Vilan päiväkirja

10.04.2020
#tietähtiin2020

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin parhaillaan harjoittelemassa huomisiin Ruunaankosken estekisoihin, mutta kun tuo Tie Tähtiin oli tehnyt yllätyshyökkäyksen kalenteriin, oli nyt fokus Lehtovaarassa pidettävissä osakilpailuissa Ruunaan sijaan. Olin mä kyllä Isabellalta tiedustellut, voisinko kuitenkin osallistua myös Ruunaalle (johon olin jo etukäteen "luvan" kysynyt) ja vaikka Vilan omistaja oli vihreää valoa osallistumiselle näyttänyt, olin vilkaissut rahapussiini ja todennut, että ehkä me nyt kuitenkin keskityttäisiin tähän Tie Tähtiin-jupakkaan.

Siksi olinkin perjantai-illan kähmeessä kasannut maneesiin pienen esteradan joka mukaili Hallavan osakilpailuiden rataa. Silloin ratakävelyssä olin noitunut sitä kahdeksannen esteen sarjaa ja sen kohdallahan se meidän suoritus oli pissinyt nilkoille - ihan niin kuin olin pelännytkin.
En tiedä mikä niissä sarjoissa lähes aina tökki... Mutta tökkipä kuitenkin, vaikka olimme myös onnistuneet vetelemään nollaratoja Vilan kanssa muutamaan otteeseen.

Olin unohtanut Purtsilan maneesivuoron tyystin kunnes Jesse käveli sisään Inkan kanssa ja kohotteli vähän kulmiaan meille.
"Äh, sori, mä unohdin että teillä on maneesivuoro", mutisin naama punaisena ja mies vain huiskautti kättään sen merkiksi ettei sitä haitannut ollenkaan, vaikka me Vilan kanssa siellä samaan aikaan pörräiltiin.
"Huomenna Ruunaalle menossa, vai?" Jesse kysyi kiristellessään kirjavan tamman satulavyötä minun tiiraillessa katsomon suuntaan johon oli ilmestynyt vanhempi nainen (Jessen äiti) ja pieni vauva (Jessen tyttö). Eikö pikkulasten pitäisi tähän aikaan olla jo nukkumassa? En tiedä...
"Ei, harjoitellaan Tie Tähtiin-kisoihin", vastasin. Toinen yllättynyt kulmien kohotus suuntaan.
"Sinäkin?" Jesse naurahti noustessaan Inkan selkään.
"Minäkin. Älä edes kysy miksi..."
"En", mies virnuili.
Se Jessessä helppoa olikin. Se ei edes yrittänyt nyhtää väkipakolla pienintäkin nippelitietoa tuttaviensa asioista, sille riitti pintapuolinen raapaisu, mutta jos sille kuitenkin halusi enemmänkin avautua niin mies kuunteli enkä minä ainakaan pelännyt, että se niitä asioita pitkin kyliä huutelisi. Ihan hyviä neuvojakin se hetkittäin jakeli mitä elämän kiemuroihin tuli.

Koska Jesse oli menossa Inkansa kanssa Ruunaalle, pidettiin esteiden korkeus alkuun metrissä, koska mitäpä sitä alkaa turhia värkkäilemään - molemmat oli tullut esteitä hyppäämään.
Vähän kateellisena katselin Inkan ja Jessen menoa, sillä Vilalla oli ylläripylläri virtaa. Sai taas miettiä, et miten ihmeessä me olimme edes onnistuneet kisaradoilta ehjin nahoin ulos..
Jos Isabella ei olisi antanut minulle Vilaa Tie Tähtiin-kisoihin, olisin varmaan kysäissyt Jesseltä saisinko lainata Inkaa. Ei nuoresta kirjavasta tammasta ihan 120cm-luokkiin vielä ollut, mutta matalempiin kyllä. Olinhan minä ratsastanut Inkalla aina silloin tällöin ja se kyllä oli huomattavasti helpompi ratsu verrattuna sillä hetkellä allani olevaan mustaan tammaan.

Mutta Vila oli aina Vila. Se oli minun vuokrahevonen ja osasi hypätä esteitä! Jos meillä suoritukset päin ahteria meni niin se johtui kyllä suurimmaksi osaksi ratsastajasta, ei hevosesta.
Kun Jesse oli saanut tarpeekseen Inkan kanssa hyppäämisestä, hän jäähdytteli ratsunsa ja lupasi sitten nostella esteet meidän kisaluokan korkeuteen.
Metrin hyppelöt olivat onneksi saaneet suurimman osan Vilan energiasta hupenemaan, joten tamma malttoi mielensä esteradalla. Vähän meinasi kyllä kaahoitella, mutta sain sen pidettyä suurinpiirtein aisoissa.

"Ei kannata pidätellä sitä liikaa", Jesse tokaisi maneesin keskeltä. "Muttei myöskään kannata antaa sille liikaa vapautta."
Mulkaisin miestä kulmieni alta. Mikä valmentaja siitä nyt yhtäkkiä tuli?
"Pidä katse seuraavassa esteessä ja rauhoitu. Jos sinä jännität niin jännittää myös Vila", Jesse jatkoi paasaustaan. Okei, selvä...
Keskityin treenaamiseen ja yritin ainakin uhohtaa turhan jännittämisen. Helpommin sanottu kuin tehty...

"Sähän tunnet sen Merikannon?" kysäisin ohimennen. Jesse yskähti epämääräisesti ja nyökkäsi sitten.
"Niiiiin ku mietin et jos se vois jonkun estevalkan pitää meille Tähtikisaajille? Heidikin piti koulutyypeille", valaisin suunnitelmiani.
Jesse hieroskeli otsaansa ja lupasi kysellä asiasta. Hyvä! Piti kai meidän esteratsukoidenkin saada jotain opetusta ennen kisoja? Tuntui kuin nyt vain nuoleskeltaisiin kouluratsastajien takapuolia.
Mitä olin Laurin valmennuksissa pariin otteeseen ollut niin opettaminen oli ollut huippuluokkaa eikä hintakaan ollut kovin suolainen. Suorastaan edullinen (verrattuna Sokkiin), mut mistäs mä tiesin millaisia rahasummia se tätä nykyä vaati...

