Rillan päiväkirja

Isabella S. 11.04.17 14:37

Rillan päiväkirja

Austria x, "Rilla" | punaruunikko angloarabitamma | omat sivut
Omistaja: Isabella Sokka | hoitaja: Ginevra V.

Entinen hoitaja: Maarit Hämäläinen (vuosi 2017)

Isabella S. 01.08.17 13:28

1.8.2017 | Pelkkää rakkautta

Nousin aikaisin vain muutaman tunnin yöunien jälkeen. Naamani oli yhtä hymyä ja tavoistani poiketen sutaisin hiukseni hätäisesti kiinni harjaamatta niitä ensin. Pesin kasvoni pikaisesti, mutten vaivautunut meikkaamaan. Sen sijaan nappasin mukaani järjestelmäkameran ja omenan. Vietin koko viime yön tallissa, sillä Rilla varsoi eilen illalla kello 22–23 välillä! Tiineys meni yliajalle, mutta heinäkuun viimeisenä päivänä varsa sitten vihdoin syntyi.

Kello oli noin seitsemän aamulla, kun menin tarkastamaan ihanan mammatammani ja suloisen tammavarsan kunnon. Pieni tumma ja pörröinen varsa oli siro niin kuin emänsä. Varsa oli jalkeilla ja kävi tomerasti nisiin kiinni. Onnesta pakahtuen otin kaksikosta paljon kuvia, mutten mennyt karsinaan sisään häiritsemään. Rilla vaikutti tyytyväiseltä, mutta väsyneeltä. Malttamattomana kävin keittämässä kahvia tallituvassa ja hetken pohtimisen jälkeen kävin vielä kartanolla asti tekemässä itselleni aamiaista. Palatessani eväiden kanssa join kupillisen kahvia ja puuhailin tallissa hyväntuulisena kaikenlaista.

Anna saapui pian töihin ja nainen tuli ensimmäiseksi ihastelemaan varsaa.
”Eikä! Nyt se kesän ensimmäinen ihana sitten syntyi. Onhan sitä jo odotettukin”, nainen hymyili.
”No niinpä! Vielä kun Vilan-pallerokin päättäisi poksahtaa. Silläkään ei mene varmaan kauaa, viikko tai kaksi ehkä. Jätä muuten kaikki mun tammat sisään, vien ne itse ulos”, sanoin Annalle.
”Tietääkö Amanda jo?” Anna kysyi.
”Ei, tyyppi tuli niin myöhään kotiin että olin jo nukkumassa. Saa huomata iloisen yllätyksen siinä missä muutkin tallilaiset”, naureskelin.

Autoin Annaa hevosten ruokkimisessa ja lähdin naisen mukaan viemään hevosia laitumelle. Saimme yhdessä kaikki talutettua kerralla kuin mitkäkin cowboyt, vaikka vähän epähallittua se kyllä oli. Onneksi yksikään hevosista ei temppuillut omiaan, sillä kädet olivat totisesti täynnä. Seuraavaksi punkesin itseni Rillan karsinaan ja annoin pikkuisen tamman nuuhkia itseäni. Se tulikin uteliaana heti tutkimaan tuoksuani. Laitoin Rillalle riimun päähän ja lähdin taluttamaan tammaa ulos. Anna tuli perässä ja hätisteli hellästi huojuvaa varsaa oikeaan suuntaan, vaikka kauas se ei kyllä yrittänytkään mennä. Vein kaksikon kakkostarhaan, missä pikkuneiti otti heti pienen spurtin. Sitten se lyssähti makaamaan, ihan kuin patterit olisivat loppuneet. Rilla seisoi rauhallisesti vierellä ja katseli varsaansa.

En meinannut malttaa lakata katsomasta pikkuneitiä. Siitä tulisi tumma, mutta tuskinpa ihan mustaa kuitenkaan. Karvassa oli häivähdyksiä ruskeasta ja ehkä jotain kultaisenpunaista myös. Merkit olivat toistaiseksi pieniä, mutta kaipa sille ihan matalat sukat ilmestyisi ja päässä oli Fellumainen tähti. Kävin pikaisesti tallissa hakemassa Eelan ja Vilan viereiseen tarhaan, mistä tammat uteliaina kuikuilivat uutta tulokasta. Sitten otin taas miljoonittain valokuvia suloisesta ilmestyksestä, ennen kuin maltoin lähteä hetkeksi. En voinut olla virnistämättä leveästi, kun ajattelin kaikkia niitä iloisia huudahduksia tallilaisten saapuessa yksitellen ja huomatessa pienen palleron tarhassa ottamassa ensiaskeleitaan.

Isabella S. 09.08.17 18:33

9.8.2017 | Tumma tammavarsa

Rillan söpö rakkausvarsa on nyt noin viikon vanha, ihan vähän päälle.
Katsokaa nyt itse miten ihana se on <3

- Isabella

Maarit 04.10.17 12:00

4.10.2017 Aamutervehdys

Rillan päiväkirja Rillamaarit01

Ulkona ropisevasta syyssateesta huolimatta Auburnin talli oli hiljainen, lukuunottamatta hevosten rauhallista heinän rouskuttamista. Talli tuntui blokkaavan ulkoa tulevat äänet kauas ulos ja luovan sisälle kiehtovan, oman tunnelmmallisen maailmansa.

Tai sitten vaikutelma syntyi vain Maaritin omassa päässään, kun yötyön jälkenen väsymys iski koko kroppaan täydellä voimalla. Viime yö ensihoitajan oli ollut äärettömän raskas, harvinaisesti kaksi vaativampaa hätäajoa ja muutamia pienempiä tapauksia myös. Yöpäivystykseen olennaisesti kuuluvat kahvitankkaukset olivat jääneet väliin ja Maarit kirosikin mielessään, miksi juuri tänä aamuna oli luvannut Isabellalle tulla moikkaamaan Rillaa.

Maarit oli nähnyt Rillan ja sen söpön varsan tarhailemassa syyskuussa, kun hoitaja/vuokrauspestistä sovittiin. Sen kummoisempaa tuntumaa tammaan ei hänellä vielä ollut. Kiltiltä ruunikko vaikutti, katsoi hieman epäilevästi kylläkin, kun Maarit keskeytti sen aamuruokailun. Rilla astui suojelevasti Maaritin ja varsan väliin, mutta jatkoi kuitenkin syömistä.

Yksityishevosen vuokraaminen ei alkuun ollut se, mikä Maaritilla oli mielessä. Ei rahan puolesta eikä muutenkaan. Lähitalleilta ei kuitenkaan löytynyt tuntiratsastajlle sopivaa palvelumuotoa, jossa tunteja olisi voinut helposti perua ja sitoutuminen vakiotunteihin ei olisi ollut niin pikkutarkkaa. Vuorotyön ja vuoroviikoin hoidettavien lasten takia vakiotunti ratsastuskoululla ei vain onnistuisi. Niinpä tutun tutun kautta oli järjestynyt mahdollisuus alkaa vuokrata Rillaa ja siihen mahdollisuuteen Maarit oli tarttunut.

Maarit harjasi Rillan nopeasti ja tarkasti vielä jalat. Sen jälkeen hän kävi tarkistamassa varusteet. Kaikki oli moitteettomassa kunnossa. Tamman päiväkirja sai lyhyen ja ytimekkään merkinnän käsialalla, jota Isabella ehkä osaisi lukea, ehkä ei. Sen jälkeen Maarit lähtikin metsästämään elmänsä eliksiiriä, kahvia.

Maarit 15.11.17 11:08

15.11.2017 Lumimetsä

Rillan päiväkirja Rillamaarit02

Joulu ja sen tulo tiesi aina ekstravuorojen nappaamista työlistoilta: visa vinkuisi yksinhuoltajalla, kun lasten lahjavaatimukset oli täytettävä. Maarit huokaisi, otti ohjat tuntumalle vasempaan käteensä ja tarttui samalla kädellä Rillan mustaan harjaan. Hän ponnisti vaivatta Auburnin kiinteältä selkäännousurappuselta tamman paljaaseen selkään. Ruunikko nosti hieman päätään ja suuntasi pärskähtäen kohti metsäpolkua Maaritin hipaisessa sitä pohkeilla.

Onneksi tämä oli sentään ilmaista nautintoa. Maarit tiesi kävelytyksen ja perushoitamisen olevan hevosenomistajille sitä pakollista pullaa, joka oli tehtävä, jotta pääsi esittämään kilparadoilla parastaan tai treenaamaan huippuvalmentajien kanssa. Toiset omistajat toki nauttivat perustyöstäkin, toiset eivät ja jotkut eivät vain ehtineet. Maarit kuitenkin nautti. Leppoisa kävely lämpimän hevosen selässä lumivaipan peittämässä metsässä oli todellista hermolepoa. Ja samalla hyvää liikuntaa ja kunnonkohotusta Rillalle, joka alkoi pikkuhiljaa löytää lihaksiaan. Rilla oli sairastanut pienen nisätulehduksen vieroituksen yhteydessä, kun tammalta olisi tullut maitoa vaikka miten. Ylimääräinen maito oli tukkinut rauhasen ja eläinlääkäri oli määrännyt siihen antibioottivoidetta. Onneksi tulehdus oli ollut lievä ja mennyt viikossa ohi. Rilla oli ollut tuon ajan kärttyisä ja kerännyt ylimääräistä energiaa. Kun tammaa taas päästiin liikuttamaan, olivat Isabella sekä Maarit juoksuttaneet sitä ja pikkuhiljaa mukaan oli lisätty käyntilenkit maastossa. Ensi viikolla laitettaisiin taas satulaa selkään ja lähdettäisiin kohentamaan kuntoa vaihtelevimmilla treeneillä. Sitä ennen kuiten tätä: parin asteen pakkanen, lumen kimalus vinossa ilatapäivän auringossa ja Rillan tasainen, rento käynti puiden keskellä. Ei paha!

Isabella S. 07.03.18 0:54

5.3.2018 | Maanantai

”Kuuntele nyt tarkkaan. Meillä on täällä yksityistalli ja suurin osa hevosista on MUIDEN omia. Sä et saa koskea keneen vaan”, teroitin Viiville. Pidin silmällä naperon ilmeitä, sillä Vivienne oli ennenkin valehdellut minulle päin naamaa.
”Sí”, tyttö vastasi, selkeästi muissa maailmoissa.
”Ei kun keskity.”
”Joo”, Viivi sanoi taas ja lähti haaveilevasti kohti Fellun karsinaa. ”Aika hieno. Saanko tän?”
”Et – EI! Älä mee sinne karsinaan!”
”Why not?” tyttö kysyi, vilkaisemattakaan minuun. Fellu oli näemmä lumonnut kakaran.
”Se ei ole mun, vaan se on Amandan. Ja se puree ja potkii. Lupaa, ettet mene sen karsinaan koskaan?”
”Mmmmh.”
”Viivi.”
”No joo sitten! Mutta haluan jonkun yhtä hienon ja hurjan, millä voin hypätä kaikki esteet.”
”Itse asiassa Fellu ei hyppää mitään, se on kouluori”, selitin, ja näin miten kiinnostus sammui tytön silmistä. Huh, täytyisi pitää tytön estehulluus mielessä. Meillä taisikin olla tästä lähtien pelkkiä kouluhevosia yksityisinä...

Viivi asteli tallissa omistajan elkein ja koetti selkeästi päättää, minkä ratsun ottaisi. Keskeytin haaveet ja ryhdyin esittelemään 'suurta kouluhevoslaumaamme'. Inna ja Julia tulivat käytävällä meitä vastaan ja katselivat minua kovasti kummissaan, kun esittelin Valerien Julian kouluratsuna.
”Lefa ja Riepu ovat myös Amandan ja ne osaavat hypätä kivasti.”
Viivin silmät tuikahtivat, joten jatkoin: ”mutta ne on tosi kilttejä ja helppoja. Sen takia Amanda vuokraa niitä muille.”
”Aha”, Viivi totesi vakavana. Liian kiltit hevoset eivät ilmeisestikään häntä kiinnostaneet. ”Koska muuten nään taas Amandan? Se on tosi kiva ja cool.”
Nyt Valerien karsinan edustalla seisoskelevat naiset pärähtivät nauruun. Vivienne katsoi näitä heti kamalan vakavana, eikä selkeästikään ymmärtänyt vitsiä.
”Me naurettiin... yhdelle jutulle”, Julia selitti nolona.
”Joo Amanda on tosi kiva, kivoin tältä tallilta”, Inna jatkoi ja nolostui myös, mennessään superlatiivin kanssa ehkä vähän liian pitkälle. Mua itseänikin alkoi naurattaa, sillä vain pikkuvanha Viivi saattoi sanoa siskostani jotain tuollaista.
”Ootte ihan kummia”, Viivi totesi ja lähti edeltä seuraavaan välikköön.

Kohauttelin olkiani Innalle ja Julialle, jotka seurasivat käytävää pitkin varovasti perässä, todennäköisesti aikeenaan hakea varusteita.
”Nämä kolme ovat mun tammojani”, sanoin Viiville ja esittelin ylpeänä Vilaa, Rillaa ja Ankkaa.
Tyttö siirtyi karsinalta toiselle ja tutkaili tammoja pää kallellaan, aivan kuin arvioiden.
”Vila ja Rilla on sun äitisi kasvatteja”, selitin.
”Ai, kenestä ne on?”
”Vilan emä on Helmi ja Rillan Kiki. Ankka sitten taas on Innan kasvatti”, sanoin nyökäten ruskeaverikköön päin. Naiset jäivät uteliaina käytävälle norkoilemaan ja Viivi vilkaisi Innaa arvioivasti.
”Hmmm no siis, äiti ei anna mun ratsastaa Helmillä niin saanko ton Vilan? Voisin sitten lesoilla sillä Tomille”, Viivi kyseli virnistäen ja viitaten samalla kotitallinsa ratsuttajaan. Olin positiivisesti yllättynyt, että Viivi ylipäätään kysyi lupaa.
”No oikeastaan Vila ei ole ollenkaan niin reaktiivinen kuin emänsä”, aloitin haparoiden. Rilla oli ainoa, jonka saatoin tasaisuutensa puolesta Viiville kuvitella. Nuorta Vilaa en antaisi kakaralle ikipäivänä. Pohdin juuri toimintasuunnitelmaa, kun Viivi ehti avata suunsa.
”Mitä mieltä te olette?” Viivi napautti ja tuijotti Innaa ja Juliaa. ”Isbe lupasi, että saan oikein hienon hevosen, koska olen tosi taitava esteratsastaja. Äiti on tyhmä ja antaa mun mennä vaan poneilla. Mä tiedän kuitenkin, että joskus Isbekin on tyhmä ja huijaa, se ei halua että mun äiti suuttuu. Mutta mä en halua liian helppoa hevosta, sen pitää mennä kovaa.”

