Tie tähtiin! Kouluvalmennus 10.3.

Ryhmä 4
Inna Paakkanen - [ *url=http://valhekuva.net/muut/bansku.html]Banana Mania[/url* ]

Maksu, 589 sanaa
Saavuin tallille todella viime tipassa. Mulla oli vain neljäkymmentä minuuttia aikaa ennen valmennusta. Pika vauhtia kiiruhdin tarhoille, nappasin Banskun narun portin vierestä ja pyydystin orini kiinni. Onneksi Bansku oli vuorattu kaulapalallisella loimella, niin mun ei tarvitsisi kuin nopsaan harjata se lävitse, varustaa ja mennä tekemään alkukäyntejä. Bansku askelsi reippaasti rinnallani talliin ja omaan karsinaansa. Riisuin siltä loimen yltä ja taputin kaulalle.

Viikkasin loimen siististi kuivumaan ja kävin vaihtamassa itselleni talvikenkien tilalle ratsastussaappaat ja muut ratsastusvarusteet. Raipan laitoin kainaloon, kun otin sylini täyteen Banskun treenivarusteita. En kerinnyt siinä tilanteessa olla edes innoissani ostamistani uusista varusteista. Tähän asti me oltiin Banskun kanssa käyty valmennuksissa ihan perus treenivarusteilla. Nyt Tie Tähtiin kisojen kunniaksi olin käynyt ostamassa Banskulle mustat varusteet; pintelit, korvahupun ja satulahuovan. Se jos mikä olisi varmasti tyylikästä.

Varusteet sylissä palasin orin karsinan luokse ja asettelin ne karsinan edustalle odottamaan. Nopeasti vedin orin lävitse perusharjalla, loimen ansiosta orissa ei tosiaan kamalasti likaa ollut, ja puhdistin lumiset kaviot. Harjan ja hännän selvitin ripeästi kammalla. Bansku yritti turvallaan etsiä takkini taskuissa olevia herkkuja, mutta työnsin orin mustan turvan pois tieltä. Hemmottelu odottakoon valmennuksen päättymistä.

Käytävällä taiteilin jälleen kaikki Banskun varusteet syliini ja palasin karsinaan. Siellä taas sain taiteilla niin, että uusi käyttämätön huopa laskeutui ensin orin sään kohdalle ja sen päälle koulusatula. Sekin oli uusi. Mittatilaustyönä valmistettu musta nahkapenkki oli taivas. Olin teettänyt sen heti, kun Bansku oli muuttanut talliin. Satulan jälkeen paikalleen löysi korvahuppu ja sen päälle perus mustat aacheninsuitset. En ollut vielä löytänyt hyviä laadukkaita kankisuitsia, joten perussuitset saivat toistaiseksi kelvata. Onneksi Bansku toimi niillä myös todella hyvin. Remmit kiinni ja sen jälkeen orin jokaiseen jalkaan vielä toistaiseksi karvattomat pintelit.

Vilkaisin nopeasti Polarin aktiivisuusrannekettani ja huokaisin helpotuksesta. Aikaa oli vielä kymmenen minuutin alkukäynneille. Vielä nopeasti hain uuden Sokka Luxuries merkkiä olevan violetin värisen ratsastusloimen. Tarvitsisi varmaan vielä ostaa musta juurikin virallisempaa käyttöä varten.
”Noni, mennääs sit”, sanoin orille, kun naksautin kypärän soljen kiinni.
Tartuin kangasohjista kiinni ja talutin Banskun ulos tallipihaan. Kiristin vyötä vielä parilla reiällä ja laskin sen jälkeen vasemmanpuoleisen jalustimen. Nostin saappaani hopeiselle jalustimelle ja ponnautin itseni mustaan koulupenkkiin. Bansku liikahti hieman, kun laskin toisenkin jalustimen, mutta lyhyt pidäte piti orin paikallaan. Toinenkin saapas tavoitti pian jalustimen ja painoin violetit kannukseni Banskun kylkiin. Ori lähti reippaasti liikkeelle ja myötäilin sen käyntiaskelia.

Pysyttelin maneesin lähistöllä ja huomasin valmennuskaverini saapuneen paikalle. Tyttö talutti tummanrautiasta tammaa. Ennen kuin kerkesin tervehtimään, maneesin ovet avautuivat ja edellinen ryhmä poistui. Heilautin kättäni Julialle, joka poistui maneesista viimeisenä. Tervehdyksen saatuani, ratsastin Banskun maneesiin ja päästin sen kävelemään uralle. Jätin myös ratsastusloimen katsomon laidalle.

