Rillan päiväkirja

”Rilla!” Ääneni ja vihellykseni kantaa laskevan auringon säteiden kultaaman laitumen yli ja laitumen perältä nousee hevosen päitä katsomaan portin suuntaan. Joukosta erkaantuu muutama utelias yksilö, jotka suuntaavat porttia kohti vaihtelevilla askellajeilla.

Hevoskolmikon kärjessä tulee Rilla ryhdikästä ravia. Kaivan puhelimen taskustani ja nappaan muutaman kuvan lähestyvästä hevosesta. Sen seuralaisten mielenkiinto loppuu pian niiden huomatessa, että portilla ei ole tarjolla mitään mielenkiintoista. Ne jäävät aloilleen ja palaavat syömisen pariin. Rilla hidastaa käyntiin vähän ennen portille saapumista. Nappaan sen riimun naulasta ja menen laitumen puolelle ottamaan tamman kiinni. Punaruunikko antaa laittaa riimun helposti ja annan tammalle pienen porkkananpätkän taskustani.
”Ei sitten kerrota kenellekään”, kuiskaan hevoselle sen mussuttaessa namiaan, samalla kun kävelemme rinnakkain kohti tallialuetta.

Tammatallin sisäpihalla kiinnitän Rillan rutiininomaisesti puomiin ja pysähdyn rapsuttamaan hevosta. Piha-alue on hiljainen, melkein huolestuttavan hiljainen kesäiseksi maanantai-illaksi. En ole nähnyt ristinsielua missään. Elänköhän jossain kuplassa nyt? Tai ehkä viikonlopun Power Jump -häslinki on uuvuttanut muutkin ja ne jotka täällä on, on vaan menny ohi. Tai kaikki on vaan kuolleet? Mun ajatus lähtee miettimään kaikkia mahdollisia ja mahdottomia (kuolin)syitä hiljaisuuden selitykseksi. Ajatusteni lomassa nappaan Rillan harjan ja alan laiskasti sukia eläintä puhtaaksi.

Power Jump on tuntunut sivustaseuraajana vähän kaoottiselta. Ei sillä tavalla suunnittelemattomalta tai mitään, vaan se ihmis- ja hevospaljous. Itse osallistuin vain katsojan roolissa ja muuten pyörin tallilla lähinnä Rillaa moikkailemassa, mutta olen silti uuvuksissa. Pelkästään kilpailuiden väenpaljouden seuraaminen oli väsyttävää. Siksi tallin hiljaisuus onkin tervetullutta vaihtelua, ja vaikka mun aivot keksiikin toistakymmentä aika epätodennäköistä skenaariota väenpaljouden puutteelle, en mä silti niin suuresti sitä viitsi murehtia.

Rillan harjaaminen etenee rauhallisen laiskasti, kun nautiskelen hiljaisuudesta ja tamman seurasta. Mun ajatusketjuni asettuu rauhallisen tekemisen myötä ja palaan enemmän nykyhetkeen. Lasken harjat kokonaan pois käsistäni ja painan otsani vasten punaruunikkoa kaulaa. Hengitän hevosen tuoksua syvään sisääni ja hymyilen. Pysyn hetken aloillani, rapsutellen Rillaa kaulan ja sään alueelta. Tamma pärskähtää ja kääntyy tuuppaamaan olkavarttani päällään. Naurahdan ja kutittelen vähän sen silkkistä turpaa. Rapsutan sen otsaa ja palaan sitten takaisin hoitotoimenpiteiden pariin.

Koska ilta on muutamaa epäilyttävää pilvenhattaraa lukuunottamatta kaunis ja lämpötila on miellyttävä – ei liian kuuma eikä kylmäkään – päädyn harjaamisen jälkeen pyörähtämään Rillan kanssa kentällä humputtelemassa. Olen jo istunut satulaan, kun mieleeni tulee mennä ilman ja laskeudun alas Rillan selästä. Tamma näyttää hämmentyneeltä äkillisestä tilannemuutoksesta ja naurahdan sille vähän. Taputan punaruunikon kaulaa ja avaan satulavyön. Nostan satulan pois tamman selästä. Katson ympärilleni Rillan ohjat yhdessä ja satula toisessa kädessä, miettien mihin sen laitan. Luultavasti se pitäisi viedä satulahuoneeseen. Olen kuitenkin mukavuudenhaluinen (laiska), enkä jaksa kävellä kentältä talliin ja takaisin yhden satulan takia. Siksi päädynkin laskemaan satulan kentän aidalle ja kiipeän samaa aitaa apuna käyttäen Rillan paljaaseen selkään.

Muutama ensimmäinen kierros menee tasapainon hakemiseen ja harkitsen hetken aikaa satulan takaisin ottamista. Rilla ei kuitenkaan vaikuta häiriintyvän säheltämisestäni ja muutaman lisäkierroksen jälkeen löydän rentouden ja tasapainon istuntaani.

Alkukäyntien jälkeen otan ohjat tuntumalle. Koska en lähtenyt kentälle alkuunkaan minkäänlaisen suunnitelman kanssa, ratsastaminenkin on vähän haahuilua. Lopulta päädyn pääty-ympyrälle ja ratsastan kaikki askellajit rennosti läpi kumpaankin suuntaan. Rilla on mutkaton ja miellyttävä, eikä se ota nokkiinsa mun ajoittaisesta tasapainottomuudesta ja muusta sähellyksestä.

En pidä ratsastushetkeä pitkänä. Osittain siksi, että aikaisemmin huomaamani pilvenkappaleet ovat kertyneet taivaalle ja peittäneet ilta-auringon alleen. Mutta pääasiassa siksi, että Rilla toimii niin kivasti ja ratsastushetki on kaikin puolin onnistunut.

Työskentelyn lopettaessani hymyilen leveästi ja kehun ratsuani. Liu’un alas tamman selästä, päätän suorittaa loppukäynnit maasta käsin. Pitkälle en niissä ehdi, kun ensimmäiset vesipisarat putoavat alas maahan raskaina. Vilkaisen harmaantunutta taivasta ja nauran ääneen. Punaruunikko vieressäni pyörittelee korviaan ja säpsähtää vähän, ehkä vesisateen, ehkä nauramiseni vuoksi. Rapsutan hevosen kaulaa kävellessäni sen vieressä pitkin kenttää. Rilla pärskähtää ja rentoutuu.