Viivin avautuminen sai minut hetkellisen kauhun valtaan, ja ilmeistään päätellen Inna ja Julia eivät yhtään tienneet miten päin olisivat. Viivi tapitti naisia ja oli selin minuun, joten yritin kuumeisesti muodostaa huulillani Rillan nimeä ja huitoa sen karsinan suuntaan.
Julia koetti vielä raksutella, kun Inna vastasi tytölle rohkeasti.
”No ehdottomasti Rilla.”
”Huijaatko? Miksi se? Millainen se on? Mä tiedän että sen emä on noiosa, tylsä”, Viivi totesi vakavana.
Inna koetti selkeästi keksiä jotain vastattavaa, kun viimeisiä hevosia sisään tuonut Lotta tupsahti paikalle ja puuttui keskusteluun.
”Rillassa on tosi paljon arabia. Kyllä sä tiedät millaisia arabit on”, Lotta totesi ilmeettömästi.
Viivi tuijotti punapäätä haastavasti, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Huh. Lotan yleistys upposi tyttöön täydestä. Huokaisin pitkään ja rentouduin helpotuksesta.
”Jospa mä näytän sulle loputkin tilat ja Rillan varusteet, niin pääset heti kokeilemaan sitä?”

Viivi suostui ehdotukseen ja tilanne lähti purkautumaan. Vakoilin sivusilmällä, miten Viivi hoiti Rillaa, ja helpotuksekseni kummityttö osasi kyllä asiansa. Toisaalta siinä ei ollut mitään ihmeellistä, olihan tyttö kuitenkin elänyt koko ikänsä isolla siitostallilla. Kun ruunikko oli valmis, Viivi pyysi minut vielä luokseen. Olin vähän kummastunut, mutta menin tottelevaisesti lähemmäs.
”Ei kai Rilla ole oikeasti hurja?” Viivi kuiskasi, silmissään selkeästi huolestusta.
Hymähdin vähän, sillä tätä en ollut odottanut. Oli kuitenkin hellyttävää, että Viivi uskoutui minulle.
”Se on oikeastaan todella kiltti. Joskus jopa laiska, paitsi maastossa. Siellä se saattaa olla todellakin kamalan kuuma”, kuiskasin lohduttavasti takaisin.
Viivi nyökkäsi, hymyili vähän ja talutti Rillan sitten itsevarmoin ottein maneesiin.

***

Ratsastus oli sujunut yllättävän kivuttomasti ja minun oli pakko myöntää, että Viivi oli muistikuviani taitavampi. Tytöllä oli herkkä käsi ja painoavut toimivat luonnostaan. Istunta oli lähes täydellisen hyvä. Rilla liikkui kauniissa muodossa, joskin välillä vähän turhan tahmeasti. Annoin Viivin ratsastaa suurimmaksi osaksi itsenäisesti, mistä tyttö selkeästi nautti. Veikkasin, että rakas ystäväni antoi melko herkästi ohjeita ainoalle tyttärelleen.
”No, miltä tuntui?” kysyin Viivin antaessa Rillalle pitkät ohjat.
”Magnifico! Se on oikeesti aika huippu”, Viivi sanoi, hymyillen leveämmin kuin vielä kertaakaan tänään.
”No hyvä! Sä sovit sille kivasti”, vastasin totuudenmukaisesti.

Inna ja Julia olivat ratsastaneet maneesissa koko ajan samaan aikaan kanssamme – erittäin ryhdikkäinä ja hämmästyttävän hiljaisina, ja veikkasin omalla läsnäolollani olevan jonkin verran vaikutusta asiaan. Tuijottelin tummaa ja vaaleaa ratsukkoa hajamielisenä, kun yhtäkkiä sain idean.
”Viivi hei!” aloitin, ja tyttö käänsi katseensa minuun. ”Inna ja Julia ovat menossa yhteen kilpailuun, mihin lähtee meidän tallilta muitakin. Haluaisitko sä osallistua kanssa? Rillalla?”
”JOO!” Viivi kiljaisi niin kimeästi, että pelästyin vähän. Näemmä se pystyi myös hymyilemään entistäkin leveämmin.
”Hyvä. Sittenhän me aloitetaan tällä viikolla kunnon treenit”, hymyilin takaisin.

Viivi pärjäisi varmasti oikein hyvin kaikista helpoimmissa luokissa, ainakin Rillalla. Tyttöä valmentaessa koko typerä hoitoaikakin kuluisi nopeammin. Sitä paitsi, ennen tätä meiltä oli puuttunut yksi ratsukko. Viivin ansiosta Auburn Estate saisi sittenkin oman edustuksensa Tie Tähtiin -kilpailun tähtitalli-kategoriassa. Virnistelin ajatukselle onnellisena ja kilpailuhenkeni heräsi. Game on.

#tietähtiin

Gabriella S. 08.03.18 20:14

08.03.2018 - Silmät sydäminä

Työvuoro oli hurahtanu hetkessä, mutta viimenen tunti Jonnyn kanssa töissä oli taas yhtä kiusallisen vaivaannuttavan hiljanen, ku mitä se oli jo jonkun aikaa ollu. En ymmärtäny yhtään, mikä sitä miestä vaivas, mutta en vaan saanu suutani auki. Koko juttu oli niin typerä, että vois loppua tää hiljaisuus jo, miulla on ikävä miun veljeä. En antanu sen kaiken silti pilata sitä, että oltiin Isabellan kanssa sovittu Rillan kokeilusta, nyt kun Mina on mammalomalla ja hänen holhottavallaan oli muuta puuhaa. Itseasiassa siitä olin ihan todella innoissani, että vihdoin ehdin ja pääsin kokeilemaan kovin kehuttua tammaa.

Rilla seiso varustehuonetta vastapäätä olevalla hoitopaikalla ja ootti kiltisti, kun kannoin sen varusteet siihen hollille. Työpäivän jälkeen olin pitkästä aikaa vaihtanu ratsastushousut ja saappaat jalkaan. Tykästyin Rillaan jo ennenku ehin tamman selkään, se käyttäyty koko ajan tosi kiltisti ja tykkäs, kun sitä vähän harjan tyvestä rapsutteli. Rilla oli selvästi sellanen hyvän mielen hevonen. Ja niin söpön pikkunen - ainaki Minaan verrattuna.

Talutin varustetun tamman maneesiin, joka oli onneks tyhjä. Olin vähän ujo ratsastamaan muiden seurassa varsinkin hevosen kokeilukerralla, joten olin ihan hyvilläni, että saatiin tutustua Rillan kanssa ihan rauhassa. Säädin jalustimet, kiristin satulavyön ja pomppasin sulavasti hevosen selkään. Toisaalta oli tosi mukavaa vaihtelua, että alla oli hevonen, joka ei heti lähteny liikkeelle, kun sen selkään pääs. Rilla seisoskeli ihan rauhassa siihen asti, kun hipaisin pohkeilla sen kylkiin merkiksi liikkeelle lähdöstä. Ruunikko käveli verkkaisesti eteenpäin ja annoin sen kävellä omaan tahtiin alkukäyntien ajan.

Keräilin ohjat tuntumalle ja ohjasin tammaa erilaisille kiemuraurille sekä volteille. Tamma tuntu hieman tahmealle, mutta ainakin käynnissä heräili pikkuhiljaa kuuliaisemmaksi, kun ite jakso olla skarppina. Muistuttelin Rillaa välillä sisäpohkeella ja ulko-ohjalla, ettei hevonen lähde punkemaan lapa edellä voltilla, vaan taipuu rehellisesti haluamaani suuntaan. Kokeilin myös vastataivutusta, joka selvästi toimi.

Naurahdin pienesti, kun nostin Rillalla ravin. Tammalla oli tosi erilainen ravi Minaan verrattuna, paljon pienempi, mutta silti hyvin matkaavoittava ja pehmeä. Huomas selvästi, että ruunikossa on arabiverta vaikkei miulla arabeista oikein kokemusta olekaan. Kunhan lähinnä veikkasin. Ravissa tammaa piti taas aina hetkellisesti herätellä, mutta meno oli jo paljon letkeämpää alkuun verrattuna. Uskaltauduin väistättämään tammaa ravissa ja useamman toiston jälkeen ristiaskellus oli omasta mielestäni riittävää. Vaikka olin aina tullu paremmin toimeen kipakoiden leijonamielien kanssa, vähän leppoisampi meno oli vaan oikein mukavaa vaihtelua. Rilla oli siis siihen hommaan aivan nappi valinta.

Huomas kyllä, ettei oo taas ihan hetkeen ratsastanu kunnolla, joten annoin meidän molempien levätä hetken ennen kolmatta askellajia. Rillaa tarvis entistä vähemmän pyytää eteenpäin, koska tammalta alko löytyy myös se oma moottori. Ensimmäisessä laukannostossa se pienesti innostu, mutta miusta se oli lähinnä huvittavaa. Tahmeasta taapertajasta löyty myös hieman innokkaampi puoli. Taputin ruunikkoa kaulalle kiitoksena hyvistä suorituksista, joita se rupes esittämään entistä enemmän. Rilla on siinä suhteessa samantyyppinen, kun Mina, että sitä saa välillä herätellä. Mutta kokonaisuudessaan en siis yhtään ihmettele enää, miks Isbe oli Rillan joskus ostanu.

En yhtään tajunnu, että joku oli tullu maneesin laidalle seisoskelemaan.
"Ootko kauanki seisonu siinä?" kysyin tulijalta.
"Rilla menee kivasti." sain vastauksen, mutten kysymykseeni.
"Voitko vastata kun kysytään?"
"En kauaa." punapää viitsi viimein vastata.
Meidän todellaki pitäs Jonnyn kanssa jutella, mutta nyt ei oo se hetki. Nyt nautin omasta vapaa-ajasta kivan pikku Rillan kanssa enkä mieti mitään ihmissuhdesotkuja (joita oli muidenkin miesten kanssa, kumma juttu..). Mies näytti siltä, ku ois halunnu sanoo jotaki, mutta se oli ihan turpa kiinni ja hävis takas talliin kahvikuppinsa kanssa. Menkööt, kyllä mie vielä joku päivä suuni aukasen.

Taputin tammaa kaulalle kiitokseksi hyvin tehdystä työstä ja olin loppuillan yhtä hymyä.

Vivienne B. 19.03.18 12:52

Tie tähtiin kouluvalmennus | Auburnissa 10.03.2018

Ensimmäinen tähtivalmennus oli helposti Auburnin kartanolla, ja Isbe ite piti sen. Siksi mulla ei ollut mitään paineita oikeastaan, varsinkin kun mun kanssa valmennuksessa oli vaan yks toinen. Me syötiin Isben kanssa ihan normaalisti aamiaista kahdestaan, tai no sain jonkin verran ekstraa valmennuspäivän takia. Yleensä Isabellan jääkaapista ei koskaan löytynyt mehuja (koska niissä on kuulemma niin niin paljon sokeria), mutta nyt täti oli ostanut appelsiinimehua. Se teki mulle jopa munakkaan, että jaksaisin valkassa. Olin aika vaikuttunut, koska luulin ettei se edes osaisi kokata.

Kunnon aamiaisen jälkeen Isbe laittoi mulle oikein tiukan ranskanletin, ettei mun italainen hiuspehkoni lentäisi vapaana maneesissa ja pelästyttäisi kaikkia heppoja. Itseään se puunasi vielä paljon kauemmin, joten lähdin jo edeltä talliin. Hain ihan itsekseni Rillan tarhasta. Otin loimen pois, vein kiltisti sinne minne on käsketty ja sitten harjailin. Me oltiin tosi aikaisessa, vaikka valkkakin alkaisi aikaisin, joten harjasin oikeesti kauan. Selvittelin harjan ja hännän ja vaihdoin puhtaan huovan, jossa oli Auburnin logo. Varustin Rillan ja lähdin sitten jo varmaan varttia vaille maneesiin kävelemään. Vielä silloinkaan mua ei hermostuttanut yhtään, ja Rillaa taisi oikeastaan nukuttaa.

Isbe oli taas sellainen, ettei se mukamas tuntisi mua. Se motkotti mulle ihan samalla tavalla kuin sille toisellekin tytölle, eikä hirveesti kehunut. Toisaalta kyllä se koko ajan ohjasi mua, ja antoi sen hitsin kouluraipan käteen. Sain pitää sitä vaan alkutunnista, lopputunnista testattiin miten tamma menisi ilman. Vähän niin kuin kisaharjoituksena. Rilla kyllä taas piristyi jonkun verran laukan jälkeen, mutta siitä tuli tyhmän raskas kättä vasten. Jouduin vähän kitisemäänkin, niin Isabella vaan käski mun ottaa huilitauon ja kävellä. Sitten sen jälkeen piti kulkea taas hienosti.

Meijän valmennuksessa harjoiteltiin sitä, mitä koulutuomaritkin arvostelee. Vaikutusta, sitä miltä näyttää. Isbe sanoi, että mulla tulis olemaan hankalaa näyttää rennolta ja eleettömältä, jos joutuisin potkimaan Rillaa eteen. Sitä ei kuulemma edes saanut potkia, mutta salaa välillä puristin ihan tosi kunnolla pohkeet ja melkein kantapäät, koska mulla saattoi mennä etanavauhtiin hermo. Siirtymisissä Rilla oli onneksi ihmeen helppo. Vaikka se ei mennyt niin kovaa tai halunnutkaan mennä, niin silti se hassusti oli tarkka ja herkkä. Koko heppa oli mun mielestä vähän outo, siis aina. Mutta kiva.

Siirtymisten lisäksi meidän piti tehdä keskiympyröitä harjoitusravissa ja -laukassa. Se oli tietenkin älyhelppoa, paitsi että Isbe oli taas ihan mahdoton. Se halusi niistä ympyröistä täydellisen pyöreitä. Melkein ei kelvannut, mikä oli hiton epäreilua koska ei sitä ympyrän pyöreyttä sillein selästä huomaa. Meille se sitten laittoi semmoset nolot tötsät, koska kuulemma mun tietämys ympyrän, neliön ja soikion ja jonkun vielä yhden tosi oudon muodon eroista oli niin huono. (Sen muodon sanassa oli jotenkin geo(pardi??)). Tai hitsi, ei se eläinkään taida olla ihan ton niminen. No anyways, sitten vasta myöhemmin se oli Isben mielestä tarpeeksi hyvä. Ja silti se sanoi, että meidän pitäis vielä harjoitella sitä. Siiiis ympyrää, ravissa? Kummi oli kyllä jotenkin tärähtänyt tai sitten se sekoitti mut johonkin alkeiskurssin Viiviin.

