Sessan päiväkirja

"HIRVEE ILME", Janna kiljui, kun Ava näytti järkkärinsä ruudulta ottamaansa kuvaa edellisen Kalla CUP:n verkan pystyltä. "Ja toi hyppy oli muutenki ihan katastrofi, POISTA SE!"
Polkkatukkainen teini kivahti vielä sanojensa painoksi ja mulkoili ystäväänsä murhaavasti.
"No mut kato ny mikä ilmavara, ei teillä ainakaan puomit kolise", Ava yritti osittain tyynnytellä Jannaa, mutta oikeastaan vain nautti pienestä piruilusta. Oli lohduttavaa, ettei Janna pärjännyt osaavammalla hevosellaan kilpailuissa: se loi Avalle toivonkipinän siitä, että hän vielä joku päivä ottaisi ystävänsä taidoissa kiinni ja kilpailisi samoissa luokissa Sepon kanssa.

"POISTA SE", Janna kiljaisi ja yritti napata kameraa Avan kädestä. Sinihiuksinen tyttö kihersi naurua ja keplotteli itsensä vapaaksi Jannan otteesta juosten sitten vauhdilla karkuun.
"En ikinä!"

Mä nostan ruskeasta pahvilaatikosta muoviin käärityn pehmeän toppaloimen. Se on (valitettavasti) musta, koska maailmankaikkeudesta ei löydy yhtäkään varustekauppaa, jonka loimimallistossa on täydellistä okran sävyä tarpeeksi paksussa ulkoloimessa. Nyt mun ainoa toiveeni on, ettei Seppo revi sitä palasiksi, sillä joudun maksamaan toppiksen olemalla tiskikoneen tyhjennysorja seuraavan kuukauden ajan. Pelkkä ajatuskin astioiden nostelusta keittiön kaapistoihin saa mut turhautumaan. Mulla on varmaan maailman epäreiluimmat vanhemmat ikinä. Avan porukat maksaa Sepon varusteet ilman kieroja diilejä, kuten varmasti kaikkien muidenkin hevostelevien tyttöjen äidit ja isät.

Ihan kaikkien muiden, paitsi mun.

Vaikka satulahuoneessa on yksi liikuteltava patteri pöhisemässä lämpöä, mun hengitys höyryää sisäilmassa. Sellaista se elämä on täällä meillä, alkeellista. Heitän ratsastushanskat lattialle ja revin muovin toppaloimen päältä sinertävin sormin. Se on halpa, ja näyttääkin siltä, koska siihen ei ole brodeerattu kallista merkkiä. Korjaan pyöreitä laseja nenälläni ja vedän syvään henkeä.

Kaikki tää johtuu niistä Avan typeristä saappaista. Kannan toppaloimen karsinalle, joka oikeasti kuuluu Lovelle, mutta jossa Sessa seisoskelee korvat hörössä.

"Yksinkertanen on kaunista", mutisen ja katson, kun Sessan selkään nakkaamani halpisloimi istuu kuin istuukin niin hyvin, kuin vain hinta-laatusuhde sen mahdollistaa.

Tallinovi käy. Sisään astelee joku, kevyistä askelista päätellen joku muu kuin Verneri.

"Moi", Heidi ilmestyy Loven karsinanovelle ja tervehtii reippaasti.
Se on yksi niistä hajuttomista ja mauttomista aikuisista, joista ei tiedä mitään tallielämän ulkopuolelta. Mukava tyyppi, ärsyttävän taitava kaikessa ja omistaa hienoja hevosia. Miksi se edes ikinä toi Cariadin meille asumaan?

"Moi."
"Mitä Sessa on tykännyt asua pihatossa?" Heidi kysyy ja nojaa ovenkarmiin.
"Se on ollut rauhallisempi ratsastaa", nostan kädet puuskaan ja käännyn bruneten puoleen, "mutta mä vihaan pihattoa."

Heidi naurahtaa ja kurottaa silittämään piirtoa punarautiaan päässä.

"Onko se väliaikaista?" nainen kysyy lohtua äänessään.
"Toivon niin."

Heidi kertoo lähtevänsä hakemaan Cariadia sisälle ja kuulen, kuinka se poistuessaan nostaa riimun koukusta tamman karsinanovessa. Otan toppiksen Sessan niskasta ja saan samalla snäpissä viestin meiän Kallan Kirkonkylän yläasteen 9A:n luokkachatissa. Kaverit on menossa hengailee koulun pihalle. Hitto, ja mun pitäs vielä ratsastaa Sessa.

Tekstaan äitille anovan pyynnön, voisinko mennä vielä seiskan jälkeen kylälle, mutta saan napakan vastauksen jossa muistutetaan ilta kahdeksan kotiintuloajasta arkisin. Snäppään pahoittelut kaiffareille ja marssin loimen kera takaisin satulahuoneeseen hakemaan varusteita.

E-pis-tä.

Olihan se häijyä, kun omia pikkusormiaan ei enää tuntenut.

Ratsastustumppujen piti olla kätevyytensä lisäksi lämpöiset, mutta joka talvi törmäsin samaan ongelmaan: rapea -20 astetta pakkasta, kaksi kilometriä Sessan kanssa maastossa ja omistin enää kahdeksan sormea. Tuntuman pitäminen tasaisena oli kerrankin helppoa, sillä kohmeat nyrkkini olivat jäätyneet niille sijoilleen nahkaohjien ympärille.

Talviset maisemat olisivat – etenkin ilman pakkasrajoja sauvakävelevän äidin mielestä – olleet postikorttimaisen kaunista katseltavaa, mutta en tohtinut ymmärtää, kuka voisi tällaisella kelillä keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, että kaikkialle sattui. Naamaan, erityisesti nenänpäähän, reisiin topparatsastushousuista huolimatta, varpaisiin ja tietysti niihin pikkurilleihin.

Miten johonkin, mitä ei tunne, voi sattua?

Sessa reagoi kylmyyteen niin kuin aina: se oli pörheä kuin pikkulintu lumisella syreenin oksalla ja otti yksi-kaksi raviaskelta pikakäyntinsä lomassa. En kieltänyt sitä, sillä juuri nyt lyhyenkin puolipidätteen tekeminen olisi tuntunut siltä, kuin olisin yrittänyt joogata kokovartalokipsissä.

