Daimin päiväkirja

"Daim, Taneli"

5-vuotias, ruuna
mustankimo hollantilainen puoliverinen
Daimin sivut

om. Rita Kallakorpi & Sasu Ruusu

Se oli jännittävää ja ja pelottavaa. Toiset saattoivat tehdä tätä useammin, mutta mulle se ei kyllä ollut arkipäivää. Eikä ilmeisesti Sasullekaan, joka ajoi hiljaa keskittyen. Perässä oli vielä toistaiseksi tyhjä traileri, mutta pian sinne lastattaisiin meidän hevonen. Mun päähäni ei millään meinannut mahtua se, että mä omistaisin jatkossa mulle vieläkin vieraan ihmisen kanssa hevosen. Sen verran mä olin saanut selville, että miehen sukunimi oli Ruusu ja tämä oli ihan hyvä ratsastaja.

Damiaan v.d. Lodewijk seisoskeli uteliaasti ympärilleen vilkuillen käytävällä. Kimoutuva ruuna odotti vielä suitsia päähänsä, sitten suunnattaisiin maneesia kohti. Daimiksi kutsuttu puoliverinen oli ainakin hoitovaiheessa oikein fiksusti käyttäytyvä nuori, mutta olemuksesta näkyi jo kova halu hommiin. Se lupasi hyvää. Maneesille Daim lähti reippain ja varmoin askelin, eli ihan säikyimmästä hevosesta ei ollut kyse.

Sasu ajoi meidät tallin pihaan. Me laitettaisiin vielä joihinkin papereihin nimet alle ja sitten hevonen lähtisi meidän mukaan. Luojan kiitos ruunan mukana tulisi perusvarusteita, joten ihan ensimmäiseksi ei tarvitsisi miettiä niitä. Käytävällä meitä odottelikin taas Daim ja sen seurana tallityöntekijä Katja. Kimo ruuna oli saanut jalkoihinsa jo siniset kuljetussuojat ja päälleen sinisen fleeceloimen.
"Minna on toimistossa, tää on jo valmiina lähtöön", Katja hymyili.
"Kiitos", me hymähdettiin Sasun kanssa aika samaan aikaan ja suunnattiin toimistoon. Minna istuikin toimistossa ja katseli meidän kanssa paperit läpi.

"Kokeile sä vaan sitä ensin", Sasu kehoitti, joten mä painoin kädessä kantamani kypärän päähäni. Mut puntattiin selkään ja jalustimia säädellessäni Daim liikuskeli hieman levottomasti. Se halusi jo hommiin, mutta malttoi odottaa hetken. Joten mä kokeilin sitä. Ruuna liikkui oikein kivasti, mitä nyt välillä huomasi sen olevan tosiaankin raaka. Kivat askeleet, motivaatiota työntekemiseen ja yritystä, vaikka jotkin asiat olivat vähän hakusessa. Luovuttaessani ruunan kokeiltavaksi Sasulle, mun kasvoilla saattoi käydä pieni hymy.

Daim oli pakattu autoon ja me lähdettiin kohti Kaajapurojen tallia. Meillä oli Sasun kanssa ollut hieman keskustelua tallipaikasta. Mä olisin mieluiten halunnut kummatkin hevoseni samalle tallille, mutta Sasu taas liputti Kaajapurojen puolesta. Mun päähäni ei millään mahtunut, että miksi tallipaikka tallilta jossa ei ollut omaa maneesia olisi parempi kuin hyvillä puitteilla oleva talli. Lopulta me oltiin päädytty Kaajapuroihin, koska Sasulla olisi hieman enemmän aikaa Daimille ja olisi lyhyempi matka esimerkiksi Auburniin kisoihin ja muihin.

"No, mitä pidit?" Sasu kysyi kun puoliverinen oli saatu takaisin karsinaansa ja varusteet pois.
"Eihän se mikään valmis hevonen ole mitä mä olin ajatellut itelleni toiseks hevoseks, mutta onhan se kiva. Ja potentiaalia siinä kyllä on", totesin ja jätin vastaamatta kunnolla itse kysymykseen. Mies katsoi mua kysyen ja vähän vaativasti.
"Kyllä mä voisin ajatella ostavani puolikkaan Daimin", tuhahdin lopulta.
"Noniin, eiköhän se oo sillä selvä", Sasu totesi. Joten me ruvettiin sopimaan käytännön asioita. Sepä oli mennyt helposti ja mä en mahtanut itselleni mitään, kun mietin olikohan se liiankin helppoa.

"Pidetäänkö me sillä Daim lempinimi?" kysyin, mulla olisi nimittäin läjä ideoita valmiina. Enää ei menisi kauaa, niin ruuna pääsisi kotiutumaan uuteen kotiinsa.
"Mun mielestä se on hyvä", Sasu totesi kuskin paikalta.
"Taneli olis tosi söpö lempinimi", mä ehdotin ja odotin mielenkiinnolla reaktiota.
"Ei. Ehdottomasti ei. Miljoona kertaa ei", Sasu sanoi hetken hiljaa oltuaan kuulostaen vähän kauhistuneelta.
"Miksei? Sä voit sanoa sitä Daimiks, mä voin käyttää Tanelia", virnistin.
"Ei vakavastiotettavan kouluhevosen nimi voi olla Taneli", Sasu totesi ajaessaan Kaajapuroille. Taneli pääsisi siis kotiutumaan pikapuoliin.