Vesisade osoittautuu vain nopeaksi kuuroksi, se loppuu ennen kuin olemme valmiita loppukäyntien kanssa. Harmaat pilvet katoavat taivaalta ja ilta-aurinko pääsee taas värjäämään Auburnin tilukset kultaisiksi. Kävelen vielä muutamia minuutteja, ennen kuin menen nappaamaan sadekuuron kasteleman satulan ja palaan kädet täynnä takaisin tammatalliin.

Mun tekee mieli paiskata myn kypärä maahan, hyppiä sen päällä ja kirkua. Tai heittäytyä maahan pitkin pituuttani, hakata sitä nyrkeillä ja itkuraivota, kuin viisivuotias. Mielihaluistani huolimatta mä huokaisen vain pettyneesti ja puristan Rillan ohjia kädessäni. Mun tekis jopa mieli syyttää sitä tästä tuloksesta. Iskeä hanskat tiskiin tässä ja nyt, lopettaa koko homma tähän, vaihtaa lajia eikä enää ikinä palata talliympäristöön. Mä tiedän kuitenkin paremmin.
”Ehkä me ei oltu vielä ihan valmiita tähän”, mutisen ja halaan ratsuani pettymyksen kyynelten valuessa mun poskille. Mun pitäis jättää ”ehkä” kokonaan pois. Me ei oltu vielä valmiita tähän. Mä en ollut vielä valmis.

Mua hermostuttaa. Mä kadun koko osallistumista, miksen mä ajatellut tätä kahteen kertaan? Rilla mun allani on jännittynyt. Tamman sykeröt muistuttavat mustaa helminauhaa. Mä vietin aamulla varmaan toista tuntia niitä tehden. Niin kauan, ettei yksikään jouhi osoittanut väärään suuntaan. Niin kauan, että jokainen sykerö on millilleen saman matkan päässä edellisestä. Niin kauan että ne oli kaikki tismalleen saman kokoisia.

Mitä helvettiä mä tässä istun? Rillan selässä? Verkkaamassa koulukoetta varten? Nyplään ohjia, Rilla heiluttaa päätään ärsyyntyneenä ja mä rauhoitan sormeni. Tamman käynti on jännittynyttä tikittämistä ja mä tajuan, että oon unohtanut hengittää. Vedän ilmaa keuhkoihini ja puhallan sen ulos. Rillan askellus muuttuu paremmaksi.

Mä ryhdistäydyn kun mua edeltävä ratsukko kuulutetaan radalle. Silitän Rillan kaulaa. Mun päässä pyörii miljoona ajatusta. Mun tekee mieli laukata karkuun koko tilannetta, mutta nyt taitaa olla vähän myöhäistä. Mua ärsyttää impulsiivisesti tehty päätös osallistumisesta. Typerä minä. Tehty mikä tehty. Nyt ei auta kun tehdä parhaansa. Sen mä kuiskaan Rillalle ja taputan sen kaulaa. Meidän vuoro. No turning back now, mä ajattelen kun ratsastan harjoitusravissa kouluaitojen sisälle.

Mulla ei oo mitään muistikuvaa koko kouluradasta kun ratsastan ulos. Taputan Rillaa kaulalle ja kehun sitä. Muistinko mä edes hengittää? Pyörryttää ja mun sisuskalut haluaa kiivetä ylös mun kurkkua pitkin, joten mä katson paremmaksi laskeutua alas satulasta. Mun jalat ja kädet tärisee. Puristan Rillan ohjia ja löysään tamman satulavyön. Siirryn ratsuni kanssa syrjemmälle kävelemään loppukäyntejä.

Vasta myöhemmin tallissa Rillaa harjatessani mä tajuan, että me selvittiin koulukokeesta kunnialla. Rapiat 66 prosenttia ei oo ollenkaan huono tulos ja mä oon aika ylpeä siitä. One down, two more to go. Mua alkaa itkettää. Me ei mokattu. Ollaan vähän lähempänä tän koetuksen loppua.

Rataesteiden aamuna mua väsyttää, mä en nukkunut yöllä varmaan silmäystäkään. En osaa sanoa kumpi on pahempaa, se että jännitys iskee täydellä voimalla vasta siinä vaiheessa kun istuu satulaan, vai se että se jäytää sisuskaluja koko ajan hieman. Suoriudun aamutoimista robottimaisesti. Lääkkeet, suihkuun, aamupalaa. Ennen lähtöä mä täytän ison termospullon höyryävän kuumalla kahvilla ja hyppään se mukanani auton rattiin.

Tallilla mä olen huomattavan ajoissa. Kelloa katsottuani mä päätän jäädä autoon. Käännän stereoiden volyymia suuremmalle ja kaadan kahvia hansikaslokerostani löytämään 2,5 desilitran leivontamittaan. Hetken mä ihmettelen sen olemassaoloa, mutta muistan sitten pakanneeni sen vahingossa mukaani edelliseltä purjehdukselta. Puhaltelen kahvin pintaa ja yritän hörppiä kuumaa nestettä polttamatta kieltäni. Tai huuliani. Tai sormiani. Mun on pakko laskea juoma alas, kun kahvikupin viran saanut leivontamitta kuumenee liikaa käsissä pideltäväksi. Otan vähän rennomman asennon etupenkillä ja suljen silmäni hetkeksi.

Säpsähdän kun ulkoa kuuluu ääni. Räväytän silmäni auki ja vilkaisen varautuneena ympärilleni. Autoradion kello näyttää paljon enemmän kuin sen kuuluisi. Menee pari sekuntia ennen kuin sisäistän asian. Sinkoan ulos autostani ja lähden harppomaan tallien suuntaan. Mulla on vielä sata asiaa tehtävänä ja mä oon jo myöhässä.

Hetket ennen rataesteiden alkua tuntuu menevän pikakelauksella, kun yritän repiä jostain aikaa joka loppuu kesken. Radankävelyn teen ihan viimetingassa ja Rillan varustan ennätysvauhtia. Verryttelyalueelle mennessäni mä kelaan mielessäni listaa siitä, että onko kaikki kuten pitää. Kun mä oon saanut tarkastuslistani toistettua kolmesti, mä oon varma, etten unohtanut mitään olennaista, kuten kypärää tai satulahuopaa.

Myöhästymisen aiheuttaman kiireen takia mä en ole ehtinyt enää jännittää rataesteitä ollenkaan. Kun tulee meidän vuoro ratsastaa radalle, mun oloni on rento ja keskittynyt. Rilla tuntuu hyvältä mun alla ja mä uskon että me tehdään hyvä rata.

