Vilan päiväkirja

17.01.2019
#yleisryhmä

Ihan ensimmäinen valmennuspäivä Vilan vuokraajan ominaisuudessa ja olin siitäkin melkein myöhästynyt. Hiton autonromut ja niiden omistajien eteen lyömät vikalistat, jotka olis pitänyt saada korjattua heti eikä huomenna.
Adelinakin tuli tallipihalla vastaan Lefan kanssa ja pyytänyt kävelylle sekä höpöttänyt jotain instakuvasta. "Pliikku!"
Vetosin kuitenkin Vilan laittamiseen, sillä kiire. Adelina oli mukava ja olisin kyllä voinut jäädäkin tämän seuraksi, mutta kun mulla oikeasti oli kiire. Amanda Sokka olisi varmaan kuristanut minut sievillä mallin käsillään, mikäli olisin saapunut maneesiin myöhässä.
"Joku toinen kerta", huikkasin Adelinalle mennessäni. Tiedä sitte, kuuliko blondi sitä.

Olin kyllä kuullut kauhutarinoita Amandan pitämistä valmennuksista ja naisesta ylipäätänsä, mutta kun oikeasti blondin valvovan silmän alla joutui ratsastamaan, tulin tulokseen ettei ne huhupuheet olleet laisinkaan paskan jauhantaa. Jumaliste. Kyllä siinä Seljavaaran pojallakin hiki virtasi.
Minä sentään pysyin selässä, vaikka Vila vähän nostatti kierroksiaan, kun Lefa oli laittanut Adelinan maistamaan maneesin pohjaa ja säntäili pitkin maneesia ilman ratsastajaansa. Onneksi blondille ei kuitenkaan käynyt mitään vaan tämä pääsi takaisin satulaan. Siis heti, kun oli ratsunsa kiinni saanut.

"Tuolla ratsastuksella en kyllä ihmettele yhtään, että olitte viimeisiä luokassanne!" Amandan ääni kantautui korviini, kun  nainen oli kiinnittänyt huomionsa minuun. Auts. Kiitti.
"Vila pystyy parempaan, sinusta en tiedä. Ei ainakaan vielä vakuuta. Selkä suoraksi ja laita nyt, herranen aika, se hevonen tottelemaan apujasi heti eikä viiveellä", blondi jatkoi sättimistään ja minähän tein työtä käskettyä. Tai ainakin yritin. Tosin pelkkä yrittäminen ei Amandalle riittänyt.

Pystyin melkein kuvittelemaan Amandan vaaleiden hiusten tilalle kasan käärmeitä, niin kuin Medusalla, enkä olisi ihmetellyt jos me ratsastajat oltaisiin naisen piikikkään katseen jälkeen tipahdettu alas satulasta kivipatsaina.
Mutta kaikki me pysyttiin ihan lihana ja verenä. Amandakaan ei kovin pahaa hermoromahdusta saanut meidän kanssa. Toivottavasti.
Kyllä sieltä kaiken sättimisen lomasta tuli myös hyviä vinkkejä tulevaisuuden varalle. Myös vanhat vinkit muistuivat Sokan valmennuksen aikana mieleen ja uuttakin tuli opittua. Tosin siellä Amandan valvovan silmän alla ei uskaltanut olla oppimatta.

Koska olin selvinnyt hengissä ensimmäisestä valmennuksesta, uskalsin odottaa seuraaviakin. Kauhunsekaisin tuntein. Tuskin Isabella meitä yhtään sen helpommalla päästäisi.
Mutta tästä se lähtisi. Eihän sitä tiedä, vaikka pyyhittäis joskus tulevaisuuden kisoissa Vilan kanssa kaikilla muilla pöytiä. Varokaa vain.
No joo, tuskin, mutta ainahan sitä sai haaveilla. Kunhan ei nyt enää viimeisiä oltais. Kovin montaa kertaa ainakaan.

25.01.2019
#merikantovalmentaa

Koska olin päättänyt kehittyä ratsastajana ja joskus ehkä kenties tulevaisuudessa olla kisatuloksissa muuallakin kuin siellä viimesenä, olin osallistunu sen Lauri Merikannon valmennukseen.
Viime viikolla olin ollut Amandan piiskattavana (siis kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti, vaikka nainen varmaan olis senkin kirjaimellisesti tehnyt jos sillä olis ollut juoksutuspiiska kädessä)  ja toivoin, että tää vieraileva valmentaja olisi vähän vähemmän, noh, kamala.
Esko oli nälväillyt jälleen kerran mun ratsastusharrastuksesta, kun olin ilmoittanut lähteväni töistä hieman aikaisemmin. Pitäisi kuulema etsiä jotain naispuolisia ihmisiä ratsastettavaksi eikä vaan hevosia. Hohhoijaa.

Silmäilin muita valmennettavia ratsukoita ja toivoin, etten antaisi ihan tumpeloa kuvaa itestäni valmennustuokion aikana.  Sasu ja Inna tietääkseni kisasivat pääosin koululuokissa. Innahan oli jopa voittanu viime vuoden koulumestaruuden Kalla cupissa... Eikä se Avakaan mikään amatööri tainnu olla, ottaen huomioon et Isabella sen antoi Ankalla ratsastaa, joten pakkohan sen oli jotain osata.
Ei se Merikantokaan meitä helpolla päästänyt, todellakaan, mutta oli se ehkä vähän hellempi kuin itse Amanda Sokka.
Kuuntelin tarkkaavaisesti Laurin ohjeita ja käskyjä, yrittäen suoriutua tehtävistä kunnialla läpi. Vaikka maneesissa olikin neljä ratsukkoa, ei kenenkään mahdolliset virheet jääneet huomiotta ja palautetta tuli välittömästi jos lusmuili tehtävissä.

Ratsastin alussa Laurin sanojen mukaan nylpytysravia. En edes sano, mitä tuli mieleen ensimmäiseksi sanasta nylpytys.... Hiton Esko ja sen seura. Mutta ei siitä sen enempää!
Huokaisin syvään ja Laurikin oli tyytyväinen, kun Vilakin rentoutui. Ja mä siellä satulassa. Vähän ainakin.
Ravihommien jälkeen oli vuorossa laukkaharjoitukset. Kai meillä alkuun ihan hyvin nekin meni, koska pahemmin ei tullut sanomista vierailevalta valmentajalta. Turhanpäivänen jännittäminenkin oli jäänyt sinne valmennuksen alkuun. Ehkä mä sittenkin osasin edes jotain?
Pääty-ympyröillä Vila meinas vähän puskea lapa edellä ja sain tehdä oikeasti töitä, että se suoriutui oikeaoppisesti ympyrätyöskentelystä.

Kun sitten laskeuduin Vilan selästä, olin ihan tyytyväinen. Olis se huonomminkin voinut mennä.
"Kaljalle?" huikkasin Sasulle, jolle olin edelleen kaljan velkaa. Olihan se minut päihittänyt koulukisoissa.
Mies pyöritteli päätään ja vetosi kiireisiin. Perhana. Noh, kai se pitäis lähteä yksin Murronmaan yöhön tänä iltana.

16.02. - 17.02.2019
#winterfair

Vuoden ensimmäiset osakilpailut tuli ja meni. Mainetta ja mammonaa ei niistä kisoista meille irronnut, mutta hei, ei oltu viimeisiä! Voisi sanoa, että edistystä on tapahtunut. Siis jos ei kysytä Sokan sisaruksilta.
"Ethän sä nyt ihan paska ollut. Mutta et kyllä loistanutkaan", olivat olleet Aliisan lohduttavat sanat viikonlopun päätteeksi.

Esterata oli mennyt muuten nappiin, ainakin omasta mielestä, mutta toiseksi viimeisellä esteellä oli puomi kolahtanut alas liian hätäisesti lähteneen hypyn jälkeen ja sen myötä meni myös mahdollisuus uusintakierrokseen sekä parempaan sijoitukseen. Kylläpä ärsytti.
Mutta ensi kerralla sitten menee huomattavasti paremmin, toivon mukaan.

Rasmuksen kanssa Vila oli startannut päivän viimeisessä esteluokassa ja nappasivat sieltä hienosti kolmannen sijan. Olin ylpeä mustasta tammasta ja yritin unohtaa Rasmuksen seurassa sen, että olin viuhahtanut tämän tyttöystävän edessä edellisenä aamuna. En tiedä, oliko Jusu asiasta mitään Rasmukselle maininnut, mutta hävetti silti.  Käsi sydämellä voin vannoa, ettei todellakaan ollut suunnitelmissa tulla yllätetyksi ilman rihman kiertämää.

Tiedä sitten, kumpi hävetti enemmän: se, että olin munasillaan seissyt Jusun edessä vai se, että olin myöhästynyt aiiika hemmetin lahjakkaasti töistä.
Kettuilua oli kyllä tullut töissä, koska olin ollut reippaat viisi tuntia myöhässä. Esko oli repinyt huumoria asiasta oikein olan takaa, mutta pomo oli tyytynyt lievään kuittailuun ja oli pistänyt lupaamaan, etten toista kertaa myöhästyis. Ainakaan viittä tuntia.

No, mutta kiva oli ystävänpäivä noin niin kuin muuten... Oikein kiva.

Sunnuntaina oli ollut koululuokkien vuoro ja voin kertoa, etten kovin innolla odota seuraavaa Amandan valmennusta. Ei meidän yleisryhmä kovin loistanut niissä kinkereissä.
Adelina ratsasti KN Specialissa sentään hienosti kuudenneksi, mutta eihän se blondille Sokalle kelpaisi.  Minun ja Minkan suorituksilla ei kyllä juhlittu ollenkaan...
"Me niiiiiin kuollaan seuraavassa Amandan valmennuksessa", olin tokaissut Adelinalle, kun oltiin sattumalta törmätty loungessa kisapäivän päätteeksi.

Tuskin se Isabellakaan meitä päähän taputtelisi, paitsi ehkä nyrkillä. Minka tosin selviäisi niistä turpakäräjistä, kun meni ja voitti sen esteluokan, mihin me kaikki kolme oltiin osallistuttu.
Ei kerrota Isabellalle, mutta olin ehkä pikkiriikkisen ylpeä siitä, että olin ollut esteluokan tuloksissa ennen Isabellaa ja sen ratsua, Kamia.

Mutta nyt ei muuta kuin leuka pystyyn ja kohti seuraavia valmennuksia sekä kisoja.

07.03.2019

Silloin kun treenataan, silloin treenataa. Eikä leikitä ollenkaan, eikä leikitä ollenkaan....
Jestas, mikä korvamato.

Koska oli ollut kaikenmaailman KERJ-cuppia ja cocktailpartyja, oli yleisryhmän estevalmennus siirretty tälle päivämäärälle. Ja minä siitä täysin tietämättömänä (tai muistamattomana) olin ilmottautunut myös sen Merikannon estevalmennukseen, joka oli myöskin tänään. Onneksi valmennusten välissä oli parin tunnin hengähdystauko, niin saatais hetki Vilan kanssa levähtää ennen seuraavaa koitosta.
Vilan kuntoa en epäillyt hetkeäkään, oma lähinnä huoletti. Vaikka olinkin muka ryhtynyt käymään salillakin tuolla Murronmaan perällä. En kyllä tienny, mikä järki siinäkin oli, kun Auburnistakin kuntosali löyty ja vielä ilmainen sellainen.... Mutta ehkä mä sitten kehtaisin mennä sinne tuttujen kasvojen eteen treenailemaan, kun olisin päässyt tosta pikkuruisesta kaljamahasta eroon?