Ensimmäiset yhteiset kisat olivat nyt takana ja ne ei menny yhtään pöllömmin. Mä saatoin edelleen olla vähän pettynyt, kun Daim oli päässyt säikähtämään jotain ääntä katsomosta. Jos mä olisin ollut valmistautunut paremmin tai hereillä, se olisi voitu välttää. Tai ainakaan pisteet eivät olisi olleet niin huonot alkutervehdyksestä. Onneksi me pystyttiin kummatkin keräämään itsemme ja oltiin vedetty loppurata ihan komeasti. Tulokseksi 68,53 prosenttia ei ollut yhtään hassumpi kun otti huomioon tilanteen.

Me oltiin tultu kolmansiksi. Kaksi sijoittui ja me oltiin vielä johdettu, kun oli kaksi jäljellä. Tottakai ne menivät meistä ohi, mutta mä olin tyytyväinen meidän suoritukseen. Ja ei kai se Ritakaan huonoa tykännyt meidän radasta. Ainakaan sillä ei olisi mitään varaa sanoa, kun ei itse tahtonut startata. Mikä lie siihenkään oli syynä. Eipä siinä, mä sain nyt aika vapaat kädet päättää ruunan kisaamisista. Tää talvi me treenattaisiin ja keväällä sitten aloitettaisiin meidän ensimmäinen kisakausi.

Daim tuuppasi mua turvallaan hereille, kun mä olin jumiutunut liian pitkäksi aikaa ajatuksiini.
"Sori, mennään ihan just", murahdin ruunalle rapsuttaen sen otsaa. Me oltiin menossa kentälle, vaikka se olikin vähän vaihtelevassa kunnossa. Mutta pelkkä kevyt käyntityöskentelykään ei olisi pahitteeksi. Mä heitin enkkuviltin Daimin selkään satulan päälle ja pujautin suitset ruunan päähän. Mä odotin vieläkin, missä se säpäkäksi kuvattu hevonen piileskeli tuon höpsön ja melko leppoisan kuoren alla. Oliko sellaista edes?

Kentällä ei tosiaankaan ihmeitä tehtäisi, mutta kyllä siinä ainakin kävellä pystyisi. Taivutuksia, väistöjä, pysähdyksiä, loivaa kiemuraa, voltteja ja mitä ikinä nyt keksinkin. Daim tosin halusi lisätä omia liikkeitään mukaan, sillä ruuna teki komean sivuloikan keksiessään jotain kentän laidalla. Paitsi siellä olikin oikeasti eikä leikisti. Joku nuori likka oli eksynyt kentän laidalle katsomaan, mutta mä en jaksanut toisesta sen enempää välittää. En mä oikein ollut jaksanut tutustua Kaajapurojen tallin asukkaisiin, neli- tai kaksijalkaisiin. Pitäisi ehkä, mutta nyt mä olin ihan tyytyväinen nykytilanteeseen.

Kun ruuna oli purettu varusteista, mä muistin kuinka mulla oli asiaa tämän toiselle omistajalle. Mun pitäisi suunnata seuraavalla viikolla Helsinkiin. Naputtelin viestin Ritalle, että pärjäisikö tämä yksinään Daimin kanssa ensiviikon. Mä melkein toivoin, että Rita ei pärjäisi. Mä voisin vain ilmoittaa töihin, että mä en pääsisi irtautumaan täältä. Ritan vastaus tuli nopeasti ja sai mut huokaisemaan syvään. Nainen pärjäisi, jos ei muuta niin serkkunsa ja kaverinsa avulla. Mulla oli monta syytä olla haluamatta lähteä Helsinkiin työjuttujen takia. Oliko mun pakko mennä, jos en haluaisi? Olisi, jos tahtoisin säilyttää työpaikkani.

"Voi kuinka sä olet söpö tässä kuvassa", hihkaisin katsellessani puhelimen näytöltä kuvaa Tanelista. Sasu oli lähettänyt sen mulle, mistälie oli sen itse saanut. Taustasta päätellen kuva ei ollut ihan viime päiviltä. Kuva oli ihana, koska mulla oli harmittavan vähän kuvia ruunasta. Ja nekin oli jotain surkeita, pimeitä kännykkäräpsyjä.

"Sä olet kyllä hurmaava, vaikka osaatkin olla idiootti välillä", hymähdin tunkiessani puhelimen taskuun ja pussatessani Tanelin turpaa. Kimo hörähti vastaukseksi, ilmeisesti se itsekin piti itseään hurmaavana.

Tämä olisi alkusoittoa meidän valmentautumiselle ja kilpailu-uralle. Ensimmäisistä Tie tähtiin osakilpailuista me napattiin kolmas sija, joka oli ihan hyvin, kun me ei keretty oikein valmentautua ennen niitä. Treenattiin me tietenkin itsenäisesti, Kotona se mitä kenttä antoi periksi ja maastoiltiin, tai no Rita maastoili. Auburnissa me käytiin käyttämässä maneesivuorot hyväksi, aina kun kerettiin. Ei tosin ihan sitä kahta kertaa viikossa, mutta ainakin kerran. Nyt luvassa oli kuitenkin lisää kisoja ja läjäpäin valmennuksia. Toivottavasti väsymys ei iskisi jossain vaiheessa tätä rupeamaa.