Istunnasta se ei onneksi päässyt mitään sanomaan, koska mä olin aina istunut hyvin. Ja baletissakin tehdään hyvää ryhtiä, niin istun aina kauniisti. Rillan askellajit on muutenkin helpot ja pehmeet, sen selässä näyttää helposti vaan ihan hemmetin hyvältä (jos ei joudu potkimaan, mitä ei kyllä saanut tehdä, sí sí). Oikeastaan me ei tehty koko valmennuksessa mitään kauheen vaikeeta, ja silti Isbe sai sanottua mulle koko ajan. Siinä asiassa se on ihan uskomaton. Äiti nauraisi räkäisesti, jos pyytäisin siltä ympyrätuntia. Mua nauratti se ajatus vieläkin, kun kävelin loppukäynnit ja hoisin Rillan tunnin jälkeen. Tammalle oli tullut hiki, niin jätin se villaloimen kanssa talliin vähän kuivumaan.

#tietähtiin

Vivienne B. 19.03.18 12:52

Tie tähtiin kouluvalmennus | Hallavassa 12.03.2018

Isabella oli junaillut mut tähtikilpailuun heti ensimmäisenä iltana, kun saavuin sen luo hoitoon. Rilla oli tosi kiva ratsastettava, koska se oli helppo mutta näytti hienolta. Mä en ollut ekojen päivien jälkeen nähnyt Isabellaa muuten kuin aamupalalla ja illalla, ja tietenkin tallissa. Isbe jaksoi pitää mulle melkein joka päivä tunnin ja nyt me tehtiin jo enemmän. Yhtenä päivänä tallissa kävi meinaan eläinlääkäri ja mä sain olla siinä lähellä. Rillan piti saada varsa siitä Amandan tosi hienosta orista, mutta kummitäti ja parrakas eläinlääkäri jutteli että se olikin tyhjä. Mä tiesin mitä se meinasi, koska meillä kotona syntyy joka vuos varmaan kymmenen varsaa. Oli tietty harmi ettei varsaa tulisi, mutta mun kannalta se oli hyvä. Treeniä ei tarvinnut hidastaa, vaan päinvastoin nyt Isbe alkoi vaatia multa kunnon suorituksia.

Oltiin nähty vielä tavallista vähemmän tällä viikolla, koska Isbe oli hankkinut mulle hoitajan. Jep, vaikka oon jo nelosella. Onneks se sit selitti, et Markus olis enemmänki mun autonkuljettaja, koska Auburn oli niin kaukana kaikista mun jutuista. Se onkin oikeastaan aika ookoo, koska saan käskyttää Markusta viemään mut harrastuksiin ja kavereille. Äitii aina ärsytti heittää, mut Markus on kiva ja tottelee. Tai tietenkin se tottelee, koska tää on nyt sen työ ja mä oon ihanku perijätär. Mielessäni mä leikinkin, että musta tulis isona Amanda Sokka. Kartanossa se on helppoa, ja nytkin mut kuljetettiin hevosrekalla mun omaan valmennukseen kuin joku kuninkaallinen (äiti yleensä pitää mulle tunnit ite mikä on vähän tylsää).

Sain hoitaa Rillan ite, vaikka Isbe tulikin siihen hääräilemään. Se halusi tulla valmennukseen mukaan, koska kuulemma se ei tiennyt oliko se Hallavan Aleksi mistään kotoisin, tai ainakin se piti kuulemma tsekata (tai jotain). Meitä lähti kartanolta muitakin ja kaikkien meidän hepat oli tosi hienosti puunattu. Varusteet oli ihan puhtaat ja Isbe oli sutassut kaikkien turvat äkkiä tallinpihassa baby öljyllä. Kaviotkin oli tervattu ennen matkaa (ja pyyhitty sit liinalla, ettei jäis niin ilmiselviä jälkiä). Me oltiin taatusti siistimpiä kuin kukaan muu siellä valmennuksessa ja musta oli makeeta kuulua siihen porukkaan. Vaikka mä olinki ainoa, joka osallistu älyhelpolle tasolle.

Rilla oli aika paljon energisempi kuin kartanolla, ja mä huomasin sen heti. Se tanssi arabialaiseen tyyliin Hallavan pihassa kun talutin sitä, ja mua pelotti aika paljon hypätä kyytiin. Isbe kuitenkin mutisi vieressä, että se vaan tykkäsi aina näyttää kaikille saapuneensa uuteen paikkaan. Verkassa se olikin vähän töhö, mutta tavallaan hyvä, niin ei tarvinnut koko ajan ratsastaa niin hulluna eteen. Aleksi, tän kerran valmentaja, ei alkuun sanonut hirveesti vaan katseli vaan. Mulla oli kuitenkin paineita ja halusin Rillan heti muotoon. Onneks se oli siinä aika helppo, mutta mua vähän harmitti kun kattelin ympärilleni. Valmennuksessa oli muitakin oikeesti hienoja heppoja – vaikka Isbe oli sanonut, että mentäis Helppoa C:tä koska voitettais se iisisti. Mua alkoi vähän epäilyttää se.

Yritin keskittyä kunnolla, koska no, Isbe pari kertaa huomautti jos vähän matkustin. Sitten se Aleksi mulkas kummitätiä semmosella ”mä itse asiassa valmennan täällä” -katseella, minkä Isbe onneks tajusi heti. Aleksikin rupes antaa enemmän ohjeita, varsinkin kun Rillan vähän nukahti ja rupes löllöks. Sain onneks kouluraipan, niin liikkuvuus parani heti. Laukoissa Rilla oli muutenkin kivan reipas, mutta käynnissä ja ravissa se koitti luistaa. Tehtiin aika paljon voltteja ja kiemuroita, niin Rilla oli helppo pitää nyökyssä. Mä olin tosi tyytyväinen omaan suoritukseen, mut sitten meijän olis pitäny puhua kisakunnosta ja suunnitelmista ja semmosista. Annoin Isben puhua mun puolesta sen Aleksin kaa, ja ihan mielellään se höpisi. Mä kävelin Rillan kaa sillä aikaa pitkät loppukäynnit ja lastasin sen sitten muitten tyttöjen avulla rekkaan hieno villaloimi päällään.

#tietähtiin

Vivienne B. 19.03.18 12:57

Tie tähtiin, ensimmäinen osakilpailu (kouluratsastus) | Saariston hevosopisto 18.03.2018
Taitotaso easy, luokka Helppo C. Tulos: 11/21. Auburn tallikilpailun johdossa!

Mulle oli teetetty oma kisatakki Auburnin logolla, sellainen hieno viininpunainen. Rillalla oli kanssa tyylikäs valkoinen kisahuopa, joka oli Itse Amandan suunnittelema. Verkassa meillä oli vielä hieno musta villaloimi ja mustat pintelit. Isbe hössötti koko kisa-aamun ihan hulluna, eikä meinannut hyväksyä mun puunauksen tulosta. Lopulta se tuli, purki kaikki mun tekemät letit ja laittoi ne itse uudestaan. Kiukuttelin siitä vähän, mutta oikeasti tädin tekemät letit olivat paaaaljon hienommat. Joten ihan sama. Baby oilia ja show shinea tungetiin vaikka mihin, jotta tamma kiiltäisi enemmän kuin kilpakumppaninsa.

Kisat olivat jossain ihmeen hevosopistolla, jossa oli aika paljon arkipäiväisempi meininki kuin Auburnissa. Tilat itsessään olivat aika uudet, mutten ihan tajunnut mitä kaikkea siellä tavallisesti tehtiin. Kilpailupaikalla oli todella paljon enemmän hulinaa, kuin valmennuksissa aiemmin. Yritin keskittyä pelkästään kilpailuun, ja onneksi kaikki muutkin meidän tallilaiset olivat tosi keskittyneitä. Kukaan ei yhtään yrittänyt höpistä mitään turhaa. Taluttelin Rillaa ensin aika pitkään, onneksi siihen oli hyvin aikaa. Varsinainen verryttely oli myös ulkona, mikä tuli vähän yllätyksenä. Mulla ei todellakaan ollut tarpeeksi vaatteita, mutta Isbe antoi Rillalle ratsastusloimen ja mulle viltin jaloille. Yritin olla tosi touhukas ja verkkasin laukkaa ja ravia ilman jalustimia, jotta varpaat ei olisi niin jäässä. Mulla oli raippa koko ajan mukana ja panostin siihen, että Rilla liikkuisi tosi reippaasti eteen.

Itse rata meni vähän jopa sumussa. Muistin ohjelman tarkasti ja tein siitä pirun ympyrästä niin pyöreän kuin ikinä osasin, muuten Isbe suuttuisi ihan varmasti. Rilla oli energisempi kuin kotona ilman raippaa, ja ainakin musta se liikkui aika hienosti. Taputin tammaa kaulalle ja loppuverryttelyn jälkeen vein sen talliin, josta oltiin saatu karsina. Olisi siistiä voittaa, mutta kaikki sijat oli ok. Kunhan en vain häviäisi omaa luokkaani.

#tietähtiin

Vivienne B. 26.03.18 11:52

Daniel Susinevan Tie tähtiin -kouluvalmennus | Seppeleessä 24.03.2018

Mulla oli vielä yksi kouluvalmennus, ennen kuin pääsisin kunnolla hyppäämään. Oli vähän mälsää, että vielä piti hinkata koulua, kun seuraavat kisat olisivat kuitenkin esteillä. Täti oli kuitenkin ilmoittanut mut joka hiton valmennukseen jonka se oli keksinyt. Onneksi kouluvalmennuskin oli vähän jännempi, kun sen takia piti lähteä taas vieraalle tallille. Isabella oli hirveän harmistunut, kun se ei ite päässyt mukaan. Se oli nyt Kanadassa, jossain omissa kisoissa, jotka kuulosti ihan hiton siisteiltä.

Senkin takia tää valmennus oli erilainen. Isabella ei roikkunut mukana, panikoinut mun puolesta, suoristanut lettejä (heh meillä ei nyt ollu lettejä) tai huutanut noloja ohjeita valmentajan ohi. Sen sijaan mun ihan oma autonkuljettaja ja palvelija, Markus, kuskas mut ja Nitan tälle ratsastuskoululle. Tai no, tälle ja tälle, olinhan mäkin Seppeleestä kuullut. Se oli varmasti kuuluisimpia ratsastuskouluja, mitä oli. Markus oli koko matkan kivan rento ja se jopa vastaili sillein normaalisti mun keskusteluun. Siltä tuli hauskaa läppää ja Nitakin oli ehkä vähän kivempi nyt. Se ei kattellut mua ihan koko aikaa silmät pyörien. Vilkuilin ite melkein kokoajan mitä se teki, koska isommista heppatytöistä oli helppo ottaa mallia. Me oltiin eri valkkaryhmässä, koska sillä tais olla hienompi heppa (en usko että meidän ratsastustaidot sillain eroaa). Itse asiassa sen heppa oli Amandan omistama ja olin vähän kateellinen. Isbe oli väittänyt, ettei Amandan heppoja noin vaan saisi, mutta Nita oli kyllä aika tavallinen. Täti oli saletisti viilannut mua linssiin ja yksinkertaisesti halunnut omalle tammalleen näin hyvän ratsastajan.

Lastaaminen, purkaminen, varustaminen taas uuden tallin pihassa, talutus ja pikkuverkka sujuivat kaikki jo tosi rutiinilla. Musta oli yhtäkkiä tullut himovalmentautuja ja ihan oikea kilpailija. Itsetyytyväisesti hymyillen ratsastin Rillan maneesiin, vaikka aika moni muu talutti. Nyökkäsin tervehdyksen Danielille, tän kerran valmentajalle, koska Isabella oli pitänyt monta luentoa käytöstavoista. Nyt kun täti oli poissa, tuntui jotenkin tosi tärkeältä käyttäytyä arvokkaasti.

Alkuun me ravattiin ja laukattiin aika pitkällä ohjalla, mikä oli tavallaan helppoa ja tavallaan tylsää. Olisin halunnut näyttää, että Rilla putoaisi heti kauniiseen muotoon, mutta se Daniel käski antaa tilaa. Ja sen mielestä meidän piti liikkua heti vähän reippaammin eteen, vaikka just se on Rillan kanssa hitsin rankkaa. Purin huulta ja tottelin, ettei Isabella vaan kuulisi jälkikäteen, etten olis yrittänyt. Sitten alettiin tehdä siirtymisiä, joissa Rilla heräsi aika kivasti. Se oli luonnostaan tasapainoinen ja Daniel kehui sen kaunista liikettä. Vähänkö olin siitä ylpeä, mutta seuraavassa hetkessä se käski liikkumaan vielä enemmän eteen. Höh. Hitsi kun Rilla oli sellainen tahmatassu ja jäätiin siitä vielä kiinni.

Siirtymisten jälkeen käveltiin välissä vähän ja sitten: siis ihan uskomatonta, äiti kyllä putoaa pyllylleen kun kerron. Mulla oli taas ympyrävalmennus!!! Vähän mietin, oliko tää joku Isben vitsi ja se olikin ilmoittanut mut salaa alkeiskurssille. Siinä me taas tehtiin keskiympyrää, vaikka oli eri valmentaja. Sen ympyrän piti taas olla pyöreä eikä yhtään soikea, just oikean kokoinen, ei saanut kaatua kurvissa tai taivuttaa kaulaa mutkaksi. Nyt sentään otettiin siinä laukannostoja, mutta silti. Vähänkö mun naama venähti, kun se Daniel sanoi koko hiton sanan keskiympyrä. Musta tulis tätä menoa Suomen paras ympyräratsastaja. Harmi vaan, ettei se eikä ollut niin hieno titteli, vaan enemmänkin nolo.

Nostoissa Rilla oli aika helppo, se tekee kaiken hirveän herkästi vaikka onkin muuten vähän sellainen mukavuudenhaluinen ratsu. Musta Rilla teki kaiken napakasti ja hyvin, mutta se ukkeli keksi kaikenlaista nipotettavaa aika paljonkin. Välillä se kyllä katseli mua sillein mietteliäästi, ihan kuin se olis pohtinut uskaltaako noin pienelle tytölle sanoa suoraan. Tuijotin aika tuimasti takaisin, niin sitten se ei taas yhtään säälinyt. En mä ollut enää pikkutyttö.

Loppuun me harjoteltiin sitä kouluratsastuksen alku- ja loppulinjaa. Se kuulosti ehkä maailman helpoimmalta tehtävältä ympyrän jälkeen, mutta oikeestaan se oli kyllä vaikeempaa. Ei esteradalla tarvinnut miettiä niin paljon, sen kun laukkasi suorinta tietä – jonka ei edes tarvinnut olla sillä tavalla suora, mitä tää Daniel halusi. Se mittaili suunnilleen viivottimella ja pysähdyksen piti tulla sillein naps. Mulla oli aika pahasti hermot koetuksella siinä vaiheessa, koska vaikka Rilla reagoi hirveen nopeesti, niin en mä itse jaksanut kattella niitä kirjaimia sillä tavalla tarkkaan. Vähän se ukko siellä huokaili, mutta antoi lopulta lopettaa kun kuitenkin pysähdyttiin nätisti tasajaloin.

