Sepon päiväkirja

Sysivalkee // 6-vuotias sph ruuna // om. Ava Pulkkanen
» sivuille

Seppo on hieman hankala, jääräpäinen piensuokki, jolta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu.

» 29.12.2017 - mistä kaikki lähti
'' Myydään edullisesti musta suomenpienhevosruuna. Myynnillä kiire. ''

"Ton mä haluan", totesin päättäväisesti ja osoitin yönmustan ruunan kuvaa ilmoituspalstalla. Se oli vähän nuhjuinen ja likainen, mutta sen aavemaisen vaaleat herasilmät vangitsivat katseen ja tiesin, että sillä hevosella kaikki huomaisi mut.
"Ava, ei se välttämättä ole edes myynnissä enää.."
"On se. Ja mä haluan sen."
"Ethän sä edes tiedä minkä luonteinen se ..."
"Ei mua kiinnosta, mä haluan sen."
Äiti huokaisi syvään ja mä tiesin, että olin saanut tahtoni läpi.
"Hyvä on", tämä totesi ja otti puhelimen käteensä. Jes, kohta mulla olisi oma hevonen ja vihdoin päästäisiin Jannan kanssa maastoilemaan!

Tahvanaisen talli oli enemmän kaatopaikka, kun hieno ratsutalli. Kaikkialla oli rojua, mihin katse osui, hevoskärryjä, heinäpaaleja, trailereita ja varaosia. Tarhojen lankut roikkuivat osittain ja sadekelit oli vetänyt pohjat ihan mutaan. Mulla oli jalassa mun valkoiset kumisaappaat ja mietin, että pitäisiköhän ne heittää vain roskiin, kunhan täältä päästäisiin.
Sitten mun katse osui mustaan ruunaan vaaleilla silmillä ja kaikki ympäriltäni katosi. Se seisoi heiniensä päällä ja nosti katseensa, me tuijotettiin toisiamme ja nyökkäsin sille pienesti. Mä pelastaisin sen täältä.
"Miksi päätit myydä sen?" kuulin äitini kysyvän, käänsin katseeni parrakkaaseen mieheen uteliaana.
"Se tuo huonoa onnea", Eero vastasi murahtaen. Mä höristin korviani.
"Huonoa onnea?" kuulin, että äiti alkoi epäilemään tänne tuloa. Mä tiesin silti, että musta hevonen ei jäisi tänne.
"Se johtuu niistä sen silmistä. Herasilmät ei oo koskaan hyvä merkki, se on paholaisen tekele. Valle on tuhonnut multa enemmän omaisuutta, kun mikään muu mun hevosista. Sen on lähdettävä, joko uuteen kotiin tai teuraaksi", mä meinaisin haukkoa henkeäni. Mitä hemmettiä sellanen tyyppi kasvatti hevosia, jos se kohteli niitä noin! Purin huultani kiukkuisena ja tuijotin miestä murhaavasti.
"Me otetaan se", mä totesin ja toivoin, että mies kuulisi äänestäni, kuinka ällöttävä ihminen tämä oli.

Seuraavana päivänä me ajettiin traileri perässä takaisin sille tallille. Mä olin soittanut Jannalle heti, kun oltiin lähdetty Tahvanaisilta kotiin eilen. Se oli luvannut, että mä saisin tuoda hevoseni niiden pihattoon. Mä olin varma, että tästä alkoi satumaisen ihana tarina mun ja Sysivalkeen elämästä.
Jälkeenpäin ajateltuna mun olis ehkä pitänyt edes vähän tutustua ruunaan ennen, kun ostettiin se.

» 04.02.2018 - pirun poni

Mä katselin mustan piekkarin takapäätä, kun se heitti takajalkojaan ylös ja vinkui, kuin mikäkin apina. Mä seisoin naru kädessä, naama väärinpäin ja mietin joko mun hiukset oli kastuneet ihan märiksi lumisateessa.
"Seppo nyt tänne, tai muuten..." älähdin ja huomasin aavemaisen silmän katsahtavan minuun, ilopukkisarja jatkui kuitenkin välittömästi sen jälkeen.
"Saakelin elukka", kirosin hiljaa ja huokaisin syvään.

Kymmenen minuutin jälkeen mä sain vihdoin pyydystettyä ponin pihatosta. Se ei ikinä muuten riehunut, paitsi silloin, kun mä koitin hakea sitä sieltä pois. Talutin urpon ratsuni tallin puolelle hoitopaikalle ja hain sen harjat. Kuuntelin miten se hakkasi koko ajan etukaviollaan lattiaa ja mun teki mieli ärähtää sille. Eikö se tajunnut mistä mä olin sen pelastanut? Sieltä kuratarhasta teuraskuormasta kuivapohjaiselle hyvälle tallille, missä siitä välitettiin ja sitä ruokittiin hyvin? Ei ilmeisesti, koska se taas koitti purra mua kädestä, kun menin narujen alta harja kädessäni.

Ekoilla viikoilla mun käsivarret oli olleet ihan mustelmilla, mutta pikkuhiljaa olin oppinut jo väistelemään teräviä hampaita ja kipakoita potkuja takapäässä.

Kun mä vihdoin olin saanut mustalle varusteet päälle ihastelin hetken Seppoa vähän kauempaa. Hitto se oli komea, eikä se oikeestaan haitannut niin kovin, että se oli vähän ääliö välillä.
Kävin vielä kolkossa vessassa kurkkaamassa omaa ulkonäköäni, meikit eivät olleet ihme kyllä levinneet lumisateessa seisoskelun aikana laisinkaan. Iskin itselleni silmää ja kävelin takaisin hevosen luokse. Kypärä päähän ja menoksi, mietin ja hymyilin leveästi. Hitto me oltiin tyylikäs ratsukko.

Joka kerta, kun mä sain jalan metalliseen jalustimeen, koitti Seppo rynniä eteenpäin. Mä olin koittanut antaa sille leipää, antaa sille vähän selkään ja nousta kentän aitaa vasten selkään, mutta ainoastaan sillon, kun joku piti siitä kiinni, niin pääsin rauhassa nousemaan sinne.
Nyt mä olin jo aika hyvin oppinut vaan nopeaksi. Ponnistin nopeasti ylös ja lysähdin mustalle kaulalle hallitsemattoman hallitusti, sain toisen jalan jalustimeen ja nousin istumaan kunnolla.

Sepon ratsastaminen oli aina vähän päivästä riippuen kivaa tai vähemmän kivaa. Se osasi olla yksi sika, mutta sitten sillä välillä oli hyvä päivä ja silloin mä sain siitä irti hienompaa liikettä ja niistä pätkistä tiesin, että siitä tulisi vielä kiva ratsu, kunhan saisi sen saakelin Tahvanaisen aiheuttamat vahingot mitätöityä.

Tänään ei ollut hyvä päivä.

Me mentiin ympäri kenttää melko hallitsemattomasti, välillä oikeestaan mulla ei ollut mitään sananvaltaa Sepon nopeuteen tai kulkusuuntaan ja olin ihan tyytyväinen, ettei meillä ollut yleisöä. Olisi ollut super noloa joutua näin vietäväksi jossain Auburnissa kyllä.

Lopulta mä sain mustan rauhoittumaan ja kävelemään loppukäynnit edes rauhassa. Kyllä siitä vielä hyvä poni tulisi ajan kanssa, vakuuttelin itselleni.

» 17.03.2018 - taivas palaa


minun.

» 31.03.2018 - estekilpailut Adinassa

Luokkakorkeus 50cm.

Mä en todellakaan tiedä minkä aivohalvauksen mä olin saanut, kun olin mennyt ilmoittautumaan estekisoihin Sepon kanssa jo nyt. Kaiken lisäksi ne kisat pidettiin vieraalla tallilla jossain Rovaniemellä - mä olin onneksi saanut meidän kuskiksi kokeneen Vernerin ja Janna tuli auttamaan mua. Meidän piti lähteä tallilta joskus viiden aikaan, jotta oltaisiin perillä ajoissa.
Janna nukkui mun vieressä autossa takapenkillä, mutta mä en ollut nukkunut kunnolla suunnilleen viikkoon, mua jännitti niin paljon. Kun me vihdoin päästiin kisapaikalle, meinasin oksentaa, vaikka en ollut syönyt mitään vuorokauteen.

Seppo riehui trailerissa ja meillä meni kauan, että saatiin se rauhoittumaan tarpeeksi, että Verneri suostui ottamaan sen ulos autosta, mä yritin vaan pysyä tajuissani.
Mä en todellakaan tiedä miten siihen oltiin päästy, mutta seuraavaksi mä havahduin Sepon selästä verryttelyalueella. Musta hevonen oli kuin ruutitynnyri allani ja mua pelotti hengittää, koska ruuna olisi siitä voinut ottaa lähdöt ja heittää mut rumasti aitaa vasten.
"Rauhotu, Ava, ratsasta sitä vaikka ympyrällä alkuun", Verneri neuvoi ja mä vilkaisin sitä apua anovalla katseella. Mihin mun itsevarmuus oli hävinnyt, ehdin ajatella ennen, kun Seppo lähti ravaamaan toisia hevosia kohden omatoimisesti. Mä yritin kerätä ohjia ja rukoilin Luojaa, että selviäisin hengissä tästä päivästä.

Päivän suurin mysteeri taisi olla se, että miten mä muistin ratsastaa oikean radan. Sen lisäksi mä olin saanut Sepon jokaisen esteen yli, vaikka se välillä laukkasikin ihan ilman hallintaa esteiden välissä ja mä jäin joka hypyssä jälkeen ja putosin sen kaulalle aina esteen jälkeen. Välillä me tultiin jossain ravin ja laukan sekoituksessa esteelle ja olin jo ihan varma, että me kuoltaisiin. Radan jälkeen mä hyppäsin heti alas ruunan selästä ja annoin ohjat Jannalle, joka otti ne hämmentyneenä vastaan. Mä juoksin vessaan, minkä tärisevistä jaloistani pääsin ja annoin ylen. En enää ikinä ratsastaisi yksissäkään kisoissa, sen päätin samantien.
Janna kuitenkaan ei suostunut lähtemään heti kotimatkalle, vaan käski mun odottamaan palkintojen jakoa. Se varmaan halusi, että mä muistaisin sen hirveän päivän koko loppuelämäni, mä yritin valmistautua taputtamaan luokan voittajalle ja sijoittuneille, enkä mitenkään edes haaveillut kuuluvani itse niiden joukkoon.

Tulos 1/1

» 22.05.2018 - jauhosäkki selässä

Taistelin kurkkuuni noussutta kiljaisua vastaan kaikin keinoin. Mä olin vihdoin uskaltautunut aidatulta kentältä pois ja lähtenyt maastoon, jossa Seppo oli kävellyt ihan rentona ja rauhassa jo useamman kilometrin, kunnes olin tyhmänä pyytänyt siltä ravia. Idiootti kun olin.

Väistelin oksia, minkä kerkesin ja pidin kiinni sormet verillä mustasta harjasta, joka onneksi oli pitkä ja paksu, eikä sellainen ponin suiruharja, josta ei saanut millään kiinni. Seppo oli ravannut ehkä viisi askelta rauhassa, kunnes viereisessä puskassa oli rasahtanut oksa ja sitten oli päässyt helvetti irti.
Mä en tiennyt oliko ohjat vielä jossain käden ulottuvilla ja miten pitkään meidän onni kestäisi, ennen pitkään edessä olisi joku kuoppa tai mutka, mistä mä lentäisin puuta päin tai jäisin kaatuvan hevosen alle. Yritin vähän edes saada aivoni toimimaan, mutta en tiennyt mistä lähtisin hidastamaan.

