomia päin, kolauttaen sen alas kannattimilta. Raivo värjäsi sen selässä istuvan teinin kasvot punaiseksi.

He olivat hitaita. Kömpelöitä, hitaita ja huonoja.
Ava katsoi kateellisena, kun Janna kierros kierroksen jälkeen ratsasti Sessaa kovaa ja leiskahtelevasti. Sessa rakasti hyppäämistä. Se rakasti työntekoa ja se rakasti omistajaansa.
Seppo näykkäisi Avaa saappaanvarresta, kun tämä yritti saada sen pysähdyksestä takaisin raviin.

Avan korvat punottivat sinisten hiusten alla piilossa ja ensimmäistä kertaa ikinä tyttö ei välittänyt kuunnella Isabellan sanoja. Kuunnella miten paska ratsastaja oli, miten oli pilannut hevosensa ja saisi tästä lähin tyytyä keppihevosiin.
Jos tyttö olisi kuitenkin kuunnellut, olisi tämä saanut ohjeita Sepon ruokintaa ja treeniä kohtaan. Olisi tajunnut jo aikaisemmin tarkistaa ruunan lisäruoat ja saanut paljon enemmän irti treeneistään.

Teini oli kuitenkin ohittanut kallisarvoiset neuvot suutuspäissään. Haukkunut itsensä ja poninsa maanrakoon mielessään ja todennut, ettei osannut enää edes esittää ratsastajaa.
Seppo juurtuisi pihaton mutiin ja muuttaisi syksyyn mennessä paljon paremmalle ratsastajalle. Jollekin, joka ei suuttunut ja joka kuunteli valmentajaansa, esikuvaansa.

Ava kuunteli kuitenkin Isabellan sanat kylmäyksestä.
"Ei me tarvita, meillä on kylmäsuojat Purtseilla", tyttö vastasi hampaitaan kiristellen. Hän olisi mielellään ottanut vastaan perijättären tarjouksen, mutta ei kehdannut. Seppo oli rikkonut jo viidet kylmäyssuojat hampaillaan tai potkimalla ne väkisin jaloistaan.

Ava ravasi kuolaintaan purevaa ponia eteen ja alas, ruunan pää painui sen jalkojen tasolle ja jalat kompuroivat tasaisen maneesin pohjalla. Seppo luimisteli ja näytti tyytymättömältä, jopa loppuverryttelyissä Avan piti puskea sitä väkisin eteen.

» 30.03.2019 - kouluvalmennus Sateentallilla

"Ei helv.. mikä toi on?" rääkäisin katsoessani aamulla hampaiden pesun jälkeen peiliin. Tungin naamani melkein kiinni siihen kirottuun peiliin ja katsoin järkyttävän kokoista finniä otsassani. Mistä hitosta se oli ilmestynyt?

Mä olin aika ylpeä omasta hipiästäni, luokkakavereiden naamat kukkivat milloin mistäkin kohtaa ja mulla ei ollut eläissäni varmaan viittä finniä enempää. Ei sen jälkeen, kun olin löytänyt salaisen kasvoveden, joka oli ehdottomasti elämänpelastaja. Tuhahdin ärtyneenä ja kosketin punaista näppylää otsassani. Kipu sykki syvällä ihon alla ja kiroilin uudelleen. Miksi juuri tänään? Miksi juuri mulle?

Mä en voinut puristaa sitä kirottua näppylää mihinkään, koska se ärsyttäisi ihoa ja avaisi ovet seuraaville finneille. Se olisi ollut oikea tervetuloatoivotus tässä tapauksessa. Upotin vanulapun kasvoveteen ja painoin sen otsalleni. Onneksi se jäisi sentään valmennuksen ajaksi kypärän alle. Mun pitäisi ehkä pitää se vain päässäni tallille lähdöstä kotiin paluuseen asti jatkuvasti.

"Otatko leipää?" äiti kysyi ja mulkaisin sitä pahasti, ihan kuin kriisini oli sen syy.
"Muroja", vastasin ja nappasin cheerios paketin sivupöydältä. Äiti laski lautasen ja lusikan pöydälle eteeni.

Selasin syödessäni puhelintani ja yritin löytää Pietun instagramista jotain kuvia eilisistä bileistä, johon mua ei ollut kutsuttu. "Kun sulla on se valmennus seuraavana päivänä", se oli sanonut ja hymyillyt näyttäen virheettömät hampaansa. Ainakin se näytti hyvältä.

Mun silmät pysähtyivät samaan aikaan näytöllä liukuvan sormen kanssa. Etu- ja keskisormi levittivät edessäni olevaa kuvaa isommaksi. Siellä se mun poikaystäväni keinutti lanteitaan jonkun mustatukkaisen naisen kanssa. Kuva oli epäselvä, jonkun ällöttävän ystäväihmisten yhteiskuva, jonka tausta oli hämärä, mutta mä tunsin oman poikaystäväni vaikka pimeässä.

Mun päiväni ei ainakaan parantunut sillä, kun pääsin vihdoin tallille. Äiti oli meinannut unohtaa mun ratsastustakin kotiin ja oli joutunut kääntämään auton takaisin. Me oltiin myöhässä ja saatoin vain aavistella millä tuulella Seppo olisi.
Mä olin melkein kaatunut siihen mutaliejuun kymmenen kertaa, ennen kuin olin saanut rapaisen ponini kiinni. Sen asenne ei selvästi ollut parantunut kahdessa päivässä juurikaan.

Sateentalli oli märkä ja ihan yhtä mutainen lumisohjoineen, kuin Purtsikin. Katsoin hieman turhautuneena Sepon turkooseja suojia, jotka näyttivät nyt jo kuraisilta, vaikka en ollut tehnyt muuta, kun taluttanut sen rekasta alas. Mun ihanat ratsastuskengät muistuttivat myös enemmän kumisaappaita, kuin ratsastussaappaita. Super mahtavaa.
Painoin kypärän päähäni ja älähdin. Kypärän sisäpinta painoi juuri siihen pirun finniin. Ainakin se olisi nyt peitossa, eikä mun tarvinnut enää huolehtia hiuksieni asennosta, jotta näppylä olisi pysynyt piilossa.

"Itsenäiset alkuverryttelyt", meidän valmentaja, Susanna totesi heti, kun olimme päässeet maneesiin asti. Vilkaisin Sepon jaloissa olevia suojia ja totesin, että niistä näkyi vielä aavistus turkoosia ravan alta. Seppo heilautti päätään ja lähti ravaamaan laiskasti eteen, kun työnsin kannuksiani sen kylkiin. Siitä oli tullut turta, eikä pienhevonen jaksaisi sellaista valmennustahtia enää kauaa. Miten mun pitäisi ikinä kehittyä, kun ponini oli niin mukavuudenhaluinen?

31.03.2019 - estevalmennus Hallavassa

Ava katseli kuinka hepparekan ikkunoita pitkin valui vesipisarat kohti takaosaa. Sade rummutti auton ulkopintaa ja tyttö kuuli sen jopa moottorin äänien ja radiosta kuuluvan musiikin ylitse. Tyttö nojasi otsallaan viileään ikkunaan ja yritti rauhoittaa mielensä tulevaa valmennusta varten. Sinisten silmien takana kuitenkin kiehui, eikä teini meinannut millään löytää rauhaa sisältään.
Kevyt tökkäys olkapäällä herätti teinin mietteistään.
Ava hätkähti ja löi hieman päänsä ikkunaa vasten. Kylmä katse kääntyi liikkeen aiheuttajaa kohden. Hän muisti, että Santtua kohtaan pitäisi olla mukava, se oli kuitenkin loppupeleissä aika kivan näköinen ja sillä oli oma poni. Siinä mielentilassa mukavuus ei kuitenkaan ollut helppoa.
"Miksi sä noin teit?" tyttö kysyi sihahtaen hampaidensa välistä ja nosti kätensä otsalleen. Onneksi törmäys oli ollut hiljainen, eikä otsaan ehkä nousisi kuhmua.

Santtu näytti vaivaantuneelta.
"Nokun, kun sä oot ollut niin vaisu. Niin, tai siis kun mä mietin että onko kaikki hyvin?"
Ava joutui puraisemaan kieltään, jottei olisi ärähtänyt pojalle uudemman kerran. Kevyt, huolettoman näköinen hymy kohosi tytön kasvoille, vaikka se ei riittänyt ihan silmiin saakka.
"Tottakai kaikki on hyvin", teini kertoi ja vilkaisi etupenkillä istuvaa Jannaa ja Pennan takana istuvaa Adelinaa. Kolmikko näytti olevan keskusteluun syventyneitä, eivätkä kiinnittäneet heihin juurikaan huomiota.
"Mä oon vaan..väsynyt", Ava selitti ja nyökkäsi lähes huomaamattomasti itselleen. Kyllä, väsymys oli hyväksyttävä syy hänen hiljaisuudelleen.

"Okei.. No, toivottavasti teillä menee tänään hyvin Sepon kanssa", Santtu sanoi kannustavaan äänensävyyn.
Avan olo tuntui helpottavan ihan aavistuksen Santun sanojen myötä. Tunne pyyhkiytyi kuitenkin nopeasti pois, kun rekka pysähtyi ja tyttö käänsi katseensa ikkunasta aukeavaan tallimaisemaan.
Mutaa. Liejua. Vettä.
Ava ynähti pienesti. Miksei voinut olla jo kesä ja kuivaa ja lämmintä?
"Yök", sana kumpusi jostakin syvältä ja reaktio oli aidoin, mitä Avasta oli lähtenyt koko päivänä. Tytön saappaat koskettivat maata ikävän molskauksen myötä.
Rekan lastaussilta avattiin ja Santtu otti ensimmäisenä Fifin ulos. Ava käveli ylös ponin ja pojan tultua alas ja katsahti Seppoa.

Seppo luimisteli ja sen hampaat halkoivat ilmaa Avan kiinnittäessä riimunnarua sen päitsiin. Tyttöä ahdisti, mutta ei antanut sen näkyä ponin käsittelyssä. Seppo pysähtyi rampin yläpäähän ja painoi päänsä uppiniskaisesti alas.
Ava tuijotti hevostaan keltaisen sadetakkinsa hupun alta. Tytön jäänsiniset silmät tuijottivat ruunan samanvärisiä silmiä, eikä kumpikaan hievahtanutkaan. Jännitys narussa ei helpottanut.
"Noniin, meneppäs siitä sitten", Penna läväytti kämmenensä Sepon lautaselle ja rikkoi sanattoman valtataistelun. Piekkari käveli ulos sateeseen, vaikkakaan sen yleisilme ei ollut muuttunut miksikään.
"Ihan kivaa että sataa. Vaikka onhan se aurinko kyllä kivempaa.." Santtu totesi henkensä uhalla.
Ava ei ollut uskoa korviaan. Ihan kivaa, että sataa? Ihan kivaa!?
"Totta, kyllähän se muta ja lieju kuivan kesäpäivän voittaa", teini vastasi sarkasmi vuotaen äänestä, kuin vesi Purtsien vessan hanasta. Tytön silmät katsoivat Sepon mutaisia jalkoja, joita edes harja ei ollut saanut puhdistettua.
"Onkohan täällä pesaria?" Ava kysyi huokaisten. Hän ei voisi mitenkään ratsastaa Sepolla, kun se näytti niin...maalaisponilta. Ruunaa ei haitannut tietenkään kieriä mudassa ja vesilätäköissä, mutta Ava ei halunnut nousta kuraisen hevosen selkään.