Daim oli oma utelias itsensä, kun me hengailtiin Seppeleessä odottelemassa omaa valmennustamme. Me oltiin tultu jo ajoissa, koska jo ensimmäisessä valmennuksessa oli meidän porukkaa. Me oltaisiin vasta toiseksi viimeisessä valmennuksessa ja viimeisessäkin olisi yksi. Noh, siinä kerkeäisi hyvin purkaa ja jäähdytellä kimon. Ei tarvitsisi heti pakata nuorukaista autoon ja lähteä kotimatkalle. Vaikka ei sekään olisi ollut ongelma. Onneksi Daim oli näppärä matkustaja, se helpottaisi jatkossa valmennusreissuja ja kisamatkoja. Ja tietysti oli tullut tässä todettua se, että se kulki niin yksin kuin kavereidenkin kanssa.

Mä hoidin ruunani itse ja olinkin enemmän omissa oloissani, kun muut viilettivät keskenään tai yksin. Me pärjättiin Daimin kanssa hyvin kahdestaan ja lähdettiinkin ajoissa kävelemään. Vähän ennen valmennusta mä kiipesin hollantilaisen selkään ja me suunnattiin kohti maneesia. Ruunaa ei juurikaan hetkauttanut taas uusi vieras maneesi, vaan se oli heti valmis hommiin. Meille sopi vapaa alkuverryttely, jossa vain käytiin askellajit läpi. Vähän nuorikko pörisi ja heilutteli päätään, mutta muuten se vaikutti käyttäytyvän hyvin. Loikkailuvaihe oli mennyt jo ohi ja hyvä niin.

Daimilla oli hieman ongelmia tajuta, että kootusta ravista piti pysähtyä suoraan, siitä peruuttaa ja sitten siirtyä takaisin koottuun raviin. Se veteli vähän omiaan ja mä jouduin tekemään lopulta paljon töitä, että sain ruunan keskittymään tehtäviin ja tekemään ne kunnolla. Kyllä lopulta se sitten keskittyikin ja teki ihan kohtalaisia siirtymisiä. Ravilisäykset lävistäjillä tuli taas hyvin, taisi tulla jopa meidän parhaat lisäykset. Ei se muistaakseni ikinä noin hyvin ollut vielä lisännyt, joten suunta alkoi olla oikea. Olihan meillä vielä pitkä matka, että saataisiin helppoA vakiinnutettua meidän tasoksi oikeasti ja tason nosto oli vielä kauempana. Mutta kyllä se päivä vielä koittaisi, kun me vedettäisiin vaativia luokkia. Ja toki mentäisiin niin pitkälle kuin rahkeet riittäisi. Ei me jäätäisi vaativiin pyörimään, jos kantti riittäisi ylemmäs.

Laukanvaihdot täyskaarrossa meinasi alkuun olla Daimin keskittymiskyvylle liikaa, mutta kyllä se sitten alkoi taas sujua, kun saatiin se ensimmäinen onnistunut kerta. Daim ei oikein älynnyt, miksi siinä piti kaartaa. Eikö vain voisi mennä suoraan ja vaihtaa sen laukan siinä? Valmennuksen lopuksi mä olin kuitenkin ihan tyytyväinen meidän suoritukseen valmennuksessa, vaikka valmentaja oli joutunut komentamaan useampaan kertaan. Ei nuoren hevosen kanssa aina voinut mennä täydellisesti. Tai ylipäätään minkään hevosen kanssa. Joten hyvillä mielin me päästäisiin kotiin. Kun tuli sopiva hetki, mä laitoin lyhyesti Ritalle, miten meillä oli mennyt. Sitä kiinnosti kuitenkin.

Se oli mukavaa, kun valmennukseen ei tarvinut lähteä pitkän matkan päähän, vaan naapuritalliin riitti. Tuttu paikka niin hevoselle kuin ratsastajalle, ei mitään ongelmaa tai stressiä. Paitsi yksi. Koska Rita ei ollut kerennyt lähteä yksiinkään kisoihin tai valmennuksiin, jotka olivat olleet muualla kuin Auburnissa, nainen käytti tilaisuuden hyväkseen ja saapui mukaan Auburnin valmennusta katsomaan. Luoja se nainen raastoi välillä mun hermoja.
"Miksi sulla on noi suojat? Olisit ottanu ne toiset", brunette ihmetteli.
"Koska mä tykkään näistä enemmän. Ja onko sillä jotain väliäkin?" pyöräytin silmiäni. Voihan naiset.

"Tanelille kyllä voisi ostaa jotain niitä Sokkien varusteita. Ne on niin kauniita! Nita kehui niitä paljon, Tanelille vois sopia sellaset vaaleansiniset", Rita pälpätti.
"Daim, ei Taneli. Ja sillähän on jo neljä huopaa. Ei kai se enempää tarvitse?" mä puolestani ihmettelin, kun varustin Daimia.
"Mä kuule sanon sitä miksikä haluan. Ja sehän on vain kiva, kun voi vaihdella huopia. Niihin huopiin taisi olla vielä saman värisiä pinteleitä", Rita jatkoi vain. Mulla tuskin olisi sananvaltaa siihen, ostastaisiko nainen uuden huovan ja pintelit. Mä käytin tasan yksiä varusteita. Tummansinihopeista huopaa ja mustia karvasuojia. Korvahuput ja muut tilpehöörit olivat sitten Ritan käytössä.

