Tie tähtiin! Kouluvalmennus 20.3.

Auburnin maneesissa järjestetään kolmansiin Tie Tähtiin-kilpailusarjan osakilpailuihin valmisteleva kouluvalmennus keskiviikkona 20.3. Valmennuksen pitäjänä on 26-vuotias Heidi Näyhö, joka on ansioitunut koulu- ja esteratsastaja. Heidin valmennustyyliin kuuluu esimerkkien antaminen ja erilaisten mielikuvien kehittäminen ratsukoille. Ystävällisen kannustava, mutta sanoo jämäkästi myös ratsastajan virheistä.
Auburnin tiimiin kuuluvat ratsukot ovat etusijalla, mutta vapaiksi jääneisiin paikkoihin saavat ilmoittautua kaikki Tähtikilpailijat.

Ryhmä 1, Helppo C, 3/6, 10-11
Ryhmä 2, Helppo B, 3/6, 11-12
Ryhmä 3, Helppo A, 6/6, 12-13
Ryhmä 4, Vaativa B, 5/6, 13-14

Ilmottautuminen
Tähän ketjuun (ulkopuolisilta ei vaadi kirjautumista), muodossa:

Etunimi Sukunimi - [ url=osoite ]Hevonen[/ url]

Älä poista välilyöntejä. Ilmoittautumisviestit poistetaan, kun ratsukko on lisätty osallistujiin.

Valmennuksen kuittaaminen
Yli 200 sanan tarina tai piirros = 1 lisäarpa
Yli 400 sanan tarina = 2 lisäarpaa

Laita tähän ketjuun viesti, jossa on linkki tarinaasi (esimerkiksi hevosen omassa päiväkirjassa) tai postaa se suoraan tänne. Auburnilaiset voivat käyttää tägiä #tietähtiin2019 tarinassaan, eikä linkkiviestiä tähän topiciin tarvita.

Lähetä kuittaus viimeistään 24.3

Osallistujat ja ryhmäkuvaukset

Helppo C klo 10-11
Ava Pulkkanen - Sysivalkee
Santtu Aarnipuro - Fifill frá Kievari
Inari Roihu - Oxeye Daisy

Valmennuksessa harjoitellaan oikeiden teiden seuraamista kaikissa askellajeissa, tehdään paljon ympyröitä ja kolmikaarisia kiemurauria. Valmennuksen aikana keskitytään myös siihen, kuinka ratsastaja saa vaikutettua hevoseen.

Helppo B klo 11-12
Kiia Kalliokoski - Audrey v. Helmwald
Adelina van Leeuwen - Leafocean Zei
Linnea Närhi - Camelopardalis

Harjoitteena alku- ja lopputervehdykset sekä täsmälliset siirtymiset askellajista toiseen. Lopuksi harjoitellaan 4-kaarista kiemurauraa ja keskitytään oikeiden teiden ratsastamiseen.

Helppo A klo 12-13
Sasu Ruusu - Damiaan v.d. Lodewijk
Sarah Reyes - Fiveofive
Janna Kaajapuro - Sharazan
Robert Harrington - Harriet V
Reita - Sand Pond
Minea Haapapuro - Rhinestone

Valmennuksen aikana keskitytään siirtymisiin sekä askellajista toiseen, että askellajin sisällä. Ratsastajien apujenkäyttö sekä ratsujen lennokkuus syynissä kouluarvostelun mukaisesti (eteenpäinpyrkimys, askeleen jousta-
vuus, selän jäntevyys ja takaosan työskentely).

Vaativa B klo 13-14
Nita Merisalo - Kallan Vermilion
Theodore Meyers - Rauolin
Lydia Tuuliluoto - Kheops
Anne - Victoria v.d. Zelos
Salma Stjärndahl - Bonnie KN

Hevosen kokoaminen eri askellajeissa on valmennuksen pohjana. Ratsastajalta vaaditaan oikeaa ratsastamista myös silloin, kun hevonen ei ole ihan niin tiukassa muodossa. Hevosen kuuliaisuutta pyritään kehittämään erilaisilla väistöillä ja pysähdys-peruutus-laukannosto - harjotteilla.

