Kuka sä oikein luulet olevasi?!

Chi ti credi di essere???
Who do you think you are??
Kuka sä oikein luulet olevasi?!


Sabato 18 maggio 2019
Saturday 18th May 2019
Lauantai 18. toukokuuta 2019

Näin kesän kynnyksellä aurinko on kiivennyt taivaalle jo ennen kukon laulun aikaa ja mun yöunet on jääneet vaan muutamaan tuntiin. Isabella kertoi Rillan osallistuvan tänään Kalla Cupiin, joten olen saapunut tallille hoitamaan tamman soveliaaseen kuntoon, kuten kunnon hevosenhoitajan kuuluukin. Varsinaista sopimusta asiasta ei ole tehty, mutta oletan, että oletuksena on se, että hoidan hevosen ilman erillisiä sopimuksia. Lisäksi mun oli joka tapauksessa tultava tallille, kun mulla on myöhemmin ratahenkilöstön tehtäviä hoidettavana, joten Rillan hoitaminen menee siinä sivussa.

Aamut tallilla ovat yleensä ihan mukavia, vaikka en pahemmin ole aamuihmisiä. Tämä aamu tuntuu kuitenkin jotenkin tuskallisen vaikeelta. Syyksi mä epäilen unenpuutetta, aurinkoa ja sitä etten ole vielä saanut vielä edes yhtä kupillista kahvia. Siksi mä olenkin eristänyt itseni maailmasta kuulokkeilla ja keskityn harjaamaan Rillan kiiltelevää karvaa metallimusiikin tulviessa korviini.

Mun täydellinen harjaustuokioni musiikkeineen keskeytyy nuoren tytön ilmaantuessa hoitopaikalle. Nosta käteni napsauttamaan musiikin pois kuulokkeista ja lasken ne sitten kaulalleni kuullakseni hänen asiansa. Tyttö tiedustelee tekemisiäni ja mittailen paikalle saapunutta nuorta hetken ennen vastaamista.
”Miltä näyttää? Hoidan Rillaa”, totean hieman näsäviisaasti ja palautan huomioni takaisin mainittuun tammaan. Se tutkailee maahan laskettuja harjoja uteliaana. Kurottaudun vaihtamaan harjan toiseen ja jatkan sitten tekemistäni.
”Oliko sulla jotain asiaa?” kysyn tytöltä toivoen pääseväni nuoresta nopeasti eroon voidakseni palata kuplaani. Ihmiset ja aamut ovat kammottava yhdistelmä.

Hetken mä mietin olisko mun pitänyt yrittää olla vähän ystävällisempi. Ei se tytön vika ole että mulla on huono aamu. Annan ajatuksen kuitenkin livetä mielestäni. Tehty mikä tehty. Huokaisen hiljaa itsekseni kun kyykistyn harjaamaan Rillan jalkoja. Ilmat on olleet mukavan kuivia joten sen valkoset merkit ovat vain harmahtavan pölyn peitossa. Mä irvistän vähän itsekseni muistellessani kevään kurakelejä.

Mun harjaaminen keskeytyy taas, kun kuulen tytön kilpailevan Rillalla. Jostain syystä olin olettanut, että Isabella ratsastaa tänään, mutta taaksepäin miettiessäni en kyllä muista naisen sanoneen mitään ratsastajasta. Tai ehkä tää pieni yksityiskohta on vaan livahtanut ohi mun korvien. Katsahdan tummatukkaisen suuntaan noustessani taas seisomaan.
”Mihin luokkaan osallistut?” kysyn aidosti kiinnostuneena. Kilpaileminen on kiinnostanut mua aina ja mä tykkään jutella siitä. Vaikka sitten tuntemattoman kanssa aamutuimaan tallipihalla.
”Ja ootko sä paljonkin kisannut Rillalla? Millanen se on ratsastaa? Ootko sä ratsastanut kauankin?” mä esitän lisää kysymyksiä ennen kuin tyttö saa mahdollisuutta vastata ensimmäiseenkään.
”Ota harja jos haluat. On tässä tilaa sullekin. Mutta jos et niin voin mä tän laittaa loppuun, mulla on aikaa ennen kun pitää olla muualla ja Rilla on kiva hoitaa. Ihan sun valinta”, ehdotan tytölle melkein samaan hengenvetoon kysymysten kanssa.
”Mä oon muuten Gee”, lisään vielä loppuun ja pyyhkäisen käsissäni olevaa harjaa piikkisualla. Pölypilvi lehahtaa ilmaan liikkeen seurauksena. Yskin hieman ja huitaisen sitä kädellä sivuun. Suurin osa pölystä tarttuu vaatteisiini, mutta en anna sen häiritä menoani.

”Sehän on arvoluokka?” totean kysyvästi ja jatkan sitten: ”pidän peukkuja sulle ja Rillalle. En tiedä ketä muita sinne osallistuu, mutta veikkaan että pärjäätte hienosti.” En tunne tyttöä tai hänen ratsastustaitoaan, mutta se ei estä minua veikkaamasta.

Harjaustuokioni etenee sujuvasti kuunnellessani kiinnostuneena tytön kertomusta urastaan Rillan kanssa. Ruunikkotamma alkaa pikkuhiljaa olla siistissä kunnossa.
”Wow! Sullahan on melkoiset meriitit” sanon vaikuttuneena samalla, kun mietin itseäni lapsena. Oma kilpailukokemukseni rajoittuu pieniin ratsastuskoulun kilpailuihin, joissa mainittavaa menestystä ei tullut. Hyväksyttyjä tuloksia toki, mutta silloin kilpaileminen oli toissijaista ja halusin vain viettää aikaa hevosten kanssa. Pääasiassa kiersin kiltisti kehää kaviouralla muiden ratsukoiden seassa uhraamatta ajatustakaan kilpailemiselle.