Jesse meni menojaan ja mä jäin vielä hetkeksi Vilan kanssa maneesiin ennen talli puolelle paluuta.
Hoidin tamman, vein varusteet oikeille paikoille ja livahdin sitten loungen puolelle juomaan kupposen vettä ennen Murronmaalle säntäämistä.
Ajattelin ettei tälleen myöhään perjantai-iltana hirveästi porukkaa Auburnissa olisi, eikä kyllä ollutkaan.
Mutta Ellen oli siellä kuitenkin ja vähän kiusaantuneena moikkasin blondia.

Mulla ei ollut edelleenkään mitään hajua, miten mä olin päätynyt sen luo White Partyjen jälkeen. Yksi muistikuva Kingistä oli pälkähtänyt päähäni ykskaks ja siinä Ellen oli ollut kieli minun kurkussa ja minä sen.
Eihhh... Mitä tapahtui sille päätökselle ettei tallilaisiin enää kosketa?! Kuinkahan moni senkin oli nähnyt? Tai sen, että olimme (oletettavasti) yhtä matkaa poistuneet Kingistä?!

Blondi vain tuijotti minua mietteliään näköisenä ja mä välttelin sen katsetta.
"Olit sitte hävinnyt sohvalta?" Ellen kuitenkin töksäytti lopulta. Rykäisin vettä väärään henkeen ja yskin tovin ennen kuin edes uskalsin vilkaista blondia.
"Täh? Niin joo.. Sori.. Tuota", änkytin menemään. Ryhdistäydy mies! Tai ole ainakin hiljaa!

Mutta hah, milloin mä osaisin olla hiljaa silloin kun pitäisi?!
"En muista oikein mitään, mut ei kai... Me... Tehty mitään?"
Ei sillä että Ellenissä jotain vikaa olisi ainakaan ulkonäöllisesti, mutta silti!

Ellen tiiraili mua silmät viiruina oman kuppinsa takaa ja parhaani mukaan yritin ottaa jotain selkoa sen ilmeistä. Yritykseksi jäi kyllä.
Blondi laski mukin tiskipöydälle, laittoi kädet puuskaan ja tuijotti mua edelleen pieni virne suupielessään.
"Meidän piti kyllä tehdä jotain. Etkö muista? Hyvä meno oli, mutta sen jälkeen kun minä olin ottanut vaatteet pois päältä ja oli sun vuoro niin sä sammuit! Kesken kaiken! Yhden sukan sait pois jalastas ja sitten alkoi vain kuorsaus kuulumaan. Aika hemmetinmoinen pettymys", Ellen paukautti ja mä tuijotin sitä silmät lautasen kokoisina.
Vooooooooi v.....

"Anteeksi", vinkaisin. Jumaliste... En oikein tiennyt pitikö tässä tilanteessa nyt helpottua vai nolostua entistä enemmän.
Ei ollut tapahtunut "vahinkoa", mutta eiihhh... Minä sammuin?! Mitä?!
Ellen kuitenkin purskahti nauruun, pudisteli hetkeen päätään vaaleat hiukset heiluen  ja tuli sitten taputtamaan mua olkapäälle.
"Ei me tehty mitään, ei ollut edes lähelläkään. Mitä mä muistan niin sä saatoit mut kotiin, peittelit mut sänkyyn ja menit sohvalle nukkumaan", Ellen hihitteli.
Huokaisin helpotuksesta ja uskaltauduin vähän jopa naurahtamaankin.
Luojan kiitos.

14.04.2020
#tietähtiin2020

Jesse oli kuin olikin perjantaisen juttutuokion päätteeksi laittanut rattaat pyörimään Merikannon suhteen.
Tai no, oikeastaan lähetti mulle vain Laurin numeron ja käski kysyä itse mahdollista TT-valmennusta. Yritin kyllä suostutella Aroa, että olisi tiedustellut puolestani Laurilta aikatauluja sun muita, mutta mies oli vain tuhahtanut puhelimeen huvittuneena ja todennut, ettei hän sinne valmennukseen ole tulossa, joten ei ole hänen hommansa.
Oli siinäki kaveri. Nehän tunsivat Laurin kanssa toisensa ja kai nekin nyt jotain kaveruksia olivat, kun se Late kuitenkin Jessen lapsen äidin kanssa seurusteli…

Niinpä olin sitte lauantaiaamuna Merikannolle soittanut ja mies oli kertonut jo harkinneensa valmennuksen pitämistä mikäli saa aikataulut natsaamaan. Mahtavaa! Eipähän tarvinnut kaikkia (vähäisiä) suostuttelulahjojani käyttää!
Liekkö Heidillä ollut näppinsä pelissä? Olihan se Laten tyttöystävä kuitenkin pitänyt kouluvalmennuksen TT-kisaajille...

Mene ja tiedä.
Joka tapauksessa istuin Vilan selässä tiistai-iltana ja yritin pitää ratsun aisoissa sekä keskittyä valmennukseen.
Keskittyminen vain oli vähän hankalaa, koska samassa ryhmässä oli Ellie ja kaksi ansamaalaista ratsukkoa, joten saaaaattoi Seljavaaran ajatukset sekä katse harhailla ihan muualla kuin Vilassa tai esteissä.
Oli siellä toki Rasmuskin, mutta vaikka kuinka olin kuullut miehen takapuolta kehuttavan naisten toimesta, ei se mua kiinnostanut yhtään - takapuoli eikä sen kantaja. Jos Cava ei olisi välillä pitänyt huutokonserttiaan, olisin varmaan unohtanut niiden läsnäolon kokonaan.
"Keskity!" kuului Laurinkin komento jossain vaiheessa ja tiesin miehen osoittavan sanansa mulle. Joo joo….