Infoa kuittauksen avuksi

- Kuinka kaukana Kalla on kotitallistasi? Tarkasta yleisimmät nippelitiedot faktoista.
- Katso kuvia tallin ympäristöstä albumistamme.
- Piirtäjille: käytettävissä on tietyin ehdoin vapaasti kopioitava taustakuva Auburnin maneesista. Taustaa saa käyttää, kun ratsusi on ollut tallillamme oikesti jonkin tapahtuman (kuten tämän valmennuksen) yhteydessä, mutta ei muuten.
- Auburnin tammatallin tyhjät karsinat ovat valmennettavien käytettävissä päivän aikana.
- Katso pohjakuva Auburnin maneesista.

Valmennuksen kuitanneet:

(Yhteisen roolipelin pohjalta kirjoitettu)

Sinne he olivat taas ajaneet, kaikki sata ja yli kilometriä Liekkijärveltä Kallaan, minä ja Salma harmaaseen taittavat ratsumme traileriin sullottuina. Auburn Estate—mitä mä siitä sanoisin? Sitä paikkaa verhosi sellainen mystinen usva, joka houkutti koskemaan. Mitä enemmän mä perehdyin Kastanjan kartanon historiaan ja Sokan sisaruksiin, sitä enemmän se kaikki Auburn Estaten ympärillä vellova mystiikka kiinnosti mua.

Epävakaata säätä luvannut tiedotus oli pitänyt meitä pilkkanaan: saavuimme Kallaan vähän turhan hyvissä ajoin, kiitos kuivan sään ja hurjalta tuntuneiden plussa-asteiden. Hevoset oli purettu tammatalliin sinihiuksisen tytön pälyillessä meitä kauempaa, hienon puoliverisen karsinan kaltereiden lomasta. Se oli muistuttanut etäisesti kissaa—sellaista, joka mulkoili jokaista tiluksilleen astuvaa yksinäisestä ylhäisyydestään, mutta joka ei kuitenkaan suostunut kosketusetäisyydelle. Salma oli hymyillyt sille, ja minä mulkoillut takaisin, koska se oli kuitenkin auburnilainen.

Maneesissa oli miltei hiostava ilma, mutta mulla oli kädet niin tiukassa puuskassa, etten tohtinut rentouttaa itseäni. Helppo C -ryhmä oli aloittanut joku aika sitten, eikä Salma jaksanut seurata niin kaukana omast tasostaan olevia kovin pitkään.

“Menen katsomaan hevoset, annan niille vähän heinää vaikka”, pieni punapää sanoi, ja ,’ nyökkäsin, kääntäen katseen sitten maneesin keskellä ratsukoita tarkkailevaan Heidi Näyhöön. En ollut ikinä ollut sen valmennettavana, ja oli aina hyvä perehtyä valmentajan tyyliin ennen kuin itse joutuisi valvovan silmän alle.

Katsomossa oli muutama muukin, mutta mun huomion varasti lähinnä sisäänkäyntiä istuva tyttö. Se näytti tutulta, mutta en saanut päähäni miksi. Jokin sen terävästi kaartuvissa kulmakarvoissa ja tummissa silmäripsissä oli mulle tuttua.

Istuin siitä muutaman penkin päähän, ihan vain kohteliaan hajuraon pitääkseni, ja yritin olla vilkuilematta tyttöä liikaa—mistä mä tiesin sen? Sillä oli tuuhea tukka, sellainen rento lob vai miksi tuota tyyliä kutsuttiinkaan, ja se näytti, no, siltä miltä auburnilaiset pääsääntöisestikin näyttivät: pitkältä, hoikalta ja tyylikkäältä.

Sitten se liikahti. Kohti.

Robert hätkähti.

Se ei tuntenut auburnilaisia. Paitsi tietenkin Aleksanterin, mutta se mokomakin Juudas ei ollut laskettavissa ihan oikeasti auburnilaiseksi. Ensisijaisesti ne olivat kilpailijoita: niillä oli paremmat hevoset ja paremmat valmentajat, ja niille annettiin täällä koko maailma kuin kultatarjottimella.

“Moi, mä oon Sarah”, tytteli sanoi istuutuessaan mun viereen. Meidän reidet kopsahtivat yhteen ja mun piti keskittää kaikki soluni tekemään töitä sen eteen, etten kavahtaisi kauemmas. Be cool, jne.

“Hei?” vastasin. Sarah hymyili, lämpimästi ja avoimesti, suorastaan keskusteluun kutsuvaksi. Musta tuntui, että olisin joko 1) työhaastattelussa johonkin todella rentoon ja kipeästi työntekijöitä tarvitsevaan mestaan tai 2) vanhempainvartissa äitini ja opettajani, joka tiesi mun olevan vähän ujo, kanssa. Kurtistin mun kulmia, ja yritin keskittyä taas valmennukseen.