Mieleeni tuli camiiijau_:n (Camilla Korjonen, 9B-luokan blondi hottis) muutama tunti sitten instaan lisäämä kuva, jossa hän, kaikkien koulun poikien ihastus, poseerasi kotinsa takapihalla uudessa croptopissaan. Navan ja käsivarsien punoituksesta sekä sädehtivien silmien takana loistavasta epätoivosta päätellen juuri oikean otoksen saamisessa oli kestänyt, mutta siitä huolimatta kuvalla oli melkein 700 tykkääjää.

Äitini ei siis ollut ainoa eliölaji, jolla ei ollut pakkasrajaa, vaan samaan lahkoon kuuluivat myös teennäiset huomiohuorat.

Oma kommenttini oli ollut "beib!!", vaikka olinkin toivonut tukehtuvani sitä kirjoittaessani paahtoleipään. Tein sen vain turvatakseni oman selustani: jos jättäisin Camin kuvat kommentitta, saisin sanoa hyvästit myös omien julkaisujeni sydänemoji-katraille.

Maiskautin rohtuneita huuliani ja Sessa siirtyi kuin sähikäinen ravin kautta laukkaan. Mulle olisi kelvannut hitaampikin tahti, mutta koska pellon pohja oli hyvä ja lunta sen verran, että punarautias ei päässyt pahasti ryöstämään, päätin antaa viiman purra vasten kasvojani. Näkökenttäni oli kokonaisuudessaan sumea, sillä kuiva ilma sai silmäni vuotamaan ja kyyneleet valumaan noroina pitkin poskiani.

Eikö tuskalle todellakaan ollut loppua ennen kaukana, monen aukeaman päässä almanakoissa häämöttävää kevättä?

Sessa pärski ja korisi. Oli lohduttavaa ajatella, että tamma nautti vauhdista ja että se sai ennen kaikkea tehokasta liikuntaa. Niin, tänä vuonna aikoisimme menestyä, eikä silloin ollut varaa jättää treenejä pakkasen takia väliin.

Ennen vääjäämättömästi lähestyvää kahden laukka-askeleen sarjaa, mulla oli aikaa ajatella tasan kolmea asiaa.

Yksi - Sessa oli auttamattomasti pohkeen takana. Olin yrittänyt kahden ensimmäisen esteen aikana korjata tilannetta pitämällä itseni koko ajan esteistunnalla irti satulasta ja myötäämällä edestä reilummin, mutta rautias tamma viittasi kintaalla epätoivoisiin pohjeapuihini. Tahmeasta laukasta huolimatta edellinen pysty oli ylittynyt varsin tyylipuhtaasti, mutta vaikka loputkin puomit pysyisivät kannattimillaan, saisimme tällä tahdilla enimmäisajan ylityksestä reippaasti virhepisteitä.

Isabella oli esteverkassa todennut, että Sessa vaikutti väsyneeltä ja ehdottanut, että olisin tehnyt vain yhden hypyn - tai maksimissaan toisen, jos ensimmäinen epäonnistuu. Olisi pitänyt uskoa, eikä varmistella asetuksia useammalla pystyn ja okserin ylityksellä. Purin huulta: miten ihmeessä saisin askeleet sopimaan, jos mulla ei ollut mitään keinoja vaikuttaa laukan pituuteen?

Kaksi - Mua jännitti ihan älyttömän paljon. Perhoset oli kutitellut mahanpohjassa koko aamun, mutta nyt niiden siiveniskut alkoi tuntua neulan pistoilta. Kilpailutilanteet oli jo tuttua huttua, mutta näissä mittelöissä oli aivan oma henkilökohtainen panoksensa. Sessa oli nimittäin ostettu Hukkasuolta. Juuri tältä samaiselta tallilta, jonka maneesissa juuri tällä samaisella hetkellä olimme tamman kanssa suorittamassa omaa rataamme.

Tunsin pakottavaa tarvetta silmäillä katsomoa. Oliko siellä kenties Sessan entinen omistaja tai vuokraaja? Joku, joka tunsi rautiaan paremmin kuin minä - joku, joka ratsastaisi sillä paremmin kuin minä? Olin nähnyt hirveästi vaivaa sen eteen, että näytimme tyylikkäiltä, sillä nyt jos koskaan halusin tehdä ihmisiin ulkoisella habituksella vaikutuksen. Koska kilpailin Auburnin tiimissä, olin saanut oman brodeeratun Sokka Luxuriesin kilpailutakin. Kultaisella kirjattu "Janna" sopi yhteen muiden kultaisten yksityiskohtien kanssa. Huomasivatko Hukkasuon tallilaiset kaikki mätsäävät krumeluurit? Olinkohan katsomossa juoruilun aihe? Hyvässä vai pahassa?

Nielaisin ja puristin ohjia tiukemmin. Kaikki oli nyt suurennuslasin alla, joten virheisiin ei ollut varaa.

Kolme - Meidän luokan Janne. Se ei ollut vastannut mun snäppiin mitään, vaikka olin tarkoittanut selfien kisajännityksestä kertovan tekstin kera nimenomaan sille. Tiesin ettei lippispäistä poikaa liiemmin kiinnostanut hevoset, mutta olin elänyt siinä uskossa, että meillä olisi jotain juttua. Olin maininnut asiasta Sessaa letittäessäni Avalle, mutta se oli vain todennut jotain tosi ympäripyöreetä, kuten "pojat on poikii". Mitä sekin muka oli tarkoittavinaan? Mulla oli kai ollut liian kauan vaaleanpunaiset linssit päässä ja aloin todella epäillä, että Jannella oli joku muu.