”Ja ohjat käteen, hopihopi”, Amandan ääni kuului maneesin ovelta terävänä.
Onneksi olin kävellyt Banskun kanssa etukäteen. Keräsin ohjat tuntumalle ja aloin heti ratsastaa Banskua kunnolla. Kulmat tein mahdollisimman huolellisesti, tahdin pidin reippaana ja koko ajan pidin tuntumalla pientä liikettä, jotta ori pysyi kuulolla. Kaikki huolellisuus ei tuntunutkaan riittävän Amanda Sokalle.
”Inna, mitä tuo on? Ohjat nyt tuntumalle! Koko ajan ne ohjat vain valuu entistä enemmän! Ratsasta sitä eteen. Missä pirussa ne jalat nyt menevät?”
Siinä vain pari valitusta, mitä Amandan suusta kuului ja se turhautti todella. Jo ensimmäisen puolin tunnin jälkeen olin varma, että en todellakaan siirtyisi Amandan valmennukseen. Ellei Daniel valmentaisi meitä, etsisin valmentajan jostain muualta.

Siirtymisissä Bansku tuntui todella keveältä. Se siirtyi käynnistä hyvin raviin ja takaisin, sama ravi- ja laukkasiirtymisissä. Ainoa vain, että valmentaja oli jälleen erimieltä.
”Sen jalat laahaa, Inna”, Amanda huokaisi turhautuneena ja pinnistin mieleni, etten itse kohta räjähtäisi.
Loppuvalmennusta epätasaisien pysähdyksien ja siirtymisien keskuudessa voisi kuvailla hyvin epäonnistuneeksi. Paria ihan hyvää siirtymää tai pysähdystä ei voisi edes liittää onnistuneen valmennuksen kanssa samaan lauseeseen.
Tämäpä lähti hyvin liikkeelle.

Ryhmä 2
Nita Merisalo - [ *url=http://sunnuntai.esy.es/auburn/armi.html]Audrey v. Helmwald[/url* ]

672 sanaa

Ryhmä 3
Julia Luoti - [ *url=http://kanelipulla.net/j/valerie.html]Valerie[/url* ]

Helppo B: Julia Luoti - Valerie, 589 sanaa #tietähtiin

Mä olin mielessäni päättänyt, etten osallistuisi kisoihin ennen kenttävalmennusleiriä. Mutta tässä mä taas olin, ilmoittautuneena Tie Tähtiin -skaban tallijoukkueeseen. Viimevuotisen Tähtiratsukko-tittelin voittaminen ei minulle vielä riittänyt, vaan halusin tavoitella myös tämän vuotista palkintoa. Onnekseni myös Inna oli hurahtanut mukaan, kerrankin ilman painostavia sanojani. Hänestä ja uutukaisesta Banskusta riitti varmasti vastusta muille ratsuille, oriin korkeahkon koulutustason ansiosta. Emme sentään kisanneet samassa luokassa, joten suurimmilta katkeruuden puuskahduksilta pystyttiin välttymään.
Kilpailuihin osallistuminen ei toivon mukaan rasittanut nuoren hevosen mieltä liikaa. Ainakaan tiheentyneestä treenimäärästä Valerie ei ollut väsähtänyt sen kummemmin kuin ennenkään, vaan keräsi yllättävän nopeasti itseensä ylimääräistä virtaa pitkistä maastoreissuistamme huolimatta. Enemmän olin tullut siihen tulokseen, että osallistumisella oli tamman ratsunuralla vain positiivisia vaikutuksia.

Yksi ainoa asia meiltä kilpailujen alla vielä puuttui. Se ei ollut voitontahto tai vajavainen kisakunto, vaan ihka aito ja oikea kisahoitaja. Innan lupaukset olivat pitkälti ilmoille heitettyjä ehdotuksia, jotka tuskin koskaan toteutuivat. Muut tallilta saamat ystäväni taas kilpailivat meidän kanssa, joten niitäkään ei tähän hätään hoitajiksi saanut. Ehkä me tytöt loppujen lopuksi pärjättäisiin parhaiten ihan kaksin, ellei kukaan lukenut pohtivia ajatuksiani ja tullut anelemaan päästäkseen hoitajaksi iki-ihanalle sirkushevoselleni. Tuskin.

***

Pieni, soljuva puheensorina oli täyttänyt tallin käytävän. Vuokraajia ja hevosenomistajia oli yhtäaikaa paikalla useampia. Varustin Valerieta tulevaa valmennusta varten, joka jännitti minua olosuhteisiin nähden oikeastaan paljon. Ex-blondi vastuuvalmentajani vastikään ilmoitti minun siirtyvän miellyttävämmän Sokan valmennettavaksi, enkä voinut olla sisäisesti kiljumatta riemusta. En siis vain siksi, että brunette sattui olemaan hurjan viehättävä, vaan siksi, ettei brunette ruoskinut meitä läheskään niin paljon koulukiemuroilla kun vannoutunut kouluratsastajasisarensa. Tai no, olisin valehdellut itselleni, mikäli kielsin Isabellan viehättävyyden olevan riemun syistäni mitättömin.