#yleisryhmä
Valmennusryhmässä oltiin vain minä ja Minka, koska Adelina oli karannut sinne Ruotsiin. Kuten myös Aliisa (sekä Jusu ja Rasmus). Joku vääräleuka - minä - olisi voinut sanoa, että Auburnissa oli ihmeellisen hiljaista, kun kaksi kovinta huutajaa, eli Cava ja Aliisa, olivat poissa.
Brunette Sokka kehuskeli Minkaa hienosta suorituksesta ensimmäisessä osakilpailussa ja mulkoili meikäläistä sen näköisenä, ettei meidän suoritus puolestaan niin hyvä ollutkaan. Mitäpä sitä kieltämään, mutta olisi se tosiaan voinut mennä huonomminkin! Vain yksi pudotus kuitenkin...

Isabella oli koonnut maneesiin samanlaisen radan, mikä oli ollut osakilpailuiden luokassakin. Kuulemma nyt sitten keskityttäisiin siihen, että rata tulisi puhtaasti vedettyä läpi. Minkalla se nyt niin ongelmia tuottanut, olihan se ja Hani kyseisen radan kahteen kertaan läpi puhtaasti pomppineet.
Vilalla oli energiaa. Taas. Kilpailuissa oltiin tyritty toiseksi viimeisellä esteellä, mutta tällä kertaa se kyseinen este ei ongelmia tuottanut. Kaikki muut kyllä... Isabella pyöritteli päätään ja komenteli vain ratsastamaan uudelleen rata läpi. Motkotusta tuli myös omasta istunnasta.
Muutaman päässä lausutun kirosanan jälkeen päästiin mekin lähes tyylipuhtaasti rata läpi ja Isabellakin oli jokseenkin tyytyväinen.

#merikantovalmentaa
Kello oli jo yli 21, kun Vilan selkään seuraavan kerran kiipesin. Huomenna kyllä väsyttäisi niin maan prkeleesti töissä, mutta ei se mitään. Ehkä mä selviäisin. Ja toivon mukaan en myöhästyisi töistä. Siitä se riemu vasta repeäisikin.

Jos Vila oli ensimmäisessä valmennuksessa ollut energinen, nyt sitten meno oli vähän hallitumpaa. Onneksi... Onnistuttiin edes jotenkuten Laurin antamissa tehtävissä eikä pahemmin sanottavaa tullut. Askelmäärät ei aina tahtoneet osua oikeaan esteiden välissä, mutta kyllä me siinäkin skarpattiin loppua kohden.

Lauri Merikanto kirjoitti:
"Sehän liikkui huomattavasti sujuvammin kuin viimeksi. Se on varsin tasainen hyppääjä ainakin näillä korkeuksilla ja näyttäisi sopivan sinulle aika hyvin. Alkutunti oli sujuvampaa ihan sen vuoksi, että molemmat väsähtivät loppua kohden - mikä ei ole sinällään ihme, jos on bookannut kaksi valmennusta samalle päivälle. Nyt, kun olet saanut sen kunnolla pohkeen eteen, voit alkaa keskittyä tempoon ja siihen, että se sujuu myös esteen jälkeen. Tänään se imi esteille hyvin, mutta radalla meinasi parissa kohtaa jäädä laukkaamaan paikalleen esteen jälkeen. Eihän se varmasti kuumimmillaan enää edes ollut. Sinun taas tulee miettiä omaa painopistettä hypyssä ja sitä, ettet lähde sukeltamaan. Ylävartalo saa etenkin pienemmillä esteillä pysyä pystymmässä. Kannattaa myös ottaa puomi- ja kavalettitehtäviä mukaan omiin treeneihin, niillä saa hyvin kehitettyä estesilmää ja laukan säätelyä. Mutta kaikin puolin tasaista suorittamista, treeni-intoa molemmille."

14.03.2019
#yleisryhmä

Ja sitten koitti se päivä, kun ensimmäisen kerran yleisryhmä asteli ratsuineen Amandan valmennukseen ensimmäisten osakilpailuiden jälkeen. Eihän me oikein oltu siellä koululuokassa loistettu, joten Amanda ei todellakaan voinut olla meistä ylpeä. Jos se nyt osasi olla ylpeä kenestäkään muusta kuin itsestään. Mene ja tiedä.
"Niinkin helppo luokka kuin KN Special ja te epäonnistuitte", Amanda tuhahti kädet puuskassa. Jep, kuolema varmaan koittaisi tämän valmennuksen aikana.
"Olisitte edes yrittäneet."

"Aloitetaan sitten niinkin yksinkertaisella tehtävällä kuin suoraan ratsastamisella ja pysähdyksellä. Tai ainakin sen pitäisi olla yksinkertainen tehtävä", blondi ilmoitti ja pisti meidät vuoronperään ratsastamaan luokseen käynnissä ja pysähtyä.

"Ei, uudestaan", nainen kirahti suu tiukkana viivana, kun pysäytin Vilan tämän kohdalle mutta tamman takapuoli oli liian vinossa. Ja sitähän me sitten hiottiin niin kauan, kunnes oltiin täysin suorassa eikä milliäkään sojottanut edes häntäjouhi väärään suuntaan.
Niitä pirun suoraanratsastus-harjoituksia tehtiin varmaan koko valmennusaika. Kyllä me kuitenkin harjoiteltiin myös pääty-ympyröillä ratsastamista, sillä Amandan mielestä joko meillä oli jonkinsortin hahmottamishäiriö tai sitten emme yksinkertaisesti tienneet, millainen on ympyrä.

Mutta hengissäpä me kaikki oltiin sen valmennuksen jälkeen, vaikka olin ollut varma, että Amanda nirhaisi meidät jossain välissä.

Tämän valmennuskerran jälkeen meillä tuleekin Vilan kanssa pieni breikki valmennushommiin, sillä niin se vain meikäläinenkin lähtisi Markarydiin hevosenhoitajahommiin.
Olin ollut vähän yllättynyt, kun Isabella oli tiedustellut, saisinko mahdollisesti lomaa töistä jos lähtisin Vernerin apukädeksi sinne. Vila lähtisi Ruotsiin peräti kolmeksi viikoksi Verneri Kaajapuron matkaan ja mukaan lähtis myös Riepu, Sipsi sekä tietenkin Vernerin Love.
"Pitäisköhän sitä itekki ryhtyä heppapojaksi niin pääsis aina viikoksi tiirailemaan ruotsalaisia uhkeita blondeja", Esko oli pähkäillyt, kun pomo oli suonut mulle peräti viikon loman.

Mä vähän epäilen, että blondien tiirailulle ei hirveästi jäisi aikaa, koska mun pitäisi tosiaan siinä Vilan ohessa huolehtia myös muista matkaan lähtevistä hevosista.
Isabella oli kyllä luvannu kysellä, josko sais jonkun muunki hoitajan tai vuokraajan mukaan, mutta ainakaan mun korviin ei ollut vielä kantautunut tietoa siitä, että joku muukin lähtisi Vernerin orj... avuksi. Huruliisankin kanssa tulis vain semmonen "läpsystä vaihto", koska se lähtisi Suomeen samaisena päivänä, kun me miehet sinne Ruotsiin saavuttaisiin.

Ei olisi kyllä haitannut yhtään jos Aliisa olisi jäänyt vielä viikoksi sinne. Olisi edes jotain seuraa, enkä nyt tarkoita (pelkästään) sellaista seuraa. Lähinnä sellaista tuttua seuraa meinaan, koska en tuntenut koko Verneri Kaajapuroa muuta kuin nimeltä ja ulkonäöltä. Muut meikäläisen tiedot miehestä rajoittui sen hevoseen ja siihen, että se seurustelee sen isotissisen, ei kun siis, isosilmäisen Innan kanssa.
No, mutta... Jospa me toimeen tultaisiin. Siinähän sitä sitte matkan varrella tutustuu. Kai.

16.03.2019

Käytiin tänään Vilavilputtimen kanssa ihan vaan kävelemässä metsikössä.

Josefinan ja Isabellan valmennuksen aikana maneesiin tullut miesparka ei saanut kieltävää sanaa väliin, kun Arne ja Isabella sopivat keskenään tämän pään menoksi yllättävän yksityisvalmennuksen.

“Anteeksi tästä”, hymähti Arne huvittuneen herrasmiesmäisesti. “Sotkemme ehkä suunnitelmasi. Olen Arne Rosengård, Josefinan isä. Joudut nyt hyppäämään minun mielikseni sillä tammalla - Vilanna?”

Arnen puheessa kuulsi kyllä toisen kotimaisen kielen voimakas vaikutus. Mies oli elänyt käytännössä koko nuoruutensa vain ruotsin kieltä käyttäen, ja oli omien sanojensa mukaan ollut jo liian vanha tullakseen sujuvaksi suomenpuhujaksi, kun sille oli alkanut olla tarvetta valmennusten vuoksi. Miehen oma kotikieli jätti toiseen kotimaiseen vähän hupsun leiman ja sai tämän kuulostamaan aina hilpeältä.

“Ehditkin jo lämmitellä sitä hieman, mutta haluaisin nähdä vielä temponmuutoksia ravissa ja laukassa”, Arne tiedotti Antonille, joka joutui tuosta noin vain mukautumaan valmennustunnelmiin. Katsomassa oli myös muun muassa Kamilan satulassa vielä istuva Isabella Sokka itse, joten hikikarpalot varmasti kihoaisivat ratsastajan otsalle jo henkisten paineiden vuoksi. Ratsun omistaja ja vieras valmentaja, mikä ihanteellinen parivaljakko kyttäämään ratsukon työskentelyä – ilman ennakkovaroitusta.

Onneksi Arne Rosengård oli vallan miellyttävä valmentaja. Mies vannoi oikean mielentilan nimiin: ratsastajan korvien välistä kaikki välittyi hevoselle, toisille yksilöille herkemmin kuin toisille mutta aina jotenkin kuitenkin. Siksi hän ei välittänyt nöyryyttämisestä. Sopivasta paineistamisesta silloin, kun ratsastajasta piti pusertaa esiin ekstravaivannäköä ja skarpimpaa otetta, toki, muttei koskaan nolaavasta mollaamisesta.

“Vähän tehokkaammin eteen”, Arne käskytti seurailtuaan hetken ratsukon menoa. “Ja sulavammin takaisin, enemmän istunnalla. Joo-o, noin, parempi. Vältä pieniä voltteja vielä.”

Ratsastajan komentamisen välissä Arne ehti jutella hevosesta Isabella Sokan kanssa. Miehen kasvoilla kävi mietteliäs ilme, kun hän kuuli hevosen olleen Routine Trophyn huippuviikoilla Josefinan valmentajan kanssa.
“Työt ja talli taitavat pitää sinut kiireisinä”, Arne hymyili kohteliaasti Isabellalle, ja pisti huolellisesti merkille keskustelunkulun havahduttamat pienet muutokset juttukumppanin elekielessä. Ehkä ei mitään merkittävää, ehkä jotakin – Susanne olisi kenties ryhtynyt ottamaan selvää, Arne vain huomioi.
“Kieltämättä niissä on yhdistelemistä”, Isabella Sokka myönsi ja seurasi silmillään Antonia ja Vilaa Kamilan keinuttaessa naista tasaisen reippaassa käynnissä.

Arnekin kääntyi treeniin komennetun ratsukon puoleen.

“Nyt se alkaa olla pohkeen edellä”, Arne huomioi. “Ota oikea kierros ja tuo päädyn ympäri tälle pystyesteelle. Ratsasta se oikein hyvin suoraksi.”