Enkä mä ole väärässä. Rilla kulkee hyvässä tempossa ja on avuilla. Musta tuntuu, että me lennetään, niin sujuvasti meidän rata etenee. Mä mietin miksi mä edes jännitin koko rataa. Tai koulua eilen. Me ollaan selvitty kummastakin hyvin. Mä olen vähän edellä itseäni ja iloitsen hyvin menneestä esteradasta.

Mä haaveilen maineesta ja kunniasta jo ennen kuin me ollaan ylitetty viimeinen este. En siinä kohtaa enää keskity ratsastamiseen kunnolla ja viimeistä estettä lähestyessä Rilla tekee omat ratkaisunsa. Me lähdetään hyppyyn vähän liian kaukaa, joten alastulossa tamman takajalat kolahtavat puomiin ja se putoaa. Kolina palauttaa mut haavemaailmasta takaisin todellisuuteen, pettymys häivähtää mun mielessäni. En kuitenkaan tartu siihen kiinni. Sen sijaan mä taputan ja kehun Rillaa ääneen hienosta suorituksesta. Koska hieno se oli, pudotuksesta huolimatta.

Maastokokeen aamu enteilee sadetta, ulkona tuulee puuskittain ja taivasta peittää tasaisen harmaa pilvimassa. Ilma on viileä ja mua palelee tuulenpitävästä purjehdustakista huolimatta. Oon jättänyt maastoradan kävelyn vasta tälle aamulle. Eilisen rataestekokeen jälkeen me ollaan Rillan kanssa viidensiä ja mä pidän sitä ihan hyvänä tuloksena. Ensimmäiseksi kerraksi. Mua ei jännitä oikeestaan ollenkaan, mutta mun ajatus kyllä poukkoilee hallitsemattomasti rataan tutustumisen aikana. Kun vaan ei alkais sataa. Iskeeköhän jännitys taas satulassa? Muistinko mä ottaa lääkkeet aamulla? Olispa kiva lähteä baariin illalla... Se eilisen leffan näyttelijä oli varmasti näytelly jossain muussakin mitä oon kattonu.

Maastokokeen lähtö lähenee ja Rilla poukkoilee mun allani hermostuneesti. Tuulinen sää saa levottomaksi ja vaikka mä yritän rauhoitella sitä, se ei silti oikein asetu. Meidän lähtövuoro tulee vähän nopeammin kuin haluaisin. Musta alkaa tuntua etten oo yhtään valmis tähän. Pilvet vaikuttavat aina vaan raskaammilta ja mun ajatukseni lähtee laukalle. Mun mielessä välähtää kaikenlaiset kauhukuvat nurin menevistä ratsukoista, liukastuvista ratsukoista, jalkansa katkovista hevosista ja henkensä menettävistä ratsastajista.

Rilla aistii etten mä keskity hommaan ollenkaan. Mä yritän parhaani mukaan katkaista mun mielessäni vilkkuvien kauhuskenaarioiden kierteen ja keskittyä ratsastamiseen. Siitä huolimatta tamma kieltää jo toiselle esteelle. Mä meinaan pudota sen selästä, kun punaruunikko hypähtää vähän takajalkojensa varaan.
”Shh, rauhassa”, mä mutisen tammalle ja mun äänessä kuultaa paniikki. Mä olen jännittynyt, Rilla on jännittynyt, tää kuulostaa ihan katastrofilta valmiina tapahtumaan. Miksei me harjoteltu enemmän?

Nostan Rillan kanssa uudelleen laukan, tällä kertaa me päästään esteen yli. Tamma heittelee päätään ja vastustelee pidätteitä. Mua hirvittää. Puristan ohjia, tekee mieli sulkea silmät, samalla tavalla kun liian pelottavassa kauhuelokuvassa tai vuoristoradassa. Valitettavasti mä en voi tehä sitä. Yritän siis keskittyä ratsastamiseen. Ainakaan ei sada, me saatetaan selvitä hengissä. Se onkin mun ainoa tavoitteeni, sillä Rillan kielto pudotti kaikki mun toiveet minkäänlaisesta hyvästä sijoituksesta, mä vaan haluan tän radan olevan ohi.

Loppuradalla Rilla kieltää vielä toisellekin esteelle. Se ei paranna mun mielialaa yhtään. Tamma on vaikea pitää hanskassa ja kaikki tuntuu menevän ihan perseelleen. Mä nieleskelen itkua kun me ylitetään maalilinja.

Vaikka mä tiedän, että meillä meni huonosti, musta on silti musertavaa kuulla meidän lopullinen tulos. 99,46 virhepistettä pudottaa meidät tuloslistan viimeisiksi.

Sama teksti myös Cocon päiväkirjassa.

Rillan varusteväri ei oo koskaan ollut musta mitenkään kiva. Ruskea satulahuopa, ruskea loimi. Ruskea. Kuka valitsee näin tylsän… Ei, tylsä on liian lievä ilmaisu. Kuka valitsee näin masentavan värin varusteille? Harmaa on kai yleisesti ajateltu enemmän masentavaksi väriksi, mutta mun mielestä ruskea on maailman masentavin, tylsin ja typerin väri. Ja jos se olis musta kiinni, mä laittaisin Rillan varustekaapin kokonaan uusiksi.

Maailmassa olis niin monta muutakin mielenkiintosta ja kaunista värivaihtoehtoa. Mä oon oikeestaan vähän kattonut Sokka Luxuriesin jäänväristä Audrey-huopaa ja siihen sopivia pinteleitä sillä silmällä, jos hankkisin ja käyttäisin mun vuokrauspäivinä. Ehkä tallille lähteminen ois helpompaa kun olis kivemman värinen satulahuopa.

Niin, tai sitten se olis vaan laastarin laittaminen tikkausta vaativaan haavaan.

Oikaisen Rillan (masentavanruskean) satulahuovan ennen kuin nostan satulan sen selkään. Mä en taaskaan tiedä mitä mä aion tehdä. Mun tallikäynnit on seuranneet samaa kaavaa viimeaikoina: mä tuun tietämättä mitä tehdä, me haahuillaan hetki kun yritän lennosta keksiä jotain järkevää ja mä menen, kun ollaan sählätty tarpeeksi. Ei kovin mielenkiintoa ylläpitävää toimintaa, enkä ihmettele kun tallille on vaikea lähteä. Mutta hei, korjataan se kivan värisellä huovalla.