Merikanto oli jotain esteitä kasannut pitkin Kastanjaan ja vuorotellen ratsukot niitä ylittivät.
Jäin siinä omaa vuoroani odotellessa mietiskelemään niin menneitä kuin tuleviakin kisoja. Tavoite kyllä oli, että seuraavat osakilpailut menisivät huomattavasti paremmin kuin ensimmäiset, mutta sepä riippui niin minusta, Vilasta, tähtien asennosta sekä tuulen suunnasta.
Ainakin tänään Vila oli huomattavasti paremmin kuulolla kuin silloin Hallavassa. Olisipa ollut ratsastajakin, sillä luulin Laurin tarkoittavan meitä käskiessään seuraavan ratsukon kokoamalleen radalle.
"Ei, Anton, ette te", Merikanto älähti kun melkein jyräsin sen toisen ansamaalaisen ratsukon yli.
Violettihiuksinen nainen mulkaisi minua murhaavasti ruunikon läsipään selästä. Hävetti ihan saakelisti, mutta joku hölmistynyt naurahdus pääsi huulilta myös.
Jos ratsastajalla olisi ollut kikkarat hiukset ja tummat silmät, olisi se mennyt ihan Matildasta mulkaisuineen.
"Sori", mutisin ja käänsin Vilan nopeasti pois tieltä. Oi voi…

Sitten kun meidän vuoro oli oikeasti, skarppasin ja Laurikin nyökkäsi hyväksyttävästi meidän suorituksen jälkeen.
"En tiedä missä sinun keskittyminen on ollut tänään, mutta tulevaisuudessa  kannattaa unohtaa kaikki ylimääräinen."
Laurin sanat saivat kevyen punan nousemaan jälleen kerran poskille ja teki mieli karauttaa Vilan kanssa vaikka seinän läpi karkuun.
Mutten karannut. Urhoollisesti kuuntelin niin kehut, moitteet kuin neuvotkin.
Kyllä. Jatkossa keskittyisin itse asiaan!

Valmennuksen jälkeen tympäisi vietävästi, mutta minkäs teet.
Onneksi Aliisa viihdytti minua (huonoilla) vitseillään sillä välin, kun kylmäsin Vilan jalkoja pesupaikalla. Olin kyllä udellut, pitäisikö hänen auttaa vaikkapa Rasmusta Cavan kanssa, mutta sille Huru oli vain huiskauttanut kättään ja kertonut, että Rasmus oli ajanut hänet tiehensä. Saatoin hiukan kyseenalaistaa sitä väittämää, sillä Rasmus komentelemassa Aliisaa poistumaan ja Aliisa vielä totteli?!

Minua Aliisa ei kuitenkaan häirinnyt. Nauratti vain ja sekosin jo laskuissa kuinka monta letkuvitsiä se siinä ennätti heittämään.
"Ole jo hiljaa", tyrskähdin, kun Huru nauraa räkätti niin että tallikäytävä raikui.
"Mitä? Taitoa on saada letkullaan naiset märäks…" Aliisa aloitti, mutta vieras hahmo ilmestyi hänen viereensä ja se sai jopa Hurun sulkemaan suunsa - hetkeksi.
"Anteeksi", se iso tis.. siis tummatukkainen ansamaalainen, Majina, yskähti tutkaillen katseellaan niin minua kuin Aliisaa. Mua hävetti, mutta Hurua.... No, mikäpä sitä olisi hävettänyt.
"Terve!" se hihkaisi kuuluvaan ääneen, käänsi katseensa minuun ja muodosti huulillaan sanan Pocahontas. Sillä nimellä tuo nainen meidän keskusteluissa liikkui eikä lempinimi ollut laisinkaan negatiivinen.
"Hei", Majina hymyili ja nosti sitten tyhjän juomapullon esiin. "Ajattelin jos saisin täyttää tämän ennen lähtöä."

Nyökkäsin. Tietenkin sai, siinähän sitä vettä koko ajan hukkaan valui kun olin unohtunut taas toljottamaan naista.
Väänsin hanaa aavistuksen pienemmälle, sillä en halunnut räiskiä vettä vieraan päälle ja saada Hurua jatkamaan kaksimielisiä vitsejään.

"Tollo", Aliisa sihahti ja potkaisi minua kipeästi nilkkaan. "Loungesta saa parempaa vettä!"
"Täh, ihan samaa kuin tästäkin?" irvistelin Hurulle vesiletku käsissäni. Mitä se nyt höpötti? Ainakin minun mielestä se vesi maistui tismalleen samalta niin pesupaikalla kuin loungessakin.
"Eikä saa. Loungesta saa paljon parempaa", Aliisa illisteli takaisin ja siirteli merkitsevästi katsettaan minusta Majinaan, joka edelleen odotti pulloonsa täytettä.
"Pahoitteluni, Anton on vähän hidas", Huru hymyili herttaisesti Majinalle ja koputti sanojensa päätteeksi etusormella ohimoaan. Kiitti hei!
"Se näyttää sulle oikein mielellään sen loungen. Saa sieltä kahviakin jos maistuu."

"Enhän mä voi nyt vielä lähteä kun tässä on tää Vilan hoitaminenki kesken", jurputin vastaan, mutta turhaan. Aliisa riuhtaisi vesiletkun käsistäni ja melkein väkivalloin tuuppasi minut käytävän puolelle.
"Miten sä oot koskaan naisia saanut?" Huru supatti korvaani ja mä vain yritin silmieni liikkeellä viestittää, että nyt hiljaa.
Tässä nyt mitään naisia olla iskemässä kuitenkaan!

"Mä hoidan tän kyllä", Huru ilmoitti sitten isoon ääneen ja taputti ilkikurinen hymy kasvoillaan Vilan kaulaa.
Minä vain jäin seisomaan tumput suorina Majinan viereen takaraivoani rapsuttelemaan.
"Anton?! Ala mennä jo! Ei pidä antaa vieraiden odottaa", Aliisa älähti huomatessaan etten ollut saanut jalkojani toisen eteen tai edes sanottuksi mitään.
"Khrm, joo, tuota… Tähän suuntaan", sopersin ja onnistuin taikomaan hymyn kasvoilleni.