Loppukäynneissä se Daniel vähän varovaisesti jutteli ja kyseli kaikenlaista. Kerroin, että mä oon oikeastaan enemmän esteratsastaja. Vähän värittelin ja sanoin Rillan olevan Isabella Sokan kuuma arabi ja hieno kenttäratsu, joka on hirveen vaikea ratsastaa. Ja onhan se kenttäratsu. Daniel hymyili pikkasen, mutta ei sanonut mitään. Se oli vähän tyhmää, koska mistäpä se nyt olisi voinut tietää, että huijasin pikkasen.

#tietähtiin

Jemiina R. 24.04.18 18:00

24.4.2018

Jemiina hikoili ja tärisi jännityksestä. Hän oli taas ollut pois tallilta, tällä kertaa liian kauan. Koulu ja työt olivat vieneet naisen kaiken ajan sekä nyt jo entisen vuokrahevosen Lefan. Jemiinan suu pysyi tiukkana viivana, vaikka autonsa radiosta soi iloinen kappale. Viikonloppuna nainen oli soittanut Isabella Sokalle, tämän vastuuvalmentajalle. Hän oli pahoitellut brunetelle poissaoloaan ja pyytänyt uutta mahdollisuutta. Isabella oli kertonut, että Lefa oli saanut jo uuden vuokraajan, mutta kaksi hänen tammoistaan olisi vailla hoitajaa. Hän oli pyytänyt Jemiinaa tulemaan käymään tallilla ja puhumaan lisää. Se päivä oli tänään.

Jemiina hymyili. Tuttu tuoksu saavutti hänen sieraimensa hänen noustessaan pois autostaan. Musta audi oli harmaa hiekasta ja naisen täytyi liikehtiä varovasti, ettei sotkisi vaatteitaan. Aurinko oli paahtanut taukoamatta lähes viikon, jonka vuoksi hiekkatiet olivat hyvin kuivia ja pöllyäviä. Mutta tänään sää oli pilvinen ja raikas, illasta saattoi jopa sataa. Nainen veti vielä ulkoilmaa sieraimiinsa, ennen kuin käveli talliin.

Ulko-ovet aukesivat hieman naristen Jemiinan sulkiessa ne perässään. Tallissa oli hiljaista. Hän oli sopinut Isabellan kanssa tapaavansa tallituvassa klo 17, se oli nyt kymmentä minuuttia vaille. Jemiina lähti kävelemään rauhallisesti tallin toista päätyä kohden. Hän katseli tuttuja paikkoja hymyillen. Saapuessaan varustehuoneen kulmalle, hän huomasi hoitopaikalla mustan hevosen sekä violetilla tukalla varustetun naisen.
”Hei, oletko uusi täällä?” Nainen kysyi Jemiinalta.
”En”, Jemiina vastasi. ”Siitä on vain aikaa kun viimeksi kävin”, hän jatkoi hymyillen.
”Ai”, nainen sanoi hämmästyen. ”Mä oon muuten Matilda, Matilda Tammilehto. Ja tämä tässä on Haukka”, hän esittäytyi.
”Hei, mä oon kuullutkin teistä!” Jemiina hihkaisi ja esittäytyi itsekin. ”Jemiina Rajala. Mulla oli täällä oma poni, kunnes myin sen pois. Sen jälkeen vuokrasin Lefaa, mutta opiskelut ja työt veivät mut kokonaan.”
”Kiva, tultiin tänne joulukuussa, ei olla vaan törmätty”, Matilda sanoi. ”Lefalla onkin nyt uusi vuokraaja, joku poika”, nainen jatkoi.
”Joo, tiedän”, Jemiina sanoi hieman vaisusti. ”Tulin tänne juttelemaan Isabellan kanssa. Hänellä pitäisi olla minulle hoitohevosvaihtoehtoja”, nainen jatkoi ja nosti hymyn kasvoilleen. Samalla Isabella astui ovista sisään ja lähti kävelemään kohti Jemiinaa ja Matildaa.
”Jospa löytyisi sopiva”, Matilda sanoi ja hymyili vielä perään.

”Noniin, oisit siis halukas tulemaan takaisin?” Isabella aloitti.
”Kyllä! Pikkuhiljaa kylläkin, etteivät aika ja innostus lopu taas kesken”, Jemiina vastasi. ”Ja jos vaan haluatte mut takaisin”, hän jatkoi virnistäen.
”Kyllä mä ainakin sut mielelläni takaisin otan, sussa on valtavasti potentiaalia ja annettavaa kisakentille. Toki se vaatii oikean hevosen ja sulta panostamista”, Isabella vastasi. ”Mutta nyt alkuun, meillä on tarjota vain hoitohevosia”, nainen jatkoi.
”Ymmärrän”, Jemiina sanoi. ”Hoitohevonen riittää näin alkuun. Pääsen kuitenkin mukaan porukkaan ja näyttämään panostukseni.”
”Hyvä”, Isabella sanoi. ”Mun tammoista Mina ja Rilla on vailla vakituista rapsuttajaa. Mina on se vaalea ja korkea koulupainotteinen tamma ja Rilla se kenttä-/koulupainotteinen angloarabi”, hän jatkoi hymyillen.
”Tämä on helppo, Rilla tietenkin!” Jemiina naurahti. ”Se on ihana!”
”Jotenkin arvasin”, Isabella vastasi ja nousi tuoliltaan. ”Voitaisiinkin saman tein allekirjoittaa tämä hoitajasopimus, niin pääset tutustumaan tammaan. Katsotaan sitä vuokraamista sitten myöhemmin”, hän jatkoi hymyillen tarjotessaan Jemiinalle sopimusta. Blondi nyökkäsi, luki nopeasti pykälät läpi ja allekirjoitti oman osansa. Isabella kiitti, kuittasi oman kohtansa ja monisti kopion annettavaksi Jemiinalle.
”Nyt mun pitää mennä”, Isabella sanoi ja sanoi heipat Jemiinalle.

Jemiina hymyili entistä enemmän. Tapaaminen Isabellan kanssa oli mennyt paremmin kuin hyvin ja nyt hänellä oli uusi ihana hoitohevonen. Nainen oli jo matkalla tarhoille, jossa Rilla rapsutteli Vilan kanssa. Jemiina kutsui Rillaa, joka käänsi hieman korvaansa naista kohti. Tamma ei ollut tarpeeksi kiinnostunut aidalla heiluvasta ihmisestä vaan jatkoi mieluummin seurustelua kaverinsa kanssa. Jemiina naurahti. Hän katseli kaksikkoa vielä hetken, ennen kuin lähti pois. Seuraavalla kerralla hän aikoi tutustua tammaan.

Vivienne B. 27.04.18 13:08

Tie tähtiin -estevalmennus | Hallava 26.03.2018

Vihdoinkin oli ekan estetreenin aika. Mulla alkoi nousta ympyrätreenit jo kurkkuun asti, enkä malttanut odottaa hyppäämistä. Olin vasta kerran kokeillut hypätä Rillalla, joten kyllä mua ihan pikkiriikkisen jänskätti. Isbe ei ollut vielä tullut Kanadasta, joten Markus oli taas kyyditsijänä. Nyt sitä kiinnosti enemmän katsoakin, kun tosi helpon koulun sijaan me hypättiin.

Valmennuksen piti taas se Aleksi (mitä Isbe selkeästi kiukutteli – se missasi reissunsa takia kuulemma parhaiden (komeimpien?) valmentajien valkat). Alkuverkassa saatiin tehdä aika itsenäisesti ja osaavimmat saivat tehdä väistöjä ja avoja. Olin tietenkin yksi osaavista, niin otin melkein heti pohkeenväistöt verkkaan mukaan. Onneksi Rilla oli niissä helppo. Taas se pirun eteen liikkuminen aiheutti päänvaivaa, mutta ekan hypyn jälkeen tamma heräsi kivasti. Ekalle esteelle olisi saanut tulla ravissa (koska niin kun kouluvalkat, olin jossain superalkeisryhmässä taas), mutta mä laukkasin heti.

Sitten me harjoiteltiin suhteutettua väliä. Plääh, helppoa, vaikka Rillan laukka olikin mulle uus ja tehtävä siks vähän haastava. Esteiden jälkeen piti vaihtaa suunta ja tietty samalla laukka, mikä oli kyllä ihan älyhelppo tehtävä. Vaihdoin pikkasen painopistettä katsomalla tulevaan suuntaan, eikä mun oikeastaan tarvinnut johtaa ohjalla yhtään kun Rilla jo laskeutui oikeessa laukassa esteeltä.

Lävistäjällä hypättiin okseria, ja vielä valkan loppuun rataa. Oikeastaan viimeinen rata oli valmennuksen vaikein kohta. Mä en meinannut millään muistaa mikä oli se hiton seuraava este. Yleensä opettelin kisarataa ihan hulluna olkkarin matolla hevosta leikkien, mutta nyt olis pitänyt muistaa se heti. Aleksi joutui muistuttamaan seuraavasta esteestä, eikä meidän tiet menny hirveen hienosti. Mutta Rilla hyppäs kivasti ja meidän radalle annettiin aplodit (tiien että se oli Markus. Noloa).

#tietähtiin

Isabella S. 27.04.18 13:10

Tie tähtiin -estevalmennus | Järnby 28.03.2018

Palasin vasta edellisenä iltapäivänä Kanadan matkalta, mutta vaadin silti lähteä Viivin valmennukseen mukaan. Olin saanut vältettyä päiväunet ja nujerrettua jet lagin ensimmäisen iskun, mutta yhtä kaikki olin äärimmäisen väsynyt. Ajoin meidän tallin porukan sitkeästi Järnbyhyn, vaikka jouduinkin levittelemään silmiäni väkisin auki. Julia taisi itse asiassa nukkua automatkalla ja olin naiselle pikkiriikkisen kateellinen. Viivissä sen sijaan energiaa piisasi tuttuun tapaan, ja kaikilla oli hermot enemmän ja vähemmän kipeänä ties-minkä-kielisille rallatuksille, joita tyttö lauleskeli autossa.

Viiville oli selkeästi jo kehittynyt oma rutiini siihen, miten tämä hoiti Rillan vieraalla valmennuspaikalla. Pintelit olivat kauniisti suorassa, jouhet ojennuksessa ja huopa puhdas. Tyttö ajoi minut määrätietoisesti pois ja totesi selviävänsä itse. Hymyillen annoin Viivin olla, Rilla osaisi kyllä käyttäytyä. Lähdin itse pyörimään Järnbyn tallissa ja katselin hevosia kiinnostuneena. Tammani Mirameir oli tilan kasvatti, mutta puoliverisen kasvattajaa Annea en pikavilkuilullani huomannut. Viivin valmennuksen pitikin ihan muu kuin Anne. Valmentaja oli Peppi Jokinen, josta en oikeastaan tiennyt mitään. Olin ollut poissa suomalaisista hevospiireistä juuri ratkaisevasti liian kauan.

Sinnittelin kiltisti hiljaa, kun Peppi ohjeisti Viiviä. Olisin halunnut kertoa, miten tammaani kannatti ratsastaa, mutta Viivi olisi taas suuttunut (ja tavallaan ihan aiheesta). Rilla oli alusta asti melko virittynyt ja herkkä, eikä tamma valitettavasti ollut Viivin täydessä kontrollissa. Tiesin kuitenkin, ettei Rilla varsinaisesti mitään tekisi. Peppi vaikutti silti tyytymättömältä – ehkä nainen pelkäsi, että pikkutytön arabi riistäytyisi käsistä hetkenä minä hyvänä. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun Rilla oli jo oma tahmainen itsensä ja liikkui enemmänkin etanan kuin pupun lailla. Viivin olisi pitänyt ratsastaa reippaammin esteille, vaikka tokihan Rilla selvisi näin pikkuruisista esteistä puoliunessaankin.

Tytön radanratsastus oli melko kamalaa katsottavaa ja Rilla karkasi ulos tuon tuostakin. Onneksi Peppi sätti Viiviä puutteellisista ulkoavuista, ettei minun tarvinnut kotona sitten mäkättää. Loppua kohden ratsukko paransi menoaan muutenkin, ja veikkaan Viiviä jännittäneen. Sekä selässä keikkuva tyttö että siro tamma rentoutuivat, ja laukkaan tuli ihan eri ilme. Viivin valmennuksen jälkeen luovutin ja hiippailin ”asioille” muiden tallilaistemme valmennusten ajaksi. Päiväunet hevosrekassa olivat voimaannuttava ajatus, mutta heräsin niiden jäljiltä entistäkin puolikuolleempana.

Valmentaja Pepin kommentti:
Tamma oli hieman herkällä päällä ja ratsastaja olisi saanut ottaa siihen paremman kontrollin heti alkuun. Aloitimme muutamilla pystyillä, jossa testasin lähestymisiä. Hevonen liikkui hiemanlöysästi ja tutkiskellen esteille ja ratsastaja olisi saanut ratsastaa askelta tehokkaammin. Radalla ulkoavut olivat hieman hukassa ja muistuttelin niistä varsinkin nopeammissa käänteissä, jolloin hevonen kyllä liikkui ratsastajan katseen suuntaan, mutta ei ollut täysin kontrollissa. Loppua kohden rytmi parani ja laukkakin alkoi pyöriä, kun ratsastaja rentoutui ja alkoi nauttia.

#tietähtiin

Vivienne B. 27.04.18 13:15

Tie tähtiin -estevalmennus | Auburn 30.03.2018

Koko päivä oli ollut ihan hiton kummallinen. Aamupäivästä oli Isabellan ja Amandan äidin hautajaiset, mikä oli kyllä melkoinen tapahtuma Kallan kylässä. Mäkin olin siellä mukana ja hitto että se oli kiusallista. Siskoksilla oli semmoset ihmeelliset, hienostelevat hatut ja pelkkää mustaa (no mullakin koska Isbe pakotti), mutta muuten ne oli ihan erilaisia. Isbe oli ihan kivikasvoinen eikä sitä oikein ees tuntunut surettavan, vaikka se oli sen oma äiti. Jotenki en ihan tajunnu koko juttua, koska äiti on kuitenkin aina äiti. Eikä niitten äiti voinut olla niiiin kamala, sillä Amanda kyllä vollotti. Ja hitto että se vollotti!! Kattelin sen porausta ihan äimän käkenä, vaikka oon tottunut italialaisten tapaan näyttää tunteita. Tää oli jotain ihan muuta, tai sitten Amanda näytteli jotenkin hiton hyvin. Mutta en usko. Se oli niin hillitön itkussaan, ettei kukaan edes näyttelis niin överisti.

Olin aluksi tosi varovainen ennen valkkaa, mutta ei Isbe välittänyt. Se tuntui olevan enemmän tylsistynyt muistotilaisuudessa, joka pidettiin hirveen näyttävästi niitten kartanolla. Koska tää kylä on Kalla ja ne oli hautajaiset, niin kartanon aula oli _ihan täynnä_ valkokalloja (niillä kukilla oli joku toinenkin hassu nimi, minkä yks vähän ujo mutta nätti heppatyttö mulle kerto. Sen piti kuulemma huolehtii kukista ja siivouksesta. Juttelin sen kaa vaan piruillakseni, koska se näytti siltä ettei haluis häiriöö ja koska en vielä tuntenut sitä. Musta on kiva välillä tuppautua ja hämmentää).

