Kertun päiväkirja

Josefina ilmestyi täsmällisesti oikeaan aikaan, toisin sanoen kolme ja puoli minuuttia ennen sovittua ajankohtaa, Kaajapurojen tallin pihalle. Siinä tyttö seisoi kuin nuori haapa, tuuli havisteltavana eikä vielä täysin taipumattomana. Jännitys oli asettunut puuhkaksi hartioille ja olisi painanut vanhan, aremman ja heiveröisemmän Jusun lysyyn, mutta tämä uusi Josefina - sellainen, joka vastaanotti tuntemattoman miehen hevosen ratsutettavakseen - kantoi itsensä sinnikkäästi suorana (no, suunnilleen) ja vakavailmeisenä.

Tobias Juslin oli myös täsmällinen, muttei lainkaan vakavailmeinen. Jusu seurasi, kuinka miehen katse kiersi hevosensa uutta kotitallia. Ilme oli kiinnostunut ja pikkiriikkinen nyökkäys hyväksyvä, ja sitten mies näki Josefinan ja hymyili. Se oli sitä samaa tuttavallista hymyä kuin jo heidän ensi kertaa tavatessaan, ja kainosieluisesta tytöstä se oli merkillistä. Josefina oli tottunut etäisyyteen ja odotti valtaosalta elämänsä ihmisistä korkeintaan hailakkaa, kädenlämpöistä ystävällisyyttä.

“Tjänare!” tervehti Tobias Juslin, ja Jusu liikautti suupieliään vähän niin kuin tervehtivään hymyntapaiseen. “Kiva, että olet vastassa. Tiedänpä, että tultiin oikeaan paikkaan.”
Jusu tulkitsi vikkelästi: eikö talli muuten vastannut miehen odotuksia? Ei varmaankaan. Kenttä oli takuulla oletettua pienempi, aidantolpat pahemmin kenollaan ja talli itsessään vaatimattomampi.
“Kotoisaa täällä”, Tobias kehaisi, ja vaitonainen Josefina pohdiskeli, oliko se todella kehu vai kohtelias tapa sanoa, että tällainen puskanperä tämä sitten.

Tobias vilkaisi Jusua ja taisi ymmärtää, ettei tästä olisi juttukaveriksi. Tyttöä jännitti niin hirvittävästi, että tunne tuntui kiinteältä ja viileäpintaiselta; pehmeänraskas puuhka oli pujahtanut harteilta jääkimpaleeksi kylkiluiden taakse. Se teki olon ahtaaksi. Tässä sitä nyt oltiin - pian paluuta ei olisi. Tobias jättäisi hänelle hevosensa ja odottaisi saavansa sen parempana takaisin. Verneri oli tiennyt Tobiaksen taitavaksi nuorten hevosten ratsastajaksi, ja oli Jusukin sitten googlannut.

“Sille on varmaan jo karsina valmiina”, Tobias virkkoi leppoisasti, ja Jusu nyökkäsi kurkku kuivana.
Jotakin piti jo puhua, muuten tämä menisi omituiseksi, tyttö soimasi itseään.
“Otetaanko se ulos? Laskenko rampin?” Rosengårdien kaino kuopus pukahti.
“Minä voin. Taluta sinä Kerttu.”

Kerttu. Siellä se odotti, ja pian se oli Jusulla liinanpäässä. Kumpaa jännitti enemmän, tyttöä vai hevosta - sitä oli vaikea arvioida, kun kaksikko pelmahti tallipihalle. Toisiaan tarkkailen ja mittaillen ne yrittivät tulla toimeen, ja varmasti tulisivatkin, arveli Tobias Juslin. Niin samanhenkisiltä ne vaikuttivat.

“Oletpa kaunis tamma”, Jusu jutusteli hevoselle, jonka korvat heiluivat.
“Ja vielä se siitä vähän kaunistuu, kun alkaa saada lihaksia. On niin sääli, että tuollainen hevonen on mennyt vähän hukkaan”, Tobias harmitteli synkeän näköisenä, mutta ilme pehmeni nopeasti, kun mies juoksutti kättään pitkin hevosensa harjamartoa.
“No, ei mene enää”, Jusu vakuutti yhtäkkiä reipastuneena. Arastelevan hevosen vierellä ujon tytönkin ryhti säilyi vaivattomammin virheettömänä.

Olisi ollut naiivia olettaa, että uusi, varovainen hevonen alkaisi välittömästi edistyä superharppauksin Josefinalle tultuaan. Kerttu aiheutti tytölle päänvaivaa, vaikkeivät he vielä olleet edenneet juuri alkeellista tutustumistasoa pidemmälle.

Olisiko jo pitänyt edetä? Jusu murehti jatkuvasti, millaiset odotukset Tobias Juslinilla todella oli ja yltäisikö hän ikinä niiden tasolle. He eivät olleet vielä hypänneet, sillä nuoren ratsastajan valmentaja oli vielä ulkomailla ja tyttöä hirvitti ajatus ensimmäisistä hypyistä omin päin. Pian Verneri palaisi. Siihen saakka Jusu pitäisi tamman liikkeessä perustyöskentelyn voimin. Se tuli toki Kertun kanssa tarpeeseenkin, sillä kiltteydestään huolimatta tamma oli totisesti puskaantunut. Kuusivuotiaan päistärikön selkään kiipeäminen tuntui sisäänratsastusikäisen pikkuhevosen kanssa työskentelemiseltä, etenkin, koska Jusun vertailukohta oli hänen oma Granninsa. Granni oli ollut koko ikänsä päämäärätietoisessa treenissä; sen lomat ja työskentelytauot olivat olleet suunniteltuja. Lisäksi se ei ollut lainkaan yhtä herkkä kuin hassunvärinen lajitoverinsa, joka juuri parhaillaan pyöritteli korviaan ja otti hassuja puolikkaita askeleita Jusun valmistautuessa nousemaan sen selkään.

He kävelivät Auburniin. Välillä Kerttu säpsähteli, mutta ei se alta sentään kadonnut. Ratsastaja istui lähes hajamielisen rentona tamman satulassa, sillä Jusu ei ollut suinkaan ensimmäistä kertaa epävarman nuoren maastoilijan kyydissä. Oma jännittyminen ei tosiaankaan ehkäisisi ratsun säikkyilyä. Oli paras vain luottaa omaan tasapainoon ja hevoseenkin, ainakin, ellei kumpikaan todistaisi itseään epäluotettavaksi.

Jusu ei pitänyt Kerttua epäluotettavana. Tytön mielestä nuori hevonen oli huolestuvainen ja herkkämielinen. Painetta Kerttu sieti paljon vähemmän kuin Granni, ja Jusu oli jo etukäteen huolissaan siitä, miten herkästi hevonen ottaisi nokkiinsa epäonnistuneista lähestymisistä esteillä.

Tämän päivän ohjelmassa oli kuitenkin vain lyhyt piipahtaminen maneesilla. Kerttu oli nyt toista kertaa vierailulla Auburnin kartanon maneesissa ja käyttäytyi kuin ei olisi koskaan moista tilaa nähnytkään. Jusun sydän suli vähäsen, kun hän huomasi, kuinka hermostuneeksi nuori tamma kävi. Voi toista parkaa, tyttö ajatteli lempeästi ja silitti hellin ottein hevosen kaulaa.