"Eikun, tiiätkö kun sit on niin raikasta sen jälkeen kun sade loppuu..?" Santtu yritti vielä, mutta Ava ei enää kuunnellut.
"Joo, ainakin mun mielestä. Mennäänkö katsoon?" poika lisäsi ja lähti sitten kävelemään jo tallia kohden.
Ava kahmaisi kaikki tarvittavat kamppeet mukaansa ennen, kun seurasi yhtäkkiä kovin rohkeaksi muuttunutta poikaa Hallavan talliin. Tyttöä huoletti, että joku tavaroista saattaisi tippua matkan varrella, mutta selvisi onneksi talliin sisälle ilman menetyksiä.
Teinin katse kiersi tallissa, kun se talutti nyreän näköistä ponia tyhjälle pesupaikalle. Vastaan tulleet tallilaiset jäivät ilman tervehdyksiä, sillä Ava ei ollut tullut Hallavaan tekemään ystäviä. Ne olivat kaikki heidän vihollisiaan, koska jokainen saattaisi pärjätä heitä paremmin.
"Luojan kiitos", teini hengähti kiinnittäessään Seppoa pesarille. Hän saisi vihdoin poninperkeleensä puhtaaksi. Ava suunnitteli jo käyttävänsä pesaria uudemman kerran valmennuksen jälkeen ja pesisi ihan oikeasti koko ponin. Saippualla.

Seppo ähisi, puhisi ja oli taas kuin puuhevonen Avan alla. Sitä ei voinut vähempää kiinnostaa ja kielteli pienillekin esteille ihan huvikseen. Isojen ylitse se sentään hyppäsi, pukittaen aina esteen jälkeen. Ava tiesi, ettei siihen sattunut, sillä se ei silti tuntunut samalta, kuin jouluna. Sitä vaan ei kiinnostanut.

Ava yritti olla huutamatta ääneen, kun he saivat luvan kävellä loppukäyntejä.
Avaa ärsytti, kismitti. Hän oli yrittänyt ratsastaa koko pirun valmennuksen ajan, mutta Seppoa ei taaskaan huvittanut. Tyttö halusi pitää omasta ensimmäisestä ponistaan ihan kamalasti, mutta se oli ihan kamalan vaikeaa sillä hetkellä.

"Lähdetäänkö käymään maastossa?" Santun ääni keskeytti karvaan ajatusketjun.
"Mennään", teini vastasi Santulle töksähtävästi ja tuhahti ärsyyntyneenä. Miksi toisen poni käveli korvat hörössä, askel kevyenä vieläkin. Ava katsahti omaa ratsuaan ja saattoi melkein kuvitella sen nyrpistävän turpaansa.

"Miten teillä meni?" Santtu kysyi, kun he olivat päässeet metsäpolulle. Kaatosade oli onneksi hiljentynyt tihkusateeksi. Sekään ei helpottanut Avan olotilaa.
"Päin vittua", Ava vastasi ja puri hammastaan, jottei olisi itkenyt.
Teini tuijotti karua metsämaisemaa tiiviisti ja yritti olla ajattelematta sitä, kuinka epäsopiva Seppo oli hänelle.
"Mä vihaan tätä ponia", tyttö sanoi äänellä, joka vain hädin tuskin kuuluisi Santun korviin saakka. Hän oli kultaisessa poni-iässä, hänellä oli kapasiteettia päästä vaikka aluetasolle ja sitten hänellä oli Seppo, jota ei olisi vähänkään voinut kiinnostaa.
Santtu pysyi hetken hiljaa.

"Harmi. Ehkä se menee sitten kisoissa paremmin?" Poika kuullosti olevan oikeasti pahoillaan.
"Tuskin", Ava tuhahti ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän ei piru vieköön itkisi Santun edessä. Santtu oli täydellisine poneineen loistanut taas koko valmennuksen ajan, ei se tiennyt mitään epäonnistumisista.
"Teillä näytti kuitenkin menevän hyvin", Ava lisäsi ja hengähti syvään. Hän saisi koottua itsensä ja näytettyä Santulle, ettei häntä satuttaisi mikään. Hän ei ollut heikko.
Sisältä kuollut hymy koristi teinin kasvoja, kun tämä kääntyi katsomaan Santtua.
"Joo! Tai siis mä kai alan vähitellen oppimaan, miten mennä tän kanssa. Ja onhan Fifi paljon kiltimpi kun Seppo, mä en ikimaailmassa pärjäisi sille", poika vastasi, hilliten innostustaan aavistuksen loppua kohden.

"Jos sä joskus haluat niin sä saat vaikka ratsastaa Fifillä?" Santtu ehdotti yhtäkkiä.
Ava yllättyi Santun ehdotuksesta niin kovin, että sai kehollaan pysäytettyä Sepon tasajaloin keskelle märkää maastopolkua. Tietenkin, kun ketään ei ollut näkemässä eivätkä he olleet kouluradalla.
"Ai", toinen töksäytti ja tutki Santun kasvoja. Oliko toinen tosissaan?
"Katsotaan. Ehkä", Ava vastasi ja pyysi Sepon uudelleen liikkeelle. Eihän Fifi mikään puoliverinen ollut, mutta Ava ei ollut ratsastanut pitkään aikaan kellään muulla, kuin Sepolla. Olisihan se nyt aika..kivaa?

» 02.04.2019 - estevalmennus Auburnissa

Ai että mä olin tyhmä! Siis niin idiootti, että kehtasin asian itsellenikin myöntää kerrankin. Kuka ääliö keksii aloittaa hirvittävän treenaamisen omalla pihattoponillaan, eikä tee mitään sen väkirehuille? Tämä tyttö tässä. Voi luoja.
Mä olin tuijottanut sunnuntaina illalla mössöjään hotkivaa Seppoa ja melkein kiljunut raivosta, kun olin tajunnut asian.

Kilpahevosen piti syödä kilpahevosen rehuja.

Siitä oli alkanut raivokas googlettaminen, sen lisäksi olin marssinut suoraan Kaajapurojen ovelle ja painanut ovikelloa niin kiivaasti, että pelkäsin vähän sen menevän rikki. Tiina oli avannut oven silmät suurina ja hengästyneenä, se oli kai tekemässä juuri ruokaa.
"Mikä hätänä? Onko hevosilla kaikki hyvin?" Tiina oli kysynyt ja silmäillyt pimeää tallipihaa rauhattomana.
"Mitä Sessa syö? Mitä mun pitää syöttää Sepolle? Mä olen unohtanut lisätä sen väkirehuja! Pitääkö sille syöttää jotain elektrolyyttejä ja aminohappoja ja...?"
"Hengitä, Ava hyvä", Tiina sanoi ja oli hymyillyt äidillisesti. Mä olin yrittänyt tasata kiihtynyttä draiviani ja antanut sitten tallinpitäjän miettiä rauhassa.

Puolta tuntia myöhemmin mun käsiini oli ojennettu Sepon ruokintasuunnitelma. Siinä oli kirjoitettu Tiinan maltillisella kaunolla kaikki srv ja ka-arvot, erilaisten treenien jälkeen syötettävät määrät lisäravinteita ja tasapainoinen yleisruokinta.
Mä olin ollut niin onnellinen, että olin tanssahdellut mutaliejua pitkin parkkipaikalle, johon äitini juuri kaarsi autollaan.
"Moikka!" olin tervehtinyt leveästi hymyillen ja äitini oli näyttänyt melko järkyttyneeltä. Se väitti, että sen lapsen tilalle oli vaihdettu joku vieras teini, koska sen lapsi ei tervehtinyt ketään niin iloisena.
Ehkä sillä oli jotakin totuuden perää sanoissaan, mutta en jaksanut murehtia sitä nyt. Seppo tulisi sittenkin täydelliseksi kilpahevoseksi!

Ehkä se oli joku mentaliteetti asia, mutta ruunan askel oli Auburniin kävellessämme kevyempi. En mä ehkä loistanut ihan Naantalin Aurinkoisena, mutta kieltämättä tuntui huomattavasti kivemmalta antaa auringon säteiden lämmittää kasvojani. En ihan täysin seurannut, että pysyikö Santtu ja Fifi meidän uudestaan löytyneessä vauhdissa mukana vai ei, mutta yhtäaikaa me silti oltiin kartanon tallipihassa.

Silmäilin meidän uutta valmentajaa. Se oli ihan kivan näköinen, mutta ehkä vähän liian vanha ollakseen oikeasti silmänruokaa. Mun ja Santun lisäksi meidän ryhmässä oli Adelina Lefalla ja joku Linnea rautiaankirjavalla tammalla.

Ensimmäisen esteen jälkeen Seppo vinkaisi ja lähti korvat hörössä nelistämään pitkää sivua eteenpäin. Mä virnistin sen selässä, säilytin painoni jalustimilla ja annoin sen mennä. Kyllä ne muut väistäisi.
Toinen este oli vähän vinossa linjassa lävistäjä-linjalla oleva okseri. Mä pidätin aavistuksen ja Sepon askel nousi välittömästi ylöspäin ja tunsin miten takajalat siirtyivät enemmän alle ja siitä me sitten ponnistettiin. Me käytiin korkealla, korkeammalla, kuin koskaan ennen ja vaikka vasta verryteltiin, niin se oli meidän täydellisin hyppy ikinä.
Mä aloin taas muistaa miksi rakastin sitä ponia niin hervottoman paljon.

» 05.04.2019 - kouluvalmennus Auburnissa

"Ootko sä nyt ihan varma? Sä et voi soittaa mulle parin viikon päästä, että sä haluat sittenkin jatkaa", Pietu näytti ärsyyntyneeltä. Mä nyökkäsin.
"Kyllä tää oli nyt tässä", varmistin ja käänsin selkäni pojalle, jota olin kutsunut poikaystäväksi viimeiset puoli vuotta.

Harjasin Sepon karvaa verkkaisesti. Santtu oli lähtenyt jo tänään Lappiin vanhempiensa kanssa, eikä mulla olisi siis matkaseuraa valmennukseen. Mun lisäkseni Markon valmennukseen olisi osallistumassa vain joku Inari Roihu. Sillä oli ratsuna ihan söpö vuonistamma, vaikka en itse sellaisen hevosen selkään nousisi.
Huokaisin syvään, mä en ollut kertonut Pietusta kenellekään, en edes Jannalle. Pietu oli luullut mun eroilmoitusta aprillipilaksi, mutta kyllä se oli vihdoin tajunnut, etten mä pilaillut. Me ei oltu enää nähty maanantain jälkeen ja ehkä ero alkoi nyt vasta iskeä oikeasti mun tajuntaani.

Nostin Sepon ihanan Sokka Lux huovan päälle sen koulusatulan. Ruuna liikahti hieman levottomana, mutta sen päitsissä olevat narut pitivät liikkeen hallinnassa.
Piekkarin uusi ruokintasuunnitelma oli kannattanut, se oli päivissä tehnyt jo valtavan muutoksen Sepon energiatasoon. Tietenkään mun jaksamiseen ei Sepon uudistunut ruokavalio vaikuttanut. Olinhan mä nyt vedellyt jos jonkinlaista proteiinihässäkkää naamaani, yrittänyt syödä mahdollisimman monipuolisesti ja terveellisesti, mutta mä olin silti vaan loppu.