“Ootko tulossa valmennukseen?” Sarah kysyi, ja mun fokus oli sataprosenttisen menetetty.

“Joo”, vastasin. “Helppo A.”

“Mä tulen myös siihen”, tyttö vastasi, eikä hymy sen kasvoilla kuollut. Katselin sen kasvoja, silleen kohteliaasti miten keskustelukumppanin kasvoja oli soveliasta katsoa, ja yhdistin vihdoin tummat ripset nimeen: Sarah Reyes.

“Ah”, mä hymähdin. Niin, Sarah Reyes ja No Worries. Katsahdin sen nopeasti päästä varpaisiin, ihan vaan muistuttaakseni itseäni kuka se todellakin oli, ja jokin mun käsien puuskassa hellitti.

“Robertko se oli? Sulla on se ihana, musta herasilmäinen tamma?” toinen jatkoi ja siirsi katseensa hetkeksi maneesissa tanssahteleviin ratsukoihin ja Heidin ohjasotteita demonstroiviin liikkeisiin.

“Robert, mhm”, nyökkäsin ja toinen käsi eksyi raapimaan mun niskaa, kiusallisena keskusteluun ajautumisesta. Tästä eivät aallot kantaisi mua niin helppolla pois. Toisaalta, oli tilaisuus tutustua kilpailijaan sen kotikentällä. “Joo, Harry. Se on kyllä samppanja, mutta kyllähän se vähän tummaan harmaaseen kai taittaa.”

“Onko se sun oma?” Sarah kysyi kohteliaasti. Vilkaisin sitä, mutta se ei vaikuttanut mitenkään väkinäiseltä tai pakotetulta. Oli ihan yleisessä tiedossa, etten ollut mikään supliikkimies, ja vaistomaisesti mä nojauduin sitä enemmän vastakkaiseen suuntaan mitä pidemmälle Sarah vei keskustelua.

Pienessä mielessäni mä kävin jo läpi kaikki mahdollisia salaliittoteorioita: ehkä Sarah juttelisi niin kauan, että mun valmennus seilaisi ohi ja sitten sillä itsellään olisi sen verran paremmat mahdollisuudet pärjätä kolmannessa osakilpailuissa?

“On”, kerroin. “Ostettiin se puoliksi äidin kanssa nelivuotiaana, on se ollut meillä jo, umm… Kuutisen vuotta?” Kauhistuin vähän itsekin ajankulua, joten käänsin aiheen toiseen: “No Worries ei varmaan ole sun. Kaikki nämä hevoset taitava pitkälti olla Sokkien?”

Mä yritin olla olematta katkeran kuuloinen. En mä päässyt ratsastamaan huippuhevosilla. Ei, kehittyäkseni mä kävin tunneilla ja valmennuksissa, joissa ratsastin ratsastuskouluhevosilla.

“Riepu on Amanda Sokan, mutta mä en itseasiassa kisaa sillä enää. Mun vuokrahevonen on Effi, Fiveofive, se palautuu varsalomalta juuri. Effikin on Amandan, se on aika raaka vielä varsinkin loman jäljiltä”, Sarah kertoi autuaana, ja hymy sen kasvoilla syveni. “Mutta kyllä täällä on yksityisiäkin, aika paljonkin itseasiassa. Meidän porukasta puolet ratsastaa omilla ja puolet perijättärien hevosilla.”

Riepu? Kuka antoi hevoselle nimeksi Riepu?? Vastustelin halua pyöräyttää silmiä. Uteliaisuus, ilman mun lupaa, heräsi silti—ehkä se lieni Sarahin tarkoitus alunperinkin?—ja höristin vähän korviani kuullakseni enemmänkin Efffistä. Saiko hevosta vaihtaa kesken kisan? Pitäisi mun kysyä jotain hyvää Sinevan-pollea seuraavaan osariin Danielilta lainaksi?

“Ah”, hymähdin vastaukseksi. Mahtaa olla mukava päästä ratsastamaa valmiiksi laadukkaalla hevosella, mun teki mieli sanoa, mutta pidin kieleni. “Hieno mahdollisuus päästä ratsastamaan hyvillä hevosilla, ja vielä kilpakentille. Seppeleessä on vain ratsastuskouluhevosia, pitkälti.”