Este ei ollut suuri eikä sitä oltu sijoitettu haastavasti. Se oli hieman pitkän sivun sisäpuolella mukavalla etäisyydellä lyhyestä sivusta, ja siitä saattoi jatkaa sujuvasti suoraan, ellei hevonen liirannut kohti uraa. Arnen silmien edessä liikkuva hevonen ei ollut enää sillä tavalla vihreä kuin aiemmin nähty Josefinan ratsastama Kerttu, eikä se jännittänyt yksinkertaista pystyestettä tipan vertaa. Tasaisessa laukassa se hulahti yli esteestä hieman kauas jääneeltä ponnistuspaikalta, muttei paineistunut vielä hypystä.

“Ihan hyvä, rento linja, vaikka paikka ei ihan osunut”, Arne summasi.

Yllätysvalmennuksen aikana Arne keskittyi ratsukon tasaisuuteen. Mies ei halunnut nähdä ylilyöntejä sen enempää ratsastajalta kuin hevoseltakaan, joka alkoi jo innostua ja kerätä vauhtia.

”Suorista ylävartaloa vähän pystympään”, Arne kehotti Anton Seljavaaraa. ”Pidä käsi jämptin joustavana aloillaan, keskity siihen etteivät kyynerpääsi heilu kuin kolibrinsiivet. Kun tulet tämän suhteutetun linjan, ratsasta laukka tasaiseksi hyvissä ajoin ennen linjaa. Kävi ensimmäisellä osalla mitä tahansa, suoristaudu ylävartalolla nopeasti, tule lähemmäs satulaa ja tarkkaile, säilyykö sama tahti. Sillä on tapana kiihdyttää hypyn jälkeen kohti seuraavaa, jos et sano sille että sama laukka säilyy.”

Miehen tarkkaavainen katse seurasi ratsukkoa, joka hyppäsi nyt suoraa suhteutettua linjaa tavoitteenaan tehdä väliin kuusi tasaista askelta. Ylävartalon suoristamisesta muistuttaminen tepsi hieman, sillä edelliskierroksella nähtyä paino jalustimilla killuvaa puolikevytistunnassa kököttävää ratsastajaa ei enää nähty. Hevonen eteni välin vähän ryhdikkäämpänä.

”Hyvä, tuo on vaikuttavampi istunta”, Arne huomioi onnistumisen. ”Tule vielä kerran näin ja sitten otetaan kaareva linja. Lopuksi yhdistetään suora ja kaarre peräkkäin.”

Perustyöskentelyä kummempaa se ei ollut, mutta epäilemättä antoisaa. Jos ei muuta niin Arnen mielestä! Mies tiesi tamman kotimaisen kasvatuksen tuotokseksi, ja sellaisia hän katseli erityisellä mielenkiinnolla. Kun tamma eteni lopulta yhdistettyä tehtävää sujuvasti, Arne nosteli puomeja hitusen nähdäkseen, millainen hyppy siitä irtoaisi. Ratsukon suorittaminen näytti toistojen jälkeen turvalliselta, ja kun ratsunsa jollekin hoitajalle luovuttanut Isabella avasi lopulta suunsa, Arne hymähti tämän sanoille tyytyväisenä.
“Anton ei ole tainnut meillä hypätä noin isoa estettä”, Isabella arveli korkeinta pystyestettä katsellaan mittaillen.
“No, hyvin näytti sujuvan. Hiomista on, toki, mutta hevonen on hänelle hyvä opettaja”, Arne tuumaili Isabellalle, ennen kuin korotti ääntään ja suuntasi sanansa suoraan Antonille: “Hyvä, hyvä, ei lainkaan toivotonta. Vähän sellaista, umm, jämäkkyyttä, päättäväisyyttä tarvitset. Rutiinin myötä sitä varmasti tulee.”

Sitten Arne Rosengård liu’utti katseensa Rasmukseen, joka oli jo saapunut verryttelemään Brania. Päivän viimeisenä Arne siis näkisi, mitä poika oli saanut aikaiseksi kirjavan ylläpitohevosensa kanssa. Samaan treeniin ehtisivät myös Josefina ja Granni. Se oli ollut Arnen ehdotus, ja hyvillään tytär oli vastaanottanut apua oman hevosensa kanssa. Tummanruunikko ravasi tylsistyneen näköisenä ja teki temponmuutoksia ratsastajansa pienistä avuista sen näköisenä, kuin se olisi pyöritellyt silmiään liian vähäiselle haasteelle. No, Arne ajatteli asettaessaan puomin aloituskorkeudelle, pianpa se innostuisi.

“Rasmus, oletko sinä valmis? Josefina? Hyvä. Voimme aloittaa.”

Niin jatkui Arnen päivä Kallassa. Tytär ja tämän mielitietty saivat nauttia hänen erinomaisesta seurastaan sinä perjantaisena iltana, ja, vaikkeivät he vielä tienneet sitä, hyvin pian uudestaankin.

12.04.2019

Niin, minulla oli kyllä tarkoitus hypätä Vilan kanssa tänään esteitä väliin jääneiden estevalmennusten vuoksi, mutta en mä ihan ajatellut maneesiin astellessani että joutuisin, tai no pääsisin, hyppäämään Jusun isän valvovan silmän alla.

Ensimmäinen fiilis oli kyllä ollut "Täh?", kunnes tajusin mitä tapahtuu. Ei kai siinä sitten auttanut muu kuin tehdä työtä käskettyä.

25.04.2019
#yleisryhmä

Heppatorstai! Ensin Kaajapuroille Salli liikuttamaan ja sieltä kaasu melkein pohjassa Auburniin, jotta ehtisin estevalmennukseen Vilan kanssa.

Isabellan estevalmennukset olivat siirtyneet näin kevään myötä ulos eikä se mua (tai Vilaa) haitannut yhtään. Ainakaan tälleen hyvällä säällä... Katsotaan muuttuuko se mieli sitten, kun ja jos vettä tulee niskaan. Isabella kun uhosi, että valmennukset pidettäisiin tästä lähin pihalla säällä kuin säällä.
Poislukien kouluvalmennukset.

Tässä valmennuksessa hiottiin lähinnä tuota aikaa vasten ratsastamista sekä oikeita teitä. Kalla CUP:in seuraavat osakilpailut olisivat jo ens kuussa, joten tämä taisi minun laskelmien mukaan olla viimeinen Isabellan valmennus ennen niitä.
Ruotsin reissun vuoksi oli ollut pieni tauko meidän treenailussa, joten saas nähdä miten menee. Koska en halunnut kisojen menevän aivan penkin alle, olisi meidän treenattava Vilan kanssa esteitä myös itsenäisesti. Ja paljon...

Vaikka tämä valmennustuokio menikin aika nappiin. Vähän sai kuulla motkotusta siitä, että liian vauhdikkaasti tultiin muutamalle esteelle enkä sen takia ihan aina ehtinyt hyppyyn mukaan, mutta treeniä *piip*, treeniä!

09.05.2019

Amandan ilmeestä näki, että sen teki mieli repiä hiukset irti päästään enkä olisi edes ihmetellyt, vaikka se olisi sen oikeasti tehnytkin.
En tiedä mikä tänään mätti, mutta tuntui kuin olisin istunut ensimmäistä kertaa elämässäni hevosen selässä enkä osannut mitään. Hyvä että Vilan liikkeelle sain...

Ihan perinteiset etuosakäännöksetkin meni päin sitä itseään, koska unohdin kumpaa päätä pitikään kääntää ja mihin hittoon mun piti pohje tunkea. "Miten tätä ajetaan?!?"
Ja koska Amanda ei päästänyt menemään tehtävistä eteenpäin ennen kuin edellinen tehtävä oli suoritettu täydellisesti, siinä me hiottiin niitä pirun käännöksiä niin kauan, että sekä minä, Vila kuin Amandakin oltiin aivan hermoraunioina. Typerä ratsastaja, joka ei osaa mitään.

Kun se etuosakäännös sitten meni just eikä melkein niin kuin pitikin, saatiin jatkaa suoraa linjaa eteenpäin.
Sen mitä omaan työskentelyyn keskittymiseltä ehdin, vilkaisin välillä muita ratsukoita, jotka kyllä näyttivät suoriutuvan tehtävistä mallikkaasti.

Ja sitten olin minä, joka melkein tipahti Vilan selästä, kun hiottiin laukkaympyröitä. Se oli ollut ihan siinä ja siinä ettenkö olisi muksahtanut maneesin pohjalle. En edes tiedä, mitä tapahtui. Yhtäkkiä vain huomasin uhkaavasti kaartuvani satulassa oikealle, mutta jotenkin ihmeellisesti sain kammettua itseni satulaan takaisin. Sehän tästä olisi vielä puuttunutkin, että olisin tippunut... Amanda olisi varmaan antanut porttikiellon valmennuksiinsa ja Isabellakin olisi ehkä harkinnut uudestaan mun vuokraajapestiä.

Kun sen päivän valmennustuokio oli vihdoin ja viimein ohi, mun naama loisti punaisena niin häpeästä kuin hiestäkin.
"Toivon todella, että te ette häpäise minua ensi viikon kisoissa. Mutta ainahan sitä saa toivoa", olivat Amandan erittäin kannustavat sanat, kun kaikki me kaikki kolme oltiin laskeutumassa ratsujen selästä pois.
Ensi viikolla olisi tosiaan koulu- ja esteluokat.. Tämän täysin perseelleen menneen valmennuksen aikana tuli kyllä pohdittua joko sitä keskityttäisiin vain esteisiin Vilan kanssa vai kokeiltaisiinko me vielä kerran myös koulurataa. Kolmas kerta toden sanoo ja sitä rataa...
Olisi tässä onneksi vielä hetki aikaa miettiä ennen kuin ilmottautumisaika umpeutuisi.

18.05.2019
#springcircus

Nojailin Vilan karsinan oveen ja kunhan vain tuijottelin mustaa tammaa, jonka olin juuri sutinut putipuhtaaksi ja näperrellyt harjan nutturoille. Alan jo oppimaan senkin homman! Ei ole enää epämääräisiä sykkyröitä vaan ihan kelvon näköisiä väkerryksiä. Lähempää tarkastelua ne ei kyllä kestäisi, mutta toivon mukaan kukaan ei ehtisi esteradalla niihin huomiota kiinnittämään....

Kohta pitäisi jo verryttelyalueelle sännätä, koska oltaisiin ihan ensimmäisessä luokassa kokeilemassa onneamme.
"Joko jännittää?" Aliisan ääni havahdutti mut takaisin siihen päivään ja vilkaisin tyttöystävääni hymyillen. En ollut edes huomannut takkutukan pelmahtamista paikalle.
"Ei tietenkään", valehtelin melkein sujuvasti.
"Hmmh, hyvin se menee", Huru sanoi rohkaisevasti ja taputti mua lohduttelevasti olkapäälle.
"Katotaan", mutisin. Ensimmäiset estekisat meillä oli ihan kohtalaisen hyvin mennyt noin niin kuin ihan ekaksi startiksi, joten ehkä mä olin varovaisen optimistinen tämänkin päivän luokkaa kohtaan. Huomisesta koululuokasta en kyllä sano mitään...
"Tarjoon illalla kaljan joko lohdutukseksi tai sitte voiton kunniaksi", Aliisa ilmoitti iloisesti.
"Hei, mulla on vielä huomenna koululuokka. En mä mitään kaljoja voi juoda", tuhisin. Kalja olisi tehnyt poikaa vaikka heti siinä tilanteessa. Mutta mä todentotta halusin säilyttää vuokraajapestini ja paikkani Auburnissa, joten sai jäädä haaveeksi kylmät huurteiset sillä hetkellä.