Talutin mustan hevosen Purtsien tallipihaan ja pysäytin sen muovisen jakkaran viereen. Olin letittänyt ruunan harjan ranskalaiselle letille, mutta otsaharjan olin jättänyt auki. Seppo kuopi etusellaan, kun nousin seisomaan muovijakkaran päälle ja hyppäsin sen selkään. Ruuna lähti malttamattomana heti kävelemään kohti maastoja, sen suunnitelmassa toki oli varmasti täysin eri suunta, kuin Auburn.

Me oltiin sovittu Jannan kanssa, että me lähdettäisiin trailerilla Lehtovaaraan. Äiti tai isä ajaisi ja me saataisiin katsoa esteratsastusta i-padilta. Jos me oltiin selvitty Latvian reissusta, niin kyllä yksi Lappi-retki menisi helposti.

» 07.04.2019 - Tie Tähtiin 3. osakilpailu, Lehtovaara

1. Helppo C, taitotaso easy

Sijoitus 5/15

---

5. 60cm, taitotaso easy

Sijoitus 1/16



Koulustartin jälkeen mulla oli melko tiukka aikataulu käydä vaihtamassa Sepon kouluvarusteet pois. Ruuna oli hionnut vähän ja oli hieman inhottavaa laskea puhdas estehuopa suomenpienhevosen klipattuun selkään. Seppo kuopi etusellaan, se halusi vaan lähteä baanalle. Estesatula tarkoitti sille vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä pientä pienhevosta kiinnostanut mikään sitä enempää.

"Koita nyt maltaa edes vähäsen", naurahdin, kun ruuna oli jo lähdössä, vaikka pujotin vasta suitsia sen päähän.
Kiinnitin soljet kuluneisiin reikiin ja talutin Sepon tallipihalle. Olin hädin tuskin saanut oikean jalkani irti puiselta jakkaralta, jonka olin löytänyt tallin vierestä, kun piekkari käveli jo puolivälissä kisa-aluetta. Seppo puhkui energiaa ja mä mietin miten saisin kaiken sen valjastettua oikeaan suuntaan.
Pyyhkäisin valkoisen hanskani kanssa muutaman irtokarvan pois satulahuovasta ja ratsastin ruunan verryttelyyn. Me oltiin starttaamassa melko alkupäässä luokkaa, niin ei jäänyt paljon aikaa verrytellä.

Sepon etujalat kauhoivat ilmaa, kun nostin sillä laukan. Se liioitteli, yritti esiintyä ja pörhenteli kaarevan kaulansa kanssa muille. Poissa oli se luimisteleva puuhevonen, joka ei edes laukkaa osannut muka kulkea. Vähän hirvitti ajatella miten paljon enemmän ylös, kuin eteen meidän esterata tulisi suoriutumaan.
Mä hengitin syvään ja ajattelin lantiolla suoraa linjaa. En hidastaisi ruunaa, mutta en myöskään pyytäisi sitä istunnalla eteenpäin. Yritin keskittyä laskemaan painoni jalustimille niin, että takapuoleni tuskin hipaisi satulaa.

» 10.04.2019 - estevalmennus Hallavassa

Ei ollut mitään parempaa tunnetta, kuin se, että me oltiin rakingin ensimmäisinä Sepon kanssa esteillä ja toisina koulussa. Tietenkin me oltaisiin voitu olla ekoja myös koulussa, mutta en murehtinut siitä juurikaan. Vain Santtu oli meidän edellä koulupuolella, en silti jotenkin osannut olla vihainen pojalle asiasta. Se oli todistanut, ettei kilpaillut pahansuopasti tarkoituksella meidän edelle. Se oli selvästi päässyt sinne vähän vahingossa, teki se ainakin hyvää sen itsetunnolle.

Itsetunnosta puheenollen, mä olin taasl löytänyt omani.

Letitin Sepon tuuheaa harjaa Hallavan pihalla, meidän trailerin vieressä. Meitä oli vain mä, Santtu ja Janna osallistumassa valmennukseen. Jannan valmennus alkaisi vasta myöhemmin, niin Sessa sai jäädä vielä traileriin odottelemaan.
"Onkohan täällä kanttiinia ollenkaan, mulla on vähän nälkä", mietin ääneen. Janna tuhahti.
"Tuskin."
"Montako teitä oli teidän ryhmässä?"
"Kolme vaan. Reita ja Jesse, muita ei varmaan kiinnosta valmentautuminen", Janna vastasi nojaillen trailerin seinään tylsistyneen näköisenä.
"Aa, no ainakin saatte parempaa valmennusta. Meitä on viisi. Olisin kyllä mielummin ratsastanut maneesissa. Siellä ei ainakaan tuule", vastasin huokaisten syvään. Softshell oli juuri ja juuri riittävän lämmin, mutta piti myös ottaa huomioon ratsastamisessa tuleva lämpö.

"Näitkö jo miten siellä on esteet kentällä?" Janna kysyi nyökäten kentän suuntaan.
"En, miten?"
"Tähtimuodostelmassa. Ei parane päästää valumaan ulos."
"No kiva. Tulee tosi kiva tunti Sepolla. Toivottavasti se älyää pysyä kuulolla."
"Ratsastat sen tietysti kuulolle. Kyllä se osaa", Janna totesi tuijottaen mua itsestäänselvä ilme kasvoillaan.
"Osaa osaa, mutta ei aina viitsi. Jos keksii jotain muuta ajanvietettä", vastasin virnistäen ja heitin kädessäni olleen pehmeän luonnoharjan takaisin hoitokassiin.

Seppo sai selkäänsä estesatulan ja päähänsä meksikolaiset. Nousin kevyesti ponnistaen ponin selkään ja lähdin harvinaisen hiljaa olleen Santun perässä kenttää kohden.
"Sun satula on vinossa", kommentoin pojalle, joka vilkaisi minua, satulaansa ja sitten poniaan. Poika nojasi oikealle jalustimelle, jolloin satula suoristui.
"Kannattaa varmaan kiristää vyötä vielä. Ettei käy vahinkoa", muistutin ja ratsastin pysähtyneen ponin ohitse virnistäen. Santtu kurotteli satulan siiven alle ja kiristi vyötä.
Saisi kiitellä mua, ettei sen tunti kulunut väärällä puolella ponin mahaa. Se olisi kyllä ehkä pitänyt saada kameralle.

Dineon tehtävänanto oli kamalan monimutkainen ja yritin pysyä sen perässä, kun meille yritettiin vääntää rautalangasta tehtävää. Dineon silmät pysähtyivät minuun ja kuulin kuulokkeen kautta, että me saatiin mennä ensimmäisenä.
Nostin Sepolla laukan ja lähdin ratsastamaan sitä kohti tähtimuodostelmaa. Ponin pää nousi ylös ja samalla nousin myös minä. Kevyessä istunnassa vaikealta näyttänyt tehtävä tuntuikin kovin helpolta. Seppo tähtäsi keskelle ja annoin sen toimia kuten parhaaksi näki, ruuna tuntui keskittyvän todella tarkasti puomeihin.

Taputin mustaa piekkaria kaulalle ja seurasin miten Santtu lähti suorittamaan samaa tehtävää Fifillä.

» 16.04.2019 - estevalmennus Lehtovaarassa

Kukaan muu ei jaksanut lähteä Lappiin saakka yhden estevalmennuksen jälkeen, joten me lastattiin Seppo ja Fifi meidän koppiin maanantai iltapäivällä. Seppo piti pihattokaveristaan, eikä sitä haitannut matkustaa niin kauan, kun sen naaman edessä oli täysi heinäverkko.
Äiti oli tietenkin mennyt vuokraamaan jonkun asuntoauton, että meidän ei tarvitsisi rampata hotellin ja tallin välillä. En halunnut myöntää, että ajatus oli hyvä myös vaatteiden vaihtoa ajatellen. Me asettauduttiin Santun kanssa asuntoauton takapenkeille, kun kaikki tavarat oli pakattu mukaan. Ihmettelin kyllä vähän miksei Janna ollut halunnut lähteä mukaan.

Lappiin oli pitkä matka, vastahan me oltiin sinne ajettu osakilpailuihin. Silloin ilmassa oli kuitenkin väreillyt odotusta ja jännitystä edessä olevista kilpailuista, nyt sinne oltiin menossa vain estevalmennusta varten.
Vilkaisin vieressäni istuvaa Santtua, joka ei näyttänyt olevan puheliaalla tuulella. Poika tuijotteli ikkunasta ulos ja vääntelehti istuimellaan. Äiti istui myös hiljaa, joten suuntasin huomioni iPhoneen ja netin ihmeelliseen maailmaan.
Meidän ensimmäinen pysähdys oli jossain matkan varrella olevan ABC:n pihassa, jossa Santtu juotti hevoset ja mä tarkastin, että niillä oli heinää verkoissa edelleen runsaasti. Mun mielestä oli oikeastaan aika mukavaa sillä tavalla huolehtia pojan kanssa meidän poneista, kun kumpikin tiesi mitä teki. Äiti sähläsi aina ihan liikaa.

"Kahdensadan metrin päästä, käänny vasemmalle", navigaattori ohjeisti ja tuijotin ikkunasta ulos. Muistin tienhaaran kisareissulta ja odotin hymyillen edessämme aukeavan tallin näkemistä. Tai hymyltä se mun mielestä tuntui, vaikka mun huulet hädintuskin olivat neutraalin näköiset, ainakin mun nyrpeä perusilmeeni oli poissa.
Äiti pysäköi yhdistelmän parkkipaikalle, johon ilmeisesti me oltaisiin jäämässä myös yöksi ja me otettiin ponit ulos Santun kanssa.
"Ota sä vaan se ekana", sanoin pojalle ja avasin takaportin ruunalle. Kullanvärinen Fifi asteli ulos ja menin sen puolelta hakemaan Sepon trailerista. Astelimme peräkkäin Lehtovaaran kentälle, jossa talutimme kaksikkoa hetken aikaa, jotta niiden matkajäykkyys häviäisi. Ilta oli jo pitkällä, kun saimme vihdoin ponit karsinoihinsa. Annoimme niille iltaruoat ja kävelimme hiljaisuuden vallassa takaisin autolle. Haukottelin pitkään, ajomatka koulupäivän päälle olivat saaneet mut väsyneeksi.

Iltapalan jälkeen äiti siivosi meidän jälkiä ja toppuutteli Santtua, joka olisi halunnut auttaa. Mä olin ihan liian poikki nostaakseni eväänikään.
"Saatte nukkua makuutiloissa molemmat, niin teidän lihakset eivät kipeydy kovalla sohvalla", äiti tarjoutui ja nyökkäsin haukoitellen.
"Käydäänkö vielä kurkkaamassa tallissa?" kysyin Santulta ja poika lähti mukaani.
Hämärässä tallissa oli hiljaista ja Seppo nukkui pitkää pituuttaan karsinassaan tyytyväisen näköisenä.