Kun Daim oli varustettu, mä kiipesin sen selkään ja me lähdettiin kävelemään. Mä luulin jo pääseväni eroon Ritasta, mutta ei. Nainen lähti kävelemään meidän rinnalla, jatkaen edelleen varusteista.
"Sun pitäisi hommata sellainen niiden kisatakki, ne oli hyvän näkösiä", brunette heläytti.
"Nehän maksaa ihan jumalattomasti", mä paljastin vahingossa, että mä olin myös katsonut niitä varusteita. Sitten nainen ei jättänytkään enää mua rauhaan, kun se mietti, olisiko laguunin vai jään värinen parempi Tanelille. Voi hyvää päivää.

Mä pääsin naisesta eroon vasta kun me päästiin maneesiin. Kolmesta muusta ratsukosta kaksi oli tuttuja, koska ne kuuluivat mun kanssa samaan tiimiin. En mä kyllä silti tainnut tietää naisten nimiä. Onneksi täällä oli toinenkin mies, koska valmentaja Amanda Sokan katse tuntui porautuvan sieluun asti. Muitakin vertauskuvia olisi ollut, mutta ne eivät olleet ihan soveliaita, edes mun ajatuksiin. Se kyllä toimi, sillä itse pistin ainakin parastani. Tan.. Daim teki myös hyvin töitä, vaikka kyllähän siitä huomasi sen olevan vielä vähän raakile ja nuori. Kootut askellajit tulivat sillä jo ihan hyvin, mutta lihaksia tarvittiin vielä rutkasti lisää.

Laukanvaihdoista käynnin kautta ruuna innostui, mutta hyvällä tavalla. Kyllä kimosta vielä taitava kouluratsu leivottaisiin. Tästä valmentautumisesta olisi kyllä apua, varsinkin kun pääsi treenaamaan kunnon olosuhteisiin. Purtsien perunapellolla ei kyllä liiemmin treenattu näin talvisin muuta kuin käynnissä, maksimissaan vähän ravissa hyvänä päivänä. Valmennuksen jälkeen oli oikeastaan kätevää, kun Rita oli paikalla. Nainen tarjoutui kävelemisen jälkeen purkamaan ruunan, joten mä sain hetken hengähtää, ennen kuin pitäisi ajaa ruuna takaisin Purtseille.
421 sanaa

Mä kaivoin puhelimen taskustani tarkistaakseni, ettei kukaan ollut yrittänyt soittaa tai laittaa viestiä töistä. Sunnuntai tai ei, niin meillä tehtiin toisinaan töitä. Mä olin joutunut päivystäjäksi, jos niillä töissä tulisi jotain ongelmia muutosten tekemisessä. Mä olin siihen joutunut, vaikka kuinka olin yrittänyt selittää, että mä en olisi koko päivää tavoitettavissa. Itseasiassa mulla tulisi ainakin reilu pari tuntia, kun en pystyisi auttamaan missään työongelmassa. Silti mun läppäri oli siellä Daimin varusteiden joukossa repussa, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tie tähtiin kilpailut ja valmennukset olivat nyt jo vieneet mua uusiin paikkoihin ja se oli tietysti tehnyt hyvää nuorelle ruunalle. Se oli yllättävän rento paikasta riippumatta, mikä oli tietysti oikein positiivista. Sen kanssa olisi helpompi jatkaa tämänkin jälkeen kisoihin eri paikkoihin, kun tiesi sen suhtautuvan niin matkustamiseen kuin niihin vieraisiin paikkoihin lungisti. Saaristolla mä katselin hieman ympärilleni, jotta mun ei tarvitsisi Daimin kanssa sitten ihmetellä, mihin pitäisi mennä. Sinitukka ja pikkupoika olivat jo lähdössä omaan valmennukseensa. Me oltiin samalta tallilta, mutta mä en silti ollut välittänyt oppia toisten nimiä. Ehkä joskus pitäisi.

Mä meinasin kirota vuolaasti, mutta muistin viime tipassa paikalla olevat juniorit, kun mun puhelimeni alkoi soimaan ja näytöllä näkyi tuttu nimi. Vaikka toisaalta, ne junnut varmaan kiroili enemmän kuin minä. Jokatapauksessa mä liikuin vähän kauemmas, ennen kuin vastasin.
"Kerro", urahdin puhelimeen.
"Noinko sitä tervehditään sun lempityökaverias?" Kallen ääni kuului. Pyöräytin silmiäni.
"Mulla ei ole ihan loputtomasti aikaa ratkoa mitään. Älä sano, että teillä on joku iso ongelma", huokaisin.
"Eeeeii ole, ihan pieni vain", mies linjan päässä kuulosti epäilyttävältä. Mä huokaisin syvään ja valmistauduin pahimpaan, kun pyysin toista kertomaan ongelmasta.