Se hyvä puoli estekilpailuissa – ja hevosissa ylipäätään – oli, että poikien ajatteluun ei jäänyt hirveästi aikaa. Janne ja "katsottu, mutta ei vastattu" -snäppi väistyi suuremman ja ajankohtaisemman murheen tieltä, kun olimme Sessan kanssa saavuttamassa sarjan ensimmäistä osaa. En ollut vieläkään päässyt vaikuttamaan tamman laukkaan, en tempoon enkä askeleen pituuteen, joten en nähnyt muita vaihtoehtoja kuin ohjata rautias vain mahdollisimman keskelle. Jos Verkku olisi näkemässä, se karjuisi varmasti muista kuulijoista välittämättä jotain itsestäänselvää, kuten "ETEEN!".

Hengitykseni salpaantui Sessan ponkaistessa ilmaan pystyn juuresta. Apua.

Ulkona oli pakkasta juuri sen verran, ettei hevosrekka ollut lämmennyt juurikaan seistyään puoli tuntia piuhassa Auburnin kartanon parkkipaikalla. Muutaman ajetun kilometrin jälkeen kohmeinen pelkääjän puoleinen penkki oli viimein alkanut lämmetä ja grillasi mukavasti takareisiä. Mä katsoin ohi viliseviä maisemia ja huokaisin, kun radiosta alkoi soimaan Anatudea. Huurteisten ikkunoiden takia puhallus oli täysillä, mikä teki hengittämisestä inhottavaa: kuivan kuuma ilma hankasi nenän jo valmiiksi verta vuotavia limakalvoja kuin karkea hiekkapaperi.

Seppele sijaitsi Liekkijärvellä, ja sinne oli reilusti yli tunnin matka hevosrekalla. Verkku oli kuullut mun ja Sessan kyseenalaisesta kisamenestyksestä ensimmäisissä osakilpailuissa Hukkasuolla Isbeltä, koska itse en ollut pettymykseltäni kyennyt ruotimaan startteja läpi. Niimpä isoveli oli ottanut asiakseen tästedes tulla valmennuksiin ja kisoihin mukaan, jotta voisi sparrata meitä parempiin suorituksiin. Aluksi mä olin suuttunut ihan hirveästi, sillä en halunnut Verkun arvostelevan mun ratsastusta saati Sessaa ratsuna, mutta Isbe oli onnistunut kääntämään mun pään: brunette oli yllättänyt mut tuomalla upouuden satulahuovan lahjaksi harjatessani eilen koulun jälkeen Auburnissa väliaikaisesti asuvaa Salsaa. Lahjan kylkiäisenä sain vakuuttelut "isoveli valvoo" -diilin hyödyistä.

Mä olisin halunnut kiljua, sotkea satulahuovan karsinan hamppukuivikkeisiin ja sanoa Isbelle suorat sanat siitä, miten pettynyt olinkaan. Kertoa, että mä olin sen ja Verkun erosta asti odottanut joka päivä, että ne palaisi yhteen, kunnes Ava oli kerskunut ratsastavansa Ankalla, Isben ykkösratsulla, Sepon saikun ajan. Se oli muuttanut kaiken.

Vilkaisin taustapeilistä Avaa, joka näpytteli puhelinta virne kasvoillaan.

Mä olin kiittänyt huovasta, niellyt kiukkuni ja hymyillyt. Ja niin mä tein nytkin: en antanut Avan nähdä, miten paljon sen pyrkyrimäisyys oli mua satuttanut. Isbe oli ollut kuin isosisko mulle siitä hetkestä lähtien, kun Verkku oli ensimmäistä kertaa esitellyt sen meille. Luulin, että tunne oli molemminpuolinen ja olimme "not sisters by blood, but sisters by heart". Se tosiasia, etten ollut koskaan ratsastanut Ankalla, ja että Isbe oli tarjonnut siihen mahdollisuuden tuikituntemattomalle Avalle, sai näkökenttäni sumentumaan elämän epäreiluuden synnyttämistä kyynelistä.

Teeskentelin haukottelevani ja pyyhkäisin kosteat silmäkulmani ratsastustakin hihaan. Seppeleeseen oli vielä matkaa, eikä valmennuksesta tulisi mitään, jos jatkaisin synkistelyä vielä hetkenkin pidempään. Oli aika keskittyä olennaiseen ja valmistautua tulevaan koitokseen.

"Tietääkö kukaan mitään siitä Hanskista?" kajautin ilmoille, mutta kysymykseeni vastattiin vain päänpudisteluin ja kohonnein kulmin. Adelina taisi jopa kivahtaa jotain kieltävää poksauttaessaan purkkapallon vaaleanpunaisesta kiillosta tahmeiden huuliensa välissä.
"Hienoa", mumisin ja päätin kokeilla onnea googlettamalla valmentajamme.


"Eikö sen harjan kannattaisi olla kiinni?" Verkku piteli Sessaa ohjista, kun mä asettelin estesatulaa uuden Sokka Luxuriesin huovan päälle. "Miten ton takaa näkee seuraavalle esteelle?"
"Ei kannattais."

Punarautias tamma oli matkustaessaan hionnut aavistuksen loimen alla, joten se todennäköisesti tulisi olemaan tänään vauhdikas ratsastaa. Stressi sai Sessan käyttäytymään usein levottomasti, ja levottomuus taas tiesi kierroksia. No, ainakaan tamma ei olisi pohkeen takana...

"Kyllä sille voisi ratsutukan leikata", Verkku jatkoi ja taputti ympäristöään korvat hörössä tarkkailevaa Sessaa kaulalle.
"NO EI", mä kivahdin satulan siiven alta ja päätin että vyö olisi kolmosessa ihan hyvä. Kiristäisin sitä lisää sitten maneesissa. "Sä et ikinä ikinä ikinä koske Sessan harjaan. Eikä kukaan muukaan. Se on täydellinen näin."

Verkku taisi pyöräyttää silmiään, mutta mä en välittänyt. Nappasin ohjat sen käsistä ja heitin ne Sessan pään yli kaulalle.
"No, roikutko sä?!"


Seppeleen maneesi oli uusi, sen jopa haistoi. Mä olin alkukäyntien ajan tutkinut sitä, silmäillyt rakenteita ja ihmetellyt, miten se erottui muusta miljööstä niin ratsastuskouluun istumattomana. Se oli hieno, kaunis, toisin kuin muiden ratsastuskoulujen maneesit, joissa olin elämäni aikana vieraillut. Pöly ei ollut vielä värjännyt pintoja eikä ratsastusareenan yhteenkään kulmaan oltu kerätty isoa läjää tuntihevosten kakkaa.