Nukkumaan mennessä vaihdoin päälleni flanellipyjamani, jonka housut saivat takapuoleni näyttämään kuolettavan hyvältä. Kömmin parisängyn pehmeyteen uneliaana ja katsoin sängyn vieressä seisovaa Santtua. Pojalla oli päällään t-paita ja lökärit, eikä se näyttänyt tietävän miten päin olisi. Hymyilin peiton kulman alla.
"En mä pure, saat olla ihan rauhassa omalla puolellasi", totesin ja käännyin kyljelleni, poispäin Santun puolesta. Uni tuli nopeasti sen jälkeen, kun olin tuntenut patjan heilahduksen pojan kiivetessä sänkyyn.

Herätyskello tunkeutui hitaasti tajuntaani ja kiedoin ympärilläni olevaa peittoa paremmin päälleni. Kesti hyvän tovin, että havahduin kunnolla uuteen päivään, Santtu oli sillä aikaa noussut jo ylös sängystä. Venyttelin pitkään ja makasin selälläni hetken aikaa. Patja tuntui lämpimältä selkäni alla, vaikka olin nukkunut koko yön tasan sillä kyljellä, mille olin nukahtanutkin.
"No niin, herätys unikeot. Aamupalaksi olisi sämpylöitä ja tuoremehua", äiti touhotti ja sai mut nousemaan ylös nurinan kera. Olisin hyvin voinut nukkua vielä tunnin verran. Harjasin pitkät hiukseni suoriksi ja jätin ne auki aamupalan ajaksi. Tallissa ne pitäisi sitten taas solmia kiinni, etteivät jäisi mihinkään väliin.
Santtu näytti olevan vieläkin omissa maailmoissaan ja mietin, että oliko se kovinkin harmistunut, ettei Janna ollut lähtenyt mukaan. Sokeakin olisi nähnyt, miten pihkassa se oli ystävääni.

Aamupäivä meni ohitse hujauksessa ja sitten olikin jo aika valmistautua valmennukseen. Kävin vaihtamassa ratsastusvaatteet päälleni, mutta kypärää en löytänyt mistään. Etsin asuntoauton jokaisen nurkan ja pieni paniikki alkoi nostaa päätään. Enhän mä vain ollut unohtanut sitä tallille?
"Mä en löydä mun kypärää", älähdin, kun Santtu ja äiti olivat aikansa ihmetelleet mun penkomistani.
"Mihin sä pakkasit sen, kulta?"
"No kassiin. Tähän. Mutta se ei ole siellä. Ei se ole missään", vastasin ja yritin olla ärsyyntymättä. Jos mulla ei ollut kypärää, mä en päässyt ratsastamaan. Jos mä en päässyt ratsastamaan, me oltiin ajettu ihan järkyttävän pitkä matka vain siksi, että seuraisin tuntia kentän laidalta. Mun oli pakko löytää se kypärä!

"Mä käyn katsomassa trailerista", Santtu ehdotti, kun olimme yhdessä kääntäneet asuntoauton melkein ympäri. Jatkoin etsimistä, kunnes poika tuli takaisin, mun kypärä kädessään. Meinasin kiljahtaa riemusta.
"Se oli varustekaapissa", Santtu kertoi, kun hyökkäsin sen eteen, napaten kypärän käteeni.
"Kiitos, sä olet sankari!" huudahdin ja iloisesti moiskautin pusun Santun poskelle. Se oli todella pelastanut mun päivän. En juurikaan kiinnittänyt huomiota pojan reaktioille, vaan lähdin kepein askelin kohti tallia, hymyillen ihan oikeasti tällä kertaa.
"No tuletko sä?" huudahdin Santulle, kun poika oli jäänyt seisoskelemaan siihen, mihin olin sen jättänyt.

Sepon varustaminen sujui jo rutiinilla, eikä se enää yrittänyt edes pureskella mun takkiani. Vilkaisin viereisessä karsinassa olevaa Santtua, poika oli oikeastaan ihan mukavaa seuraa. Jos siis piti hiljaisista, omissa maailmoissaan seilailevista ihmisistä. Ainakaan se ei ärsyttänyt puhumalla jatkuvasti.
"Mennäänkö?" kysyin, kun huomasin Santun olevan valmis Fifin kanssa. Meidän pitäisi verrytellä ponit omatoimisesti, mutta onneksi maneesissa ei ollut ryhmää ennen meidän ryhmää. Vähän jännitti se, että meidän valmentaja kuulemma käytti mieluiten ruotsia ja englantia. Mä en puhunut sanaakaan ruotsia, joten toivoin, että meidän ohjeet tulisi vain tutulla englannilla.

» 19.04.2019 - kouluvalmennus Hallavassa

Ava yritti päättää letittäisikö Sepon harjan vaiko ei. Ruunan paksu, valtavan pitkäksi kasvava harja oli raskas letittää ja se näytti hyvältä kummin vain. Näperreltyään hetken pienhevosen jouhia, Ava päätti jättää ne auki. Samalla tytön silmät pysähtyivät vieressä seisovaan Fifiin ja Santtuun.
"Mitä sä mietit?" Ava kysyi käveltyään pojan vierelle. Siniset silmät yrittivät tutkia Santun ponia, oliko sillä jokin ongelma kenties? Fifi näytti rauhalliselta, eikä yhtään niin säikyltä, kuin ympärilleen pälyilevä Seppo.
"Kunhan mietin. Fifi on ollut tosi outo pari päivää", Santtu vastasi huokaisten ja kuulosti huolestuneelta.
Ava ei huomannut Santun punasteluja, sillä keskittyi pojan poniin niin tarkkaavaisena.
"Ai. Millä tavalla outo? Sehän näyttää kovin rauhalliselta", Ava kysyi ja siirsi vihdoin katseensa Santtuun. Poika näytti stressaantuneelta, se sai Avan mutristamaan huuliaan aavistuksen.
"Ei se varmasti ole mitään vakavaa", tyttö huomautti pitäen katseensa Santussa.
"Niin kai", poika vastasi ja kumartui nostamaan kaviokoukkua harjapakista.
"Se on vaan ollut.. No, outo. Kun yleensä se kulkee eteenpäin ihan mielellään ja nyt sitä saa pyytää paljon enemmän, eikä se Seponkaan kanssa oo samalla tavalla ollut", Santtu jatkoi puhumista.

"Ootko sä lisännyt sen ruokintaa ollenkaan? Seppohan vikuroi silloin sen takia, kun sillä ei ollut energiaa", Ava osasi kertoa. Hän mietti oliko huomannut Fifissä jotakin outoa viime päivinä. Tyttö oli keskittänyt kaiken huomionsa Seppoon, eikä yrittämisestä huolimatta muistanut Fifiä.
"Tiinalta kannattaa kysyä, jos haluat", Ava lisäsi ja sipaisi olkapäälleen siirtyneet hiukset takaisin selkänsä taakse.
"Kyllä sen ruokinnan pitäis olla ihan kunnossa, me katsottiin se heti alkuun.." Santtu vastasi mumisten. Ava tarkkaili pojan kasvoja tämän näyttäessä huolestuneemmalta.
"Mutta eiköhän se siitä", toinen lisäsi saaden tytön tuntemaan jotakin säälintapaista sisällään.
Ava tajusi halaavansa Santtua vasta, kun haistoi miedon saippuan pojan hiuksista. Tyttö astui kauemmas ja hymyili.
"Ei se varmasti ole mitään", Ava sanoi ja kääntyi sitten jatkamaan oman poninsa varustamista. Ehkä, jos hän ei juuri olisi itse käynyt turhautuneena läpi samoja tunteita Sepon kohdalla, hän ei olisi tuntenut ripausta empatiaa tallikaveriaan kohtaan.

"Laitanko Sepolle pintelit vai suojat?" tyttö kysyi ja katsahti Fifiä. Käyttikö Santtu ponillaan suojia? Toinen oli hetken verran hiljaa.
"Ööm", poika mumahti ja kääntyi katsomaan häntä.
"Laita pintelit, kun me ollaan menossa kouluvalmennukseen."

Santun vastaus sai Avan virnistämään. Tyttö otti pintelipaketin harjakassistaan laitettuaan satulan Sepon selkään ensin.
"Olitko sä nyt lukiossa?" Ava kysyi kääriessään turkooseja pinteleitä mustan pienhevosen jalkoihin. Tytön oli pitänyt jo päättää mihin kouluihin haki, eikä yhteishakujen tulokset selviäisi vielä hetkeen. Lukio oli ollut päättämättömän mielen ensimmäinen valinta. Santtu vastasi myöntävästi.
"Mä haluan opiskella eläinlääkäriks. Tai.. Nii", poika jatkoi yllättäen Avan ammatinvalinnallaan.
"Entä sä? Onko sulla jotain toiveammattia?"

Vai eläinlääkäriksi. Ava tutkaili Santun kasvoja ja yritti kuvitella toisen muutaman vuoden päähän. Oliko toisella todella tarpeeksi kunnianhimoa opiskella niin vaativaan ammattiin?
"Mä en tiedä", Ava vastasi totuudenmukaisesti.
"Siksi kai hain lukioon, ettei tarvitse vielä päättää."

Tyttö haluaisi löytää ammatin, josta tienaisi paljon, mutta ei tarvitsisi tehdä paljon töitä. Ja ehkä miehen, joka myös tienaisi paljon, jotta hänelle jäisi rahaa ostaa kaikkea ihanaa.
"Miten paljon eläinlääkärit tienaa?" kysymys karkasi Avan huulilta, mutta teini ei antanut sen näkyä kasvoiltaan.
"No se vähän riippuu mihin erikoistuu. Kirurgithan tienaa aika paljon. Mä en vielä tiedä mihin haluisin erikoistua, mutta onneks ei ihan vielä tarviikkaan. Mun isä on kirurgi. Ihan ihmisten siis", Santtu vastasi mietteliään näköisenä. Ainakaan se ei murehtinut poniaan siinä vaiheessa enää.

Ava ei olisi ikinä voinut kuvitella itseään leikkaamassa ihmisiä tai eläimiä. Pelkkä ajatuskin siitä sai teinin melkein kakomaan, mutta aiheutti myös toisen ajatuksen tytön mielessä.
Kirurgit olivat poikkeuksetta aina hyvännäköisiä ja tienasivat ihan kamalan paljon. Tai niin Ava oli todennut katsottuaan aivan liikaa draamantäyteisiä sairaalasarjoja.
Tytön siniset silmät pysähtyivät Santtuun ja tämä suoristautui saatuaan viimeisen pintelin käärittyä.
"Kirurgilla on ainakin paljon töitä, luulisin", Ava mainitsi ja yritti kuvitella uudelleen Santun muutamaa vuotta vanhempana. Sitten, kun poika saisi vähän lihaksia kehoonsa ja kasvonpiirteet olisivat kasvaneet oikeisiin mittoihinsa.
Tulisiko Santusta isona komea eläinkirurgi?

"Joo. Mennäänkö?" poika kysyi ja lähti kävelemään jo kohti Hallavan kenttää. Ava kiinnitti kiireellä vielä Sepon suitset loppuun asti ja seurasi sitten pojan ja ponin perässä.
Ava yritti keskittyä Aleksin pitämään koulutuntiin mahdollisimman paljon, mutta ajatus komeaksi muuttuneesta Santusta ei jättänyt teiniä rauhaan. Tytön piti vilkaista Fifin selässä keikkuvaa ratsastajaa muistuttaakseen, ettei pojan kasvuvaihe ollut ihan vielä siinä vaiheessa oikeasti.