Kapusin nuoren hevoseni selkään maneesissa, jossa Ellen jo kävelytti nuorta irlannintyöhevostaan. Blondia suomenruotsalaista en ollut tallilla muuten useasti nähnytkään, mutta kilpailujen alla se treenasi tunnetusti hemmetin ahkerasti. Välttelikö nainen edelleen Amandan kohtaamista syksyllä järjestämänsä episodin takia, tiennyt sitä en. Eipä se minulle oikein kuulunutkaan, kunhan uteliaana mietiskelin omassa vilkkaassa mielessäni.
Isabella toitotti alusta pitäen, ettei me lähdetty kisaamaan huviksemme. Meillä oli selvä  suunta tähtäimessä, voitto. Nieleskelin hermostuneena enkä enää tiennyt, olinko niin innoissaan valmentajan vaihdosta. Oliko kahdesta ratsuksi opettelevasta nuoresta pieksämään muut kilpailijat?
Näh, tietysti olin innoissani. Olihan perijätär pukeutunut vartalonmuotoja nuoleviin farkkuratsastushousuihin ja sen pitkä, lainehtiva tukka kehysti kauniisti meikattuja kasvoja. Olin siis enemmän innoissani, kun aikoihin. Kyllä me vielä voitto kotiin tuotaisiin.

Päänvaivaa tuottavat kiemuraurat olivat koko valmennuksen pääidea. Nuori rautakanki sai ainakin sopivasti jumppaa tulevaa varten, sillä asetuksia piti olla tekemässä joka välissä. Hyvän tovin ravilämmittelyn jälkeen Valerie olisi taipunut vaikka kolikon ympärille, mikäli se olisi ollut tarpeen. Ylpeys kohosi kasvoille hymynrippeenä, syystäkin. Koskaan ennen ei puoliveritamma ollut niin notkea, kuin Isabellan kouluvalmennuksessa.
Isabella vaati meiltä tarkkoja suorituksia, joita hiottiin hyvin lähelle täydellisyyttä. Turhasta täsmällinen tummaverikkö ei nipottanut, vaan tiesi tasan tarkkaan meidän heikkoudet ratsukkona.
Katsomoon oli valmennusten välissä ilmestynyt aiemmin päivällä tapaamani Purtsilainen, Jusu. Se aavistuksen viimeistelemätön naisenalku vilkuili poistuvia ja saapuvia ratsukoita uteliaasti. Oliko sen porukat oikeasti nimenneet lapsensa Jusuksi? Joka tapauksessa, sain nerokkaan idean tyhjänpanttina oleilevan tytön päänmenoksi.
"Hei, Jusuhan sä olit?" Kysyin ystävällisesti katsomoon istuutuneelta brunetelta.
"Joo", hän vastasi enempää miettimättä. Ehkä sen nimi tosiaan oli vain yksinkertainen Jusu.
"Tahtoisitko tulla meidän kisahoitajaksi? Sulla on kumminkin kokemusta nuorista ja Valerie on suhtkoht helppo tapaus", selitin kaikessa lyhkäisyydessään.

Nuori nainen näytti siltä, ettei se osannut kieltäytyä, muttei toisaalta olisi välttämättä ensimmäisenä suostunutkaan. Nita saapui sopivasti paikalle keskeyttämään meidät, että Jusu sai pelattua aikaa vastaukselleen.
"Mullekin kelpais auttavat kädet", Merisalo totesi naurahtaen. Nyt ruskeaverikkö tuntui olevan jo varma vastauksestaan, sillä nuoremmat tytöt ilmeisesti tunsivat toisensa.
"Voi, siinä tapauksessa, mikä ettei", Jusu kiekaisi suostuvansa hoitamaan ensisijaisesti ystävänsä koulutammaa. Ymmärsin, että ehkä siinä sivussa myös pitelemään minun ratsuani. Nojaa.

Ryhmä 4
Fiia Vierre - [ *url=http://seppele.piirroshevoset.com/hevonen.php?id=56]Étonnant[/url* ]

Ryhmä 2. Helppo B
Minka ja Hani, 566 sanaa, #tietähtiin

Meille oli Hanin kanssa alkanut kunnon kuntokuuri Nakamoan vieroituksen jälkeen ja nyt tähtäimessä olivat jo ensimmäiset kisat. Olimme ottaneet osaa Tie Tähtiin -kilpailusarjaan muutamien muiden Auburnilaisten kanssa ja nyt olisi vielä reilu viikko aikaa saada Hani kilpailukuntoon.