Rilla tuuppaa mua turvallaan kun kyykin sen jaloissa laittamassa suojia paikalleen. Kai me käydään maastossa tänään. Ei ainakaan tarvi tuijottaa kummankaan maneesin naurettavan hienoja seiniä ja tylsistyä. Kiinnitän viimeisen suojan ja nousen silittämään tammaa. Mä jaksan ihmetellä miten ilahtuneen oloisesti se tulee mua vastaan aina tarhasta tai hörisee karsinasta mut nähdessään vaikka mä en ikinä tiedäkään mitä me tehdään.

Koko talvi on mennyt väsyneessä sumussa. Mä olen jo pudottanut muut harrastukset pois mun aikataulusta kokonaan. Jousi ja kiipeilykengät ei kärsi siitä että ne unohtaa kaapinpohjalle pölyyntymään, joten mä voin hyvin laittaa ne pois viemästä ylimääräistä energiaa. Rillasta mä tykkään liikaa lopettaakseni sen vuokrausta, vaikka tallille lähteminen onkin välillä työn takana. Tamman kanssa oleminen piristää kuitenkin mun mielialaa huomattavasti. Me ollaan tuuliajolla, kun en tiedä mitä mä haluan, mutta se ei kuitenkaan vaikuta mun viihtymiseen. Tai siis vaikuttaa, mutta ei siihen että Rillan näkeminen jaksaa aina piristää.

Kiinnitän suitsien viimeisen soljen ja tarkistan vielä kerran, ettei huopa ole rypyssä, satula väärässä kohdassa, suojat nurin tai mitään muuta yhtä typerää virhettä. Kaikki näyttää siltä miltä pitääkin, joten mä kiristän satulavyötä, laitan kypärän päähäni ja lähden Rillan kanssa ulos tallista. Pihassa mä tarkistan kaiken vielä kertaalleen, ennen kuin kiristän satulavyön loppuun ja nousen ratsaille.

Rillan käynti kuljettaa meitä rauhallisen määrätietoisesti eteenpäin. Kun meidän ja tallin väliin tulee matkaa, jännitys tuntuu sulavan pois. Mä rentoudun ja huomaan Rillan käynnin muuttuvan paremmaksi. Mä unohdan herkästi, että kaikki mitä mä teen ja tunnen peilautuu takaisin hevosesta. Syvä sisäänhengitys, pitkä ulospuhallus. Hetken aikaa mä voin keskittyä vaan siihen, että me ollaan kaksistaan. Ei paineita sen enempää opinnoista kuin ratsastuksellisista tavoitteistakaan.

Rilla on ihana, mutta tallilla ollessa mun takaraivossa kytee pelko siitä, että Isabella irtisanoo vuokraussopimuksen jos en kohta ala tietää mitä me punaruunikon kanssa sähelletään. Se ilmoittaa mulle vielä joku päivä, että Rilla menee Tildalle, kun se ratsastaa sitä paremmin ja tietää mitä tekee. Tildalle joka vietti loppuvuodesta luultavasti enemmän aikaa tamman kanssa kun minä. Tildalle joka kävi Rillan kanssa Saksassa. Tilda vie multa hevosen alta.

Mä tiedostan, että skenaario mun mielessä on aika epätodennäköinen, mutta se ei vähennä mun stressiä yhtään. Pohjimmiltani oon huolissani siitä etten oo riittävän hyvä ratsastaja, siitä etten tiedä mitä mä haluan, siitä etten tiedä mitä meidän pitäs tehdä. Oon huolissani siitä etten oo riittävä Auburniin.

Rilla nykäisee päätään, se on huomannut mun keskittymisen herpaantuneen. Ohjat valuu mun sormien lomasta pidemmiksi. Mä silitän tamman kaulaa, kerään ohjat takaisin ja pyydän ravia. Keskityn keventämiseen, keskityn palaamaan takaisin tähän hetkeen. Just nyt on vaan minä ja Rilla. Kirkas auringonpaiste ja hieman plussalla oleva lämpötila saavat ilman tuntumaan keväiseltä. Jossain sirkuttaa jonkun sortin lintu.

Mä hidastan käyntiin, Rilla vastustelee vähän. Sillä olisi menohaluja. Me kävellään hetki. Keskityn auringon lämpöön mun kasvoilla ja raikkaaseen ulkoilmaan. Rillan keinahtelevaan käyntiin ja siihen lintuun, tai ehkä niitä on useampi.

Pohja tuntuu hyvältä, enkä mä halua tuhlata mahdollisuutta, joten nostan laukan. Rilla lähtee kuin tykinsuusta ja sen olemus tuntuu sanovan ”oli jo aikakin”. Mä annan tamman valita tahdin. Ilmavirta saa mun silmät vuotamaan, mutta se ei haittaa. Mä nautin vauhdista ja musta tuntuu että voisin jatkaa tätä loputtomiin. Otan Rillan ja laukkaan sen kanssa auringonlaskuun niin Isabella ei voi irtisanoa mun vuokraussopimusta eikä Tilda viedä multa ratsua.

Mun ajatus kulkee selkeämmin kun me palataan takaisin tallille. Hetkeksi mun typerät stressinaiheet on hiljaa ja pois mielestä. Löysään Rillan satulavyön ja tamma huokaa syvään. Se kyhnyttää päätään mun olkaa vasten ja mä joudun ottamaan vähän tukevamman asennon, etten kaadu kun se tekee niin. Rapsutan tamman otsaa vapaalla kädelläni ja se hamuaa mun takin taskua porkkanan toivossa. Siinä hetkessä mä päätän kaks asiaa: ekaksi mä ostan sen jäänvärisen huovan, ettei mun tarvi kattoa tota ruskeaa ja tokaksi mä alan miettiä mun tavoitteita ja toimia niiden mukaisesti.

05.03.2020
torstai
#vahtimestarivaanila #isbenvalmennus

Nostan satulan Rillan selkään hyräillen samalla. Uutuuttaan kiiltelevä satulahuopa ja saman sävyiset pintelit pääsevät tekemään debyyttinsä Isben estevalmennuksessa. Rilla hamuaa heinänkorsia lattialta ja mä pysähdyn hetkeksi rapsuttamaan sitä harjan juuresta. Mun vähäiset rahavarat kuivuvat olemattomiin tän harrastuksen kanssa, enkä mä varmaan ikinä enää pääse purjehtimaan, mutta mä en ole kovin huolissani. Kuun vaihteessa alkava (palkallinen!!! mun köyhä (vaikka ihan rehellisesti kyllä ei se niin kovin köyhää oo ollut) opiskelijaelämäni päättyy tähän) harjoittelu ei jätä mulle aikaa purjehtimiseen tällä kaudella kuitenkaan. Rilla ja valmentautuminen mahtuu mun kuvioihin paremmin, joten mun kannattaa myös panostaa niihin. Plus mä aion joka tapauksessa osallistua Kalla Cupiin, ehkä olis hyvä treenata ennen sitä.