"Istutaan harjoitusraviin ja lähdetään ratsastamaan nelikaarista kiemurauraa, joka on merkitty tötteröillä. Kahdelle keskimmäiselle kaareelle tehdään 10 metrin voltit niin että käydään uralla. Keskitytään asettamiseen, taivuttamiseen ja suoristukseen", Aleksi ohjeisti ja sai Avan puristamaan Sepon ohjia hieman kovemmin. Kiemuraurat, asettaminen ja taipuisuus eivät todellakaan kuuluneet suomenpienhevosen vahvoihin puoliin. Hikikarpalot nousivat teinin otsalle kuuman kevätauringon tehdessä kentällä ratsastavista ihmisistä selvää. Ava katui, ettei ollut tajunnut pukea toppia päälleen, vaan oli itsepintaisesti vetänyt pitkähihaisen paidan vielä ratsastushousujensa vyötärön alle.

» 20.04.2019 - estevalmennus Hallavassa

Yksi. Kaksi. Kolme. Este. Kaksi laukkaa. Este. Toinen. Kolmas. Kaksi laukkaa. Este.

Avan siniset silmät pysyivät tarkkaavaisina. Tuntui oudolta ajatella, että tämän estevalmennuksen jälkeen olisi viikko tyhjää ja vasta ensi viikon sunnuntaina neljäs osakilpailu. Kiivas valmennustahti oli lähestulkoon pysähtynyt kolmannen kilpailun jälkeen. Teini mietti miten hänellä mahtaisi mennä viimeisessä osakilpailussa.

Seppo tuntui säpäkältä, vaikka oltiin eilen viimeksi he olivat valmentautuneet sillä samaisella kentällä. Tänään kuitenkaan Auburnista ei ollut lähtenyt ketään hänen ja Jannan lisäksi. Tytöt olivat matkustaneet Hallavaan Avan äidin kyydillä, Sessa ja Seppo käyttäytyivät molemmat todella hyvin trailerissa keskenään.
"Ava tulee seuraavaksi. Yritä pitää se paremmin tuntumalla ja istu hiljaa hyppyjen välillä", Aleksi ohjeisti ja teini nosti uuden laukan.

Avaa ärsytti, kun tämä hidasti Sepon linjan jälkeen käyntiin. Santtu ei ollut lähtenyt valmennukseen ja tyttöä kismitti, että toisen puuttuminen tuntui oudolta. Pojasta oli mitä ilmeisemmin tullut jonkinlainen vakiokaluste valmennusreissuille.
Siniset silmät kävivät läpi easy-tason valmennettavissa. Ryhmässä oli vain tyttöjä, joten edes pientä silmänruokaa ei ollut tarjolla. Katsojia oli vain muutama, sillä pienet esteet eivät juurikaan houkutelleet paikalle yleisöä. Ava tuhahti ja siirtyi katsomaan Sepon korvia. Tylsä reissu, vaikka Jannan kanssa matkustaminen sentään oli kivaa.

Viimeisen radan aikana Ava keskittyi kerrankin täysillä ratsastamiseen. Kun radan ulkopuolella ei ollut yhtäkään potentiaalista häiriötekijää, suoriutui ratsukko virheettömästi vaativasta radasta. Aleksi antoi silti muutaman korjauskehoituksen, mutta kehui siististä ratsastuksesta. Kotona pitäisi kyllä ehdottomasti ottaa vielä omatoiminen treeni ennen kilpailuita.

» 28.04.2019 - Tie Tähtiin 4. osakilpailu, Sateentalli

"Me ollaan aika pirun parhaita, molemmista luokista ruusukkeet "

1. Helppo C, taitotaso easy
Sijoitus 2/16


5. 60cm, taitotaso easy
Sijoitus 4/17

---

» 12.05.2019 - Tie Tähtiin Finaali, Hallava

"Mä en jaksa enää panostaa, ihan sama."

1. Helppo C, taitotaso easy
Sijoitus 14/16

5. 60cm, taitotaso easy
Sijoitus 11/25

---

» Kokonaistulos

Koululuokassa 2/16 (39,0p)
Esteluokassa 1/17 (43,5p)

Estetähti

» 14.05.2019 - suostuttelua

Ratsastin Sepolla Purtsien kentällä ilman satulaa. Me oltiin voitettu Tie Tähtiin estetähti-titteli ponin kanssa ja oltu vain muutaman pisteen päässä Tähtiratsukko-tittelistä. Santtu oli kuitenkin vienyt voiton meidän nenän alta, enkä oikein osannut sanoa harmittiko se vai olinko mä iloinen. Siis Santun puolesta. Se oli ehkä vähän huolestuttavaa.
Heiluttelin pitkiä sääriäni Sepon kylkiä pitkin, shortseissa ratsastaminen oli mukavaa, kun muisti laittaa itsensä ja hevosensa väliin satulahuovan. Seppo käveli rentona, ei sitä jaksanut enää kiinnostaa riehuminen niin lämpimällä säällä. Olin letittänyt pitkät hiukseni ja ne kutittelivat topin läpi selkääni.

"Heippa", tervehdin Fifin kanssa kentälle kävellyttä Santtua. Poika vilkaisi muhun, hymyili ja tervehti takaisin. Sen voikko poni seisahtui juuri siihen, mihin sen omistaja pyysi ja odotti kärsivällisenä. Fifillä ratsastaminen oli ollut oikeastaan aika hauskaa ja mietin, että mahtaisiko Santtu päästää mut joskus uudelleen sen selkään. Poika ei ollut vielä ainakaan kovin innokkaana kysellyt Sepon selkään pääsyn perään.
Enkä mä oikeastaan edes ihmetellyt sitä. Sitä hetkeä lukuunottamatta Seppo oli aika härkä.

"Onpa se rennon näköinen", Santtu huomautti päästyään issikkansa selkään.
"Mmh, se on tää lämpö", kerroin hymyillen ja asettelin silmiäni varjostavaa kypärää paremmin päähäni. Annoin mustan ponin asettua Fifin viereen askeltamaan.
"Ei uskoisi silti", poika mumahti ja sai mut vähän virnistämään.

"Aiotko sä osallistua Kalla CUP:in seuraavaan osakilpailuun? Me mennään Sepon kanssa koulua ja esteitä", kysyin ja siirsin siniset silmäni Santun kasvoihin. Pojan sormet hapuilivat Fifin valkeaa harjaa.
"En mä kyllä aikonut", Santtu vastasi hieman haparoiden ja piti katseensa Fifin korvissa.
"Ai. Mikset? Sähän voitit Tähtiratsukko-tittelinkin", ihmettelin. Onneksi me oltiin molemmat menestytty melkein yhtä hyvin, olisin saattanut muutoin hieman katua sitä, että pyysin pojan alunperin mukaan kisaamaan. Nyt mun pitäisi vain voittaa se Spring Circuksen kouluradalla ja me oltaisiin sujut.

Epämääräisen muminan ja huonojen tekosyiden siivittämä lista meni täysin ohi korvistani, kun kuvittelin jo meidät palkintosijoilla.

"Tottakai sä ilmottaudut. Voidaan sitten ratsastaa sinne yhtä matkaa. Ei se osallistuminen mitään maksa. Tai lähtömaksun, mutta eihän se nyt paljoa ole", totesin. Toki raha-asioissa saatoin olla hieman sinisilmäinen, sillä mun ei edelleenkään ollut tarvinnut maksaa senttiäkään Seposta. Auburnin tallivuoroista saaduilla rahoilla tosin ostelin sille välillä varusteita ja nameja, vaikka useimmiten ne rahat meni omiin tarpeisiini. Vaatteisiin ja sen sellaisiin.
"Mä autan sua ilmottautumisessa ratsastuksen jälkeen", ilmoitin. Santtu kuitenkin kiittäisi mua kisojen jälkeen. Paitsi jo se voittaisi. Sitten mä ehkä voisin vähän suuttua sille, ettei se tekisi sellaista virhettä toista kertaa.

Lämmin kevätilma liikautteli Sepon pitkiä jouhia, kun talutin ponin takaisin talliin. Santtu jäi vielä kentälle, varmasti vain onnellisena siitä, että huolehdin sen ratsastajanuran edistämisestä sen puolesta.

Tiedä vaikka siitä tulisi maailmankuulu ratsastaja mun takiani.

» 18-19.05.2019 - Spring Circus

1. 80cm Juniorimestaruus - arvoluokka
Sijoitus 2/12 0vp/0vp



Me oltiin 12. lähtijä ensimmäisessä luokassa ja tuoreena Estetähtenä mä olin valmis näyttämään kaikille. Anton oli jotenkin saanut ratsastettua Vilan kanssa puhtaan uusinnan ja se oli kääntänyt tammansa tosi pienillä teillä maaliin. Sen jälkeen, kun olin tajunnut, että me selviittiin uusintaan, mä olin laittanut kaiken likoon. Seppo oli ollut kuulolla, se oli kääntynyt melkein heti esteen jälkeen mihin halusin. Yhdessä lähestymisessä se kiemurteli vähän, jonka takia me jäätiin Vilan ja Antonin kärkiajasta ehkä sekunnin.

Mä yritin olla näyttämättä katkeralta, kun Vilan kaulaan pujotettiin se vaalean liila silkkinauha. Mutta ei hitto mä olin katkera. Anton näytti hämmentyneeltä ja ihan syystä. Me oltiin harjoiteltu koko kevät kuin hullut, tultu ykköseksi Tie Tähtiin kisojen esteosuudella ja silti se pirun Seljavaara oli mennyt meidän ohi.
"Onnittelut voittajalle ja sijottuneille, kunniakierros oikealle, olkaa hyvät", Penna Vaanilan ääni kuulutti ja tuhahdin ääneen. Kai mun olisi pitänyt muistaa hymyillä kameroita varten, mutta minkä takia? Että me oltiin ekat ei-voittajat? Että joku Anton oli vain sen ratsastaman hevosen takia ratsastanut nopeamman ajan, kuin me?

Seppo tietenkin näytti hyvin tyytyväiseltä itseeni ja vilkuili mua välillä siihen tyyliin, että jouduin pyöräyttämään silmiäni. Se oli varmaan tahallaan ottanut ne ylimääräiset kiemurtelut jottei se olisi joutunut pukemaan tyttöväristä nauhaa kaulaansa.


1. KN Special Juniorimestaruus - arvoluokka
Sijoitus 16/16 58,636%

Mun ainut tavoite on voittaa Santtu ja Fifi.

Olisi pitänyt toivoa, ettei oltaisiin luokassa viimeisiä.

Oltaisiin ehkä selvitty vähemmällä häpeällä.

Jo alkutervehdyksessä meidän rata meni päin persettä. Seppo pysähtyi kuolaimiaan mutustellen, vinossa ja astui askeleen eteen samalla, kun tervehdin Daniel Susinevaa. Vaikka mies oli kaukana, näin miten sen suu liikahti.
"Kolmonen. Vino ja levoton pysähdys."