Meidän osaltamme alkuverryttelyt olivat olleet vauhdikkaat, juuri niin kuin olin aavistellutkin lastattuani Sessan ulos hevosrekasta. Oli ollut työn ja tuskan takana saada pidätteet läpi ja kiitin luojaa siitä, että olimme este- emmekä kouluvalmennuksessa. Sen kerran kun kerkesin vilkaista katsomossa istuvaa Verkkua, oli isoveljen suu ollut tiukkana viivana ja kulmat varjostaneet vihreitä silmiä. Työskentelyni ei ollut vakuuttanut este- ja kenttäradoilla Loven kanssa kilpailevaa tosikkoa.

Mun oli pakko havahtua ajatuksistani, vaikka olisinkin halunnut kerrata vielä lämmittelyhyppyjä, niiden ongelmia ja tarvittavia toimenpiteitä, jotta osaisin seuraavassa tehtävässä ennaltaehkäistä ne.

"Polvet irti satulasta, paino istuinluille", Hanski ohjeisti sarjalla.

Taisin keskittyessäni puraista itseäni huulesta, sillä veren rautainen maku valui kieltä pitkin suuhuni. Suoristin selkääni ja yritin painaa peppuni syvälle satulaan, mutta mitä kovempaa Sessa laukkasi, sitä enemmän mun teki mieli nousta esteistuntaan ja pitää tasapainoa yllä polvia apuna käyttäen. Se oli väärin, mutta se taisi olla yksi mun huonoista ratsastusmaneereista.

"Tee Sessan kanssa vaikka parikin ympyrää, hae tasainen rytmi. Nyt ei olla uusinnassa, mielummin rauhassa ja tarkasti kuin nopeasti ja sinne päin", Hanski nosti kädet puuskaan ja seurasi päätään kallistaen kun puolipidättein pudotin Sessalta vauhtia pois.

Suoruus, valmennuksen pääteema, ei itseasiassa ollut meille millään muotoa ongelma: päinvastoin, Hanski jopa kehui meitä teiden huolellisesta ratsastuksesta. Mitä pidemmälle valmennus eteni, sen paremmin Sessa alkoi olla kuulolla. Musta alkoi siitä huolimatta tuntua siltä, ettei kukaan voisi auttaa meitä meidän suurimassa ongelmassa: epätasaisuudessa. Yhtenä päivänä punarautias oli hidas ja pohkeen takana, toisena tikittävä aikapommi ja herkkä ihan kaikille avuille. Mä osasin tunnistaa ja ennakoida mikä päivä mahdollisesti oli tulossa, mutta mä en kyennyt mukautumaan ratsastajana sen vaatimalla tavalla.

Kun valmennus vihdoin päättyi, mä olin ihan rikki. Muistin taas hetkellisesti millaista oli ratsastaa vauhdikasta Sessaa, mutta kun seuraavan kerran nousisin tamman selkään, olisivat asetukset mahdollisesti jo muuttuneet.

Napsautin poskihihnan lukon auki ja nostin riimun peuransilmäisen tamman korvien yli. Punarautias jäi katselemaan rauhallisesti ympärilleen ja puhisi, mitä se ei normaalisti tehnyt tullessaan tuttuun maneesiin. Täysi varusteettomuus sai kai Sessan aavistamaan, että kyseessä oli jotain spesiaalia.

"Noh, menetkös siitä", Sessa ei ottanut kivahdustani kovinkaan vakavasti, vaan astui yhden harkitun askeleen musta poispäin. Se puhalteli pyöreistä sieraimistaan ilmaa ja nosti häntänsä tötterölle. Pieru, pökäle vai arabijuttu?

Sessa luki mun ajatukset, ja sillä samalla sekunnilla se päätti lähteä pieraisten pukkilaukkaan niin että hiekkaa lensi mun naamalle. Ähkäisin ja kuulin Isben nauravan: mulkaisin sitä kiukkuisesti, mutta ihan vain hetken ajan. Vauhdikkaan Seppeleen valmennuksen jälkeen Verkku oli keksinyt, että Sessa irtojuoksutettaisiin ennen seuraavaa valmennusta, ja Isbe oli pitänyt entisen poikakaverinsa ideaa mainiona lupautuen auttamaan mua. Siitä mä olin kiitollinen, mutten ihan vielä ollut antanut Isbelle anteeksi typerää Ava-keissiä.

Isbe ei tosin tiennyt, että mä olin sille vihainen.

"On se kyllä näpsäkkä", mun ex-sisko totesi ja nosti vienosti hymyillen kätensä puuskaan. "Mutta kyllä tuo harja vaatisi kesyttämistä. Ratsutukka sopisi Sessalle hyvin, mmh?"

Mun suusta karkasi turhautunut parkaisu. Isbekin?!

"Ei ja ei ja vielä kerran ei", heristin nyrkkiä kohti taivasta. Verkku oli satavarmasti puhunut Isbelle, kehottanut sitä mainitsemaan asiasta. Eikai niillä sentään ihan näin samanlaiset ajatusmaailmat ole, vaikka täydellisiä toisilleen ovatkin nyt ja aina? "Se on täydellinen noin, siihen ei kosketa."

Isbe nyrpisti ärsyttävän aatelisesti nenäänsä, mutta ei inttänyt vastaan.

Katselin ympäriinsä pörheltävää tammaa kuumotellen ajan nopeaa juoksua: valmennusryppään alkuun oli enää vain muutamia tunteja. Mun ryhmä aloittaisi onneksi vasta toiseksi viimeisenä illalla, joten kerkeäisin viemään Sessan vielä sitä ennen kotiin levähtämään - itse sen sijaan voisin repiä viimeisetkin hermojeni rippeet riekaleiksi ajatellen sitä tosiasiaa, että tänään meitä valmentaisi Amanda Sokka.

"Voooi, kato nyt", Isben ääni keskeytti mun panikoinnin. Sessa oli pysähtynyt ja seisoskeli keskellä maneesia tasaten laukkaamisesta kiihtynyttä hengitystään. "Äkkiä, ota kuva!"