Mä saan itseni ja Rillan pakettiin, joten irroitan tamman hoitopaikalta mennäkseni kohti ulko-ovea ja maneesia. Montaa askelta siihen suuntaan ei kuitenkaan ehditä ottaa, kun meille (mulle) puhutaan.
”Sinä siellä, pysähdy!” Mä pysähdyn paikalleni ja vilkuilen ympärilleni miettien, tarkoittiko se mua. Muita ei näy, joten mun on pakko olettaa niin. Käännyn katsomaan taakseni jossa tallin vakiokalustoon kuuluva blondi, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista (pitäisköhän, tässä on kuitenkin vuodenpäivät jo pyöritty), kävelee kohti. Se ei sano heitä, se ei sano mitään muutakaan, kyykistyy vain kohdalle päästyään tutkimaan Rillan jalkoja. Mä katson hämmentyneenä, kun se ottaa esiin mittanauhan ja alkaa mittailla.

”Ihan vaan tälleen, mut mitä helvettiä sä teet?” mä kumarrun kysymään Rillan mahan ali.
”Väärin ja väärään kohtaan laitetut pintelit voivat aiheuttaa ikäviä hiertymiä ja muuta vahinkoa hevoselle. TalliMestarina minä olen vastuussa hevosten hyvinvoinnista. Tarkistan siis tietysti, että olet laittanut pintelit oikein”, se puhuu kuin asia olisi ihan arkipäiväinen ja normaali käytäntö. Mä katsahdan Rillaa hämmentyneenä. Tamma ei ole moksiskaan ylimääräisestä pysähdyksestä vaan odottaa rauhassa, että matka jatkuu.

”Minkälaiset patjat olet laittanut pintelien alle?” mies on noussut ylös ja seisoo muistikirja ja kynä kädessään katsomassa mua. Musta tuntuu etten mä ymmärrä yhtään mitään siitä mitä ja miksi tapahtuu. Mun mielessä vaan käy, että mun pitäs ehtiä Isben valmennukseen ja mietin mitä kello mahtaa olla.
”Geelipatjat.” Mun vastaus kirjoitetaan ylös hyminän saattelemana.
”Ja missä olet oppinut pintelöimään?” blondi jatkaa kuulustelua. Mieleeni tulee että sen nimi on Penna. Mä kohautan olkiani vastaukseksi.
”Mistäpä mä muistasin”, mä sanon. Lisää hyminää ja kirjoitusta.
”Sinun on syytä päivittää osaamistasi, vasemman etusen pinteli on puoli senttimetriä liian ylhäällä. Kaikkien pintelien kireys on kuitenkin hyvä”, Penna ilmoittaa tuomionsa, kun saa merkitänsä tehtyä.
”Mikäli tarvitset opastusta asian kanssa, voimme sopia ajan, jolloin opetan sinulle pintelien laittamisen salat”, se jatkaa. Mä tuijotan sitä, enkä tiedä onko se tosissaan vai kuuluisko mun nauraa. Se katsoo takaisin, ilmeisesti odottaen vastausta.
”Öm… Kiitos, mutta mulla ei kyllä ole tarvetta”, sanon hämmentyneenä. Rilla tuuppaa mua turvallaan ja mä silitän sitä.
”Mikäli tarvetta ilmenee, olen käytettävissä”, Penna ilmoittaa avuliaasti, ennen kuin lähtee suuntaansa, luultavasti vaanimaan jotakuta muuta viatonta pintelien käyttäjää. Mä nyökkään ja katson hetken aikaa miehen loittonevaa selkää hämmentyneenä.

”Tapahtuko toi just oikeasti?” mä kuiskaan Rillalle, kun blondi on mennyt ja me jatketaan matkaa ulos tallista. Tamma pärskähtää, sen kummempaa vastausta siitä ei saa irti. Mä pudistelen päätäni, ja suuntaan maneesiin. Mulle on vähän hämärää mitä papuja ja muita rehuja maneesien eri osat on, mutta mulle riittää se tieto, että meidän valkka on uuden maneesin puolella. Näen Isben kuskailemassa puomeja ja tolppia pitkin sen toista puolikasta ja kävelen Rillan kanssa sinne.

Pennan yllättyshyökkäyksen takia me ollaan vähän myöhässä. Myöhästely on mulle hyvin tyypillinen ominaisuus, mutta mua ärsyttää olla myöhässä jos se on jonkun muun vika. Tarkistan satulavyön kireyden ja nousen sitten Rillan selkään. Ohjaan tamman käynnissä kiertämään maneesinpuolikasta ja katson samalla Isben estevirityksiä.

Viritys on väärä sana, sitä vois käyttää jos esteiden rakentamiseen olis käytetty Ikeasta ostettuja pottia ja satunnaista käsillä olevaa materiaalia puomin virkaa toimittamaan. Auburn ei varmaan ole koskaan edes nähnyt Ikea-pottaa ja sen estekalusto on todella kaukana niistä. Välillä vaikuttaa siltä, että kaikki kalusto maalataan joka käytön jälkeen, ne näyttää aina niin siisteiltä ja uusilta. Mä voin kuvitella sen olevan Auburnin käytäntö, mikään muu ei tämän tasoiseen paikkaan varmaan kelpaisikaan.

Mun lämmitellessä Isabella alkaa käydä läpi valmennuksen agendaa, joka on teiden huolellinen suunnittelu ja ratsastaminen. Mä irvistän itsekseni suunnittelu-sanalle. Suunnitteleminen on tylsää. Vaikka sille on syynsä, että sanonta hyvin suunniteltu, puoliksi tehty on olemassa. Luultavasti se toimii paremmin kuin mun taipumus tehdä ensin ja ajatella sitten… Sitä mä ainakin toivon, kun aloitetaan valmennustehtäviä.