Silloinkin, kun Kerttu pieniksi hetkiksi rentoutui, siinä oli hätäisyyden merkkejä. Oli vähän kuin hevonen olisi koko ajan odottanut syytä huolestumiselle. Jusu, joka ei tajunnut kuinka samankaltainen oli ratsunsa kanssa, suuntasi herkkistammaan rutkasti enemmän ymmärrystä kuin itseensä.


Suurta Minaa maneesiin taluttava Märta Merenheimo sen sijaan toljotti Auburnin ratsastushallin pohjaa kuluttavaa ratsukkoa kaikkea muuta kuin lempeän ymmärtäväisesti. Jusun koko keho jännittyi, kun hän havaitsi Märtan läsnäolon - eikä sitä voinut olla havaitsemattakaan, sillä muuten tyhjään maneesiin oli kenenkään mahdoton tupsahtaa huomaamatta. Kerttu teki ensimmäisen altapakenemisyrityksensä, kun sen ratsastaja sillä tavalla jäykistyi. Säpsähdys ja sitä seurannut pinkaisu oli puolivillainen, vähän anteeksipyytelevä, muttei jäänyt Märtalta huomaamatta.

“No mutta Josefina”, Märta päivitteli kuivakkaan sävyyn, “mikä hevonen tämä on? Näyttää säikyltä! Kannattaako sellaisella ratsastaa, jos odottaa pientä Alsila-Rosengårdia?”
“En mä ole”, Jusu ynähti (viimeinen, poltteleva sana vain haipui jonnekin hiljaisuuteen) ja vilkaisi hädissään katsomoon - ei kai kukaan vain kuullut sellaisia villejä puheita? Onneksi paikalla ei ollut vielä muita kuin he kaksi. Onneksi? Märtahan voisi tehdä vaikka ja mitä, Jusun liukkaat ajatukset supattelivat, ennen kuin tyttö ehti haukkua itseään typeryydestä.

Märtan kasvot olivat tutkimattomat. Mitä sinihius ikinä ajattelikaan, sen jäljille Jusu ei päässyt. Omituinen tyyppi nimittäin vaihtoi liukkaan odottamattomasti aihetta, niin kuin aina.

“Eihän purtsilalaisten maneesivuoro ole vielä alkanut”, Märta huomautti tietäväisenä ja katsoi Kertun käyntiin siirtänyttä Jusua pistävästi.
“No, ei olekaan”, Jusu myönsi, “mutta mulla on Isabellan lupa ratsastaa muulloinkin. Työsuhde...etu.”
“Jaa, jaa”, Märta äännähti, kenties harmistuneena siitä, ettei Jusu joutuisikaan vaikeuksiin.

Mutta sitten maneesiin purjehti itse Amanda Sokka, jääperijätär, jonka kanssa Jusu ei oikeastaan ollut koskaan joutunut olemaan paljonkaan tekemisissä.

Nytpä joutui, sillä vielä Jusua itseäänkin pidempi nainen puhutteli häntä suoraan.

“Mitä tämä on? Tuo ei ole meidän hevosia, eikä täällä ole nyt mitään yleistä sirkusvuoroa”, Amanda Sokka huomautti koppavaan sävyyn.

Ah. Kuinka Jusu toivoikaan, että Amandalle olisi ollut yhtä helppo (tai yhtä vähän mahdoton) vastata kuin Märtalle. Hänellä oli Isabellan lupa käyttää maneesia yleisten sirkusvuorojen, toisin sanoen purtsilaisille varattujen aikojen, ulkopuolellakin. Amandan viiltävän katseen edessä oman suun avaaminen ja vastaanpanevien sanojen lausuminen nyt vain ei kerta kaikkiaan ollut niitä asioita, joihin Josefina Rosengård kykeni.

Niinpä tyttö nyökkäsi.

“Olemme jo valmiina”, hän sanoi kiireesti. “Saat maneesin itsellesi.”
“Kiva”, sanoi Amanda lakonisesti.
Märta ei sanonut mitään, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Jusu tunsi hailakoiden silmien katseen selässään poistuessaan maneesista mukanaan hevonen, joka ei ollut missään vaiheessa kunnolla rentoutunutkaan.

Alkujännitystä, Jusu pakotti itsensä ajattelemaan. Kertun kireys oli alkujännitystä, ei mitään muuta. Päivä päivältä se olisi yhä isomman osan ratsastuksista yhä rennompi, pakkohan sen olisi olla, ja sitten kun Verneri palaisi, heidän tilanteensa paranisi entisestään. Jusu kaipasi rauhallista, kannustavasti vaativaa valmentajaa.

Isä. Isäkin oli sellainen, Jusu yhtäkkiä muisti. Ehkä isäkin auttaisi häntä, jos hän vain itse sitä pyytäisi.

Oli kevät ja Josefinan olo oli kevyt. Ruotsista palattuaan hän oli vain käynyt töissä, opiskellut ja ratsastanut Kertulla. Aliisa oli huolehtinut Grannista ihailtavan hyvin ja Vilhelmina oli rientänyt avuksi Trinan kanssa. Pari kertaa Josefina oli ajanut itse Runiaciin ratsastamaan voikolla, mutta se ei ollut tuntunut lainkaan liialta.

Ja Rasmus — Rasmus oli nytkin hänen seuranaan Kaajapurojen vaatimattomalla, pölyisellä tallilla ja harjasi hänen äkäistä hevostaan. Josefina itse valmisteli suloista, kilttiä, herkkää Kerttua ratsastettavaksi. Keväinen maastoretki yhdessä Rasmuksen kanssa oli edessä, eikä Josefina lakannut hymyilemästä.

He astahtivat yhtä aikaa käytävälle nappaamaan hevostensa varusteita. Hölmöinä kaksi pihkaantunutta nuorta viipyili hetken siinä, vaikkei oikeastaan ollut mitään syytä. Kosketuksia ei vaihdettu, eikä toviin sanojakaan, mutta katseet ja hymyt kyllä.

Sitten Rasmuksen ääni halkoi utuista talli-ilmaa kömpelön pehmeänä eikä lainkaan liian kovana.

”Sä olet”, nuori mies sanoi.

Josefina osasi täydentää virkahduksen puolellatusinalla tavalla, vaikkei oikeaa ratkaisua koskaan kuultukaan Rasmuksen huulilta.

Hyväntuulinen.

Rento.

Tyyni.

Energinen.

Päämäärätietoinen.

Hymyileväinen.

Sitä kaikkea Josefina oli huomannut olevansa, kun hänen arkensa oli ollut tasapainossa.