Aliisa nojautui Vilan karsinan oveen kyljellään, risti kätensä ja katsoi meikäläistä kulmat koholla.
"Kieltäytyikö Seljavaara juuri ilmaisesta oluesta? Johan on aikoihin eletty", nainen pärskähti. "Oletko saanut auringonpistoksen? Kuumetta? Kännissä et ainakaan ole. Luulisin..."
"Yhden voin ottaa. Tai kaksi. Ei sen enempää", ilmoitin etusormi pystyssä.
Parempi toki olisi, etten joisi ainuttakaan. Olihan se nähty jo ystävänpäivänä, miten siinä saattaisi käydä. Pari kaljaa Hurun kanssa venyisi useampaan ja sitten oltaisiinkin jo myöhässä töistä. Tai no, tässä tapauksessa kisoista.

"No, mutta, onnea matkaan! Pitää mennä. Velvollisuudet kutsuu", Aliisa hihkaisi ja oikoi paitaansa tärkeän näköisenä. Olihan hän sentään verryttelyalueen valvoja ja pian sinne alkaisi valumaan kisaajia, joita "vahtia".
Olin joutunut tukahduttamaan huvittuneen ja kauhunsekaisen tyrskähdyksen, kun Isabella oli ilmoittanut minun ja Aliisan olevan kenttälauantaina kuuluttaja/kanslisti-parivaljakko. Mitäköhän siitäkin tulee? Toisaalta Huru oli semmonen moottoriturpa, joten sitä tuskin haittaisi kuuluttajahommat. Mieluusti minä sysäisin mikrofonin sen vastuulle ja hoitelisin itse kanslistihommat, mitä ne nyt sitten ikinä olikaan.

Aliisan lähdettyä kävin hakemassa Vilan varusteet ja ryhdyin laittamaan niitä tamman ylle. Viivikin siinä kävi tuohtuneen oloisena kurkkimassa karsinaan ja jopa moikkasi mua ennen kuin lähti myrskyn merkkinä jatkamaan matkaansa. Olin jo kysymässä, että Isabellaako se etsi, mutta tyttö oli jo häipynyt.
Tallissa kävi kyllä semmonen kuhina, etten itsekään pysynyt perillä ketä kaikkia siitä oli ohi vilahdellut, joten en olis edes osannut kertoa, missä Isabella mahtaisi olla.

Vilan ollessa just eikä melkein valmis koitokseen, painoin kypärän päänuppini peitoksi ja puhalsin ilmat ulos keuhkoistani.
So it begins... Kohti verryttelyaluetta ja siitä sitten itse kisaradalle. Kyyyllä me tähän pystyttäisiin.

18.05.2019 jatkuu...

Kai se oli tavallaan helpotus, että me startattiin jo neljäntenä. Eipähän jäänyt aikaa turhaan panikointiin. Viime kisoissa meidän esterata oli pissinyt toiseksi viimeisellä esteellä eikä sen takia oltu uusintakierrokselle päästy, mutta tällä kertaa varovaisesti toivoin, että nyt päästäisiin uusimaan.
Vila kyllä vaikutti vähä turhankin energiseltä siinä verryttelyalueella, joten vähän meinasi tuskan hiki puskea pintaan. Ei tästä taida tulla yhtään mitään... Eihän me oltu edes ehditty hirveästi treenaamaan, koska oli ollut kaikenmaailman Ruotsin matkoja osakilpailuiden välissä. Piru vie.

Isabella oli väläyttänyt mahdollisuutta tason nousuun, mutta jos tämä suoritus menisi päin lihavaa ahteria, saisin vain haaveilla pääsystä metrin esteille.
No mutta, nyt ei ollut aikaa enää synkistelyyn tai stressaamiseen, sillä Jessi JokuSukunimi hevosellaan oli just saanut radan läpi ja oli meidän vuoro lähteä kokeilemaan, miten tämä kisarupeama lähtisi käyntiin...

Niinhän siinä sitten kävi, että yli mentiin eikä meinattu! Puomit ja ratsastajakin pysyi siellä missä pitikin eikä Vilakaan kieltäytynyt hyppäämästä yhdenkään esteen yli. Ihan oikeaan suuntaankin me siinä radalla mentiin eikä keksitty mitään oikoreittejä.
Ja näin ollen uusintakierros kutsui! Huhhuh. Päivän tavoite saavutettu.

Muttei se tarkottanut että nyt saattoi vain löysäillä ja mennä uusintakierros silmät kiinni takaperin ratsastaen. Olisihan se noloa jos uusinnassa mokaisi aivan kokonaan? Tosin mun kohdalla itseni nolaaminen oli melkein enemmän sääntö kuin poikkeus...

Uusinnassa lähdettäisiin radalle kolmantena, koska ensimmäisellä kierroksella Rasmus oli poistunut "keskuudestamme". Ei siis sillä tavalla niin kuin yleensä, mutta siis ei ollut päässyt uusintakierrokselle. Vähän kyllä hämmensi, että mulla oli mennyt paremmin kuin Rasmuksella. Tai Isabellalla (taas).
Mutta uusintakierroksella oli vielä vastassa esimerkiksi Verneri, Jusu ja Matilda, jotka oli huomattavasti parempia ratsastajia kuin minä, joten saapa nähdä miten Seljavaaran pojan käy... Tosin kävi miten kävi, ainakin olin voittanut jo itseni. Se oli jo paljon.

Kun meitä ennen startanneet Verneri ja se joku Jessi molemmat olivat molemmat keränneet itselleen kahdeksan virhepistettä, meinasi puntit tutista. Jos niillä oli niin "huonosti" menny, niin me varmaan otettaisiin hylky...
Hengittelin syvään siinä Vilan selässä istuessani ja odotin lähtömerkkiä. Ei tässä nyt mistään elämästä ja kuolemasta kuitenkaan kyse ollut...

Lähtömerkin saatuamme lähdettiin taas radalle enkä oikein tiedä mitä tapahtui. Jotain... Omituista.
Ratsastettiin ulos radalta ilman yhtäkään virhepistettä ja aikakin oli oikein mainio. Kulmakarvani olivat varmaan nousseet päälaelle saakka, niin hämmentynyt minä olin.

Kulmakarvat jatkoivat matkaansa takaraivoon saakka sitä mukaa, kun uusintakierroksen ratsukot yksi toisensa jälkeen jäivät meistä niin sanotusti jälkeen ja luokan voittaja kuulutettiin.
"Anton Seljavaara ja Vilanna d'Azuré."

En meinannut käsittää ollenkaan, että me oltiin just voitettu koko pirun luokka. Arvoluokka.
En käsittänyt sitä vielä silloinkaan, kun meitä koristi sinivalkoinen ruusuke sekä (söpö) pinkki nauha.
Enkä käsittänyt vielä kunniakierroksellakaan. Enkä silloinkaan, kun ratsastettiin ulos derbyltä.

Me voitettiin.
Jos tää on taas joku mun typerä uni niin suutun kyllä...

19.05.2019
#springcircus

Vaikka eilinen olikin mennyt paremmin kuin ikinä olin osannut kuvitellakaan, ei se kuitenkaan helpottanut fiilistä tätä päivää kohtaan.
Ei ole tuo kouluratsastus mun pala kakkua, mutta niin mä vaan olin huomannut osallistuvani myös KN Special-luokkaan. Sekin oli joku pirun juniormestaruus-luokka, mut tästä tuskin sinivalkoista ruusuketta ja pinkkiä nauhaa meille tulisi. Ei todellakaan!

Ratsastin aitojen sisäpuolelle, pysäytin Vilan, tervehdin tuomareita ja lähdin sitten suorittamaan rataa ainoana tavoitteena olla nolaamatta itseäni ihan kokonaan.
Hermostutti enkä epäillyt yhtään etteikö se olisi näkynyt myös tuomaristolle. Ihme haukankatseista sakkia... Ne varmaan huomaisivat vaikka joku perskarva sojottaisi väärään suuntaan.

Onneksi eiliset kaljat oli ihan oikeasti jäänyt siihen kahteen. Ei olis tullut muuten lasta saati p... tästä touhusta. Edellispäivän esteluokasta huolimatta Vilalla tuntui olevan virtaa vaikka muille jakaa ja vaikka sillä ei pahemmin ollut tapana pelleillä koulukiemuroita vääntäessä, tänään se oli jokseenkin hövelillä tuulella.
Radan olin kuitenkin painanut tiukasti päänuppini sisään, joten päätin nyt vain päästä sen läpi ilman suorituksen hylkäystä.

Saatoin huokaista helpotuksesta, kun päästiin pois sieltä. Eihän se nyt ihan nappiin mennyt... Mutta se nyt ei ollut yhtään yllätys.
Yllätys kyllä oli, että tuloslistassa meidän nimet olivat sijalla viisi. 67,273 % ? Eikä se pisterivikään kovin paskalta näyttänyt, vaikka olinkin vähän luovuttajafiiliksellä ollut siellä radalla.

Ei tuolla tuloksella kyllä sijoitusta irronnut. Melkein, mutta ei kuitenkaan.
Jotkut maailmankirjat taisi olla sekaisin tänä viikonloppuna, kun ensin voitin esteissä ja nyt olin jopa melkein sijoittunut koululuokassakin? Vai enteiliköhän se maailmanloppua?

"Eiköhän me jatkossa kuitenkin keskitytä noiden esteiden kisaamiseen?" höpöttelin Vilalle, kun sitä harjailin tammatallin suojissa.
Eikö sitä sanottu, että huipulla kannatti lopettaa? Tosin KN-luokan viides sija ei se korkein huippu ollut, mutta noin niin kuin meikäläisen näkövinkkelistä tähän oli hyvä lopettaa.
Saattaisihan se joku mielenhäiriö joskus iskeä ja kokeilla koululuokkia uudestaan, mutta eilisen voiton myötä kiinnostus esteisiin vain kasvoi. Siinä oli monta huippua vielä valloitettavana.
Tosin minut tuntien ne huiput jäisivät saavuttamatta, koska eläkeikä ehtisi koittamaan ennen niitä...

06.06.2019
#yleisryhmä

Vila ei todellakaan ollut tyytyväinen. Justhan se oli eilen päästetty laitumelle revittelemään ja heti seuraavana päivänä joku pölvästi sitä sieltä tuli hakemaan työntekoon. Ja se pölvästi oli meikäläinen.

Sen verran fiksu pölvästi kuitenkin, etten ollut eilen jatkoilla juonut kuin vissyä suuuuuunnattomasta kaljanhimosta huolimatta ja kotiinkin olin lähtenyt ihan hyvissä ajoin, koska olihan mulla tänään ollut työpäivä ja sen jälkeen oli vielä vuorossa Amandan kouluvalkka eikä siellä todellakaan kannattanut olla väsyneenä saati krapuloissaan. Ellei ihan välttämättä halunnut kuolla. Mutten mä nyt sentään niin itsetuhoinen ollut...

Tai no, en ollut itsetuhoinen ollenkaan. Enpä kyllä koskaan ole ollutkaan. Mulla meni hyvin. Kerrankin.
Ellei nyt lasketa sitä, että musta hevosen persaus vain loittoni loittonemistaan, kun sitä lähestyin. Ehkä olis sittenkin pitäny pyytää jotain työntekijöistä hakemaan Vila hyvissä ajoin talliin tai tarhaan?! En mä ehkä sittenkään niin fiksu pölvästi ollutkaan...

Vilan hakeminen ja tallille taluttaminen oli jo kyllä käynyt eräänlaisena treeninä, mutta pahin oli vasta edessä...

