Pyhäinpäivän satu Kuolemasta

Pyhäinpäivää on perinteisesti vietetty marraskuun ensimmäisenä, vaikka nykyään (Suomessa) se osuu aina lauantaille. Tässä on silti Halloweenin riemuksi satu, jota ei pidä tosiaankaan ottaa liian todesta.

---

Domer II oli jo syntymässään niin näyttävä orivarsa, että Kuolemaa houkutteli ottaa se heti omakseen. Se kuitenkin malttoi odottaa, ja oi miten Kuolema hykersikään mielihyvästä, kun orista tuli päiväpäivältä komeampi ja voimakkaampi.

Vuonna 1925 ori oli jollakin mittapuulla menestynyt, mutta Cellen valtionsiittolassa se ei erottunut edukseen. Domer oli voittanut estekilpailuita, astunut joitakin saksalaistammoja sekä hyväksytty orikatselmuksessa kuutisen vuotta sitten, vaikka saikin moitteita heikosta sopivuudestaan maataloustöihin. Orin rakenne oli vahvahko, mutta luonteessaan sillä oli liikaa tulisuutta. Elettiin aikaa, jolloin hannoverilaisen monikäyttöisyyttä arvostettiin, eikä Domerista ollut pelloille tai metsätöihin.

Niinpä se myytiin Suomeen, saksalaisiin hevosiin ihastuneelle ja suomalaisten ratsuhevosten kehityksestä innostuneelle Elias Sokalle, jolla oli riittävästi sukurahaa hienompiin ostoksiin. Raudikon matka pikkuiseen Kallan kylään oli raskas, ja Kuolemaa houkutteli poimia se itselleen laivamatkalta. Se kuitenkin malttoi jälleen mielensä, ja säästi hyväntuulisuudessaan Domerille tuodut tammatkin.

Aikaa kului, ja Elias sai ratsuhevosten kasvatuksesta hyvän otteen. Kuolemaa alkoi jo harmittaa ja se ryhtyi punomaan katalaa juontaan Domerin lunastamiseksi, kun koko Suomea alkoivat ravistella sotavuodet. Yhtäkkiä elettiin kuoleman juhlaa, eikä Kallassa, kaukana itärajalta, saatu olla sen enempää rauhassa kuin muuallakaan. Tiloilta vietiin kykenevät hevoset, etenkin naapurustossa asuvat suomenhevoset, mutta myös Kastanjan kartanoa ja sen lämminverisiä verotettiin. Domer kuitenkin säästyi, sillä vaikutusvaltainen Elias vetosi sen jalostusarvoon ja hankalaan luonteeseen.

Ori astui useampia haavoittuneita tammoja, suomenhevosiakin, vaikka siitä aika-ajoin ja milloin kenenkin toimesta uhattiin tehdä makkaraa. Sitten myös Elias Sokka hyvästeli nuoren vaimonsa Hilkan ja reilun kymmenenvanhan poikansa Oivan ja joutui rintamalle. Kuolema niitti satoaan, ja Hilkka-vaimo ja Oiva pystyttivät yhä uusia muistomerkkejä kartanontakaiseen lehtoon kaikille niille hevosille, jotka eivät enää palanneet. Vaikka kartano oli vauras, olivat haudat vaatimattomia, sillä elettiin pula-aikaa. Kivet pystytettiin vasta paljon myöhemmin.

Vuonna 1944 Elias Sokka palasi. Toisessa silmässä oli lasikuula ja päässä jäämiä sirpaleista, joita oli liian vaarallista poistaa. Mies oli vaitonainen ja oudot kouristuskohtaukset ottivat hänet toisinaan valtaansa. Hevosista hän sai kuitenkin lohtua, ja Elias nähtiin yhä useammin laukkaamassa tuulispään lailla Kallan kylän halki yli 20-vuotiaalla hannoverilaisoriillaan.    