Kun pariskunta istui ratsujensa kyydissä ja kun he olivat kulkeneet hyvän matkaa pois Purtsilan kuulevien seinien luota, Josefina paljasti suunnitelmansa:
”Mä ajattelin etsiä Grannille hoitajan.”
Edellä ratsastava Rasmus vilkaisi häntä olkansa yli. Josefina katseli tyynenä takaisin.
”Siten mulle jää jatkossakin aikaa opiskella”, tyttö perusteli.
Rasmus nyökkäsi.
”Kuulostaa fiksulta”, hän sanoi.
”Mm. Siltä se mustakin tuntuu”, Josefina myönsi ja mietti kaikkea saamaansa apua parin viime viikon aikana. Alexander oli pitänyt hevoset luonaan viikon, Jessi oli kuljettanut ne Suomeen, Henrik oli tuonut ne Tammisaaresta Kallaan, Aliisa ja Vilhelmina olivat maastoilleet niiden kanssa. Sen kaiken turvin Josefina oli ehtinyt paljon: lukea pääsykokeisiin, viettää aikaa poikaystävänsä kanssa, avittaa Heidiä ja Jeramya Cariadin kanssa, keskittyä Kerttuun.

Kertun ratsastamisesta hänelle maksettiin. Se palkka mahdollisti Josefinalle monia asioita.

Tyttö katseli poikaystävänsä selkää ja huokaisi onnellisena. He lähtisivät ulkomaille moneksi, moneksi viikoksi. He ratsastaisivat ja kilpailisivat ja vihdoin hän olisi äidilleen mieliksi. Asiat järjestyisivät.

Hevoset olivat eloisalla päällä, ja Josefinasta tuntui, että niin hänkin. Kevät ei koskaan ollut ollut talven lapsen mieliaikaa, mutta tänäkin vuonna siinä oli paljon hyvää.

Kotimatkalla Josefina jätti lähikaupan ilmoitustaululle lapun.

Etsitään hevosenhoitajaa, siinä luki säntillisellä, hieman oikealle kallistuneella käsialalla. Lisätietojen suhteen Josefina oli ytimekäs ja informatiivinen. Kiinnostuneet ottaisivat yhteyttä ja kysyisivät lisää.

Josefinaa jännitti — hyvällä tavalla.

Oli monenlaista varovaisuutta. Oli sellaista varovaisuutta, jonka opastamana harkittiin hetki työpaikan vaihtoa laskeskellen, olisiko korkeampi palkka hieman pidemmän työmatkan ja haastavampien työtehtävien arvoinen, ja tehtiin sitten pohdintaan perustuva päätös. Oli sellaista varovaisuutta, jonka vuoksi jätettiin hakematta uutta työtä, koska vanha sentään oli tuttua ja turvallista. Oli sellaista varovaisuutta, ettei työn lisäksi vaihdettu myöskään lähikauppaa, päivärytmiä, hyväksi todettuja tuotemerkkejä, sisustustyynyjen värisävyä, talouspaperirullan sijaintia keittiössä.

Jos Kerttu olisi ollut ihminen, se olisi lukeutunut viimeiseen varovaisten kategoriaan. Se ei halunnut minkään muuttuvan. Josefina alkoi huomata tamman käytöksessä rutiinihakuisuutta ja tuttuudenkaipuuta.

Matkasta Auburnin kartanolle oli tullut heille rutiini. He kulkivat samaa reittiä ja ottivat ravipätkän samassa paikassa, ja Kertusta se oli mukavaa, sillä se tiesi mitä odottaa ja se tiesi osaavansa ja olevansa turvassa. Maneesi ei enää hirvittänyt sitä ja se keskittyi ratsastajaan yhä pidempiä aikoja kerrallaan ilman, että ulkoiset häiriötekijät varastivat sen vikkelän huomion. Josefina arvosti tamman miellyttämisenhaluista luonnetta. Se halusi tehdä niin kuin pyydettiin, toisin kuin eräs toinen Josefinan ratsastama tamma.

Josefina käytti hyväkseen sitä, miten Kerttu tahtoi suoriutua annetuista tehtävistä hyvin. Hän kehui, kehui ja kehui kertoakseen, että hevonen teki oikein. Hän valitsi treenikertojen loman aina takuuvarmoja tehtäviä. Jos jokin tehtävä sai hevosen kuumumaan ja jännittymään silkkaa epävarmuuttaan, ratsukko jatkoi heti perään helpolle tehtävälle – ja Josefina kehui kehumasta päästyään. Haastavalla tehtävällä koettu epävarmuus häivyttyi.

Ratsukko oli aloittanut hyppyharjoitukset. Kertun estesatulassa istuessaan Josefina unohti kaiken muun. Herkkä hevonen herkisti ratsastajaakin. Grannin kanssa ei tarvinnut murehtia, mitä tapahtuisi, jos se pitäisi tehtävää liian vaikeana. Granni ei tarvinnut rohkaisua uskaltaakseen yrittää. Se luuli pystyvänsä mihin tahansa, ja Kerttu taas oletti, ettei mikään muu kuin täydellinen ollut riittävää.

Josefina hengitti syvään. Sormien lomaan välittyvä ohjastuntuma oli tasainen ja koko kehossa tuntuva laukan rytmi tyynnytti mielen tuttuudellaan. Kerttu kääntyi uralta laukkapuomille, heilautti tarkkaavaisena korviaan, astahti puomin yli ja keskittyi jo täysin pieneen pystyesteeseen. Tarkkaan harkiten se asetteli jalkansa ponnistuspaikalle, ja Josefinaa nauratti ajatus monimutkaisesta matemaattisesta laskutoimituksesta joka hevosen päässä taatusti tapahtui, kun se mittaili optimaalista hypyn kaarta. Kevyellä lennähdyksellä matka jatkui pystyesteen yli ja jälleen muutaman askeleen päässä odottavalle mapuomille.

Josefina tunsi Kertun kiihdyttävän aivan aavistuksen. Nytkähdys tuntumassa kertoi, että hevonen oli jännittynyt. Josefina maanitteli tamman rennompana rullaavaan laukkaan ja vei sen pääty-ympyrälle ylittämään minimaalisen ristikon. Loikka oli iloinen, ja kun Josefina jatkoi ympyrän kehällä ja ylitti ristikon uudestaan, Kerttu ei enää tehnyt siitä pienintäkään numeroa. Se vain meni.

Josefina hengitti jälleen syvään. Hän valutti hevosen käyntiin. Silityksiä sateli päistärikön kaulalle. Tämä oli hyvä, kyvykäs hevonen. Miksi se oli niin epävarma itsestään?

Tyttären uusi ratsu oli saanut Arne Rosengårdin liikekannalle. Tamma kuulosti mielenkiintoiselta, ja Josefina oli itse soittanut ja varovaiseen tapaansa tiedustellut, ehtisikö isä joskus tulla valvomaan sen hyppyjä. Kallaan matkaaminen ei tuntunut tunkeutumiselta tyttären elämään, kun tämä oli itse ollut aloitteellinen. Sovittuaan menevänsä joka tapauksessa valmentamaan tytärtään Arne päätti soittaa myös Isabella Sokalle, jonka omistukseen siirtyneen nuoren Kamilan Arne mieluusti näkisi. Siihen Karron kautta kulkeva tammalinja oli hevoskasvattajan erityisen mielenkiinnon kohteena.

Isabella Sokka vaikutti ilahtuvan kotitallin kynnyksille itsensä kuljettavasta kokeneesta valmentajasta. Arne ja Isabella sopivat, että nainen valmentautuisi yhdessä Josefinan ja Kertun kanssa Kamilalla. Nuorille tammoille yhdessä hyppääminen sopisi, sillä ne tarvitsisivat runsaammin hengähdys- ja mietintäaikaa kuin kokeneet konkarit.