Maneesissa huomasin yhden puuttuvan meidän pikkuruisesta valmennusryhmästämme. Nimittäin Adea ei näkynyt missään. Ihan niin kuin maa olisi niellyt blondin... Oliko se lopettanut kokonaan? Minunko takia? Ei kai sentään...? Tuskin.
Kurtistelin kulmiani, muttei siinä enää ollut aikaa miettiä kadonneita tallilaisia, koska Amanda komensi meidät ratsujen selkään ja tekemään alkuverkat itsenäisesti.

Vilan työmoraali ja hyvä käytös oli kyllä jäänyt sinne laitumelle lomailemaan. Jos minä en edellisessä kouluvalmennuksessa osannut yhtäkkiä yhtikäs mitään, niin nyt Vila oli mukamas unohtanut kaiken. "En ummarra mita haluat."
Meinasin jo noitua ääneen siellä satulassa, kun seisahduksen jälkeen piti lähteä eteenpäin, mutta tamma lähtikin pakittamaan. Eikä todellakaan sellaista hienoa suoraa pakittamista tullut. Persaus kääntyi maneesin keskiosaa päin ihmeellisesti keikkuen...

Pahin känkkäränkkä onneksi oli pian ohi ja tamma rauhoittui ees vähän. Itse olin kerrankin valmennuksen sujumiseen alun kiukutteluista huolimatta tyytyväinen.
Amanda taas... Noh, oli Amanda. Joka asiasta kyllä löytyi sanomista, mutta turhautumisen sijasta otin vinkeistä ja motkotuksista kopit, joiden myötä valmennusta pitävä nainenkaan ei ihan koko aikaa näyttänyt sitruunoita syöneeltä.
Veikkaanpa, että blondi Sokka olisi helpottunut, kun ja jos joskus pääsisi meistä niin sanotusti eroon.

Isabella oli nostanut meidän tasoa aina metriin saakka ja väläyttänyt mahdollisuutta, että joskus syksyllä saattaisin siirtyä ihan vaan esteryhmään. Mitäköhän siitä sitte tulisi? Siellä kun oli kaikki hyvät esteratsastajat ja sitten noh, minä. Mutta pitääpä tässä kesän aikana skarpata ihan kunnolla treenien kanssa, etten sitte joskus syssymmällä itseäni nolaisi...

20.06.2019

Lämmin. Kuuma. Sulan. Kuolen ehkä.
Jos Amandan valmennusten jälkeen tuntee suunnatonta helpotusta siitä, että ne loppuivat, niin kyllä tässä helteessä Isabellan estevalmennuksen jälkeen oli ihan sama fiilis. Vaikka oli jo ilta, niin eipä tuo aurinko yhtään armoa antanut.
Taputin mustaa tammaa kaulalle ja laskeuduin sen selästä. Jos mulla oli kuuma, niin oli kyllä varmasti Vilallakin sen mustan hipiän takia.

Valmennuksen alussa oli kyllä kontrolli Vilan kanssa hakusessa, mutta kai se tuo helle loppua kohden hyydytti niin tammaa kuin minuakin. Ei kyllä meidän meno siltikään valmennuksessa näyttänyt miltään mestaritason työskentelyltä, mutta eiii se mitään.
Vaikkei se kellertävä neste juniormestaruuden myötä päähän ollut liikaa noussut, niin kai se jonkinlaista toivoa loi, etten me, minä siis, aivan surkeita tapauksia kyllä olla.

Selkä hiestä märkänä talutin tamman pesupaikalle. Kun olin kuorinut tamman varusteistaan, väänsin vesiletkun päälle ja tunsin suunnatonta halua suunnata vesisuihkun myös itseäni kohden. Hittolainen kun tuntui siltä, että jokainen ihohuokonen tirruutti hikeä ulos ja haisin varmaan aivan järkyttävältä.

Olispa ollut helpottavaa jos olisin saanut heittää kaikki vaatteet nurkkaan ja olla alasti. Mutta olosuhteiden pakosta pidin vaatteet päällä. En mä mikään Mikke ollut, joka oli viuhahdellut lanseerausjatkoilla ja kuuleman mukaan pussannut Isabellaa. Huvitti ajatus aika paljon, koska kyseinen mies näytti usein siltä, että oli tunkenut rautakangen perärööriinsä eikä pahemmin hymyillyt. Ihme tosikko... Aliisa oli kerran veikannut sen johtuvan naisen kosketuksen puutteesta.

Enkä mä ollut myöskään Sarah, joka leikki Miss Märkä T-paitaa kesken tallipäivän tai reippahasti riisuuntui ihan loungessa. Ei sillä, ei minua haitannut, vaikka olin kyseisen naisen pariin kertaan vähissä vaatteissa nähnyt. Minkäs mies luonteelleen mahtaa, jos edessä seisoo puolialaston nainen niin pakkohan sitä on edes sivusilmällä vilkaista. Sivistyneesti tietenkin.
No, mutta se siitä. Eipäs anneta ajatusten taas vaellella...

"Oliko aivan pakko?" puuskahdin Vilalle, jonka olin laittanut hetkeksi karsinaansa kuivattelemaan ja totta kai kostean nihkeä hevosruho oli parasta pyöritellä karsinan pohjalla.
Vila näytti oikein tyytyväiseltä siinä piehtaroidessaan ja könysi sitten ylös jaloilleen.  Leuka kämmenestä tukea ottaen nojailin karsinan oveen ja ihan vaan tuijottelin mustaa tammaa ajatuksissani.
Olipa vain hyvä, että olin ottanut viime vuoden elokuussa itseäni niskasta kiinni ja ottanut yhteyttä Isabellaan Vilan hoitajaksi pääsyn toivossa. Eihän se yhteiselo aina kuin elokuvissa mennyt, mutta milloinpa se menisi? Tuskin koskaan.

Jossain välissä Vila tunki turpansa rapsutettavaksi ja siinä me hetki seisoskeltiin kaikessa rauhassa, kunnes pistävä hien haju pisti nenääni. Tajusin sen lähtevän itsestäni, joten sanoin Vilalle heipat ja lontostelin loungen suuntaan.
Olin kuulkaas niin fiksu, että olin ottanut vaihtovaatteet tallille mukaan, joten pikaisen suihkun jälkeen saattoi laittaa vähemmän hieltä haisevat vaatteet niskaan.
"No, mutta mikäs suihkunraikas mies sieltä tuli?" Aliisa hihkaisi iloisesti, kun istahdin hänen viereensä pöydän ääreen ja hymyilin leveästi. Isabella oli "kaapannut" Aliisan kolmeksi päiväksi jonneki kenttäkilpailuihin Cavan vuoksi, joten ei oltu nähty hetkeen.
Teki mieli heittää jotain kaksimielistä vitsiä siitä, kuinka Huru olis voinut liittyä suihkuseuraksi, mutta a) olimme Auburnissa b) Anna ja Martta istuivat myös loungessa, joten kimppasuihkut sai odottaa siihen, että oltais jossain ihan muualla kuin tallilla.

"Mitä juhannuksena?" utelin Hurulta, joka vaihvihkaa pöydän alla hinkutti kengän kärjellään minun koipea. Huomennahan olisi jo juhannusaatto ja saatoin jo maistaa kylmän oluen suussani... Kalja kyllä maistuisi tälläkin hetkellä.
"Mitä sitä juhannuksena yleensä tehdään? Juodaan perseet olalle, kirmaillaan kukkaniityllä ilman rihman kiertämää ja käydään naku-uinnilla keskellä yötä", Aliisa mietiskeli.
"Ja hukutaan", Martta murahti yltiöpositiiviseen sävyynsä saaden minut miettimään, kuinka hilpeä pariskunta Martasta ja Mikestä tulisi.

Nakuilu ja känni kuulostivat ihan toteutettavilta juhannussuunnitelmilta, mutta hukkumisen jätän kyllä välistä.
Toivottavasti.

23.06.2019

Raahustelin hieman väsynein jaloin kohti laidunta ja keräilin ihan huvin vuoksi auringonkukkia käteeni siinä samalla, jonka jälkeen vääntelinkääntelin niistä "söpön" pienen seppeleen. Sekin oli kuin pyörällä ajo. Kerran oppinut niin kyllä sen osasi myöhemminkin.

Olin tuonut Huruliisan Kallaan ja aattelin samalla reissulla käydä katsomassa Vilaa. En mä selkään tänään nousisi, sillä eiliset juhannussimat kolottivat kroppaa ja päätä jonkin verran.
Oltiin oltu niin sanotulla puistopiknillä eilen. Kiva ilta oli. Aliisa oli jotain tutun tutun tuttujaan bongannut sieltä puistosta ja porukalla siinä sitten oltiin istuttu iltaa.

Äitikin oli soitellut juhannusterveisiään eilen illalla.
"Sen Aliisan kanssako sinä oot jossain?" oli udellut.
"Mmhmm."
"Milloinkos minä saan tavata tämän sun kaverin?"
Jaa, siihen en ollut osannut vastata. Harvassa oli tyttökaverit, jotka olin äidin nenän eteen vienyt.  Ellei se sitten joskus viikonloppuaamuisin ollut jo hereillä, kun nämä mahdolliset ehdokkaat olivat huoneestani ulos luikkineet...
Eikä me nyt Aliisan kanssa niin kauan kimpassa ole oltu, että sitä vielä äidille esittelisin. Joko äiti järkyttyisi perinpohjaisesti tai sitte niillä synkkais Aliisan kanssa tosi hyvin. Tai molempia. Mistäs mä tiesin...

Vila mulkoili meikäläistä laitumelta sen näköisenä, ettei tosiaankaan olis lähdössä minun mukaan.
"Älä huoli, en mä sua tullut hakemaan. Tulin vain katsomaan, oletko tallessa", huikkasin tammalle. Johan täältä oli heti ensimmäisenä iltana pari hevosta lähtenyt omille teilleen, joten ei voinut tietää tapahtuisko niin jatkossakin...
Sen kuitenkin tiesin, että jos Vila ottaisi ritolat, niin olisin etsimässä sitä vaikka kissojen ja koirien kanssa kellon ympäri.

Seisoskelin siinä laitumen reunalla ja katselin hevosia, joilla ei näyttänyt olevan huolen häivää siellä ollessaan. Vihreää ruohoa riitti syötäväksi ja ilmatkin olivat olleet ihan kivat, joten mikäs siellä ollessa.

Huokaisin syvään. Isabella oli torstaina tullut loungeen valmennuksen jälkeen ja vinkannut, että voisin osallistua kuun lopussa Saviojilla pidettäviin estekisoihin Vilan kanssa mikäli haluaisin.
Olin luvannut miettiä asiaa. Ja se mietintä oli kestänyt lauantai-iltaan saakka. Aliisan kannustuksesta ja "parin" kaljan jälkeen olin laittanut osallistumisviestin menemään. Noh, ei ainakaan vielä kaduttanut.
Kisat olisivat meille ensimmäiset tallin ulkopuoliset kisat, joten saas nähdä miten meidän käy. Joo, juniormestaruuspäläpälä, mutta ei siitä yhdestä voitosta kannata pissaa päähän vedellä.