Jätin mainitsematta Danielin ja Annen Zodiacin, ja Annen omat, laadukkaammat hevoset, joiden selkään mulla ei ollut asiaa. Charlie oli varmasti hienoin hevonen, jolla mä olin Seppeleen aitojen sisällä ratsastanut, mutta sekin oli ollut estehevonen. Harrylla oli vielä matkaa temppuihin, joita mä en olisi millään malttanut olla jo ratsastamatta.

“Onhan se, mutta kyllä siitä saa maksaakin. Eikä Sokkien hevoset muutamaa poikkeusta lukuunottamatta anna kyllä tuumaakaan ilmaiseksi, kyllä niiden kanssa ihan töitä saa tehdä”, Sarah vastasi. Sen äänensävyssä oli hiuksenhieno muutos, ja mä selvittelin nopeasti kurkkuani. Jokin pieni katkera ilontunne kuitekin syttyi mun mielessä: oli helpottavaa tietää, että muutkaan eivät nauttineet pelkistä tuloksista ilman työtä.

“Sulla ei ole omaa, sitten?” kysäisin hienoisesti. Joillekin se oli arka paikka, joillekin ei. Tarkkailin Sarahin kasvoja, sen huulilla keimailevaa hymynkaretta.

“Ei ole omaa, ei vielä, enkä tiedä tuleeko koskaan”, tyttö vastasi ja katsoi mua suoraan silmiin. Eikä sen katse poistunut hetkeen. Mä en ollut varma olisinkin tuijottanut sitä takaisin vai katsonut muualle, joten päädyin pälyilemään sitä ja valmennusta vuorotellen.

“Haluatko saada esittelykierroksen?” Sarah ehdotti yhtäkkiä. Mä valpastuin—esittelykierros kuulosti kiinnostavalta, vähän kuin kurkistukselta kulissien taakse.

“Hm, toki, jos sulla on aikaa. Ja jos se on luvallista. Meidät aika tiukasti ohjeistettiin tammatalliin ja vain tammatalliin”, irvistin varovaisesti muistellessani vaaleaa tallipoikaa, mutta nousin joka tapauksessa ylös. Nyt kun kädet vapautuivat puuskasta, vedin takkini auki ja sulloin kädet taskuihini.

“Shall we?” kysyin enemmän tottumuksesta kuin kohteliaisuudesta, ja näytin takinhelmallani tietä Sarahille ensin mentäväksi. Sarah luikahti mun ohi ja lähti kävelemään tuttavallisin askelin kohti päätalliin johtavaa ovea. Mä käytin tilaisuuden hyväkseni jatkaakseni aiempaa keskustelua: “Mikset tahtoisi omaa hevosta? Jos kilpaileminen kiinnostaa.”


“En mä tiedä. Se tuntuu vain niin...lopulliselta? Eikä mulla ainakaan tällä hetkellä vain ole sellaista oloa, että tarvitsisin omaa hevosta, Effiä saan käyttää melkein kuin omaani ja joku muu maksaa sen klinikkamaksut”, tyttö virnisti. Mä hymähdin vähän huvittuneena, ja mun takki kahisi kun kohautin olkiani.

“I guess”, mumisin. Olihan hevosen omistamisessa huonommatkin puolensa, mutta mä tiesin, etten olisi kouluratsastajana nyt tässä missä mä oli ilman Harrya ja sen omistamista. “On siinä omat puolensa. Mä olen kasvattanut kaksi varsaakin, en ikinä ajatellut, että musta tulisi kasvattaja, mutta se vain… jotenkin tapahtui.”

“Sähän olet sitten jo kokenut hevosmies”, tummatukka kehaisi hymyillen. Mua vähän nauratti, ja rohkenin jopa virnistää toiselle: “Täytyy vastata kysyntään. Ensimmäisen se orin omistaja halusi. Sitten tuli tilaisuus astuttaa oman tallin orilla, se taitaa olla, umm, Paakkasen Innalla nykyään, Ransu. Sillähän on täällä hevonen kanssa, kai, Innalla?”

Sanat olivat karata multa kun kohotin katseeni päätallin koreileviin kattokruunuihin. Sarah vilkaisi mua olkansa yli, veikeä ilme kasvoillaan. Hymähdin. Fancy, kävi mielessä, mutten sanonut sitä ääneen. Sarah vastasi jotain, mutta se ei rekisteröitynyt mun aivoihin asti.

“Hyvät puitteet”, myönsin, ja yritin olla ajattelematta kotitallin kaltereita ja pintoja, joita ei oltu turhan päälle viimeistelty. “Paljon tässä on tallivuokra?”