Koska olin niin saakelin supliikkimiehiä, olin hiljaa koko matkan loungeen, mutta sen verran tajusin leikkiä jonkinlaista herrasmiestä sentään, että ovea pidin Majinalle auki jotta se pääsisi edeltä sisälle taukotilaan.
"Täällä on kyllä todella upeat puitteet", nainen kehaisi.
"Joo, niin on", nyökyttelin. Olisiko pitänyt kiittää? Ei kai?

Martta istuskeli pöydän ääressä ja vaikka sen kasvot pysyivät ilmeettöminä, tiesin sen pään sisällä rattaiden raksuttavan sen eteen, että tajuaisi mitä täällä tapahtui.
Majina tervehti sitäkin, mutta Merenheimolta ei yhtä lämpimiä tervehdyksiä herunut. Joku epämääräinen "moi" sieltä taisi kuitenkin kuulua.

"Olisitko sä sitä kahvia halunnut myös?" sain löystytettyä kielenkantojani sen jälkeen, kun olin osoittanut vierailevalle tähdelle vesihanaa ja tämä oli täyttänyt vesipullonsa.
"Minulla olisi kyllä vähän kiire. Muut odottavat", nainen selitti vilkaisten puhelimensa näyttöä ennen kuin käänsi katseensa minuun ja hymyili leveästi. "Mutta voin ottaa."

"Joooten, sä siis omistat sen Ansamaan?" uskaltauduin kysymään kaataessani kahvia kahteen kuppiin ja vilkaisin Majinan suuntaan, joka oli istunut alas pöydän ääreen.
"Kyllä. Dochasin kanssa", nainen vastasi ristiessään hienostuneesti  jalkansa ja yritin olla tuijottamatta niitä sääriä liian pitkään.
"Onko se musta tamma sinun oma?" se kysyi vuorostaan.
"Ei. Isabella, Sokka siis, omistaa Vilan. Mä vain vuokraan ja kilpailen sillä", selitin. Vähän hermostuksissani saatoin myös kertoa ettei meidän kisat kovin kummoisesti aina menneet.
"Meneekö ne kenelläkään?" Pocahontas hymyili.
Totta.

Uskokaa tai älkää, Seljavaaran poikakin sai keskusteltua vieraan ihmisen kanssa niin kuin olisivat tunteneet jo jonkin aikaa.
"He Iti Te Mea Hanga", Majina toisti hiiiitaasti, kun olin kysynyt tämän tamman nimeä.
Tavailin nimeä hetken ja pudistin sitten päätäni.
"Tulee mieleen Las Ketchupin Ketchup Song", hymähdin ja nolostuin taas. En tarkoittanut sitä pahalla, mutta mistäs mä tiesin vaikka Majina olis sen ottanut negatiivisesti.
"Siinä hyvä muistisääntö Tean nimelle, sunnuntaihin saakka aikaa opetella", tummatukkainen nainen naurahti ja vilkaisi jälleen puhelimensa kelloa. "Nyt minun on kuitenkin mentävä. Nähdään Lehtovaarassa."

Nainen meni  vesipullonsa kanssa menojaan ja mä jäin tavailemaan Pocahontaksen tamman nimeä hyräillen samalla takavuosien hittibiisiä.
"Säälittävää", kuului Martan ääni pöydän toiselta puolelta.

17.04.2020
#tietähtiin2020

Sen sijaan, että olisin viime hetken treenit vetänyt Vilan kanssa, päätin nakata satulan nurkkaan (en oikeasti nakannut, jätin sen vain varustehuoneeseen) ja lähteä tamman kanssa pienelle maastoköpöttelyreissulle.
En tiedä oliko satulan jättäminen matkasta kovin järkevää, mutta kerta se oli ensimmäinenkin tämän neidin kanssa. Joko lentäisin kaaressa ojaan tai sitten en... Saatoin lentää huolimatta siitä oliko mulla jalustimien ja satulan tuomaa tukea. Olihan se nähty muutamaan otteeseen.

Hetki piti ähertää tallipihalla ennen kuin sain kammettua itseni Vilan selkään. Vaikka olinkin pitkä mies, olisi siinä tilanteessa ehkä jotain selkäännousupenkkiä tarvittu. Mutta hahaha, pääsinpäs kuitenkin!
Taputin Vilaa kevyesti kaulalle kiitokseksi siitä, ettei se ollut lähtenyt hippulat vinkuen omille teilleen sillä välin kun minä olin yrittänyt itseäni selkään saada. Vähän vain oli tympääntyneenä luimistellut.

Kevät oli  Kallassa jo pitkällä, mutta kuulemani mukaan Lapin maisemissa vielä lunta riitti eikä sinne kannattaisi kesähepenissä lähteä. Kainuun kasvattina olin tosin tottunut siihen, että lunta saattoi olla vielä toukokuussakin. Olipa yksi juhannus satanut räntääkin siellä seuduilla.

Vila kuunteli korvat hörössä lintujen lauleskelua ja itsekin lähinnä vain nautiskelin hiljaisesta vauhdista sekä maisemista.
"Huomenna sitten onkin kuule kymmenen tunnin ajomatka edessä", höpötin tammalle. Astetta pidempi yhteinen kisamatka meille.
Viime vuonna toki oltiin oltu Ruotsissa, mutta silloin minä en kilpaillut. Olin vain ollut taustajoukkoina menossa mukana yhden viikon. Ehkä tänä vuonna? Isabella oli vähän siihen suuntaan puhunut, että Vila olisi sinne lähdössä ja kenties minäkin voisin pari luokkaa tamman kanssa hypätä. Jos haluan.. Uskallan... Kehtaan...