Vila tuli lopulta katsomaan, mitä ihmettä mä siinä aidan vierellä norkoilin. Länttäsin tekemäni voikukkaseppeleen tamman päähän ja otin nopeasti kuvan neidistä, joka näytti erittäin paheksuvalta seppele päässään.
"Mitä sä teet?" kuului huvittunut ääni takanani ja nappasin vähän nolostuneena seppeleen Vilan päästä.
"En mitään", naurahdin Kiialle, joka oli hiippaillut melkein äänettömästi siihen mun selän taa.
"Ole hyvä", ilmoitin ja ojensin seppeleen punahiuksiselle naiselle, joka näytti ihan yhtä hämmentyneeltä kuin Vilakin oli näyttänyt.
Itsekseni hekotellen huikkasin heipat molemmille ja lähdin sitten takaisin Auburniin.
Kotisohva, peitto ja tyynyi kutsui.

07.07.2019

Koska Jonathan oli viikonlopun reissussaan miesyst... kaverinsa kanssa, sain touhuta Vilan kanssa kaikessa rauhassa kooooko viikonlopun, sillä Kaajapuroillekaan ei tarvinnut mennä Sallia liikuttamaan Aron ehtiessä sinne ihan itse. Periaatteessahan mun ei missään vaiheessa ole ollut pakko mennä Purtsilaan, mutta mieluusti mä sitä ruunikkoa tammaa olen käynyt moikkaamassa.

Oltiin treenailtu Vilan kanssa esteitä tulevia lähisukukisoja varten ja toki siinä sivussa myös sileääkin, jotta ne "taidot" ei pääsisi ruostumaan.
Tänään kuitenkin keskityttiin esteisiin maneesin suojissa. Derbylle ja kentällekin olisi varmasti mahtunut, mutta meh, vaihtelu virkistää.
Sunnuntaisin ei hirveästi porukkaa tallilla muutenkaan ollut. Enkä uskonut sen johtuvan mistään raamatullisista neuvoista, kuinka seitsemäs päivä piti pyhittää lepopäiväksi... Mitä olin antanut itseni ymmärtää, niin sunnuntain lepopäivät johtui lähinnä Krouvin, Kingin ja muiden alkoholia myyvien liikkeiden tarjonnan vuoksi. Itsehän en niitä koskaan käyttänyt hyväkseni. Enpä....

No, tallilaisten alkoholinkulutus-spekulaatiot sikseen.
Tiedä sitten, johtuiko se kahdesta - tai oikeastaan kolmesta - ratsastajasta, koska Vila oli suhteellisen maltillinen tänään esteitä hyppiessä. Tammalla kun tuntui aina välillä niin sanotusti lähtevän käsistä nämä esteiden hyppäämiset eikä se todellakaan ollut mikään helpoin ratsu sillä hetkellä, vaikka muuten aika mutkaton hevonen olikin.
Sain siis kiittää onneani, etten ollut vielä kertaakaan mustan puoliverisen selästä lentänyt!

... Paitsi tänään. En tiedä mitä tapahtui. Pari pystyestettä meni ihan leikittä, mutta kolmatta lähestyessä jotenkin horjahdin siellä satulassa käännöksen jälkeen ja vtuiks meni, joten Vila löi jarrut pohjaan esteen edessä.
Jos jotain positiivista piti etsiä, niin ainuttakaan puomia EI tippunut. Toki tällä suorituksella olisi vissiin hylky tullut, koska tietääkseni hevosen sekä ratsastajan tuli ylittää este. Ei pelkän ratsastajan.

Minä katsoin Vilaa siinä tantereessa istuessani, Vila katsoi minua ja taisi molemmilla olla vähän semmonen "mitä tapahtui?!"-fiilis.
"Ei sattunut", mutisin könytessäni ylös maasta. Hetken ehdin kiittelemään luojaa siitä, kuinka tamma oli jäänyt minua odottamaan siihen esteen toiselle puolelle, mutta tovin hämmästeltyään Vila tajusi tilaisuutensa koittaneen ja lähti pierupukkilaukkailemaan pitkin maneesia.
Kunhan nyt ei vain sotkeentuisi ohjiin, kaatuisi ja katkoisi jalkojaan... Siihen jäisi Power Jumpit ja sukukisat, jos Vila onnistuisi itsensä teuraskuntoon juoksemaan.

Kankkuani hieroskellen katsoin mustan puoliverisen menoa. Pieni mustelma persposkessa ei haitannut. Ego sai kovemman kolauksen, mutta onneksi tätä ei kukaan nähn....
"Se oli tyylikästä", kuului tuttu ääni maneesin katsomosta. No niiiiinpä tietenkin.
En tiedä missä vaiheessa Märtamartta oli sinne ilmestynyt, mut siellä se istui jokseenkin tyytyväinen ilme kasvoillaan. Pahus...
"Varmasti oli", tuhisin ja askelsin sitten Vilaa kohti, joka oli pysähtynyt haistelemaan maneesin nurkkaa. Musta tamma näytti empivän hetken, jatkaisiko vapaan hevosen uraansa vai antaisiko itsensä kiinni, mutta päätti lopulta käyttäytyä.
Nappasin siis ohjista kiinni ja nousin takaisin satulaan.

Vilkaisin Martan suuntaan, joka näytti ehkä vähän pettyneeltä siihen, ettei me sen enempää viihdettä hänelle tarjottu. Ainakaan sillä hetkellä.
Nainen ei kuitenkaan luovuttanut vaan jäi seuraamaan meidän hyppelemisiä. Kai se odotti, että tyrisin uudemman kerran? Mikä ei toisaalta olisi ollut mikään ihme... Siis mun tyriminen tai se, että Martta sitä odottaisi...

Kun yhdeltä esteeltä puomit kolisivat maahan, käännyin katsomaan katsomossa istuvaa Marttaa koiranpentu-ilmeelläni.
"Jos vain ehdit niin haluatko vähän auttaa?" pyysin kainosti. En olisi kyllä ihmetellyt yhtään, mikäli Martta olisi suurinpiirtein heilutellut keskisormeaan ja lompsinut pois paikalta, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Turkoosihiuksinen nainen muljautti silmiään, mutta lopulta könysi katsomosta esteiden luo ja nosti yhden puomin maasta.
Ihan viattomasti ohimennen saatoin vilkaista, kuinka syliin nostettu puomi venytti suhteellisen avonaista t-paitaa alemmas ja näin pitsisten rintaliivien vilahtavan sieltä paidan alta. Hups.
"Khrm, kiitti", rykäisin.
Katsoa sai, muttei koskea. Niinhän se sanontakin sanoi... Vaikken mä sitä joskus nuoruusvuosina ollut totellutkaan.
"En ota tavaksi", Martta ilmoitti, kun oli saanut tiputetut puomit takaisin paikoilleen.

Niinpä me sitten jatkettiin Vilan kanssa hyppäämistä ja niin ihmeellistä kuin se olikin, Martta jäi minulle "puomitytöksi" loppuajaksi. Ei me kyllä mitään puhuttu. Jos puomi tipahti, nainen nosti sen takaisin paikoilleen mitään sanomatta ja mä saatoin jatkaa Vilan kanssa seuraavalle esteelle.

Takapuolta jomotti kyllä aika kiitettävästi, kun seuraavan kerran Vilan satulasta alas tulin - tällä kertaa ihan omasta tahdostani. Sen päivän treenit olivat olleet siinä.
Hieroskelin persposkeani jälleen ja Martta pyöräytti sen sadannen kerran silmiään, jonka vuoksi vähän hämmentyneenä nostelin kulmiani.
"En todellakaan katso onko siinä mustelmaa", nainen älähti ja olin jo hädissäni korjaamassa, etten todellakaan ollut pyytämässä  semmosia tarkistamaan, kunnes se jatkoi: "Oon nähnyt sun paljaan perseen jo kerran ja siinäkin oli kerta liikaa, joten ei kiitos."

Niine hyvineen nainen lähti päätään pudistellen pois maneesista ja mä jäin entistä pöllämystyneempänä seisomaan siihen Vilan viereen.  
Mitä toi nyt sitten oli tarkoittanut? Milloin Martta oli muka mun paljaan persauksen oli nähnyt?!

16.08.2019

Siitä oli nyt päivälleen tasan vuosi, kun oltiin kuvainnollisesti lyöty kättä päälle Isabella Sokan kanssa ja sovittu, että voisin kokeilla miten meikäläisen pesti Vilan hoitajana onnistuisi.
Ja olihan se onnistunut, ei ehkä ihan mutkattomasti, mutta onnistunut silti. Olin "edennyt" Vilan vuokraajaksi, kokeiltu vaihtelevalla menestyksellä kisaamista sekä valmentautumista ja olinhan minä käynyt Ruotsissakin pyörähtämässä hevosenhoitajan ominaisuudessa silloin, kun Herra Kaajapuro oli siellä apuani tarvinnut.
Kylläpä vaan se aika köpötteli vauhdikkaasti eteenpäin. Ihan huomaamatta.

Niinkin nopeasti, että Power Jumppihumppien jälkeen tuntui ettei kunnolla ehtinyt edes hengähtää, kun olikin jo aika valmistautua niin henkisesti kuin fyysisestikin osakilpailuihin.
Siksipä minä sillä hetkellä kökötinkin Vilan karsinan pikkuruisen penkin päällä ja hinkkasin tamman suitsia putipuhtaiksi. Kyseinen operaatio jossain muualla olisi varmaan ollut helpompaa, mutta Vila mutusteli karsinassaan heiniään ja siitä kuuluva rouskutus oli rentouttavan kuuloista. Rentoutusta ja rauhoittumista minä kai tarvitsinkin...

Ei minua niinkään huomiset kisat stressanneet.
Ei, vaikka Jesse Aro oli ehdottanut että Vilan lisäksi starttaisin huomenna myös Sallilla. Olin kyllä ensin kieltäytynyt ja yrittänyt mutkutella tieni pois Sallin kisaajaroolista, mutta taikasanat "Tarjoan illan Krouvissa" oli sitten kuitenkin saanut meikäläisen miettimään ehdotusta uudemman kerran.
Joten Simsalabim, akrababababadabrat sun muut hokkuspokkukset, siellä 110cm-luokan osallistujalistalla luki minun nimi kahteen kertaan.

Lähinnä mua stressasi - tai oikeastaan turhautti - Aliisa. Alkoi pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että  mä yksin yritin pidellä tätä meidän parisuhdetta yllä. Hurulla tuntui aina olevan jotain "kiireitä" ja jos meikäläisen seura sattuikin kiinnostamaan, niin lähinnä sen takia että hoitaisin ne synniksi laskettavat esiaviolliset hävyttömyydet. Ei sillä, oikein mielelläni mä niitä esiaviollisia syntejä Aliisan kanssa harrastin, mutta silti!

Enkä mä nyt tarkoita, että pariskunnan pitäisi olla 24/7 yhdessä eikä osapuolilla saisi olla omaa elämää. Tietty sai. Ja pitikin olla!

Eihän me Aliisan kanssa nyt oltu mikään hanipupulässynlässynmöö-pariskunta muutenkaan.
Kuten esimerkiksi Saksassa kesänsä viettäneet Jusu ja Rasmus, jotka ei nyt niin hirveää haloota suhteestaan pitäneet, mutta silti niitä katsellessa ilmeistyi jokaiseen hampaaseen ainakin kymmenen reikää kaiken sen sanattoman siirappimaisuuden takia.
Eikä me oltu Jesse ja Matilda, jotka eivät myöskään hieroneet seurusteluaan muiden naamoja vasten, mutta silti näyttivät koko ajan siltä, että olisivat valmiita repimään toistensa vaatteet pois. Johan ne olivat Sarahin synttäreillä "livahtaneet" omille teilleen vedoten muihin kiireisiin ja After Rideiltäkin olivat parin juoman (huom. minun tarjoamien juomien) jälkeen lähteneet omille jatkoilleen. Enkä usko, että niillä jatkoilla olisi kerrattu kisasuorituksia tai mietitty, mitä vaippoja Jessen pikkutyttö tulisi käyttämään...