Sitten orin kunto romahti. Se ontui päiväpäivältä pahemmin ja muuttui alakuloisemmaksi. Lopulta Elias ei enää kestänyt katsella orin hidasta kamppailua elämästään. Kyyneleiden täyttämin silmin mies ampui rautiaan orin, josta oli tullut pelkkä vanhuuden varjo entisestä loistostaan. Domer kuoli hautalehtoon, ja samassa paikassa Elias ampui myöhemmin myös itsensä.

Kuolema oli hyvillään, että oli aikaisempina kertoina säästänyt oriin. Nyt hän sai kaksi vahvaa kerrallaan, toistensa seurauksena.    


Amanda Sokka napauttaa raipalla ratsastussaappaaseensa, niin kuin tämä usein turhautuessaan tekee. Vaaleahiuksinen kaunotar naksauttaa kieltään ja olettaa, että Rillan selässä hikoileva Tilda ymmärtäisi ratsastaa reippaammin eteen.

”Anna sille tilaa”, perijätär sanoo sitten kalseasti Innalle, joka tuntuu hieman vierastavan Leevin kauhovia askeleita. ”Ensin eteen eteen eteen, vasta sitten se alkaa näyttää hienoa ravia.”
”Kulmaan!” blondi kivahtaa, ja säpsyilevän Effin selässä istuva Anna pelästyy itsekin. Amandan haukansilmät vahtaavat kaikkea, eikä mörköjä näkevä tamma ole perijättären mielestä mikään tekosyy oikaista milliäkään.

Kuolema naureskelee itsekseen, sillä Effi on viisas antaessaan tietä. Läsnäolo saa lopulta myös Rillan pörisemään arabialaisverensä mukaisesti, ja hetken aikaa Tilda saattaa kuvitella ratsastavansa omalla tammallaan. Rilla kuitenkin malttaa mielensä ja rauhoittuu, sillä Kuolema ei tee mitään.

Inna pompahtaa satulassa, sillä Leevikin huomaa maneesin muuttuneen ilmapiirin. Pienellä sivuloikalla se väistää Kuolemaa, joka on tullut katsomaan valmennusta pyhäinpäivänaaton kunniaksi.
Kuolema pitää Amanda Sokasta. Naisesta uhkuva jäisyys ja suorapuheisuus saavat muut tämän ympärillä hermostumaan, ja silloin sattuu helpommin onnettomuuksia.  

Maneesissa on kuitenkin vielä yksi ratsukko. Kaunis, latinotaustainen Sarah on laitettu haastavan Lefan selkään. Nainen ratsastaa tosissaan, jotta ruuna näyttäisi ulospäin edes jokseenkin siistiltä ja hallitulta. Lefa onkin hankala, mutta myös rohkea. Amanda käskee kaikkia nostamaan laukan, ja ruunikko laukkaa muista poiketen suoraan Kuoleman läpi.

Se ärsyttää, Kuolemaa ärsyttää.


Oli tasan viikko pitkäperjantaihin, kun Kastanjan kartano kiinnitti Kuoleman huomion. Kaikki tilan ratsuhevoset olivat yhä tarhoissaan, vaikka tavanomaisesti ne olisi jo haettu sisään. Suurin osa ravureista oli niin ikään ulkoilemassa, mutta eivät kaikki. Sisällä olivat arvokkaimmat, menestyneimmät, parhaiten vakuutetut.

Kuolema katseli kiinnostuneena matkan päästä, miten tumma hahmo kiersi tallirakennusta ovia salvaten. Iltataivas oli jo alkanut tummua ja hämärä antoi hahmolle turvaa. Naishenkilö se kuitenkin oli, siro, ehkä vasta tyttönen tai muutoin hoikka. Vaan miksei poikanenkin, Kuolema pohti, ja asettautui lähemmäs.

Hahmo oli saanut kaikki sivuovet tiukasti lukkoon, niin kuin ne yleensä yöksi suljettiin. Ilmassa alkoi haista bensiini, kun hahmo siirtyi kuolemankierrokselleen. Tallin sisäpuolella olevat heinät oli jo kasteltu ja tummapukuinen kiersi tonkan kanssa juuri tallin taakse, kun tapahtui jotain, mikä olisi saanut hänet lopettamaan. Kuolema pidätti hengitystään, mutta hahmo ei huomannut, kuinka Oiva Sokka pujahti ainoasta avoimesta ovesta kohti loppuaan.