Näin edessä syvän, leveän ojan ja tunsin sydämeni pysähtyvän. Jotenkin maailma ympärillä hidastui ja mä kauhulla mietin lähtisiko Seppo ojan yli, kiertäisikö se sen vai pysähtyisikö se äkisti lennättäen minut kauas pois. Musta piekkari hidasti aavistuksen, jolloin mä sain kammettua itseni vähän parempaan istuma-asentoon satulassa. Jotenkin ohjat osui mun kämmeneen ja keräsin niitä vähän nyrkkieni sisään. Mut valtasi joku ennennäkemätön tyyneys, kun tajusin Sepon suunnittelevan pysähtymistä.
Painoin pohkeet kiinni mustiin kylkiin ja nousin itse vähän jo jalustimien varaan. Seppo hämmentyi selkästi ja otti viimeisen laukka-askeleen ennen, kuin nousi järkyttävän pitkään hyppyyn. Mä myötäsin, nousin kevyeeseen istuntaan ja seurasin, kuinka allamme oja alkoi ja loppui.

Me selvittiin sen yli.

Sain pysäytettyä Sepon heti ojan jälkeen, se oli hiestä litimärkä ja puuskutti hengästyneenä. Mun sydän hakkasi ihan täysiä, mutta piruvie me oltiin selvitty sen ojan yli!

» 25.05.2018 - homma lähti vähän lapasesta

"Sä teit mitä!!??", Janna kiljahti epäuskoisena ja katsoi mua, kuin hullua. Seppo sätkähti kovaa ääntä ja meinasi talloa mun varpaat hypähtäessään taaksepäin.
"Rauhoitu, tai tää pässi murtaa multa jalan", sähähdin, mutta Jannan tuohtunut ilme ei ottanut laantuakseen.
"Kerro mulle, että se oli vitsi?" tyttö parahti, äänenvoimakkuus jo vähän siedettävämmässä, mutta äänensävy yhä ennallaan.
"Ei kun ihan tosissani mä olen. Siitä tulee hauskaa ja sitäpaitsi sä voit lähteä mun tueksi sinne, jos haluat, äiti lupasi maksaa matkat", nyökyttelin hymyillen ja vaihdoin pölyharjan pehmeään luonnonharjaan. Seppo heilutti päätään, se vihasi mua jo valmiiksi, koska tiesi, että harjaisin kohta sen pään.
Janna vaipui mietteliään näköisenä hiljaisuuteen ja mä olin ehtinyt harjata Sepon kokonaan läpi pehmeällä harjalla ennen, kuin Janna vihdoin avasi suunsa uudelleen.
"Mun täytyy kysyä porukoilta eka."
Jes, se tarkoitti, että mä saisin parhaan kaverini mukaan Latviaan, koska Tiina ei ikinä eväisi tyttäreltään mahdollisuutta päästä ilmaiseksi ulkomaanreissulle hevostilalle.

Mä olin siis jossain hurjan kiitolaukkamaaston jälkimainingeissa löytänyt edestäni ilmoituksen Skill at arms tunnista Latviassa Zenin tiluksilla ja en oikeastaan tiennyt miksi olin ilmottautunut tunnille mukaan. Mua oli kaduttanut se muutama tunti jälkikäteen niin paljon, että olin melkein perunut koko matkan, mutta en ollut kehdannut myöntää pelkääväni, joten mulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin lähteä reissulle.
Mä todella toivoin, että Janna lähtisi mun mukaani, koska mä epäilin, että miten pärjäisin Sepon kanssa kaksin äidin kanssa. Äiti oli jo ihan melko hyvä hevosten kanssa, mutta Seppo oli ihan kamala sille päälle sattuessaan, eikä äiti osannut komentaa sitä tarpeeksi.

Harjauksen jälkeen mä vein Sepon takaisin pihattoon, mulla oli ajatukset liikaa muualla, että olisin voinut nousta sen selkään, ruuna oli tehokas ajatusten lukija ja possuili ekstra paljon, jos mulla oli jotain muuta mielessä.

» 15.06.2018 - vierailla mailla

"Mua jännittää", totesin matkan puolessa välissä. Takapuoli alkoi jo puutua autossa istumiseen, onneksi osasimme hyvin pitää toisemme viihtyneinä Jannan kanssa, niin ei sentään ollut tylsää. Seppo oli riekkunut laivamatkalla jonkin verran trailerissa, mutta oltiin Jannan kanssa saatu se rauhoittumaan lopulta.
"Hyvin se menee, rakas", äiti kommentoi etupenkiltä.
"Kysyikö joku sun mielipidettä?" älähdin ehkä vähän liian tiukkaan sävyyn. Äiti kutristi kulmiaan peruutuspeilissä, mutta ei keskeyttänyt enää sen jälkeen.

Zenin hulppeat puitteet olivat jotain ihan omaa luokkaansa, mä olin niin onnellinen, että Janna oli mun mukana, en olisi mitenkään saanut kuvailtua sitä maisemaa puhelimitse.
"Sepon ois paras käyttäytyä, en kestä jos se nolaa mut täällä kaikkien eessä", mutisin hiljaisella äänellä, kun aloitimme Sepon kopista purkamisen. Ruuna hyppäsi ulos niin vauhdilla, että se meinasi karata käsistä, sain vaivoi n pidettyä narun päästä kiinni.
"Se ei kuuntele sua yhtään", Janna totesi ja nosti toista kulmaansa tietävästi. Mä mulkaisin sitä muka pahasti, mutta virnistin heti perään. Kyllä mä sen tiesin.


Kommentti tunnista valmentajan, Iivari von Hoffrén, näkökulmasta:

Sepoksi tituleerattu ruuna ei ollut selkeästikään se tunnin helpoin tapaus: se säpsyi jo Iivarin esitellessä kentän keskellä miekan perusotteita, ja Ava pääsi esittelemään tasapainoaan Sepon ottaessa pulttia kun ratsastajalle ojennettiin laina-ase. Hän pysyi kuitenkin hämmästyttävän hyvin selässä jättimäisissä loikissa, ja hetken puhistuaan Seppokin totesi että kesäauringossa kiiltelevä terä ei pomppimalla lähde, eikä se ehkä häntä syökään. Välillä pitkin tuntia rakettiruuna otti silti vielä varmistelevia sivuloikkia ja pyrähdyksiä, ei moiseen kapistukseen ole luottaminen... Terän kiiluminen oli selkeästi se kamalin juttu, sillä vaikka peitsi ja keihäs myös puhisuttivat Seppoa, eivät ne laukaisseet samanlaista rodeota kuin miekka.

Alkutunnin kaaosmaisuuden juuret olivat Sepossa. Siinä vaiheessa kun ohjat oltiin sidottu kaulalle ja ratsukoita pyydettiin siirtymään käynnin kautta raviin kolmikaariselle uralle, sanoi Seppo heissulivei ja lähti kuin hauki rannasta. Ava sai useammin kuin kerran ottaa ohjasta ja kääntää rallikoneensa aitaa vasten, jonka jälkeen seurasi muutama rauhallinen metri ennen kuin Seppo huomasi jälleen tilaisuutensa tulleen. Lopulta teimme niin, että Ava sai pitää ohjat käsissään ja tehdä sen jälkeen harjoitusta hetken yksikseen muiden odottaessa kentän reunalla. Helpotus oli silminnähtävä, kun ryhdyimme suorittamaan varsinaisia tehtäviä ja ohjat sai ottaa vasempaan käteen. Vaikka Seppo loikki ja väisteli esteitäkin quintainista saraseeneihin, oli Avalla sentäs jokin kontrolli.

Ruuna kaipaa selkeästi vain paljon, paaaaaljon totuttamista, sekä malttia. Ratsastajan lihastonuksen tärkeys näkyy selkeästi tällaisten hieman villimpien ratsujen kanssa, kun jäntevyyden on säilyttävä jatkuvasti ja satulassa on työskenneltävä koko ajan jotta hevonen pysyisi kuulolla. Pienikin "löllöistyminen" selässä antaa Sepolle tilaisuuden lähteä, mistä Avakin oli selkeästi heti tietoinen ja siksi niin kovin napakasti ratsastikin. Seppo on loistava opettaja siihen, miksi satulassa täytyy olla jäntevä!

» 30.06.2018 - musta paholainen


Kuvasin mustan paholaisen aamun usvassa, vähän sateinen päivä, niin Seppo saa pitää vapiksen tänään.

Linen © VRL-08602

» 05.09.2018 - musta tulee vielä tähti

Sepon karva kiilsi auringonpaisteessa. Kiristin satulavyötä selästä vielä yhden reiän ja päästin ruunan kävelemään. Mä olin treenannut kuin hullu sen Latvian reissun jälkeen, Iivari oli läksyttänyt meitä hallinnasta ja jäntevyydestä. Salilla kävin nykyään vähintään viisi kertaa viikossa ja olin alkanut syömään terveellisesti ja käymään lenkillä. Sepon kanssa mä olin ratsastanut myös vähintään viisi kertaa viikossa, useimmiten niin, ettei kukaan ollut näkemässä. Mä olin päättänyt näyttää kaikille, että me ei oltu vain nättejä, vaan oikeasti voitiin halutessamme rökittää kaikki.

Alkukäyntien jälkeen en ottanutkaan ohjia tuntumalle - tätä varsinkin mä olin sinnikkäästi harjoitellut, vaikka alkuun Seppo oli vienyt mua, kuin märkää rättiä ympäri kyliä. Ravasimme uraa pitkin ja mä keskityin käyttämään lihaksiani, enkä vain nostanut itseäni jalustimien varassa kevennykseen. Seppo juoksi pää ylhäällä, mutta en repinyt sitä alas ohjalla, vaan koitin parhaani mukaan vain keskittyä eteen ratsastukseen.

"Mikset sä halua osallistua Verkun valmennuksiin?" kentän laidalle ilmestynyt Janna kysyi oikea käsi lantiolla.
"En mä tiedä. Kai mä en halua, että se huutaa mulle, että miten väärin mä ratsastan ja pilaan tän hevosen?" vastasin ja jatkoin edelleen ravaamista. Käänsin lantiolla ja ulkopohkeella ruunan isolle ympyrälle.
"Et sä sitä pilaa. Sähän oot saanu sen kehittymään vaikka kuinka siitä, mitä se oli 9 kuukautta sitten", Janna totesi äänellä, josta ei kehuja paistanut. En mä niitä kaivannutkaan.
"No silti. Mä toivoisin, että pääsisin Isabellan valmennukseen. Mutta kai mä voin Vernerin valkkaan joskus tulla", totesin. Koska kyllä se nyt mut ottaisi valmennukseen koska tahansa.
"Hyvä, koska mä ilmotin meidät 14.9 Isben kouluvalkkaan Auburniin."
Käännyin salamana katsomaan Jannaa, joka ilmeestä päätellen oli odottanut mun reaktiota, kuin kuuta nousevaa.
"Mitä!?" kiljahdin vähän turhan innostuneena. Seppo vinkaisi ja pukitti ja oli aika lähellä, etten ollut maistelemassa hiekkaa. Pysäytin ruunan aitaa päin ja jatkoin Jannan katsomista.
"Huomasin siellä ilmotustaululla avoimen valmennuksen, kun kävin siellä tänään ja ilmotin meidät molemmat sinne. Siellä oli joku Viivi tulossa Isben Ankan kanssa myös", Janna tuumasi.
"Ei hitto, miten siistiä, kiitos!", älähdin ja näin tutun virneen Jannan kasvoilla.
"Mä meen nyt, äiti sanoi, että ruoka on just valmista. Nähdään!"
"Moikka!"

