Tie tähtiin! Estevalmennus 30.3.

Valmennusryhmät:

Ryhmä 1. 60 cm, taitotaso easy TÄYNNÄ!
klo 14-15 ratsain, klo 15-15.30 ilman hevosta
Avoinna kaikille, otetaan 4 osallistujaa*

Ryhmä 2. 80 cm, taitotaso medium
klo 15-15.30 ilman hevosta, klo 15.30-16.30 ratsain
Avoinna vain auburnilaisille, otetaan 4 osallistujaa

Ryhmä 3. 80 cm, taitotaso medium
klo 16.30-17.30 ratsain, klo 17.30-18 ilman hevosta
Avoinna kaikille, otetaan 4 osallistujaa

Ryhmä 4. 100 cm, taitotaso hard
klo 17.30-18 ilman hevosta, klo 18-19 ratsain
Avoinna kaikille, otetaan 4 osallistujaa*

*) auburnilaiset osallistuvat automaattisesti, loput paikat kaikille

Mitä tapahtuu?
Valmennukset järjestetään peräkkäin Auburn Estaten hulppeassa maneesissa. Tukijoukot ovat tervetulleita katsomaan ja ratsukot saavat laittaa hevosensa halutessaan kuntoon tyhjillään olevissa karsinoissa. Tällä kertaa järjestettävät estevalmennukset poikkeavat jonkin verran perinteisistä valmennuksista. Kaikissa valmennusryhmissä kaava on samanlainen.

Koska Tie tähtiin -rupeama on melko rankka ja toisen osakilpailun kilpailuviikolla on jo paljon hyppäämistä ja estevalmennuksia, otetaan Auburnissa tällä kertaa hieman rennommin. Alkuun kävellään pitkään ja pyöritellään ratsastajien käsiä, jalkoja, hartioita, niskoja ym. (hevosten selästä käsin). Tehdään paljon käyntityöskentelyä ja siirtymisiä, tavoitteena saada ratsut rentoutumaan. Hevosesta riippuen pyritään tavanomaista pidempään kaulaan ja mahdollisimman pehmeään tuntumaan. Hyppyjä otetaan enemmänkin kilpailutilanteen verryttelyihin verrattavissa olevissa määrissä. Jokaisessa askellajissa pyritään rentouteen. Hevosten selkä- ja jalkatyöskentelyyn kiinnitetään erityistä huomiota, pyrkien eroon liiallisesta jännittämisestä.

Ratsastajien kanssa jutellaan ja mietitään, millainen kilpailuverryttely takaisi parhaan mahdollisen ratasuorituksen. Tarvitseeko juuri sinun ratsusi paljon hyppyjä alle, jotta pahimmat energiat saadaan pois ja pomppu kulkemaan? Vai väsyykö se liian kovasta verryttelystä? Itse valmennus muutamine hyppyineen kestää tunnin. Isabella ohjaa ratsukoita heti alusta alkaen, myös verryttely on ohjattu.

Jokaisen valmennuksen lopussa tai alussa ollaan maneesissa puolituntinen ilman hevosta.
Tarvittaessa tallimme kävijät ottavat valmentautuvien hevoset talutukseen, jos ratsastajalla ei ole hoitajaa/ apukäsiä mukana (kysy tästä tarvittaessa tarkemmin). Auburnin maneesiin on rakennettu kopio toisen osakilpailun ratapiirroksesta, joka on jo julkaistu. Valmennusryhmien 1 & 3 jälkeen ja 2 & 4 ennen (katso tarkemmin ryhmien aikataulut yltä) ollaan ilman hevosia maneesissa. Noin vartin verran kävellään rataa valmiiksi Isabellan vetämänä ja mietitään omaa suunnitelmaa. Toinen vartti on varattu ratsastajien lihaskunnolle. Isabella ryhtyy "jumppaohjaajaksi" ja pitää tiiviin kyykky/ vatsalihakset/ yleisliike/ venyttely -sarjan.
Hevosen lisäksi myös ratsastajien täytyy olla kilpailukunnossa!