Kartanon isäntä oli kai unohtanut jotakin talliin, sillä iltatyöt eivät olleet hänen vastuullaan. Kun hahmo sitten pahaa-aavistamattomasti telkesi viimeisenkin oven ja sytytti kourallisen tulitikkuja, niin Kuolema juhli. Tulitikkujen raapaisusta ei ollut enää paluuta, sillä bensiini ja rutikuiva heinä kasvattivat liekkejä ahnaasti.

Hätääntyneenä paikalta poistunut hahmo katui sisimmässään jo, vaikka ei vielä silloin käsittänyt, mitä kaikkea olikaan aiheuttanut. Mutta Kuolema tiesi, ja tiesi senkin, että teko oli peruuttamaton.

Sinä iltana Kuolema sai luokseen Oivan Sokan, neljä lämminverijuoksijaa ja muutakin. Murhapolttaja nimittäin menetti osan sielustaan, eikä sitä osaa soviteltu helposti takaisin.

Niin Kuolema sai itselleen liittolaisen.


Amanda näyttää yhä turhautuneelta. Osin se on ikuista täydellisyydentavoittelua, osin tarkkaan piilotettua tyytyväisyyttä. Ratsukot eivät olleet täysin toivottomia, se hänen täytyy myöntää. Kullekin on annettu vieras ratsu, vaativa valmentaja ja vaativan tason tehtävät. Jos ei muuta, niin ainakin heidän rohkeuttaan on edes ripsikarvan verran pakko arvostaa.

Kuolema alkaa kyllästyä, sillä maneesissa on tänään turvallista. Kenelläkään ei ole piileviä vammoja tai sairauksia, eikä Kuolemalla ole aikaa istuttaa siemeniä – saati odottaa niiden hidasta itämistä. Se on juuri aikeissa poistua varmemmille maille, kun Amanda aloittaa loppupuheenvuoronsa valmennuksen päättämiseksi.

”Tänään on pyhäinpäivänaatto, tai niin, olisi, jos joku idiootti ei olisi päättänyt siirtää sitä pysyvästi viikonloppuun”, perijätär toteaa ja Kuoleman mielenkiinto herää. Jo puheen aloitus on epätavallisen pitkä toteamus aiheesta, joka ei liity kouluratsastukseen. Maneesissa on aivan hiljaista, ja Amanda jatkaa häiriintymättä.

”Perheellämme on ollut tapana sytyttää hautalehtoon kynttilöitä poislaukanneiden ratsujen muistolle, aina tällaisina pyhäpäivinä. Niin on tehty tänäänkin, ja haluaisin, että kävelisitte loppukäynnit ulkona”, Amanda sanoo, ja äänessä on outoa tunteellista latausta. Vaaleaverikön mielestä metsänreunan takaa avautuva lyhtyjen reunustama polku on äärettömän kaunis pimeässä, mutta hän ei sano koskaan ihan kaikkea mitä ajattelee. Moni muu ehkä kokee pyhäinpäivän kävelyn hämärällä hautausmaalla hieman toisin, mutta sellaista mahdollisuutta Amanda ei tule pohtineeksi.

Kukaan ei ole tottunut kuulemaan Amandalta toivomuksia, joten sanat uppoavat ratsastajiin käskynä, sillä käsky se saattaa ollakin. Naisen ajatukset risteilevät Kuoleman viemien ihmisten ja hevosten muistoissa, eikä kukaan ratsastajista pihahda poikkipuoleista sanaa vetoamalla pimeyteen tai säikkyyn hevoseen, vaikka syytä ehkä olisikin.

Ratsastajat pälyilevät toisiaan, osa innostuneina, osa hermostuneina, ja kun Amanda avaa maneesin ovet, Kuolema alkaa kihertää. Ulkona saattoi sattua kaikenlaista.
 