Mun onnekseni ongelma oli kuitenkin helposti ratkaistu, eikä mun tarvinnut kaivaa edes konetta esiin ja pääsin ajallaan varustamaan sekä kävelyttämään Daimia. Kimo oli onneksi edelleen iloisella otteella lähdössä hommiin ja myös minä pääsin irroittautumaan sitten ihan oikeista töistä. Valmentajana oli Henry Sääri, joka vaikutti ihan pätevältä valmentajalta. Me oltiin Daimin kanssa eri ryhmässä kuin muut meidän porukasta, mutta se ei kyllä liiemmin haitannut. Itseasiassa, oli vain hyvä, että se riemunkirjava tamma oli toisessa ryhmässä. Se vaikutti säikkyvän omaa varjoaankin ja sinkoilevan joka ilmansuuntaan, joten meillä olisi turvallisempaa näin.

Valmennuksen tehtävät oli hyviä. Niistä myös huomasi, kuinka Daim oli tässä talven aikana kerännyt jo hyvin lihaksia alkutilanteeseen nähden. Ruuna jaksoi työskennellä hienosti jo pidempiä pätkiä, paketti pysyi kasassa ja meno oli tasaisempaa. Kimo oli myös alkanut tykkäämään vastalaukkatehtävistä, jostain kumman syystä. Sen kanssa sai olla usein tarkkana, ettei se innoissaan nostanut myötälaukan sijaan vastalaukkaa. Kuten nytkin vastalaukkojen jälkeen kun piti nostaa myötälaukka, mä sain oikein keskittyä laukannostoihin. Tasapaino kyllä alkoi olla ruunalla parempaan päin myöskin. Ehkä siitä saisi vielä kunnollisen kouluhevosen.

Satula, suojat, loimi, muut tilpehöörit check. Hevonen, myös check. Daim seisoi kuljetussuojat jaloissaan ja loimi niskassaan, odottaen uteliaana, mihin sitä tällä kertaa mentäisiin. Tai ehkä se luulin meidän olevan matkalla Auburniin, koska siellä me oltiin oikeastaan vain käyty ruunan kanssa. Nyt meillä olisi edessä meidän toinen helppoA rata ja ensimmäiset kunnolla vieraassa paikassa olevat kisat. Kimo nuorikko oli siitä helppo, että se matkusti kiltisti ja me päästiinkiin siivosti Hukkasuolle, vaikka mulla meinasi kyllä hermot mennä muihin ihmisiin. Joukossa oli myös vähän nuorempaa väkeä, jotka noh, kävivät hermojen päälle.

Koska aikaa oli enemmän kuin riittävästi, mä olin jättänyt Daimin harjan letityksen paikan päälle. Eipä mulla muuta tekemistä olisikaan, kun ennen meidän luokkaa olisi pari luokkaa ja sen jälkeen vielä pari luokkaa. Yhteiskyytien huonot puolet, kun jokainen meni vähän eri luokissa. Joten Daim sai seisoskella hyvän aikaa letittettävänä. Osasikohan oikein ketkään muut miehet letittää, kuin kouluratsastusta harrastavat? Mun kaverit ja tutut olisivat varmaan nauraneet, kun kuulisivat kuinka mä tein ensin letit ja niistä sitten sykeröt hevoselleni. Se taito oli vain ollut pakko opetella, koska aina ei ollut jotain muuta letitystaitoista mukana kisoissa, joka olisi voinut ne sykeröt tehdä.

Meidän luokan ja vuoron lähestyessä, viskoin Daimille koulupenkin selkään ja viltin perään loimen tilalle. Suojatkin sille pistin jalkaan verryttelyn ajaksi, jotta se ei rikkoisi jalkojaan siellä. Sentään olin tajunnut ottaa mukaani mustat karvasuojat, enkä niitä siniliiloja, jotka Rita oli halunnut ehdottomasti hommata. Oli jo tarpeeksi noloa, kun fleeceloimi ja kuljetussuojat olivat sävy sävyyn. Välillä mä mietin, miksi olin ostanut puoliksi hevosen oikeastaan tuntemattoman naisen kanssa. Tosin olihan tässä puolensa, kun toinen ei halunnut kisata, joten valmentautuminen ja kisaaminen jäivät mun vastuulle. Mutta ne kaikki kulut menivät pitkälti puoliksi. Rita tosin kutsui Daimia Taneliksi, enkä mä ollut varma sulattaisinko mä sitä ikinä.

Me käveltiin reilusti ennen kunnon verryttelyä, koska noh, meillä oli aikaa ja ruuna oli seissyt jo jonkin aikaa. Sitä kyllä saattoi olla ylpeä nuorikostaan, kun muutamia hassuja sivuaskeleita lukuunottamatta se käyttäytyi vieraiden hevosten seassa vieraassa paikassa oikein mallikkaasti, kuin vanha tekijä. Ja nämä olivat vasta meidän kolmannet yhteiset kisat, joten tiedä mihin asti me vielä kimon kanssa päästäisiin. Verryttelyn mä tein huolella ja yritin herätellä lungisti ottavaa Daimia, koska se otti nyt jutut vähän liiankin rennosti. Voisi se ainakin vähän heräillä, jotta selvittäisiin kunnialla kouluaitojen sisällä.