Tervetuloa osallistumaan!


OSALLISTUMINEN

- Suorituksena teksti tai kuva.
- Yli 200 sanaa tai kuva: 1 lisäarpa / yli 500 sanaa: 2 lisäarpaa
- Yli 200 sanaa + kuva: 2 lisäarpaa / yli 500 sanaa + kuva: 3 lisäarpaa
- Osallistuminen alle (myös suoritukset tähän ketjuun). Ei vaadi rekisteröitymistä foorumille.

Valmennusryhmä
Ratsastaja - [ *url=http://-alkuinen osoite]Hevosen nimi[/url* ]

Huom! ÄLÄ poista tähtiä tai välejä

OSALLISTUJAT:

Ryhmä 1. 60 cm, taitotaso easy (4/4, T)
Vivienne Blankley - Austria (2 lisäarpaa)
Alma Pouta - Hyggebos Misty
Alviina Herrala - Lazur SOV (2 lisäarpaa)
Aino Reini - Vics Grimaldi

Ryhmä 2. 80 cm, taitotaso medium (auburnilaisille)
Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald (2 lisäarpaa)
Minka Aavikko - Tepehkiiha (2 lisäarpaa)
Ellen Nylund - Cork's Meidhir
Julia Luoti - Valerie (2 lisäarpaa)

Ryhmä 3. 80 cm, taitotaso medium (2/4 osallistujaa)
Jonna - Kadon Illuusio (2 lisäarpaa)
Calandre Bellefeuille - Jään Lilja (2 lisäarpaa)

Ryhmä 4. 100 cm, taitotaso hard (3/4 osallistujaa)
Rasmus Alsila - Living Art (1 lisäarpa)
Lydia Tuuliluoto - Kheops (2 lisäarpaa)
Salma Stjärndahl - Bonnie KN (2 lisäarpaa)

---

#tietähtiin

Vivienne Blankley - Austria, 60 cm
584 sanaa

Koko päivä oli ollut ihan hiton kummallinen. Aamupäivästä oli Isabellan ja Amandan äidin hautajaiset, mikä oli kyllä melkoinen tapahtuma Kallan kylässä. Mäkin olin siellä mukana ja hitto että se oli kiusallista. Siskoksilla oli semmoset ihmeelliset, hienostelevat hatut ja pelkkää mustaa (no mullakin koska Isbe pakotti), mutta muuten ne oli ihan erilaisia. Isbe oli ihan kivikasvoinen eikä sitä oikein ees tuntunut surettavan, vaikka se oli sen oma äiti. Jotenki en ihan tajunnu koko juttua, koska äiti on kuitenkin aina äiti. Eikä niitten äiti voinut olla niiiin kamala, sillä Amanda kyllä vollotti. Ja hitto että se vollotti!! Kattelin sen porausta ihan äimän käkenä, vaikka oon tottunut italialaisten tapaan näyttää tunteita. Tää oli jotain ihan muuta, tai sitten Amanda näytteli jotenkin hiton hyvin. Mutta en usko. Se oli niin hillitön itkussaan, ettei kukaan edes näyttelis niin överisti.

Olin aluksi tosi varovainen ennen valkkaa, mutta ei Isbe välittänyt. Se tuntui olevan enemmän tylsistynyt muistotilaisuudessa, joka pidettiin hirveen näyttävästi niitten kartanolla. Koska tää kylä on Kalla ja ne oli hautajaiset, niin kartanon aula oli _ihan täynnä_ valkokalloja (niillä kukilla oli joku toinenkin hassu nimi, minkä yks vähän ujo mutta nätti heppatyttö mulle kerto. Sen piti kuulemma huolehtii kukista ja siivouksesta. Juttelin sen kaa vaan piruillakseni, koska se näytti siltä ettei haluis häiriöö ja koska en vielä tuntenut sitä. Musta on kiva välillä tuppautua ja hämmentää).