Tyttärensä kautta Arne välitti myös vävykokelas-Alsilalle ehdotuksen Bertramin hyppytreeneistä.

Niin Arne oli saanut suunniteltua itselleen riittävän täyden päivän, jotta kannatti lähteä Kallaan. Hän kruunaisi reissun viemällä tyttärensä ja tämän seurustelukumppanin syömään, jahka ratsastukset olisi ratsastettu.

Ketä hän yritti huijata? Olisihan hän mennyt tytärtään tapaamaan ihan ilman täyttä valmennuskalenteriakin. Nyt se vain tapahtuisi luontevasti, eikä Jusun tarvitsisi uikuttaa kiitoksiaan siitä, että isä tuli sinne asti vain häntä varten. Se lapsiparka oli kyllä saanut sisarustensakin osuuden nöyryydestä, tai ainakin Alexanderin - Vilhelmina sentään oli ottanut vähän itselleenkin.

Isabella Sokka otti Arnen itse vastaan, ja he vaihtoivat muutamia kohteliaita sanoja ennen siirtymistä maneesiin. Hevosenhoitopalvelu pelasi, sillä Josefinan hassu kämppäkaveri oli mitä ilmeisimmin nakitettu tuomaan Isabella Sokan ratsu paikalle. Samalla ovenavauksella saapuivat Kamilaa taluttava Aliisa Huru ja päistärikön tamman selässä istuva Josefina.

“A-haa”, hymisteli Arne Rosengård, ja puhui suomenkielisvoittoisen väen vuoksi sitä valtakotimaista: “Tämä on Kerttu? Persoonallisen näköinen.”

Persoonallinen saattoi olla sanojasta ja kohteesta riippuen kehu tai haukku tai, kuten Arne sen tarkoitti, neutraali huomio. Josefinan huolestuneesta ilmeestä päätellen tytär yritti puntaroida sanoja syvemmin kuin oli tarpeellista. Arne pehmensi olemustaan ja hymyili lämpimästi tyttärelleen, ennen kuin kiinnitti huomionsa hevoskasvattiinsa.

“Kamila näyttää mukavalta”, hän kehui Isabellalle. Oli ilmiselvää, että tammasta oli pidetty hyvää huolta. Pian nähtäisiin, miten se hyppäisi.

Nuoret tammat olivat eri maata keskenään. Tumma Kami oli tasaisen työteliäs ja sillä tavalla tasapainoinen ja itsevarma kuin oikein ratsastettu nuori oli. Helpot, suoruuden kehittämiseen suunnitellut tehtävät eivät olleet sille suurikaan murhe.

Kerttu sen sijaan – Kerttu oli alati huolissaan. Varovaisesti se lähestyi pieniä pystyesteitä, vähän kuin olisi itse laskenut askeleitaan ja hakenut ideaalia ponnistuspaikkaa. Arne näki tyttärensä pidättelevän välillä hengitystä ja odottavan jännittyneenä, mitä tapahtuisi. Kerttu ei kieltäytynyt hyppäämästä näillä pienillä esteillä, mutta sen häntä vispasi hätääntyneen tyytymättömänä, jos ponnistuspaikka oli kehno ja se ylihyppäsi melkein järjestään.

”Okej, Josefina”, Arne sanoi rauhallisesti ja rauhoittelevasti, kun ratsukko oli suorittanut suoran linjan pyydetyllä askelmäärällä. ”Ei huono, ei ollenkaan huono, mutta jännittynyt. Hengitä ja rohkaise sitä sujumaan enemmän. Pidetään sille tehtävät helppoina ja tehdään onnistuneita toistoja.”

”Teet oikein, kun pidät jalat lähellä sitä”, Arne kehui. ”Rentouta kuitenkin reittä, tai ihan kokonaisvaltaisesti hae rennompi keho. Tule uudestaan heti. Voit ottaa edestä vähän vahvemman tuntuman, pohkeella eteen, sano että olette siinä yhdessä. Tässä laukassa kun tulet, pääset antamaan sille tilaa sitten ennen estettä eikä tarvitse kantaa sitä yli linjasta.”

Arne seurasi tytärtään, joka teki korjauksia säntillisen nopeasti välittömästi ohjeen kuullessaan. Josefina oli kurinalainen ratsastaja, jolta puuttui Arnen mielestä oikeastaan vain rohkeus luottaa omaan tekemiseensä ja valintoihinsa. Ehkä aika ja kokemus karaisi tytärtä. Muutosta oli jo tapahtunut, mutta se ei vielä siirtynyt satulasta toiseen. Kesä ammattitallissa tekisi tytölle hyvää, ellei tämä sitten musertuisi ja ryömisi maitojunalla kotiin. Kuopukseen kohdistetusta lempeydestään huolimatta Arne piti sitä hyvinkin mahdollisena.

Samalla kun Josefina ja Kerttu suorittivat linjaa uudelleen, nyt hieman sujuvammin, Arne huomasi tuttujen kasvojen kurkistavan maneesiin. Leppoisasti mies nyökkäsi tervehdykseksi Rasmus Alsilalle ja viittilöi tämän luokseen. Nuori kolli teki kuuliaisesti niin kuin kehotettiin.

”No niin, oletko valmis ratsastamaan?” Arne kysäisi hyväntuulisesti.
”Juuri tulin töistä, hevonen ei ole vielä valmiina”, Rasmus kiirehti sanomaan.
Arne naurahti.
”Juu, ei haittaa, ei haittaa. Me vielä jatkamme treenejä, ja emmekö me sopineet kello viisi? Ehdit hyvin.”

Rasmus nyökkäsi hyvillään. Arne seurasi, kuinka poika katseli Josefinan ratsastamaa Kerttua.

”Mielenkiintoinen hevonen, eikö totta”, Arne hymähti uteliaana kuulemaan pojan mielipiteen.
”Vaikuttaa hauskalta”, Rasmus tuumasi.
Pojassa oli vielä rutkasti intoa ja halua ratsastaa, ja se oli Arnesta hyvä. Ei kukaan pärjäisi hevosalalla lopen leipiintyneenä, ja mitä ilmeisimmin tämä Alsilan kloppi oli päättänyt pesiytyä hevosammattiin. Arnen ajatukset liukuivat hetkeksi omiin lapsiin, kunnes oli aika keskittyä jälleen Isabella Sokkaan ja tämän harmaanmustaan hevoseen.

Valmennuksen loppupuolella maneesiin saapui myös mustanmusta tamma miesratsastajan kanssa. Isabella ehti vaihtaa ratsastajan kanssa muutaman sanan omaa hyppyvuoroaan odotellessaan. Arne seuraili sivusilmällä alkuverryttelyjä tekevää miestä. Tämä ratsasti kuin olisi ollut paineen alaisena – ja yhdellä Isabellalle osoitetulla kysymyksellä Arnelle selvisi miksi.