After Ridet olivat kyllä olleet ihan menevät pippalot. Mutta aikamoisesta kännistä huolimatta olin kyllä pistänyt merkille Aliisan lirkuttelut sille ihmeen saksalaiselle JoachimJoeJoosepille. Hankala sitä oli olla huomaamatta, koska olin seissyt siinä vieressä koko ajan. Pikkuflirtti suuntaan tai toiseen ei mua hetkauttanut, mutta.. Silti. Olin vain niellyt kiukkuni. Ja kaljani.
Lisää kaljaa ja kiukkua olin niellyt sen jälkeen, kun Aliisa oli sen sadantuhannen kerran hölöttänyt Alexander Rosengårdista ja muistellut sitä heidän ensikohtaamistaan. Joo, tiesin kyllä ettei Huru mikään neitsyt ollu. Enkä ollut minäkään. Muttei mua silti kiinnostanut kuunnella tyttöystäväni juttuja entisistä panoistaan.
Olisiko munkin pitänyt siihen väliin muistella, kuinka HaHa-Hauska juttu kävi, kun ensimmäisen kerran Kingiin eksyin? Hassunhauskasti olin Julian sänkyyn eksynyt eikä tunnistettu toisiamme kuin vasta aamulla. Tai muistella Adelinaa? Tai kertoa siitä, kuinka olin herännyt Sarahin vierestä tuhannen solmussa ja kuinka Sarahin kroppa oli - ja on edelleen - aivan 6/5?!

Hinkkasin Vilan suitsien poskihihnaa tuima ilme kasvoillani. Ehkä olin hinkannut sitä jo pitkän tovin, koska Penna siihen tuli kommentoimaan, kuinka liika pesuaine ja peseminen vain saisi nahkan kulumaan entisestään. Teki mieli sanoa, kuinka miehen perärööri kohta kuluisikin, koska tunkisin suitset sen ryppyreikään. Tyydyin vain hymyilemään jotenkin herttaisesti ja jatkoin puuhiani.
Huomenna olisi kisat, joten kaiken pitäisi olla tiptop. Eikä mua kiinnostanut pidellä käsissä ohjia, jotka olisivat uiskennelleet yli-innokkaan Pennasen kakkareiässä.

Kun Vilan suitset kiiltelivät sen näköisinä kuin ne olisivat aivan upouudet, könysin ylös pikkuruiselta jakkaraltani ja käännähdin katsomaan karsinassaan torkkuvaa mustaa tammaa, joka tosin heräsi tuijotukseeni ja astahti sitten karsinan ovelle työntäen päänsä syliini.

Rapsutin otsalla olevaa valkoista kohtaa ja hymyilin itsekseni.
Siitä siis todellakin oli tasan vuosi, kun olin aloittanut herättelemään sitä uinuvaa heppapoikaa sisältäni. Hyvä että olin!
Ja hyvä, että se oli juurikin Vila, joka meikäläisen oli perehdyttänyt takaisin tähän harrastukseen. Se oli just eikä melkein oikea hevonen sellaiseen rooliin. Tammalla oli suhteellisen mutkaton luonne, muttei se myöskään antanut mitään ilmaiseksi.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen olivat taidot olleet minulla "hieman" ruosteessa, mutta Vilan kanssa olin saanut muistella niitä jo opittuja taitoja kaikessa rauhassa ja tietenkin oppinut lisää - paljon.

En siis satulaan palatessani voinut kuvitella, että hevosharrastus olisi jotain laukkailua pitkin niittyjä auringonlaskussa tai sitä, että kaikki menisi niin kuin elokuvissa. Ehhhei, ei todellakaan.
Ensimmäisissä kisoissa oltiin viimeisiä. Sen jälkeen kyllä kisasijoitukset on noussut sieltä pohjamudista ylemmäs, vaikkei mainetta ja mammonaa ole siltikään tullut kuin sen yhden luokkavoiton verran.
Treenit niin itsenäisesti kuin valvovan silmän alla ovat myöskin menneet vähän niin ja näin. Välillä onnistuttiin ja välillä ei todellakaan. Perseelleen menneistä päivistä ei siltikään voi Vilaa syyttää. Kyllä se on se blondi mies siellä satulassa, jota pitää syyttävällä sormella osoitella.

Kulunut hevosvuosi oli ollut kyllä suhteellisen tapahtumarikas, mutta ei siitä kyllä mitään paskan makua ole suuhun jäänyt. Päinvastoin! Tästä oli hyvä jatkaa eteenpäin, vaikka melkoista vuoristorataa se varmasti tulisi jatkossakin olemaan. Mutta ei haittaa! Tylsäksihän se elo kävisi jos kaikki sujuisi niin kuin haluaisi.

Mutta sen mä ainakin otan tavoitteeksi, että tasan vuoden kuluttua, olisimme edelleen Vilan kanssa "yhdessä". Tavalla tai toisella.

17.08.2019
#summerfling

Ja sieltähän se kisapäivä sitten jälleen kerran oli saapunut.
Ei nämä kisat nyt enää niin hirveästi jännittäneet, vaikka kyllähän siellä vatsanpohjalla joku koiperhosparvi pörräsikin huolimatta siitä, että olin yrittänyt psyykata itselleni jonkinsortin mielenrauhan.
"Ooooommmmmmm."

Kuvittelinko minä vain, mutta näyttikö nuo 110cm esteet jotenkin korkeammilta kuin "kotitreeneissä" hypätyt saman korkuiset estekyhäelmät? Ei kai ne noin "valtavilta" ole ennen näyttäneet? Ja minunko pitäisi kahden hevosen kanssa noi hypätä läpi. Voi pers...

Tavoitteeksi otin jälleen kerran sen, että päästäisiin Vilan kanssa edes uusintakierrokselle, mutta jo verryttelyalueella tulin tulokseen että olisi suoranainen ihme jos niin tapahtuisi.

Vilalla oli niin sanotusti perseilypäivä. Kyllähän se hyppäsi verryttelyesteet oikeinkin hienosti, mutta muutenpa se tuntui unohtaneen, että se oli ratsastaja, joka määräsi.
Peeveli. Ihan niin kuin ei olisi jo muutenkin kyrsinyt kaikki... Oliskohan pitänyt vedota vaikka johonkin ripuliin niin olisin voinut jättää nämä kisat suosiolla välistä?
Mutta ei siinä vaiheessa enää kehdannut keksiä mitään vatsatautia. Parempi vain mukisematta mennä sinne radalle rinta rottingilla.

... Ja tulla sieltä ulos kahdeksan virhepisteen saattelemana. Eipä tarvitsisi odottaa kutsua uusintakierrokselle tällä suorituksella.
Vauhtia oli kyllä piisannut, mutta kun tosiaan niiden puomienkin pitäisi pysyä siellä kannattamillaan eikä kolista alas. Noh, onneksi en itse kolissut puomien tavoin sinne tantereeseen, vaikka meinasi se sekin tapahtua.

En mä nyt aivan kokonaan vähäistä treenaamista voinut tästä suorituksesta syyttää (enkä kyllä Vilan vireystilaakaan), mutta radalta ulos ratsastaessani tein itselleni lupauksen, että vuoden viimeisiin osareihin kyllä treenattaisiin huooomattavasti enemmän kuin tähän luokkaan.

Olisin kyllä voinut tuon suorituksen jälkeen lampsia suorilla talliin ja lähteä vaikka kaljalle, mutta ennen kuin huomasinkaan niin istua tönötin ruunikon tamman selässä. Joka myöskin vaikutti turhan pirteältä. Silloinkin mietin, että joko nyt saisi heittää hanskat tiskiin ja ilmoittaa hevosen omistajalle, että hyppäis ite.
Sallin varalle en hirveästi tavotteita ollut asettanut. Kunhan päästäisiin hengissä rata läpi.

Niinpä se Sallikin ampaisi radalle ja heti ensimmäisellä esteellä tuli pudotus. "Sehän alkoi mallikkaasti..."
Luovuttajafiilis iski kyllä sillä sekunnilla päälle, mutta hammasta purren jatkettiin matkaa. Jos Vilan kanssa oli kaksi pudotusta tullut, niin Sallin kanssa varmaan rynnittäisiin loput esteet läpi hyppäämisen sijasta.
Mutta vielä mitä. Ensimmäisen esteen tiputus toi meille ainoat virhepisteet. Ohhoh, yllättävää.
Jessekin vaikutti oikein tyytyväiseltä. Saisin kuulema Sallia kisaratsuksi toistekin. Katsotaan nyt...

Lopullisissa tuloksissa oltiin Sallin kanssa sijalla 9 ja Vilan kanssa puolestaan sijalla 13.
PINKKI nauha jäi saamatta tällä kertaa. Kuvainnollisesti siis, ei tästä luokasta mitään nauhoja kaulaan olis saanut muutenkaan vaikka voitto olis tullutkin.
Hirttoköysi ehkä jos viimeisiä oltais oltu. No ei...

04.09.2019

Siitä nyt oli melkein kaksi viikkoa, kun olin hammasta purren jatkanut kenttäviikonlopun viimeisten luokkien kuuluttamista pyhässä yksinäisyydessäni.
Mutta olin minä siitä selvinnyt kuitenkin, vaikka kieltämättä oli vaatinut kaikki itsehillinnän rippeet etten olisi haistattanut paskoja siihen mikrofoniin ja lähtenyt hevon helv..ttiin sieltä kopista.
Ihan niin kuin Aliisakin oli tehnyt meidän riidan jälkeen ja jättänyt minut yksin. Kirjaimellisesti.

Ja yksin minä olin ollutkin siitä hetkestä lähtien. Ihan omasta tahdostani, koska eipä paljon kiinnostanut nähdä ketään, vaikka enhän mä koskaan mikään sosiaalisin persoona ole ollutkaan.
Töissä nyt muille ihmisille juttelu oli pakollista, mutta jopa Esko oli tajunnut pitää turpansa kiinni huomattuaan etten ollut vitsailutuulella. Kyllähän se baarikierroksen perjantaina sitten tarjosi, mutta siitäkään illasta tullut mitään. Esko veti rynnäkkökännit, lääppi jokaista vastaantulevaa naista ja lopulta meidät molemmat nakattiin baarista pihalle työkaverini perseilyn takia.
Lauantaina olin sitten vetänyt hillittömät kalsarikännit pikkuisessa yksiössäni, joka siinä mielentilassa tuntui vieläkin pienemmältä ja seinät tuntuivat kaatuvan päälle.

Auburnissakin olin käynyt vain pikaisesti pyörähtämässä sen verran, että olin Vilan liikuttanut ja hoitanut. Tietoisesti olin myös vältellyt kaikkea sosiaalista kanssakäymistä siellä.
Kai mä olin vaikuttanut joltain epämääräiseltä hiipparilta nämä päivät, koska olin pälyillyt olkapäät korvissa ympärilleni, hiipinyt pitkin seiniä ja tehnyt salamaakin nopeamman u-käännöksen mikäli tuttu tukkapehko oli jossain vilahtanut. Sitä kai mä kaikista eniten olin vältellyt, vaikken oikeastaan olis halunnut.
Kuinkahan monelle typerälle meemillekin olin yksinäni tyrskähdellyt ja miettinyt, et se huvittais Aliisaa myös ja ollut jo lähettämässä sitä naiselle, mutta sitten muistanut että mehän oltiin erottu.
Siinäpä oli sitten mennyt hyvä ystävä ja tyttökaveri. Mutta parempi näin. Kai. En mä tiedä. En tiennyt olinko helpottunut, surullinen, vihainen vai mitä häh.

