How to ADHD | Ginevra V.

Istahdan kuskin paikalle ja paiskaan oven perässäni kiinni. Onneksi mun kyytiläiset ei tuu vielä hetkeen, saan aikaa hengittää. Käännän auton käyntiin ja avaan radion. Sieltä tulee jotain örinäheviä. Mä lisään vähän voluumia ja nojaan pääni niskatukeen. Laitan silmät kiinni ja mun ajatus karkaa kelaamaan tätä päivää.

Tää maanantai iski jotenkin tavallista kovemmin viikonlopun jäljiltä. Sillä lailla ikävästi nyrkillä päin naamaa. Mun herätyskello petti mut. No ei varsinaisesti. Mä torkutin varmaan kaks tuntia.
”Vielä viis minuuttia”, mun aivot sano ja mun sormi eksy torkkunapille. Silleen tiedostamatta, mä näin kyllä kellonajan, mutta en mä sitä oivaltanut. Kello oli melkein yhdeksän, kun mä meinasin taas torkuttaa. Katoin kelloa ja hitaasti mun tajuntaan uppos se, että oon myöhässä. Ei nyt mitenkään tavallisesta poikkeavaa. Mä olen aina myöhässä. Mutta en sentään tuntia kuitenkaan. Yleensä. Mä ponkasin istumaan ja löin pääni kattoon aika saatanan kovaa. Kiroillen mä laskeuduin alas parvelta. Kiskoin eiliset tallivaatteet niskaan koska muutakaan en ehtinyt kaivaa ja nappasin mun repun, toivoen että siellä olis kaikki mitä mä mukaan tartten. Ei mulla ollu aikaa sellasille asioille kun lääkkeet tai aamupala, kun mä jo juoksin ulos ovesta.

Luonnollisesti mulla jäi puolet kaikesta tarvittavasta kotiin. Puhelimesta loppu akku kesken päivän, läppäri sentään oli ladattu. Toiselta luennolta olin myöhässä vartin ja vapaana oli enää kummallisia paikkoja keskellä salia. Mä luovin mun tieni sellaselle, tietäen jo siinä kohtaa, että tää oli tuhoon tuomittu tapahtuma. Mun edessä istuvan näyttö oli liian kirkas, vasemmalla istuvan shampoon haju tunki mun nenään luvatta, oikealla istuvan puhelin piippas jatkuvasti ja takana oleva potki mun tuolin selkänojaa. Enkä mä päässyt liikkumaan. Yhtään. Muun mä olisin periaatteessa voinu vielä kestää, mutta tää oli liikaa. Mun kaikki energia meni siihen, etten tee omituisia ääniä tai pyöri tuolillani. Ahdistus alko kasvaa mun sisällä ensimmäisen puolen minuutin kohdalla. Mä halusin nousta ylös ja kävellä ympyrää, mutta tässä luentosalin keskiosassa se ei vaan ollut vaihtoehto. Mä purin hammasta ja kirosin sen, että en muistanu mun lääkkeitä. Kirosin koko maailman, tän maanantain ja kaiken. Mä taisin tehdä sen ääneen, koska sain kummeksuvia mulkasuita ympärilläni olevilta. Mulkoilin takasin ja purin kieltäni etten sanois mitään kovin ilkeetä. Ei se niiden vika oo etten mä osaa keskittyä.

Lompakkoa mulla ei matkaan sattunut joten kärsin nälästä koko päivän. Luokkakaveri anto mulle säälistä omenanpuolikkaan. Se ei kuitenkaan paljoa lohduttanut. Kahvia mä join kyllä monta kupillista. Se vaan pahensi mun hyperaktiivisuuta ja levottomuutta. Lopuille luennoille sain onneksi takarivin reunapaikan joten pääsin kävelemään ketään häiritsemättä. Vaikka siinä kohtaa edes se ei pystynyt enää lievittämään mun ahdistuneisuutta. Kriittisen pisteen ohi oltiin menty kun join viidennen tai kuudennen – saatto se olla seittemäskin – kupillisen kahvia.

Mua nukuttaa. Tahdon ottaa torkut, mutta aika ei anna myöten. Kerrankin mä tiedän sen. Yleensä kun en. Avaan mun silmät ja vilkuilen ovien suuntaan. Katon kelloa. Mun maha murisee. Olispa ruokaa. Naputtelen rattia sormillani. Vilkasen hansikaslokeroa ja muistan että siellä saatto olla varalaturi. Kurottaudun kaivelemaan sitä. Löydän lyhyen johdonpätkän. Semmosen rikkinäisen. Huokaisen ja paiskaan lokeron kiinni vittuuntuneena. Sellanen puoliksi kiljahduksen ja puoliksi karjahduksen sekainen ääni karkaa mun suusta kun lyön rattia pari kertaa käsin. Purkauksen jälkeen lysähdän vasten sitä. Mun pääni painaa äänitorvea aiheuttaen katkeamattoman töööt-äänen kantautumisen ympäristöön, mutta en jaksa välittää. En mä välttämättä edes huomaa, oon liian syvällä mun turhautuneisuudessa. Musiikin, äänitorven ja mun kiroamisen aiheuttama äänten sekamelska on varsin pientä siihen kaaokseen joka mun pään sisällä kytee tällä hetkellä.
”Vitun lääkkeet, vitun maanantait, vitun herätyskellot, vitun aivot ja vitun vittu”, mä mutisen.

Mun kiroaminen katkeaa kun kuskin ikkunaan koputetaan. Nostan pääni pois äänitorvelta ja katon ulos. Ne on mun kyytiläiset. Avaan ovet lukosta ja päästän ne autoon.
”Huono päivä?” yks niistä kysyy.
”Maanantai”, vastaan ja vilkasen sitä taustapeilistä. Se kattoo mua vähän myötätuntosena ja kaivaa sitten laukkuaan.
”Tossa on sulle vähän suklaata”, se sanoo ja ojentaa Kinder Buenoa. Tartun siihen. Sillä on aina suklaata ja se jakaa sitä vähän kaikille, tilanteessa kun tilanteessa.
”Suklaa on vastaus kaikkeen”, se aina sanoo. Siitä en sitten tiedä, mutta tuntuu hyvältä saada sokeria elimistöönsä.

Jusulla ei ole hajuakaan, paljonko kello on. Aika on kadonnut jonnekin pääsykoepänttäämisen tieltä, ja vasta eteisestä kantautuva kolina havahduttaa ahkerasti opiskelevan neiti Rosengårdin tähän hetkeen. Aliisasta lähtee aina paljon meteliä, mutta nyt jotenkin aivan poikkeuksellisen paljon. Keittiön pöydän ääressä istuva Jusu suoristaa ryhtiään ja kohottaa katseensa muistiinpanoistaan.

Aliisa ei olekaan yksin.

“Jusuu! Nyt loppui lukeminen. Tuuletetaan sun päätä! Katso kenet mä toin!” Aliisa kiekuu eteisestä, ja Jusu katsoo, muttei tule hullua hurskaammaksi - ei hän tiedä, kenet Aliisa toi, ei vaikka kuinka tuijottaisi.

“Mä oon Gee”, kerron pöydän ääressä istuvalle naiselle ja nostan käteni jonkinlaiseen tervehdyksen tapaiseen. Annan katseeni pikaisesti kiertää eteistä ennen kun palautan sen sitten takaisin Jusuun.
“Me tultiin kaappaamaan sut illanviettoon”, Aliisa informoi ystäväänsä ja marssii pöydän luokse. Kipitän perässä ja alan kasata pöydällä olevia muistiinpanoja pois.
“Näitä sä et tartte mukaan”, täydennän Aliisan ilmoitusta toisen nyökytellessä vieressä.

Tällaista Jusu ei ole ennen kokenut, ja hämmennys sekoittuu hänen kasvoillaan kummastukseen, epäuskoon ja moneen, moneen muuhun tuntemukseen.

“Kaappaamaan?” nuori nainen saa pukahdettua. “Siis nyt heti vai?”
“Niin, Jusu-hyvä, teknisesti ottaen yllätyskaappaus tarkoittaa sitä, ettei anneta viikon varoitusaikaa”, Aliisa opastaa. “Luota meihin.”

Luotapa tässä sitten, Jusu miettii, Aliisa Elämäntapaseikkailija Huruun ja Gee-kukalienee-henkilöön.

Mä tyrskähdän vähän Aliisan luota meihin -toteamukselle. En mä ehkä ihan ensimmäisenä lähtis meihin luottamaan, mutta toisaalta…
“Liika muistiinpanojen tuijottelu ei oo ollenkaan terveellistä, sä tarvit tuuletusta”, mä sanon ja katson muistiinpanopinoa. Mun tekis mieli piilottaa se johonkin, mutta jätän sen siihen pöydälle.
“Nyt vaan käsilaukku kainaloon, kengät jalkaan ja ulkoilmaan”, jatkan käskevällä äänellä.
“Gee puhuu asiaa ja se tietää mistä se puhuu, koska se on jo yliopistoihminen kuitenkin!” Aliisa antaa vakaan suosituksensa uuden ystävänsä mielipiteelle. “Sinne säkin sitten menet, mutta ensin pitää oppia, että aivot tarvii taukoja.”
“Joo, jos et mua usko niin usko röllipeikkoa”, nyökyttelen. Jusu nousee tuolilta vähän epäröivän oloisena.
“Ei meillä ihan koko päivää oo. Pitää tehdä vaikka ja mitä, meillä on kampaaja-aikakin varattuna”, hoputan ja hätistelen naista vähän. “Missä sulla on käsilaukku?”