Purin alahuuleni sisäosaa ja pamautin kannukset tumman ponin kylkiin. Se lähti kiemurrellen liikkeelle ja jossain vaiheessa mä taisin näyttää yhtä happamalta, kuin olisin syönyt kokonaisen sitruunan. Kaarsin suupielet hymyyn, mutta ei ne siellä kauaa säilynyt. Seppo oli levoton, kiireinen ja ihan turta mun avuille. Puolessa välissä luokkaa mun teki mieli heittää ohjat käsistäni ja hypätä alas ruunan selästä, mutta ylpeys ei antanut periksi. Saatiin me sentään 58,636 prosenttia, mutta se oli silti vajaa prosentin huonommin, kuin Santulla.

Onneksi ne ei sentään voittaneet.

» 27.08.2019 » hiton Kalla CUP.

Mä olin katkera ja varsin huonoa seuraa siinä mielentilassa. Esteillä me oltiin oltu kolmanneksi viimeisiä, koska Seppo oli tiputtanut löysillä jaloillaan kaksi puomia jo perusradalla. Hidas se ei ollut ollut - ajan puolesta me oltaisiin oltu ensimmäisiä uusintaan pääseviä. Aikaratsastusluokassa meidän aika olisi riittänyt silti kärkisijoihin, mutta uusintaan ei ollut asiaa. Se ketutti ihan äärettömän paljon.
Kouluratsu Seppo oli selvästi, se oli taas ollut viides 68,182 % tuloksella. Tietysti asiaan varmasti vaikutti se, että muut ratsastajat olivat ikäloppuja ja niiden hevoset kalliita puoliverisiä. Ainoastaan Viivi oli pyöreällä ponillaan ratsastanut hyvän radan ja luonnollisesti ja epäitsekkäästi olin ajatellut, että Viivin olisi pitänyt voittaa ja meidän tulla toiseksi. Olihan se vähän noloa voittaa junioriluokka, kun itse hipoi jossain keski-iän paikkeilla, tai jotain sinnepäin. Ehkä jossain keski-ikäisten luokassa niidenkin sijoituksella olisi ollut jotain väliä.
Silti ärsytti, ettei me saatu yhden yhtä ruusuketta koko viikonlopulta.

Toki mä olin päässyt asiasta jo varsin hyvin yli, värjännyt hiukseni ja todennut, ettei mua olisi kiinnostanut yhtään aloittaa lukiota. Kun mut oli vihdoin hyväksytty lukioon sisään, huomasin, että olin ollut pettynyt siihen enemmän, kun välivuoden mahdollisuuteen. Jusu-hiiri oli tietämättään osunut aika arkaan kohtaan Saksapilvilinnoiltaan, sillä ihan kaikilta salaa mä olin päättänyt jo lähteväni ulkomaille, jos en olisi päässyt kouluun.
Hiton lukio.

Sitten oli tapaus mun paras ystäväni. Mä yritin olla kypsä kuusitoistavuotias, lähes aikuinen siis ja olla olematta silmittömän kateellinen siitä, että se oli päässyt Rillan kanssa kilpailemaan. Siitä, että Sessa oli laitettu tiineeksi Cavasta ja että Sokat olivat halunneet siitä yhdistelmästä varsan niin paljon, että olivat liisanneet Jannan tamman itselleen.
Siitä, että Janna ei aikonut enää tehdä tallivuorojakaan Auburnissa, koska se oli niin kiireinen, ettei se enää ehtinyt. Tai niin mä ajattelin, koska ystäväni ei ollut kertonut mulle parempaakaan syytä. Tai alunperinkään kertonut siitä, ettei se enää tehnyt tallia Auburnissa.

Väistin varsin sulavaliikkeisesti Sepon kavionpohjaa, mutta samalla törmäsin takana olevan karsinan seinään. Kirosin ääneen ja katsahdin ympärilleni hämärässä tallissa. Kukaan ei onneksi ilmestynyt minkään nurkan takaa tukahdutettu virne kasvoillaan, me oltiin edelleen kaksin Sepon kanssa. Jatkoin sen karvan harjaamista ja mietin Santtua. Me oltiin pojan kanssa vietetty tuskastuttavia tutor-iltoja vuoroin sen luona ja vuoroin meillä. Mä olin karvaasti kuvitellut, että se olisi ollut hauskaa, ihan kuin elokuvissa, mutta oikeasti Santtu oli yrittänyt kamalan tuskallisen kiltisti kertoa mulle, miten väärässä olin ihan kaikessa. Mä en osannut mitään ja mun oli tehnyt mieli kertoa Santulle, ettei sekään osannut mitään, mutta se oli mun uusi ystävä ja olin purrut huuleni kirjaimellisesti yhteen pitääkseni suuni kurissa.
Aika usein olin huomannut huuleni olevan rikki, kun olimme lopettaneet turhauttavan tutor-tunnin (joskus meni kaksi tai kolmekin).

Tallilla poikaa ei ollut näkynyt taas hetkeen ja mietin mistä se johtui. Ehkä se oli saanut tarpeekseen musta ja pyrki käymään tallilla vain silloin, kun tiesi, etten ollut paikalla. Sen takia en ollut saanut sitä ylipuhuttua edes kisoihin, mistä olin nyt salaa tyytyväinen, koska mulla oli mennyt niin hiton huonosti.
Olisipa edes toinen hevonen, kuten sillä Hiiri-Jusulla, joka ei edes tajunnut miten etuoikeutettu kakara siitä oli tullut kesän aikana.

Onneksi mä saatoin nyt palautella sen pikkuhiljaa takaisin omalle paikalleen, mä vähän kaipasin sitä sen säikähtänyttä katsetta, minkä peittämisessä siitä oli tullut aika hyvä meidän yhteisen ajan myötä.

#summerfling / tai pikemminkin #nosummerfling. Sekin hitto jäi puuttumaan tältä kesältä.

» 16.09.2019 - syksy

Harjasin Seppoa viileässä tallissa. Se oli alkanut jo kasvattamaan talvikarvaa ja mietin olisiko se pitänyt jo klipata. Ihan varmuuden vuoksi.

Se oli tavallista viileämpi syyspäivä, kylmä tuuli kaiversi tiensä valkoisen Helly Hansenin kauluksesta. Nostin mustan nahkasatulan Sepon selkään, mietin, miten olisin voinut melkein laittaa satulan ja ponin väliin verenpunaisen huovan. Se oli melkein demonihevonen, silloin me kuuluttaisiin ainakin sen kanssa yhteen.
Seppo liikahti, liikuin jo sulavasti sen mukana. Se oli kuin tanssi, jonka molemmat oli oppineet ajan myötä. Työnsin kypärän päähäni, enkä välittänyt villeinä olkapäitäni pitkin valuvista hiuksistani. Seppo aukoi suutaan kiristäessäni sen turpahihnaa.
"Asetu", lausahdin, eikä poni liikauttanut korvaansa. Se tiesi, etten mä ollut tosissani. Etten mä halunnut tänään kahlita sen villiä sydäntä.

Katsahdin pihattoa kohden, kun etsin toista jalustinta saappaan kärjellä. Laskin katseeni nopeasti ja painoin kantapääni mustan ratsuni kylkiin. Tarpeeksi kevyesti, ettei se nostanut laukkaa, mutta liian kovin, ettei se pysynyt käynnissä.
Pidätin hieman, Seppo laski ravilta kiireiselle käynnille, enkä katsonut enää taakseni.

Mä nautin syksystä, vaikka se tarkoittikin kylmää, märkää ja valmisteli lumen tuloa. Se teki kentästä märän ja liukkaan, kaikesta mutaista ja ällöttävää. Ruska ja värit, jotka siihen kuului, kaiken kuoleminen, se oli kuitenkin kaiken kurjan arvoista. Mä en tiennyt ihan miksi, mutta musta tuntui ihan, kuin osa mustakin oli kuolemassa tänä syksynä.
Se oli jatkuva paine rintakehällä, hetket, joissa en tiennytkään miten mun olisi pitänyt olla. Mun kuori oli rakoilemassa ja mä pelkäsin kuollakseni koska ihmiset tajuaisi sen.

Painauduin lähemmäksi Sepon kaulalle. Sen harja piiskasi ruoskan lailla, mutta annoin sen laukata. Keskityin miten neulasten peittämä polku kumisi sen kavioiden alla ja miten sen kengät kolahtelivat pikkukiviin aina välillä. Saatoin melkein nähdä miten niistä sinkoili pieniä kipinöitä kosteaan metsänpohjaan.

Ruuna hiljensi itse, se puuskutti ja haistoin miten hiki nousi sen tihenevälle karvapeitteelle. Laskeuduin takaisin satulaan, jalkoihin sattui, mutta pidin ne paikallaan, enkä antanut niiden heilua vapaana Sepon kyljillä. Metsä oli taas hiljainen, kun me käveltiin pitkin tuttuja polkuja.

Muistin hauskan jutun koulusta, meidän luokkalainen oli liukastunut ruokalassa ja kaatanut spagetit päälleen. Käännyin virnistäen taakseni ja muistin taas. Henkäisin virneen huuliltani ja käännyin oikein päin satulassa. Sepon kurittomat jouhet olivat kasvaneet pituutta taas, kiersin tupon etusormeni ympärille ja tuijotin liikkuvaa harjaa.

Mä olin katkera, mutta siihen sekottui jotain omituista. Nielin kyyneleet, jotka yrittivät saada mut näyttämään taas heikolta. Seppo ei olisi halunnut ravata, mutta mä painoin kantapääni syvemmälle sen kylkiin.

Hengitin syvään ja yritin haistaa kesän vielä edes hieman ilmassa, joka haisi kuolemalta ja ikävältä.

» 05.11.2019 - nurinaa

Työnsin mustaa pipoa syvemmälle punaisten hiusteni päälle. Seurasin, miten Janna yritti saada Loven kulkemaan eteenpäin ja aina hetkittäin näkökenttäni sumentui hengityksestäni nousevan huurupilven vuoksi.
Varpaita kipristeli ikävästi, koska olin pukenut musta-valkoiset tennarit jalkaani. En aikonut vielä pilata uusia Uggejani tallilla, sen aika olisi vähän myöhemmin talvella sitten. En ollut laittanut ratsastussaappaita, koska olin juoksuttanut Sepon ennen Jannan ratsastusta kevyesti.

"Siis katso! Ihan käsittämätöntä!" heilutin i-Phonen näyttöä Jannan naaman edessä ja huokaisin dramaattisesti.
"Mitä mä katson?" Janna kysyi ja sai mut huokaisemaan uudelleen.
"Mestaruusluokassa ei hypätä enää kasikymppiä! Ei Seppo pääse mistään metristä yli sen mahan kanssa! Tajuatko miten epäreilua, mä en voi startata mestaruusluokassa!!"

Jannan reaktio, pelkkä käden heilautus, oli kuin nyrkki päin näköä.
Tunsin, miten sydänjuureni värähtelivät loukkaantuneena.
"Tämä on syrjintää, miksi Sokat ei halua, että pääsen kilpailemaan? Miksi mulla pitää olla joku Seppo, eikä hienoa puoliveristä, joka astuisi metrin esteiden yli!?"
"Sun pitää pyytää sun vanhemmilta uutta hevosta."
"Ei ne antaisi ikinä. Ei ne ymmärrä, että laadusta pitää maksaa."
"No pääsethän sä kouluun kuitenkin, mäkin tuun siihen Lovella, kun Verkku ei päästä meitä metriin Loven kanssa."