Ava oli jälleen ärsyttävä ja lähtenyt Santun kanssa omia aikojaan Auburniin (se oli takuulla suunnitellut koko jutun), joten olin saanut ratsastaa sinne yksin. Verkku oli ajanut suoraan Innalta paikalle ja tallipihalla muhun törmätessään kysynyt, miltä valmennuksen aihe vaikutti: sillä tavalla mä kuulin ensimmäistä kertaa, että valmennuksen aihe olisi kootut askellajit. A-P-U-A. Asiaahan ei helpottanut se fakta, ettei me Sessan kanssa oltu harjoiteltu sellaista ihka aitoa kouluratsastuskokoamista juuri ollenkaan.

Mä kirjaimellisesti vapisin taluttaessani Sessaa maneesiin. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin totaalista munausta idolini edessä. Verkku istui jo valmiiksi katsomossa, puhui puhelimeen. Se oli taputtanut mua olalle, sanonut että hyvin se menee. Ehdottanut, että sanoisin Amandalle jännittäväni.

Ikään kuin se olisi missään universumissa tai todellisuudessa, missä eli Amanda Sokan kaltainen olento, ollut vaihtoehto.

"Tää ei oo TODELLISTA!"

Vaan se oli, surullista kyllä. Tuijotin mun käteen jäänyttä pahasti vääntynyttä vedintä, mikä oli juuri irtisanoutunut tehtävästään ja jättänyt ratsastussaappaan vetoketjun oman onnensa nojaan. Tällaista tapahtui vain silloin, kun oikeasti oli kiire. Kuten nyt, kun teimme lähtöä estevalmennukseen Saariston hevosopistolle.

"SOS, SOS!" satulahuoneen ovi pamahti kolisten auki, ja ilmoitustaulu – mikä tarkoitti homeista kehyksistään irtoilevaa nuppineulataulua – tippui käytävän lattialle. Sen joutaisi nostaa myöhemminkin: olihan nyt käsillä suurin kriisi sitten koulun discon, kun noloista noloin Julius oli tullut hakemaan hitaisiin. Oli ollut tarpeeksi nöyryyttävää torjua pahalta haiseva poika (dödö, oisko mitään?) ja saada liikanimi Jullen baena, mutta tämä tilanne paini ihan omassa sarjassaan. Julkinen häpeä auki repsottavan, tai pahimmassa tapauksessa jeesusteipillä korjatun, ratsastussaappaan takia olisi ihan liikaa. Varsinkin nyt, kun mä olin tietoisesti panostanut koko ajan enemmän ulkoisiin seikkoihin tullakseni vakavasti otettavaksi kilparatsastajaksi.

"Mitä sä kiljut?" Avan olisi kuvitellut olevan paljon kiinnostuneempi mun ongelmasta, mutta jostain syystä sillä oli naama norsun genitaaleilla. Menkat vissiin.
"No tsiisus, kato nyt!" osoitin epämääräisesti pohkeen ympärillä roikkuvaa saapasta ja irvistin. "Mitä mä teen?"
"Hah."

HAH? Mun pöyristyneisyys oli käsin kosketeltavissa, siksi Ava käsillään havainnollistaen nostikin mun alas loksahtaneen leuan ylös. Se virnuili eritavalla kuin yleensä, ilkeästi ehkä jopa.

"Janna?" Verkku kosketti mun olkapäätä ja mä säpsähdin. "Mikä on ongelma?"
"No helvetti vetoketju meni rikki!"
"Hei, kielenkäyttö."

Mä nostin kädet puuskaan ja huokaisin syvään. Lainasaappaat saattoi unohtaa, Avalla oli isompi jalka, enkä voisi lainata sen kakkossaappaita. Ainoa mahdollisuus olisi...

"Jesari auttaa, nyt ei kerkeä kikkailemaan", Verneri oli juuri niin ennalta-arvattavissa typerine ideoineen.
"Se on ihan vihon viimenen vaihtoehto", vilkaisin Avaa. Se pujotti Sepon päähän riimua autuaan onnellisena siitä, ettei ollut tilanteessa itse. Mikä hitto sitä vaivasi? Tai ihan sama, se ei ansainnut mun kiinnostusta käyttäytyessään tolla tavalla. "Oottakaa ihan sekunti, keksin ehkä ite jotain."

Luojan kiitos mun arvaus osui oikeaan: vaikka hiirulainen oli ottanut hatkat Ruotsiin (yritin niellä kateuteni ja siirtää katkeruuden iltaan, huutaisin sitten tyynyyn kaikki tuntemani kirosanat eikä Verkku olisi estämässä), se oli jättänyt jotkut elämää nähneet nahkaräyskät lojumaan kaappinsa pohjalle. Enää olisi vain selvitettävä olisivatko ne...

... Täydelliset. Tai no niin täydelliset, kun sellaiset puhkiratsastetut ja hiirulaisen jalkaan ensin muotoutuneet ja sitten löystyneet ratsastussaappaat vain suinkin saattoivat olla. Luojan kiitos. Nappasin hyllyn kulmalta post-it-lapun ja kirjoitin siihen yksinkertaisen selvän viestin: "Lainasin sun saappaita, jos en oo muistanut palauttaa niin tiedät keltä kysyä. -Janna". Kiinnitin lapun ruosteisen kaapin oveen, mutta se luovutti samantien ja tippui heppatarvikkeiden sekaan.

Nääh, olkoon. Sessa oli vielä lastaamatta, joten jo toistamiseen satulahuoneen ovi natisi ja kolisi, kun mä juoksin täysiä punarautiaan luo Loven karsinalle. Taisimpa kiireeissäni astua sen halvatun ilmoitustaulunkin päälle "uusilla" saappaillani, joten se taisi olla sen taulun loppu.

"Vastalaukassa vauhti ei kiihdy, vaan tahti säilyy samana", herra Rehtorin matalan karhea ääni resonoi mun tärykalvoja. Noshoutin takia mä olin jatkuvassa jännityksen tilassa, kun yritin tunnistaa mitkä kaikista korvissani soivista kommenteista oli osoitettu mulle ja Sessalle.