Ennen mitään naapurimaahan matkaamisia pitäisi selvitä hengissä niin Lehtovaaran kuin Hopiavuoren TT-osakilpailuista.
Aliisa ei nyt kuitenkaan lähtisi Lehtovaaraan mukaan mikä vähän harmitti. Olisi ollut edes joku juttukaveri ajomatkan aikana, koska enhän mä meidän porukasta tuntenut "kunnolla" kuin Sarahin, joka matkaisi eri rekassa.
Ellei sitten Aliisakin olis hypännyt "ykkösrekan" kyytiin, koska kämppis-Robert oli siellä. Tietenkin Harrington ja Reyes matkaisivat samassa rekassa. Enkä ihmettelis, vaikka yöpyisivät samassa sängyssäkin - huolimatta siitä että Sarahin ja Mikael Aarnisuon deittailua oli tavallaan mainostettu ihan Kallan Sanomien etusivulla.

Eipä mulle Sarahin kuviot kuuluneet, mutta sen tiesin, että kyllähän se nyt Robertin perään kuolaili. Ja ehkä Robert ainakin pikkuisen Sarahin perää(n). Toisaalta, kukapa ei olisi? Reyes kun oli ihan hemmetin hyvännäköinen nainen ja jos me ei oltais sen kanssa niin kavereita, ei mua haittais vaikka se toisenkin kerran eksyis saman peiton alle muutenkin kuin nukkumaan...

Pudistelin päätäni ja käskin Vilan raviin. Vähä oli vaikea mukautua vauhtiin ilman satulaa, mutta kyllä se juju sieltä lopulta löytyi.
Tamma tuntui jokseenkin innostuvan ja otti pari laukka-askeltakin, mutta nopeasti sain sen takaisin raviin.
"Ei me nyt aleta hurjastelemaan! Jos katkotaan koipemme tällä reissulla niin Isabella vääntää multa niskat nurin. Tai Penna", toppuuttelin hevosta, joka vain pärskähti vastaukseksi.

Tallille päästyäni hinkkasin Vilan ihan putipuhtaaksi, sulloin sen omaan karsinaansa ja painelin sitten satulahuoneeseen keräilemään tamman kisavarusteet kasaan. Uskokaa tai älkää, omat kamppeeni olin pakannut jo eilen ja siellä ne odotteli Volvon takapenkillä rekan kyytiin nakkaamista.

Toivottavasti en unohtanut mitään...
Mutta pääasia oli että minä ja Vila olisimme huomenaamuna Rasmuksen ajaman rekan kyydissä. Jos jotain muuta jäisi matkasta niin mites siinä Napapiirin Sankarit-leffassa sanottiinkaan? "Tehdään matkan varrella."

Jospa mekin olisimme sunnuntaina Vilan kanssa Napapiirin Sankareita?

19.04.2020
#tietähtiin2020

Istuin silmät sikkuralla, tukka pystyssä sängyn reunalla hörppimässä aamukahvejani. Jestas että osasi väsyttää... Olisin kyllä voinut hyvinkin jatkaa uniani vielä, koska oma luokka oli päivän viimeinen, mutta muiden heräillessä olin päättänyt nousta ylös.

Kaljoja oli eilen mennyt ehkä enemmän kuin olin suunnitellut mutten mä mitään kännejä kuitenkaan ollut vetänyt. Nukkumaanmeno oli silti vähän venähtänyt, koska olin unohtunut selailemaan somea (ja bongannut Majinan uusimman kuvan ig:ssä ja se sai silmät melkein muljahtamaan ulos kuopistaan) ja muut samassa rekassa yöpyneet olivat joko kuorsanneet, liikehtineet punkissaan levottomasti tai höpöttäneet unissaan. Kiia ainakin oli kiroillut ääneen ja selittänyt jotain Torusta.

Hieraisin jumittunutta olkapäätäni. Juuri kun olin ollut nukahtamaisillani, oli koputus kuulunut rekan ovelta ja sen avattuani Robert oli kömpinyt sisälle ilmoittaen, että nukkuisi meidän rekassa, koska jotkut (Inna ja Verneri) olivat alkaneet... Tiedätte varmaan.
Koska olin ollut ihan liian väsynyt, en ollut potkaissut Harringtonia pois sängystäni, kun se sitten oli kömpinyt viereeni nukkumaan syystä tai toisesta. Eikä mulla ollut mitään hajua missä vaiheessa se oli häipynyt omaan rekkaansa - tai jonnekin.
Ahdasta oli ollut joka tapauksessa ja toinen käsivarsi oli roikkunut varmaan puolet ajasta sängyn laidan yli, minkä vuoksi se nyt vähän juntturassa olikin.

Kun naisväki alkoi vaatteita vaihtamaan, katsoin parhaakseni livahtaa kahvikupposeni kanssa pihalle haukkaamaan raitista ilmaa.
Ei ollut kaukana ettenkö olisi paukauttanut hotellissa yöpynyttä Isabellaa ovella päin näköä ja siitä säikähtäneenä ulos kompuroidessani melkein kaaduin naisen syliin. Luojan kiitos en sitä tehnyt eikä kahviakaan läikkynyt Sokan päälle - vain omalle kädelleni.
"Huomenta", Isabella tokaisi mittaillen minua katseellaan. Varmaan etsi merkkejä maailmanlopun krapulasta? Hah, eipä ollut vaikka tuskin kovin hehkeältä näytin. En näyttänyt koskaan.
"Huomenta", mutisin. "Siellä on kahvia."
Isabella nyökkäsi hymyillen ja katosi sitten rekan sisuksiin. Minä jäin nautiskelemaan raittiista ulkoilmasta ja pyörittelin olkapäätäni, jotta se vähän vertyisi.
Vääntäisin kyllä Robertilta jonku ruumiinosan (en sitä mitä ajattelette) yhtä kipeäksi, mikäli olkapää kisatilanteessa tuottaisi ongelmia.