Tällä kertaa valkassa Isbe käskytti meitä alkukäynneistä lähtien. Taas se leikki semmosta valmentajaa, joka ei mukamas olis mun kummi ja käyttäytyi hirveen kylmästi. Vähän se vois alkaa oppia suosimista, aattelin, kun jouduin pyörittelemään käsiä niin kuin muutkin. En mä ollut vielä niin vanha, että mulla olis todellakaan ollu esim hartiat jumissa. Me otettiin koko valkka aika rennosti mikä oli sillein epäreilua, että varmasti vaan Isbeä itteään väsytti eikä se jaksanut valmentaa mitään rankkaa. ”Teillä on ollut koko viikko valmennuksia ja kilpailut kahden päivän päästä, otetaan siksi rennommin.” Jep, jep. Kuulosti niiin selkeältä tekosyyltä. Olin sitä paitsi salakuunnellut, ja Isabella oli bilettänyt Kanadassa kaikkien kilpailujuttujen lisäksi.

Oli silti joo kivaa miettiä parasta verryttelyä, koska en ollut hirveesti sunnitellut kilpailuita siinä mielessä. Tehtiin Rillan ja mun varalle sotasuunnitelma, jossa tietty piti saada se liikkeelle ja innostumaan. Isbe käski laukkaamaan heti verkan alkuun jotta se liikkuis, ja hyppäämään kans aika varhaisessa vaiheessa. Verkassa ei sais tylsistyttää sitä, eikä ainakaan ravata sataa kierrosta vaan ajankuluks. Nyökkäilin vaan kaikkeen mitä Isbe sano, mutta tekisin sitten sunnuntaina oman mielen mukaan. Pitää sillon sitten miettiä, mikä fiilis on.

Rilla oli ihan kiva ratsastettavuudeltaan, vaikka raippaa piti välillä käyttää. Nyt tsemppasin hirveesti ulkoapujen kanssa ja keskityin kunnolla siihen, että ulko-ohjakin pysyi kädessä. Siitä oli jotenkin hirmu helppo vahingossa löysätä, kun tamma ite hidasteli. Meille ei tullu yhtään pudotusta, mikä oli tosi kiva, koska yleisössä oli enemmän väkeä kuin yleensä. Siitä tuli kivan jännä fiilis. Mut sitten rennon hyppytreenin jälkeen alkoi tosi outo osuus. Mun piti kuulemma hankkia Rillalle joku hoitaja ja olin vaan täh, niin Isbe meni kiukkuisesti hakemaan ite tallista jonkun (en tuntenu sitä ja mua ärsytti että se sai Rillan hoitoon).

Me käveltiin kisarata, mikä oli siistiä. Isbe lupas jättää sen maneesiin, niin saisin oikeesti taottua sen mun päähän viikonlopun aikana. Mä olin vähän huono muistamaan juttuja by heart. Kävelin sitä rataa mun tulevien kilpakumppanien kanssa hirveen vakavana ja mutisin itekseni, kun loppu oli sit vielä oudompi. Isbe piti meille jumppatuntia! Nyt kyllä laitan äitille viestii, et täti on kajahtanut. Kyllähän nyt hifistelijät vois iteki ostaa kuntosalikortin. Kiva sit mennä sinne kisoihin, jos jalat on yhtä pökkelöö kummitädin jonkun kyykkyvillityksen takia. (Olin nokkela ja tein salaa liikkeet kevyesti, varmuuden vuoksi).

Ihmeiden aika ei tosiaan ollut ohi, kaikkea muuta. Jimi oli lähtenyt mun kanssa tallille. Veli oli mutissut jotain siitä, kuinka sen pitäisi tulla tarkistamaan mun harrastus. Ja se, että mä en kuolisi estevalmennuksessa. Tästä tulisi mielenkiintoista. Mulla alkoi jo hieman väsymys painaa, sillä kahden päivän valmennusreissu vaati veronsa. Toivottavasti Armi ei olisi yhtä väsynyt kuin minä, koska muuten valmennus olisi aivan varmasti katastrofi.