Hymyilen hieman, osin mietteilleni ja osin tytön analyysille Rillan ratsastettavuudesta. Omaan silmääni hurja täysiveritamma on näyttänyt varsin leppoisalta eläimeltä, mutta ääneen en sitä ilmaise, nyökyttelen vain tyttöä kuunnellessani.
”No, ilmeisesti täytän Isben kriteerit, muusta en sitten tiedä”, naurahdan ääneen pro-kommentin kuullessani. Mielessäni jännitän hieman, Rillan vuokraussopimus on varsin tuore juttu ja mua vähän huolettaa, etten ole riittävän hyvä siihen touhuun. Ääneen en kuitenkaan näitäkään mietteitäni jaa.
”Osallistutko huomenna koululuokkiin vai kilpailetko vaan tänään?” tiedustelen sen sijaan uteliaana.

Viiviksi paljastuneen tytön äidin nimi saa minut naurahtamaan. Aakkosilla nimettyjä kun harvemmin osuu vastaan. Tai ei nytkään, mutta kuitenkin.
”Hauska sattuma”, virnistän ja vaihdan harjan kaviokoukkuun. Kumarrun puhdistamaan kavioita samalla tottumuksesta jalat kunnolla läpi tunnustellen. Rillan jalat tuntuvat siltä kuin niiden kuuluukin.
”Mustakin on mukava tutustua”, tuumaan vilkaisten kaviosta Viiviin päin ja hymyilen ohimennen tytölle painaen hänen nimensä mieleeni. Tulen sen varmasti vielä unohtamaan, mutta jospa se pysyisi edes viisi minuuttia ajatuksissani.
”Mä en kyllä valitettavasti ehdi olla kisahoitajana tänään. Mulla on toimihenkilötehtäviä, oon sidottuna portinvartiointiin ja nostelemaan puomeja loppupäivän”, jatkan sitten pahoittelevasti.

Olen aika innoissani tästä toimesta, vaikka se ei suuren suuri vastuu olekaan ja tarkoituksena on vain huolehtia kilpailuiden sujuvuudesta. Mä ja sujuvuus harvemmin sovitaan samaan lauseeseen, mutta mä olen vakaasti päättänyt tänään todistaa itseni olevan väärässä sen suhteen. Ei viimekertainen verkkavalvojan hommakaan ihan katastrofiksi osoittautunut vaikka niin olin alkuun epäillytkin. Miksipä tämä päivä ei siis sujuisi myös? Mun ajatus vähän karkaa pohtimaan päivän hommaa ja havahdun mietteistäni vasta, kun Rilla alkaa varovaisesti nykiä ylhäällä pitelemääni jalkaa. Mutisen tammalle pienen anteeksipyynnön ja taputan sen kylkeä laskettuani jalan takaisin maahan.

”Kuulostaa hyvältä, tsemppiä sinne koululuokkaankin. Mä muuten huomenna ehtisin groomiksi jos sulla on tarvetta”, sanon ääneen Viiville ja lähes välittömästi kadun sanojani. Haluanko mä muka todella herätä aikasin sunnuntaina aamulla? Rehellisesti sanottuna en, mutta minä ja suuri suuni. En nyt enää kehtaa sanojani ottaa takaisinkaan, joten tässäpä sitä sitten taas. Huokaisen hiljaa itsekseni.

”Nää toimihenkilöhommat on kyllä ollut ihan... Mukavaa vaihtelua, sen kerran mitä oon ite aikasemmin ollu. Näkee vähän kilpailujärjestelyjen toistakin puolta. Kaikenlainen kisahäppeninki on kyllä hauskaa, kiva päästä itekin sähläämää sekaan”, naurahdan ääneen nakatessani kaviokoukun harjakassiin. Alan sitten sormin selvitellä Rillan harjaa, jossa ei kyllä ole takkuja nimeksikään. Tamman silkkisen kauniit jouhet ovat kyllä yksi unelma pitää kuosissa.

Viivi nappaa mun huomioni alkaessaan puhua radan kiertämisestä ja ilmoittautumisista ja sykeröistä. Mieleeni herää kysymys siitä paljonko kello on, joten keskeytän Rillan harjan selvittämisen tarkastaakseni asian puhelimestani.
”Scheiße”, mun suusta karkaa, kun näen kellonajan ja mä ihmettelen mihin kaikki se ylimääränen aika joka mulla piti olla, on kadonnut.
”Mä voin tehdä Rillalle joo pikasesti sykeröt, mutta sen jälkeen mun on pakko juosta”, lupaan Viiville, vaikka hommassa tuntuukin hetken aikaa pieni hyväksikäytön maku. Annan tuntemuksen olla, mielelläni mä Rillan kanssa touhuan. Mun on kuitenkin kiirehdittävä, saan muuten vielä kuulla kunniani, enkä varmasti pääse toimihenkilöhommiin enää ikinä.

”Mä jätän tän karsinaansa kun oon valmis, saat sitten huolehtia sen muuten kuntoon. Onnea radalle, mä pidän teille peukkuja”, totean Viiville olkani yli, alkaessani väkertää sykeröitä paikalleen. Mun onneni on, että sen ensimmäisen epäonnisen kerran jälkeen mä olen kerrankin ollut kaukaa viisas ja harjotellut tätä hommaa, joten sykeröiden teko sujuu paljon varmemmin, nopeammin ja kädenjälkikin on siistiä. Jotenkin mulla on sellanen olo että huonosta jäljestä saisin kyllä kuulla Viiviltä kunniani.