Me menevämmät osapuolet pistämme vipinää myös Jusuun, jolla on tapana tehdä niin kuin käsketään. Epäröiviin mitä mun pitäisi laittaa päälle ja eikö mun täydy meikata ja mitä me oikein tehdään -kyselyihin tyttöparka saa huolettomat “kaikki selviää” -henkiset vastaukset. Jusun ei auta muu kuin seurata mukana, sillä eihän hän nyt sentään tohdi pilata muiden suunnitelmaa.

Kohta me ollaan kaikki pihalla ja suunnistetaan Aliisan johdattelemina jollekin sen vakikirppikselle, jota se mulle aikasemmin kehu oikeaksi aarreaitaksi. Mä sinkoilen vähän sinne tänne kävellessäni.
“No Jusu, kerro vähän jotain itestäs?” mä kysäisen naiselta. “Mikä on sun lempiväri tai lempielokuva? Mä tykkään hirveesti semmosesta tietyn sävysestä sinivihreestä, tulee meri mieleen. Ootko koskaan purjehtinu? Mä vietän aina kesät merellä, se on hirveen rentouttavaa puuhaa. Kannattaa joskus kokeilla.”

Jusu ei ole hyvä kertomaan itsestään.

“Meri on hyvä, tai siis, kiva väri”, hän takeltelee sanoissaan, eikä tiedä oikein itsekään, mitä tarkoittaa. “Mä pidän kyllä harmaasta. Ja beigestä.” Kuinka tylsää, Jusu parkaisee mielessään. Siksi hän ei pidä itsestään kertomisesta; mitään jännittävää hän ei keksi. “Mä olen joskus ollut kavereiden mukana purjehtimassa, mutta en mä kyllä mitenkään osaa…”
“A-HA!” Aliisan huudahdus keskeyttää hiljaisemman kämppiksen hyvin vauhtiin alkaneen puheen. “Katsokaas tätä!”

Onko se hame? Mekko? Paita? Housut? Aliisa liehuttaa vaatekappaletta niin vilkkaasti, ettei Jusu ehdi ottaa siitä tolkkua.

Kaappaan röyhkeästi vaatekappaleen Aliisan käsistä ja tutkailen sitä lähemmin. Se paljastuu paidaksi.
“Tää on kyllä hyvä löytö”, mä tuumin ja palautan sen takaisin naisen käsiin ja käännyn kaivelemaan lähintä vaaterekkiä mietteliäänä.
“Tiedätkö Jusu, sä pukeudut tänään johonkin… Räikeään. Sellaseen mitä sä et varmaan muuten pukis”, mä ilmoitan ja otan esiin räiskyvän oranssin paljettimekon. Nostan sen paremmin näytille. “Oisko tää mitään?” Mallailen vaatetta Jusun päälle.
“Eikö se ole vähän tuota… Lyhyt?” nainen kysyy.
“Sovita sitä, sittenhän me nähdään”, Aliisa sanoo ja ojennan vaatekappaleen Jusun käsiin. Hän tarttuu siihen hieman epäröiden.
“Mene, mene vaan”, me komennetaan Aliisan kanssa kuorossa ja osoitetaan sovituskopin suuntaan. Jusu tyytyy kohtaloonsa ja astelee sinne.

Pientä hetkeä myöhemmin Jusu tulee arastellen ulos. Mä mittailen sitä katseellani.
“Pyörähdä”, Aliisa sanoo ja Jusu tekee nopean pyörähdyksen.
“Silleen vähän hitaammin”, mä kehoitan ja hymyilen. Nuori nainen oranssissa paljettimekossa tekee työtä käskettyä.
“Mitäpä tuumit?” kysyn Aliisalta joka tutkailee ystäväänsä tarkasti.
“Vähän turhan räikeä. Oranssi ei oikein sovi Jusun silmiin ja nää paljetit on vaan… liikaa”, röllipeikko toteaa hetken päästä päätään pyöritellen.
“Joo, sama lopputulos. Mee Jusu vaihtamaan, tää ei ollut se THE dress”, mä sanon. Jusu kipittää helpottuneen oloisena takaisin sovituskoppiin. Me Aliisan kanssa taas painutaan kaivelemaan vaatepinoja ja -rekkejä kultasuonen toivossa.

Aliisa hihittää hurumaisesti. Tällaisessa puuhassa hän on elementissään. Hupsujen asioiden tekemiselle on ollut viime viikkoina ihan liian vähän aikaa, ja nyt sietääkin vähän revitellä.

”Entäs tämä Jusulle?” Aliisa kysyy multa ja viskaisee mun tarkasteltavaksi sitten sinisen samettikoltun. ”Vähän kaula-aukkoa, mutta ei nyt napaan kuitenkaan. Ja hei, katsopa tätäkin, tästä mulle tulit heti sä mieleen.”

Jusu on kuullut sanan kaula-aukko ja toivoo, ettei se liity mitenkään häneen, mutta ihan turha toive. Reippaammat naiset passittavat kainostelijan takaisin sovituspuuhiin, ja mä menen sen koppinaapuriksi. Aliisan hyräily kantautuu sovituskoppeihin.

”Miltä näyttää? Joko ootte valmiita?” Aliisa huutelee meille hetken kuluttua.

Aliisan bongaama vaatekappale osoittautuu yksihihaiseksi mustaksi mekoksi, kun tutkailen sitä lähemmin. Simppeli vaatekappale sopii päälleni kuin se olisi mittatilauksena tehty. Pyörähdän vähän peilin edessä, ennen kuin menen ulos esittelemään vaatetta Aliisalle ja Jusulle.
“Miltä näyttää?” kysyn, toistaen Aliisan äskeiset sanat ja pyörähdän kannoillani kun astun ulos kopista. Jusu on vielä visusti lukittautunut omaan koppiinsa, mutta Aliisa taputtaa innostuneena.
“Mä tiesin heti että toi on sun vaate”, hän naurahtaa iloisesti ja pyytää vielä uuden pyörähdyksen. Pyörähdän oikein hitaasti ja keimailevasti.
“Jos tolla ei miehet kaadu sun jalkoihis niin sit ei millään”, Aliisa nyökyttelee tyytyväisenä. Nauran toteamukselle.

”Se istuu hyvin”, rohkenee kopistaan arasti kurkistava Jusu kehua. ”Mä en kyllä tästä omastani ole niin varma… ehkä se on jotenkin, hmm, vähän tavallaan nafti?”
”Näytä äläkä jupise”, Aliisa komentaa topakasti.

Kevyellä maanittelulla Jusu astuu esiin. Aliisa huokaisee jokseenkin äidilliseen sävyyn ja valmistelee sopivan puheen kämppiksensä liiasta ujostelusta ja epäröinnistä, mutta vaihtaa viime hetkellä linjaa.

”Eihän se ole pieni, juuri oikea koko. Mä sanon että tuo se on! Oottakaa, niin mä sovitan näitä mitkä löysin ja sitten me ollaan varmaan kohta valmiit seuraavalle etapille!” Aliisa tohottaa.

Ja kun Aliisa pääsee tahtipuikon varteen, asiat alkavat edetä vauhdilla. Ihan tuossa huiskauksessa ollaan kampaajanpenkissä.

”Nämä lööppilehdet on huikeita”, Aliisa hykertelee — niitähän kampaamossa riittää. Ne ovat Aliisalle sopivaa luettavaa. Paljon kuvia ja riittää kun lukee vain raflaavat otsikot. ”Tosin otetaan tavoitteeksi, ettei itse päädytä sellaisiin.”
Jusun urahdus vetää Aliisan huomion itseensä, mutta vain hetkeksi.

“Kieltämättä kyllä ihan viihdyttäviä”, tuumailen silmäillessäni laiskan puoleisesti yhtä niistä tusinasta lehdestä jotka ulottuvillamme on. “Mutta joo, kyllä mäkin taidan kuitenkin mieluummin pysyä lööppien ulkopuolella. Vaikka eipä nää taida seurata kun julkisten sekoiluja, että jos baariin ei eksy julkiksia ja me törmätä niihin niin ollaan kyllä varmaan aika selvillä vesillä. Ehkä mä voisin sen verran kyllä muokata sanomaani, että jos sinne joku hyvännäkönen julkimo eksyy, niin ei mua ehkä haittais koristaa sen kanssa lööppejä. Mun varttini julkisuudessa.”

Mä naurahdan vähän ja pysähdyn hengittämään hetkeksi, kun unohdan tehdä sen puhumisen lomassa. Mun sormet rummuttelee tuolin käsinojaa jonkun radiosta tulevan kappaleen tahdissa. Katsahdan Jusun ja Aliisan suuntaan. Ensi mainittu näyttää hieman vaikealta kuin ei tietäisi mitä oikeastaan haluaa. Nainen tuijottaa hyvin kiinteästi käsissään olevaa naisten lehteä.
“Siinä aukeamalla oleva kampaus näyttäs varmaan nätiltä sun hiuksissas, kokeile sitä”, mä ehdotan ääneen. Me ollaan Aliisan kanssa jo valittu Jusun vaatteet, samaan se kampauskin menee.
“Joo… Tämmösen mä haluaisin”, nainen sanoo melko hiljaisella äänellä ja nostaa lehteä kampaajansa nähtäväksi. Mä hymyilen Jusulle ja näytän sille peukkua kannustavasti. Saan vastaukseksi hymyn, ennen kuin nainen palaa lueskelemaan lehteään.