Hanin kunto on pysynyt mammaloman läpi yllättävän hyvänä. Ennen varsomista kävimme vielä tekemässä pitkiä käyntilenkkejä ja nopeasti Nakamoan syntymänkin jälkeen aloin varailemaan maneesia illalla hetkeksi niin, että pääsin liikuttamaan Hanin Nakamoan juoksennellessa vierellämme. Nyt olemme jo reilun kuukauden jättäneet Nakamoaa yksinään karsinaan ratsastuksen ajaksi ja normiliikuntaan olemme kokoajan matkalla nyt kun varsa on vieroitettu.

Olen pari kertaa viikossa ottanut Hanin kanssa kuntotreeniä reippaammin ravaillen ja laukkaillen, kerta viikossa olemme pyrkineet maastoon ja loput ratsastukset ollaan treenattu koulukiemuroita. Olen pääsääntöisesti vielä pitänyt ratsastuskerrat puolessa tunnissa, mutta tamma on osoittanut jaksavansa hyvin, joten olemme päässeet pidentämään ratsastustuokioitamme. Tänään edessämme olisi ensimmäinen ratsastus valvovan silmän alla ja kyseessä olisi Tie Tähtiin -valmennus, jonka pitää Isabella.

Olin käynyt kävelyttämässä Hania jo pihalla ennen valmennuksen alkua ja kun edellisen valmennuksen ratsukot poistuivat maneesista, livahdimme sisään muiden ryhmäläisteni kanssa. Nousin nopeasti ratsaille ja Isbe komensi kaikki tekemään itsenäisiä alkuverkkoja. Aloitin käynnissä ratsastamalla Hania huolella erikokoisille ympyröille. Keskityin siihen, että tamma kantaa itsensä koko kuvion läpi, eikä käynnin tahti vaihtele pahasti. Olemme suoraan hypänneet Hanin mammaloman jäljiltä Helppo B tasolle, joten tottakai meiltä odotetaan jo sujuvampaa suoritusta.

Hani oli yllättävän keskittynyt, mutta säpsyili silloin tällöin maneesin katolta tippuvia lumimassoja. Kerran alkuraviemme aikana tamma teki yhden syöksähdyksen eteen, jolloin Isbe mulkoili meitä selvästi pahalla silmällä, mutta korjasin nopeasti ja tein perään todella siistin ympyrän, jolla sain valmentajan ilmeen pehmenemään. Verkkasin Hanin säästeliäästi, jotta se jaksaisi koko valmennuksen läpi, eikä väsähtäisi heti alkuun.

Alkuverkkojen jälkeen Isbe komensi kaikki hetkeksi käyntiin ja selosti valmennuksemme tavoitteet. Teemana olisi kuulemma taivutukset ja suoristukset, erityisesti 3- ja 4-kaarisilla kiemuraurilla, sekä volttikahdeksikoilla. Volttikahdeksikot jäivät hieman hirvittämään itseäni, sillä Hanin tasapaino ei ole tällä hetkellä ihan täydessä terässä, mutta minun pitäisi vain muistaa tukea sitä tarpeeksi, niin varmasti kaikki sujuisi oikein hienosti. Otimme ensin kertaalleen nelikaarisen kiemurauran käynnissä, kun Isabelle halusi hieman katsastaa kaikkien lähtötilannetta. Hani yritti helposti lähteä punkemaan kylkeään ulospäin kaarteissa, mutta napakalla ulkopohkeella sain tilannetta hyvin korjattua. Suoristukset nuori tamma teki siististi, vaikka aina kiihdyttikin ihan aavistuksen käyntiään.

Siirryimme seuraavaksi raviin ja tuntui että samalla sekunnilla kaikilta levisi pakka. Isabella alkoi hieman tulistua kiemurteleviin ratsuihimme ja piti parin minuutin saarnan siitä, että näihin kisoihin on lähdetty voittamaan ja kaikkien on nyt näytettävä parastaan. Saarnan aikana minulle tuli naisesta pelottavan paljon mieleen tämän blondi sisko, mutta karistin Amandan jäisen katseen mielestäni ja jatkoin työsketelyä. Vähitellen meno parani ja Hani rehellisesti sanottuna kulki paremmin kuin kertaakaan varsomisen jälkeen.