"Tahti säilyy samana." Ai, nyt olin varma, että korjattavaa oli tosiaan meidän, ei suinkaan edellä porskuttavan Säihkysilmä Sarahin ja Koikkelehtija Effin vastalaukkakaarteessa.

Mutta oli tässä kouluvalmennuksessa silti himpan enemmän järkeä, kuin eilisessä estevalmennuksessa. Sen pitäjä, Jonathan, oli puhunut soljuvasti englantia, joten valmennuksen teemaksi oli muodostunut hyvin nopeasti "älä tee mitään ensimmäisenä, vaan seuraa mitä muut tekee – vasta sitten tee sama perässä". Kun olin päässyt illalla suihkuun prosessoimaan päivän tapahtumia, mun hämmennys oli vaihtunut kiukuksi: miten osallistujilta oli voitu odottaa täydellistä kielitaitoa? Mun englanti-suomi sanakirja sisälsi rajoittuneesti noin kaksi hevosaiheista sanaa, trot ja gallop, enkä siltikään ollut varma, oliko Jonathan käyttänyt kumpaakaan niistä kertaakaan koko valmennuksen aikana. Ja voiko joku muka tosissaan väittää, että kutosen enkulla tavan ysiluokkalainen pystyy tulkkaamaan erikoisella aksentilla nopeasti mongertavaa valmentajasetää ja samaan aikaan kykenee laskemaan vielä laukka-askeleetkin muurille?!

Ei voi.

"Siirtyminen tapahtuu askeleen sisällä." Herra Rehtorin toteamuksessa oli järkeä. Sen toteuttamisessa käytännössä – ei niin paljoa. "Janna, täsmällisemmin."
Mä pudistin mielestäni pois menneen estevalmennuksen kielimuuriongelmineen, ja yritin keskittyä satasella tähän hetkeen. Sessa oli sentään tiheän valmennustahdin takia tosi tyytyväisen oloinen ja kiva ratsastaa: se ei käynyt kierroksilla eikä ollut ihan puhkikaan. Ehkä sen sekä henkinen että fyysinen kunto oli noussut.


"Se meni paremmin", Verkku nosti toiselta puolelta jalustimen ylös ja taputti Sessaa kaulalle. "Tasapainoisemmin."

Mä löysäsin satulavyötä ja hymyilin.
"Niin munkin mielestä."
"Voisit jatkaa siirtymisten harjoittelua kotona näillä samoilla tehtävillä."
"Mmm, vähän ehkä tylsää."
"Mutta hitsin olennaista ratsastuksessa."

Sessa tuuppasi turvallaan mun hihaa ja alkoi hankaamaan siihen vaahtoutuneita suupieliään. Mä melkein kaaduin horjahtaessani ja kielsin tasapainon saavutettuani punarautiasta napakasti. Nöyryytysten sarja ei saisi jatkoa hevosopiston pihalla. Koppavat hevosenhoitajaopiskelijat juoruaisivat jonkun muun töpeksimisistä tänään.

Taluttelin Sessaa ulkona vielä ennen kuin lastasin sen rekkaan syömään heiniä muiden heppojen kanssa. Päivä oli ollut älyttömän pitkä, eikä se ollut edes loppumaisillaan: vielä olisi Sasun ja Daimin sekä Nitan ja Leevin valmennukset. Jos ne olisivat olleet Helppo Ö:n tasoisia ratsastuskoulun puksutunteja, olisin jäänyt rekkaan selaamaan puhelinta niin kuin Ava, mutta vaativan tason kouluratsastus kiinnosti mua enemmän kuin peiliselfiet Instagramissa.

Me lähettiin Verkun kanssa takaisin maneesille, jonne Daimin selkään rekan vieressä hypännyt Sasukin suunnisti.

"Onko siistiä hypätä siellä Ruotsissa Amandan hevosilla?" huomasin kysyväni Verkulta, joka naurahti kuivasti. Se pyyhkäisi katsomon puista penkkiä ennen kuin istui alas.
"Jos totta puhutaan, mieluiten hyppäisin omilla."
"Hyppääthän sä Lovella?"
"Niin."

Mun kulmat painuivat aavistuksen alaspäin, kun en ollut ihan varma, mitä laimea "niin" oli tarkoittanut.

"Onko Lovessa jotain vikaa?"
"Ei, luojan tähden ei!" Verkku pudisti voimakkaasti päätään ja huitoi käsiään ristiin ilmassa. "Mutta yhdessä hevosessa on rajoituksensa."
"Haluaisitkö sä toisen?"
"Mm-mh, olisihan siinä järkeä. Salsakaan ei ole valmis vielä vuosiin."

Vau. Verkulla oli heppakuume. Mä hymyilin iloisesti yllättyneenä ja kuuntelin nälästä kurnivaa vatsaani. Hitto, välipalapatukat jäi rekkaan.

Kahden päivän valmennustauko oli tullut enemmän kuin tarpeeseen. Me Sessan kanssa oltiin saatu vetää syvään henkeä, nauttia oman tallin hiljaisuudesta ja harjoitella ilman, että yksikään valmentaja huuteli kentän keskeltä itsestäänselvyyksiä. Menestyksennälän ja kilpailumotivaation mukana kun tuli mahdollisuus myös täydelliseen romahdukseen, jos kehittyminen tyssäisi ja mä en koskaan oppisi ratsastamaan Sessaa tasaisemmin – ja pitämään leukaani ylhäällä. Onneksi valmentautuminen oli vielä toistaiseksi tuottanut toivotunlaista tulosta, eikä mun ihan vielä tehnyt mieli hypätä paino jalassa Kallajärveen.

”Hei kaunotar”, kuiskasin piirtopäiselle tammalle, kun se käveli mua vastaan portille.
Sessa vaikutti tyytyväiseltä uudessa tarhassaan, eikä se näyttänyt kaipaavan aidan toisella puolella pönöttäviä ex-pihattokavereitaan. Pysyisivätpähän meidän loimetkin tästä lähtien ehjänä, kun rikostoverit Seppo ja Fifi voisivat keskittyä rikkomaan vain toistensa takkeja. Pihatosta muutto oli ollut ehdottomasti paras uutinen sitten Vekan ratsutuksen alkamisen. Mä en luopuisi Sessan karsinapaikasta enää koskaan, olisivat Verkun perustelut mitkä hyvänsä.