Jos Jusu onkin vähän (paljon) epämukavuusalueensa puolella tällaisessa spontaanissa muuttumisleikissä, aika rauhallisesti se siihen suhtautuu, ajattelee Aliisa. Jos ei katso kovin tarkkaan, ei ehkä huomaa jännityksestä kieliviä elekielen lipsahduksia. Hetkittäin Jusulla saattaa olla jopa hauskaa. Aliisa on tyytyväinen.

“Onneksi ryhdyttiin tähän”, hän virnistelee.

Sittenpä Aliisa vasta virnisteleekin, kun koko mimmikööri on saatu ojennukseen ja ollaan valmiit hyökkäämään pihvin, toisin sanoen alkoholinhuuruisen miesjahdin, pariin. Aliisa vislaa katsellessaan kahta seuralaistaan.
“Eipä luulisi olevan vaikeaa löytää teille seuraa”, entinen röllipeikko ja nyt harvinaisen hallitusti laitettu Aliisa Huru kehaisee, ja saa aikaiseksi kaksi erilaista reaktiota: mun vinkeän ilahtumisen ja Jusun rehellisen kauhun.
“En mä tahdo mitään seuraa”, Jusu likimain piipittää ja saa mut naurahtamaan.
“Et tietenkään”, virnistelen. “Älä huoli, sun ei tietenkään tarvitse lähteä kenenkään miehen matkaan! Meidän tarkoitus on vaan pitää yhdessä hauskaa, tehdä jotakin mitä ei tavallisesti tehdä, ja sähän olet jo tehnyt varmaan vaikka ja mitä.”
“Kieltämättä”, Jusu myöntää, mutta muistuttaa yhä vähän huolestuneena: “Siis kyllä musta on hauskaa, että otitte mut tällä tavalla mukaan - (ja vähän pelottavaa) - mutta en mä mihinkään, öö, seuranhakuun tahdo, tai siis, kun, äh…”
“Kun sulla on se sun poikaystävä”, avitan takeltelevaa Jusua, joka näyttää vähän hämmentyneeltä siitä tietäväisyydestä. “Aliisa kertoi siitä! Tai ei siitä tyypistä paljon, mutta että lähdette ulkomaille. Kuulostaa siistiltä! Minne päin Saksaa te menette? Mä olen sieltä kotoisin, tai siis en tietenkään ehkä juuri sieltä, minne te menette, mutta Saksasta. Puhutko sä saksaa, kun kerta menet sinne töihinkin, tai se sun poikaystävä? Millainen se oikein on? Miten te tapasitte? Kerro kaikki.”

Porukkaa kohti ilmiselväksi aloittelupaikaksi valikoitunutta Krouvia johdattavaa Aliisaa naurattaa Jusun häkeltynyt ilme. Jusun on joskus vaikea puhua kämppiksensä puhetahdissa mukana, mutta mä taidan tykittää vielä kovemmalla tahdilla. Sitä paitsi Jusu ei ole hyvä kertomaan Rasmuksestakaan, ja tyttöpolo näyttää ujolta jo miettiessään mitä vastaisi. Kuuliaisesti hän kuitenkin yrittää, ja meidän astuessa Krouviin Jusu jo juttelee mun kanssa melko rennosti Saksasta ja vähän poikaystävästäänkin.

Krouvissa on ihan kiitettävästi porukkaa, vaikka kello ei mitenkään huimaavan paljon vielä olekaan. Alkava viikonloppu on houkuttanut paikalle kaikenkarvaisen ihmisjoukon. Me onneksi löydetään itsellemme pöytä jonka ääreen asetutaan mukavasti. Aliisa sinkoaa baaritiskille, ilmeisesti hakemaan ensimmäisen erän juotavaa. Mä taas keskityn Jusun kanssa jutusteluun. Samalla mä vilkuilen läpi baarin tarjontaa, mutta mitään kovin mielenkiintoista tai houkuttelevaa ei osu silmään.

“Siitä sitten vaan ääntä kohti”, Aliisa ilmoittaa riemukkaana palatessaan juomatarjottimen kanssa. Siinä on jonkinlaiset drinkit ja niiden kyljessä shotit, joista yhteen Aliisa tarttuu. Jusu katsoo juomia vähän epäillen. Mä nappaan kanssa shottilasin käsiini ja hetken epäröityään myös Jusu tarttuu yhteen.
“Kippis!” hihkaisen ääneen ja kohotan shottilasia ilmaan ennen kuin kumoan sen sisällön kurkkuuni. Seuranani oleva kaksikko toistaa perässä. Irvistän hieman juoman maulle, laskiessani shottilasin takaisin tarjottimelle ja tartun seuraavaksi drinkkiin. Sen maku on jopa hieman ällönmakea.
“Mitä tää on?” kuulen Jusun kysyvän sen kanssa maistellessa drinkkiä. Aliisa kohauttaa harteitaan.
“Mä sanoin baarimikolle että yllättää meidät joten se voi oikeestaan olla ihan mitä tahansa”, nainen nauraa. “Mä ajattelin että sitä vois kutsua päivän teeman mukaisesti Miestenmetsästysbileiksi.”

Jusu yskähtää häveliäänä. Voi toista. Ollakseen jo varhaisparikymppinen nuori nainen se on kyllä totisesti helposti häkeltyvä tyyppi, mutta eiväthän kaikki kai voikaan olla sellaisia kuin tytön kämppis ja no, mä.

Aliisan kantava ääni kuljettaa drinkin nimen naapuripöydän nuorten tai ainakin nuorehkojen miestin korviin, se on selvä. Niiden keskustelu nimittäin keskeytyy hetkeksi ja pari porukasta vilkaisee meitä olkansa yli. Pitäähän niitä vilkaista siltä varalta, onko niissä mitään mielenkiintoista, mutta liian näkyvästi ei sovi toljotella. Vaikka tässä ollaankin miesmetsällä, olisi ehkä kuitenkin mukava tulla myös vähän metsästetyksi. Siis paitsi Jusun mielestä, vaikka se näyttääkin suurine hätääntyneine silmineen meistä kaikkein eniten saaliseläimeltä.

”Mua vähän miellyttää tuo yksi”, Aliisa supattaa salaliittolaismaisesti.

Jusu, joka Aliisan kämppiksenä tietää varsin hyvin, kuinka usein tämän enemmän tai vähemmän vakituinen säätö viettää Pitkän miehen kujalla aikaa, näyttää vähän hämmentyneeltä, muttei sano mitään. Siispä mikäpä ongelma siinä, jos Aliisallekin löytyy seuraa! Tämähän on itsekin sanonut, ettei ole sitoutunut keneenkään sillä tavalla.

“Ei se kyllä huono oo”, mä supatan takaisin Aliisalle mittaillessani sen osoittamaa miestä. “Mutta ei oo noi muutkaan.” Siemaisen drinkkiäni ja mittailen pöydässä istuvia nuorukaisia katseellani. Kaksi niistä nousee ylös ja kävelee meidän luo.
“Kelpaisko neideille seura?” toinen niistä kysyy istahtaessaan alas pöydän ääreen.
“Tai juotava?” toinen jatkaa vilkaistuaan pöydällä lojuviin tyhjiin shottilaseihin. Mun osalta myös drinkki on lähes tyhjä, Aliisakin on juonut varsin reippasta tahtia. Jusun juomisvauhti on ollut vähän maltillisempi ja se näyttää vähän säikähtäneeltä tän yhtäkkisen lähestymisen johdosta.
“Sekaan vaan”, mä totean Aliisan nyökätessä vieressä.
“Ja juotava kelpaa aina, mä otan Vodka Tonicin”, nainen jatkaa sitten.
“Mulle Sex on the Beach”, ilmoitan. Juomista kysynyt punapää kääntyy katsomaan Jusua, joka näyttää siltä kuin haluaisi paeta paikalta.
“Entäpä sulle?” mies tiedustelee.
“En mä tartte mitään, mulle riittää tää oikein hyvin”, Jusu sanoo hiljaisella äänellä ja tutkailee puisen pöytäpinnan kuvioita kuin ne olisivat maailman kiinnostavin asia.

Punapää, jonka nimeksi paljastuu Joakim, kuten miehen kaveri - jonka nimen jo onnellisesti unohdin - ystävällisesti kertoo, poikkeaa hakemaan meille juomat ja palatessaan kantaa tilauksen lisäksi mukanaan myös shampanjapulloa. Joakim laskee juhlajuoman pöydälle ja ojentaa sitten mun ja Aliisan drinkit meidän eteen ennen kuin istuu Jusun viereen. Jusu hivuttautuu hieman sivummalle jättäen hajurakoa itsensä ja punapään väliin.

Krouvin oli tarkoitus olla vain aloittelupaikka iltaa ajatellen, mutta jostain syystä siellä on vierähtänyt ihan huomaamatta useampi tunti, eikä tilanne näytä olevan muuttumaan päin. Osittain se johtuu siitä että näin perjantai-iltana paikalla on muitakin kuin paikan kantajuopot ja meille osunut seura on osoittautunut varsin laadukkaaksi. Tai ainakin meille on osattu kantaa juomia nenän alle sopivaa tahtia ja illasta on vähintään alkoholin siivittämänä tullut varsin miellyttävä.

Jopa ensialkuun hieman varauksella tilanteeseen suhtautunut neiti Rosengård on rentoutunut alkoholijuomien seurauksena. Nuoren naisen on pakko myöntää Aliisan olleen oikeassa, pieni tauko pääsykoelukemiseen tekee ihan hyvää. Stressitasot ovat laskeneet ja Jusulla on ihan mukavaa tässä seurassa. Veren nousseen alkoholipitoisuuden vuoksi nainen uskaltautuu jopa osallistumaan keskusteluun, hänen mittapuullaan melko rohkeasti. (Eli kenen tahansa muun mielestä maltillisesti, mutta se on sivuseikka.)