Kaajapuroilla olin sentäs viihtynyt. Jessekin oli ihan ihmetellyt, et kuinkas minä olin lähes joka päivä tarjoutunut Sallin liikuttamaan ja mies oli jopa parina päivänä joutunut sanomaan, että välillä oli hänenkin vuoronsa hoitaa oma hevosensa.
Kaajapurojen tallilla nyt harvemmin oli ketään, joten siellä sai olla rauhassa - lukuunottamatta hiustensa väriä vaihtanutta Avaa, joka siinä välillä kävi haitolla pyörähtämässä laukoen näsäviisaita juttujaan ja räpsyttelemässä silmiään. Luulikohan se teinityttö, että saisi minut iskettyä? Haha. Joku taso sentäs meikäläiselläkin oli.

Mutta niinhän ne kaikki sanoivat: Heppaterapia parasta.
Joten siksipä minä nyt Vilan selässä istuinkin ja suunnattiin naamavärkkimme kohti maastoreittejä. Se sopi myös hyvin tähän yksinolo-teemaan, koska kentällä ja/tai maneesissa harvemmin täysin yksin sai olla. Useimmiten oli aina joku samassa tilassa... Metsässä sentään saattoi vaikka vaihtaa suuntaa, mikäli joku tuli vastaan. Tai laukata karkuun, jos joku yritti lyöttäytyä seuraan.

Vila askelsi reippaasti eteenpäin minun murjottaessa siellä selässä. Joojoo, keskityin kyllä siihen ratsastamiseenkin ihan senkin takia, että päästäisiin hengissä talliin enkä antanut tamman päättää vauhtia (mikä oli joko täysstoppi jonkun ruohotupsun takia tai sitten harja putkella eteenpäin, mikäli hepuli tai minun silmille näkymätön pusikossa piileskelevä mörökölli iski).

Reippaan laukkapätkän jälkeen hidastin mustan ratsuni ravin kautta käyntiin ja huokaisin syvään vilkuillen ympärilleni. Vaikka lämpötilat oli kyllä kohoilleet yli parinkymmenen asteen viime päivinä, oli silti havaittavissa syksyn merkkejä. Sieniä näytti putkahtelevan maasta sinne tänne ja jos oikein tarkasti katsoi, niin saattoi jo lehdissäkin havaita kellastumista.
Ja sitten oli toki lintuparvet, jotka selvästi olivat pakanneet kimpsunsa ja kampsunsa muuttoretkeä varten ja liihottelivat kohti talviasumuksiaan.
Olispa ollut kiva itsekin vaan ottaa loparit ja lähteä talveksi johonkin. Ja tulla sitten keväällä takaisin. Ehkä.
Tyrskähdin turhautuneena. Ihan niin kuin mulla olisi ollut edes varaa ottaa mitään lopareita ja muuttaa talveksi johonkin aurinkorannalle.

Rapsuttelin Vilan harjan juurta ja saatoinpa vähän hymyilläkin silleen aidosti pitkästä aikaa.
Mitä nyt yhdestä kariutuneesta ihmissuhteesta, niitä nyt ehkä löytyisi uusiakin joskus... Kymmenen tai sadan vuoden kuluttua.
Viloja oli kuitenkin vain tämä yksi, joten sen takia en voinut vain suutuspäissäni ottaa ja lähteä. Siis jos ei nyt lasketa mukaan sitä tosiasiaa, että olin ihan persaukinen automekaanikko.
Joten ei muuta kuin pää pystyyn ja odottamaan uusia vastoinkäymisiä.

Ravailtiin muutama pätkä vielä Auburnia päin käännyttyämme, ennen kuin hidastin uljaan ratsun takaisin käyntiin. Olipa vain ollut mieltä virkistävä lenkki. Tämmöisiä pitäisi tehdä lisää.
Mielialakin oli noussut sieltä miinusasteilta parin astetta plussan puolelle. Siksipä Vilan hoidettuani päätin pitkästä aikaa piipahtaa myös loungessa sen sijaan, että olisin tuli persauksen alla sännännyt Volvolleni ja lähtenyt kotiin tissuttelemaan kaljaa. Oluset saisivat hetken odotella siellä jääkaapissa.

Loungessa notkui myös Jonathan naama kiinni puhelimen näytössä. Vähän saattoi sisuskaluissani kuohahtaa, koska niih.. Aliisa oli eksynyt miehen vällyjen väliin ilmeisesti useammankin kuin yhden kerran. Mut eipä tuo pöydän ääressä istuva miekkonen syy minun ja Hurun eroon ollut, joten turpaan vetämisen sijaan lompsin kahvinkeittimelle hakemaan kupposen kuumaa.
"Sinä!" älähdin lopulta, kun olin saanut kupin täyteen ja käännyin katsomaan juorujen mukaan tätä nykyä entistä tallimestaria.
"Shit!" Jonathan ähkäisi säikähtäneenä. Eikö se ollut edes huomannut mun tulevan?
Iskin persaukseni penkille, huokaisin syvään ja yritin vähän hymyillä.
"Milloin me lähdetään sinne kaljalle mistä oli puhetta?" lausahdin kulmat koholla jättäen tarkentamatta, että olisin kyllä kunnon kaljotteluillan tarpeessa.
Eskoa lukuunottamatta Aliisa oli ollut ainoa kaljoittelutoveri täällä päin, joten miksen yrittäisi sellaista saada Jonathanista? Kunhan se nyt ei vain yrittäisi pikkupäissään iskeä.
Toki Jessekin oli muutamat kaljat auki, mutta se oli kuitenkin niin kiireinen vauvansa kanssa, ettei siitä ihan heti baariseuraa sais. Jos se nyt edes malttaisi hetkeksi irtaantua Matildasta... Ja siitä ripulikoneestaan.

Taikasana kalja sai Jonathaninkin ilmeen kirkastumaan.
"Hyvä kysymys. Pitäis kyllä. Pian. Tänä viikonloppuna en kyllä ehdi, mutta..." mies mietiskeli.
Näytin peukkua. Liekkö meillä nyt hirveästi yhteistä ollut muuta kuin Aliisa ja rakkaus olutta kohtaan? Ensimmäinen syy oli negatiivinen yhteinen tekijä, mutta jälkimmäinen sen sijaan ei. Se oli ihan pätevä syy tutustua vähän paremmin.
Eikö?

16.09.2019

Tuijottelin käsissäni olevaa kahvikuppia ja mietin, miten säälittävää oli, että se kuppi oli ainoa, jolta lämpöä nykyään sai. Siis jos ei lasketa peittoa mukaan kuvioihin.
Ulkona oli ärsyttävän hyytävä keli tihkusateineen, joten kyllä sitä lämpöä ja läheisyyttä kaipasi, mutta tyhjästä oli paha nyhjästä.
"Anton", Isabellan ääni katkaisi mun itsesäälivoivottelut ja nostin katseeni maitokahvista brunetteen.
"No?" ähkäisin.
Nainen iski pöydälle eteeni jonkun paperilappusen: "Jos kiinnostaa."

Kisakutsu. Ruunan... ei kun siis Ruunaankosken tilalla jotkut estekisat.
"Nämähän on jo tällä viikolla", mutisin.
Jep, 22.9. luki kutsussa. Piti ihan pariin otteeseen tarkistaa, luinko oikein päivämäärän  (ja nimikin piti tarkistaa, joo ei ollu mikään Ruunakoski). En kai mä nyt vois kuuden päivän varoitusajalla mihinkään kisoihin osallistua? Vai voisinko?
"Kyllä, sunnuntaina", Isabella nyökkäsi enkä ihmettelisi, vaikka olisi sillä hetkellä miettinyt, kävinkö mä vähän hitaalla. Kävin. Niin kuin aina.
"Onko täältä muita lähdössä?" kysyin kuitenkin, koska ehkä vähän kiinnosti lähteä hakemaan ns. vauhtia tuleviin Kalla Cupin osakilpailuihin joihin toki oli vielä aikaa, mutta kuitenkin.
"En tiedä. Sinun pitää kysellä muilta", Isabella vastasi kaivaessaan jääkaapista jotain. En vilkaissut takapuolta! Okei, ehkä vähän. Huomaamattomasti.
"Mmhm, kai me voitaisiin osallistua", pohdiskelin silmien singahtaessa salamannopeasti takaisin kisakutsuun. Käsi hieroskeli takaraivoa pähkäillessäni, keneltä kysyä olivatko lähdössä. Kimppakyydillä pääsisi kätevästi niin kuin aina.
"Hyvä."

Sinneppä sitten lähti osallistumisilmoitus. Ja sitten lähti Seljavaara ratsunsa luo.
Isabella ohjeisti hyppäämään kevyesti, sillä oli eilen liikuttanut Vilan ihan kunnolla. Itsehän olin vaihteen vuoksi maannut koko päivän krapulassa kotisohvalla, koska niih… Viikonloppu.
Piti kyllä Lappi-reissun jälkeen ottaa haltuun vähän terveellisemmät elämäntavat, mutta kummasti oli kaljatölkki jos toinenkin sihahtanut lauantaina. Perjantaina olin sentään saanut hillittyä kaljanhimoni, mitalli siitä!

Vilasta ei kyllä pahemmin huomannut, että sillä olis edellisenä päivänä vedetty himotreenit - toisaalta mikä kisaratsu se sellainen olisi jos väsyisi heti.
Alku meni kontrollin hakemiseen, sillä tammalla riitti virtaa taas vaihteeksi. Ratsastajalla ei hirveästi virtaa ollut työpäivän jälkeen, mutta jos me haluttaisiin siellä Ruunaankoskella näyttää muille kilpailijoille närhen munat, pitäisi sen satulassa istujankin skarpata.
Onneksi mustan tamman metkut oli jo hyvin tiedossa, joten ei mennyt sormi suuhun sen kanssa. Ainakaan kovin syvälle.

Puomiharjoituksia ympyrällä ja pari matalaa nysäestettä. Siinäpä se oli meidän tämän päivän teema kaiken sen alun sähläämisen lisäksi. Mahtuisikohan sinne Rosengårdin perjantain estevalmennukseen vielä? Pitäisi tarkistaa tilanne, kunhan olisin saanut Vilan hoidettua…
Isipappa-Rosengård olikin tuttu mies, olihan tämä silloin yllättäen ihan pyytämättä pitänyt eräänlaisen valmennuksen mulle ja Vilalle kun oli sattumalta tullut maneesiin meidän siellä pyöriessä.
Arnesta ajatukset pyörähti sitten tämän poikaan, Alexanderiin, ja sitten päässä hyppelehtikin Aliisa. Eii, nyt ei lähdetä tälle linjalle ollenkaan tai alkaa vain ärsyttämään entistä enemmän.
Se oli loppu. The End. Finito. Slut (siis ruotsiksi “loppu”. Ei se ruma sana englanniksi).

Eskokin oli komentanut laittamaan uutta matoa koukkuun - siis sen jälkeen kun oli ollut uskomatta, etten mä ollut Lappi-viikonloppuna rassannut ensin Sarahia ja sitten sen autoa - , mutta kun ei mua toisaalta kiinnostanut lähteä “kalastelemaan”. Mitään.
Paitsi ehkä ruusukkeita kisoista. Haha, se onnistuisi varmasti ihan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin kalastelut, oli sitten kyse naisista tai ihan oikeista kaloista.
No, sunnuntainapa sen näkee sitten miten ruosteinen koukku onkivapaa koristaa.