Ei hitto, nyt meidän ainakin oli pakko treenata! Kuolisin häpeästä, jos Seppo käyttäytyisi, kuin porsas valmennuksessa.
Pyysin ruunan uudestaan raviin ja unohdin kaiken muun ympäriltäni. Mä en varmaan koskaan ollut ratsastanut niin huolellisesti ja hyvin.

» 06.10.2018 - Harvest Games

Tukiside painoi ikävästi nilkkaa ja mahtui vain vaivoin vetoketjullisen ratsastussaappaan sisälle. Mä olin käynyt viimeiset 3 viikkoa salaa vanhemmiltani tallilla, vaikka en ollutkaan uskaltautunut Sepon selkään, se oli silti liikutettava. Juoksutuksesta oli tullut meidän uusi juttu, annoin myös välillä ruunan riekkua irti kentällä ihan oman turvallisuuteni vuoksi.
En vieläkään puhunut isän tai äidin kanssa, olin oikeastaan itsekin yllättynyt miten pitkään jaksoin pitää mykkäkoulua. En mä ollut kertonut niille sitäkään, että olin Pietun kannustamana ilmottautunut ekaa kertaa Sepon kanssa Auburnin Kalla CUPiin.

Pietu oli ihana pakokeino kotoa. Mä kirjoitin äidille lapun, jossa luki vain, että olin kaverilla ja ei tarvitse odottaa, koska en kuitenkaan vastannut sen puheluihin tai viesteihin. Se oli ladannut whatsapin vaan siksi, että se oli saanut lähetettyä mulle saarnan siitä, miten olin alaikäinen ja ilmoitusvelvollinen jne. En mä ollut kuunnellut sitä loppuun asti, mä olin paljon mielummin keskittynyt Pietun kertomukseen ja heittänyt puhelimen tyynyjen väliin.

Olin ajanut skootterilla tallille ja laittanut Sepon kisakuntoon. Olin tehnyt valtavan paksun ranskalaisen letin ruunan harjasta, etuharjan olin jättänyt auki muuten, mutta olin tehnyt pienen letin pääliosasta, sillä se näytti super söpöltä.
Mä olin käärinyt pintelit suojien sijaan Sepon jalkoihin ja ottanut vähällä käytöllä olleen turkoosin estehuovan kaapista. Hiuksien änkeminen kypärän alle oli käynyt työstä, mutta hiusverkkoa hyödyntäen olin vihdoin saanut kesytettyä ne kauniisti.
Oltiin ratsastettu Jannan kanssa vieretysten Auburnille, ne oli hyvät alkukäynnit molempien hevosille. Kyytiähän en luonnollisestikaan ollut edes vaivautunut kysymään äidiltäni, koska sille ei enää kuulunut mun hevosasiani mitenkään.

Jalkaa kivisti tuesta huolimatta jo siinä vaiheessa, kun pääsimme Auburnin elämää kuhisevalle tallipihalle. En halunnut rasittaa sitä liikaa ja jätin radan kävelyn välistä, yritin vain seurata Jannaa parhaani mukaan, ystäväni kyllä kertoisi mulle, jos siellä olisi jotain erikoista. Verryttelyesteet näyttivät kamalan isoilta, mutta onneksi mä en ollut ainoa, jonka alla oli kylmäverinen. Yksikin tyttö ratsasti shetlanninponilla, katselin menoa pitkin nenänvarttani, koska Auburn ei todellakaan ollut shetlanninponien paikka. Silti se hyppäsi esteiden yli puhtaasti ja päätin jättää ratsukon omaan arvoonsa.

Laukka sattui nilkkaan kaikkein eniten. Seppo teutaroi, se heitteli päätään ja teki sivuloikkia, mä aloin oikeasti epäilemään, että päästäisiinkö me edes radalle asti tätä menoa. Ruuna vinkui, örisi ja töräytteli mitä ihmeellisempiä ääniä ulos itsestään ja mä häpesin silmät päästäni. Mua pelotti, että se heittäisi mut selästään taas ja loukkaisin vielä pahemmin, kuin viimeksi.

"Seuraavana vuorossa Rasmus Alsila - Bertram, valmistautuvat Aaretti, Sysivalkee", kuulutus tunkeutui mun pakokauhun lävitse ja tajusin, että mä en ollut hypännyt vielä yhtään estettä.
Ohjasin Sepon pystyestettä kohti.
"Pysty!" huutoni kajahti yllättävän vahvana ja Seppo katosi altani. Se vei meidät kyllä esteen yli, mutta mulla ei ollut mitään sanomista ruunan suunnasta tai vauhdista taaskaan. Poistuin verryttelyalueelta entistä surkeammassa kunnossa.

Lähtömerkin jälkeen Seppo heilautti päätään ja mä tiesin, että tämä rata tulisi olemaan ihan hirvittävä tai meidän paras tähän mennessä. Ruuna unohti kaiken muun, paitsi edessään siintävän esteen ja mä yritin parhaani mukaan ohjata sen oikealle esteelle.

Perusradalta me päästiin uusintaan. Mun taju meinasi lähteä, kun sain hetkeksi otettua jalkani pois jalustimesta ja roikotin sitä pitkällä Sepon kyljen vieressä. Tunsin, kuinka pulssi sykki jalassa, mutta en antanut kivun näkyä kasvoiltani. Ilmeettömänä seurasin loput suorittavat ratsukot ja yritin selvitä uusintaan saakka.

Uusinnassa mä keskityin jalan kipuun niin paljon, että Seppo alkoi tehdä ihan tyhmiä virheitä. Se kielsi heti ekalle esteelle, pudotti sarjan A-osalta puomin ja saimme kiellon vuoksi vielä kaksi aikavirhettä radalta. Mua vitutti ja muhun sattui niin paljon, etten edes onnitellut Jannaa puhtaasta uusintaradasta. Olisin halunnut lähteä kotiin suoraan, mutta meidän piti vielä olla Jannan kanssa ratahenkilöinä 3 ja 4 luokkien ajan, joten jätin Sepon johonkin tyhjään karsinaan ja menin murjottamaan kentän keskelle. Välillä mun teki mieli säikäytellä tahallani jonkun hevonen, mutta tiesin, että Isabella olisi hirttänyt mun sellaisesta asiattomasta käytöksestä.

Päivän edetessä mun oli yhä vaikeampi esittää, ettei mun jalkani ollut kipeä, mutta pidin silti huolen, ettei kukaan nähnyt irvistyksen poikastakaan mun kasvoiltani. Mä olin liian vahva ollakseni heikko.

» 25.10.2018 - mönjä

Isä oli ottanut opikseen, eikä mua sinänsä haitannut, että olin saanut uudet kahden ja puolen sadan ratsastussaappaat lepyttelylahjaksi. Mä melkein hymyilin, kun istuin takapenkillä äidin ajaessa mua tallille, saappaat näyttivät hyviltä autossakin, Jusu ainakin kuolisi kateudesta ne nähdessään, ehkä Jannakin hieman. Sade ropisi auton tuulilasiin, mutta mä kuuntelin paljon mielummin loopin musiikkitarjontaa.

"Haluatko, että jään odottamaan?" äiti kysyi pysäyttäessään auton Purtsien pihaan.
"En. Mä soitan sitten", vastasin ja astuin autosta ulos. Äiti kurvasi pois ja vasta silloin, kun punaiset valot olivat hävinneet näkyvistä, mä katsoin ympärilleni ensimmäistä kertaa.

Mutaa.

Tallin edusta oli siedettävässä kunnossa, mutta kaikki muu, oli ihan ruskean mönjän peitossa. Mun katse laski pihatossa odottavasta ruskeajalkaisesta Seposta omiin jalkoihini ja pakokauhu laskeutui sisälleni. Ainoat vaihtokengät olivat äidin auton takaluukussa ja olisivat palaamassa vasta tuntien päästä.
Ei helvetti.
Kävelin talliin ja yritin kehitellä suunnitelmaa, operaatio Pidä kengät puhtaina. Satulahuoneessa oli vain yhdet saappaat, ne oli varmaan kokoa 45 ja auttamatta ihan liian valtavat mun 38 koon jalkoihin.
Lopulta löysin kaksi muovipussia ja käärin jalkani niihin, jesaria löytyi onneksi omastakin kaapista. Tyytyväisenä virnuillen lähdin pihattoon varoen puhkomasta haurasta muovia kivien kanssa.

Seppo toki arvosti vähän vähemmän mun suojausratkaisuani ja katseli mua jo korvat tanassa, kun pääsin portista sisälle. Sen siniset silmät välkkyivät tuuhean otsatukan alta ja mä tiesin heti, etten tulisi saamaan sitä kiinni helpolla.
Mulla oli onneksi ässä hihassa, tai tarkemmin sanottuna porkkana taskussa. Muta litisi jalkojeni alla ja tunsin, kuinka se imi jalkojani tiukasti itseensä. Toivoin joka askeleella, että ne muovipussit pitäisivät pintansa ja selviäisin ilman rikkoja takaisin kuivemmalle maaperälle.

Seppo seurasi mua ravaten mahdollisimman kaukana musta, mutta ei onneksi vetänyt mua kumoon. Se olisi ollut pahin painajaiseni, mutaa naamassa, korvissa ja hiuksissa. Suljin mutaisen pihaton portin takanani ja kävelin painavilla muovipäällystekengilläni talliin. Seppo sai jäädä käytävälle ja mä etsin sakset käsiini, jotta saisin selvittää oliko uudet kenkäni selvinneet mutakylvystään.

Tyytyväinen virne ei laskenut kasvoiltani, kun näin operaationi onnistuneen täydellisesti. Hyppäisin Sepon selkään heti pihalla, niin kengät säilyisivät puhtaina myös ratsastuksen ajan.
Olettaen siis, että Seppo ei heittäisi mua selälleen muta-ansaan ja hylkäisi sinne hukkumaan paksuun mönjään.

» 16.11.2018 - uudet kaverit
Sama tarina Rillan päiväkirjassa. Yhteismaasto @Vivienne B. kanssa.

Mustan suomenpienhevosruunan korvat kääntyilivät aktiivisesti ympyrää metsän äänien mukaisesti. Ruunan selässä istui tummansinisiin farkkuratsastushousuihin ja turkoosiin karvahuppuiseen toppatakkiin pukeutunut teini-ikäinen tyttö. Siniset silmät näkyivät kypäränkin alta selvästi ja niitä reunustavat tummat, pitkät ripsienpidennykset antoivat vaikuttavan kehyksen vaaleille silmille. Ava oli pukenut uudet ratsastussaappaansa ja oli onnistunut jälleen pitämään ne virheettömän puhtaina.
Sepolla oli estesatula, turkoosi huopa ja meksikolaiset suitset päässään. Turkoosit pintelit oli kääritty tarkasti jokaiseen jalkaan.

Kartanon maat aukesivat ratsukon edessä ja Ava tunsi pienen jännityksen mahanpohjassaan. Tytöllä ei ollut harmaintakaan aavistusta ketkä olivat osallistumassa maastoon, mutta tämä ei antaisi pienenkään epävarmuuden näkyä ulospäin.
Ava pysäytti Sepon Auburnin pihalle ja vilkaisi vaaleanpunaista Apple Watchiaan. Hän oli 10 minuuttia etuajassa. Sormet koskettivat kauniille hollantilaiselle letille punottua harjaa jännittyneinä. Muut tulisivat varmasti ihan pian pihalle.