Onneksi olkapää päivän mittaan vertyi ja oli melkein kuin entisensä, kun oli aika nousta Vilan selkään.
Tällä kertaa tamma vaikutti suhteellisen hallittavissa olevalta. Liekkö pitkä ajomatka ottanut silläkin voimille tai sitten se muuten vain oli "hyvällä tuulella".
Se Ansamaan  Matilda-look-a-like mulkoili mua verryttelyalueella enkä osannut oikein muuta kuin hymyillä takaisin. Kai mä olin sen muroihin pissinyt silloin Merikannon valmennuksessa tai sitten se oli vain sen vakioilme. Mene ja tiedä. Enhän mä sitä tuntenut sen kummemmin.

"Hyvin se menee", totesin lähinnä itselleni, mutta kai mä tavallaan osoitin sanani myös kimon Ankan selässä istuvalle Ellielle, joka näytti niin keskittyneeltä et liekköhän edes kuullut sanojani.
Voi kun meillä kaikilla menisi hyvin... Cavallakin.

Ei tullut meistä Vilan kanssa Napapiirin Sankareita kuitenkaan.
Eka kierros meni puhtaasti läpi ja kieltämättä olin erittäin yllättynyt, kun meidät komennettiin uusintakierrokselle. Yritin kuitenkin tsempata itseäni ja päätin, että kyllähän me tosta radasta uudemman kerran puhtaasti läpi päästäisiin.

Ei päästy. Neljännen esteen jälkeen käännös meni vähän turhan pitkäksi, yritin korjata tilanteen huonoin tuloksin ja sain vain Vilan sekoamaan askelissaan ja viidennen esteen ylitettyämme kuulin selvästi puomin kolahtavan maapohjaa vasten.
Tympäisi, mutten kuitenkaan lannistunut. Neljä virhepistettä uusinnassa ei tarkoittanut "mitään", kunhan loppurata päästäisiin läpi nopeasti ja virhepisteettä niin hyvällä lykyllä sijottuisimme.

No, ei sijoituttu. Melkein kuitenkin, sillä olimme lopullisissa tuloksissa viidensiä ja neljä siitä luokasta sijottui "virallisesti".
Tavallaan harmitti mutta olin kuitenkin tyytyväinen. Se olisi voinut mennä huomattavasti huonomminkin!
Olin parhaiten sijoittunut meidän tiimin esteporukasta ja se kyllä yllätti. Olin nimittäin ollut ihan varma, että Ellie olisi ollut se joka meistä Jalavista pärjäisi parhaiten.
Rasmus ja Cava taas... Noh. Niin...

Onneksi Verivaahteroilla meni huomattavasti paremmin kuin meillä Jalavilla. Tietenkin olin hyvilläni toisen tiimin menestyksestä, vaikka salaa olin haaveillutkin että me Jalavat pyyhittäis niillä pöytiä ihan jo senkin takia, että ne oli niin rinta rottingilla lähteneet havittelemaan Tähtiä.

Pocahontas oli ollut meidän jälkeen tuloksissa ja nyökäytin päätäni naisen ohi kävellessäni. Jos me oltais tunnettu paremmin, olisin ehkä voinut letkauttaa jotain siitä että pärjättiin Vilan kanssa paremmin kuin se ja sen Hetatititi-hevonen, mutta olin kuitenkin hiljaa.
"Ei kuoltu", virnistin kuitenkin.
"Ei mekään", Ansamaan toinen omistaja hymähti suupieli nykien.

Kävimme Vilan kanssa heittämässä pienen jäähdyttelylenkin lähimaastossa. Oli jotenkin kotoisaa olla niillä leveysasteilla vaikka olihan Kainuu huomattavasti alempana kuin Lappi. Paljasjalkaisten etelän vetelien mielestä Lappi saattoi alkaa jo ennen Oulua, mut...

Kolmen poron tokantapainen hölkytteli polun poikki ja Vila katseli niiden menoa korvat hörössä, mikä sai mut kiittelemään onneani siitä ettei tamma ollut mikään helposti jalat alleen ottava tapaus.
"Iltaa vain teillekin", tokaisin ojan toiselle puolelle jääneelle kolmikolle ja kosketin kevyesti ratsastuskypärän lippaa.

21.04.2020
#tietähtiin2020 #isbenvalkka

Oli kuukausittaisen Isabellan valmennuksen aika ja oli oikeastaan ihan kiva välillä keskittyä johonkin muuhun kuin TT-kilpailuihin, vaikka kyllähän se kyseinen kisasarja siitä huolimatta pääkopassa pyöri ja kai se vähän valmennuksen kulkuunkin vaikutti, sillä tällä kertaa ei niin himorääkkitreeniä vedetty Isabellan valvovan silmän alla ihan jo siitä syystä, että olimme eilen kotiutuneet Lehtovaarasta.
En tiedä kiukuttiko se Matildaa, koska näytti niin vakavalta, mutta niin kai se näytti lähes aina, vaikka olinkin sen muutamaan otteeseen nähnyt hymyilevän ja jopa vitsailevan!

Isabella piirsi kengän kärjellään viivan pystyesteen eteen ja kertoi kyseisen viivan olevan ponnistuspaikka.
"Laskekaa askeleet tarkkaan ja tulkaa esteelle suorassa linjassa", nainen ilmoitti ja nyökkäsi sitten suuntaani sen merkiksi että minun tulisi aloittaa.

Kolme laukka-askelta ja hyppy...
Niin sen olisi pitänyt mennä, mutta ensimmäisellä yrittämällä kyllä mentiin viivan yli ja Isabella komensi kokeilemaan uudelleen ja se meni paremmin, mitä nyt ei ehkä ihan täysin suorassa linjassa tultu.
Jäin sivuun ravailemaan siksi aikaa kun oli Matildan ja Zelian vuoro ja heidän meno näytti huomattavasti helpommalta kuin meidän vaikka ruunikolla tammalla näytti olevan omat vinkeet mielessään.