”Sinun hevonen?”
Isabella Sokka nyökkäsi vastaukseksi Arnelle, ja mies hymyili ymmärtäväisesti läsipäisen mustan suuntaan. Mietteliäänä hän seurasi hevosen liikkeitä ja katsahti sitten taas Isabellaa.
”Näkisin mielelläni sen hyppäävän”, hän totesi.
”Ah, hypytä kaikin mokomin”, Isabella tarttui tilaisuuteen. ”Anton, lyhennä jalustimet estemittaan. Kun me lopetamme, hyppäät Arnen johdolla.”

Kerttua jännittivät uudet asiat. Josefina tiesi sen, mutta yllättyi silti tamman edesottamuksista, kun he siirtyivät jo tutuksi tulleesta maneesista ulkokaudelle kirkkaana tosikevään päivänä. Verneri oli ehdottanut treenejä derbykentällä, ja sinne he olivat suunnanneet.

Ei nurmikenttä itsessään ollut Kertulle mikään kauhistuttava ympäristö. Alkuvaiheessa se oli hivenen levoton, kun ympärillä ei ollut suojaavia seiniä, mutta olihan se maastoillut ja tarhaillut ja itse asiassa elänyt ulkoilmassa koko elämänsä varhaisvaiheet. Sileäntyöskentely sai sen rentoutumaan, ja Josefina sai pienen muistutuksen Kertusta parhaimmillaan: ratsastajan apuihin keskittyvänä pehmeänä, energisenä hevosena.

Vaan annahan, kun yhtälöön tuotiin mukaan esteitä. Kirkkaanväriset puomit imivät helottavan kevätauringon hohteeksi itseensä. Valon myötä maisemaan piirtyi myös varjoja.

“Sille taitaa olla erityisen hankalaa, jos esteen eteen lankeaa voimakas varjo”, Verneri arvioi.

Se oli tammalle selkeä optinen haaste. Kerttu, joka oli aina niin harkitsevainen ponnistuspaikan suhteen, suhtautui esteen takaa tulevan valon vuoksi maahan ponnistuspaikan tienoille piirtyvään puomin varjoon epäluuloisesti. Pitikö tumma, aineeton maapuomi huomioida ponnistuspaikan arvioimisessa? Saattoiko siihen ihan totta astua?

Varovaisena Kerttu lähestyi estettä. Kykenemättömänä päättämään, pitikö ponnistuspaikka siirtää varjon vuoksi kauemmas vai sulloa esteen ja varjon väliin, tamma päätyi loikkaamaan mitä kömpelöimmän sinne-päin-huiskis-haiskis -henkisen hypyn. Hätääntyneenä se kaasutti esteen jälkeen karkuun, sillä se oli räpiköidessään kolistellut puomeja, eikä se pitänyt putoavien puomien tömähtelystä. Sellainen tilanne kauhistutti sitä vallan vietävästi.

Siitä syystä Kerttu esitti ensimmäisen kieltäytymisensä. Toistaiseksi Josefina oli aina saanut sen yli esteistä, mutta nyt ylivarovaisuus kuohahti aivan omiin mittakaavoihinsa. Tamma oli kertaalleen säikähtänyt sitä estettä, eikä aikonut enää uudestaan epäonnistua samalla tehtävällä.

“Ihan kuin se ei enää uskaltaisi yrittää”, Josefina tuskasteli ääneen.
“Hmm. Kokeile vielä”, Verneri kehotti. “Tue sitä olemalla lähellä. Joo-joo, hyvä tamma, menet nyt lähemmäksi vain.”
“Ei se mene”, Josefina kirahti lannistuneena.
“Käy hyppäämässä tuo este välissä”, Verneri osoitti estettä, joka oli juuri sopivasti vinossa siten, ettei sen eteen syntynyt samanlaista voimakasta varjoa. “Ja sitten lähesty tätä toisesta suunnasta.”

Kerttu oli älykäs, eikä sellainen hämäysyritys takuulla jäänyt siltä huomaamatta. Se oli kuitenkin myös läpeensä kiltti hevonen. Kun Josefina pyysi siltä rohkeutta, se antoi sitä siitä huolimatta, että sitä pelotti hirvittävästi. Hypyt esteiden yli olivat liioitellun suuria, mutta Josefina oli pitänyt vain kahta lopputulemaa mahdollisina: joko Kerttu jarruttaisi hyvissä ajoin eikä hyppäisi lainkaan, tai tamma etenisi esteille asti ja leiskauttaisi yli niin suurella ilmavaralla, ettei pienintäkään kolauttamisen vaaraa olisi. Hypyt eivät olleet Josefinan osalta lainkaan oppikirjamaisia, mutta hän piti visusti huolen, ettei nykäissyt hevosparkaa suusta silloin, kun se oli rohjennut mennä eteenpäin, vaikka teki mieli pysähtyä.

“Taputa, silitä, kiitä”, kantautui Vernerin painokas käsky Josefinan korviin.

Tyttö oli jo kumartunut rapsuttelemaan urheaa ratsuaan.

“Du vågade”, tyttö supatti lempeästi hevoselle. “Fina, fina Greta.”

Kerttu heilautti korviaan ja makusteli tilannetta. Oliko se tehnyt jotakin oikein? Silitykset ja rapsutukset olivat sen mielestä joka tapauksessa mukavia juttuja.

Tuntui yhä älyttömältä, että Josefinalle maksettiin Kertun kanssa touhuamisesta. Hevonen oli niin kiltti ja kultainen, että sen käsitteleminen oli ilo. Ratsastaminen, jos unohti edistymispaineet, oli aina mukavaa. Kevätsäät hellivät Josefinaa ja Josefina helli hevosta, ja tamma otti kaiken huolenpidon vastaan kiitollisena ja ilahtuneena.

Vaan eipä sitä kestäisi ikuisesti. Josefina rapsutteli Kerttua, joka vaikutti hengailevan mielellään tarhan portilla lellittävänä, ja tunsi jo nyt haikeutta. Kalla CUP:n toinen osakilpailu lähestyisi, ja vielä silloin hänellä olisi vastuullaan kolme omalla tavallaan maailman ihaninta tammaa. Sitten kaksi niistä lähtisi: Trina joko nykyiselle tai uudelle omistajalleen ja Kerttu Tobiaksen luo. Grannikin lähtisi, mutta se sentään pysyisi Josefinan itsensä matkassa.

"Et sinä varmaan viihtyisikään Saksassa", Josefina hymisi kauniille päistärikölleen. "Elämä siellä on kilpailuista toiseen siirtymistä. Ehkä sä et vielä olisi riittävän rohkea."

Olisiko Josefina itse? Ei auttaisi muu kuin olla.

Kerttu hipaisi tytön olkaa ja poskea. Se oli otteissaan niin hellävarainen, että Josefina pohti, oliko yksikään hevonen koskaan ollut niin läpeensä kiltti. Hymy kasvoillaan ratsuttaja (kuinka absurdin ammattimaista!) liu'utti kättään pitkin harjamartoa. Oli vaikea mieltää itseään ammattilaiseksi, kun sellainen mitta oli piinkova Alexander, jolle hevoset olivat kilpaurheilun välineitä ja työkaluja. Jostakin syystä Josefina aina unohti, että olihan hän tuntenut muunkinlaisia ratsastajia, sellaisia kuin Henrik Strand. Pehmeämpiä, kiintyvämpiä... itsensä kaltaisia.