Punarautias kuitenkin odotteli mua korvat pirteästi hörössä tarhassa. Ihana rakas veljeni pysytteli sopivan välimatkan päässä, kun nappasin hannoverin mukaan tarhasta. Jimillä oli töitä pysytellä kaukana hevosista, kun käytävällä kulki useampia hevosia ristiin rastiin. Kun veli olisi tietänyt mitä olin suunnitellut tämän osalle tänään, olisi Jimi jäänyt aivan varmasti kotiin ja päästänyt mut yksin valmennukseen. Mä olin aika ajoissa, joten mulla oli hyvin aikaa harjata Armi huolellisesti ja sitten varustaa tamma sekä itseni kuntoon valmennusta varten.

"Meillä on semmonen pieni osio tossa ilman hevosia, joten Armi tarvii kävelyttää. Sä voit ottaa sen. Talutat vaan muiden perässä sitä, kunhan et liian lähelle vie. Armi on tosi kiltti, joten kyllä sä sen kanssa pärjäät. Jos sattuu tulemaan ongelmia niin Inna varmasti osaa auttaa, se on toi joka taluttaa tota isoa vaaleeta kirjavaa", virnistin törkäten ohjat miehen käteen ja lähdin vikkelästi maneesiin. Jimi oli fiksu ja Armi hyvinkin leppoisa tapaus, joten tämä pärjäisi aivan varmasti. Ja paikalla oli muitakin hevosihmisiä, joten ei mies yksin joutunut tamman kanssa jäämään.

Totuus iski päin mun kasvoja, kun näin maneesissa odottavan radan. Meidän pitäisi selvitä sellaisesta, mielellään menestyen, jo ylihuomenna. Onneksi me päästiin nyt jo tutustumaan rataan, koska mulle estekisat olivat pieni mysteeri. Mä katsoin toisilta mallia ja kävelin rataa. Onneksi Isabella neuvoi mua vähän tarkemmin, sillä perijätär tiesi mun tason esteiden kanssa. Nainen antoi vinkkejä ihan yleisellä tasolla ja vähän myös mitä mun kannattaisi missäkin tehdä Armin kanssa. Rata oli alkuun näyttänyt pahalta näin kokemattoman silmiin, mutta kun sen purki osiksi, ei se ollutkaan ihan niin paha enää.

Joku ihme jumppalihaskuntotreeni tai jotain sinnepäin, meni multa ihan kohtalaisesti. Mun kunto oli aina ollut ihan hyvä, mutta nyt ratsastuksen myötä se oli parantunut jo paljon. Kiitokset siis Armille, joka ylläpiti mun kuntoa ja eritoten vatsalihaksia. Kun hevosettomasta osuudesta oli selvitty, ilmestyivät kaikkien ratsut maneesiin. Jimi näytti huokaisevan helpotuksesta, kun mä nappasin tamman ohjat itselleni.
"No oliko aivan kamalan järkyttävää?" kysyin huvittuneena veljeltäni. Tämä vain värähti ja lähti muiden perässä katsomoon istumaan. Ei sitten, toivottavasti tämä nyt ei saanut ihan kamalia traumoja hevosista. Armi tuskin niitä ainakaan aiheutti, se varmasti käveli tyytyväisenä miehen perässä pitkin pihaa.

Tamman korvat pyörivät innostuneesti, kun me käveltiin maneesissa. Innostumisesta huolimatta mä sain pyöritellä itseäni ihan rauhassa selässä, ohjien ollessa Armin kaulalla. Välillä korjasin reittiä pienellä pohkeen tiivistämisellä, mutta punarautiaalla oli homma heti hallussa. Armi oli selvästi sujut meidän hetkellisestä lajin vaihdoksesta ja se alkoi jo hieman innostua hommasta. Ei se paljoa näkynyt ja ratsastettavuus ei kadonnut mihinkään, mutta pieni muutos näkyi sen olemuksessa. Mäkin aloin hiljalleen tykätä hyppäämisestä, mutta en mä kouluratsastusta vaihtaisi mihinkään. Mielenvirkistykseksi me varmaan voitaisiin Armin kanssa välillä hypätä joitain esteitä.