Alkoholin ainoa vaikutus ei todellakaan ole humaltuminen, minkä huomaan, kun rakkoani alkaa kivistää ikävästi.
"Mä menen poikkeamaan naistenhuoneessa", sanon - oikeastaan joudun huutamaan tullakseni kuulluksi - musiikin yli seurueelleni ennen kuin livistän kohti vessoja. Askellukseni on hieman horjuvaa eikä reittini ole ollenkaan suoraviivainen, mutta selviän kuin selviänkin perille. Mulla on jopa tuuria matkassa, kun vessaan ei ole kilometrijonoa vaan pääsen toimittamaan asiani lähes saman tien. Mun ajatukseni askartelevat kaikenlaisten kysymysten äärellä, kun vedän vessan ja kävelen lavuaareille pesemään käsiäni. Peiliin katsoessa kaikki järjelliset ajatukset livistävät kuitenkin karkuun ja mä unohdun ilmeilemään peilille.

Reilua hetkeä myöhemmin vessatiloista poistuessani kompuroin kenkiini. Jalkoihini? Kynnykseen? En ole varma, mutta kohtaamiselta lattian kanssa minut pelastaa punapäinen ystävämme. Kikatan hieman.
"Hupsis", tuumaan ja tutkailen miehen kasvoja. Se sanoo jotain, mutta ne sanat menee täysin ohi mun korvien, kun kiinnitän huomioni sen silmiin.
"Sulla on jännät silmät", hykertelen ja kurottaudun lähemmäs. Punapäästä lähtee mieto partaveden tuoksahdus. Sellainen miellyttävä. Vielä vähän lähemmäs. Seuraavaksi miehen huulet löytyvät omiltani.

Samaan aikaan toisaalla Aliisa alkaa olla viehättynyt eräästä toisesta laajentuneen seurueen jäsenestä. Jusu sen sijaan tuntee taas olonsa vähän vaivaantuneeksi, kun porukan tutuimpien ja turvallisimpien huomio on, noh, varattu. Niinpä kainosielu alkaa tehdä lähtöä. Luultavaa on, ettei muidenkaan kahden ilta sen jälkeen pitkään jatku… Krouvissa. Toisaalla ehkä, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

Linnunlaulu tunkee mun korviini kesken parhaimman unen. Silmiä avaamatta mä painan puhelimen näytöltä – toivottavasti vartin – torkun päälle ja käännän kylkeä kiskoen peittoa vähän paremmin päälle.

Se tuttu linnunlaulu alkaa taas. Huokaisen, raotan vähän silmiäni. Vilkaisen kelloa ja painan kymmenen minuutin torkun päälle. Palaan takaisin puolikoomaiseen olotilaani.

Kolmannella kerralla havahtuminen on jo vähän helpompaa. Mä saan jopa selvää kellosta. Se on kakskytviis yli kymmenen. Painan vielä viisi minuuttia torkkua ja suljen silmäni. Ihan hetkeksi. Ajattelen mukavia asioita, yritän saada kiinni viimeöisistä unista. Kellon soidessa viimeisen kerran mä olen jo melkein hereillä. Lampaiden metsästäminen puhelimen näytöltä ottaa silti hetken, mutta lopulta mä saan herätysäänen sammumaan.

Nousen hitaasti ylös sängystä ja raahustan kylpyhuoneeseen. Avaan suihkun auki ja alan pestä hampaitani. Mun silmiin osuu muovinen lääkepurkki jossa lukee sinisin kirjaimin concerta. Mä tuijotan purkkia hetken. Toisenkin. Havahdun siihen että hammasharja roikkuu mun suusta ja suihku on päällä. Mä kiirehdin hampaiden pesun kanssa ja kurotan sitten lääkepurkin käteeni. Se tuntuu huolestuttavan kevyeltä ja muistan taas, että se on ollut tyhjä varmaan viikon. Mun tarvis ihan vakavissaan poiketa apteekissa. Lasken hammasharjan mukiin ja menen suihkuun.

Kello on melkein puoli kaksitoista kun mä pääsen alakertaan. Äiti on onneksi jättänyt mulle valmiiksi ladatun kahvinkeittimen. Käännän sen päälle ja kahvin tippumista odotellessa mä alan metsästää mun tavaroita. Auton avaimet on eteisen pöydällä, läppärin mä oon unohtanut puoliksi sohvan alle. Reppu on mulla yläkerrassa, mä juoksen hakemaan sen sieltä. Mun huoneessa mä katon ympärilleni, mutta en nää mitään tärkeetä. Palaan alakertaan ja kaadan itselleni kupin kahvia. Mä menen terassille istumaan.

Kauaa mä en ehdi istua kun mun maha murahtaa. Ois pitänyt tehdä ruokaa. Mä nousen, jätän kahvin siihen ulos ja menen kaivamaan kaapista leipätarvikkeet. Siellä keittiössä ollessani mä vilkasen tyhjän kahvinkeittimen suuntaan ja huokaisen. Mä mietin että eikö se äiti muistanut tänään jättää mulle kahvia. Kaivan jääkaapista kookosmaitojuoman ja tiskikaapista ison mukin. Kippaan purkin jämät siihen ja heitän sen mikroon. Lämpenemistä odotellessani mä teen itselleni pari leipää ja kaivan samalla suklaakuution heitettäväksi mun kookosmaitoon. Kun mikro kilahtaa sammumisen merkiksi, mä kurottaudun ottamaan mukin ulos, tiputan suklaakuution sekaan ja taiteilen terassille kuuma muki toisessa ja leipälautanen toisessa kädessä. Ulos päästyäni mä näen mun kahvimukin, enkä tiedä pitäiskö mun kirota vai ei. Mä päädyn istumaan huokaisten alas ja syömään aamupalani.

Kesken aamupalan mun puhelin pitää meteliä. Mä vilkasen sitä. Näytöllä lukee caps lockilla kirjoitettuna että lähtö on vartin päästä. Mä vilkaisen mun kahvia ja sitten mun kaakaota. Mä en ole ehtinyt edes aloittaa niitä. Nousen ylös ja etsin mulle keittiöstä termospullon, johon mä kippaan kahvin ja kaakaon sekaisin. Vien likaiset kupit keittiön altaaseen ja alan vielä käydä läpi mun tavaroita. Mä en löydä avaimia käsilaukusta ja mä alan paniikissa etsiä niitä muualta: jääkaapista, lusikkalaatikosta, taskuista, mikä nyt mieleen tulee, mutta mä en löydä niitä mistään. Mua turhauttaa ja mä saatan huutaa ääneen. Sitten mä tyydyn vaan mutisemaan kirosanoja saksaksi samalla kun tarkistan että edes lompakko on mukana ja valitsen samalla taksin numeroa. Sitä lompakkoa tarkistaessani mä huomaan mun avaimet siellä käsilaukussa lompakon alla. Mua naurattais jos mua ei ärsyttäis niin paljon. Puhelin ilmoittaa että pitäis olla menossa jo ja mä juoksen kiskomaan kengät jalkaan ja nahkatakin niskaan.

Mä ajan vähän liian lujaa. Mulla on kiire, oon myöhässä ja mun kaasujalka on raskas. Mun onneni on, ettei vastaan tuu poliiseja tai kameratolppia. Onneksi mä en asunut Saksassa niin kauaa, että olisin saanut ajokortin. Muuten olisin ehtinyt tottua autobaanoihin ja Suomessa ajaminen olis tuskallista. Mun stereot huudattaa metallia ja mä hörpin mun kaakaokahviani. Kampuksen pihalle pysäköidessäni olen vaan vartin myöhässä, mikä mun mittapuulla on täysin ajallaan. Mä kiirehdin käytävien läpi oikeaan luentosaliin ja istahdan takariviin reunapaikalle.

Se päivä kuluu luennoilla. Mä yritän keskittyä, mutta mun ajatukset karkailee. Sitten mä karkailen. Mulla olis projekteja tehtäväksi, mutta mua ei jaksa kiinnostaa. Deadline ei oo vielä niin lähellä, että mä muistaisin ajatella niitä. Kun mun ajantajuni on now ja not now, ne menee not now -osastoon.

Se onni mulla on mukana, ettei mun tarvi viettää ihan koko iltapäivää luennoilla. Mä pääsen tallille jo ennen kuutta. Mä en aja ihan niin lujaa kun yliopistolle mennessä, mutta hitaus ei ole mun suosikkiasioita ja ylinopeutta esiintyy ihan varmasti. Auburnin parkkipaikalla mä hylkään mun repun autoon ja kaivan jostain takapenkin romukasasta mun tallitakin, ratsastushousut ja -kengät. Tavarakasa sylissäni mä marssin loungeen ja vaihdan mun vaatteet. Sen jälkeen mä keitän itelleni kahvia. Mä näin kyllä porukkaa tallin puolella ja pihallakin, mutta mun kahvituokion aikana kukaan ei eksy loungeen asti. Niin mä vaeltelen kahvikuppeineni ympäriinsä, läikytän vähän kahvia lattialle ja pohdiskelen syntyjä syviä. Mennessäni mä ehkä muistan pyyhkiä läikyttämäni kahvin. Yleensä en, mun ajatus on karannut jo tärkeämpiin aiheisiin. Mukin mä sentään pesen.