"Joo joo sì sì", Viivi vastaili, eikä ihan oikeastaan kuunnellut mistä suojista Isabella puhuikaan. Tyttö valitsi varusteiden joukosta suosikkinsa, ruskeat lampaankarvaiset suojat, vaikka juuri niitä ei olisi ilmeisesti kuulunut käyttää kurakeleillä. Suojat harjalaatikkoon piilotettuna Viivi livahti puunaamaan Rillaa, ja varustettuaan angloarabin huolellisesti kakara talutti ratsunsa ensimmäisenä pihamaalle. Isabella laittoi vielä Ankkaa hoitopaikalla kuntoon, eikä Viivin onneksi tullut vilkaisseeksi ruunikon tammansa jalkoihin.

Mutta Viivi ei ollutkaan ensimmäinen. Taluttaessaan Rillaa yksityistallin edustalle Viivi huomasi Sen Tytön, joka oli todella tyylikäs, ja jolla oli hitsisti pokkaa tuoda Auburnin maille suomenhevonen (huom. hienonvärinen sellainen).
"Moi", Viivi sanoi coolia äänensävyä tavoitellen, vaikka olikin hermostuttavaa.
"Tuutteko tekin maastoon?"

Ava kääntyi katsomaan kysyjää nostaen kulmakarvaansa hieman.
"Kyllä", tyttö vastasi ja mietti oliko kysyjä pienen tekohymyn arvoinen. Hän antoi kysyjälle puolikkaan hymyn, nostaen vain oikeaa suupieltään inan.
"Tuutko sä Rillalla?" Ava kysyi tytöltä ja pyyhkäisi katseellaan pihamaata, jos Isabella olisi ilmestynyt sinne. Mahtoiko nainen olla tulossa myös maastoon?

Öö esim. joo, olisi Viivi saattanut vastata. Tyttö tuimisti kulmiaan ja katsoi epäileväiseltä vaikuttavaa tyttöä samalla varauksella takaisin. Piti kuitenkin malttaa mielensä ja hillitä kielensä, jos tahtoi saada vanhemman ja tyylikkään ystävän. Vaikka olihan se nyt ilmiselvää, että ratsastusvaatteisiin pukeutunut tyyppi meni juuri sillä ratsulla jota se talutti??
"Joo, tuun mä", Viivi totesi sitten, ja rapsutti ruunikon tamman otsaa.

"Mä oon Ava ja tässä on Seppo", sinihiuksinen esittäytyi, sillä se kuului hyviin tapoihin ja tyttö halusi tietää Rillan ratsastajan nimen varmaksi. Hän muisteli sen olevan jotain V:llä alkavaa, mutta ei ollut varma oliko loppuosa iivi vai iona tai jotain sinnepäin. Olisi noloa huudahtaa toisen nimeä ja olla väärässä.
Seppo heilautti hieman päätään, se oli jo kärsivällisyytensä loppupuolella ja halusi toimintaa.
"Onkohan muut tulossa melko pian?" Ava kysyi ja katsoi toista kysyvästi.

"Mä oon Viivi", Vivienne esittäytyi takaisin. Vai Ava. Aika hieno nimi (mutta ei Sepolla). "Joo Isbe on tänään vähän hidas, se vaan haaveili jotain tuolla hoitopaikalla mut kai se kohta tulee. Mä hoidan itse asiassa Ankkaa, mutta meen kisoissa Rillalla niin täytyy sit ratsastaa tätä. Kiva vaan kun tää pulskistuu koko ajan pikkasen varsan takii, niin me ei viittitä esim. hypätä montaa luokkaa."

Viivi mittaili Avaa katseellaan, laittoi sitten ohjat kaulalle, kiristi Rillan vyön ja laski jalustimet alas.
"Hei ethän kerro Isbelle jos mä vaan hyppäisin selkään ilman penkkiä?" tyttö sanoi sitten salaliittolaismaisesti kuiskaten. Isabella halusi ehdottamasti pitää jalustinhihnat venymättöminä ja arvostaa hevosten selkää ja satulaa ja plaaplaa, niin aina oli pakko käyttää semmoista vanhojen ja jäykkien jakkaraa.

Yksityistallin ovi avautui juuri, joten Viiville ei jäänyt hirveästi harkinta-aikaa. Tyttö viuhahti nopeasti satulaan odottamatta Avan vastausta tai olematta varma, näkikö entinen tallimestari tämän törkeän poikkeaman protokollasta.
"Onneks mä oon tosi kevyt", Viivi supatti hiljaa Avalle. "Mooooi Anna!"

Ava hymyili vähän Viiville, tämän kapinallisuus, vaikkakin pientä, oli hauskaa seurattavaa. Ehkä tyttö ei olisikaan ihan niin kamalan tylsä.

Annan ja Isabellan vihdoin saavuttua paikalle ryhmä lähti Annan johdolla kohti maastoa. Ava jättäytyi viimeiseksi ja Viivi kulki hänen edellään jonossa. Isabella ja Anna keskustelivat jotakin edessä, sanat eivät erottuneet ihan Avan korviin.
"Ootko sä kauankin ratsastanut?" Ava kysyi Viiviltä jos ei muun takia, niin saadakseen ajan kulumaan.
Seppo käveli levottomasti ja tyttö sai pidätellä sitä tuon tuosta, että turvaväli Rillaan säilyi sopivana.

"Joo, mä oon ratsastanut aina. Niin kuin vauvasta tai ennenkin sitä tyyliin", Viivi vastasi. Rillaa välillä ärsytti lähentyvä Seppo, välillä ei. Muutenkin tamma oli vähän hassu, tai ainakin rauhallisempi kuin aikaisemmin Viivin ratsastamana maastossa.
"Mun äiti kasvattaa hevosia, niin nykyään meillä on aika iso talli", Viivi jatkoi selostustaan. "Entä sä? Onks Seppo sun eka oma? Missä se oikein asuu?"

Viivi kääntäytyi satulassa katsomaan Avaan päin, ja suki samalla ratsastushanskan peittämällä kädellään sinnikkäitä hiustupsuja takaisin kypärän sisään. Perkuleen italialainen pehko, jolla tuntui olevan oma tahto.

Ava piti Viivistä koko ajan enemmän. Tähän tyttöön kannattaisi ehdottomasti jättää kaverimerkintä tulevaisuutta varten.
"Kuulostaa ihanalta. Ja kyllä, Seppo on mun eka oma, mä olen saanut ratsastella vain satunnaisesti Kaajapuroilla sitä ennen. Se asuu Purtsien pihatossa, se viihtyy siellä tosi hyvin."

Ava hymyili hieman viheliäisesti. Oli hyvä laajentaa verkkojaan toisinaan, tästä saataisiin vielä paljon hyvää esille.

"Aijaa, niin joo siellä. En ookaan koskaan käynyt Purtseilla, paitsi joskus ihan pienenä vissiin. Voitais varmaan joskus ratsastaa yhdessä? Muutenkin kun maastossa? Voisit tuoda Sepon Auburniin tai sitten me voitais lainata Isben heppoja", Viivi selosti Avan pienoisesta hymystä innostuneena.

"Mitä sä sanoit Viivi?" kuului heti Isabellan ääni. Nainen käännähti Ankan selässä vilkaisemaan kummityttöönsä ja Viivi keskittyi parhaansa mukaan hymyilemään viattomasti.
"En mitään."
"Ihan kuin olisit sanonut Isbe."
"En sanonut."
"Tai puhunut mun hevosista?"
"En puhunut", Viivi väitti sitkeästi, ja madalsi sitten ääntään vain Avan kuultavaksi. "Ja onhan mulla lupa.."
"Ai mitä?"
"Ei mitään. Kiitti!"

Ratsukot siirtyivät Annan käskystä rennon ravin jälkeen käyntiin, ja Viivi pidätti Rillaa jättäytyäkseen hetkeksi Sepon ja Avan rinnalle. Soratie oli sopivan leveä, eikä kumpikaan ratsuista vaikuttanut kiukkuiselta järjestelyyn.
"Se ei kieltänyt", Viivi totesi piruillen ja iski Avalle silmää.

» 03.12.2018 - sairaslomaa

"Se ei liikkunut mihinkään, vaikka normaalisti kyllä etenee hyvinkin itsenäisesti eteen. En oo varmaan ikinä joutunut käyttämään oikeasti pohkeita sen kanssa", kerroin miehelle, joka tutki Seppoa Purtsien tallin käytävällä. Seurasin miten miehen kädet painoivat tasaisesti ruunan selkää pitkin ja miten poni meinasi karata alta, kun kämmen osui lantion korkeimpaan kohtaan. Puristin huuleni tiukaksi viivaksi ja katsoin eläinlääkärin kasvoja. Ne olivat täysin ilmeettömät, kun mies jatkoi tutkimustaan takaosaan.
"Mmmhh", mies mumisi ja nyökkäili. Taas se painoi jostain kohdasta ja sai Sepon luimistamaan niin, että mietin jo alkaisiko ruuna näykkimään.

Vilkaisin Jannaa, joka seisoi kädet ristissä parin metrin päässä. Tytön vierellä oli Tiina, joka seurasi eläinlääkärin työskentelyä tarkkaavaisena. Äiti ei ollut päässyt tulemaan, toisaalta eipä sillä olisi ollut mitään tietoa kuitenkaan mistään.
"Onko se jotain vakavaa?" Tiina kysyi ja vatsanpohjassani muljahti. Eläinlääkäri pudisti varovasti päätään.
"En usko. Haluan kuitenkin nähdä sen vielä liikkeessä, mennään tuohon ulos seuraavaksi", mies vastasi ja irroitin Sepon käytävän naruista.

Jouduin juoksemaan aika monta kertaa, suoralla, ympyrällä molempiin suuntiin ja lopulta eläinlääkäri käski varustamaan Sepon ja nousemaan sen selkään.
"Ei kai se kipeydy siitä lisää?" kysyin ja lääkäri pudisti päätään.
Nyökkäsin ja varustin ruunan nopeasti.
Purtsien muhkuraisella kentällä oli muutenkin hevosen vaikea ravata ja kun siihen päälle lisättiin vielä haluton hevonen, niin olin aika hyvin vaikeuksissa.
"Mennään sittenkin tohon pellolle, se ehkä liikkuu siinä vähän helpommin", eläinlääkäri totesi ja siirryimme uudelle pohjalle.

"Kiitos, se riittää", mies totesi hetken päästä ja lähdimme tallia kohden. Mies ei vieläkään ollut sanonut mitään ja aloin hieman turhautua. Eikö toinen tiennyt mikä ruunaa vaivasi, vai mikä siinä maksoi?
Hyppäsin alas Sepon selästä ja talutin sen takaisin talliin. Janna auttoi varusteiden riisumisessa ja eläinlääkäri rupesi taas painelemaan ruunan selkää.

"Se on aika jumissa, varsinkin ristiluun seudulta ja melko paljon vino oikealle. Myös takaosan lihaksisto on muuten kipeänä, se on voinut venäyttää ne esimerkiksi tarhassa liukastuessaan, tai ratsastuksessa."
Jumissa? Pyöräytin silmiäni, tästäkö me jouduttiin taas maksamaan, että lääkäri kävi kertomassa, että mun hevonen tarvitsi hierojaa?