Tällä kertaa valkassa Isbe käskytti meitä alkukäynneistä lähtien. Taas se leikki semmosta valmentajaa, joka ei mukamas olis mun kummi ja käyttäytyi hirveen kylmästi. Vähän se vois alkaa oppia suosimista, aattelin, kun jouduin pyörittelemään käsiä niin kuin muutkin. En mä ollut vielä niin vanha, että mulla olis todellakaan ollu esim hartiat jumissa. Me otettiin koko valkka aika rennosti mikä oli sillein epäreilua, että varmasti vaan Isbeä itteään väsytti eikä se jaksanut valmentaa mitään rankkaa. ”Teillä on ollut koko viikko valmennuksia ja kilpailut kahden päivän päästä, otetaan siksi rennommin.” Jep, jep. Kuulosti niiin selkeältä tekosyyltä. Olin sitä paitsi salakuunnellut, ja Isabella oli bilettänyt Kanadassa kaikkien kilpailujuttujen lisäksi.

Oli silti joo kivaa miettiä parasta verryttelyä, koska en ollut hirveesti sunnitellut kilpailuita siinä mielessä. Tehtiin Rillan ja mun varalle sotasuunnitelma, jossa tietty piti saada se liikkeelle ja innostumaan. Isbe käski laukkaamaan heti verkan alkuun jotta se liikkuis, ja hyppäämään kans aika varhaisessa vaiheessa. Verkassa ei sais tylsistyttää sitä, eikä ainakaan ravata sataa kierrosta vaan ajankuluks. Nyökkäilin vaan kaikkeen mitä Isbe sano, mutta tekisin sitten sunnuntaina oman mielen mukaan. Pitää sillon sitten miettiä, mikä fiilis on.

Rilla oli ihan kiva ratsastettavuudeltaan, vaikka raippaa piti välillä käyttää. Nyt tsemppasin hirveesti ulkoapujen kanssa ja keskityin kunnolla siihen, että ulko-ohjakin pysyi kädessä. Siitä oli jotenkin hirmu helppo vahingossa löysätä, kun tamma ite hidasteli. Meille ei tullu yhtään pudotusta, mikä oli tosi kiva, koska yleisössä oli enemmän väkeä kuin yleensä. Siitä tuli kivan jännä fiilis. Mut sitten rennon hyppytreenin jälkeen alkoi tosi outo osuus. Mun piti kuulemma hankkia Rillalle joku hoitaja ja olin vaan täh, niin Isbe meni kiukkuisesti hakemaan ite tallista jonkun (en tuntenu sitä ja mua ärsytti että se sai Rillan hoitoon).

Me käveltiin kisarata, mikä oli siistiä. Isbe lupas jättää sen maneesiin, niin saisin oikeesti taottua sen mun päähän viikonlopun aikana. Mä olin vähän huono muistamaan juttuja by heart. Kävelin sitä rataa mun tulevien kilpakumppanien kanssa hirveen vakavana ja mutisin itekseni, kun loppu oli sit vielä oudompi. Isbe piti meille jumppatuntia! Nyt kyllä laitan äitille viestii, et täti on kajahtanut. Kyllähän nyt hifistelijät vois iteki ostaa kuntosalikortin. Kiva sit mennä sinne kisoihin, jos jalat on yhtä pökkelöö kummitädin jonkun kyykkyvillityksen takia. (Olin nokkela ja tein salaa liikkeet kevyesti, varmuuden vuoksi).

#tietähtiin

Vivienne B. 27.04.18 13:29

Tie tähtiin -kouluvalmennus | Auburn 09.04.2018

Olin ratsastanut Rillalla pitkät alkukäynnit. Alkukäynnit oli aina tosi pitkän tuntuisia, kun niissä ei tapahtunut mitään, mutta nyt ne oli ihan oikeasti pitkät. Oikein ekstrapitkät. Mua alkoi pikkasen hermostuttaa. Maneesin kello näytti jo varttia yli, eikä Isabellaa näkynyt. Kummitäti oli tavallisesti aina ajoissa, oikeastaan melkeinpä etuajassa. Muina tyttöinä mä päätin ohjata Rillan katsomon laidalle ja etsiä jonkun auburnilaisen yleisön joukosta. Mun pitäisi olla aika hissukseen, jotta toiset valmennettavat eivät hoksaisi jonkin olevan vialla.

"Mä voin huijata noita että meijän pitää verrytellä itsenäisesti. Mutta jonkun teistä täytyy hakea Isabella! Se on tullut töistä ja on ihan varmana kartanolla", kuiskutin kiihkeästi katsomossa istuvalle kaksikolle. Punapää oli ollut aikaisemminkin katsomossa, se oli varmasti auburnilainen. Tummatukkainen nainen taas oli töissä täällä, se moikkas kakkakottareitten takaa aina iloisesti vaikka me ei ees tunnettu (ainakaan sillein nimillä). Ne kaks nyökkäs, ja hävis vähin äänin katsomosta. Huh, homma oli hoidossa. Nyt tartteis vaan saada täällä kaikki käynnistymään, ettei me oltais pelkästään kävelty miljoonaa kierrosta sillon ku Isbe saapuu.

"Aloitetaan verryttely, täti käski!" päätin kailottaa kovaan ääneen.
Maiskautin Rillan mahdollisimman reippaaseen raviin ja keventelin tomerasti. Jonkun piti näyttää mallia. Huomasin, että muut oli vähän kummissaan, mutta en antanut sen häiritä. Kunhan ehtisin kertoa mun uroteosta, Isabella olisi varmasti tosi tyytyväinen.

Huokaisin helpotuksesta ja hymyilin leveästi, kun täti vihdoin saapui maneesiin. Sillä oli tukka ihan sotkussa, olikohan se hittovie ottanut unet?! Isbe ei kuitenkaan hymyillyt yhtään, se tuskin huomas kattoa muhun. Se alotti valmentamisen hirveellä drivella ja pisti meijät oikeesti töihin. Vähän säikähdin, mutta ehkä se vielä myöhemmin kiittäis. Muuten mä alkaisin kiukutella, for sure. Kuitenkin suostuin kouluvalkkaan ylipäätään, ja sitten vielä pelastin päivänkin. Ehkä tädin tartteis oikeastaan teettää mulle mitali. Sain ajatuksesta hyvää tarmoa ja Rilla oli koko valkan tosi tomera.

#tietähtiin

Vivienne B. 27.04.18 13:33

Tie tähtiin! 3. osakilpailu, kouluratsastus | Hukkasuo 15.04.2018

Samalla 2. osakilpailun muistelua! Yläkokko 1.4.18

Me lähdettiin Hukkasuolle tähtikisojen kouluosakilpailuun taas koko talliporukallamme. En ollut enää yhtään niin innossani – tai tavallaan olin joo – mutta koulu vaan ei ollut mun laji. Rillan laittaminen kuntoon oli vähän väkinäistä ja mua väsytti aamulla hirmuisesti. Kisamatka oli taas semipitkä, enkä enää yhtään jaksanu kelata ees kisaohjelmaa. Muistin sen kyllä. Sen sijaan mä rupesin dreamailemaan ja muistelemaan edellistä osakilpailua. Ne pidettiin Yläkokon ratsastuskoululla ja mä olin niin loistanut, vaikka jännitys oli ollut kovempi kuin koskaan.

Olin kilpaillut estekisoissa vaan kotitallilla, mutta eihän se nyt ollut ihan sama asia. Sillon olin menny mun omilla shettiksillä ja äiti oli ollu tuomarina. Yläkokon kisat oli paaaaljon virallisemmat ja mulla oli hieno heppa alla. Isbe oli onneks hirveän ymmärtäväinen, jotenkin jopa kiltimpi ku yleensä. Se vei mut leffaan kisaa edeltävänä päivänä, käytiin yhessä maastossa (sain mennä sen kimolla Ankalla, ihan sikamakeeta vaikka mentiin vaan rennosti!!) ja sitten otin muutaman soiton äitille ja kavereille. Isben mielestä ne oli kriisipuheluita, mutta oikeasti mun vaan teki mieli kertoa just sillon kuulumisia – ei se sillä tavalla mitään nössöilyä meinannut.

Lauantai-iltana ennen esteiden osakilpailua muhun sitten iski ihan kauhee jännitys. Päivän kaikki puuhastelut oli pitäneet sen poissa, mutta yhtäkkiä mua pelotti etten muistaiskaan rataa. Kävin vähän nolona sanomassa siitä Isbelle, niin mun yllätykseksi se nappasi mua kädestä kiinni, ja me mentiin ihan tyhjään maneesiin treenaamaan kisarataa. Oikeastaan jo se pelkän ratakopion näkeminen riitti: mä tajusin heti, että muistin sen sittenkin.

Nukuin tosi hyvin, mutta heräsin hirveen aikaisin. Tein Rillalle maailman täydellisimmät sykeröt ja ranskiksen häntään. Meillä oli kaikki edustusvaatteet Amandan suunnittelemia ja iso talliporukka taas valmiina koitokseen. Rilla oli oma hassu itsensä, sellainen yhdistelmä rentoa ja pörheää. Verryttelyhypyt saivat sen heräämään, eikä Isbe kommentoinut kentänlaidalta juuri mitään: se oli hyvä merkki se.

60-sentin esteet oli pieniä. Rillalle ne ei tehnyt yhtään tiukkaa ja sain suunnilleen tokan esteen jälkeen oikein kunnon voitontahdon päälle. Tein muutaman tien paljon tiukemmaksi, kun mitä oltiin Isben kanssa alkuun juonittu. Meidän rata oli nopea ja hetken aikaa keikuttiin jopa ensimmäisinä. Siis voi jumpe, miten hieno fiilis!! Jotkut meni kylläkin vielä nopeemmin kun me, ja olin lopulta neljäs. Harmitti, mutta ainakin olin sijoittunut.

Nyt Hukkasuon kisoissa oli ihan eri tilanne. Nää oli koulukilpailut, jossa pitäisi tehdä taaaaas niitä hitsin ympyröitä. Kummitäti nirhaisi mut, jos ne ei pikkuhiljaa alkaisi olla täydellisiä. Aluksi mua ei edes niin kiinnostanut: ratsastin verkassa kuin sunnuntaipäivänä konsanaan. Mietiskelin niitä näitä ja odotin vaan, että tää tyhmempi rasti olis ohi. Olinhan sentään esteratsastaja. Mutta sitten katselin niitä muita, mun kilpakumppaneita. Ei nekään niiin hyviä ollut. Halusin yhtäkkiä taas voittaa ne kaikki, ja jännitys kiemursi hurjana takaisin.

”Isbe! Mua jänskättää”, kuiskasin verryttelykentän laidalta, kun mua edeltävä ratsukko oli kouluaitojen sisäpuolella. Rilla tepasteli paikallaan, mutta pidin sen väkisin siinä. Halusin Isabellan toivottavan mulle onnea niinku olin opettanut, mutten voinut suoraan pyytää sitä. Se vasta saattaisikin tuoda huonoa onnea. Kummitädillä kesti hetken tajuta, mitä oikein odottelin. Sitten se onneksi muisti, ja lausui vähän epäröiden.
”In bocca al lupo!”
”Crepi!” vastasin häijysti hymyillen ja käänsin Rillan verkka-alueelta ulos.
Nyt mulla ei vaan voinut olla pahaa onnea matkassani ja muistin tosi hyvin ohjelmankin. Varokaa vaan, ympyrämestari tulee ja näyttää.
(Höh, ei näytetty. Meidän sija oli aika kuppanen 15/23).

#tietähtiin

Jemiina R. 23.05.18 15:18

23.5.2018

Hikikarpalo valui päivettynyttä poskea pitkin tippuen saavuttaessaan leukaperät. Lämpöasteita oli reilusti yli 20 ja aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Kesä oli tullut. Paljon aiemmin kuin viime vuonna ja paljon vahvemmin. Linnut olivat aloittaneet jo pesänrakennuspuuhansa, mutta pääskysiä ei vielä näkynyt. Onneksi. Auburnin tallirakennus varmaan kuhisisi niitä mustia ja kovaäänisiä pikakiiturilintuja. Ja pian hevosetkin pääsisivät laitumille. Voi että kesä on ihanaa aikaa!

Jemiina avasi Rillan ja Vilan tarhan portin samalla viheltäen. Tammat nostivat päitään heinikosta ja jäivät katselemaan tulijaa. Nainen kutsui Rillaa vielä nimeltä, jolloin ruunikko otti muutamia askeleita tulijaa kohden.
”Hei ihana”, Jemiina tervehti tammaa samalla taputtaen tämän kaulaa. Rilla hamusi naisen taskuja. Jemiina naurahti ja taputti tammaa uudestaan. Herkkupala odottaisi tallissa, Jemiina ajatteli ja pujotti riimun ruunikon päähän.
”Tulehan, pääset hetkeksi vilvoittelemaan”, Jemiina sanoi tammalle. Tallissa oli paljon viileämpää verrattuna ulos, mutta silti sopivan lämmintä ollakseen t-paidassa. Vila jäi katselemaan kaverinsa perään, mutta jäi mielellään puiden varjoon ruokailemaan.

Rilla kulki rauhallisesti Jemiinan perässä talliin. Tamma oli selvästi jo tottunut uuteen hoitajaansa, eikä pistänyt ollenkaan tämän vierailuja pahakseen. Talliin tullessaan Jemiina juotti ensin tamman ja kiinnitti tämän sitten käytävälle, näin harjaustoimenpide olisi helpompi. Nainen oli jo hakenut Rillan hoitotarvikkeet valmiiksi käytävälle ja pääsi heti harjaamaan. Keli oli ollut viikkoja jo hyvin kuiva, jotenka Rillakaan ei ollut erityisemmin likainen. Pölyä kuitenkin lenteli harjaustuokion lopuksi ihan riittämiin ja se hieman aivastutti Jemiinaa. Onneksi pahimmat siitepölyallergiakohtaukset olivat jo takanapäin. Seuraavaksi nainen putsasi Rillan kaviot ja tarkisti tamman jalat. Kaikki näyttivät olevan kunnossa. Loppuajan pystyi siis käyttämään harjan ja hännän siistimiseen.

Rilla lähes nuokkui hoitotoimenpiteen päätyttyä ja Jemiina päätti palkita ystävänsä. Hän tarjosi tammalle namin ja taputti sitä kaulalle.
”Olet niin hieno! Toivottavasti pääsisin pian ratsastamaankin”, Jemiina huokaisi hymyillen. Ratsastustauko oli venynyt todella pitkäksi, mutta Jemiina jaksoi odottaa, kunnes Isabella näyttäisi vihreää valoa. Nainen irroitti tamman käytävältä ja lähti taluttamaan tätä takaisin kohti tarhoja. Matkalla he pysähtyivät hetkeksi nauttimaan tallin kupeella kasvavasta pitkästä heinästä sekä maisemista, jonka täyttivät laiduntavat hevoset.