Tarhassa Rilla kävelee mua vastaan. Mä hymyilen sille, juttelen vähän. Pujotan riimun päähän ja vien hevosen tammatallin sisäpihalle. Kiinnitän sen puomiin ja alan harjata. Pitkiä ja voimakkaita harjanvetoja. Pöly ja irtokarvat pöllyävät vaan kun mä määrätietoisesti ja tehtävääni uppoutuen vietän pitkän tovin Rillaa puunaten. Samalla mä juttelen tammalle päivän kuulumiset, syvälliset ajatukset, tulevaisuuden suunnitelmat, etenkin sen miten mä odotan kesän purjehduksia ihan älyttömästi. Oikeesti. Siitä on taas monta kuukautta kun oon nähny purjeveneen muuten kun kuvissa. Kaipaan sitä tunnetta kun saadaan uudella porukalla isopurje ekaa kertaa nostettua ja mennään lujaa, hypätään keulapuomilta uimaan, oksennetaan kilpaa, istutaan yövahdissa tuijottamassa tähtitaivasta kun muuta ei nähdä ja purjeditaan vaan asteluvun mukaan. Kun on kylmää ja kurjaa, sataa vettä ja kaikki on alusvaatteitaan myöten läpimärkiä, mutta silti kaikilla on kivaa koska porukka on hyvä.

Mä palaan takaisin Auburniin vasta kun joku sanoo jotakin. Ei mulle, mutta toisen ihmisen läsnäolo palauttaa mun kauas karanneet ajatukset takaisin siihen missä nyt seison. Huokaisen vähän surumielisesti ja heti perään vakuuttelen Rillalle, että kyllä mä siitäkin tykkään, ei sen tarvi olla huolissaan. Sitten mä palaan höpöttelemään kevyemmistä aiheista.

Illalla kun mä ajan tallilta kotiin, mä teen nälkäkuolemaa. Matkalla meinaan poiketa hakemaan ruokaa jostakin, mutta äiti soittaa ja sanoo että se on tehnyt iskän kanssa ruokaa. Niin mä ajan suoraan kotiin, parkkeeraan mun auton meidän pihalle vähän syrjään, koska oon viimenen joka lähtee aamulla. Kotona, kun mä avaan oven, mua on vastassa meidän länsisiperianlaika Siru, joka hyppii vähän turhan innokkaasti mua vasten. Mä nauran sille ja komennan sen alas. Se oli huono metsäkoira ja tuli meille kodinvaihtajana. Meillä siitä on kuoriutunut ihan kiva seurakoira. Äiti harrastaa sen kanssa tokoa ajanvietteeksi.

Kun mä oon saanut kengät pois, Siru kiikuttaa mulle porolelun. Mä leikin sen kanssa hetken, ennen kun äiti tulee ja muistuttaa mua ruoasta. Mä rapsutan koiraa ja painun käsienpesun kautta keittiöön. Illan ruokana on nuudeliwokki ja iskä on tehnyt jälkiruoaksi marenkia. Me istutaan yhdessä pöydän ääreen ja jutellaan siinä ruokaillessa päivän kuulumiset. Tiskikoneen täyttö jää mun harteille, koska en ruokaa ollut laittamassa. Vähän pitkin hampain ja hitaasti mä sen teen, mutta ei muukaan auta.

Ruoan jälkeen mä menen huoneeseeni, avaan koneen ja alan kattoa mun projekteja. En oikeesti, avaan vaan Netflixin, kaivan itelleni jonkun sarjan ja teen kymmentä muuta asiaa pari tuntia.

Yhdentoista kieppeillä mä otan ja nousen viemään Sirun  lenkille. Ulkona on mukavan viileää ja hiljaista. Mä en tee etukäteen mitään suunnitelmaa vaan me kävellään ja juostaan sen mukaan miten mieli tekee. Siinä aamuyöstä joskus yhden aikaan me sitten palataan takas kotiin. Siru painuu lepäämään ja mä suuntaan taas huoneeseeni. Nakkaan puhelimen lataukseen ja alan lukea kirjaa. Joskus kolmen maissa mä nukahdan se kirja kädessäni sängyn viereen lattialle. Jossain vaiheessa aamua mä kiipeän sänkyyn odottamaan taas kellon soimista.

Mä hypin kärsimättömänä autonpenkillä turvavyön sallimissa rajoissa.
”Sindwirschondasindwirschondasindwirschonda?” katkeamaton ja toistuva kysely karkaa mun suusta. Saan vastaukseksi huokauksen, lyhyen ein ja sitten äiti kääntää radiota isommalle. Mä mutristan suutani kiukkuisena ja alan sitten kattoa ulos jalkojani heilutellen.

Länttään mun naaman oikein hienosti ikkunalasia vasten, kun tallin tutut tarhat alkavat näkyä ajoradan varressa. Auto hidastaa ja kääntyy.
”Kannst du bitte nicht?” äiti puuskahtaa ja mä otan mun naamani pois ikkunalasista. Hihitän vähän siihen jääneille jäljille. Äitiä ei hymyilytä. Se päästää mut pois parkkipaikalla ja sanoo tulevansa hakemaan parin tunnin päästä. Mä en kuuntele vaan olen jo puolimatkassa talliin turvaliivi ja kypärä kainalossani.

Tallissa mä juoksen katsomaan hevoslistan. Mulle on tänään määrätty Amadeus, sellanen pörrönen pieni haflinger. Se on ihan kiva. Mä pudotan mun varusteet satulahuoneen lattialle ja kiipeän korokkeen avulla ottamaan Amadeuksen riimunnarun naulakosta. Sitten mä menen hakemaan sitä tarhasta.

Amadeus on tietysti tarhan perimmäisessä nurkassa. Mä lähden harppomaan sitä kohti, mutta aina kun meinaan päästä lähelle, se juoksee karkuun. Mua alkaa ärsyttää ja kerran mä heitänkin kiukustuneena riimunnarun maahan ja poljen jalkaani sen päällä. Mutta ei auta, niin mä nostan kuraisen narun takaisin käsiini ja yritän uudelleen. Muistan että mulla on karkki takintaskussa ja houkuttelen Amadeuksen sillä luokseni. Kiinnitän narun sen riimuun sillä välin, kun ruuna mutustelee karkkia.

Tallissa mä kiinnitän Amadeuksen hoitopaikalle ja alan harjata sitä. Se on ihan kurainen ja mä saan tehdä paljon töitä että siitä tulee puhdas. Amadeusta alkaa ärsyttää mun hitaus ja se alkaa kuopia. Mä komennan sitä tiukasti ja se uskoo mua heti. Kohta mä olen saanut sen puhtaaksi. Musta tuntuu että mun vaatteet on imenyt kaiken kuran Amadeuksen karvasta itseensä. Alan varustaa ruunaa. Nostan satulan sen selkään ja laitan satulavyön kiinni. Amadeus pullistelee, niin mun tarvii tässä välissä laittaa sille suitset päähän. Sen jälkeen mä kiristän vyötä vähän lisää. Sitten mä muistan että tarvii puhdistaa kaviot. Mä haen nopeasti kaviokoukun ja kumarrun puhdistamaan kavioita. Varmaan aikaisempien karkkien takia Amadeus puree mua pepusta. Siis oikeesti. Mä kiljaisen ja sitten nauran, koska mua ei sattunut ja olihan se aika hassua. Laitan Amadeuksen loppuun ja menen sitten pukemaan turvaliivin ja varusteet.

Kentällä mä talutan Amadeuksen kaartoon ja tarkistan vielä viimeisen kerran sen satulavyön. Sitten mä nousen selkään. Ratsastuksenopettaja auttaa mua säätämään jalustimet. Mä lähden käynnissä kiertämään kenttää ja odotan, että muutkin tuntilaiset pääsee liikkeelle.

Meidän ratsastustunti on kiva. Me hypätään tällä tunnilla tosi korkeita esteitä. Ensin me tosin tehdään vähän tylsästi vaan ympyröitä käynnissä ja ravissa, mutta lopputunnista me päästään hyppäämään ja ihan laukassakin vielä. Mun vuorolla Amadeus nostaa laukan tosi hienosti ja mä saan siitä kehuja. Estettä kohti ratsastaessa ruuna menee tosi hienosti, mutta sitten just ennen kun pitäs hypätä, se päättääkin mennä ihan toiseen suuntaan. Mä tipun hiekkaan ja sitä menee mun suuhunkin. Maistuu pahalta. Amadeus pysähtyy vähän matkan päähän ja jää ihmettelemään mun putoamista. Opettaja tarkistaa että oonko mä kunnossa. Mä nousen ylös ja kiipeän takaisin Amadeuksen selkään. Sitten me yritetään uudestaan ja onnistutaan.

Tunnin jälkeen mä talutan Amadeuksen talliin ja kiinnitän sen taas hoitopaikalle. Mä otan siltä varusteet pois ja harjaan sen tosi hyvin. Nappaan sille salaa satulahuoneesta kanssa porkkanan ja annan sen sille. Kun mä olen harjannut Amadeuksen, mä laitan sen karsinaansa ja sitten mä menen pesemään sen kuolaimet. Mä pyyhin myös vähän jalustimia ja satulavyötä ja harjaan kanssa satulahuovan, ennen kun nostan varusteet paikoilleen. Sitten kello onkin jo niin paljon, että äiti tulee hakemaan ja mun pitää lähteä kotiin. Autossa mä kerron äitille kaiken tän päivän ratsastustunnista.

Pöydällä lojuva musitilappuja tulviva kalenterintapainen on saanut päälleen vielä yhden, vaaleanpunaisen lapun, johon on sotkuisella ja huolimattomalla käsialalla kirjoitettu jotain saksaksi. Lapun yläreuna paljastaa kyseessä olevan bucket list, muuta siitä ei sitten välttämättä selvää otakaan. Hieroglyfien tulkinnan asiantuntija, tai siis tässä tapauksessa lapun omistaja, on avannut mietteitään bucket listin suhteen tarkemmin kalenterissaan randomisti valitun päivämäärän kohdalla.