“Yhdeksän ja puoli sataa”, Sarah vastasi, ja mun maailmalta tuntui tippuvan pohja. Aivan käsittämätön summa! Tallille tällaisessa kylänpahasessa! Vihelsin matalalta ja Sarah kiirehti pitämään myyntipuhettaan valmentajista, hevosten hyvästä huolenpidosta, moitteettomista puitteita ja ilmaisesta kuntosalista. Viimeinen sai mut naurahtamaan.

“Kai täällä saa tolla hinnalla jo yöpyä?”

“Totta kai saa.”

“Daniel kai maksaa hyvin”, mumisin ympärilleni katsellen. Eikö Inna ollut sen palkkalistoilla? “Tosin se taitaa kyllä tienatakin… Eikö se just ollut täälläkin valmentamassa?” Katselin kädet taskuissa uteliaana kuntosalin ovelle. Ihanko oikeasti täällä oli kuntosali? Ja yöpymismahdollisuus?? Mikä hotelli tää mesta oli???

“Daniel vai? Oli se”, Sarah hymähti. “Jatketaanko tarhoille ja kentälle?”

“Ai, et halua ottaa painonnostokisaa?” vastasin, hymynkare huulillani ja kädet taskuissa. “Tai, oikeassa olet, ei sovi väsyttää itseä ennen valmennusta.”

Säihkysilmän suunpieli nousi.

“Voidaan me painia valmennuksen jälkeen, jos mittelöinti kiinnostaa”, se vastasi, enkä mä ollut varma miksi se vivahde sen äänessä sai mun sydämen hakkaamaan kahta kovempaa. Tunsin kuumotuksen poskipäilläni. Flirttailiko se? Olinko mä vahingossa flirttaillut??? En kai??? Vilkaisin Sarahia vaivihkaa, mutta se ei näyttänyt siltä, että se olisi jotenkin flirttaillut. Kun mä en pohdinnoiltani tohtinut vastaamaan, Sarah jatkoi: “Vai mahdatkohan sä uskaltaa, mä olen kuitenkin heiveröinen tyttö?”

Sitten se heiveröinen tyttö tönäisi mua olkapäähän. Kuuma veri kohisi mun kasvoille ja mä vaivihkaa otin pari senttiä enemmän hajurakoa. What’s happening?

“Um, en mä taida”, vastasin heikosti. “Ei kai tyttöjen kanssa sovi… painia…”

“Noh, ehkä ensi kerralla sitten”, Sarah sanoi kuin ei olisi millänsäkään ja katsahti kalliin näköiseen rannekelloonsa. “Itseasiassa mun pitää lähteä laittamaan Effiä kuntoon, se on vielä tarhassa. Haluutko tulla hakemaan sitä mun kanssa?”

Toisen kulmakarvoissa vivahti sävy jotain, ja sitten se katsoi suoraan muhun. Mä räpyttelin hetken silmiään kilpakumppanilleen.

“Hmm”, hymisin ja yritin kaivaa jotain hymyä kasvoilleen. “Ootko sä varma, että haluat kilpailevan ratsastajan mukaan?”

Harry oli sentään valmis varustukseen ellei se nyt innostuisi sisustamaan tammatallin väliaikaiskotiaan. Toisaalta, mua kiinnosti. Mua kiinnosti Effi, mua kiinnosti Auburn, ja ennen kaikkea, mua kiinnosti Sarah Reyes.

“Noh, ehkä sä sitten ajattelet, että mä oikeasti osaankin jotain”, tyttö totesi katsottuaan mua hetken päästä varpaisiin, ja suli sitten virneeseen. Se ei jäänyt odottamaan mua, vaan keinahteli omistajan elkein kohti yhtä monista ovista.

“En mä ajatellut, ettetkö osasi”, mä huikkasin perään, kädet turvallisesti taskujen uumenissa. Ne tuntuivat nihkeiltä, mun kämmenet, ja mun olo oli kuin olisin juossut pienen maratonin. Ennen kuin Sarah ja Effi palasivat päätalliin, mä olin livahtanut Harryn karsinaan miettimään, kuka ja mitä Sarah Reyes olikaan.

HeA
Reita - Sand Pond

"Se menee nyt suorana. Niin kuin harjanvarsi. Sekä hyvässä että pahassa mielessä."