Nurisin vielä jotain, miten olisin halunnut osallistua kumpaankin, kun Janna tunki käsiini saippuaa tippuvan sienen.

"Voit auttaa, kun kerran oot jo siinä", toinen totesi olkiaan kohauttaen ja osoitti Loven satulaa. Tuhahdin, mutta siirryin puhdistamaan kohdetta patterin lämmön hohkatessa selkääni vasten.

"Ainakaan Seppo ei voi joutua varsalomalle", Janna jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Tiesin, että ystävää ärsytti Sessan kisakauden tauko, vaikka Cava-junior olikin syötävän suloinen.
"Sen mahan koosta päätellen saattaisikin joutua", nurisin, mutten voinut pidättää huulilleni pyrkivää virnettä kauaa poissa.

Kohta satulahuoneessa raikui iloinen naurunremakka, joka tietylle yleisölle oli ehkä enemmän demonien pahaa enteilevää äänelyä, kuin kahden viattoman nuoren illakointia.
Koska Janna ja Ava, ainakin yhdessä ollessaan, eivät olleet lähelläkään viattomia lapsukaisia.

» 06.01.2020 - osasinko vielä ratsastaa?

"Tottakai me ollaan valmiita valmennukseen", totesin Jannalle, joka oli kuullut uutena vuotena mun päätöksestäni osallistua Merikannon valmennukseen loppiaisena.
"Sä et ole ratsastanut sillä maneesivuoroilla varmaan kuukauteen?"
"No, me ollaan ylläpidetty kisakuntoa maastossa."
Mä olin selvästi ylpeämpi ja varmempi itsestäni näin synttäreideni kunniaksi.

Seppo meni kovaa eikä ihan kuulolla, mutta en mä ollut ihan kovin huolissani siltikään.

"Ihan hyvin se musta meni, meillä on ollut vähän taukoa tässä, joululomaa. Ollaan maastoiltu enempi, kun meidän kenttä, no on mitä on", kerroin omasta mielestäni hyvin uskottavaan ääneen, kun Lauri oli jutellut ensin Jusuliinan kanssa. Okei Seppo oli purrut kuolaimeen ekan puolikkaan valmennusta ja vasta lopputehtävissä tuntunut siltä, että mä päätin mihin suuntaan oltiin menossa, mutta sehän oli vaan sitä lomalta palaamista. Ei muakaan kiinnostanut paljoa mennä takaisin kouluun talviloman jäljiltä, eli ihan ymmärrettävää.

"Sillä on välillä vähän tämmösiä päiviä, huomenna varmaan kulkee taas, kuin ihmisen mieli."
Heiluikohan mun korvat niin kovin, että Lauri näki? Ei varmaan. Hymyilin niin hurmaavasti, ettei se voinut nähdä.

"Aivan", Lauri puuskahti itsekseen hymyillen ja nosti kätensä puuskaan seuratessaan katseellaan punahiuksista ratsastajaa ja tämän piensuokkia. "Se oli tänään aika raskas edestä, eikö? Luulen, että teidän kannattaa vähän nollata ja palata treeneihin asteittain, että molempien motivaatio pysyy yllä - maastoilu kuulostaa hyvältä. Muistat vain, ettet missään olosuhteissa lähde sen kanssa vetokilpailuun, vaan ratsastat aktiivisesti pohkeella eteen ja annat istunnalla sille tilaa liikkua. Puomit sopivat myös varmasti värittämään treenejä, kunhan pääsette taas kentälle."

Mä hymyilin hurmaavasti vieläkin, vaikka mun ponia oli juuri haukuttu etupainoiseksi katujyräksi. Toisaalta, ehkä mun olisi pitänyt keskittyä omaan ratsuuni ennemmin, kuin siihen, miten saisin esim. Grannin liikutusvuoroja lisää. Musta oli ollut kamalan kivaa liikuttaa sitä silloin, kun Juspeliini oli lähtenyt sen poitsunsa kanssa Saksaan. Mä olin tietysti härnännyt Aliisaa, joka oli melkein lapsenvahtina tullut meidän mukaan maastoon, antanut Grannille vähän enemmän ohjaa ja laittanut sen oikein kunnolla kävelemään.
Olin tietysti vaan kertonut, että ei se hevonen sellaisessa hiipimisvauhdissa mitään energiaansa kuluttaisi.

Vähän olin ehkä myös ihaillut sitä Jessen uutta Inkaa, miettinyt millä tavoin sen kirjavan tamman selkään voisi kiemurrella itsensä. Olisi tosi harmillista, jos se vaikka joutuisi vähän saikelle jonkun venähdyksen tai muun takia ja pyytäisi tietysti mua sen luottokisahoitajana liikuttelemaan Inkaa sen aikaa.
Robert oli myös vähän vihjaillut etsivänsä Harrylleen (ihan kamala nimi tammalle!!!) liikuttajaa, mutta sen lapiokaviot pitivät mut pienen etäisyyden päässä. Johan mä olin nähnyt miten se oli heivannut omistajansakin kuraa maistelemaan.
Ei sillä, etteikö Seppo olisi tehnyt niin ehkä kerran viikossa suunnilleen, mutta siltä tippui niin matalalta, ettei se oikeastaan edes tuntunut miltään.

Seppo nyki ohjaa pidemmäksi, kun käveltiin kohti kotia valkan jälkeen. Se oli päässyt pyöristymään vähän liikaa talvilomansa aikana, mun pitäisi ehkä oikeasti yrittää liikuttaa sitä vähän enemmän taas.

» 01.03.2020 - saanen esitellä Sepin

Viivi ja Pontso, tai oikeasti Viivin äiti Cee oli sopinut mun äidin kanssa, että meistä tulisi hyvä valmennustiimi Lauri Merikannolle. Mähän olin tietysti jo hyvissä väleissä sekä valmennuskaverini että valmentajani kanssa, koska Merikanto oli sen Näyhön uusi poikaystävä ja kävi välillä Purtseillakin. Mä en muistanut olinko käynyt Laurin valkoissa koskaan (tottakai olin, loppiaisena viimeksi), mutta kyllähän mä nyt sen sitten jo tunsin uskomattomien etsivätaitojeni kautta. Tiesinhän mä muutenkin kaiken kaikesta. Kuten sen, miten Jessen ja Matildan välejä oli hiertänyt se, että Inkan vähän vajamielinen ylläpitäjä oli ollut baareilemassa eksänsä kanssa ilman nykyistään.
Stinasta sai salaa nyhjättyä mitä ihmeellisempiä tiedonmurusia, kun osasi vain vähän manipuloida sen ajatuksenkulkua.

Senkin mä tiesin, että Jusmusnus oli muuttamassa yhteen tänä viikonloppuna - kuten senkin, miten Jusua oli selvästi kaivertanut miten me oltiin Jannan kanssa istutettu epäilyjä sen hataraan mieleen siitä, ettei naisen cup-voitto ollut välttämättä ihan ansaittu.
Vaikka tiesinhän mä, että se oli. Hiirulainen oli voittanut pappabetalar Granninsa kanssa vaikka mitä kisoja ja se oli saanut sieltä Saksasta itsetuottamusta, minkä mäkin olin kyllä nähnyt. Oli se Seponkin saanut ruotuun kerran jos toisenkin silloinkin, kun mä en ollut.

Palatakseni takaisin päivän pohdintaan, jota suoritin kiillottaessani Sepon suitsia Purtsien satulahuoneen lämpimän patterin kyljessä, mä kyllä vähän epäilin Laurin valmennustaitoja. Äiti oli joutunut maksamaan siitä, että me oltiin kävelty tunti tiistaina. Mä en ihan vieläkään voinut tajuta sitä.

Siis kävelemistä.

Viiville ja Pontukselle se kävelykin oli ihan haastavaa, mä olin pidätellyt naurua jossain välissä, kun Pontso oli nykäissyt päänsä alas päästäkseen haistelemaan vasta tyhjennetyn lantasaavin pohjaa ja Viivi oli repinyt kaikella voimalla ponin päätä ylös. Eihän se sitä ollut saanut tietenkään ja Lauri oli käynyt omakätisesti avustamassa orin työhön palaamista. Vähän katkerana olin miettinyt, että miten mä sovin sen kanssa niin hyvin muka samaan valmennusryhmään, vaikka Viivi oli tietysti viettänyt enemmän aikaa satulassa, vaikka sillä oli ikää 7 vuotta mua vähemmän.
Sepostahan se tietysti johtui, sillä vaikka se oli suokiksi aika solakka (paitsi sen heinämaha oli vähän talvikunnossa just nyt), se ei pääsisi silti koskaan yli metriä niillä jaloillaan. Mä vähän kyllä haaveilin, että ratsastaisin Inkalla niin hyvin, että Jesse jossain vauvanhuuruisessa mielenhäiriössään antaisi mulle luvan startata sen kanssa jonkun metrin luokan joskus, että mä voisin sitten nostaa Sepon sieltä 80 tasolta metriin.
Käyntiharjoitteluista se ei ollut kiinnostunut, kuten en mäkään ja mä toivoin, että seuraavissa treeneissä me mentäisiin jo ihan oikeasti jotain vaikeampia harjoituksia.

Selailin puhelimellani instaa ja tietysti kävin myös samalla Auburnin ilmoitustaululla (joka oli siis netissä tosin kun meidän taas keikkuvaksi muuttunut uusi korkkitaulu). Mä ilmottauduin Sepolla harjoituskisoihin esteille ja kouluun, vaikkei meillä nyt ihan hirveästi taaskaan ollut harjoituksia taustalla.
Lahjattomat treenaa vai miten se meni?

Sitten mä tuijotin sitä maastoesteharkan harrastetason estekorkeutta.

Oltiinhan me hypitty Sepon kanssa vaikka minkä ojan ja puunrungon yli maastossa. Vahingossa ja välillä myös ei, mutta eihän se ollut olennaista. Seppo ei kyttäillyt maastossa, eikä kyllä rataesteilläkään, kunhan sen vain sai ohjattua oikeille urille. Mä olin alkanut kutsua sitä Sepiksi maastossa, kun sillä oli tapana imeä vaikka mihin polun syrjissä oleviin esteeltä vaikuttaviin kohteisiin silloin, kun me mentiin kovaa. Sepi oli ihan eri hevonen, kuin Seppo, koska Sepi kuunteli vielä vähemmän.
Sepi oli sairaan nopea ja ketterä poni.

Mä naurahdin vähän pahaenteisesti ja ilmoitin mut ja maastoponiSepin maastoesteharkkaan, koska miksei?

Nehän oli vaan harkkakisat?

» 21.04.2020 - teinin päiväkirja

Mun päähän koski ihan julmetusti, kun yritin kiristää Sepon satulavyötä. Se pullisteli, puhisi ja vaikka mä miten yritin ajoittaa voimattoman kiristysyritykseni oikein, se pirun poni haukkoi henkeään niin nopeasti, etten ehtinyt edes puristaa kunnolla nahkaremmistä ennen kun se oli jo vetänyt taas keuhkot täyteen ilmaa.
Ja ihan varmana se tyhjentäisi ne ilmasta kunhan kurottelisin jalkaa jalustimeen.