Kesä. Mun suosikki- ja inhokkivuodenaikani. No, oikeestaan se on vaan jälkimmäistä, talvi on mun suosikkini. Mä siedän kesää, koska se on ainoo vuodenaika kun on mahdollista purjehtia. Näin Itämerellä. Mulla ei oo keskellä talvea aikaa lähteä jonnekin Atlantin ylityksille tai Intian valtamerelle, mitä näitä nyt onkaan, vaikka en mä kyllä sellasiakaan reissuja vastustais.

Mä oon päättänyt tehdä tälle kesälle bucket listin. Se ei oo kovin pitkä, enkä tiedä kuinka hyvin mä lopulta päädyn toteuttamaan, mutta jos tulee tylsä hetki niin onpahan mitä tehdä. Yrittää. Katsoa. Ihmetellä.

Ekana mä lisäsin sinne Rillan. Sen kanssa pitää touhuta ja opetella yhteistyötä. Käydä valmennuksissa. Valmistautua kilpailemaan. Vähän mä kyllä epäilen ettei sitä päivää ehditä nähdä vielä tänä kesänä, mutta tehdään niin kuin nähtäisiin. Muttei kuitenkaan liikaa etten mä missaa kaikkia purjehdusmahdollisuuksia.

Niin. Purjehdus. Sitä kanssa. Niin paljon kun vaan mahdollista, kelistä riippumatta. Myrskyssä purjehdusta, tyynellä purjehdusta, kilpapurjehdusta, sunnuntaipurjehdusta. Kunhan vaan alla on meri ja elintilana 40 metrinen teräsalus niin mä olen avoin kaikelle. Okei, voin mä hyväksyä jonkun pienemmän lasikuitupurkinkin, mutta mulla on suosikkini.

Purjehduksen ohessa tulee tavallaan mun seuraava kohtani katsottua. Uudet paikat. Sitä aina pysähdytään jossakin, Rønnessä tai Visbyssä tai Barösundissa. Niiden kiertäminen on mielenkiintosta ja mä haluan kartottaa enemmän uusia paikkoja tän kesän aikana.

Sitten mun on ehdottomasti etsittävä jostain ratsastusjousiammunnan kurssi. Mä en nyt pääse enää eroon tästä ideasta, joten tänä kesänä on löydettävä jostain kurssi ja osallistuttava. Ihan vaan kokeilun vuoksi.

!!! Hyvä tulevaisuuden minä, tää seuraava kohta on äärimmäisen tärkeä, niin tärkeä että se vaatii punasen kynän, alleviivauksen ja huutomerkkejä alkuun. Älä unohda sitä missään tapauksessa. Tarjoa Antonille olut. Mielellään heti tai ainakin hyvin pian, ettei se jää. Hyvä, kiitos. Jos tilanne on jo hoidossa, tämän ilmoituksen voit jättää huomiotta.

Viimesenä mulla on tatuoinnin otto. Noita merimaileja kun on kertynyt ihan kiitettävästi, voin alkaa painaa niitä iholle. Pääskynen jokaista 5 000 merimailia kohden. Mutta tää on kyllä vähän sellanen iso ehkä ja hetken päähänpisto. Joten et nyt varaa aikaa tai marssi lähimpään liikkeeseen vaan nukut yön yli. Ehkä jopa useamman. Äläkä sano että meni jo…

Ystävällisin terveisin,
menneisyyden sinä (minä? me?), toukokuun 30. päivä, vuonna 2019

Ps. Muista ostaa äitin synttärilahja!!! Sen synttärit meni jo (mä tiedän että sä luet tätä vasta niiden jälkeen).

Maisema ikkunan takana on erisävyisten vihreiden mössöä, kun tuijotan ulos katsettani mihinkään tarkentamatta. Sitä luulisi, että tähän ikään mennessä olisi oppinut käsittelemään pettymyksiä niin kuin... No, aikuiset. Vaan ei, mun kykyni käsitellä niitä on ehkä viisivuotiaan tasolla.  Tai ehkä viisivuotiaat on mua valovuosia edellä? Niin tai näin, mun pettymystenkäsittelykyky on mitä on, joten mä tein kuten jokainen velvollisuudentuntoinen aikuinen pettymyksen kokenut viisivuotias ja heti maanantaina pakenin paikalta nöyryyttävän Kalla Cup -kokemukseni jälkeen. En mä sentään laittanut eroilmoitusta Isabellalle ja jättänyt hommaa siihen, vaikka sillä hetkellä olisin niin kovasti tahtonutkin. Mä tyydyin vaan ottamaan itselleni aikalisän tallilta ja lähdin viikoksi suosikkiharrastukseni, no toisen, tai oikeestaan kai se tällä hetkellä pitää kiistatonta ensimmäistä sijaa eikä hevoset oo lähelläkään just nyt, mutta on mulla muitakin, ei kai niitä voi laittaa järjestykseen että en tiedä, toisaalta…

Anyways, mä otin ja poistuin maasta. No, maalta. Ja maasta. Mä otin äkkilähdön merelle, purjehtimaan. Se oli sillä hetkellä paras päätös johon mä kykenin. Kun mun ja mantereen väliin alkoi kertyä merimaileja, mun mieleni tasoittui ja cupin tapahtumat painuivat pois ajatuksista. Mä pääsin tekemään asioita joita mä osaan ja mun mieliala parani tuttujen, turvallisten rutiinien parissa.

Se on mun mielestä ehkä parhaita keinoja saada ajatukset muualle. Paeta kuplaan jossa ei ole muita kun sä, joku kiva pikkukippo (tai vähän isompi purkki) ja sekalainen sakki muita purjehtijoita. Muutaman vuorokauden ajan elät siinä kuplassa jossa on ihan omat rutiininsa ja tapansa, ihmisten kanssa joita et välttämättä tunne, mutta joiden kanssa susta tulee perhe niiden hetkien aikana. Siihen kuplaan on hyvä paeta kaikkea, pettymyksistä velvollisuuksiin.

Mä kaipasin tuumaustaukoa ja sen mä myös sain. Säätila tuntui lukevan mun ajatuksia ja tän kauden viimenen purjehdus oli täydellinen reboottaus. Muutamia saaristopysähdyksiä lukuunottamatta me purjehdittiin koko viikko yötä päivää. Pääasiassa tuuli oli suotuisa ja silloin kun ei ollutkaan, me kryssittiin. Joinain hetkinä tuuli tyyntyi ja me ei päästy eteenpäin edes puolikasta solmua, joten me kelluttiin ja odoteltiin, koska kiire ei ollut.

Mun ajatukseni uudelleenjärjestäytyivät. Pieleen menneet kisat ei oo maailmanloppu, tästä on suunta vaan ylöspäin. Kyllä sen ajatteleminen silti sattuu, mutta ainakin mä oon saanut omat odotukseni kasaan ja uskallan palata taas tallille. Tai… Nyt junassa istuessani mun on helppo kuvitella niin. Nyt kun en oo vielä palannut arkeen ja todellisuuteen. Kuka tietää mitä mä teen sitten kun oikeesti oon takas tallilla. Jos siis uskallan sinne enää ollenkaan. Kyllä mä uskallan, Rillan takia. Ja mä kuitenkin pidän hevosharrastuksesta, enkä mä oo valmis iskemään hanskoja tiskiin. En yksien, en kaksien, enkä luultavasti kymmenienkään pieleen menneiden kisojen takia.

Mä istun autossani ja tuijotan peruutuspeilin kautta takapenkille. Kypärä lojuu pitsalaatikon päällä ja saappaanvarsi pilkistää jonkun mäkkärikassin alta. Toiset säilyttää kamojaan loungen kaapissa, mutta mä en tiedä kenelle ne oikeastaan on tarkoitettu. Hevosten omistajille? Vuokraajille? Sekä että? En mä ole sitä enää tässä vaiheessa kehdannut kysyäkään, joten kuskaan mun kamoja takapenkillä edes takaisin. Eipä se iso homma ole.

Mun ei tarvi mennä tallille tänään tai seuraavaan viikkoon. Rilla on Saksassa. Tai ei vielä mutta sitten kun on. Mä tunnen lievän, eikä nyt välttämättä edes niin kovin lievää, kateuden ja mustasukkaisuuden piston. Sellaisen, jota lapsena tuli kun joku muu koski omaan hoitohevoseen. Mua harmittaa, että Rilla on Saksassa jonkun muun kanssa. Ihan todella harmittaa. Järjellä ajateltuna mä tiedän että muutkin voi ratsastaa sillä eikä se siitä miksikään muutu, mutta no… Välillä mä menen tunne edellä. Just nyt haluan antaa mun sisäiselle, kateelliselle lapselle vallan. Mun hoitohevonen. Vaan minkä sille voi? Ei ole mun hevonen. Valitettavasti.

Mun tarvii keksiä mitä sitä tekee tällä vapautuneella ajalla. Mitä mä tein ennen Rillaa? Mun mielessä käy, että voisin ehkä siivota auton. Nauran ajatukselle ääneen, niin absurdilta se kuulostaa. Vaikka toisaalta, kuka tietää, ehkä mä ehdin tässä viikon aikana tylsistyä niin, että intoudun siivoamaan. Oonko mä huolehtinut talvirenkaat alle? Kai mä tähän mennessä. Mä nousen ulos autosta tarkastamaan asian. Nastarenkaat istuvat kiltisti paikoillaan. Jotain mä oon tehnyt oikein. Ilma on kirpeän kylmä ja mä palaan nopeasti takaisin autoon.