"Määrään sille nyt alkuun kipulääkettä, ettei se käytä lihaksiaan väärin ja kipeytä itseään lisää. Sen lisäksi olisi hyvä tilata sillle fysioterapeutti ja voit itse auttaa myös tekemällä venytyksiä sen kanssa vaikka porkkanoilla. Toki voitte harkita myös laser- tai vaikka shockwave-hoitoja, mutta niistä ei välttämättä ole kaikille apua. Susittelen kevyttä ja säännöllistä liikuntaa pitkien selän pitkittäis- ja sivusuuntaan taivuttavien verryttelyjen kera. Kovia, repiviä treenejä ei hetkeen tule tehdä."

Seurasin, kuinka musta Land Rover katosi mutkan taakse. Tuhahdin kovaan ääneen.
"Mistähän sekin oli lääkärilupansa hankkinut. Salesta varmaan", kommentoin Jannalle, joka seisoi vieressäni.
"Ava, Toivonen on hyvä eläinlääkäri, joka tietää paljon hevosten vaivoista. Saat olla tyytyväinen, että pääsit tällä kertaa noin helpolla, se olisi voinut olla paljon vakavampaa", Tiina vastasi selkäni takaa. Hätkähdin hieman ja painoin katseeni lattiaan, olin luullut naisen lähteneen jo tallista.
"Aivan, anteeksi", totesin ja vilkaisin virnuilevaa Jannaa. Siristin silmiäni ystävälleni, olisi voinut hieman varoittaa.
"Soitan äidillesi ja kerron uutiset, kysyn Verneriltä olisiko sillä suositella hyvää fysioterapeuttia teille."
"Kiitos", vastasin ja katsoin kuinka Tiina lähti kävelemään kotiinsa.
"Noh, ainakin se on kunnossa sitten ensi vuoden cuppia varten", Janna tokaisi kohauttaen olkiaan.
Tuhahdin ääneen.
"Saakeli mitä schaissea. Venyttelyjä ja fysioterapiaa! Olipas se helppoa rahaa", älähdin ja pyöräytin silmiäni.
"Parempi sekin, kun jännevamma tai murtuma jossain", Janna totesi kohoittaen kulmaansa paljon puhuvasti.
Tuhahdin ääneen.

Jes, nyt mulla oli oma hevonen, jota ei saanut edes ratsastaa. Hitokseen kivaa.

» 01.02.2019 - takaisin selkään

Musta oli tullut ehkä vähän huono hevosenomistaja viimeisen kahden kuukauden aikana. Sepon kuntouttamisessa oli mennyt kauemmin, kuin olin ajatellut ja totta puhuen olin kyllästynyt parin viikon jälkeen totaalisesti. Oli tylsää vain kävellä virkeän hevosen vierellä, joten olin vähentänyt käyntejäni vähitellen, kunnes olin huomannut käyväni vain kerran, kaksi kertaa parissa viikossa tallilla. Kai se oli Sepolle ihan kivaa pitää vähän lomaa työnteosta?

Pihattoon oli muuttanut uusi poni, Seppo oli kai ihan pitänyt issikasta, mä en ollut vielä ihan varma. En ollut nähnyt sen omistajaa kertaakaan, vaikka Janna kertoikin sen olevan joku poika.

Heidi oli klipannut Sepon mammuttikarvasta hienon trace-mallin. Ah, Heidi. Mä olin oikeasti alkanut vähän ajatella, että nainen oli oikeastaan ihan kiva, mutta en enää. Se oli paksuna, mä olin kuullut sen puhuvan siitä Jesselle edellispäivänä.
Se oli ollut mun salaisuustietojen megalomaaninen huippuni. Mulla oli supersalaisuus, enkä tietenkään ollut aikaillut Jannalle kertomisessa. Mua oli jopa vähän pelottanut sanoa ne sanat ääneen, mutta Janna olisi tappanut mut jos en olisi kertonut sille heti. Me oltiin vietetty monta tuntia spekuloiden, että mitä oli tapahtunut ja miten varmasti Jesse oli sen lapsen isä.
Koskaan ei voinut olla varma, koska ihmiset osasivat yllättää ja Heidihän saattoi valehdella Jessellekin.

Seppo vinkaisi ja pukitti. Sillä oli hitokseen paljon energiaa ja mulla oli ajatukset jossain ihan muualla.
Ja koska mä olin niin itsevarma itsestäni ja ulkona oli niin kylmä, niin mä olin hypännyt ruunan selkään ilman satulaa, ajatellen, että ponin lämpö helpottaisi kylmän sietämistä.

Hetkeen en sitten ajatellut muuta, kun Sepon ponimaisen kapeassa selässä pysymistä. Se oli pysynyt yllättävän hoikkana lomailusta ja vapaasta heinänsaannista huolimatta. Ruuna olisi varmasti halunnut juosta täyttä laukkaa, mutta onneksi olimme kentän aitojen sisällä turvassa ja pohja jarrutteli itsessään menoamme.

Seppo oli vieläkin jäykkä, mutta eri tavalla, kuin sairaslomaansa ennen. Mietin miten poni pystyi olemaan jäykkä ja notkea samaan aikaan, mutta sitä se vain oli. Takapää lensi ihan todella sujuvasti, mutta etupää tuntui tiiliseinältä. Mä yritin soveltaa Ankan kanssa tehtyjä harjoituksia ruunan kanssa, mutta se vain ei toiminut.
Ankan kanssa mä osasin ratsastaa, mutta Seppo oli kuin puuhevonen, jonka ainoa suunta oli eteen tai ylös. Mä halusin mennä sivulle, mutta ruuna käveli vain eteen kuin pikajuna.

Pitäisiköhän mun pyytää äidiltä uutta hevosta?

» 12.02.2019 - valhekuvia

Ava tuhahti turhautuneena ja jatkoi mekaanista liikettä, jota oli työstänyt jo melkein tunnin verran. Ilma oli lämmennyt juuri sopivasti, eikä uusi toppaloimi ainakaan auttanut, että Seppo oli aloittanut ennenaikaisen karvanlähdön. Turkoosit ratsastushousut olivat pitkien, mustien karvojen peitossa ja tarviratsastussaappaat siirtelivät lattialla olevaa karvakasaa sivummalle. Terävä, metallinen hikiviila upposi pienhevosen klippaamattomiin alueisiin kerta toisensa jälkeen ja joka kerralla irroitti samanlaisen tupon karvaa mennessään.

Tyttöä kiukutti, sillä hän oli kuvitellut pääsevänsä ratsastamaan suhteellisen nopeasti, mutta olikin todennut tukehtuvansa karvoihin sen aikana, jos ei harjaisi ponia kunnolla ensin. Ruuna seisoi yllättävän tyytyväisen näköisenä pesupaikalla, Ava oli kiitollinen, että se ei ainakaan sillä hetkellä koittanut talloa hänen varpaitaan.

Santtu oli kerrankin päässyt hyvissä ajoin tallille, niin että eteen näki vielä ilman otsalampun kalpeaa valokeilaa. Koulu oli loppunut normaalia aikaisemmin, ja vaikka kiireiset vanhemmat olivat yhä töissä, oli poika ottanut hommakseen lähteä julkisilla seikkailemaan yhdessä Kaapon kanssa. Koira oli kiltisti istunut bussissa Santun jaloissa ja ihmetellyt maailman menoa siinä missä Santtu oli käyttänyt aikansa tulevasta tallipäivästä haaveilemiseen. Äiti oli luvannut tulla hakemaan heidät vasta illalla, joten nyt Santulla olisi oikeasti aikaa katsella ympärilleen ja viettää aikaa poninsa kanssa.

Kyseinen poni olikin pihaton portilla vastassa ihan yksikseen. Ponilleen pehmeitä leperrellen Santtu otti Fifin matkaansa mukaan tallia kohti, ja poika saikin pidätellä energiaa pursuvaa issikkaansa sen yrittäessä ravata hänen ohitseen kerran jos toisenkin. Kaapo jolkotti kaksikon perässä nenä maata viistäen sen haistellessa kaikki mahdolliset vainut matkan varrelta. Tallin ovi avautui narahtaen, mutta sillä kertaa sitä ei sentään tarvinnut riuhtoa auki. "Kaapo, tule." Santtu hoputti koiraansa joka oli löytänyt jonkin hurjan mielenkiintoisen hajun pihalta, mutta malttoi ottaa pari juoksuaskelta talliin. Poika veti tallin oven Fifin ja Kaapon perästä kiinni, ja oli jo jatkamassa matkaansa pesukarsinaa kohti tottumuksensa mukaan, mutta nopeasti hän huomasi sen olevan varattu. Santun ensimmäinen reaktio oli pysäyttää Fifi keskelle käytävää ja jäädä tuijottamaan näkyä, joka irtokarvojen perusteella olisi voinut olla vaikka murhapaikka. Niistähän saisi vaikka uuden hevosen koottua!

Ava nosti katseensa ja puhalsi samalla kasvojensa korkeudelle nousseita karvoja poispäin. Kylmän ilmavirran mukana oli saapunut se uusi issikka, jonka ystäväksi Seppo oli ryhtynyt vähän turhan nopeasti. Karvaisen ponin vieressä seisoi poika, jonka kasvot olivat vääntyneet kummallisiksi hämmästyksestä.
"Moi", Ava tervehti hieman kysyvästi, sillä ei tiennyt oliko poika jäänyt sanattomaksi hänet vai hänen hevosensa karvat nähtyään. Sen tyttö ainakin tiesi, ettei ehkä ollut ihan kauneimmillaan, vaikka olikin letittänyt pitkät hiuksensa kahdelle hollantilaiselle kotoa lähdettyään. Vaatisi pitkän käynnin järkyttävän kylmässä vessassa kaunistautumassa, että hän saisi kaikki irtokarvat pois vaatteistaan.

Tytön ääni sai Santun havahtumaan. Pojan poskille nousi kevyt nolostuksen puna, jonka hän toivoi menevän ulkona olevan, joskin lauhkean, talvisään piikkiin.
"Öö, moi!" Santtu vastasi niin nopeasti kuin hänen antisosiaaliset aivonsa vain kykenivät, ja sekin reaktioaika tuntui venähtäneen kiusallisen pitkäksi. Kaapo jäi seisomaan Santun viereen käytävälle tyttöä ja sen tummaa hevosta myös tuijottaen, tosin ihan eri syystä kuin Santtu. Kaapo olisi halunnut mennä tekemään tuttavuutta mutta tiesi paremmin olla lähtemättä. Pikaisesti Santtu vilkaisi ympärilleen, mutta ei niitä pesukarsinoita ilmestynyt yhtään sen enempää vaikka kuinka hän katseli.
"Tota.." Santtu aloitti vähän nolon kuuloisena. "Mihin mä voin laittaa tän?" Hän nyökkäsi Fifiä kohti joka oli alkanut hamuamaan Santun takin taskun vetoketjua herkkujen toiveessa. "Kun siis te ootte siinä ja silleen.."

Hetken aikaa Ava odotti, että poika olisi naurahtanut sanojensa päätteeksi, mutta ei. Aidon eksyneen näköisesti toinen kuikuili ympäri tallikäytävää ja Ava oli hieman hämmentynyt. Jos toinen olisi ollut edes vähän koppavampi, niin hän olisi voinut hyvin nauraa päin toisen kasvoja, mutta siinä tilanteessa ei ollut minkäänlaisia pistäviä viboja.
"Siinä käytävällä on naruja, niihin voi laittaa", tyttö vastasi lopulta yllättävän ystävälliseen äänensävyyn, vaikka Avalle ominainen kylmä vivahde sanoissa kuitenkin värähteli.