Tilda M. 01.11.18 20:04

31.10.2018 | A v o i n k o u l u v a l m e n n u s

Olin aina pitänyt Cocon emästä, sen lempeydestä ja herkkyydestä. Tammassa oli jotain mihin toivoin Cocon kasvavan vähän aikuistuttuaan. Oli kutkuttavaa päästä kokeilemaan Rillaa ensimmäistä kertaa selästä käsin. Rapsutan läsipään otsaa ja Rilla huokaa tyytyväisenä. Kurkkaan käytävälle ja tajuan, että olen unohtunut hidastelemaan nähdessäni Annan kiskovan jo kypärää päähänsä. Heitän rivakasti satulan ruunikon selkään ja syöksymme Annan ja Effin vanavedessä maneesille.

Fellun kanssa olin tottunut herkkään, mutta huomattavasti Rillaa voimakkaampaan ratsuun. Cocoon verrattuna Rillan herkkyys taas oli paljon jalostuneempaa, ei joka ilman suuntaan kimpoava päätön voima vaan pienimmänkin avun kuuleva herkkä vastaanotin. Muistin, että osasin ratsastaa herkkiä hevosia, juuri ne olivat minun hevosiani, vaikka Cocon kanssa homma tuntuikin välillä pahimman luokan räpiköinniltä.

Minulla oli harhaileva ajatuksenjuoksu, tai kai sen voisi lukea myös äärimmäiseksi keskittymiseksi, ja onnistuin usein blokkaamaan ulkomaailman tehdessäni. Amandan pienillekin merkeille olin kuitenkin yhtä herkistynyt vastaanotin kuin Rilla sillä hetkellä avuilleni. Terävä kielen naksautus ja olin saman tien pukannut Rillaa napakammin eteen. Tamma vastasi hangoittelematta ja löysi heti lisää tehoa moottoriinsa. I-ha-naa, riemuitsin mielessäni. Rillan selässä oli helppo olla eleetön kun sen sai käynnistymään. Taisimme Cocon kanssa aina lietsoa toistemme levottomuutta, Rillan kanssa löysin taas oman tasaisuuteni. Ratsunvaihto useammin tekisi hyvää sokeiden pisteiden löytämiselle. Sitäpaitsi, haaveilin jo Vaativan A:n radoista ja Fellun kanssa se ei olisi mistään muusta kuin itsestäni kiinni.

Maneesissa kaikuu keskittyneiden hevosten puuskutus, jonka rikkoo seinään napakasti ropsahtava hiekka Effin poukotessa nurkassa näkemiään mörköjä pakoon. Rilla jännittyy myös palaten nopeasti avuille vain ottaakseen pian uudestaan jalat alleen sieraimet levällään pöhisten. "Noooh, annahan olla", rauhoittelen läsipäätä äänelläni ja rohkaisen sitä napakasti eteen. Maneesin hevoskatras tuntuu ottavan liekkiä toisistaan ja tunnelma sähköistyy hetkeksi.

Väläytän myötätuntoisen hymyn Annalle Effin ollessa kaikista eniten lentoon lähdössä. Rilla tuntuu vain löytäneen uutta ulottuvuutta temmonmuutoksiin ollessaan hieman varpaillaan. Sarahin käsissä oleva Lefa näyttää olevan ainut, joka ei rynnistä kummituksia karkuun vaan tekee sen pelkästä menemisen riemusta, mutta Sarahin varmassa hallinnassa.

Keskittynyt lataus palaa pian maneesiin. En voi olla hymyilemättä tyytyväisesti siirtäessäni Rillan käyntiin ja taputellessani sen siroa kaulaa. Ehkä vuoden viimeinen Cup-osakilpailu tulisikin sujumaan edellisiään paremmin. En tohtinut myöntää ääneen, mutta minua hieman kaihersi, jos en onnistuisi viemään koulurankingin voittoa tänäkin vuonna. Saisin kyllä todellakin loistaa molemmissa luokissa, jos meinasin nousta pistestilastoissa.

Amandan ilmoitus keskeyttää kilpailuviettini kehräämisen ja huomaan porukan vaihtavan epäileviä katseita. ”Perheellämme on ollut tapana sytyttää hautalehtoon kynttilöitä poislaukanneiden ratsujen muistolle, aina tällaisina pyhäpäivinä. Niin on tehty tänäänkin, ja haluaisin, että kävelisitte loppukäynnit ulkona.” Minä en pelännyt pimeää tai ollut taikauskoinen, toisaalta en nykyisin tyhmän rohkeakaan, mutta kai me taitavat kouluratsastajat pitäisimme virkeät ratsumme kurissa. Ohjaan Rillan Innan ja Leevin perään. Vilkaisen taakseni, Amanda on jäänyt nojaamaan maneesin ovenpieleen ja katsoo hetken poistuvaa letkaamme.

Leevi etenee varmasti, Rilla astuu pimeässä tarkasti korvat pinkeinä ympäristöä ja takana tulijoita kuunnellen. Sydänalassa muljahtaa vähän kun kynttilöiden värisevät valot alkavat näkyä pimeässä. Tekee mieli sanoa jotain näkymän kauneudesta, mutta hiljaisuus tuntuu kunnioittavan sitä enemmän. Oli lämmin ja vähän kutkuttava ajatus, että tämä oli Amandalle tärkeää. Ei tämä ollut naiselta käsky vaan vilpitön pyyntö, pieniä siivuja tiukasti harkitusta ulkokuorestaan kiinni pitävän herkkyydestä. Kylläpä nyt tänään oli puhe herkkyydestä.

Olemme jo kääntyneet ympäri kun takaa kuuluu pahaenteistä ryskettä. Viimeiseksi jääneet Sarah ja Lefa ovat niin kaukana pimeässä etten näe ratsukkoa. Rilla pysähtyy vastahakoisesti ja steppaa paikoillaan kun huhuilen jo vähän huolta äänessäni Sarahin perään. ”Lefa hyppäsi just pystyyn, mutta nyt se vaikuttaa taas... rauhalliselta”. Sarah tavoittaa meidät viulunkieleksi virittyneellä ruunalla. ”No huh, mennään rauhassa. Hyvä ajotus sillä kun just tässä pimeimmässä välissä”, sanon ja päästän Rillan liikkeelle. Kireän sähköinen tunnelma on tarttunut taas nopeasti meihin kaikkiin ja Innan ääni kuulostaa jo pinkeältä naisen huudellessa meitä peränpitäjiä. Kollektiivinen helpottunut huokaus on aistittavissa kun tavoitamme kartanon valot, sisällä tallissa voi jo nauraa nopeasti kirineelle jännitykselle.

”Olipa kiva tutustua näinkin ystäväni”, juttelen Rillalle harjatessani vielä pientä ruunikkoa. ”Voisit vähän kuiskutella elämänohjeita rasavillille jälkikasvulleskin, vai mitä?”. Kasaan tamman varusteet ja vien ne putsattuina paikoilleen. Huikkaan heipat Annalle, joka ehtii valmiiksi ennen minua. Olinpas verkkainen tänään, oliko Rillalla sellainen terapeuttinen vaikutus. Seisahdan hetkeksi tallipihalla nuuhkimaan pakastuvaa iltaa. Mietin, pitäisikö vielä kävellä hautalehdon poikki ihan näin jalkaisin, jotta ehtisi aistia tunnelmaa ilman alla jännittävää ratsua.

#kouluvalmennus

Vivienne B. 22.11.18 14:07

16.11.2018
Maastossa @Ava P.
Sama tarina Sepon päiväkirjassa

Mustan suomenpienhevosruunan korvat kääntyilivät aktiivisesti ympyrää metsän äänien mukaisesti. Ruunan selässä istui tummansinisiin farkkuratsastushousuihin ja turkoosiin karvahuppuiseen toppatakkiin pukeutunut teini-ikäinen tyttö. Siniset silmät näkyivät kypäränkin alta selvästi ja niitä reunustavat tummat, pitkät ripsienpidennykset antoivat vaikuttavan kehyksen vaaleille silmille. Ava oli pukenut uudet ratsastussaappaansa ja oli onnistunut jälleen pitämään ne virheettömän puhtaina.
Sepolla oli estesatula, turkoosi huopa ja meksikolaiset suitset päässään. Turkoosit pintelit oli kääritty tarkasti jokaiseen jalkaan.

Kartanon maat aukesivat ratsukon edessä ja Ava tunsi pienen jännityksen mahanpohjassaan. Tytöllä ei ollut harmaintakaan aavistusta ketkä olivat osallistumassa maastoon, mutta tämä ei antaisi pienenkään epävarmuuden näkyä ulospäin.
Ava pysäytti Sepon Auburnin pihalle ja vilkaisi vaaleanpunaista Apple Watchiaan. Hän oli 10 minuuttia etuajassa. Sormet koskettivat kauniille hollantilaiselle letille punottua harjaa jännittyneinä. Muut tulisivat varmasti ihan pian pihalle.

"Joo joo sì sì", Viivi vastaili, eikä ihan oikeastaan kuunnellut mistä suojista Isabella puhuikaan. Tyttö valitsi varusteiden joukosta suosikkinsa, ruskeat lampaankarvaiset suojat, vaikka juuri niitä ei olisi ilmeisesti kuulunut käyttää kurakeleillä. Suojat harjalaatikkoon piilotettuna Viivi livahti puunaamaan Rillaa, ja varustettuaan angloarabin huolellisesti kakara talutti ratsunsa ensimmäisenä pihamaalle. Isabella laittoi vielä Ankkaa hoitopaikalla kuntoon, eikä Viivin onneksi tullut vilkaisseeksi ruunikon tammansa jalkoihin.

Mutta Viivi ei ollutkaan ensimmäinen. Taluttaessaan Rillaa yksityistallin edustalle Viivi huomasi Sen Tytön, joka oli todella tyylikäs, ja jolla oli hitsisti pokkaa tuoda Auburnin maille suomenhevonen (huom. hienonvärinen sellainen).
"Moi", Viivi sanoi coolia äänensävyä tavoitellen, vaikka olikin hermostuttavaa.
"Tuutteko tekin maastoon?"

Ava kääntyi katsomaan kysyjää nostaen kulmakarvaansa hieman.
"Kyllä", tyttö vastasi ja mietti oliko kysyjä pienen tekohymyn arvoinen. Hän antoi kysyjälle puolikkaan hymyn, nostaen vain oikeaa suupieltään inan.
"Tuutko sä Rillalla?" Ava kysyi tytöltä ja pyyhkäisi katseellaan pihamaata, jos Isabella olisi ilmestynyt sinne. Mahtoiko nainen olla tulossa myös maastoon?

Öö esim. joo, olisi Viivi saattanut vastata. Tyttö tuimisti kulmiaan ja katsoi epäileväiseltä vaikuttavaa tyttöä samalla varauksella takaisin. Piti kuitenkin malttaa mielensä ja hillitä kielensä, jos tahtoi saada vanhemman ja tyylikkään ystävän. Vaikka olihan se nyt ilmiselvää, että ratsastusvaatteisiin pukeutunut tyyppi meni juuri sillä ratsulla jota se talutti??
"Joo, tuun mä", Viivi totesi sitten, ja rapsutti ruunikon tamman otsaa.

"Mä oon Ava ja tässä on Seppo", sinihiuksinen esittäytyi, sillä se kuului hyviin tapoihin ja tyttö halusi tietää Rillan ratsastajan nimen varmaksi. Hän muisteli sen olevan jotain V:llä alkavaa, mutta ei ollut varma oliko loppuosa iivi vai iona tai jotain sinnepäin. Olisi noloa huudahtaa toisen nimeä ja olla väärässä.
Seppo heilautti hieman päätään, se oli jo kärsivällisyytensä loppupuolella ja halusi toimintaa.
"Onkohan muut tulossa melko pian?" Ava kysyi ja katsoi toista kysyvästi.

"Mä oon Viivi", Vivienne esittäytyi takaisin. Vai Ava. Aika hieno nimi (mutta ei Sepolla). "Joo Isbe on tänään vähän hidas, se vaan haaveili jotain tuolla hoitopaikalla mut kai se kohta tulee. Mä hoidan itse asiassa Ankkaa, mutta meen kisoissa Rillalla niin täytyy sit ratsastaa tätä. Kiva vaan kun tää pulskistuu koko ajan pikkasen varsan takii, niin me ei viittitä esim. hypätä montaa luokkaa."

Viivi mittaili Avaa katseellaan, laittoi sitten ohjat kaulalle, kiristi Rillan vyön ja laski jalustimet alas.
"Hei ethän kerro Isbelle jos mä vaan hyppäisin selkään ilman penkkiä?" tyttö sanoi sitten salaliittolaismaisesti kuiskaten. Isabella halusi ehdottamasti pitää jalustinhihnat venymättöminä ja arvostaa hevosten selkää ja satulaa ja plaaplaa, niin aina oli pakko käyttää semmoista vanhojen ja jäykkien jakkaraa.

Yksityistallin ovi avautui juuri, joten Viiville ei jäänyt hirveästi harkinta-aikaa. Tyttö viuhahti nopeasti satulaan odottamatta Avan vastausta tai olematta varma, näkikö entinen tallimestari tämän törkeän poikkeaman protokollasta.
"Onneks mä oon tosi kevyt", Viivi supatti hiljaa Avalle. "Mooooi Anna!"

Ava hymyili vähän Viiville, tämän kapinallisuus, vaikkakin pientä, oli hauskaa seurattavaa. Ehkä tyttö ei olisikaan ihan niin kamalan tylsä.

Annan ja Isabellan vihdoin saavuttua paikalle ryhmä lähti Annan johdolla kohti maastoa. Ava jättäytyi viimeiseksi ja Viivi kulki hänen edellään jonossa. Isabella ja Anna keskustelivat jotakin edessä, sanat eivät erottuneet ihan Avan korviin.
"Ootko sä kauankin ratsastanut?" Ava kysyi Viiviltä jos ei muun takia, niin saadakseen ajan kulumaan.
Seppo käveli levottomasti ja tyttö sai pidätellä sitä tuon tuosta, että turvaväli Rillaan säilyi sopivana.

"Joo, mä oon ratsastanut aina. Niin kuin vauvasta tai ennenkin sitä tyyliin", Viivi vastasi. Rillaa välillä ärsytti lähentyvä Seppo, välillä ei. Muutenkin tamma oli vähän hassu, tai ainakin rauhallisempi kuin aikaisemmin Viivin ratsastamana maastossa.
"Mun äiti kasvattaa hevosia, niin nykyään meillä on aika iso talli", Viivi jatkoi selostustaan. "Entä sä? Onks Seppo sun eka oma? Missä se oikein asuu?"