Viikonloppu oli mennyt vähän lujaa. Janna oli keskittynyt niin syvästi sen Tähtikisoihin (joihin mä olin päättänyt olevani jo liian ansioitunut yrittääkseni piestä muita uudelleen), että mä olin puolivahingossa ajautunut rinnakkaisluokan Matiaksen ja Paavon seuraan. Mä olin hiipinyt lauantai-illalla takaovesta ulos, kun äiti parkui jotain draamaleffaa olohuoneen sohvalla viinilasin ja viltin kanssa, tiesin, että se sammuisi siihen ennen lopputekstejä.

Mulla oli ollut vähän kylmä pelkässä nahkatakissa Paavon mopon kyydissä, mutta se oli käskenyt mun laittaa kädet sen takin taskuihin, sen fleecevuori oli lämmittänyt nopeasti mun jähmeiset kädet. Ehkä se oli myös osittain sen takin läpi huokuva lämpö, musta tuntui, että Paavolla oli normaalia korkeampi ruumiinlämpö ihan koko ajan.

Me oltiin päädytty jonkun kotibileisiin. Matias oli tuonut mulle siideriä ja kertonut miten sen tyttöystävä tulisi vasta vähän myöhemmin. Jos mun olisi pitänyt välttämättä muistaa sen nimi, se olisi ehkä alkanut S:llä. Joku Saara tai Saana tai jotain. Se oli kuulemma hyvä tyyppi, tosi ymmärtäväinen ja joustava.
Mulle selvis sen illan aikana, että joustavuus siinä suhteessa saattoi liittyä jotenkin vieraissa käymiseen, ainakin siihen tahtiin Matias oli yrittänyt tunkea kieltään mun kitarisoihin yhden hitaan biisin aikana. Mä olin tietysti vetänyt sitä ympäri korvia, koska se ei ollut tajunnut, ettei Ava Pulkkanen osunut samalle sivulle, tai oikeastaan edes kirjalle helpon kanssa.

"Kaikki okei?" Paavo istui ulkokeinuun mun viereen niin, että mun huolella aloittama keinuva liike sotkeutui pyöriväksi heilahteluksi.
"Joo, tietty", mä vastasin ja hymyilin sille vähän. Muistin miten lämmin sen takin alla oli ja työnsin kädet omiin taskuihini.
"Sori sen Matiaksen puolesta, se on välillä vähän egoisti, kun se juo", Paavo osasi kertoa. Mä vaan kohtautin olkiani.
"Sillä on naama kipeä huomenna", virnistin vähän.
"Ihan varmana", poika hymähti.

Makea savu leijaili mun ympärillä, leikitellen melkein härnäten.
"Haluutsä?" Paavo kysyi ja ojensi sätkää lähemmäksi. Mä tiesin, ettei mun olisi pitänyt.
"Voin mä."

Mun ympyrä valui uhkaavasti kohti Pontuksen ja Viivin ympyrää ja Lauri huhuili mut takaisin siihen hetkeen.
“Ava, kaikki hyvin?”
“On on”, mä vakuutin ja ohjasin mun mustan pommini takaisin omalle ympyrälleni. Enhän mä nyt sille voinut kertoa miten nieleskelin edelleen oksennusta ja miten mua huimasi piskuisen ponini selässä. Ihan yhtä lailla olin selvinnyt eilen koulupäivästä, niin selviäisin valmennuksestakin. Se mun piti myöntää, etten ihan hirveästi muistanut Jannan tilityspuhelusta sunnuntailta, kun se oli kertonut miten oli tullut esteillä toiseksi viimeiseksi.

Vielä vähemmän muistin miten olin päätynyt kotiin ennen aamua, koska sen sätkän ja parin seuraavan siiderin jälkeen mä olin ollut vähän kuin unessa. Mä olin aika varma, että osan jutuista olin kuvitellut, mutta toisista en ollut ihan varma. Paavon mä muistin ja sen, miten sen ruskeat silmät olivat olleet ihan kamalan lähellä jossain vaiheessa. Hauskaa mulla ainakin oli ollut. Sen takia hikoilin korkeakauluksisessa paidassa Merikannon valmennuksessa sillä hetkellä, koska mikään määrä meikkiä ei ollut peittänyt tumman violetteja jälkiä mun kaulalta.

“Samat väistätykset ravissa, Ava laittaa Sepon myös kunnolla töihin. Se käy nyt puoliteholla, kuten ratsastajansakin”, Laurin ääni saavutti taas jonkun tason mun tietoisuudesta ja mä ryhdyin vihdoin ajattelemaan. Mun seuraava valmennus olisi kahden viikon päästä, vaikka olinkin voittanut viimeisen cupin koululuokan, kaikilla neljällä ensimmäisellä oli 68 alkanut prosenttimäärä. Mistään murskavoitosta ei siis voitu puhua.

Mun oli pakko ruveta keskittymään.

» 24.06.2020 - Sepisipulikepulihepuli #rossieventers #kallacup #kesäpäivänseisaus

Mä olin kuullut joku tuhat kertaa sanonnan "ihana olla kotona", mutta se ei kyllä pätenyt ei sitten yhtään. Mä olin vaivihkaa myynyt mun uudelle kesätyönantajalle ajatuksen Auburnin kisoista, ihan vaan siksi, että pääsisin itse starttaamaan Sepillä kenttäkisoissa. Mä olin ollut ihan varma, että mä olin kehittynyt jo ammattilaiseksi alle kuukaudessa.

No en ollut ihan.

Sepiponi oli ollut ekat kaksi päivää ihan hirveä, joka ei tietenkään johtunut siitä, että mä olin repinyt sen kuukauden laidunloman jäljiltä kylmiltään talliin, sormet ruvilla kiristänyt liian lyhyeksi käyneen satulavyön sen pullean mahan ympärille ja hypännyt selkään. Eihän sellaista itsensä pinkeäksi syönyttä ruohopalloa potkittu edes kannuksilla kunnolla eteen kouluosuudella. Tiistaina mun ainut pelastus oli ollut se, että Seppo oli varmaan luullut maastoesteosuutta ihan vaan ralliradaksi ja vetänyt esteet niin kamalalla vauhdilla, maha esteitä hipoen, mä märkänä rättinä sen selässä pysyen.

"Sysivalkeen voi poistaa tän päivän Tulokasluokasta, mä keskeytän", sanoin tylsistyneellä äänellä Penna Vaanilalle, joka valmistautui kuulutustöihinsä vähän turhan innokkaan näköisenä. Aliisan oli kai tarkoitus olla siellä sen kanssa, mutta tukkapehkoa ei näkynyt vielä ainakaan mailla halmeilla.
"Onko hevosella jokin vamma?" Penna kysyi ärsyttävällä äänensävyllään, ihan kuin se olisi tiennyt jo vastauksen.
"No ei todellakaan, paitsi päässä", mä livautin tuhahtaen ja kuulin samassa selkäni takaa saappaiden kahahduksen lattiaa vasten.
"Ava, ei ole tahdikasta puhua noin omasta hevosestaan", Isabella muistutti ja melkein näin miten sen teki pahaa puhua suomenpienhevosesta hevosena.
"Mulla on muutakin tekemistä, kun leikkiä sen kanssa rataesteillä, johan se on kaksi päivää ollut ihan tasoton", mä puolustelin ja nojasin kanslian ovensuuhun olkapäälläni niin, että siitä ei varmasti mahtunut ohitse. Ristin käsivarteni eteeni ja tuijotin Isabellaa haastavasti, itsevarmuudella, jonka olin saanut vasta Belgiaan lähdön myötä.

"Äläs nyt, Seppohan läpäisi eläinlääkärin tarkastuksenkin. Tottakai sun pitää yrittää", Isabella torui melkein äidilliseen sävyyn.
"Olen ihan samaa mieltä. Kenttäratsastus on vaikea laji, ei sitä sovi noin vain luovuttaa kesken osakilpailuiden", Nathaniel Rossi komppasi ja mä näin miten sen korvat heilui niin, että rutisi. Mä meinasin nauraa, koska sen mielestä mun "harrastelut" oli yhtä turhia, kuin tauot töissä ja että sen mielestä mun olisi parempi keskittyä hoitamaan sen järkyttävän hyvin pärjänneitä hevosia.
"No kai mä sitten haen sen Purtseilta", mä tuhahdin ja pyöräytin vähän silmiäni.

Aurinko porotti niin kuumana mun selkään, että tunsin miten valkoinen kisapaita imeytyi inhottavasti alaselällä ihoa vasten. Mä toivoin, että mun huolella hankitut rusketusrajat eivät menisi kisapaidan takia nyt piloille ja ratsastin Seppoa esteverkassa kevyessä istunnassa. Se oikeastaan tuntui jo vähän paremmalta, mutta toisaalta se oli jätetty yöksi talliin ilman ruokaa, niin ehkä sen mahakin oli vähän jo ehtinyt tyhjentyä välissä.

"Sehän näyttää jopa siedettävältä", Rossi kommentoi, kun hidastin laukasta ravin kautta käyntiin. Mä naurahdin ääneen.
"Poniksi vai?"
"Niin."
Tuijotin työnantajani kasvoja ilkikurinen virne suupielessäni.
"Oli muuten ehkä vähän läpinäkyvää, mutta ihan hyvä yritys", mä paljastin paljonpuhuvan katseen kera. Kai ne oli Isabellan kanssa jääneet pidemmäksikin aikaa keskustelemaan hevosista ja kenttäkilpailuiden haastavuudesta.
"En tiedä mistä puhut", Nathaniel vastasi, mutta kyllähän mä näin miten sen huulilla kävi salaa pieni hymynkaare.
"Valkoviini, extra kuivana, siitä se pitää", mä paljastin ja kehtasin iskeä vielä silmääni, kun kukaan muu ei ollut sitä näkemässä. Mä olin Zenin naamiointijuhlien myötä ollut jo aika paljon pelottomampi suuren ja mahtavan Nathanielin edessä. Se oli vähän aiheuttanut närää toisten työntekijöiden keskuudessa ja erityisesti mun kämppiksessä, Emmyssä.

Sepi oli herännyt koomastaan, mä ratsastin sitä tasaisesti potkien ja kolmannen esteen puomin myötä mun ei enää tarvinnutkaan potkia. Ruuna oli vinkaissut, pukittanut niin isosti, että sen takajalat oli käyneet mun pään yläpuolella (kukaan ei tiedä miten se siihen taipui, mutta mulla on kuvatodiste!!) ja vihdoin lähtenyt eteenpäin. Loppuradassa mä olin vain näyttänyt sille oikean esteen ja se oli korvat hörössä hypännyt ne kaikki puhtaasti.
Vuosienkaan jälkeen mä en aina ihan ymmärtänyt mun ponin sielunelämää. Nyt se tepasteli niin pörheässä ravissa ulos radalta, että se olisi varmaan saanut kympin kouluradalla siinä muodossa.

Iski muhun ihan pieni haikeus, kun kylmän vesipesun jälkeen päästin Sepon takaisin laitumelle eikä se juossutkaan heti laumatovereidensa luokse. Musta tuntui ihan vähän pahalta miten se tunki märän päänsä mun kainaloon ja hengitti syvään, kun tiesin, että mulla oli kiire verkkaamaan Geyzer valmiiksi Rossille.
"Nähdään syksyllä, toveri", mä kuiskasin sille ja nielin kurkkuun nousseen palan, joka oli varmaan litran veden juomisen seuraus eikä minkään muun.