Heti tytön vastauksen jälkeen Santusta tuntui tyhmältä. Tyhmä hän kai vähän olikin. Mitään sanomatta hän etsi käsiinsä käytävällä roikkuvat narut, joiden klipsit hän kiinnitti Fifin vaaleansiniseen, pehmustettuun riimuun. Olihan hän ennenkin nähnyt ihmisten laittavan hevosiaan käytävällä valmiiksi, olisihan hänen pitänyt kysymättäkin tietää. Tytön jatkaessa tumman hevosensa ympärillä puuhastelua Santtu kipaisi varustehuoneesta hakemassa Fifin harjapakin. Kaapo juoksi omistajansa perässä ennenkuin se malttoi asettua lähimmän karsinan eteen makuulle Santun alkaessa harjata poniaan. Fifiä kiinnosti riimussaan kiinni olevat narut, ja niillä leikkiessään se täytti muutoin hiljaisen tallin solkien hiljaisella helinällä. Silmäkulmastaan vilkuillen poika seurasi pesukarsinassa olevan kaksikon touhuja sukiessaan poninsa paksua talvikarvaa harjalla läpi. Sillä tytöllä oli hienon väriset hiukset. Kauankohan niiden laittamisessa aina kesti?
"Mikä sen nimi on?" Santtu uskaltautui viimein kysymään. Hän tarkoitti tytön hevosta, mutta tajusi pian että hän voisi yrittää aloittaa keskustelua kohteliaamminkin. "Tai siis mikä sun nimi on?" Hän koitti korjata mahdollisimman rennon oloisena, mutta siitä tuskin oli tietoakaan.
Ava nosti katseensa Sepon lautaselta, tytön kulma oli hieman koholla.

"Mä olen Ava ja mun hevosen nimi on Sysivalkee, tai Sepoksi mä sitä kutsun", tyttö vastasi ja siristi hieman silmiään. Hän oli ihan varma, että Janna oli kertonut pojan ja sen hevosen nimen joskus, muttei kuollakseenkaan muistanut niistä kumpaakaan. Onneksi poika itse ei tiennyt, että Ava oli unohtanut.
"Mitkä sun ja sen nimet sitten on?"
Äänensävy oli ehkä turhan viileä, mutta tyttö oli jo viittä vaille luovuttamassa karvakasansa harjaamisen. Hän ei vieläkään tajunnut mihin poni piilotti kaiken sen irtokarvan, koska sen turkki ei todellakaan näyttänyt mitään ohenemisen merkkejä.

"Tää on Fifi. Tai no, Fifill fra Kievari oikeesti mutta sitä kutsutaan Fifiksi. Vaikka ei se ihan villakoiraltakaan näytä. Tai.. Ehkä vähän." Joo, okei. Vitsien vääntäminen ei ollut Santun heiniä vähimmässäkään määrin. Poika piti katseensa visusti poninsa karvapeitteessä, ihankuin se olisi hirveän mielenkiintoista ja huomiota vaativaa. Oikeasti hän vain vältteli tytön, Avan, katsetta joka varmasti oli nyt häneen käännetty ihmetellen, että mikä Santun ongelma on. "Nii ja mä oon Santtu. Ja toi tuolla on Kaapo." Sentään poika muisti esitellä itsensä ja koiransakin, vaikka eihän Ava Kaaposta ollut mitään kysynyt. Kaapon korvat värähtivät nimensä kuullessaan, mutta muuten koira ei reagoinut millään tavalla.

Avan pistävän siniset silmät kääntyivät lattianrajassa olevaan koiraan, joka pysyi paikallaan ihailtavan maltillisesti.
"Kaapo näyttää söpöltä", Ava totesi ja virnisti sitten itsekseen, koska huomasi Santun tuijottelevan poninsa karvapeitettä intensiivisesti.
"Ja on sun ponikin aika söpö", tämä lisäsi ja kallisti hieman päätään. Häntä kiehtoi seurata toisen reaktiota seuraavien sanojensa kohdalla.
"Ja ei sussakaan ole paljoa valittamista."

Tyttö härnäsi toista tahallaan, hänellä oli ihan tarpeeksi mieshuolia omassa poikaystävässään ja yhdessä mustan tamman vuokraajassa Auburnissa. Ei sellainen söpö pikkupoika sopinut hänen elämäänsä.
"Miten vanha sä olet?"

Lue tarinan jatkoa täältä..
Tarina kirjoitettu yhdessä Santun kanssa.

» 12.02.2019 - kameran kätköissä

"Ai niin, mä en tainnut lähettää tätä vielä sulle", Janna sanoi yhtäkkiä kesken tyttöjen leffaillan.
"Ai mitä?" Ava kysyi ja käänsi viipyillen katseensa ruudusta ystäväänsä.
"Otin Seposta kuvan ennen, kun menit sen kanssa sinne Susinevan valmennukseen viikonloppuna", tyttö vastasi hymyillen ja samassa Avan kännykkä kilahti viestin merkiksi.
Ava otti kännykkänsä esiin ja painoi kuvan auki ruudulle.

» 15.02.2019 - kouluvalmennus Hallavassa

"Oletko nyt ihan varma, että et halua minua sinne mukaan?"
"Olen, me mennään Sokkien rekalla, et sä sinne mahdu."
"No, soita, jos tulee sellainen olo. Tsemppiä kisoihin, rakas", äiti sössötti ja mä kävelin talliin silmiäni pyöritellen. Onneksi Santtu oli vihdoin pitkän suostuttelun jälkeen lähdössä myös Hallavaan valmennukseen, niin meidän ei tarvinnut selvitä yksin Auburniin ennen lähtöä.
Onko sulla nyt ihan varmasti kaikki? Kuulin äitini äänen pääni sisällä, se oli rutiini aina, kun lähdimme johonkin, että äidin piti varmistaa miljoona kertaa, että kaikki oli mukana.
Silmäilin varusteet läpi, Sepolla oli korvahuppu, suojat, satula, satulavyö, riimu, varariimu, enkkuviltti, kaksi narua ja suitse.. Tuijotin tavararyökkiötä, enkä nähnyt remonttisuitsia missään. Olin ihan varmasti kantanut ne tallin käytävälle, mutta silti ne eivät olleet siinä.

"Missä helv*tissä ne oikeen on?" älähdin ääneen ja marssin varustehuoneeseen. Sepon suitsikoukussa roikkui vain meksikolaiset, enkä todellakaan ollut ottamassa estesuitsia kouluvalmennukseen.
Päästin suustani runsaasti vähemmän siivoja sanoja, ehkä oli ihan hyvä, ettei Santtu ollut juuri sillä hetkellä tallissa, koska poika olisi ehkä muuttanut vielä mieltään mukaantulostaan.

Mä en löytänyt niitä suitsia mistään ja lopulta mun oli myönnettävä, että myöhästyisin Sepon kuntoonlaitosta, jos jatkaisin remonttisuitsien etsimistä yhtään pidempään. Lähdin hakemaan karvaleijonaa tarhasta ja yritin miettiä, että mihin mä olin hukannut ne pirun suitset. Ruuna laittoi vastaan, se tiesi, etten mä ollut hyvällä päällä, mutta mua ei kiinnostanut. Vedin narua vasten nojailevaa piekkaria tallin pihaa pitkin ja ärähtelin sille, kun metallinen kenkä raapi pesupaikan betonilattiaa ärsyttävästi.

Hallava oli aika perus ratsastuskoulumainen ja meidän valmennusryhmä oli ensimmäisenä vuorossa, joten paikan ihastelu sai jäädä toissijaiseksi. Seppo tarjosi ainakin paikallaolijoille viihdettä, kun se päätti ruveta niissä pirun meksikolaisissa suitsissaan ravata mun ympärillä kuin imbesilli, kun yritin osua koulusatulalla sen selkään. Mä tunsin muiden katseet niskassani, mutten alentunut pyytämään keneltäkään apua. Mä selviäisin kyllä itsekin.

Emme edes myöhästyneet valmennuksesta, vaikka alkuverryttelyt jäivätkin liian lyhyiksi. Seppo oli vieläkin virkeä, sen musta karva värähteli, kun ruuna hengitti katkonaisesti ja yritti kutsua muitakin hevosia jännittämään kanssaan. Se suunnitteli säikkymisensä juuri niin, että joku toinen oli sen reaktioalueen sisällä ja mä näin miten poni nautti aiheuttamastaan kaaoksesta.
Se oli sillä tavalla hyvin samankaltainen omistajansa kanssa.
Radan ratsastaminen meni ihan hyvin, kun ajattelin, että Isabella olisi katsomassa meitä. Mä yritin muistella miten Ankan kanssa olin ratsastanut, miten mä oikeasti osasin jo Helpon A:n asiat ja nämä C:n jutut piti tulla ihan selkärangasta. Ainoa ero tässä oli vain mun ratsuni, jonka mielestä oli vaan kamalan hauskaa tehdä juuri päinvastoin, kuin mitä pyysin siltä.

Aleksilla, meidän valmentajalla, meinasi vähän palaa hermo meihin. Mun kiinnostus oli suitsiepisodin takia niin nollissa, että yritin vielä normaalia vähemmän, eikä Seppo ainakaan omatoimisesti tehnyt mitään, mitä valmentaja pyysi. Siitä ei olisi tullut edes hyvää ratsastuskouluhevosta, sillä toisten nostaessa laukan, Seppo päätti huomata kentän keskellä jotain mielenkiintoista ja se ravasi sinne pää alhaalla ja korvat niin hörössä, ettei mun vastaväitteillä ollut juurikaan mitään vaikutusta.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun saimme ratsastaa kouluradan itsenäisesti, Seppo (ehkä vähän mäkin) laittoi uuden vaihteen silmään. Muutos harjoituksiin oli melko huima ja ehkä mä saatoin kuvitella toisten ihastelevan vähän Seppoa. Ruuna oli ryhdikäs, sen askeleet oli yrittämättäkin lennokkaat ja nyt se näytti miten hieno suomenpienhevonen saattoi olla. Siniset silmät loistaen me näytettiin muille, että me oltiin starttamassa kisoissa ihan syystä.

» 16-17.02.2019 - Winter Fair

Lauantaina me oltiin startattu 80cm estekorkeudessa kartanon maneesissa. Seppo oli ollut kamalan kiireinen ja pudottanut vähän turhan tiukoissa käännöksissä kaksi puomia perusradalta. Meillä oli vielä pitkä matka edessä, jos meinattiin joskus hankkia ruusuke Auburnista, mutta mä olin ottanut sen meidän tavoitteeksi siitä huolimatta. Ne 8 virhepistettä olivat olleet tyhmiä, huolimattomuusvirheitä, joista oikeastaan sain syyttää vain itseäni. Ei sillä, että olisin siltikään syyttänyt muita, kuin Seppoa ja tyhmää katsojaa, joka oli aivastanut juuri, kun olin ohjannut ponin lyhyempää reittiä kolmannelle esteelle.