Matilda olisi ollut myös todella hyvä lisä Jalaviin Jusun lisäksi, Zeliasta ei kuulema vielä 120cm luokkiin ollut, mutta vuokrasihan violettipää Sokkien Sipsiä, joka kyllä kisasi kyseisellä tasolla Matildan kanssa.
Miksiköhän Ellie ei ollut ihan oikeasti Tammilehtoa kysynyt mukaan vaan oli päätynyt kysymään just multa? Kiian ja Rasmuksen ymmärsin, koska he olivat omissa lajeissaan kovatasoisia ratsastajia vaikkakin miespuolisen henkilön ratsuvalinta TT-kisoihin ei ehkä se kaikkein paras ollut.

En minäkään nyt ihan sysipaska ratsastaja ollut, mutta oli siellä Auburnissa ja Purtseilla paljon parempiakin!
Ehkä Ellie minut mukaan ottamalla ajatteli, että hän ei olisi tuloslistoilla viimeisin meidän tiimistä? Olisin sellainen ns. egon pönkittäjä? Ehkä minua oli kysytty mukaan säälistä?

Tai sitten se vain johtui siitä, että tieto kisoista oli tullut parin päivän varoitusajalla, oli ollut kiire saada tiimi kasaan ja minä olin sillä hetkellä vain sattunut blondin näköpiiriin?
Ken tietää...

"Hyvin meni molemmilla", Isabella totesi valmennuksen päätteeksi.
Vila ei vaikuttanut hirveän väsähtäneeltä muttei se kyllä täynnä energiaakaan ollut. Tammalla oli kyllä kunnon kisakevät tänä vuonna.
Tie Tähtiin minun kanssa ja Ruotsiin se lähtisi heti Hopiavuoresta. Olisin toki voinut lähteä itsekin samalla kyydillä Ruotsiin, mutta töissäkin oli käytävä, joten saapuisin sinne sitte vähän jälkijunassa. Ennen perjantaita kuitenkin...
Ehkä käyttäisin julkisia, sillä Volvon ruttelolle maistui bensa yhtä paljon kuin minulle olut, joten ei olisi kovin halpaa lystiä lähteä sillä ajelemaan.
Nooh, olipa tässä vielä aikaa miettiä ja suunnitella.

26.04.2020
#tietähtiin2020

En tiedä mitä se Sarah oli vetänyt kun oli niin pirun pirteänä lähdössä tallille melkein heti kun mä olin saanut silmäni auki ja käynyt suihkussa.
Mulla ainakin oli ihan jäätävä kohmelo enkä meinannut edes sieltä Sarahin sängystä ylös päästä. Sentään olin herätessäni muistanut missä olin ja muistin senkin ettei mitään sellaista ollut tapahtunut.
Onneksi...

Joka tapauksessa Auburniin päädyttiin ja mä mietin mitä sitä siellä touhais sen aikaa että Sarah saisi liikutetua Lefan ja touhuttua Effin kanssa. Minusta tuskin oli siinä olotilassa satulaan ja myönnettäköön se, etten olis kyllä jaksanutkaan nousta Vilan selkään.
Olisin toki voinut soittaa Eskolle, että olis tullut hakemaan, mutta päätin että mä mieluummin kuuntelin krapulassa tallin ääniä ja Sarahia kuin työkaveriani.

Niinpä menin hetkeksi oikomaan koipiani loungen sohvalle ja torkahdin toviksi jos toiseksikin.  
Tildan saapuminen huoneeseen havahdutti meikäläisen hereille ja vähän nolona kompuroin ylös sohvalta. Pitikin nukahtaa...
Vaatteet haiskahti vähän vanhalle kaljalle, joten Tildan hajuelimistöä suojellen pakenin tallin puolelle ja sieltä sitten tarhoille.

Pelastin Vilan tarhakaverit tamman isottelulta ja lähdin tallustelemaan sen kanssa pitkin tallipihaa ihan muuten vain.
"Viikon päästä oot sitten kiltisti siellä Hopiavuoressa! Otetaanko tavoitteeksi päästä tällä kertaa ihan sijoituksille asti?" höpöttelin mustalle kaunottarelle, joka vain käänteli korviaan sen merkiksi että kuunteli kyllä.
"Ruotsissa myös", mutisin. Tietenkin halusin pärjätä niin kotimaassa kuin Ruotsissa, mutta en kyllä Hannabyn suorituksilta kovin kummoisia odottanut. Ne oli kuitenkin kansainväliset kisat ja tasoltaan varmasti huomattavasti kovemmat kuin jotkut Suomen pikkukisat.

Olin vakoillut somen ihmeellistä maailmaa sen verran, että tiesin osan TT-ratsukoista osallistuvan myös Hanamiin. Auburnin ratsukoiden lisäksi siellä olisi esimerkiksi Salma sekä tietty Majiná. Olikohan se Matilda Kakkonen tulossa myös?
AnniMatilda, Pocahontas, Salma ja se sinihiuksinen hallavalainen olivat ne, jotka mieluusti olisin päihittänyt Tähtikisoissa. Ellien toki myös, mutta blondi oli mun kanssa samassa tiimissä, joten jos se ja Ankka meitä paremmin vetäisi, ei mua haittais tippaakaan. Pitihän tiimikaveria kannustaa!

Vila nyki jonkun ruohotupsun luo itsensä ja hamusi heiniä suuhunsa. Ei ollut vielä vihreää nurmikkoa, mutta jos säät jatkuisi näin hyvänä niin eiköhän kohta alkaisi vihertämään niin puut kuin maakin. Ensimmäiset kevätkukkaset olivat jo pilkistelleet talven jäljiltä nuupallaan olevasta maastosta.
"Kunhan nää Tähtikarkelot on ohi niin otetaan kyllä hetki ihan rennosti", mutisin Vilalle ja rapsutin sen säkää. Tamma ojenteli kaulaansa ja sen turpa väpätti tyytyväisen oloisesti.
Kalla CUP olisi vasta kesäkuussa, joten voisimme ihan hyvin laiskotella TT-finaalin jälkeen jonkin aikaa ennen kuin ryhtyisimme treenaamaan "The Kisaa" varten. Jessekin oli kysellyt haluaisinko osallistua Inkalla esteluokkaan enkä ollut torpannut miehen ideaa ihan heti. Sattuneesta syystä en ollut ehtinyt Aron kirjavaa tammaa liikuttelemaan viime aikoina...