Kun meidän vuoro oli ihan lähellä, Ritan serkkutyttö tuli nappaamaan meiltä suojat ja mun raipan pois. Tämä taisi startata sitten seuraavassa luokassa, olikohan sen nimi Nita. Joku sellainen se taisi olla. Rita itse ei ollut päässyt lähtemään mukaan ja jos multa kysyttiin, se oli ihan hyvä. Naisella olisi varmasti paljon huomautettavaa siitä, kuinka Daimin sykeröt olivat huonot, vinossa, epäsymmetritset ja ties mitä. Ja varmaan hönkisi niskaan, tuputtaisi neuvoja. Me pärjättäisiin jätkien kesken ihan hyvin. Koska raippa oli lähtenyt, mä testailin, että ruuna kuunteli mua edelleen ja reagoi. Ihan hyvältä se tuntui, joten radalle pystyi lähtemään kohtuullisin fiiliksin. Kun meidät kuulutettiin radalle, mä pyöräytin olkapäitäni ja ratsastin ruunan kouluaitojen sisäpuolelle. Syteen tai saveen.

Mun korvissa soi edelleen, kun Rita oli huolehtinut, että Daimilla on nyt kaikki tarvittava sekä kaikki hyvin. Naisen kälätys ei vain ollut ottanut loppuakseen ja tämä oli miettinyt mukaan lähtemistäkin, mutta siinä kohti mä olin pistänyt stopin. Hermostunut naisihminen olisi vain häirinnyt meitä. Nämä hetket saivat mut taas miettimään, miksi mä olin ostanut juuri tuon naisen kanssa ruunan puoliksi. Mä mietin sitä joka kerta, mutta lopulta mä tulin siihen lopputulokseen, että ilman Ritaa, mulla ei olisi Daimiakaan. Joten mun oli vain kestettävä.

Nämä osakilpailut olivat Seppeleessä ja Daim matkusti sinne kuin vanha tekijä. Mä en vieläkään tiennyt meidän porukasta oikeastaan kenenkään nimeä. Paitsi sen Ritan serkun Nitan mä tunnistin, sentään. Mulle muut olivat sinitukka, pikkupoika, blondi, hullun kirjavan tamman ratsastaja (vaikka sillä olikin ensin se joku kimo), punapää ja sitten se, jolla oli punertava tamma. Siinä meidän tiimi taisikin olla, ellen mä sitten onnistunut unohtamaan jota kuta. Kai mä olin kaikkien nimet joskus kuullut, mutta hyvin menivät näillä kuvauksillakin.

Daimin hyvä käytös jatkui varustaessa ja kävellessä, mutta verkassa ongelmat alkoivat. Ruuna oli ihan vänkyrä, pohje ei mennyt läpi ja sitä ärsytti suunnattomasti lähelle tulevat ratsukot. Oli ilmeisesti pienen pojan kiukkupäivä, kun kaikki oli ikävää ja mikään ei sujunut. Mä yritin saada kimoa kuulolle, mutta melko tuloksetta. Onneksi muut tajusivat vähän varoa, kun huomasivat ruunan reagoivan lähelle tuleviin hevosiin. Jos se jatkaisi tätä käytöstä, sille joutuisi hommaamaan punaisen nauhan häntään. Yleensä Daim vain oli kiltisti verryttelyssä, ei vetänyt hernettä nenään mistään ja teki parhaansa.

Koska Daimin vikurointi oli hämmentävää ja meidän starttiin oli vielä hetki, mä tulin vielä alas. Mä kävin läpi kaikki ruunan varusteet, jalat ja muut läpi, että kaikki oli kunnossa. Pikaisella vilkaisulla mä en huomannut mitään hälyttävää. Jalat oli normaalit, eikä se aristanut mitään. Varusteet oli kunnolla, niissä ei ollut myöskään mitään vikaa.
"Mikä sulla on? Känkkäränkkäkö iski?" kysyin hiljaa rapsuttaen ruunan otsaa. Mun oli tehtävä päätös: startata vaiko ei. Mitään vikaa ei näyttänyt olevan, mutta uskaltaisinko mä luottaa, että ruunalla vain oli huono päivä. Jos se olisikin kipeä, se voisi tykätä huonoa kouluradan ratsastamisesta. Jos se taas vain kiukutteli, mä antaisin sille periksi, jolloin se oppisi huonoja tapoja.

Lopulta mä päätin startata. Jos siltä tuntuisi, mä voisin aina jättää radan kesken. Mä kyllä toivoin ruunan muistavan kohta taas, että se oli hieno tuleva kouluhevonen, eikä samanlainen kuin kiukutteleva pikkuponi. Meidän vuoro alkoi lähestyä uhkaavasti, joten mä nousin takaisin selkään ja aloin valmistautua. Viime hetken säädöt ja sitten odottamaan. Siitä tulisi mitä tulisi, nuoren kanssa ei voinut aina mennä putkeen. Mä kävin viime hetkillä vielä rataa läpi ja valmistauduin henkisesti ratsastamaan radan läpi hankalan hevosen kanssa, enkä reippaan nuoren.

Sasun teki mieli kirota Auburnin valmennukset, koska oli ne sitten päivällä tai illalla, arkena tai viikonloppuna, halusi Rita tulla katsomaan. Kun oli niin sanotusti kotivalmennus, nainen halusi tulla katsomaan. Vaikka Sasu olisi voinut ratsastaa Kaajapuroilta Auburniin, päätti mies silti tulla trailerilla. Omalla tietenkin, muut saisivat kulkea miten halusivat. Rita olisi voinut tarjota jollekin kyydin samalla, mutta ei pistänyt pahakseen, vaikka he kulkivat ihan vain yhden hevosen kanssa.