Mä kuulen Rillan takakavioiden kolahtavan puomiin ja vilkaisen taakseni nähdäkseni putoaako se.
”Ajatus eteen”, Isabella huomauttaa, ”katse suunnittelee seuraavan tien ja hypyn. Takana oleva meni jo, jätä se taakse.” Mä palautan ajatukseni ja katseeni menosuuntaan. Rillan laukka on reipasta, hetken mä olen hukassa siitä mihin me oltiin menossa ja mitä hyppäämässä. Vähän viimetingassa mä käännän tamman esteelle. Päästään yli. Mä en jää miettimään menikö se hyvin. Mä keskityn seuraavan tien suunnitteluun ja ratsastamiseen. Siitä esteestä me ainakin mennään tyylipuhtaasti yli. Saan Isabellalta muutaman kehuvan sanan. Taputan Rillaa ja hidastan sen ravin kautta käyntiin.

Loppuverryttelyn aikana, Isben korjatessa esteitä pois kentältä, me  keskustellaan samalla tarkemmin ongelmakohdista ja siitä mitä tavoitteita mulla on. Mun tekee mieli vastata, että voittaa tietenkin, mutta se on vähän kuun tavoittelua tässä kohtaa. Mä en oikein ikinä ole osannut asettaa tavoitteita. Mitä se edes tarkoittaa? Jotain konkreettista, puhdasta rataa rataestekokeessa tai ihanneajassa pysymistä maastokokeessa? Jotain muuta, abstraktimpaa, kuten rohkeutta tehdä ratkaisuja ja luottaa niihin?

Mä jaan Isbelle mietteeni puhtaasta radasta ja ihanneajassa pysymisestä. Nainen kuuntelee ja toteaa niiden olevan hyviä tavoitteita. Mulle tulee hyvä mieli siitä, mun sisäinen kriitikkoni nimittäin pitää niitä lapsellisina.

”Tuli kans tästä suunnitelmallisuudesta mieleen, että voidaanko jossain kohtaa kattoa ratakävelyä?” kysyn päästäessäni Rillan ohjat liukumaan sormien välistä pidemmiksi. Mä taidan vielä käydä kävelemässä maastossa hetken loppukäyntejä.
”Joo, onnistuu”, Isabella sanoo viedessään viimeistä puomia takaisin varastoon. Mä nyökkään. Siihen me lopetetaan, päästetään seuraavat maneesiin.

Vuoden eka osari on mun ja Rillan osalta taputeltu, kun ratsastetaan ulos kilpailuareenalta rataesteiden jälkeen. Huolimatta siitä, että me pudotettiin kolme puomia – tajusin just, et me ollaan rataesteillä pudoteltu tasasesti puomeja joka osarissa, jos tää kehitys jatkuu näin, niin vikassa osarissa saadaan rataesteiltä 24 virhepistettä – mulla on älyttömän hyvä fiilis.

Perjantain koulukoe oli vahva startti tähän osariin ja koko vuodelle. Mä koin ja koen edelleen äärettömän suurta iloa ja ylpeyttä meidän tuloksesta, se oli peräti Insta-postauksen arvoinen suoritus.

Maastoesteetkin meni paremmin kun ikinä ennen, ja mä olen niin tyytyväinen ja iloinen ja onnellinen ja ylpeä jajaja...

Mitä kolme puomia on niihin verrattuna verrattuna? Okei ne se ero sijoittujien ja meidän välillä, mutta kaks kolmesta hyvin menneestä riittää mulle oikein hyvin. Ja tiedänpähän nyt myös ainakin mihin pitää keskittyä enemmän. Rilla ansaitsee pari(kymmentä) ylimääräistä porkkanaa, mä en kestä miten ihana se on ja mä en kestä miten hyvin meillä meni ja apua mä saatan haljeta näiden tunteiden kanssa kohta.

Kalla CUP vaikuttaa tän rinnalla lastentarhalta ja mä tunnen itseni lastentarhalaiseksi joka yrittää olla isompi kuin on. Maailmanloppua ei tullut ja mä joudun ratsastamaan. Mua pyörryttää, koska jännitän niin paljon, enkä mä voi ihan varmuudella luottaa siihen, että pysyn Rillan selässä. Jännityksen mukana tulee huono olo ja nihkeys saa mut vilkaisemaan kukkakoristehässäköiden suuntaan. Järjestävä taho ei kyllä varmaan arvostais jos mä oksentaisin sinne. Onneksi mä olen lähtövuorossa neljäs, pääsen kärsimyksistäni nopeasti. Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt jos oltais oltu viimesiä. Ehkä mä olisin todennut “joo ei” ja liftannut takas Suomeen ennen kuin koko luokka olis edes ehtinyt alkaa.

Rillan sykeröt on täydelliset. Mikään pakkohan niitä ei olis ollut laittaa, mutta mä heräsin liian ajoissa, tai en ehkä nukkunut ollenkaan ja mun oli pakko tehdä jotain. Ja mä tein. Sykeröt. Jokaisen varmaan kymmenen kertaa, että sain täydellisen. Ja Rilla odotti kärsivällisesti. Seisoi paikallaan ja antoi mun tehdä. Mua ei enää kuitenkaan yhtään ilahduta ne täydelliset sykeröt kun tuijotan niitä ja odotan. Mun tekis mieli purkaa ne. Kokeilla jotain muuta. Mutta enää ei ehdi, eikä Rillakaan ole rauhallinen ja järkevä. Miten se voisi olla, kun mäkään en ole? Aika tuntuu liian hitaalta ja nopealta samaan aikaan. Mun startti lähestyy liian nopeasti, mutta sen loppu on liian kaukana. Turvaliivi tuntuu kiristyvän mun ympärillä mitä lähemmäs me tullaan. Ehkä se rusentaa mut ennen kuin päästään aloittamaan.

Mua ennen vuorossa ollut Teemu ratsastaa ulos areenalta ja hymyilee mulle kannustavasti meidän ohittaessa toisemme. Mä yritän vastata sen hymyyn, mutta kykenen vain irvistämään epämääräisesti. Ainoa mut kasassa pitävä asia on sisällä vellova, kurkkua kuristava jännitys. Tai paniikki? En oo koskaan ollut hyvä nimeämään tunteita. Ehkä joku muu osais sanoa. Kaikki kuitenkin näkee miten kauhuissani mä olen ja miten mä en ollenkaan kuulu kansainväliselle kisa-areenalle. Vähän odotan, että joku lähettäis turvamiehet hakemaan mut pois radalta, kysymään että mitä helvettiä mä siellä teen, ennen kuin ne sitten raahaavat johonkin säilöön odottamaan maastakarkoitusta saatesanoilla “takas ei tarvi tulla”. Laittasko ne mut Suomeen kun tulin sieltä vai Saksaan jonka passi mulla on?