Vielä tovin verran Josefina seisoi hemmottelemassa Kerttua, johon oli jo kovasti tykästynyt siitä huolimatta, että oli yrittänyt isoveljensä mallia noudattaen pitää sitä vain hevosena. Samalla hän katseli hevosta ja pohti, oliko se lainkaan muuttunut siitä hetkestä, kun se hieman yli kuukautta aikaisemmin oli Kaajapuroille saapunut.

Sen harja oli nypitty siistiksi. Sen karva kiilsi ja oli aiempaa kesäisempi. Se oli hyvin huolehditun näköinen, ja vaikkei se vielä erityisen valmiilta näyttänyt, oli sen hienoinen heinämaha jo sulanut. Oliko sille jo tullut lihastakin? Ei paljon, mutta jospa jotakin? Oli vaikea arvioida muutoksia hevosessa, jonka näki lähes päivittäin.

Tobias Juslin sen sijaan katselisi hevosta tuorein silmin seuraavan kerran käymään tullessaan. Josefina päätti, että pitäisi rohjeta kysyä miehen mielipidettä suoraan, ellei tämä sitä automaattisesti kertoisi.

"Olet tehnyt hienoa työtä, Josefina."
"Mmhm."
"Se näyttää hyvältä ja pirteältä."
"Kiitos."
"Kiva nähdä, miltä se näyttää selästä käsin."
"Ajattelin, että haluat itse kokeilla sitä."
"Hmm. Ehkä - ehkä voisinkin, mutta näkisin mieluusti ensin, millainen se on sinun kanssasi."
"Selvä."

Nuori Rosengård oli varsin vähäsanainen, eikä lainkaan sellainen empivä ja selittelevä arkaparka kuin ensimmäistä kertaa tavattaessa. Tobias Juslin teki tytöstä havaintoja, kun tämä vastaansanomatta laski Kertun jalustimet, kiristi vyön ja nousi selkään. Tytön olemus oli sillä tavalla koruton kuin hänellä ei olisi ollut mitään seliteltävää eikä anteeksipyydettävää. Se saattoi olla itsevarmuutta. Mikä muutos olikaan tapahtunut sekä tytössä että hevosessa kuluneiden viikkojen aikana.

Josefina oli jo kävelyttänyt Kerttua sen omistajaa odotellessaan, mutta antoi sen vielä kävellä pitkin ohjin selästä käsinkin. Kyydissä istuessaan Jusu pureskeli huultaan ja mietti kaikkea muuta kuin ratsastamista. Hevosen käynti oli rentoa; ehkä sekin tulkitsi ratsastajansa mielentilan tyyneydeksi.

Todellisuudessa se oli kyvyttömyyttä reagoida kaikkeen mielessä myllertävään. Ajatukset pyrkivät pääsemään käsiksi tunteisiin, ja yksitellen Jusu torjui ne kaikki. Trinan myynnin. Kertun lähtölaskennan. Lähestyvän pääsykokeen. Nurkan takana häämöttävät CUP-osakilpailut. Aivan niiden takana pilkottavan suuren seikkailun: Saksan, Rasmuksen, pomon, kilpahevoset.

Ja sen lehden, jota Jusun ei ollut pitänyt lukea, mutta johon hän oli sattunut tarttumaan istuessaan perjantaina kampaajantuolissa Aliisa Hurun ja tämän uuden Gee-ystävän hupsun suunnitelman pyörteissä.

Jusu kehotti Kertun raviin. Tamma oli heti tarmokkaana menossa, mutta vähän kokonaisvaltaisen vetelä kuitenkin. Jusu keskittyi siihen. Pohje kävi tamman kyljellä, kevennyksen rytmi oli sotilaallisen tasainen, sormet liikauttivat kuolainta hieman. Oliko tamma suorassa? Ei se ollut. Sitä piti korjata. Tobias Juslin seisoi kentän keskellä ja katseli, ja Josefina olisi voinut hätääntyä siitä. Nyt arvioiduksitulemisen pelko ei vain mahtunut kaiken muun sekaan, ja ehkä se oli Jusun ja Kertun onni. Tällä kertaa ratsastaja ei jännittänyt itseään kireäksi, eikä hevosenkaan sitten tarvinnut.

Ratsukko ei tehnyt mitään erityistä; ravasi ja laukkasi vain, ylitti pienen esteen.

Ei Rasmuskaan varmaan tehnyt mitään erityistä, kunhan tarjosi vanhalle tutulle juoman tai pari sillä välin, kun hänen tyttöystävänsä oli vähällä hukkua kerrosta alempana.

Jusu tiesi, ettei juorulehtiä pitänyt lukea kuin arvostettua tiedejulkaisua. Sanapeli oli vaarallista. Kun otti jonkin toden asian ja yhdisti siihen toisen, ja ehkä jätti pienen palan kertomatta, saattoi saada mitä arkipäiväisimmät asiat näyttämään kamalammilta kuin ne olivatkaan. Sitä se oli - sitä oli Märta Merenheimo. Sitä oli 24muotikytän ja koko Kaksnelosen sivut täynnä.

"Haluatko nyt kokeilla?"
"Selvä. Katsotaan. En ole hetkeen ratsastanut." Naurahdus.
Ei vastausta. Vain vierelle pysäytetty hevonen ja jalkautunut Josefina Rosengård.

Tobias ratsasti Kertulla aikansa, fiilisteli vain. Josefina seisoi niillä sijoilla, joille oli hevosen selästä laskeutunut. Vaitonaisena tyttö antoi katseensa seurata ratsukkoa. Piti myöntää itsekin, että tamma näytti oikein näppärältä. Mitä ilmeisimmin Tobias oli samaa mieltä, sillä siirtäessään hevosen käyntiin mies kehui:
"Se suhtautuu työntekoon mukavan positiivisesti. Kertoo hyvin tehdystä työstä sekin."

Josefina otti hiljaisena kehut vastaan, ja yllätti ehkä vähän heidät molemmat:
"Ajattelin, että sillä voisi startata vielä jotkut kisat, ennen kuin se palaa sulle."

Niin, olihan Jusu sitä miettinyt, mutta tavallisesti hänen kohdallaan miettimisestä oli vielä pitkä matka asian ottamiseen esille. Se oli kuitenkin nyt tehty, ja oli Tobias Juslinista kiinni, hyppäisivätkö Josefina ja Kerttu kenties peräti Kalla CUP:in toisessa osakilpailussa. Siihen heidän yhteistyönsä sitten varmaan päättyisikin, sillä pari viikkoa myöhemmin Jusu olisi jo matkalla Saksaan.

"Totta kai!" Tobias sanoi muitta mutkitta tytön ehdotuksen kuullessaan, ja Josefina tuhahti vähän itsekseen.

Hienoa, yksi asia lisää hermoiltavaksi - vaikka hän sitä itse ehdottikin. Ja toisaalta... hän aikoi kieltäytyä jännittämästä, samalla tavalla kuin kieltäytyi uskomasta, että Rasmus Alsila oli vikitellyt sinitukkaista Märtaa Sokka Luxin lanseeraustilaisuuden jatkoilla, vaikka se luki lehdessäkin. Kas kun ihminen saattoi valita, mihin uskoi ja mitä tunsi.