”Onnea.” Mä otin riimun pois Sessan päästä ja pyörähdin katsomaan karsinan ovella seisovaa Heidiä. Se hymyili iloisesti tietäen, mitä oveen ilmestynyt Sessan kokonimi merkitsi.
”Jep, vihhhhhdoin!”
”Tuntuiko pihattokausi ikuisuudelta?”
”Todellakin.” Irvistin, ja mun silmät eksyivät tutkimaan, joko vauvamaha paistoi toppatakin lävitse. Ei paistanut.


”Laukka ei vaihtunut, selkeämpi asetus esteen päällä.” Mä vedin terävästi henkeä, siirsin Sessan raviin ja nostin kulmassa uuden laukan. Isabellan valmennettavana oleminen ärsytti mua: ihan kuin se olisi tarkoituksella nipottanut kaikesta, sellaisistakin asioista, joista ei olisi tarvinnut. Laukka ei vaihtunut, hah. Ihan kuin sitä ei muka itse selästä huomaisi.

Käänsin Sessan pystylle. Yks, kaks, kolme ja hyppy!
”Laukka ei vaihtunut!” Oikeesti? Vilkaisin alas punarautiaan jalkoihin. Hitto. Sessa oli ollut laukanvaihtojen suhteen aina automaattinen, eikä mun ollut tarvinnut ajatella niitä siksi sen kummemmin. Tottakai olin kuvitellut, että tein jotain oikein, niin että ne vain tapahtuivat – toisin kuin nyt. Mun oli pakko jälleen korjata laukka ravin kautta.

Todella pitkän tien aikana okserille mulla oli aikaa pureskella saamaani palautetta. Eikö Isabellalla ollut muka mitään positiivista kommentoitavaa? Vaikka meidän täydellinen tahti ja millin tarkka ponnistuspaikka? Ava oli varmasti saanut aikaisemmassa valmennuksessa osakseen pelkkää hehkutusta ja kehuja. ”Hienoa Ava, niin sitä pitää. Saat jatkossakin ratsastaa Ankalla, tehdään sinusta tähti.”

”Äh”, mun suusta karkasi vaimea parahdus, kun villinä laukkaava mielikuvitus (joka oli varmasti onnistunut laukanvaihdossa esteen päällä, toisin kuin me) sotki askeleiden laskemisen. Sessa ponnisti jostain, mistä parhaakseen sen näki, ja mä sinnittelin kyydissä. Alastulossa mun oli pakko kietoa kädet punarautiaan kaulan ympärille, etten olisi kiepsahtanut maneesin pohjalle.

Hyvätapainen tammani hidasti raviin ja pysähtyi, että mä pystyin korjaamaan tasapainoni.

”Eihän sattunut Janna?”
”Ei.” Nostin kypärän silmiltäni ja keräsin ohjat käsiini.
”Hyvä, tule sitten heti perään okseri uudestaan!”

Heti kun me saatiin lähtömerkki, kaikki mun mielessä pyörivät ylimääräiset ajatukset pyyhkiytyivät vähäpätöisinä häiriötekijöinä taka-alalle. Liian monta starttia oli mennyt siihen, etten mä ollut kyennyt keskittymään. Liian monta starttia oli mennyt siihen, että mä olin keskittynyt, mutta vääriin asioihin. Nyt tilanne oli toinen: oli vain tämä hetki. Kisatilanne. Mulla oli tilaisuus tehdä kaikki sen eteen, että tästä tulisi hyvä rata. Nolla rata.

Mä havahduin ykkösesteen jälkeen siihen, etten ollut hengittänyt yhtään. Hapenpuute sai mun näkökentän sumentumaan hetkeksi, kunnes tajusin ahmia ilmaa keuhkoihini. Keskittyminen on vaikeaa, jos aivot eivät saa happea. Mä käänsin kaarteessa katseeni seuraavaan esteeseen, muuriin. Sellaista olimme harjoitelleet Saariston hevosopiston estevalmennuksessa, siinä pahamaineisessa, jossa kommunikaatio mun ja valmentajan välillä oli ollut olematonta.

Sessa lyhensi laukkaa, se jännittyi. Katsoi muuria, kuin ei olisi sellaista eläessään nähnyt. Hitto, nyt piti toimia. Puristin pohkeeni tiukasti punarautiaan kylkiin, enkä antanut sille tilaa kiemurrella. Keskelle, Sessa pitäisi saada mahdollisimman keskelle muuria.

Askeleiden laskeminen häiriintyi, mutta tamma oli tarkka mukavuudestaan: se hyppäsi vähän kauempaa, ei halunnut kiivetä juuresta. Hyppäsi sentään, ei päässyt ohi eikä kieltänyt. Mun pulssi kohosi kohoamistaan, vaikka olinkin syvästi huojentunut siitä, että me oltiin selvitty alku nollilla.

Sessa pärski ja polki alustaa voimakkaasti etujaloillaan.
”Sooo”, kuiskasin punarautiaalle vauhdin lomasta, sillä mitä pidemmälle me radalla päästiin, sen enemmän se kuumui.

Pääasia kuitenkin oli se, ettei Sessa ollut pohkeen takana. Jos mä jotain olin edellisistä osakilpailuista oppinut, niin sen, etten hypännyt Sessalla verkassa kuin yksi-kaksi onnistunutta hyppyä. Meillä oli paremmat mahdollisuudet pärjätä silloin, kun Sessa liikkui eteen omasta tahdostaan, eikä mun tarvinnut potkia jokaiseen askeleeseen pituutta.