Alkuun ei satu mitään.
Inna ja Leevi menevät edeltä, sitten Anna ja Effi, Tilda ja Rilla, viimeisenä Sarah ja Lefa. Tammat astelevat varovasti, erittäin varovasti. Molemmat pörisevät vähän, mutteivät uskalla säikähdellä turhia, niin kunnioittavaisia ne vaanivaa Kuolemaa kohtaan ovat. Leevi on tyyni, mutta valpas, eikä Kuolema vaivaa ruunalla päätään. Sen sijaan se katsoo Lefaa, joka on yhä uhmakas.

Ratsukoiden jono on ohittanut valaistun tallipihan ja kartanon ulkovalot. Ne pujottelevat hetken pimeässä, ja Kuolema koskettaa Lefaa kevyesti. Ruunikko huiskaisee hännällään, kuin kärpästä hätistääkseen. Sitä ei vieläkään pelota.

Jono tavoittelee oksien takaa himmeänä erottuvaa kajoa. Lehdossa loimottaa lyhtyjä, ja pimeä pätkä on nopeasti ohitse. On oikeastaan varsin kaunista, ja Kuolemakin herkistyy.

Ratsukot ihailevat näkyä hetken ja kääntyvät sitten takaisin tallia kohti. Lefa ja Sarah ovat vielä sopivasti lehdossa, kun Kuolema päättää, ettei aika ole vielä. Se on ennenkin säästänyt rohkeita. Opetus on silti annettava, mieluummin heti. Ja niin ilmaa halkoo laukaus. Laukauksen loppu on vaimea. Ei sellainen, että ammuttiin ilmaan, vaan sellainen, että ammuttiin läheltä ja osuttiin.

Silloin Lefa hermostuu ja tanssahtelee – saattoiko Kuolema hallita metsästäjiä? Se hermostuu, hermostuu tosissaan. Pian kuuluu toinen laukaus, ehkä lähempää, ja ruunikko vauhkoontuu. Se hyppää pystyyn, yrittää väistää matalaa luotia.
Sarah keikkuu kyydissä ja pelästyy, kun Lefa sinkaisee laukkaan. Laukka jää kuitenkin lyhyeksi, eikä ruuna jatka menoaan hautojen ohi. Yhtäkkiä se ei meinaa uskaltaa liikahtaa, ja Kuolemaa naurattaa.

”Mikä sulle tuli poika? Soo jaa, kaikki hyvin”, Sarah rauhoittelee kuiskuttaen, ja Lefa ottaa epävarmoja askeleita muiden suuntaan.
”Hei onko siellä kaikki hyvin?” Tildan ääni kuuluu. Nainen on pysäyttänyt angoloarabin hautalehdon laidalle, vaikka selkeästikään Rilla ei pidä odottamisesta hämärässä.
”Lefa hyppäsi just pystyyn, mutta nyt se vaikuttaa taas... rauhalliselta”, Sarah sopertaa. Ruunan käytös on outoa. Se saa kuitenkin Rillasta tukea askeliinsa, ja mulkoilu todistaa Kuoleman jääneen taakse.

”Mikä siellä maksaaa?” Inna huudahtaa närkästyneenä.
Effin pörinä ja sitä seuraavat Annan rauhoittelut kantavat puheen alta, kun Tilda ja Sarah ratsastavat toisia kiinni kiireisellä käynnillä.
”Kaikki hyvin!”    
”Joo, tullaan tullaan!”
”On tämäkin taas Amandalta oikein idea...”
”Au!!!”
”Mitä sattui?”
”Oksa vaan... Ei täällä näe perkele”
”Eikö tuosta voisi oikaista?”
”Pysytään jooko polulla, kohta tulee kartanon valot”

Keskustelu kaikuu pimeässä ja vaimenee hiljalleen, kun ratsukot loittonevat haudoilta. Kuolema hymähtää. Helpotuksen aistii, mutta se ei haittaa. Ennemmin tai myöhemmin, hän saisi ne kaikki.