Viivi kääntäytyi satulassa katsomaan Avaan päin, ja suki samalla ratsastushanskan peittämällä kädellään sinnikkäitä hiustupsuja takaisin kypärän sisään. Perkuleen italialainen pehko, jolla tuntui olevan oma tahto.

Ava piti Viivistä koko ajan enemmän. Tähän tyttöön kannattaisi ehdottomasti jättää kaverimerkintä tulevaisuutta varten.
"Kuulostaa ihanalta. Ja kyllä, Seppo on mun eka oma, mä olen saanut ratsastella vain satunnaisesti Kaajapuroilla sitä ennen. Se asuu Purtsien pihatossa, se viihtyy siellä tosi hyvin."

Ava hymyili hieman viheliäisesti. Oli hyvä laajentaa verkkojaan toisinaan, tästä saataisiin vielä paljon hyvää esille.

"Aijaa, niin joo siellä. En ookaan koskaan käynyt Purtseilla, paitsi joskus ihan pienenä vissiin. Voitais varmaan joskus ratsastaa yhdessä? Muutenkin kun maastossa? Voisit tuoda Sepon Auburniin tai sitten me voitais lainata Isben heppoja", Viivi selosti Avan pienoisesta hymystä innostuneena.

"Mitä sä sanoit Viivi?" kuului heti Isabellan ääni. Nainen käännähti Ankan selässä vilkaisemaan kummityttöönsä ja Viivi keskittyi parhaansa mukaan hymyilemään viattomasti.
"En mitään."
"Ihan kuin olisit sanonut Isbe."
"En sanonut."
"Tai puhunut mun hevosista?"
"En puhunut", Viivi väitti sitkeästi, ja madalsi sitten ääntään vain Avan kuultavaksi. "Ja onhan mulla lupa.."
"Ai mitä?"
"Ei mitään. Kiitti!"

Ratsukot siirtyivät Annan käskystä rennon ravin jälkeen käyntiin, ja Viivi pidätti Rillaa jättäytyäkseen hetkeksi Sepon ja Avan rinnalle. Soratie oli sopivan leveä, eikä kumpikaan ratsuista vaikuttanut kiukkuiselta järjestelyyn.
"Se ei kieltänyt", Viivi totesi piruillen ja iski Avalle silmää.

Isabella S. 29.12.18 12:53

22.12.2018
Auburnin kartanolla
#kallansaffron
Rillan päiväkirja Rillanvarsa

Rilla varsoi reippaan ja pitkäjalkaisen, kimoutuvan orivarsan joulunpyhien iloksi <3

Ginevra V. 23.01.19 12:17

19.12.2018
tarina ennen varsan syntymää

Rummuttelen sormillani rattia musiikin tahtiin samalla, kun ajan kohti Auburnia. Huolimatta siitä, että päiväni yliopistolla on ollut lyhyt, hämärä alkaa jo laskeutua seudulle.
”Tätä se Suomen talvi teettää”, jupisen ei kenellekään. Vaikka olenkin jo jonkin aikaa haaveillut hevosharrastuksen pariin palaamisesta, kadun jokaisella solullani päätöstä mennä tutustumaan Rillaan ja Auburniin. Voisin nytkin olla kotona viltin alla juomassa teetä purjehduskupistani, mietin itsekseni kulmat kurtussa. Miten mä kaipaankaan purjehdusta. Koskahan ens kesän kausi alkaa?

Havahdun ajatuksistani navigaattorinaisen kiekaistessa kovaäänisesti radion peittäen:
”Sadan metrin päästä käänny oikealle.” Räpyttelen silmiäni hetken aikaa ja katson ympärilleni. Reilu parinkymmenen kilometrin matka Murronmaalta Kallaan on kulunut yllättävän nopeasti. Hidastan vauhtia risteystä lähestyessäni ja valmistaudun kääntymään. Naksuttelen kieltäni katsoessani pimeyteen. Kukaan ei hyppää autoni alle tai eteen, joten käännyn navigaattorin ohjeita seuraten oikealle. Jäätynyt sora rahisee auton renkaiden alla, kun hitaasti ajan tietä eteenpäin.
”Olette saapunut päämääräänne”, navigaattori ilmoittaa avuliaasti saavutettuani parkkipaikan. Napsautan laitteen kiinni ja keskityn parkkeeraamaan auton. Pysäköityäni istun hetken aikaa aloillani kuunnellen radiosta kuuluvaa musiikkia. Pian kuitenkin sammutan auton ja nousen siitä ulos.

Kylmä ilma pureutuu paitani läpi ja hengitykseni kohoaa höyrypilvinä ilmaan, kun kävelen tarhan reunaa mukaillen kohti rakennuksia. Pyörin ympyrää yrittäen nähdä ja kuulla kaiken kerralla. Lopulta pysähdyn ja menen parkkipaikan viereisen tarhan aidalle katselemaan hevosia. Yksi niistä tulee uteliaana lähemmäs. Ojennan varovasti kättäni aidan sisäpuolelle hevosen haisteltavaksi.
”Se ei oo koira”, hymähdän puoliääneen ja hymyilen, kun hevosen lämmin hengitys ja turpakarvat kutittelevat kämmentäni. Montahan hevosta täällä olikaan? mietin itsekseni katsellessani kahta kauempana olevaa eläintä.

Pienen hetken jälkeen lopetan hevosten katselun ja jatkan matkaani. Kävelen hieman levottomasti sinkoillen kohti kahta talleiksi olettamaani rakennelmaa. Muistelen mielessäni Auburnin verkkosivuilla olevaa karttaa alueesta. Rillan ja Auburnin toinen omistaja Isabella Sokka oli pyytänyt saapumaan yksityistallin puolella olevaan Riders Loungeen. Päädyn valitsemaan toisen tallirakennuksista ja toivomaan, että se on oikea.

Harvinaista kyllä, valitsemani rakennus on oikea. Astuessani sisään rakennukseen, melkein törmään tummahiuksiseen, pienikokoiseen naiseen. Onnistun kuitenkin nipin napin väistämään hänet.
”Öh.. Sori”, naurahdan hieman vaivautuneesti ja vilkuilen ympärilleni. Olen kymmenisen minuuttia myöhässä ja mietin mihin suuntaan lähteä kävelemään, kun nainen sanoo jotain. Käännän katseeni takaisin häneen.
”Anteeks, en kuullu mitä sanoit, toistaisitko?” kysyn. Hyvä ensivaikutelma hei, mietin itsekseni.
”Niin, että sinä taidat olla Ginevra?” nainen sanoo. Nyökkään ja hymyilen.
”Hienoa, minä olen Isabella Sokka, voidaankin aloittaa tutustumiskierros tallin alueille saman tien”, Isabella sanoo ja kääntyy takaisin talliin. Koska nainen ei mainitse myöhästymistäni, päätän itsekin olla siitä hiljaa.

”Tässä on yksityistalli, tämän puolelta löytyy Riders Lounge.” Kävelen Isabellan johdattelemana yksityistallin läpi. Muutamissa karsinoissa on hevosia ja pyörin kävellessäni 360 astetta ympäri yrittäessäni nähdä kaiken. Melkein törmään taas Isabellaan hänen pysähtyessä yhdelle ovelle. Nainen mulkaisee suuntaani hieman kärttyisen oloisesti, mutta ei sano mitään. Mutisen anteeksipyynnön.
”Täältä löytyy siis ratsastajien kaapit, vessa, suihku ja pukutila. Lisäksi tuolla kaappien toisella puolella on tupakeittiö”, hän sanoo, kun astumme sisään. Kävelen pikaisesti huoneen ympäri.
”Lisäksi meillä on tässä yksityistallin puolella kuntosali, joka on tallilaisten vapaasti käytettävissä”, Isabella sanoo ja siirrymme vilkaisemaan kuntosalia.

Yksityistallikierroksen jälkeen siirrymme tammatalliin.
”Rilla asuu täällä, varsomiskarsinassa kaksi”, Isabella kertoo ja pysähdymme suuren karsinan eteen. Ovikyltissä lukee Austria x ja muuta tietoa. Vilkaisen karsinaa ja haahuilen sitten tutkimaan tallin muita osia.
”Missä täällä on varustehuone?” kysyn ja pyörähdän melkein Rillan karsinaa vastapäätä olevalla hoitopaikalla. Haluaisin jo päästä tapaamaan mahdollisen tulevan hoitohevoseni ja olen hieman tylsistynyt.
”Siinä hoitopaikan vieressä on rehuhuone ja rehuhuoneen vieressä varustehuone”, Isabella vastaa ja katsoo jotain puhelimestaan. Menen katsomaan varustehuonetta. Hevosten tarvikkeet ovat siististi hyvässä järjestyksessä, eikä Rillan tarvikkeiden löytäminen ole vaikeaa.
”Tässä olikin kaikkein tärkein tiloista. Kysyttävää?” Isabella ilmestyy varustehuoneen ovelle.
”Ei mulla oikeestaan”, vastaan hetken mietinnän jälkeen.
”Siinä tapauksessa sitten käydään vielä katsomassa missä tarhassa Rilla on, niin voit hakea sen hoidettavaksi”, Isabella sanoo. Kävelemme rinnakkain ulos tallista ja tietä pitkin tarhoille.

Isabella kääntyy parkkipaikkaa lähinnä olevan tarhan portille ja ojentaa minulle riimun ja narun joiden mukaan ottamista en itse edes hoksannut ajatella. Sama hevonen, jota jo aiemmin tervehdin tulee taas uteliaana aidan luo.
”Rilla on helppo ottaa kiinni, se tulee yleensä itse katsomaan kuka tuli”, Isabella toteaa ja taputtaa läsipäistä punaruunikkoa. Kaksi muuta hevosta tyytyvät seuraamaan kauempaa tapahtumia. Pujotan riimun varovasti Rillan päähän ja avaan sitten portin jotta tamma pääsee ulos. Kun hevonen on tarhan ulkopuolella, suljen portin ja tarkistan kahdesti että se on varmasti kiinni. En mielelläni antaisi itsestäni heti vaikutelmaa huolimattomana hevosten karkuuttajana.
”Sinä varmaan selvitä takaisin talliin sen kanssa. Minulla on juoksevia asioita joista pitää huolehtia, mutta kunhan ne on saatu pois alta, voidaan mennä Riders Loungeen vielä käymään läpi muutama juttu kahvin äärellä”, Isabella toteaa. Nyökkään.
”Joo, kyllä mä selviän”, vastaan ja heiluttelen hiljaksiin riimunnarun päätä kädessäni. Isabella hymyilee, varmaan ensimmäistä kertaa koko aikana, ennen kuin lähtee juoksevien asioidensa perään. Katson hetken tummahiuksista naista, ennen kuin maiskautan Rillalle ja lähden taluttamaan hevosta kohti tammatallia.

”Mitäpä luulet, millasen vaikutelman Isabella musta sai?” kysyn tammalta mietteliäänä, kun saavutamme tallin ovet. Kavioiden kopina sementtilattiaa vasten rikkoo rakennuksen hiljaisuuden kävellessämme sisälle.
”Toivottavasti ei nyt ihan kauheen huonoa”, mietin ja talutan Rillan hoitopaikalle. Kiinnitän tamman sinne ja käyn nopeasti hakemassa sen harjat. Lasken ne maahan käteni ulottuville, mutta en kuitenkaan ota käteeni niistä ensimmäistäkään. Sen sijaan silittelen Rillan pehmeää karvaa ja juttelen sille hiljaa. Tamman korvat kääntyilevät sen päässä, kun se kuuntelee. Hetken päästä tamma laskee huokaisten päänsä hieman alemmas. Hymyilen sille ja rapsutan sitä varovasti korvan takaa.
”Sä olet kyllä todella sulonen”, naurahdan tammalle ja kumarrun sitten ottamaan kumisuan käteeni. Vaikka ponityttöajoistani on jo hetki, tulee harjaaminen silti selkärangasta, kun aloitan voimakkaat, pyörivät harjanvedot.

”Susta tulee kuulemma äiti”, mietin tammalle sukiessani sen kaulaa. Rillan korvat kääntyvät suuntaani.
”En oo koskaan nähny varsaa muuten kun kuvissa ja telkkarissa”, jatkan jutteluani, samalla kun käyn huolellisesti läpi Rillan karvaa kumisuan kanssa. Hevonen ei ole kovin likainen, sillä maan jäädyttyä kuraisia piehtarointipaikkoja ei ole tarjolla. Käytänkin tamman harjaamiseen paljon enemmän aikaa kuin olisi välttämätöntä.

Puolen tunnin, tai ehkä tunnin, kuka tietää, minä en ainakaan, kuluttua lasken viimeisetkin harjat alas. Rillan karvasta voi melkein nähdä peilikuvansa, niin kauniisti se kiiltää. Silittelen tamman kaulaa ja kylkeä mietteliäänä. Rillan silkkinen karva tuntuu miellyttävältä ihoani vasten enkä aivan vielä haluaisi laittaa hevosta karsinaansa ja palata ihmisten ilmoille.

Pieni tönäisy Rillan kylkeä silittävää kättäni vasten saa minut palaamaan takaisin maanpinnalle. Kallistan päätäni ja katselen tamman kylkeä ja vatsaa. Se jatkaa elämäänsä. Päästän hämmennyksen ja innostuksen sekaisen naurahduksen, kun tajuan varsan liikkuvan. Rilla päästää huokauksen ja vilkaisen tamman pään suuntaan. Se näyttää jokseenkin tympiintyneeltä. En yhtään ihmettele, olisin varmaan itsekin yhtä tuskaisen näköinen jos joutuisin elämään noin valtavan mahan kanssa. Silittelyn jatkamisen sijasta päädynkin irrottamaan hevosen hoitopaikalta ja talutan sen karsinaansa. Tämän tehtyäni käyn palauttamassa tamman tarvikkeet takaisin paikoilleen, ennen kuin suunnistan Riders Loungeen tapaamaan Isabellaa toistamiseen.

Isabella S. 04.04.19 0:41

Maastoestevalmennus ja armotonta pohdintaa
maanantaina 25.3.19 #merikantovalmentaa

Olin päätynyt Merikannon valmennukseen jälleen. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, kun ne olivat hinnoiltaan edullisempia kuin... no, mikään muu asia elämässäni (saiko kolmellakympillä lounaan?). Itse valmentajakin saattoi olla yksi syy innokkaaseen osallistumiseeni. Ja se, että Rilla vaati oikeasti tavoitteellista liikuntaa. Ja se, että maastoestevalmennus oli varsin hyvä tekosyy pyytää Juuso kylään.

Naputin esteraipalla mustia saappaanvarsiani ja tutkailin käytävän hiekkaesiintymiä. Kevät oli kyllä harmillista aikaa: oli vaikea vaatia työntekijöitä pelkästään sillä verukkeella ylitöihin, vaikka tämä kuraisuus olisi sitä kenties vaatinutkin. Tekisiköhän Penna muutaman ylimääräisen ”lakaisuvuoron”...?