Volttikahdeksikotkin lähtivät sujumaan todella hyvin, mutta Hani alkoi nopeasti hieman väsähtämään, jolloin jouduin hieman hoputtamaan tammaa. Hani yritti kuitenkin hyvin parhaansa, vaikka sitä alkoi jo väsyttää. Ihan lopputunnista otimme vielä hieman perus laukkatyösketelyä, joka palautti Haniin vireyttä ja se tekikin taas hieman tutun tuntuisia säpsyilyitä, mutta napakalla pohkeella ja parilla pidätteellä turha tuijotelu jäi pois ja saimme ihan kivan laukan aikaiseksi. Laukkojen jälkein saimme vihdoin ottaa loppuravit ja alkaa lopettelemaan. Siinä vaiheessa kun siirsin Hanin käyntiin, tajusin että Amandakin oli jossain vaiheessa ilmestynyt katsomoon ja tämä tuijotti meitä hetken aikaa mietteliäästi, jonka jälkeen näytti että nainen nyökkäsi minulle, kuin hyväksyvästi. Kaipa tämä oli tyytyväinen valmennuksen kulkuun?

Olin todella ylpeä Hanista valmennuksen jälkeen, se jaksoi uskomattoman hyvin ja on palautunut varsomisen jäljiltä nopeasti hyvään kuntoon. Tästä on helppo lähteä etenemään ja toivottavasti vuosi jatkuu näin hyvin!

Ryhmä 1. Helppo C, taitotaso easy
Alviina Herrala - [ *url=http://seppele.piirroshevoset.com/hevonen.php?id=137]Lazur SOV[/url* ]

Maksu (601 sanaa)
Jumanpliutsit. Mihin mä olin meidät oikein tuonut? Minä, arkinen pullamössöratsastaja liekkijärviläiseltä ja kaikin puolin sangen tavalliselta ratsastuskoululta en kyllä sitten mitenkäänpäin istunut tähän ympäristöön. Uljas ratsuni Lasse sentään ehkä sopi kartanon maille vähän paremmin. Olihan se ammatiltaan tuntiratsuntöllykkä, mutta ainahan siitä sanottiin, että se oli laadukas ja hieno ja liikemekaniikaltaan upea.

Mun mielestä sen liikemekaniikka oli lähinnä höykyttävä ja hankala. Kun kuulin, että luvassa olisi paljon harjoitusravia, mua alkoi välittömästi yököttää. Lassen ravi oli sellaista jumputusta, että siinä tehtäisiin mun herkistä sisuskaluistani äkkiä melkoista hakkelusta. Merisairaaksi saattoi ihan oikeasti tulla hevosen selässä. Mä olin testannut asian, enkä vain kerran, vaan suunnilleen joka ikinen kerta kun tälläsin peffani rakkaan hoitoheppani satulaan. Nyt, kun mä olin päättänyt oppia hyväksi ratsastajaksi, mun herkkänahkainen takalistoni hengaili Lassen sileäpintaisessa nahkasatulassa niin usein kuin suinkin mahdollista. Siihen satulaan se sileys sitten loppuikin. Muuten meidän meno oli yhtä töyssyä ja nimismiehen kiharaa. Jumps, jumps, jumps ja tömps, tömps, tömps. Se oli meidän bravuuri.

Myös Seppeleestä meidän kanssa matkannut Fiia näyttä ärsyttävän elegantilta, kun se istahti kiireemmäksi aikaa katsomaan mun ja Lassen valmennusta. Se näytti asiantuntevalta ja siltä, että tunsi olonsa kotoisaksi jopa tässä hienostomaneesissa. Koska Fiia oli tallin tunnetuin kouluratsastusvelho, siis jos otettiin lukuun vaan meidät tavikset eikä ammatikseen ratsastavia laskettu, se ratsastaisi Eelalla vasta viimeisessä ryhmässä. Siksi sillä oli aikaa toljottaa mun menoa. Saattoi jopa olla, että se oli riittävän kypsä ihminen pitääkseen mulle peukkuja ja toivoakseen mun ratsastavan hyvin, vaikka mä en ollutkaan erityisen pidetty ihminen meidän tallilla.

Mä en ehtinyt suoda Fiialle enempää kadehtivia ajatuksia, koska muut mun ryhmäläiset alkoivat jo verrytellä. Munkin kai täytyi, ajattelin hätääntyneenä. Yritin keksiä, mitä verkassa oikeastaan kannattikaan tehdä.

Ainakin piti huirutella vähän kaikissa askellajeissa. Pitihän sitä nyt tarkistaa, saisiko hevostaan lainkaan jarruteltua holtittoman suuresta kouluhevosenravista takaisin käyntiin. Laukkaakin olisi kai hyvä kutitella hevosesta esiin. Tein pari nostoa ja huokaisin helpotuksesta. Lasse muisti vielä, mitä laukkapohkeet tarkoittivat. Olisi ollut kamalan noloa tulla tänne asti valmennettavaksi ja huomata, ettei saisi hevostaan laukkaan millään ilveellä.