He lainasivat tammatallin karsinaa Daimille, joka oli heti kuin kotonaan vieraassa karsinassa. Sitä ei tuntunut hetkauttavan sitten mikään. Seppeleen osakilpailuissakin ruuna oli ensin verryttelyssä teutaroinut, mutta napannut sitten kuitenkin toisen sijan. He olivat lähteneet tänään ajoissa, joten aikaa olisi reilusti, eikä vielä hetkeen tarvitsisi varustaa kimoa. Sasun sydän meinasi kuitenkin pettää, kun tuttu ääni tervehti tämän selän takana ja Rita tervehti tätä riemuiten. Mies tuijotti tammatalliin saapunutta Markusta lähinnä järkyttyneenä, eikä tiennyt, miten päin olla tai mitä tehdä.

"Sä pääsit", Rita iloitsi halatessaan Markusta. Sasu oli unohtanut, kuinka hyviä kavereita kaksikko oikein olikaan. Jos Sasu ei tiennyt mitä tehdä, Markus päätti miehen puolesta. Markus halasi myös Sasua, Ritan kohotellessa taustalla kulmiaan yllättyneenä. Naiselta oli tainnut mennä jotain ohi.
"Mä käyn katsomassa löydänkö Nitan jostain", Rita ilmoitti ja viiletti sitten paikalta pois.
"Mitäs sulle kuuluu?" Markus kysyi, kun miehet jäivät kahdestaan. Oli tallissa muitakin, mutta kaksikko sai olla rauhassa.
"Töitä, valmennuksia ja kisoja. Mites sulla?", Sasu kohautti olkiaan.
"Todella yksinäisiä iltoja, Netflix and chill karkkipussin kera... ei sen hehkeempää", Markus sanoi kieli poskessa. Sasu meinasi virnistää tahattomasti, mutta sai kasvonsa hallittua.

Rita palasi pian valittaen, kuinka Auburnissa ei voinut löytää ketään. Tästä Sasu päätteli, ettei nainen ollut löytänyt serkkuaan.
"Mun pitää varmaan ruveta laittaa Daimia kuntoon", Sasu tokaisi ja haroi katsellaan varusteita. Kaikki tarvittava vaikutti olevan siinä.
"Mikset sä voi sanoa sitä Taneliksi? Ei se niin kamalaa ole", Rita jupisi, kun Sasu aloitti päätään pudistellen varustamaan kimoa. Miestä ei olisi haitannut Markuksen seura, mutta kun seurueessa oli vielä Rita, tunsi tämä olonsa hieman epämukavaksi.

Sasusta tuntui hassulta ratsastaa valmennuksessa, kun sekä Rita että Markus istuivat katsomossa. Rita katseli kyllä ihan hevosta, mutta Markuksesta mies ei ollut ihan niin varma. Daim kulki ihan pätevästi, vaikka ratsastajansa ajatukset meinasivat harhailla katsomoon. Siirtymiset  tulivat melko itsestään, sillä niitä oli treenailtu urakalla. Myös pieniä asioita oli keretty hiomaan ruunan kanssa. Daim ei ainakaan vielä osoittanut hirveitä uupumisen merkkejä tiheästä valmentautumisesta huolimatta. Ruuna lähti edelleen mielellään töihin kummankin omistajansa kanssa, sillä se sai kevyempiä päiviä valmennusten ja kisojen väleissä.
401 sanaa

Tänään meillä oli todella, erittäin rento päivä Daimin kanssa. Me käytäisiin vain mukavalla kävelyllä maastakäsin, ei enempää. Sunnuntaina oltiin kisoissa, maanantaina valmennuksessa, tiistaina vapaapäivä ja eilen taas valmennus. Mä en tiedä miksi ihmeessä mä olin ilmoittanut meidät vielä Lauri Merikannon valmennukseen maanantaille, kun niitä valmennuksia oli ihan tarpeeksi Tie tähtiin kisojen puitteissa. Ja edellisenä päivänä oltiin käyty vielä kisoissa, joissa oltiin menty vuoristorataa. Todella huono verryttely, mutta valkoisten aitojen sisällä ruuna oli näyttänyt taas mihin se pystyi ja napannut toisen sijan.

Daim hörisi hieman väsyneenä, kun hain sen tarhasta. Vielä eilen se oli jaksanut, mutta varmaan maanantaina ollut Merikannon valmennuskin oli tehnyt tehtävänsä pikkuhiljaa. Mä vaihdoin vain ruunalle toisen loimen niskaan ja me lähdettiin ulos. Keli oli ihan mukava ja vielä oli valoisaa, joten maastoon saattoi lähteä köpöttelemään. Daim käveli rennosti mun vieressä, välillä kaula pitkänä kurotellen haistelemaan maastoa.

Mä muistelin maanantain valmennusta, jossa oli teemana ollut puomit. Me oltiin aika vähän viimeaikoina päästy treenaamaan puomeilla, joten alkuun meillä oli vähän hakemista. Daimilla kesti hetki muistaa taas, että niitä koipia pitää nostella, jotta ei kolhi puomeja. Ja ettei niiden päälle kuulu astua. Ruuna oli myös saattanut hieman innostua puomeista, joten alku oli mennyt todellakin häseltäessä. Merikanto oli saattanut välillä näyttää siltä, että oli valmis menemään hakkaamaan päätään maneesin seinään. Onneksi me sitten lopulta parannettiin, joten Merikannon ei tarvinnut hakata sitä päätään seinään. Kun Daim sai taas jutun juonesta kiinni, se veti puomeja oikein mallikkaasti.