Edes jossain määrin.

Ainakin Josefina yritti.

Kerttu oli ollut ihana ja rento, ja Josefinalla oli hyvä mieli. Kevyt sileänratsastus hevosta notkistellen oli tehnyt hyvää molemmille. Kiitokseksi esimerkillisestä käyttäytymisestä ratsastuksen aikana Jusu päätti lelliä hevosta ja harjailla ja rapsutella sitä pitkään tallipihan auringonpaisteisella puolella.

Josefinan harjatessa puomiin kytkettyä Kerttua auringonpaisteesta iloiten ilmestyi Janna Kaajapuro kaikessa hiljaisuudessa seisoskelemaan hevosen toiselle puolelle. Kaajapurojen nuorimmainen meinasi erehtyä: hetken hän oli aikeissa nojautua harjauspuomiin, mutta viime hetkellä hän heilautti painopisteensä takaisin omien jalkojensa varaan. Purtseilla ei nojailtu harjauspuomeihin. Ne puomit olivat seisseet sään piestävänä pitkään, eivätkä ne välttämättä olleet sillä tavalla luotettavia, ettäkö niihin olisi kannattanut tukeutua. Romahtaisivat, varmaan. Sitä riskiä Janna ei välittänyt ottaa, sillä olisihan se ollut noloa.

Jusu oli mitä ilmeisimmin huomannut hänen läsnäolonsa, tai sitten hiirulainen nyökkäili itsekseen. Ei kai nyt sentään — tuskinpa Hissu Rosengårdkaan niin omituinen oli.

“Hei”, tilanteen vanhempi mutta statukseltaan matalampi läsnäolija vahvisti Jannan epäilyksen.
“Heipä hei”, Janna vastasi pirtsakasti ja sukelsi suoraan asiaan. “Mä kuulin, että sä lähdet jonnekin ulkomaille. Ratsastamaan.”

Se ei ollut kysymys. Kehotus se kuitenkin oli, toive siitä, että Josefina Rosengård tyydyttäisi Janna Kaajapuron uteliaisuutta. Kaikessa arkisuudessaan ja arkuudessaan Jusu oli ehkä viimeinen ihminen, jonka saattoi kuvitella lähtevän ulkomaanseikkailuun. Siinä oli monta kummallista seikkaa. Ensinnäkin, mikä kumma oli Jusun motivaatio? Mitä se oikein tavotteli? Sen isoveli oli kilparatsastaja, Janna tiesi, ihan oikea kansainvälisissä kilpailuissa ratsastava ammattilainen. Aikoiko Jusukin sellaiseksi? Miksi vasta nyt? Eikö se ollut nyt jo aika vanha tunkemaan jalkaansa kisa-areenoiden porttien väliin? Jannan mielikuvissa kaikki todelliset kilparatsastajat olivat niitä, joilla oli ollut jo pikkumuksusta alkaen rahaa, huippuhevosia ja täysi kisakalenteri, tai sitten sellaisia sinnikkäitä ja periksiantamattomia puurtajia kuin Verneri.

Jusu ei ollut periksiantamaton ja järkähtämätön, eikä ainakaan sinnikäs. Sehän luovutti yleensä ennen kuin edes aloitti. Oliko se kovin lahjakaskaan? Jotakin se osasi, mutta kai se tosiaan olisi jo maailmalla, jos se olisi niin taitava.

“Niin. Me lähdetään kuun lopussa Rasmuksen pomon luo”, Jusu avasi sanaisen arkkunsa.

Ah! Aivan. Josefina Rosengårdilla oli suhteita. Parisuhde, check (kumma kyllä), mutta ennen kaikkea: hyödyllisiä, seikkailuihin saattelevia suhteita. Niiden avullahan se tietysti pääsi vaikka ja minne. Yksi asia Jannaa kuitenkin askarrutti, ja kovasti askarruttikin.

“Varmaan ihan siistiä. Mä en vaan tajua miten sulla on varaa sellaiseen — heppamatkailuun”, Janna varoi visusti päästämästä ääneensä liikaa sävyjä. “Maksaako Isbe oikeasti niin hyvin siivoamisesta?”

Vaikka epäilemättä Josefinan perheellä oli pätäkkää. Täytyi olla, kun se Alexanderkin oli voinut vain ottaa ja ryhtyä kilparatsastajaksi. Se, että Jusun tamma kuitenkin asui vaatimattomasti heidän kotitallillaan eikä laadukkaasti Auburnissa, oli kuitenkin saanut Jannan joskus pohtimaan, joutuiko hyypiö kustantamaan hevosharrastuksensa sittenkin itse. Olihan se mahdollista: kyllähän perheen varat oltiin saatettu suunnata lahjakkaamman lapsen tukemiseen.

Jusu naurahti vähän vaivaantuneen oloisena silitellessään Kerttua puolihuolimattomasti. Niin, niin, rahasta puhuminen tuntui olevan aina kiusallista, oli sitä sitten paljon tai vähän. Jannan mielestä erityisesti, jos sitä oli vähän.

“Ihan tavallista siivoojan palkkaa mä saan”, Jusu sanoi varovaisesti, vaikka eihän Auburnin kartanolla nyt suoranaisesti kitsasteltu. “Mutta mehän siis saadaan palkkaa siitä ratsastamisesta. Pomo tarvitsee meitä, jotta kaikille hevosille keretään tehdä kisatuloksia.”

Jannaa ärsytti. Kismitti. Otti kupoliin. Ei se edes itse tiennyt, mikä niin: sekö, että Jusu Rosengårdille maksettiin esteiden hyppelystä; vaiko se, kuinka se puhui alati me-muodossa niin kuin olisi ollut jokin omituinen yhtenäinen olio poikaystävänsä kanssa; vaiko sittenkin se, ettei Janna itse päässyt ulkomaille ratsastamaan tai minkään aidosti kivan pojan kainaloon. Ei kumpaakaan niistä. Jusu sai molemmat. Ja pitkät, hoikat jalat. Jestas, että se oli raivostuttava, vaikka lainasikin suopeasti saappaitaan silloin kun Janna niitä tarvitsi. Niiiiiinpä niin, sekin vielä. Se oli hyväntahtoinen, ihana, avokätinen, turhauttava.

Ja joku iso ulkomaan tallipälejehu ihan tosissaan maksoi sille siitä, että se ratsasti sen — eittämättä laadukkailla, kyvykkäillä ja suvukkailla ja ihan saakelin kalliilla —  hevosilla.

Janna rapsutteli Jusun hauskanväristä ratsutettavaa ja katseli mietteliäänä sitä samaa vanhaa Jusua hitusen uusin silmin. Ehkä sen täytyi tosissaan olla jotenkin taitava. Rajansa tuurillakin. Eihän se mitenkään voinut selittää kaikkea.

“Ja tietty sekin vähän auttaa, että me tehtiin yhteistyösopimus Sokka Luxin kanssa”, Jusu aprikoi ääneen.

MI-TÄ??