”Rilla on nyt valmis.”
Käänsin katseeni lakaistusta mutta silti ropisevasta käytävästä Ginevraan. Tytöllä oli hämmästyttävän siniset silmät ja aavistuksen tuima suu. Ehkä huulipuna antoi sellaisen vaikutelman?
”Kiitos”, sanoin, ennen kuin tuijotus olisi muuttunut kiusalliseksi. Tai oli se sitä ihan vähän nytkin, sillä Ginevra oli viihtynyt ystävättäreni neiti Luodin seurassa Hepanholman yöelämässä. Oli kaihertavaa, etten tiennyt mitä kaikkea Ginny oli nähnyt minusta – saati potentiaalisesta näkemästään tulkinnut.

Nainen huikkasi näkemiset ja viuhtoi ulos tammatallista varsin tarmokkaalla vauhdilla. Olin toistaiseksi sitä mieltä, että Gee oli vähän outo tyyppi. Vaikka toisaalta: olin selvittänyt naisen taustoja, ja tämä oli nörtti. (Se selitti kaiken olennaisen, luulisin.)

Rilla seurasi minua kuuliaisesti maneesiin, jonne harmikseni vielä jouduimme. Olisin mielelläni nauttinut jo raittiista ulkoilmasta, vaan ilmeisesti valmennusväki suorastaan kuhisi amanda-asenteisia. Saatoin kyllä syyttää asiasta hieman itseänikin: en ollut vaatinut ystävällisesti (lipevästi??) ensiesittäytyneeltä Laurilta lainkaan maneesivuokraa valmennustilojen käytöstä. Aika montaa muuta rahastimme ahnaasti.

Kävelimme alkukäyntejä ja ajatukseni olivat yhä takertuneina aiheeseen. Ehkä Amandan pitäisikin olla tallimme business-vastaava? Sisko oli uskaltanut nyhtää Kaajapuroiltakin, laittanut nämä vielä kaiken kukkuraksi kamaliin yöratsastusvuoroihin. Vaikka toisaalta taas... Amandan tuntien se saattoi olla kummallinen lahja?? Antaa nyt omat suosikkiaikansa purtsilaisille?

”Mitä sä oikein haaveilet siellä?” Juuso virnuili.
Sen oli pakko ratsastaa kokoajan samoilla suunnilla kuin minäkin, ja jotenkin muutuin siitä vainoharhaiseksi. Juuso oli päätynyt sänkyyni Launch-jatkojen jälkeen, kyllä, mutta todistanut sitä ennen varsin avointa flirttiäni tälle samaiselle Lauri Merikannolle.

Juuson ja Pickettin lisäksi ryhmässä oli Rasmus ja Bran, ja miesten ratsut olivat kyllä varsin uskottavia kenttäkuraratsuja sekametelisoppaisilla värityksillään (olin ylpeä Juusosta, siitä että sen hevonen oli kerrankin maltillisempi silmälle). Lauri katsahteli minuun – tietenkin, sehän valmensi, mutta jotenkin siitä tuli levoton olo. Päänsärkyä.

Olimme hypänneet jo useamman verryttelyhypyn, kun välikäyntien aikana ymmärsin vilkaista myös katsomoon. Jusu ja Märta istuivat siellä, ensimmäinen tietenkin poikaystäväänsä katsomassa. Mutta hetkinen, kuvasivatko he? Märtakin, ketä, minuako? Vai tunsiko se ehkä Juuson? Pitäisi varmaankin pyytää kuvia tai videota katsottavaksi.

Sitten Lauri käski jatkamaan, ja Rilla lähti laukkaan korskuen. Se oli palannut mammalomaltaan varsin näyttävästi (olimme sijoittuneet kenttäratsastuksen virallisessa Cupissa, helpossa luokassa tosin!), mutta viime viikkoina olin antanut sen ottaa vielä aika löysästi. Nyt sen huomasi, arabivaihteesta nimittäin. Mitä erikoisempi este eteemme törkättiin, sitä kovempi oli Rillan pörinä ja korkeampi oli hännän asento.

Hyppääminen oli silti kivaa, sillä Rilla oli pienuudessaan, näppäryydessään ja kaikessa draamassaan ilahduttava. Olin suurimmaksi osaksi ratsastanut sitä vielä sileällä, vaikka olihan Onnin vieroituksesta jo aikaa. Kuuntelin tarkkaavaisena Laurin palautteita, nyökyttelin jopa. Rilla ei olisi malttanut kävellä lainkaan, mutta heitin sille silti reippaasti pitkää ohjaa. Olin itsestäni oikeastaan hirveän ylpeä: en ollut väittänyt valmennuksen aikana kertaakaan Laurille vastaan, en edes ajatuksissani.

Geellä oli jotakin menoa, enkä siten edes odottanut häntä valmennuksen jälkeen. Juuso seurasi perässämme omaa tammaansa taluttaen, ja Juuso, Lauri, nuoripari Alsila & Rosengård – sekä paikalta kadonnut, mutta epäilemättä valmennusta kuvannut Märta – saivat minut pohtimaan kaikenlaista. Tallilaistietoudessani oli jälleen aukkoja.

Kliksautin kypärän lukon auki ja ripustin sen Rillan karsinan ulkopuolelle. Käytävä vaikutti ehkä hieman siistimmältä kuin aiemmin. Oliko hiekanmuruja kenties vähemmän? Vaikka olimme juuri kopistelleet maneesista sisään? Vastaus kysymykseeni alkoi vihellellä jotakin raivostuttavaa sävelmää.

Tallimestari, tietenkin. Kuka muu vietti tallilla yhtä paljon aikaa kuin tallimestari (jos Pennaa ei nyt otettu lukuun)? Tokihan tämän oli pakko kuulla kaikenlaista työnsä lomassa (kuten varmasti Pennankin, mutta epäilin ymmärsikö se kuunnella oikeasti kiinnostavia asioita).
”Jonathan!” huikkasin, ennen kuin mietin loppuun.
”Yes m’am?”
”Pitäisikö vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisia... kahvitella vaikka?” kysyin viattomasti, mutta Juuso pisti juuri päänsä käytävän puolelle.
”Totta kai. Vaikka heti”, Jonny virnuili, nyökäten Juusolle häiriintymättä.
”Ei missään nimessä heti, meillä on... tuota... muita suunnitelmia”, livautin, ja tallimestarin silmissä oli tuiketta. ”Joskus myöhemmin", kiirehdin lisäämään, "työjuttuja tietenkin.”
”Tietenkin.”

Vilkaisin pikaisesti Juusoon, mutta mies ei vaikuttanut mustasukkaiselta, onneksi. Eikä hänellä ollut kyllä syytäkään: en missään nimessä vaihtaisi laatuaikaa Juuson kanssa kahvitteluun, vaikka tiedonmurusia kovasti janosinkin.

Ginevra V. 26.04.19 23:39

28.02.2019
kisa-aamun kommelluksia, KERJ cupin aamu

Kello ei ole vielä juuri mitään, kun kävelen sisälle tammatalliin, jossa jo alkaa olla täysi tohina päällä. Auburniin on rantautuneet kansainväliset kenttäkisat ja meno on sen mukaista. Torstainen aamu valkenee kaikessa rauhassa ulkosalla, kun ihmisiä säntäilee sinne tänne. Vaikka eihän Auburnissa toki säntäillä, ehei. Kävelen varustehuoneen kautta Rillan karsinalle. Tamman vakituisena hoitajana olen luonnollisesti saanut myös kisahoitajan pestin harteilleni, ja yritänkin kovasti lähteä toteuttamaan hommaa kunnialla.
”Hei pallura, miten menee?” tiedustelen hevoselta, kun astun sisään sen karsinaan. Rilla nostaa päätään aamuheinistään katsoakseen minua hetkisen ja jatkaa sitten syömistä. Luulen ettei se arvostanu palluraksi kutsumista. Auburnissa asuvia hevosia ylipäätään ei kutsuta palluroiksi. Täällä ei vain asu palluroita. Mutta en anna sellaisen pikkuseikan estää itseäni.
”Harjattasko me sut kiilteleväksi?” jatkan hiljaisella äänellä hevoselle ja katson sitä arvioivasti. Tamma hörisee ruokansa keskeltä.
”Joo, mä oon ihan samaa mieltä”, vastaan sille hajamielisesti ja alan kaivaa harjoja käsiini.

Rillan lopeteltua aamupalansa olen saanut tamman karvan kiiltelemään.
”Älä unohda letittää sen harjaa”, Isabellan ääni kuuluu karsinan ovelta. Hätkähdän hieman, sillä olen niin uppoutunut omiin ajatuksiini, etten ole tiedostanut naisen saapumista paikalle. Lasken puhdistamani kavion alas ja suoristan selkäni. Käännyn katsomaan tamman omistajan suuntaan pieni hymy kasvoillani.
”Joo, en tietenkään”, vastaan, vaikka paniikki kiipeää mieleeni: ei mulla ole minkäänlaista hajua siitä miten hevosen harja letitetään?? En minä sitä tietenkään ääneen voi sanoa, joten hymyilen vain mahdollisimman vakuuttavasti.
”Apua Rilla, mitä helvettiä mä teen?” parkaisen ääneen, kun Isabella on poistunut kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Mielessäni häilyy etäinen kuva siitä millaisia lettejä tamman omistaja haluaa, mutta en millään saa päähäni niiden nimeä, ja vielä vähemmän sitä kuinka niitä tehdään.

Kerään Rillan harjat käsiini ja astun ulos tamman karsinasta. Olen suuntaamassa ajatukseni jo kohti varustehuonetta ja sitä kuinka hoitajaurani päättyy tähän, kun katseeni havaitsee Rillan vieressä sijaitsevassa karsinassa liikettä. Silmäni skannaavat nimikyltin ovesta, kun jalkani kuljettavat ruumiini lähemmäs. Jään tuijottamaan mustaa tammaa ja sen harjan ääressä häärivää miestä.
”Hei, haittaako jos mä tuun kattomaan kun sä laitat sen harjan? Rillalle pitäs tehdä sama, mutta mulla ei oo mitään hajua miten”, sanon ääneen. Blondi kohottaa katseensa hetkeksi käsistään suuntaani ja nyökkää sitten hitaasti.
”Kai sä voit kattoa”, hän vastaa ja palauttaa huomionsa takaisin letteihin.
”Jes, sä pelastit just mun nahkani”, melkein kiljahdan innoissani ja pudotan harjapussin käsistäni lattialle. Livahdan nopeasti karsinaan ja liimaudun melkein miehen kylkeen kiinni.

Muutamaa hiljaista hetkeä myöhemmin olen tarkasti painanut mieleeni prosessin eri vaiheet ja toistelen niitä puoliääneen pitääkseni ne mielessäni.
”Kiitti, mä luulen että mä saan Rillan harjan kuosiin”, tokaisen ääneen miehelle singotessani ulos vieraan tamman karsinasta. Melkein kompastun lattialle unohtamiini harjoihin.
”Vittu”, murahdan niille ja nostan ne käsiini. Kipaisen pikaisesti varustehuoneeseen ja jätän harjat paikalleen, sen jälkeen menen Rillan luo ja katson sen harjaa mietteliäänä.
”Ai nii, kumilenkit. Ja kampa”, tuumin huomatessani pienet puutteet tekemisessäni. Huokaisten palaan takaisin varustehuoneeseen hakemaan tarvitsemani.

Kerään varustehuoneseikkailultani mukaan kumilenkkien ja kamman lisäksi myös jonkinlaista selvityssuihketta. Rillan jouhet ovat varsin hienot ja silkkiset, eivätkä välttämättä tarvitsisi moista, mutta suihkepullo tarttui mukaani siitä huolimatta.
”Mitä luulet, saatasko me näillä susta nätti?” kysyn ruunikkotammalta ja nostan saaliini sen nähtäväksi. Rilla pärskähtää. Hymyilen tammalle ja alan keskittyneesti touhuta sen harjan parissa. Kesken tekemiseni pysähdyn miettimään letityksen vaiheita vain huomatakseni, että olen jo kokonaan unohtanut ne. Huokaisen ja kurkistan ulos Rillan karsinasta.
”Hei… Öö. Sä blondi?” sanon kysyvällä äänellä saadakseni mustaa tammaa huoltavan huomion.
”Anton. Oon Anton”, mies vastaa ja astuu ulos hoidokkinsa karsinasta.
”Aivan. Ginevra, mutta suosittelen käyttämään nimeä Gee. Tottelen sitä ihan hyvin. Anyhow, voisitko sä tulla ja näyttää vielä kerran et miten toi letityshomma tehtiin? Mun työmuisti on onneton, unohdin jo kokonaan, että mitä sä äsken teit”, naurahdan hiukan nolostuneena siitä etten kykene näin yksinkertaiseen hommaan ilman, että joku pitelee kädestä kiinni. Blondi vilkaisee kelloaan pikaisesti.
”Joo, kyllä mä ehdin sen sulle vielä näyttää”, hän toteaa sitten ja liittyy seuraani Rillan karsinaan.

Pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saan viimein Rillalle sykeröt – kuten Anton ne avuliaasti minulle nimesi – kuosiin ja pääsen laittamaan sille varusteita niskaan. Koulukokeet alkavat ihan kohta, joten joudun kiirehtimään, mutta onnekseni varustaminen sujuu rutiininomaisesti ilman suurempia kommelluksia. Ehdin jopa talutella tammaa hetken ennen kuin Isabella ilmestyy paikalle. Nainen vilkaisee hevosensa läpi, kiristää vyön ja sen jälkeen autan hänet satulaan.
”Onnea radalle”, sanon ja nostan peukkujani. Isabella nyökkää lyhyesti ja ratsastaa kohti verryttelyaluetta. Jään katsomaan ratsukon perään hetkeksi, ennen kuin päätän suunnata etsimään jotain aamupalaksi kelpaavaa.

Vivienne B. 22.05.19 14:42

Kalla CUP Spring Circus: Odotukset
Lauantai-sunnuntai 18.-19.5.2019
#springcircus

Omat mietteet: Voitto tietenkin. Mennään niin kovaa ja hypätään niin korkealle, että tarvitsen lentäjänlasit.
Isbe: ....
Gee: Ajatukset kuvassa.

Todellisuus

Tulokset: Ei vielä tiedossa. (Voitto yhä todennäköisin vaihtoehto.)
Isbe: Tulokset eivät vielä tiedossa, yhä sanaton (kehuu kyllä pian, katso edellinen kohta!)
Gee: Ei ehkä langetakaan kuolonkirousta, olemme ystäviä. Ehkä. Koska Gee ei myöskään ole groomi (...).

Sponsored content

Rillan päiväkirja

Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

4.10.2017 Aamutervehdys

Vs: Rillan päiväkirja

5.3.2018

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Estevalmennus 26.3.

Estevalmennus 28.3.

Estevalmennus 30.3.

Kouluvalmennus 9.4.

Este- ja koulukilpailut, Tie tähtiin!

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Vs: Rillan päiväkirja

Spring Circus

Vs: Rillan päiväkirja