Se on mysteeri joka ei (mun onneksi vai harmiksi, sitä en tiedä) ratkea. Mä haluaisin väittää, että lähtömerkin saatuani tai ihan viimeistään ensimmäisen esteen jälkeen olisin vaipunut sellaiseen keskittymisen kuplaa, jossa ei ole muuta kuin mä ja Rilla ja meidän suoritus. Valitettavasti en saa sellaista iloa. Ollenkaan. Sen sijaan mä olen ihan naurettavan tietoinen katsomosta ja yleisöstä ja siitä miten kirsikkapuiden oksat liikuskelevat kevyessä tuulenvireessä, joka kuljettaa kirsikankukkien tuoksua mulle. Kaikista niistä kirjavista ja huomiota huutavista esteistä, joiden keskellä mun pitäis navigoida oikeaan suuntaan ja muistaa mihin mä olin ratsastamassa seuraavaksi. Mun mieleni on kaoottinen kuin elektroniikkaliike, jossa jokainen tv näyttää eri kanavaa ja kaukosäädin on hukassa. Aistit kerää kaiken turhan informaation, äänet, hajut, värit, mä jopa tunnen tai kuvittelen tuntevani hiekkaa mun sukassa. Kypärän hihna hitusen liian kireällä, niin että voin väittää kuristuvani siihen ja jos en nyt avaa sitä, mä saatan kuolla. En avaa, otan riskin.

Rilla heijastaa ulos sitä kaaosta joka mun sisällä pyörii. Se on kireä kuin viulunkieli ja tuntuu valmiilta sinkoamaan kuuhun, jos se saa mitään syytä siihen.  Jos en putoa satulasta siksi, että pyörryn kauhusta, mä putoan siksi että tamma saa musta tarpeekseen ja heittää mut helvettiin. Mun pitäis rauhottua ja nollata ajatus, mutta mä en kykene tekemään, mä olen vakuuttunut siitä että nyt on myöhäistä edes yrittää. Mun mieleen tulee Teemun muistutus hengittämisestä ja sanat kaikuu mun päässä samassa tahdissa Rillan laukan kanssa. Me lähestytään croissantia. Yritän hengittää. Mun maha murisee niin, että se kuuluu varmaan kymmenen kilometrin päähän. Miksen mä pakottanut itseäni syömään mitään aamupalaa?

Rilla ponnistaa hyppyyn ja samalla mun mieleeni juolahtaa miksi kaikki tuntuu kaatuvan niskaan niin intensiivisesti. Mä unohdin ottaa lääkkeet aamulla. Unohdin. Se on äärettömän huono ja typerä oivallus, kun ollaan kovaa vauhtia hukkumassa siihen suohon jossa niitä olisin kipeimmin tarvinnut. Se on typerää muutenkin. Mun mielessä kiehahtaa viha. Itseäni kohtaan, koska mun suoritustaso ei vastaa samaa kuin neurotyypillisen. Maailmaa kohtaan, koska se on epäreilu ja perseestä. Kaikkia niitä kohtaan jotka pystyy ilman lääkkeitä siihen mihin mä en pysty välttämättä edes niiden kanssa.

Rillan kaviot tömähtävät maahan, hajottaen mietteet ja hälventäen tunteet. Katse on seuraavassa esteessä ajatusta nopeammin, mutta kun mielen ottaessa kiinni, mä alan toistella esteitä. Ajatuksissani ja ääneen, hoen niiden järjestystä. Siitä tulee mantra jolla mä yritän saada kaukosäätimen hallintaani ja sammuttaa ylimääräiset kanavat. Tarjota aivoille jotain mihin keskittyä sen sijaan, että keskittyisi kaikkeen. Tai ei mihinkään. Kumpi se sitten onkaan.

Viimeisen esteen jälkeen mä taputan Rillaa, kiitän sitä siitä ettei se heittänyt mua alas. Tamma heittelee vähän päätään. Areenalta ulos ratsastastettuani mä alan itkeä. En siksi että rata olis mennyt huonosti, rehellisesti sanottuna mulla ei ole mitään muistikuvaa koko radasta enää tässä kohtaa. Ainoa mitä mä muistan on se helvetin kirsikankukkien tuoksu, joka on varmasti mun mielikuvitukseni tuotetta, koska kirsikankukathan ei taida tuoksua todellisuudessa juuri miltään. Ja hiekka mun sukassa. Mä olen ihan varma että sinne on kipattu sitä vähintään rekkalastillinen.

Ei. Mä itken koska se on ohi, mä selvisin ja mut kasassa pitänyt jännitys valuu pois. Siirrän ohjat yhteen käteen ja kuivaan kyyneleitä parhaani mukaan hihaan, mutta uusia syntyy samaa tahtia kuin vanhoja saa pois. Nyt mä toivon että olis samanlainen sadesää kuin eilen, se peittäisi tän hyvin. Hävettää itkeä julkisesti ilman syytä, vaikka akuutein purkaus meneekin nopeasti ohi.

Rilla on edelleen kierroksilla, mutta ei enää samalla tapaa kuin radalla. Mä huokaisen ja silitän tamman kaulaa. Punaruunikko kääntää korvansa mun suuntaan, kun kerron sille, että se on hieno ja teki hyvää työtä ratsastajasta huolimatta. Mun silmään pistää, että yksi sen sykeröistä ei sittenkään ollut ihan niin täydellinen kuin mä ajattelin, vaan on lähtenyt purkautumaan. Huomio saa hymyn käväisemään mun kasvoilla, miten hölmöä oli käyttää kaikki se aika yksiin sykeröihin.

Vai oliko hölmöä käyttää aikaa tähän? Oliko tää vaivan arvoista matkustaa, kilpailla yhdessä luokassa? Sainko mä tästä mitään itselleni? Mä en tiedä. Ne kysymykset kalvaa mua koko Rillan jäähdyttelyyn ja huolehtimiseen käyttämäni ajan ja vielä pitkään senkin jälkeen.

Mä luulen tietäväni mitä mä haluan, mutta tiedänkö kuitekaan?

Mä nyppään heinänkorren pois Rillan sykeröistä ja päästän sen putoamaan verryttelyalueen hiekkaan. Suurin piirtein vuosi takaperin mä olin samoissa asemissa, huomattavasti hermostuneempana kuin nyt. Nyt mulla ei ole tarvetta tai halua ratsastaa karkuun koko tilannetta, paeta maailmankartalta pois.