SEKIN VIELÄ.

“Mun siis pitää näyttää niiden tuotteita instassa, ja siitä tulee sitten jonkinlainen korvaus”, Jusu kertoili, ja ihan turhaan, koska tottahan Janna Kaajapuro nyt tiesi miten some-yhteistyöt toimivat.

Maksaisiko Amanda Sokka ihan totta riihikuivaa, ihanasti kahisevaa käteistä Jusu Rosengårdille siitä, että tämä koreilisi vain ympäriinsä Sokka Luxin ihanissa, ylellisissä tuotteissa? Varmaan Jusun laariin ropisisi ihan si-ka-na rahaa. (Totuus: ei. Amanda Sokka oli aistinut oivan bisnestilaisuuden ja tarttunut siihen, eikä vain siksi, että Jusun sometilillä oli jonkin verran näkyvyyttä, vaan siksi, että perijätär tiesi voivansa sanella diilin oman mielensä mukaan. Josefina-parkaahan oli tietenkin viilattu linssiin minkä oli keritty, eikä tyttöressu todennäköisesti tajuaisi sitä vielä vuosiin, jos sittenkään.)

“No sittenhän teillä menee vissiin hitsin hyvin asiat elämässä”, Janna hymisi valheellisen iloisena, ja käänsi sitten keskustelun suuntaa niin vikkelästi, ettei Jusu meinannut pysyä menossa mukana: “Kun sä nyt kerta olet joku superratsastaja, niin sä et varmaankaan ikimaailmassa suostuisi hyppäämään Sessalla, kun en mä voi maksaa mitään palkkaa.”
“Mitä? Sessalla? Minä?”
“Niin mä olin vähän ajatellut. Että jos sä haluaisit kokeilla.”

Oma hyöty Jannan siihen epätoivoiseen tekoon ajoi. Jos Jusussa olisi ainesta ammattilaiseksi, niin tottahan sen suotuisa läpiratsastus auttaisi Jannaa Kevätsirkuksessa. Sitä paitsi — miten mahtavia kuvia Janna voisi hevosestaan saada someen laitettavaksi, kun Jusu tietenkin saisi sen hyppäämään ihan sikaisoja esteitä! Ratsastajan pään voisi ehkä vahingossa rajata pois. Ehkä ihailu hienoista hypyistä ropisisi sitten Jannan omaan laariin.

Huomaisikohan kukaan, että satulassa keikkuvat reidet olivat vähän kapeanpuoleiset?

Jusu Rosengård, kiltti ja miellyttävä ja yhä eilisestä myötätunnonosoituksesta kiitollinen, suostui.

”Ei sitten tietenkään liian montaa hyppyä, ettei se ihan väsy ennen kisoja”, Janna linjasi, ”mutta että saat vähän maistiaisia kuitenkin.”

Ja Jusu pohdiskeli, mahtaisiko Janna syyttää häntä, jos Cup-kilpailut menisivät ratsukolta pieleen. Varmaan syyttäisi, Jusu arveli, mutta oli liian myöhäistä perääntyä.

Kaajapuroilla kuhisi, ja sitä ei sentään tapahtunut usein, mutta Spring Circus -osakilpailupäivänä se oli todellista. Olihan matkaan lähdössä useampia ratsukoita, ja kaikki järjestely ja jännittäminen aiheutti hälinää. Josefina hämmästytti itseään sillä, kuinka tyynenä pysyi valmistellessaan Kerttua ja Grannia matkaan ja itse kisapäivään. Hän oli liikkeellä niin hyvissä ajoin, että ehti seurailla muiden toimintaa.

Vernerillä olisi edessään pitkä päivä, sillä valmentaja hyppäisi niin junioriluokassa Salsan kanssa kuin Lovella arvoluokassakin. Josefina piti Salsasta; se oli sievä, ystävällisen näköinen hevonen.

Niin oli Kerttukin, ja olihan Grannikin kaunis, vaikkei ystävälliseltä toki näyttänytkään. Ainakin ne näyttäisivät hienolta, tapahtuisi radoilla sitten mitä tahansa. Kertun Josefina pelkäsi panikoivan ja hyytyvän, ja ehkä se kieltäisi ulos radalta, mutta lempeästi Josefina silitteli jo hevostaan ja ajatteli, että ei se haittaisi. Kyllä Kerttu vielä oppisi. Ei hänen kanssaan, sillä heiltä loppuisi aika kesken, mutta varmaan Tobiaksen. Josefina ei tiennyt miehen suunnitelmista tamman varalle kovinkaan paljon, mutta toivoi, ettei tämä päästäisi Kerttua käsistään.

Satulahuoneessa Josefina tapasi Santun. Oliko poikakin tulossa kilpailuihin? Josefina ei tiennyt. Josefina muisti kuitenkin:
"Hei! Onnea. Teillä meni Tie Tähtiin -kisoissa niin hyvin, mahtavaa."
Poika häkeltyi, vähän niin kuin Josefina olisi itse tehnyt, mutta oikeastaan tytölle tuli siitä hyvä mieli. Santtu näytti ilahtuneelta kiitellessään.

Ja, ei lainkaan yllättäen, siinä samassa asteli huoneeseen myös Ava, joka ainakin oli tulossa kilpailemaan. Ava hyppäisi pienhevosellaan Kerttua ja Jusua vastaan, ja vaikka Josefina yritti sysätä pakonomaisen voitontarpeen (ei -tahdon! Tunteen siitä, että heidän täytyi voittaa Ava ja Seppo, tai hän ei koskaan kuulisi loppua sille ilkunnalle) syrjään, tilanne tuntui kurjalta vastakkainasettelulta. Ava oli tehnyt hevosensa kanssa yhteistyötä pitkään, Josefina vasta muutamia viikkoja.

Josefina ei tiennyt miksi, mutta tuntui siltä, että jos Santun näki jossakin, Ava oli aina lähistöllä. Tai saattoihan se olla toisinkin päin.

"Ava, nyt muistan onnitella suakin", Jusu sanoi, ja paljon varautuneemmin ja ujompana kuin Santulle. "Hienoa työtä Sepon kanssa Tähtikisoissa."

Ava tuijotti hetken. Oli vähän kuin se ei olisi heti tajunnut, mistä puhuttiin tai ennen kaikkea miksi. Pikaisen tilannekalkuloinnin jälkeen teinityttö havahtui sanomaan:

"... kiitti?"

Keskustelu tyrehtyi siihen, jos se nyt oli koskaan alkanutkaan. Josefinasta kuitenkin tuntui hyvältä. Hän oli uskaltanut kehua taitavia nuoria ratsastajia, jotka olivat onnittelunsa ansainneet. Se oli jo jotakin.

Vaan ansaitsisiko heistä kukaan tänään kiitosta hyvistä radoista? Toivottavasti. Tallikavereilleen vilpittömästi hyvää toivoen Josefina lähti viimein lastaamaan Kerttua ja Grannia. Trina saapuisi Auburniin valmiiksi Runiacin porukan mukana, ja päivä tuntui järjestelmälliseltä ja mieli rohkealta. Kunpa vain ei puntti alkaisi tutista liikaa sitten, kun ratsastamisen aika koittaisi.