Epäilin, ettei meidän valmentaja olisi ymmärtänyt sellaista kardinaalimokailua lainkaan. Sanokaa mitä sanotte, mutta mun mielestä Isabella Sokka ei ollut mikään suuren suuri humoristi. Silloin kun mä kämmäilin Daniel Susinevan edessä, se pyöräytti silmät kohti kattoa, heilautti turhautuneena kättään ja puuskahti jotakin siitä, miten mun pää ja raajat olivat välillä kuin osa eri ihmistä. Sitten se veti syvään henkeä ja selitti asiansa mulle jotenkin uudella tavalla. Mä olin oppinut tulkitsemaan, että se silmien pyörittely ja puuskahtelu oli Danielin kuivaa huumoria. (Yllättävää havaita, että sillä ilmeettömällä mörököllinkuvatuksella oli edes sitä raastinrautasarjan huumorintajua.)

Tämä Isabella ei pyöritellyt silmiään ainakaan niin, että mä olisin nähnyt. Se ei oikeastaan sanallakaan haukkunut mua, niin kuin Daniel välillä äityi tekemään. Ehkä sellainen ei vain kuulunut Isabellan tyyliin. Se käyttäytyi rikkumattoman asiallisesti ja vältti ihailtavan tarkasti lyttäämästä mua sen valmennuksen ajan.

Se sai meidän ongelmakohdat kuulostamaan siltä, että kyllä ne voisi korjata, kunhan vaan huomaisin, että ne olivat olemassa. Ongelmakohtia olivat esimerkiksi:
1) Mun puuttuvat vatsalihakset.
2) Mun holtittomasti heiluvat käsivarret.
3) Mun jalat, jotka olivat pitkät kuin hirvenvasan koivet ja ihan yhtä hallitsemattomat.

Niinpä mun istunta (taikka rehellisemmin nimitettynä hytkyntä) harjoitusravissa ei saanut kovin korkeaa arvosanaa. Laukassa meni välillä vähän paremmin, mutta enimmäkseen ihan yhtä surkeasti. Olisipa Lasse edes tämän kerran voinut olla liikkeiltään sellainen nojatuolimaisen mukava yksilö.

Ympyröiden pyöreys sai vähän paremman arvostelun. Isoin osa kehuista keskittyi kuitenkin alla oleviin teemoihin:
1) Lasse oli hämmästyttävän kiltti hevonen, kun sieti mun hytkyvää olemustani selässään ja yritti ymmärtää, mitä mä siltä liehuvilla raajoillani ja löysällä keskivartalollani oikein pyysin.
2) Lasse näyttäisi hienolta, jos se kulkisi oikein päin.

Joo-o. Mä olin jo alkanut ymmärtää kupletin juonen. Näissä kisoissa meidän vahvuus olisi hevonen ja heikkous ratsastaja.

Fiia Vierre - Étonnant

Oli mahtavaa olla taas Auburnissa. Talli oli niin hieno ja puitteet mielettömät, että olisin voinut vain kuljeksia käytävillä ja maneesissa päivät pitkät kyllästymättä varmaan koskaan. Pystyin hyvin kuvittelemaan Chilin yhteen karsinoista: kullanvärinen pikkutamma kurkistelisi karsinastaan korvat hörössä jokaiselle vastaantulijalle ja liehittelisi muiden komeita oreja. Jospa vain minullakin olisi joskus varaa tällaiseen tallipaikkaan… vaikka ei nykyisessäkään mitään vikaa ollut.

Nyt mukanani oli kuitenkin Eela, jonka kanssa olin osallistunut kouluvalmennukseen Tie tähtiin -kisoja varten. Suurin osa muista osallistujista taisi olla auburnilaisia, ja Seppeleestäkin mukaan oli lähtenyt vain Alviina (kyllä, kaikista maailman ihmisistä) ja Lasse. Minullekin valmennus oli aika kova rahallinen panostus, mutta kuten sanottua, olin päättänyt pärjätä cupissa tällä kertaa tai vähintäänkin yrittää parhaani, maksoi mitä maksoi. Alviina taisi olla samoilla linjoilla.