Loputtomiin ei voi kampuksen parkkipaikalla istua. Mä en vieläkään tiedä mitä mä tekisin, kun lähden ajamaan… En edes tiedä minne. Rutiinien muutokset on kuluttavia. Ehkä mun pitäs mennä himaan ja nukkua univelkoja? Mä kuitenkin ajatuksissani ajan keskustaan. Ehkä mä käyn kahvilla. Siihen tulokseen mä tuun kun ajan hiljaksiin pitkin katuja ja annan katseeni tutkailla liikkeitä, joita niiden varrella on.

Parkkeeraan kadunvarteen jonkun tatuointiliikkeen eteen. Ihan sekunnin mietin että jos marssisin sisään ja ottaisin jonkun kuvan, mutta järkiinnyn kuitenkin ennen kuin ehdin sen kanssa pidemmälle. Sen sijaan mun huomio kiinnittyy vieressä olevaan kampaamoliikkeeseen, joka mainostaa vapaita aikoja. Mä en tiedä mitä mä haluan, mutta päätän kuitenkin mennä sisälle. Kai sitä jotain keksii lennosta?

Oven päällä on kello joka kilisee kun mä avaan sen. Vilkaisen kelloa ja katselen sitten ympärilleni. Hiljaista on. Jostain takahuoneesta kurkistaa punapäinen nainen.
”Hei! Kuinka voin auttaa?” se kysyy. Mä en tiedä vielä.
”Öö… Joo, tota. Blondi”, mä sanon ajattelematta, kun mun katseeni osuu seinällä olevaan julisteeseen jossa on blondi malli. Kadun samantien.
”Haha, sori”, mä mutisen ja mietin mitä haluan: ”ajattelin ihan hiustenleikkuuta.” Punapää nyökkää.
”Oliks sulla mitä mielessä?” Kampaaja viittaa mua istumaan tuoliin ja mä teen työtä käskettyä.
”No siis…” Mä mietin hetken aikaa koska en tiedä vieläkään miksi mä lopulta edes oon täällä.
”Leikkaa tohon  about olkapäämittaan ja vetää tähän sivulle siilin”, mä sanon elehtien samalla käsilläni visualisoidakseni ajatuksiani. Mä olen joskus salaa jossain mieleni perukoilla miettinyt asiaa, mutta en ole saanut aikaiseksi kokeilla.

”Vaikea ero?” kampaaja yrittää jutustella alettuaan leikkaamaan. Mä katson sitä peilin kautta hetken aikaa.
”Eikö se oo vaan Hollywood-juttu, että hiukset uusiksi kun erotaan?” mä ihmettelen ääneen.
”Voi kuule, tietäsitpä vaan”, nainen sanoo ja pudistaa päätään. Naurahdan.
”Joo, ei. Mulla on vaan tylsää”, mä tuumaan. Tuntuu hassulta kun joku häärää saksien kanssa mun hiusten kimpussa. Mä kuulen leikkausäänen ja voin vaan kuvitella miten suortuvia sataa putoilee lattialle. Hetken aikaa mua harmittaa, koska oon elänyt suurimman osan elämääni pitkien hiusten kanssa. Vaikka kasvaahan ne takaisin.
”Rohkea veto”, kampaaja sanoo.
”Enemminkin harkitsematon”, hymähdän ja mietin meinasko se jotain. Jos se on sitä mieltä ettei tää sovi mulle, mutta ei viitsi maksavalle asiakkaalle sanoa asiasta? Olisko mun pitänyt vaan pyytää latvojen siistiminen? Ei pitäs toteuttaa näitä ideoita tylsyyksissään. No, ainakaan tää ei oo mikään tatuointi.

Sen enempää me ei vaihdeta sanoja, loppuaika kuluu hiljaisuudessa. Vain radio rikkoo sen, soittaa taustalla jotain iskelmäkanavaa. Mä istun niin aloillani kuin vain kykenen. Ajatukset risteilee mielessä keskeneräisistä tehtävistä Kalla cupin viimeiseen osariin – onneksi se on ohi – ja siihen miten Rilla pärjäilee. Mä olen päivitellyt tasaisin väliajoin tuulisovellusta tarkastellen sieltä tuulennopeutta ja aallonkorkeutta ja ennusteita siitä miten ne kehittyvät. Keli ei vaikuta kohtuuttomalta, mutta epäilen silti että joku on merisairas joka tapauksessa. Olen myös saattanut ottaa Rillaa Travemündeen kuljettavan aluksen seurantaan VesselFinderissa. Ehkä. Stalkkerin vikaa vai puhdasta merenkulullista uteliaisuutta? Kuka tietää. Kaikkeen sitä aikaansa käyttääkin. Ehkä mun pitäis vetää tiistaikännit, en ehtisi huolehtia uppoaako Rillaa kuljettava peltipurkki vai ei.

“Valmis, mitäpä tykkäät?” Mä palaan mietteistäni maanpinnalle ja katson peiliin. Kallistan päätäni, hiukset heilahtavat mukana. Näyttää hassulta. Tuijotan intensiivisesti uutta kampausta päätäni käännellen. Ei näytä pahalta. Näyttääkö?
“Siitä tuli kiva”, sanon ihmeteltyäni hetken aikaa ja hymyilen. Ei se kovin huono päätös ollut. Leikata. Olo tuntuu oikeestaan aika uudelta, kuin olisin uusi ihminen ja persoona. En ehkä sentään, mutta tästä on hyvä jatkaa tekemään... Jotain.

Mä istun lattialla ja tuijotan reissussa rähjääntynyttä putkikassia vaativasti, toivoen, että se maagisesti täyttyisi itsestään. Valitettavasti se ei – mun hartaista toiveista ja rukouksista huolimatta – suostu yhteistyöhön. Huokaisten mä kaadun selälleni lattialle vaatteiden sekaan makaamaan. Puolet niistä on menossa pyykkiin ja toinen puoli pitäisi laittaa kaappiin, mutta mä en tiedä kumpi on kumpi ja sitten on vielä se kuuluisa tuoli joka on ääriään myöten täynnä, eikä siihen uskalla koskea koska se romahtaa. Mun pitäis oikeesti tehdä asioille jotain, etenkin jos haluan yhtään puhdasta vaatetta reissuun. Tosin mä en tiedä yhtään mitä mä edes tarvitsen mukaan Saulkrastiin. Tai Ma–…

Makkara?

Ei. Ruotsi. Ruotsiin. En tiedä mitä mä tarvitsen Ruotsiin.

Niin. Pakkaaminen. Kaiken reissaamisen kamalin puoli. Mä en oo koskaan oppinut sitä. Mulla on aina liikaa tavaraa ja silti puuttuu vaikka ja mitä. Kahdet bikinit ihan vaan siksi että toiset saattaa hajota tai likaantua? Check. Ei sillä oo väliä vaikka reissu oliskin Antarktikselle. Puhelin, läppäri, puoli kirjastoa ja yksityinen sirkus? Tietenkin, ei sitä vaan voi tylsistyä. Väliäkö sillä ettei niistä käytetä mitään koko matkan aikana ja ne on vaan tiellä koko ajan. Hammasharja ja -tahna? Joo ei, vähintään ne jää matkasta. Todennäköisesti myös hiusharja ja ne hiuslenkit jotka oli ensimmäisenä pakkaavinaan. Hyvällä tuurilla suihkusaippua on kassissa, mutta sillon se myös valuttaa itsestään puolet vaatteille.

Kauppa on ensimmäinen osote riippumatta siitä miten hyvin on pakkaavinaan, kun aina puuttuu jotain mitä tarvii.

Onko olemassa ammattipakkaajia? Joku jolle vois maksaa siitä että se pakkaa mun reissuihin järkevän määrän järkeviä asioita joita tarvin? Oiskohan tässä maailmaa mullistava bisnesidea?

Mä kurotan puhelimen sängyltä. Mun pitää selvittää mitä ja miten pakata ja kirjottaa lista. Ei kovin hankalaa, kun kaikki tieto on käden ulottuvilla.

Seuraavan kerran mun kattoessa kelloa, oon aika melko varma siitä että aikakoneita on olemassa. Vuorokausi on vaihtunut ja ollaan pitkällä perjantaiaamuyössä.

Enkä mä ole vielä pakannut edes yhtä sukkaa. Onko väärin lähteä reissuun pelkän passin ja lompakon kanssa?

Suurin osa ihmisistä on jossain muualla kuin hevosrekkojen lähettyvillä, mikä tuntuu absurdilta, koska mä en muista koska viimeksi olisin ollut jossain missä ei ollut kahta sataa muuta ihmistä. Mutta tää passaa mulle paremmin kuin hyvin, mun mittani on jotakuinkin täynnä ja tarvitsen aikaa yksin ajatusteni kanssa. Livingin tiloissa mua ei kuitenkaan huvita roikkua, joten säätä uhmaten mä istun kirkkaankeltaisessa purjehdustakissa hevosrekan portailla. Mä enemmän tunnen kuin kuulen huppua vasten ropisevat sadepisarat, mutta purjehtijana mä olen säänkestävä enkä parista pisarasta viitsi välittää. Oikeastaan se on aika kotoisaa. Vesisade, vesi. Voin hetken aikaa kuvitella istuvani jossain keskellä merta kaukana kaikista ihmisistä.