Koulukoe on osoittautunut meidän vahvimmaksi osa-alueeksi kaikissa menneissä cup-osareissa, mikä on musta mielenkiintosta, koska kouluratsastus on se osa joka keskittymisen osalta vaatii multa eniten työtä, se ei yksinään ole riittävän mielenkiintoinen pitääkseen mun ajatukset tilanteessa. Joka tapauksessa jostain mystisestä syystä me siitä huolimatta menestytään koulukokeessa, joten mä en ole kovin huolissani tän päivän tuloksesta.

Rilla tuntuu kuuliaiselta ja kevyeltä ja mulla on hyvä fiilis kun meidät kuulutetaan radalle. Se ei yksin johdu tammasta tai siitä, että aikasempien kilpailuiden perusteella meillä ei oo mitään syytä huoleen. Ei, se johtuu myös siitä, että mulla on synttärit tänään. Sen on pakko tietää hyvää onnea.

Kuulen kun Rillan etuset kolahtaa puomiin. Musta tuntuu että se jää kaikumaan mun päähän koko loppu päiväksi. En vilkaise taakseni, mun ei tarvi tehdä niin, mä tiedän että b-osalta putos puomi. Olis ollut syytä jättää se yks kyllä se tähän mahtuu askel pois. Rilla jatkaa eteen ja mä yritän pysyä mukana. Mun ajatus on edelleen sarjassa ja sen pudonneessa puomissa.

Viidentenä oleva sinivalkoinen este ilmestyy meidän eteen täysin tyhjästä. Viimeset askeleet sille mä vaan tuijotan hölmistyneenä ja yritän kasata ajatukseni.
”Voi vittu”, ehdin mutista itsekseni ennen kuin mennään. Valmistaudun kuulemaan toisen kolahduksen, mutta yllättävää kyllä, sellasta ei tuu. Mä vilkaisen, ihan nopeasti vaan, taakseni ja näen, että sinivalkoinen on edelleen yhtenä kappaleena. Hetken mä ehdin iloita siitä ennen kun muistan että meillä on edelleen rataa puolet jäljellä ja tää kohta on aivan perseestä. Eikä meitä seuraavana odottava vaaleanpunainen hirvitys ole yhtä anteeksiantava kuin sinivalkoinen ystävänsä. Mun taakse jäänyt ajatus kostautuu huonona tienä ja sitä seuraavana pudotuksena. Kaksi virhettä.

Kaks virhettä. Kaks.

”Saatana”, mä kiroan kun paiskaan kypärän takapenkille ja istun autoon päivän päätteeksi. Se synttäreiden tuoma hyvä onni ei kantanut koko viikonlopun yli, se riitti vaan lauantaihin ja tänään se oli poissa. Tai no, onnella ei ollut mitään osaa eikä arpaa mun tän päiväsen suorituksen kanssa. Mulla itelläni senkin edestä. Kaks helvetin typerää virhettä vaan siksi, että mä en yksinkertaisesti osaa ajatella kahta askelta pidemmälle.

Mua vituttaa aivan liikaa siihen nähden miten hyvin meillä viikonloppu meni. Rilla toimi perjantaina kun ajatus, lauantain maastokoe oli varmaan hyvin lähellä meidän parhaita suorituksia, meillä on oikeesti hyvä draivi päällä. Toinen sija ei oo huono suoritus ollenkaan.

Mutta ne saatanan esteet… Mä en kertakaikkiaan käsitä miks musta tuntuu, että teen samat saatanan virheet joka helvetin kerta? Miten monta kertaa mulla menee ennen kun opin? Tee suunnitelma ratakävelyssä ja pysy siinä. Älä vittu muuta sitä suunnitelmaa kesken radan, siitä ei seuraa mitään hyvää. Eikö se oo nähty jo vaikka miten helvetin monta kertaa?

13.12.2020
levoton mieli
#talvipäivänseisaus #mitenmeni

Tähän kaatuu kaikki. Taas. Mä olen ihan varma siitä. Edellisen osarin kitkerä rataestekoepettymys kummittelee mun mielessä eikä vähimmässäkään määrin helpota mun oloani nyt, kun verryttelen Rillan kanssa meidän lähtövuoroon. Punaruunikko tuntuu nappaavan mun... En tiedä mitä se edes on, se on vaan sellanen epämääränen tunne. Joka tapauksessa. Rilla on vähän levoton, samaan tapaan kun mun ajatukset ja mä tiedän, että ainoa syy miks kaikki kaatuu, on mun kyvyttömyydessä rauhottua ja nollata.

Meidän kisaviikonloppu on sujunut tähän saakka hyvin. Perjantain koulukokeessa sitä samaa tasasta suoriutumista kun aina ennenkin, mikä tekee mut äärimmäisen tyytyväiseksi. Kuusneljä ja risat oli kiva startti viikonlopulle, maastokoe lauantaina jatko samaa linjaa vaan vajaalla kaheksalla virhepisteellä. Todellisuus on kohdannut mun sille asettamat odotukset. Mut esteet on se palapelin viimenen pala johon me aina kompastutaan. Melko kirjaimellisesti, välillä tuntuu.

Teen sellasia naurettavan helppoja virheitä jotka sais vältettyä, kun vähän keskittyis. Ja musta tuntuu etten mä toista samoja helppoja virheitä muualla kuin kisatilanteessa. Mä oon miettinyt pääni puhki minkä helvetin takia ja mä oon tullut yhteen päätelmään: mä en jaksa keskittyä (shokkipaljastuksia, minä en jaksa keskittyä, kuka olis uskonut tätä?). Kenttäviikonloput on pitkiä ja ne kuormittaa mua aivan tolkuttomasti. Ei fyysisesti, sen puoleen jaksan kyllä, mutta henkisesti mä olen aivan loppu ja jos se vaan olis ajallisesti mahdollista, mä nukkuisin kolme päivää putkeen kisojen jälkeen. Se väsymys kai näkyy väistämättä jo viimesessä osakokeessa. Mun ei pitäis suhtautua siihen niin raskaasti. Mutta vituttaahan se. Eniten siksi, että mä olen niin helvetin epäreilussa asemassa muihin verrattuna.

Hyppään verkkaesteen viimesen kerran ja huokaisten hidastan Rillan sitten ravin kautta käyntiin. Taputan sen kaulaa. Meidän vuoro on ihan just. Tamma puhahtaa ja ravistelee päätänsä, mä vedän syvään henkeä. Yritän olla looginen. En mä ehkä kykene sulkemaan ylimääräistä pois ja keskittymään vaan tähän, mutta ollaan ennenkin selvitty kunnialla esteistä, joten miks tää päivä olis yhtään erilainen?