Koska ratsastin vasta viimeisessä ryhmässä, ehdin hyvin katsomaan Alviinan valmennuksen kokonaan. Kartanon sisaruksista se tummahiuksinen, Isabella, vaikutti osaavalta ja suhteellisen mukavalta. Hän neuvoi ratsukoita perusteellisesti ja vaati siistiä, eleetöntä ja tasaista ratsastusta, jossa kuitenkin vaikutettiin hevosiin eikä vain matkusteltu kyydissä. Alviinaa taisi vähän jännittää, mutta tyttö ratsasti kuitenkin hyvin ja sai varsin asiallisia korjausehdotuksia Isabellalta. Kaksikko pärjäisi kisoissa varmasti ihan mukavasti, Lasse oli joka tapauksessa erittäin osaava ja laadukas hevonen, joka oli mennyt viimeisen vuoden sisään paljon eteenpäin. Ainakaan Lassen ja Alviinan takia Seppeleen ei tarvitsisi hävetä.

Tuskin minun ja Eelankaan takia, ajattelin levollisesti, kun myöhemmin satuloin Eelaa valmiiksi omaa valmennustani varten. Tai no, esteosakilpailuista en voinut sanoa mitään – se ei suoranaisesti ollut ominta alaani. Koululuokissa pärjäisimme kuitenkin luultavasti vähintään kelvollisesti. Olin ratsastanut Eelalla jo niin kauan, että tamma tuskin onnistuisi yllättämään minua enää aivan täydellisesti. Tietysti kisoissa saattoi aina sattua ja tapahtua kaikenlaista, mutta oloni oli kuitenkin varsin luottavainen.

Helppo A -ryhmän valmennuksessa oli minun lisäkseni vain toinen ratsukko, nainen jonka nimen tiesin olevan Inna, ja hänen hirveän hieno ratsunsa. Kaksikon rinnalla tunsin hetken verran oloni vähän homssuiseksi ratsastaessani klippaamattomalla tuntihevosella. Ehkä olisi pitänyt kiillottaa saappaat vielä kerran? Alemmuuskompleksi kuitenkin unohtui heti, kun aloin verrytellä Eelaa. Tamma oli jälleen vauhdikkaalla tuulella ja vaati sataprosenttisen keskittymiseni. Maneesia ympäri hölkkääminen oli tuhoon tuomittu ajatus, joten hoidin lämmittelyt ripeästi ja tehokkaasti keksien Eelalle jatkuvasti tekemistä. Voltit, ympyrät, väistöt ja taivutukset seurasivat toinen toisiaan niin tiukassa tahdissa, että en edes huomannut, kun valmentajamme Amanda astui maneesiin. Nainen tarkkaili verryttelyämme katsomon laidalta, kunnes olimme käyneet kaikki askellajit läpi, ja astui sitten maneesin keskelle alkaen saman tien ladella ohjeita.

Päivän teemana oli siirtymiset ja niiden täsmällisyys. Tai no, täsmällisyys taisi olla aliarviointia – Amanda halusi nähdä täydellisiä siirtymisiä. Lämmitetyssä maneesissa tuli äkkiä kuuma, kun ähersimme niiden parissa kierros kierroksen perään. Eelan kanssa oli tekemistä etenkin rennoissa siirymissä alaspäin; toisinaan se jäi raskaaksi ohjaa vasten, toisinaan karkasi kokonaan avuilta. Pysähdykset eivät nekään olleet aivan huippulaatua, vaikkakin Eela kokeneena hevosena korjasi itse itsensä tasajaloin heti pysähdyksen jälkeen.

Paljon hyvääkin löytyi: siirtymiset ylöspäin toimivat ollen skarppeja mutta tahdikkaita, ja Amanda kommentoi Eelan liikkeiden olevan ylipäänsä varsin laadukkaita. Koska Amandalla oli aika tiukan valmentajan maine, sain olla tyytyväinen palautteeseen. Oli myös mukava huomata, että Eela ei juurikaan jännittänyt vierasta paikkaa tai muuttunut vaikeaksi ratsastaa, vaan oli suunnilleen saman tuntuinen kuin kotonakin, ehkä hieman energisempi vain. Kaikki lupaili hyvää jatkoa ajatellen – toivottavasti seuraavan päivän valmennus kotona Seppeleessä menisi yhtä nousujohteisesti.

519 sanaa

Vivienne Blankley - Austria (568 sanaa)

Mun ensimmäinen tähtivalmennus oli helposti Auburnin kartanolla, ja Isbe ite piti sen. Siksi mulla ei ollut mitään paineita oikeastaan, varsinkin kun mun kanssa valmennuksessa oli vaan yks toinen. Me syötiin Isben kanssa ihan normaalisti aamiaista kahdestaan, tai no sain jonkin verran ekstraa valmennuspäivän takia. Yleensä Isabellan jääkaapista ei koskaan löytynyt mehuja (koska niissä on kuulemma niin niin paljon sokeria), mutta nyt täti oli ostanut appelsiinimehua. Se teki mulle jopa munakkaan, että jaksaisin valkassa. Olin aika vaikuttunut, koska luulin ettei se edes osaisi kokata.  