Sileällä meillä ei ollut kummallisempia ongelmia. Eikä kyllä rentoudenkaan, sillä Armilla ei ollut mitään syytä edes jännittyä. Mäkään en tällä kertaa aiheuttanut yhtään mitään, koska mullakin oli aika rento ja luottavainen olo. Kyllä me pärjättäisiin, ei meitä muuten päästettäisikään esteosakilpailuihin. Kun mietittiin verkkahyppyjen määrää, mä totesin, että me tarvittaisiin todennäköisesti vain muutama. Armi tarvitsisi vain saada vähän hereille, että nyt mentäisiin esteitä, eikä oltu koulua tuuppaamassa. Ennemmin mä tarvitsisin niitä hyppyjä kuin rautias. Tamma kun ei kerännyt hirveästi mitään pöllöenergiaa ja tällä valmennusmäärällä ei sitä kerkeäisi edes kerääntyä.

Hypyissä Isabella painoitti mun kohdalla, että mun pitäisi vain malttaa odottaa hyppyä ja vain mukautua siihen, tekemättä yhtään mitään ylimääräistä.
"Odota, odota, odota", nainen hoki meidän lähestyessä estettä. Joten mä odotin. Ja tajusin, kuinka eritavalla mä pääsin hyppyyn mukaan, kun en hypännytkään etukäteen enkä sukeltanut hypyssä. Mä sain taas hommasta kiinni, joten perijättären ei tarvinnut mulle enää hokea odottamista. Arminkin hypyistä tuli aivan erilaisia, kun mä en heilunut perunasäkkinä siellä selässä. Me jopa saatettiin etäisesti näyttää vähän esteratsukolta, eikä väärään paikkaan eksyneeltä kouluratsukolta. Mä aloin kerta kerralta saamaan nopeamin jutun juonesta kiinni.

Storytellers Cupin ystävänpäiväteemaiset osakilpailut Auburn Estatessa piirtyivät tarkasti takaisin mieliini purkaessani Sisua kuljetusautosta ja astuessani takaisin hulppean kartanon maille. Koulusuoritukseni kyseisissä kisoissa ei mennyt kuten piti ja pystyin vieläkin tuntemaan kisoja tuomaroineen nuoremman Sokan pistävän katseen luissa ja ytimissäni. Olikin siis sanomattakin selvää, että jäin lähes sanattomaksi, kun meidät tuli ottamaan ystävällisesti vastaan jämäkän kädenpuristuksen saattelemana Sokan sisaruksista se vanhempi puolisko, jonka huulille nousi tervehdyksen aikana jopa pieni hymynkare.

Jäin hämilläni purkamaan Sisua kuljetusautosta Isabellan viilettäessä matkoihinsa tapaamaan pikaisesti muita valmennukseen osallistujia ennen toisen ryhmän alkua. Ori rymisteli alas lastausramppia pysähtyen niille sijoilleen saatuaan kaikki neljä kaviotaan turvallisesti tasaiselle maalle ja päästäen pitkän ja kantavan hirnahduksen ilmoille. Naurahdin höppänälle ja taputin sitä tyynnyttelevästi kaulalle. Meille oli varattu päiväksi käyttöön yksi tyhjillään olevista karsinoista, jonne lähdin oria taluttamaan yrittäen samalla raahata mahdollisimman paljon tavaroitamme hoitoboksin viereen. Yhdellä reissulla en kuitenkaan selvinnyt, vaan jouduin käydä hakemassa vielä orin yleissatulan sekä pehmustetun, satulanmallisen huovan. Meitä osallistujia oltiin ennakkoon sen verran infottu, ettei tällä kertaa vedetä veren maku suussa ja huippusuorituksia tavoitellen, vaan rennosti ottaen hyvällä hengellä. Saa nähdä, mikä on ammattiesteratsastajan käsitys rennosta harjoittelusta - hänelle valmennus ei välttämättä tuntuisi missään, mutta itse saatan hyvinkin lähteä sieltä hikikarpalot selän ja verryttelytakin välissä tanssien.