Daim jäi katselemaan jotain pusikossa korvat hörössä, mutta jatkoi sitten matkaa tyytyväisenä. Me kierrettiin vielä vähän matkaa ja lähdettiin sitten takaisin, sillä kumpikaan ei jaksanut kummempaa lenkkiä vetää. Onneksi Rita kävisi tekemässä jotain kevyttä Daimin kanssa, joten mä saisin pitää hevosettoman vapaapäivän. Mun ajatukset harhailivat muutenkin jo ihan liikaa, kun valmennusmuistelot vaihtuivat miettimään miestä, johon mä olin eilen törmännyt. Joka oli aika selvästi vihjaillut, että tällä oli yksinäistä. Olisiko Markus sanonut niin, jos? Ei, nyt mä keskittyisin Daimiin vielä hetken ja sitten voisin palata kotiin, miettimään mitä nyt haluisinkaan miettiä.

Tan... Daim katseli maailman menoa, tai siis Purtsien, kun mä harjasin sitä valmiiksi kotona. Ruuna saisi kulkea Auburniin trailerissa, mutta mä laittaisin sen varusteita vaille valmiiksi jo Purtseilla. Joten valmennukseen ei ollut enää pitkä aika, kun me vielä seistiin kotitallilla. Daim alkoi tylsistyä ja tuuppaili mua turvallaan, kehoittaen pistämään vauhtia. Mun kyllä pitäisi pistää oikeastikin vauhtia, koska me oltaisiin kohta muuten myöhässä. Toisaalta huono puoli kun matka ei ollut pitkä, niin kuvitteli sitä aikaa olevan enemmän ja lopulta sitten kuitenkin tulee kamala kiire.

Rita oli tällä kertaa jättänyt valmennuksen seuraamisen välistä, enkä voisi väittää, että se olisi hirveästi mua haitannut. Parempi kun nainen pysyi poissa jaloista hössöttämästä, eikä tarvitsisi kuunnella sitä meuhkaamista varusteista. Yhden toisen mä olisin voinut ottaa paikalle, mutta tällä hetkellä se ei oikein onnistunut. Daim muistutti taas olevansa olemassa, hörisemällä ja pörisemällä. Alkai pienellä pojallakin olla hieman kevättä rinnassa. Ruunasta oli tullut eloisampi ja vähän rasittavampi. Se tanssahteli taluttaessa, keskittymiskyky ratsastaessa oli aika pientä ja kaikkea sellaista. Onneksi se oli ruuna, koska tiedä mitä se olisi ollut nuoren orin kanssa. Tai ihan minkä tahansa ikäisen orin kanssa.

Edelleen kimo kuitenkin lastautui hyvin ja me pärjättiin kahdestaan. Ajomatka Auburniin ei todellakaan kestänyt kauaa, joten pian mä olin jo Auburnilla varustamassa Daimia. Ruuna tiesi jo mikä oli homman nimi. Se taisi jo erottaa valmenukset ja treenit kisoista, joten se tiesi, että nyt päästäisiin treenaamaan kunnolla. Vaikka Daimin keskittymiskyky oli aika olematon välillä, se nautti päästessään kunnolla töihin. Se alkoi helposti pelleilemään, jos mentiin vain kevyesti kentällä. Se oli tullut huomattua, koska Purtsien kentällä ei aina voinut ihan hikitreenejä vetää. Maastoilu taas oli ruunan mieleen, siellä ei kevyempi meno enää haitannutkaan.

Valmennuksessa keskityttiin alkuun lähinnä ratsastajiin, joten Daimille meinasi tosiaan tulla tylsää. Mulle siellä selässä ei niinkään. Ruuna vähän steppaili, pörisi ja ei olisi malttanut mennä sitä mitä pyydettiin, joten mä sain oman istuntani lisäksi miettiä, miten pidän ruunan mielenkiinnon tarpeeksi yllä, ettei se kohta keksi viskaista mua tarkastelemaan Auburnin maneesin pohjan laatua. Mä tiesin tarkistamattakin, että laatu olisi priimaa. Ei kai Auburnissa muuta ollutkaan, kun laatua.

Kaikki helpottui, kun ruvettiin tekemään avo- ja sulkutaivutuksia. Vaikka nyt pysyttiin käynnissä, mä sain Daimin kaiken huomion. Ruuna kuunteli ihan eri tavalla kuin alkuvalmennuksesta ja esitti jopa oikein hienoja pätkiä. Joten jälleen kerran me poistuttiin tyytyväisenä valmennuksesta, ja päästiin kotia kohti. Huomenna me aloitettaisiin matka jo kohti seuraavia osakilpailuita, vaikka itse kisathan olisivat vasta sunnuntaina. Mua jännitti jostain syystä. Ehkä se oli syy, ettei Daim ollut tehnyt näin pitkiä kisareissuja aikaisemmin. Toivottavasti se jaksaisi, eikä väsähtäisi reissaamisesta ihan täysin.
416 sanaa