Mä olin totta puhuakseni ollut aika hämmentynyt ajatuksesta, että Heidi Näyhö pitäisi meille kouluvalmennuksen Auburnissa. Vaikka pian sikiävä Cariadin omistaja oli pyörinyt kotitallillamme niin kauan, etten edes osannut sanoa kuinka kauan oli se "kauan", olin silti välttynyt kuulemasta tai näkemästä, että Heidi myös valmensi. Olihan se kai loogista, että huippuratsastaja osasi myös neuvoa, miten ratsastetaan. Meidän kuraisella ja säiden raiskaamalla tallilla oli vain valitettava taipumus antaa kolaus ratsastajien uskottavuudelle, joten ehkä Heidin tarvitsi pudistella Purtsilan pölyt takistaan ja kopauttaa lannat saappaidensa kannoista.

Saappaista puheenollen.

Mulla oli uudet. Vilkaisin varmuuden vuoksi alaspäin, ja ei, Sessan kyljissä ei levännyt Rosengårdin hiiren kärjistä irvistävät lainakengät, vaan uutuuttaan nihkeät ja epämukavat saapasmaailman Miss Universumit. Ne rääkyivät käärmeennahkaisine yksityiskohtineen "köyhät kyykkyyn" ja saivat mun pikkuvarpaat itkemään verta. Niin kapea lesti oli suunniteltu vain ja ainoastaan sirojalkaisille italialaisneidoille. Hammasta purren uskoin siihen, että ne kyllä muotoutuisivat istumaan täydellisesti. Jos eivät, niin viimeistään mun jalkaterä luutuisi tätä menoa uuteen malliin.


Virnistin silmiäni pyöräyttäen katsomosta hihkuvalle Avalle, joka nappasi kännykällään kuvan meidän alkukäynneistä.

"Ne on niin mageet", ystäväni huokaisi ihastellen. "Oonko ees paras ystävä, täh?"
"No todellakin oot."

Sessa pärskähti, ihan kuin se olisi ollut saappaiden päheydestä ja Avan mahtavuudesta meidän kanssa täysin samaa mieltä.

Heidiä ei näkynyt vielä maneesissa, ja kuuden ratsukon valmennuksesta meidän lisäksi uraa kiersi vain kaksi muuta hevosta ratsastajineen. Sarahin olin tunnistanut heti ja sille olin myös vähän varovaisesti moikannut. Olin kateellinen sen menestyksestä kouluratsastuksessa. Kilpailimme molemmat Helppo A -luokassa, mutta Sarah oli hevosen vaihdosta huolimatta menestynyt paljon tasaisemmin voittaen ensimmäisen osakilpailun ja sijoittuen sitten Seppeleessä neljänneksi. Effi ei tietenkään säpsynyt silloin, kun kyseessä oli kilpailusuoritus tuomareiden tarkkojen silmien alla. Hmmph, moukan tuuria.

Toinen maneesissa käyskentelevä ratsukko oli tullut valmennuksista ja osakilpailuista mulle tutuksi sen takia, että kilpailimme samoissa luokissa samoista titteleistä. Sand Pond taisi olla ruunikon tamman nimi. Me johdettiin Sessan kanssa tällä haavaa esterankingia, mutta tämä erittäin ahkeraan valmentautuva ratsukko oli ottanut selvästi tehtäväkseen kuroa parin pisteen ero edukseen.

Huomasin tuijottavani Sand Pondia kulmieni alta ja epäluuloisena Sessan korvat kääntyivät jännittyneen ratsastajansa suuntaan. Mulla oli niin tuskaisen pakottava tarve päästä näyttämään kaikille, mihin me pystytään, etten sietänyt lainkaan ajatusta häviöstä. Oli kauheaa olla johtavassa asemassa: mukavuusalueella mä olisin hirvittävänä hiillostajana. Kiilaisin loppusuoralla ohi. Ei paineita siitä, että romahtaisin yhtä nopeasti johdosta hännille, kuin sinne olin viime osakilpailuiden johdosta kivunnutkin.

Maneesin ovi liukui auki, ja mun voitontahdosta viulun kielen kireäksi pingottuneet ajatukset loittonivat taka-alalle. Sisään asteli vihdoin ja viimein loputkin ratsastajista ratsuineen, perässään valmennuksen pääpiru, Heidi Näyhö. Mun ryhti suoristui itsestään samalla, kun vedin terävästi henkeä.

Okei, tästä se lähtisi. Tee vaikutus Verkun pallomahaiseen kaiffariin. Ava heilutti peukkua katsomosta ja piti kännykkää alati valmiina videointia varten.

"Noniin, aloitellaampa." Heidi Näyhön valmennusääni kuulosti paljon uskottavammalta, kuin olin osannut odottaa.

Äiti oli varannut Jesseltä mulle ja Sessalle muotokuvauksen. Serkku ehdotti, että otetaan kuvat ennen päättäjäispäivää, ettei sillon tarvitse kaiken kiireen ja juhlan keskellä lähteä meidän tallin viereiseen metsään poseeraamaan. Sain mun päättärilahjankin etukäteen, anatomisesti muotoillut suitset, että pystyttiin laittaa ne kuvaan Sessalle päähän.

Tää kuvaus oli mulle tärkeä muutenkin kuin vain peruskoulun päättymisen takia: Sessasta nimittäin tulee emä ensimmäistä kertaa sen elämässä, ja se jää ansaitulle kisatauolle.

Me ei vielä kumpikaan tiedetä, mitä syksy tuo tullessaan, mutta kovasti toivotaan opiskelupaikkaa lukiossa ja tervettä varsaa. <3

Päivät olivat vilisseet silmissä sen jälkeen, kun Sessa oli varsonut syksyisenä aamuyönä pontevan oripojan pehmeälle olkipedille. Oli tullut aika päästää tuore äiti poikansa kanssa jaloittelemaan maneesiin, ja voi, kyllä sitä ilakointia seuratessa raavaampikin mies heltyi hymyyn. Isabella aikoi ihme kyllä pitää varsan itsellään "väärästä sukupuolesta" huolimatta, mutta nimeä perijätär ei ollut vielä Vernerille paljastanut. Jannan rapsutellessa herkkujen perässä haleille tullutta Sessaa, otti Verneri metallinhohtoisesta kakarasta kännykällään kuvan. Hah, kuin ilmetty isänsä.

Täällä se nyt kirmaa; ihan hieno liike sun Prosecolla.
16.08