Välillä joku ukkosen jyrähdyksen tapainen tunkee kuulokkeissa huutavan musiikin ohi mun tajuntaani ja saa mut vilkaisemaan ylös ratsastussaappaista joiden puhdistamiseen mä uhraan huomattavasti enemmän energiaa ja aikaa kuin olisi oikeasti tarve. Mun ajatukseni pyörivät huomisessa startissa. Onneksi mun ei tarvi kisata tässä säässä. Vaikka ei sitä voi olla varma miltä huomenna näyttää, mutta ennusteen mukaan kelin pitäis olla ihan siedettävä. Ehkä mä kyllä salaa toivon luonnonkatastrofia iskeväksi.

Millä todennäköisyydellä tänne iskee tulva tai hurrikaani, tai jotain, että ainakin maastoesteluokka perutaan?

Mä en ymmärrä miks mä kuvittelin tän olevan ensinkään hyvä idea. Mun olis pitänyt ajatella kahdesti kun päätin hylätä kaikki tän kauden purjehdukset ja panostaa ratsastukseen. Jos (kun) nyt mokaan, niin mulla ei oo mitään mihin paeta mantereelta. Vaikka ainahan voi lähteä Tallinnan risteilylle. Tosin se on ihan perseestä. Ehkä mä vaan etsin kalastusaluksen jonne muutan enkä vilkaisekaan enää taakseni. Ellei luonnonkatastrofi sitten iske ja peruuta huomista. Maailmanloppu. Yksi sellainen kiitos.

Taputus mun olalla herättää mut ajatuksistani. Katson tulijaa hupun alta.
“Ai, moi”, sanon ja pudotan kuulokkeet alas kun tunnistan sen Antoniksi.
“Moi, väistätkö?” se sanoo, näyttäen kisavarusteissaan kärsivän sadekuurosta vähän enemmän kuin minä. Nyökkään, päästän miehen kiipeämään rekkaan ja päädyn siirtymään itsekin sisälle. Voin ehkä tehdä jotain hyödyllisempää kuin hinkata samaa saapasta toiset puoli tuntia. Esimerkiksi lähteä metsästämään ruokaa ja ehkä vilkaisemaan päivän loppuja luokkia, mitä siellä enää on, PSG? Kiertämään expo-aluetta ja tuhlaamaan holtittomasti rahaa jota mulla ei ole? Houkuttelevia vaihtoehtoja kaikki. Paitsi että niissä on ihmisiä.

“Miten startti meni?” mä kysyn Antonilta nakatessani saappaat mun punkan vallanneen tavarakasan päälle ja alan kaivella jonnekin sen kaaoksen sekaan hukkaamaani kulkulupaa. Rilla tarvii kävelyttää ja huoltaa, joten mä voin ainakin hetkeksi paeta sen seuraan ihmisiltä. Jos en oo lopullisesti kadottanut sitä helvetin kulkulupaa. Hetken aikaa mun mielessäni orastaa ahdistus sen häviämisen takia, mutta ennen kuin tunne ehtii kasvaa täysimittaiseksi paniikiksi, mä löydän sen. Helpotuksesta huokaisten mä käännyn ympäri. Mulla ei ole mitään hajua siitä mitä Anton on vastannut, koska unohdin kuunnella. Hetken mä seison hämmentyneenä aloillani, ennen kuin hymähdän ja nyökkään, toivoen että se on soveltuva reaktio.
“Rilla kutsuu”, sanon sitten heilauttaen kulkulupaani ja livistän sen suuremmitta puheitta ulos.

Jaba-aluetta kohti harppoessani lasken tunteja siihen, että pääsen himaan, pois rekoista, kilpailuista ja ihmisten ilmoilta.

lauantai 19.12.2020
kuningasidea
#talvipäivänseisaus #mitenmeni

“Mulla on idea”, Teemu ilmoittaa istuessaan aamupalapöytään Geen viereen. Nainen makaa puoliksi pöydän päällä ja näyttää toivovan kuolemaa. Beachpartyissa tuli ehkä otettua muutama liikaa, jos päätä takovasta moukarista voi mitään päätellä. Saksalainen sihahtaakin Teemulle käskyn olla hiljaa ja hapuilee sitten vieressä olevaa lasillista appelsiinimehua.
“Anna mä kerron, oon sitten”, mies naurahtaa ja jatkaa:
“Kun mä en muistanut sitä synttärilahjaa sulle hankkia…”
“Oon ikuisesti katkera siitä”, Gee tuhahtaa väliin, “ja sä puhut edelleen liian lujaa.”
“Joo, tiedetään, syvimmät pahoitteluni tästä hirvittävästä virheestä”, Teemu pyöräyttää silmiään ja laskee äänenvoimakkuuttaan.
“Joka tapauksessa, mä mietin, että jos koittasit Purkkaa. Kävisit ratsastamassa sillä joku kerta. Niin kun synttärilahjana.”

Ja nyt sitä sit istutaan tässä, Rilla vaihtuneena kolme numeroa isompaan ruunivoikkoon oriin. Gee hypistelee ohjia käsissään, elämänvalintojaan katuen. Mikä helvetin idea tääkin oli olevinaan? Ratsastaa nyt käytännössä vieraalla hevosella kilpailuissa. Ei tähän ihan kylmiltään tai yhden ratsastuskerran jälkeen olla päädytty, mutta voisko näitä kuningasideoita joskus harkita kahdesti?
“Mä en voi ratsastaa. En osaa enkä pysty”, tummaverikkö parahtaa Teemulle joka on auttanut naisen satulaan.
“Hyvinhän sulla satulassa istuminen näyttää sujuvan”, mies hymähtää.
“Joo, muuhun en sitten kykenekään. Jos yhtään seurasit mun ja Rillan suoritusta, niin tiiät se oli melkein hylätty. Kusasen Purkan kanssa vielä pahemmin, en mä voi lähtee sillä tonne”, Gee manaa. Purkka huokaisee naisen alla ja tönäisee vieressä seisovaa omistajaansa päällään. Sitä kyllästyttää.
“Sitten kuset, ei se maailmaa kaada”, Teemu kohauttaa harteitaan ja silittää orin turpaa.
“Mutta irti tästä sulla ei oo luistamista, sori nyt vaan. Mä en voi voittaa meidän vetoa jos sä et ratsasta.”
“Ihan ku sillä viimeviikkosella tuloksella voitettas mitään vetoja.”
“Ehkä voitetaankin, kovasti sä ainakin tunnut tahtovan perääntyä mieluummin kun ratsasta. Pitäskö tulkita niin, että sä tiedät häviäväs tän?”
“Anteeks? Ei, ehei. Tiedän että mä en häviä tätä.”
“Todista se sit”, Teemu sanoo haastaen. Gee ei vastaa, tuhahtaa vain ja pyytää ratsunsa liikkeelle siirtyen Kastanja-areenalle verryttelemään.

“...seuraavana Vogel & Bubblegumwar GEA, valmistautuu Kaajapuro.” Vasta kun kuulutus kuuluu kaiuttimista Gee havahtuu siihen, että on ratsastamassa kouluaitojen sisälle toistamiseen samana päivänä. Huolimatta siitä, että päätti toisin Rillan jälkeen. Nainen hillitsee itsensä, ettei kiroa tai näytä keskisormea Teemulle, joka virnistää ilkikurisesti katsomon puolelta, olematta ollenkaan pahoillaan siitä, että huijasi ystävänsä kilpailemaan. Gee mulkaisee miestä rumasti ennen kuin suuntaa huomionsa tulevaan koulurataan. Hän päättää voittaa sen hölmön vedon jonka takia on Purkan selkään päätynyt cupissa istumaan. Päätös, tai pikemminkin siihen lietsonut voitontahto (ja rehellisesti sanottuna myös Geen ärsyynnys siitä, että Teemu sai hänet pyörtämään päätöksensä niin helposti), auttaa saksalaista löytämään kadoksissa olleen keskittymiskyvyn. Määrätietoisesti nainen ratsastaa ruunivoikon ratsunsa kouluaitojen sisäpuolelle. Ratsastajan asenne tarttuu hevoseenkin, tai ainakin se selkään tuntuu siltä, kun ori vaikuttaa heräävän keskittymään kunnolla käsillä olevaan suoritukseen.

Geellä on äärimmäisen hyvä fiilis, kun hän ratsastaa ulos areenalta hetkeä myöhemmin. Purkka toimi lähestulkoon kuin ajatus, ori liiteli ohjelman läpi kuin paraskin kouluhevonen. Suoritus on kaikin tavoin merkittävästi parempi kuin se, jonka hän ratsasti Rillan kanssa aiemmin samassa luokassa. Naisen sisuuntuminen näkyy myös ratsukon tuloksessa positiivisesti, kun prosentit menevät yli kuudenkymmenen. Saksalainen hymyilee tyytyväisenä sen kuullessaan ja taputtaa ruunivoikkoa oria. Hevonen huokaisee syvään ja venyttää kaulaansa.
“Mähän sanoin että hyvin sulla näyttää se satulassa istuminen sujuvan”, Teemu ilmestyy jostain kävelemään ratsukon viereen.
“Haista paska”, Gee tokaisee hyväntuulisesti ja mies naurahtaa.
“Se oli oikeesti hyvä suoritus”, hän sanoo, “haluatko ottaa uusiks ens vuonna?”
“En helvetissä, mulle riitti tää yks kerta”, Gee vastaa päätään pudistellen.
“Ootko varma?”
“Joo, mä taidan vaan pysyä kenttäradoilla tästä lähin”, saksalainen hymähtää. Kouluratoja ei jaksa kiertää yksinään huvikseen. Tosin Rillan kanssa vois ehkä vielä koittaa. Ehkä.