Kunnon aamiaisen jälkeen Isbe laittoi mulle oikein tiukan ranskanletin, ettei mun italainen hiuspehkoni lentäisi vapaana maneesissa ja pelästyttäisi kaikkia heppoja. Itseään se puunasi vielä paljon kauemmin, joten lähdin jo edeltä talliin. Hain ihan itsekseni Rillan tarhasta. Otin loimen pois, vein kiltisti sinne minne on käsketty ja sitten harjailin. Me oltiin tosi aikaisessa, vaikka valkkakin alkaisi aikaisin, joten harjasin oikeesti kauan. Selvittelin harjan ja hännän ja vaihdoin puhtaan huovan, jossa oli Auburnin logo. Varustin Rillan ja lähdin sitten jo varmaan varttia vaille maneesiin kävelemään. Vielä silloinkaan mua ei hermostuttanut yhtään, ja Rillaa taisi oikeastaan nukuttaa.

Isbe oli taas sellainen, ettei se mukamas tuntisi mua. Se motkotti mulle ihan samalla tavalla kuin sille toisellekin tytölle, eikä hirveesti kehunut. Toisaalta kyllä se koko ajan ohjasi mua, ja antoi sen hitsin kouluraipan käteen. Sain pitää sitä vaan alkutunnista, lopputunnista testattiin miten tamma menisi ilman. Vähän niin kuin kisaharjoituksena. Rilla kyllä taas piristyi jonkun verran laukan jälkeen, mutta siitä tuli tyhmän raskas kättä vasten. Jouduin vähän kitisemäänkin, niin Isabella vaan käski mun ottaa huilitauon ja kävellä. Sitten sen jälkeen piti kulkea taas hienosti.

Meijän valmennuksessa harjoiteltiin sitä, mitä koulutuomaritkin arvostelee. Vaikutusta, sitä miltä näyttää. Isbe sanoi, että mulla tulis olemaan hankalaa näyttää rennolta ja eleettömältä, jos joutuisin potkimaan Rillaa eteen. Sitä ei kuulemma edes saanut potkia, mutta salaa välillä puristin ihan tosi kunnolla pohkeet ja melkein kantapäät, koska mulla saattoi mennä etanavauhtiin hermo. Siirtymisissä Rilla oli onneksi ihmeen helppo. Vaikka se ei mennyt niin kovaa tai halunnutkaan mennä, niin silti se hassusti oli tarkka ja herkkä. Koko heppa oli mun mielestä vähän outo, siis aina. Mutta kiva.

Siirtymisten lisäksi meidän piti tehdä keskiympyröitä harjoitusravissa ja -laukassa. Se oli tietenkin älyhelppoa, paitsi että Isbe oli taas ihan mahdoton. Se halusi niistä ympyröistä täydellisen pyöreitä. Melkein ei kelvannut, mikä oli hiton epäreilua koska ei sitä ympyrän pyöreyttä sillein selästä huomaa. Meille se sitten laittoi semmoset nolot tötsät, koska kuulemma mun tietämys ympyrän, neliön ja soikion ja jonkun vielä yhden tosi oudon muodon eroista oli niin huono. (Sen muodon sanassa oli jotenkin geo(pardi??)). Tai hitsi, ei se eläinkään taida olla ihan ton niminen. No anyways, sitten vasta myöhemmin se oli Isben mielestä tarpeeksi hyvä. Ja silti se sanoi, että meidän pitäis vielä harjoitella sitä. Siiiis ympyrää, ravissa? Kummi oli kyllä jotenkin tärähtänyt tai sitten se sekoitti mut johonkin alkeiskurssin Viiviin.

Istunnasta se ei onneksi päässyt mitään sanomaan, koska mä olin aina istunut hyvin. Ja baletissakin tehdään hyvää ryhtiä, niin istun aina kauniisti. Rillan askellajit on muutenkin helpot ja pehmeet, sen selässä näyttää helposti vaan ihan hemmetin hyvältä (jos ei joudu potkimaan, mitä ei kyllä saanut tehdä, sí sí). Oikeastaan me ei tehty koko valmennuksessa mitään kauheen vaikeeta, ja silti Isbe sai sanottua mulle koko ajan. Siinä asiassa se on ihan uskomaton. Äiti nauraisi räkäisesti, jos pyytäisin siltä ympyrätuntia. Mua nauratti se ajatus vieläkin, kun kävelin loppukäynnit ja hoisin Rillan tunnin jälkeen. Tammalle oli tullut hiki, niin jätin se villaloimen kanssa talliin vähän kuivumaan.