Sunnuntaihin panostin enemmän. Eilen meillä oli ollut hienot, timanttikoristeet, mutta tänään ne oli suorastaan upeat. Olin letittänyt Sepon harjan tiukalle letille ja kiinnittänyt sen lettiin kauniita timantteja, joita myös sen otsapannassa oli ihan miljoona. Mun oli myös pakko letittää otsaharjan päälipuoli osittain, jotta sen strassikoristeltu otsapanta näkyi edes lähikatsojien silmiin asti. Meillä oli timantteja huovassa, mun saappaissa ja kannuksissa, kisatakissa, kisapaidan kauluksessa, mun korvissa ja jopa mun housuissa oli timantteja. Olin unohtanut mun timanttisen hiusverkon kotiin, mutta ehkä se olisi vetänyt meidän loistotason jo vähän överin puolelle. Ainoastaan se Adelina Lefan selässä taisi loistaa enemmän, kuin mä ja Seppo.

Viivi oli kannustanut mua avatessaan portin meille ja mä olin hymyillyt sille vähän hermostuneen ylimielisesti. Mun oli pakko näyttää kuuluttajakopissa istuvalle Isabellalle, että sen hevosen lainaamisesta oli ollut jotain käytännön hyötyä.
Niinpä mä ratsastin kuin viimeistä päivää ja yritin olla heilumatta mustan ratsuni selässä liikaa, kun se nosteli jalkojaan raviosuuksilla.


Mä olin tosi onnellinen Jannan toisesta sijasta, mutta mua vähän karvasteli meidän yhdeksäs sija. Olinhan mä voittanut Antonin ja vielä omalla karvaisella ponillani, mutta omasta mielestäni me oltiin ratsastettu virheetön suoritus kentällä. Tuomari oli antanut meille 66,818%, joka oli ihan kamalan hyvä, mutta ei silti tarpeeksi hyvä edes sijoitukseen.
Mun pitäisi vaan vielä käskeä Seppoa lisää ja ottaa ehkä Tie Tähtiin kisat oikeasti tosissani, enkä vain löysäillen.

» 22.02.2019 - estevalmennus Hallavassa

Ratsastin Seppoa paljon eteen ja ylös, yrittäen saada sen etupään nousemaan liian syvästä nyökystä korkeammalle. Koulutreeneissä ei välttämättä ollut ihan niin vaarallista löysäillä, mutta esteillä siitä sai maksaa vähintään puomeilla.
Viime viikonlopun Kalla CUP:issa olimme startanneet 80 sentin luokassa ja pudottaneet kaksi puomia. Meidän oli pakko kehittyä ja sain siitä motivaatiota ratsastaa tällä kertaa Hallavassa paremmin, keskittyä enemmän ja kuunnella.

Lähestyimme ravissa lävistäjälinjalla olevaa ristikkoa. Seppo ei nostanut edes korviaan ylös ja tiesin, ettei se viitsisi nostaa jalkojaan ristikoille. Napautin ruunaa pohkeillani ennen ristikkoa ja sain ponin heräämään sen verran, että se nosti jalkojaan raviaskeleessa korkealle ristikon päällä. Pysähdys oli täsmällinen ja Seppo jatkoi ravissa toisenkin ristikon ylitse, nyt mun ei tarvinnut edes herätellä sitä.

Seppo kuunteli koko ajan paremmin, mä vähän toivoin, että me oltaisiin saatu harjoitella lisää jyrkempiä kurveja. Koska Aleksi käski meidän ratsastaa huolelliset tiet, niin keskityin sitten niihin ja katsoin, että Seppo laukkasi jokaiselle esteelle juuri siitä kohdasta, mistä olin halunnutkin. Laukanvaihtoja mä olin alkanut jo vähän opettaa sille kotonakin, mutta tähän mennessä ne onnistuneet versiot olivat tainneet tulla puolivahingossa ja töitä olisi tehtävä vielä paljon. Seppo pärski tyytyväisenä, sen mielestä kai oli paljon kivempaa kaahotella esteiden välissä, kuin keskittyä kouluradalla.

Valmennuksen jälkeen peittelin höyryävän Sepon enkkuviltin alle, se oli niin iso, että koko poni peittyi sen alle kevyesti. Lähdin kiertämään Hallavan talliympäristöä selästä käsin. Toivoin, etteivät tarhoissa olevat hevoset rupeaisi riekkumaan vieraan hevosen nähtyään, sillä Seppo varmasti vetäisi siitä herneen nenäänsä ja seuraavaksi se laukkaisi vieraassa tallissa vapaana omistaja perässään rääkyen.

Onneksi muut hevoset käyttäytyivät ja mä sain rauhassa katsella maisemia, kun Seppo oli purkanut pahimmat energiansa estetreenissä jo. Me käveltiin takaisin trailerille, estetreeneihin me oltiin lähdetty omalla trailerilla, koska Auburnista oli vain Lefa lähdössä ja Seppo ei tykännyt ruunasta yhtään. Se olisi laittanut kopin uuteen uskoon, jos olisi joutunut Lefan kanssa matkustamaan Auburnista Hallavaan asti.
Adelina oli varmaan saanut Auburnista jonkun kopin lainaan, ei mua oikeastaan edes kiinnostanut millä nainen oli selvinnyt Hallavaan, ei meidän ainakaan tarvinnut jäädä odottelemaan sitä.

Äiti osasi onneksi jo toimia lastausapuna, Seppokin käveli kuivatus- ja toppaloimi päällä traikkuun melko nätisti. Se tarvitsi liinan avuksi vieläkin, mutta oli kehittynyt tosi paljon siitä, mitä se oli ollut silloin, kun olin ostanut ponin.
"Mennään jo", anelin, kun äiti jäi vielä pohtimaan pitäisikö sen käydä vessassa varmuuden vuoksi vai ei.
Pääsisihän sen Purtseilla sitten, jos sen arka pylly kestäisi tallin jäätävän kylmää vessaa.
"Menikö teillä hyvin?" äiti kysyi, mutta mä olin jo uppoutunut mun iPhonen maailmaan.
"Mmmh", vastasin kuitenkin ja lakkasin kuuntelemasta.

» 24.02.2019 - Tie Tähtiin 1. osakilpailu, Hukkasuo

1. Helppo C, taitotaso easy

Sijoitus 3/15




5. 60cm, taitotaso easy

Sijoitus 8/16

Mä katsoin miten Santtu ratsasti Fifiä verryttelyesteiden välissä. Mun sisällä oli kamalan ristiriitaiset tunnelmat, koska toisaalta toivoin Santun pärjäävän hyvin, meidän tähtitalli-tittelin vuoksi ja siksi, että poika saisi vähän lisää itseluottamusta. Se näytti vieteriltä kiltin Fifin selässä, mä tiesin, että sen pieni poni tekisi kaikkensa omistajansa eteen ja jos ne pärjäisi, ne varmasti pärjäisi hevosen, ei ratsastajan vuoksi. Mutta silti mä toivoin, että sillä menisi vähän surkeasti, jotta ainakin ne jäisi meidän taakse tuloksissa. Seppo ei ollut mitenkään helpolla tuulella, enkä vieläkään ollut päättänyt menisinkö nopealla vai huolellisella tekniikalla radalla.

Hallavan estevalmennuksessa me oltiin keskitytty siihen, että ratsastettiin mahdollisimman huolelliset tiet esteille ja sinä päivänä Seppo oli tuntunut ihan hyvältä. Toisaalta mä tiesin, että se oli nopea poni, ainakin pukittaessaan ja viedessään mut esteiden ohi sekunnin sadaosassa, kun se ei halunnutkaan hypätä.
Mä yritin rauhoittaa hermoni ja seurata luokan ensimmäisten ratsukoiden ratsastamista. Siinä näki hyvin kannattaisiko ratsastaa huolellisesti vai räiskiä menemään vain. Jos ratsukko oikaisisi esteiden välistä ja pudottaisi puomin, tiesisin, että kannatti mielummin kiertää oikeaa tietä pitkin.

Painoin pohkeeni kiinni Sepon kylkiin. Se ampaisi seisaaltaan laukkaan ja pärskähti. Ruunan takapää tuntui kevyeltä ja se pukitti kerran, horjahduttaen mun tasapainoa hitusen. Nousin paremmin jalustimien varaan, jotta painopisteeni olisi alempana ja jos Seppo yrittäisi pukittaa uudelleen, se ei saisi kammettua mua satulasta epätasapainoon.
Mä kuvittelin päässäni, että olin maneesissa yksin, paitsi että katsomo olisi ollut tupaten täynnä. Miten kohdevalo valaisisi kulkuani, allani valtavan kokoinen puoliverinen ja esteet niin korkealla, kuin tolpat antaisivat myöden.

Kuulin, kuinka lähtökello kilahti ja heilautin kättäni, katse hakien tuomaria. Hengitystä ahdisti, mutta yritin keskittyä siihen, miten ilmaa kuului ottaa keuhkot täyteen, pitää sitä ihan hetken ja puhaltaa sitten ulos.

Jännitykseni tarttui myös Seppoon, se heilutti päätään ja mölisi, tunsin kuinka se puri kuolaimeen ja jos olisin ollut kotona, olisin kääntänyt sen pään kiinni polveeni. Nyt kuitenkin painoin pohkeeni sen kylkiin uudelleen ja nostin käsiäni hieman ylemmäs sen kaulaa pitkin.

Suomenpienhevonen kiisi vähän kovempaa kohti ensimmäistä estettä. Pidätin, hengitin syvään ja annoin ruunalle tilaa nousta hyppyyn, vaikka näillä korkeuksilla se ei sitä tarvitsisi paljoa. Käteni jännittyivät hieman, yritin pehmentää alastuloa joustamalla nilkoista ja muistin nostaa Sepon pään ylös heti, ettei se tapansa mukaan laskisi päätään ja pukittaisi. Tunsin, kuinka takajalat nousivat aavistuksen, mutta eivät niin paljoa, kuin normaalisti.
Kaksi hengenvetoa ja kannustin ruunan uuteen hyppyyn. Se tuntui hyvältä, ruuna kuunteli ja tuntui olevan lähes yhtä lailla innoissaan, kuin minäkin olin.
Syteen tai saveen, kannustin ruunan lyhyempää reittiä seuraavalle esteelle. Siinä olisi juuri sopivasti aikaa koota laukka ennen seuraavaa hyppyä, mikäli Seppo kuuntelisi mua.

» 02.03.2019 - estevalmennus Seppeleessä

Harmitti ihan sairaan paljon. Miksen mä voinut olla jo täysi-ikäinen, jotta olisin päässyt Auburniin Sokka Luxuries malliston lanseeraustilaisuuden jatkoille. Äiti oli tunkenut mukaan lanseeraustilaisuuteen, niin mun oli ollut pakko pukea päälleni ihan tavattoman tylsä valkoinen leveähameinen mekko, jossa oli pitkät hihat ja melkein kaulaan asti kaula-aukko. Mä olin katsonut kateellisena, miten kaikilla muilla oli illan cocktail-tilaisuutta varten puetut antavat, kauniit mekot. Mä olin ollut kateellinen, kunnes äiti oli kertonut ostavansa Sepolle Audrey Saddle Padsin laguunin värisen kouluhuovan.
Se huopa maksoi 95€, mutta äidillä oli kyllä varaa siihen. Mä olin hymyillyt ja todennut silti, että huopa ei kyllä sopinut sitten turkoosien suojien ja muiden kanssa yhteen. Äiti oli luvannut hoitaa asian pikimiten kuntoon.