Niin niin, se oli kuultu monta kertaa ja monesta suusta. Kun Pondin piti ravata eteenpäin, se meni luotisuoraan ja mutkittelematta. Mutta myös koko sen ruumis oli suora. Se kantoi itseään jo paremmin kuin alussa, mutta edistyksemme oli aivan kohtuuttoman vähäistä suhteessa näkemämme vaivan määrään. En kerta kaikkiaan saanut sitä liikkumaan riittävän hyvin, ja näkyihän se sijoituksissammekin. Ja kyllä minä koetin kuunnella ohjeita.

Tämä Näyhön Heidi neuvoi nätisti. Pondin omistaja, vakivalmentajamme Riitta olisi äyskäissyt jo, että "Reita! Toi ei ole lisättyä ravia! Sä nostat vaan tempoa nyt kun piti pidentää askelta! Yritä nyt edes!" Se Näyhö ei kuitenkaan sanonut niin. Ennemminkin hän kehotti kuin kritisoi, ja silti se oli tuhat kertaa hirveämpää kuin Riitan äyskäisyt. Hän nimittäin sanoi, että vika lähtee nyt paitsi siitä, että hevonen on saanut viimeiset kymmenen vuotta tehdä vähän mitä tahtoi ratsastuksessa, myös siitä, etten istu kunnolla. Samaan aikaan kun pyysin Pondilta liikettä ja rentoutumista, estin sitä omalla istunnallani. Minun teki mieli pudottaa ohjat ja hieroa naamaani kaksin käsin niin voimakkaasti, että nahka lähtisi. Voi veljet. Miksen ole edes kerran kuussa käynyt ratsastamassa kunnon hevosella vaikka ratsastuskoulussa? Joskus saatoin sanoa, että jos en muuta osannut, niin erinomainen istunta minulla oli. Ja siksen ollut kiinnittänyt siihen huomiota.

Jouduin siinä valmennuksessa tavallaan aloittamaan koko ratsastustouhun alusta. Tuntui, etten osannutkaan ylipäätään mitään. Minusta ratsastus alkaa istunnasta. Se on ensimmäinen asia, joka pitää osata. Kaikki perustuu siihen. Oli aika itkettävää kuulla, ettei osannutkaan sitä perustaa, jonka oli kuvitellut olevan vahva, ja jolle kaiken muun piti rakentua. Teki suoraan sanottuna mieli lopettaa. Mennä kotiin Mayan ja Minin luokse ja teeskennellä, että huono ratsastukseni johtuu huonoista hevosistani. Vitsin Pond. Vitsin taitava Pond. Pilasi illuusioni.

Vaikka itsetuntoni sai kolauksen, Pondin laukkasiirtymät eivät. Olin masentuneempi kuin koskaan hevosen selässä, ja silti taisin ratsastaa paremmin kuin koskaan. Pieniä hetkiä kerrallaan Pond näytti ihan kilpahevoselta - näin peilistä! Ei se ollut tosiaankaan muodoltaan lähelläkään sellaista virkkuukoukkuhevosta kuin sen olisi kai pitänyt olla, mutta kyllä minä tunsin sen selän pyöristyvän. Ja kun se käytti lihaksiaan, kunnolliset siirtymät olivat ylipäätään mahdollisia.

Kotona Keitaro kysyi meiltä, kuinka meni. Teki mieli haistatella, mutta nielin kiukkuni ja ylpeyteni ja sanoin vain olevani maailman huonoin ratsastaja.
"Joka tietää, ettei tiedä mitään ratsastuksesta, tietää enemmän kuin se, joka ei vielä tiedä, ettei tiedä mitään", Keitaro sanoi.
"Jaa. Lähdetäänkö kaljalle?" minä kysyin, kun väsyneet aivoni eivät tuntuneet millään saavan kiinni siitä surkeasta filosofoinnista.
"Tietenkin", Keitaro vastasi ja tarttui Pondin harjasankoon minua auttaakseen. "Mun mielestä on ihan viihdyttävää kuunnella kun sä vellot itsesäälissä!"