Sisu katseli uteliaana vastapäisessä karsinassa seisovaa suomenhevostammaa sekä tämän hoitajaa. Katseemme kohtasivat hetkeksi ja tervehdin häntä suomalaiseen tapaan vienosti nyökkäämällä samalla hieman hymyillen, mutta uppouduin nopeasti takaisin omiin hommiini. Olin puunannut orin kotipihassa ennen autoon lastausta ja se oli myös pysynyt kuljetuksen ajan puhtaana. Riitti, että hieman pölyharjalla puistelin päällyskarvaa ja kävin kaviot lävitse, ennen kuin nappasin mustan nahkasatulan puolioven päältä ja asettelin sen pehmustehuovan päälle. Sisu on aina ollut helppo hoitaa ja varustaa, eikä se nytkään pistänyt pahakseen kiinnittäessäni vyön ja kiristäessäni sitä heti parilla reiällä. Suitsittaessa odotin orin laskevan päätään alemmaksi, jottei minun tarvitsisi lyhyellä varrellani kurotella korkeuksiin. Tarjosin orille kämmeneltäni oliivikuolainta, jonka hevonen hamusi suuhunsa ja etsi sille kielellään sopivan kohdan vedettyäni niskahihnan korvien taakse. Kiristin poskihihnoja molemmin puolin yhdellä reiällä ja kiinnitin niska ja turpahihnat hopeasolkiin. Seuraavaksi olikin aika siirtyä kohti maneesia, josta meitä edeltävän ryhmän osallistujat olivat jo poistumassa.

Valmennuksen alku meni toden totta rennoissa merkeissä ja alkukäynteihin meni arviolta varmasti lähes parikymmentä minuuttia. Kuljin Sisun kanssa pitkillä ohjilla ja ison osan ajasta annoin ohjien roikkua satulakaaren edessä sään päällä pyöritellen itse samalla raajojani ja niskojani verrytellen, jotta veri lähtisi paremmin kiertämään ja olo olisi kokonaisvaltaisesti rennompi. Sisu reagoi hienosti istuntaani, eikä ohjastuntumaa juurikaan tarvittu käynnissä, joka toimi vallitsevana askellajina valmennuksen ajan. Kun olimme alkuun saaneet ratsastajat rennoiksi, oli aika paneutua hevosiin ja teimme pitkän pätkän siirtymisiä yrittäen saada hevoset hyvin kuulolle ja ryhmän rämäpäisimmät ratsut käymään vähemmillä kierroksilla.

Isabellan sanoin tavoitteena oli pyrkiä "-- tavanomaista pidempään kaulaan ja mahdollisimman pehmeään tuntumaan." Sisun kanssa tämä tuntui toteutuvan jo alkukäynneissä ja ohjia hieman keräiltyäni ori ei pusertanut kuolainta vastaan, vaan kohotti päätänsä haluamani verran ja hyväksyi hienosti keveän tuntuman suussaan. Taputin nuorta oria kannustavasti kaulalle ja lähdimme koittamaan ensimmäisiä varsinaisia hyppyjä, joita kuului treeniin ihan vain nimellinen määrä. Isabellan tarkoituksena oli antaa meille hyvät eväät verryttelytilanteisiin, jotta niistä saataisiin hankittua parhaat eväät itse tehokkaaseen kisasuoritukseen. Hevosiin keskityttiin ratsukkokohtaisesti ja kunkin ratsukon kohdalla pyrittiin miettimään, tarvitseeko juuri tämä hevonen allensa vain pari herättelevää hyppyä, vai pitääkö siitä pusertaa lähes kaikki mehut pihalle, jotta itse suorituksen aikana osattaisiin ottaa rennosti. Valmennuksen jälkeen jäi kyllä todella hyvä fiilis ja kotimatkalla oli paljon pohdittavaa tulevana sunnuntaina häämöttäviä osakilpailuita varten.