Mä olin autossa, matkalla Seppeleeseen selannut Isabellan ja Amandan mallistoja läpi. Huovan kanssa sopisi saman merkin pintelit, olisin kyllä toivonut, että Isabellan mallistojen värit olisi sopineet meidän värien kanssa paremmin yhteen. Ehkä mun pitäisi jossain vaiheessa päivittää meidän turkoosit kuosit hieman hillitympään, aikuismaisempaan värikollaasiin.

"Tietääkö kukaan mitään siitä Hanskista?" Janna kysyi etupenkiltä, mä olin liian uppoutunut zoomailemaan eilisiä instagram-päivityksiä, että olisin vastannut muminaa syvemmin. En mä ollut siitä kuitenkaan kuullut, kyllä mä muuten olisi ystävälleni vastannut. Sen näkisi sitten, tuskin se olisi Aleksia ihmeellisempi valmentaja.
Mä näytin mun vieressä istuvalle Santulle kuvaa Jususta ja Rasmuksesta.
"Katso miten ällösöpöjä, vähän turhan rohkea mekko kyllä Jusun kaltaiselle", kommentoin sen verran hiljaiseen ääneen, ettei etupenkillä Verneri kuullut sitä. Se olisi kuitenkin mölähtänyt jotain käytöstavoista.

Seppeleeseen päästyämme mun ja Santun ponit otettiin ensimmäisenä autosta ulos. Tällä kertaa rakas ponini onnistui seisoa ihan hyvin paikoillaan varustamisen ajan ja pääsimme melko nopeasti maneesiin verryttelemään.
Siinä vaiheessa, kun verryttelevien hevosten kanssa ruvettiin ravaamaan, löytyi Sepostakin taas kunnon vauhtivaihde päälle. Painoin kantapäät alas ja rupesin ratsastamaan paremmin, me edustettiin nyt Auburnia ja Seponkin pitäisi osata käyttäytyä. Ei sopinut laiskotella samalla tavalla, kuin silloin ensimmäisessä valmennuksessa Hallavassa.

Sepon suorana pitäminen vaati aika paljon ponnisteluita, mutta onneksi Ankka oli ollut suora hevonen ratsastaa. Sen avulla mä olin oppinut aika nopeastikin, että miltä hevosen piti tuntua satulaan, että sen etu- ja takajalat kulkivat samaa uraa toistensa kanssa. Hanski oli tehnyt meille aika mielenkiintoisen hyppytreenin ja Seppo ainakin tuntui kehittyvän jonkin verran valmennuksen aikana.
Me tultaisiin huomenna uudestaan, isomman porukan kanssa kouluvalmennuksiin ja oli ihan kiva nähdä Seppeleen tilukset uudemman kerran. Vaikka mä en ollut mitenkään ratsastuskoulu-ihminen, siellä näytti olevan ihan kivan oloista. Tuhahdin hieman ajatukselle. Mua ei saisi minkään laiskanpulskan hevosen selkään ympyrää kiertämään edes rahasta.
"Ava tulee vielä kerran", Hanski sanoi ja painoin pohkeet Sepon kylkiin. Näytettiin niille miten ketterä piekkari saattoikaan olla.

» 03.03.2019 - kouluvalmennus Seppeleessä

Eilinen estevalmennus oli ehdottomasti väsyttänyt meidät molemmat. Seppo oli vaisu ja sen silmät tuntuivat olevan puoliummessa koko ajan. Onneksi tänään kavioiden alla ei ollut puisia estepuomeja, sillä Seppo olisi kompastunut niihin jokaiseen. Mä yritin saada ruunaan jotain eloa, mutta se oli taas kuin puuhevonen pohkeideni alla. Mä vähän pelkäsin, että olisin rasittanut suomenpienhevosta liikaa, mutta kyllähän sen nyt pari treenipäivää peräkkäin olisi pitänyt jaksaa. Olihan sen sairaslomasta jo aikaa, nyt oli sentään jo maaliskuu.
"Mene nyt", ärähdin hieman ja katsahdin sivusilmälläni katsomon puolelle.

Pietu näytti vähän tylsistyneenä ja napsi kuvia mun iPhonella. Miten se olikin sattunut paikalle juuri tänään, kun Seppo oli ihan kamala ja tallusteli eteenpäin kuin tervassa konsanaan? Katsoin vähän tarkemmin ja näin miten sen vieressä oleva tyttö hymyili ja osoitteli mua sormellaan. Se platinablondi nojautui mun poikaystävääni vasten ja selitti jotain punaiseksi maalatuilla huulillaan ja mä näin, miten Pietu hymyili sille.
Mun väsymys poistui kiehuvan veren tilalta, mutta edes se ei muuttanut Sepon ryhdittömyyttä ja puolivillaista askellusta.
"Varo vähän", joku ärähti, kun olin meinannut lähteä voltille sen päälle.
"Jos vaikka itse katsoisit mihin ratsastat", kivahdin ja purin kieltäni, etten olisi kuvittanut sanojani terävillä kirosanoilla. Mä yritin muistaa miten mä olin siellä edustamassa Auburnia, enkä mitään nimetöntä ratsastuskoulua. Isabella murhaisi mut ja kieltäisi maneesin käytön, jos saisi kuulla miten olin räjähtänyt valmennuksessa kanssakilpailijalle.
Se kaikki oli tietenkin Pietun ja Sepon vika, koska mähän itse olin täydellinen.

Mä kyllä nirhaisin Pietun, jos se ei saisi hyviä kuvia meidän ratsastuksesta.

» 05.03.2019 - kouluvalmennus Auburnissa

Mulla oli vähän sellainen olo, että mun käsissäni olevat ratsastushanskat olisi pitänyt vaihtaa silkkihansikkaisiin. Mun sydän ei ollut pitkään aikaan lämmennyt niin paljon, kuin mitä se lämpesi varovasti avatessani Sokka Lux by Amanda Audrey Saddle Pads paketin. Kääre oli varmasti itsekin maksanut pari kymppiä huovan hinnasta ja oli suuri sääli heittää se roskiin sillä lailla ilman käyttöä. Henkäisin ihastuksesta, huovan kristallit kimelsivät jopa Purtsien himmeässä tallivalossa häikäisevän paljon.
"Mä tapan sut, jos sä likaat tai rikot tän", kerroin Sepolle, vaikka poni tuskin liikautti korvaansa. Sille oli varmaan ihan sama oliko sen selässä 5 vai 95 euron satulahuopa. Mutta mulle se ei todellakaan ollut ihan sama. Huopaan sopivat Amandan suunnittelemat Audrey Bandages-pintelit olivat maksaneet kuusikymppiä ja mulla oli mennyt joku neljä tuntia etsiä laguunin väreihin sopivan fleeceratsastustakin.

"Me ollaan ihan just valmiita", Santun ääni herätti mut haavemaailmoista. Vilkaisin Seppoa, joka oli satulaa ja pinteleitä vaille valmis.
"Mulla menee ihan sekunti, laitan vaan pintelit ja satulan", kerroin ja hymyilin onnellisena uusista varusteista.

"Mä en kestä miten ihanat nää on", henkäisin, kun lähdimme Kaajapuron tallin pihasta. Nostin katseeni, kun kuulin jonkun äänen päätalolta päin ja huomasin Jannan ikkunassa. Heilautin kättäni ystävälleni, oli harmi, että Jannan valmennus olisi vasta seitsemältä, kolme tuntia meidän valmennuksen alun jälkeen. Olisi ollut kiva kävellä Auburniin yhtä matkaa, mutta Santtu meni ihan hyvin matkaseurasta paremman puutteessa.

Santtu kysyi Auburnista, mun oli tosi vaikea peitellä innostustani ja kerroin pojalle tallista ja maneesista. Ja Ankasta tietenkin, jätin puolivahingossa kertomatta, että enhän mä enää tammalla ratsastanut, vaan se oli ollut vain unelmajärjestely Sepon sairasloman ajan. Mutta eihän Santun sitä tarvinnut tietää, eikä se kyllä kuulostanut siltä, että se olisi kamalasti kuunnellutkaan.
Fifi käveli ihan hirveän hitaasti, enkä mä jaksanut jatkuvasti roikkua Sepon kuolaimissa, se olisi vain vahvistunut siitä ja tullut kamalan hankalaksi valmennuksessa. Tiesiköhän Santtu, että oli parempi herätellä ratsu jo verryttelyssä, kuin hidastella sitä ja antaa sillä tavalla raahata jalkojaan?
Jatkoin paasaamista huovasta ja pinteleistä, ostaisin - tai laittaisin siis äidin ja isän ostamaan - ihan jokaisen väreihimme sopivan varusteen Sokan siskoksilta.
"Kuulitko?" kysyin, kun takana tuli ihan liian hiljaista. Auburnin maisemat aukesi edessämme ja yritin olla virnuilematta, kun Santtu näki sen kaiken ilmeisesti ensimmäistä kertaa.

Sitten mä olin tietysti ihan taivaassa, että meidän valmentajana oli Isabella. Mä näin, miten se hymyili nähdessään meidän huovan ja pintelit ja toivoin, että se näki mun ajatuksista, että miten paljon enemmän olisin ollut innoissani, jos ne olisivat olleet sen mallistosta. Ehkä Isabella tekisi uuden sarjan turkoosiin taittuvissa väreissä, jotta se saisi meidät oman mallistonsa alle?
"Lähdetään tekemään käynnissä täsmällisiä pysähdyksiä ja ratsastetaan kulmat erityisen huolellisesti. Ottakaa hevoset kunnolla ohjastuntumalle ja katsokaa, että ne kulkee takaosa alla ja niska ylhäällä."

Musta oli aika hauskaa miten kaikki meidän ryhmässä oli poniratsukoita, koitin välillä vähän vilkuilla miten muilla meni, mutta Seppo piti mut kyllä melko kiireisenä.

» 09.03.2019 - estevalmennus Saaristossa

Koko ajomatkan aikana mä en puhunut kenellekkään sanaakaan, joka ei ehkä ollut ihan mun tapaista. Mä olin pitänyt Pietulle mykkäkoulua, eikä kukaan - edes Janna, ollut kysynyt multa, että mikä mulla oli. Mä aloin oikeasti kyseenalaistamaan, että miten hyvä ystävä mun paras ystäväni olikaan.

Perillä Santtu kysyi jotain poniratsukoista ja mä en ehtinyt estää mun tyhjää vilkaisuani pojan suuntaan. Ihan kuin se ei olisi tajunnut, että me ei oltu ainoita poniratsukoita. Mä aloin vähän epäilemään senkin muistia, miten se oli käynyt noin jokaisella samalla valmennusreissulla mun kanssa ja ei muistanut, että meillä oli muitakin poniratsukoita easy-ryhmässä.

Nypläsin laguunin väristä satulahuopaa, edes sen tuoma ilo ei riittänyt helpottamaan mun ärsytystilaani. Pojat oli ihan syvältä, mun pitäisi varmaan heivata Pietu pois mun elämästäni ja alkaa selviytymään yksin.
Ainakaan sitten mä en joutuisi pettymään kehenkään.

"Ava will go first", Jonathan, meidän sen kerran valmentaja, tokaisi ja pienet perhoset lehahtivat mahanpohjassani. Muistinkohan mä radan oikein?
"Keep calm and let him have his space. You need to relax your hands and use more those abs."
Pah. Enkö mä muka jo käyttänyt vatsalihaksiani tarpeeksi? Mun teki mieli raottaa paitaani ja näyttää kaikille, että mulla sentään oli näkyvillä olevat vatsalihakset!

"Concentrate Ava!" Jonathan huudahti ja sai mut puremaan kieltäni, etten olisi sihahtanut ääneen.