(418 sanaa)

Inari- Oxeye Daisy helppo c

tuotos (444 sanaa)
Auburnissa jälleen. Tallin vilinä sai minut edelleen tuntemaan itseni hyvin pieneksi ja mitättömäksi yhdessä karvakasani alias Danan kanssa. Ponista oikeasti irtosi niin maan perkuleesti karvaa, että äidin mustat (erittäin rumat) juoksuhousut olivat viime pesun jälkeen täynnä pieniä irtokarvoja. Niin myös koulupaitani ja villatakkini. Toisaalta minua se ei suuremmin haitannut. Äidin oli jo korkea aika harkita uusia juoksuhousuja niiden kivikautisten tilalle, ja harmaa rähjääntynyt huppari oli loistava valinta siihen asti kunnes jaksaisin puhdistaa vaatteet. Koulujuttuja tuntui puskevan tällä hetkellä joka suunnasta, mikä vaikutti selvästi tallilla käyntiin riittävään aikaan. Äiti ei ollut vielä täysin lämmennyt ajatukselle, että selittäisimme opettajalle minun kilpailevan huipputasokaassa ratsastus cupissa nimeltä Tie Tähtiin, ja tarvitsisin lomaa koulujutuista kilpailuihin valmentautumiseen. Niinpä ajomatka valmennukseen sujui englannin sanoja päntätessä ja ranskan esitelmää harjoitellessa.

Valmennuksessa ei ollut tunkua. Mitä pidemmälle kevät eteni sen rauhallisempaa tuntui Tie Tähtiin valmennuksissa olevan. En kyllä ihmetellytkäään. Tänne pääseminen vaati minultakin kolme liian myöhään valvottua iltaa. Miksi oi miksi jätin sen äikän esitelmän viimeiselle viikolle? Eihän sen tekemiseen ollut kuin kaksi kuukautta aikaa. Muita vaihtoehtoja ei ollutkaan. Koulu oli hoidettava kunnolla tai muuten en edes näkisi hevosia. Silmäilin nopeasti muut valmennettavat ennen kun lähdin uralle kävelemään. Oikeastaan kaikki maanesissa olijat olivat minulle tuttuja, valmentaja Heidi Näyhöä lukuunottamatta. Alkukäynneissä Dana tuntui jälleen omalta itseltään. Rehelliseltä pörröiseltä keskiverrolta vuononhevoselta. Sen kanssa oli todellakin ilo työskennellä. Parasta Danassa oli tietenkin se, että hän li ainakin koulussa minun hieno hoito hevoseni. Eivätpähän tainneet matikantunnilla arvata, ettei varpaani tallonut hevonen ollut komea musta friisiläinen.

Valmennuksen ohjelmaan kuului erityisen paljon ympyröitä ja kolmikaarisia. Ensimmäisestä kolmikaarisesta tuli turhan kiemurainen. Syynä siihen oli ranskan kielen connaître verbi. Se taipui epäsäännöllisesti ja sen taivutusmuodot pyörivät päässäni. Dana taas ei taipunut. Edes epäsäännöllisesti. Se tuntui jäykältä suolapatsaalta, ja sain tosissani hikoilla ennen kun kolmikaarinen alkoi näyttämään edes hitusen paremmalta. Heidi antoi hyviä selkeitä vinkkejä, ja korjasi napakasti myös käsieni valumista. En ole ikinä ollut kovin varma laukkaaja. Tai siis ise laukkaaminen on kyllä hauskaa, eikä kovin hankalaakaan, mutta nostoissa jännitän aina vähän. Tänään suurimmaksi haasteeksi koitui polven jännitys. Jännitin polvea ja siinä samassa istunta tuntui muutenkin murenevan. Oman jännittyneen istuntani seurauksena Dana teki muutamia itsenäisiä ei toivottuja ravi siirtymisiä. Ravisiirtymiset taas johtivat uusiin nostoihin ja pikkuhiljaa nostotkin alkoivat parantua.

Loppuverryttelyssäkin teimme runsaasti ympyröitä. Dana tuntui edelleen jokseenkin huonosti taipuvalta, mutta kulki kuitenkin rennommin kuin alkutunnista. Olimme oikeasti valehtelematta kehittyneet huomattavasti useiden valvovien silmien alla ratsastelulla, ja kaksi ensimmäistä osakilpailua olivatkin näyttäneet vihreää valoa tulevaisuudelle. Kisa oli vasta puolessa välissä, mutta ulkopuolisten kisojen sijoitukset kolme ja viisi olivat jo hyviä saavutuksia. Ainakin meidän mittapuulla. Olimmehan vain pieni puskaratsukko pohjoisesta. Kevään tavoitteeni olivat Danan kanssa kilpailla kotitallilla ja tie tähtiin kilpailuissa helppo C tasolla ja kesän jälkeen suunnata katseet kenties helpon Been radoille.

Lydia Tuuliluoto - Kheops, taitotaso expert: VaB

Tänään me palattiin Kertun kanssa Auburniin ja tällä kertaa oltiin oikein huolella ajoissa. Olin viime kerralla varustanut orini parkkipaikalla, mutta tällä kertaa hipsin kirjavani kanssa kohti Auburnin tammatallia, jonne en viimeksi uskaltanut orini kanssa mennä. Auburnin omat hevoset olivat kuitenkin lähes kaikki ulkona, joten onnekseni tammatallissa oli rauhallista. Meille oli merkitty vapaat karsinat, joista yhteen sitten tungin Kertun ja hipsin vähin äänin hakemaan varusteemme autolta. 

Harjasin Kertun mahdollisimman ripeästi ja heitin sille vermeet niskaan. Pidin huolta siitä, että sanoin Kerttua Kertuksi, enkä Kheopsiksi, jotta kaikki vahingossa luulisivat sitä tammaksi. Orini käyttäytyi kuitenkin herrasmiehen elkein, eikä pitänyt itsestään meteliä. Kun Kertulla oli varusteet niskassa, vedin vielä oman kypäräni päähän ja suuntasin mahdollisimman vauhdilla ulos tammatallista, jossa oleminen oli tuntuntu jotenkin kielletyltä, vaikka meille olikin annettu lupa sinne mennä. 

Tänään, kun kerran aikaa oli ja valoisaa, ehdimme Kertun kanssa tutkia paremmin Auburn Estaten pihaa. Kävelimme tarhojen reunustaa pitkin ja ihastelin tarhoissa olevia toinen toistaan hienompia ratsuja. Maneesin takaa eteemme aukeni suuren näköinen hiekkakenttä, jonka takana näkyi vielä osittain lumen peittämä derbykenttä. Tällaiset puitteet olisi kyllä aika huikeat... vaikka ei Yläkokonkaan puitteissa mitään valittamista ole. Pysähdyimme Kertun kanssa hetkeksi silmäilemään kenttää ja derbyä tarkemmin. 

Jatkoimme lopulta kävelylenkkiämme derbykentän reunaa ja edelleen toisella puolellamme oli tarhoja ja hevosia. Tarhoissa seisovat hevoset silmäilivät meidän menoamme hieman epäluuloisina, mutta suurempaa ihmetystä emme tuntuneet aiheuttavan. Toki tällaisella suurella tallilla hevoset ovat tottuneet vierailijoihin. Lopulta saavuimme tarharivistön loppuun ja olisimme pystyneet jatkamaan kauemmas.. jonnekin, mutta päätin jättää liiallisen hortoilun välistä ja käännyimme takaisin tallin suuntaan vievälle tielle. Oikealla puolella oli kookkaan näköinen lampi, jonka pinta oli vielä heiveröiseltä näyttävän jään peitossa. 

Lopulta saavuimme suihkulähteen luokse. Kyllä siinä melkein ääneen meinasin naurahtaa, kun katselin massiivista ja koristeellista suihkulähdettä. Viimeksi olin nähnyt sen hämärässä vain vilaukselta, mutta onhan se nyt valoisalla todella komea. Harvemmin tällaisia Suomesta löytää. Saavuimme takaisin maneesin luokse, joten tähän oli hyvä päättää tutkimusmatkamme. Kellokin alkoi olla sen verran, että valmennus alkaisi pian, joten jäimme odottelemaan lupaa päästä sisälle maneesiin. 

Itse valmennus sujui tänään aika leppoisissa merkeissä. Kertulla ei ollut turhan paljon energiaa, mutta se kuitenkin liikkui eteen omalla moottorilla. Teimme paljon kokoavia harjoituksia, joista on Kertulle aina hyötyä. Kokoaminen pistää sen keskittymään kunnolla, kun pitää tarkkaan miettiä mihin ne jalat pitää oikein laittaa. Tänään valmentajana toimi Heidi Näyhö, joka oli oikein mukavan tuntuinen, mutta jämäkkä opettaja. Emme siis taaskaan helpolla päässeet, mikä on tietenkin hyvä asia, treenaamaan tänne tultiin! Saimme hyvää palautetta erityisesti Kertun yhteistyöhalukkuudesta. Ori oli koko valmennuksen ajan todella miellyttävä ja kuuliainen ratsu, mikä on hyvä merkki. Ehkä meidän meno alkaa nyt vihdoin parin vuoden jälkeen olla tasaisempaa niin arjessa kuin treeneissäkin. 

(428 sanaa)