Kuulin askelia takanamme ja vilkaisin olkani yli.
Penna. Niinpä tietenkin....  Ei mulla periaatteessa mitään Vaanilaa vastaan ollut, mutten kyllä olis sillä hetkellä jaksanut sitä, kiitos krapulan, joka kyllä oli jo vähän hellittänyt.
"Sinä! Kuulin ettet ole lähdössä Ruotsiin heti sunnuntaina", mies älähti meidän luo päästessään.
"En..."
"Mikset? Miten ajattelit valmistautua Ruotsin luokkiin kun kerran Vila lähtee jo sunnuntaina sinne?"
Tuijotin miestä kulmakarvat kohalla, huokaisin sitten syvään ja kohautin harteitani. Niin, en kai sitten mitenkään...
"Töitä", vastasin lyhyesti ja nykäisin Vilan liikkeelle.
"Anna sähköpostiosoitteesi", mies vaati.
"Täh?"
"Niin, tarvitsen sen!"
Ei kai siinä sitten. Kerroin osoitteen ja sen saatuaan Penna kaikkosi paikalta.
"Ihme tyyppi", puuskahdin Vilalle, joka ravisteli päätään. Penna oli ihme tyyppi, mutta Vila oli hauska tyyppi.

Joku tunteroinen me mustan tamman kanssa pihamaita koluttiin läpi ennen kuin vein sen takaisin tarhaan ja lähdin etsimään Sarahia, jonka oli määrä viedä mut kotiin Murronmaalle.
Nainen löytyi Effin luota ja jäin norkoilemaan siihen karsinalle kun ei muutakaan tekemistä ollut.
Kyllä siinä raavaalla miehelläkin muutama lässynlää-lause pääsi suusta Effin varsan kanssa tuttavuutta tehdessä.
"Voisin pistää sut taskuun ja viedä kotiin", höpötin hauskan väriselle orivarsalle. Sarah nauroi ja Effi näytti siltä että pistelisi minut poskeensa.
"Sun yksiös on melkein tämän karsinan kokoinen", Reyes letkautti ja näytin naiselle kieltä.

Sarah oli luvannut käyttää mua Monacossa pizzalla ja siinä lättyjä odotellessa puhelimeen kilahti uusi sähköpostiviesti penna.vaanilalta.
"Mielikuvaharjoituksia tulevia kisoja varten. Sekä ratsastajan kunto-opas."
Tyrskähdin limukkalasiini, mikä sai Sarahin nostamaan kysyvästi kulmiaan.

Pudistelin päätäni huvittuneena ja tutkailin sähköpostissa olevia linkkejä pintapuolisesti.
Tee sitä tätä tota, valmistaudu näin ja noin kisoihin, keskity siihen tähän ja tuohon...
Ei ne huonoja vinkkejä ollut. Päinvastoin. Todellakin noudattaisin sähköpostiviestissä olevia ohjeita, vaikka vähän naurattikin.

Vapiskaa TT- ja Hannabytyypit. Seljavaara tulee ja voittaa teidät kaikki, kiitos Penna Vaanilan ohjeiden.
Hahha, no en, mutta yrittäisin ainakin.

28.04.2020
#tietähtiin2020

Sunnuntain krapula oli muisto vain, joten tänään korvattaisiin sen päivän löysäilyt Vilan kanssa kunnon estetreenillä.

Koska kermapyllyiset kouluratsastajat yleensä pysyttelivät visusti maneesin seinien sisällä, päätin käydä rakentamassa jonkinlaisen esteradan kentälle enkä edes vaivautunut kurkkaamaan maneesien varauslistaa. Oli muutenkin niin hyvä sää!
Hyvät oli näkymät loungen puolellakin yhden kermapyllyisen ratsastajan toimesta, mutta pisteet kotiin siitä etten ihan jäätynyt Paakkasen housuista pilkistäviä pakaroita tuijottelemaan.

Monta hyvää vitsiäkin käväisi mielessä, mutta pidin pääni kiinni, koska:
a) En tuntenut sitä niin hyvin.
b) Inna oli ehkä vähän pelottava(?) tyyppi
c) Se ei todellakaan vaikuttanut siltä, että olisi vitsailutuulella.
d) Se uhkasi kuohita minut jos olisin sanonut jotain.

Lisää vitsejä housujen riisumisista pälkähti päähän, kun Inna yritti saada housuja minulta lainaan.
Katsahdin omia pöksyjäni, Innaa, taas omia housujani ja sitten taas naista. Ei mulla ollut ylimääräisiä housuja siihen hätään,  omiani en voinut antaa koska olin lähdössä itse ratsastamaan Vilalla ja epäilin että mun housut olis muutenkin ollut sutjakkavartaloiselle Paakkaselle aiiiivan liian isot.

Niinpä kieltäydyin "kunniasta" ja selitin tarvitsevani housuja itse. Nappasin unohtuneet ratsastushanskat kaapista ja jätin Paakkasen noitumaan revenneitä housujaan pyhään yksinäisyyteensä.

Kävin rakentelemassa kentälle esterataa, mikä koostui meidän kompastuskivi-sarjasta, pystyesteistä sekä parista vähän matalemmasta kavalletista.  Olisihan Auburnin estevarastoista saanut kyhättyä vaikka minkälaista rataa, mutta ei nyt aleta ihan hifistelemään, vaikka ratojen suunnittelu ihan kivaa olikin joskus ja jouluna.

Vilalla tuntui taas vaihteeksi olevan energiaa eikä se olisi malttanut seisoa paikoillaan kun sen selkään itseni ponnistin.
Ehkä senkin mielestä oli kiva päästä ulkoilmaan treenailemaan? Mene ja tiedä...

Pennan ihmettelyt TT-finaaliin ja Ruotsiin valmistautumiseen pyöri pääkopassa. Vilan kanssa en voisi Hopiavuoren kisojen jälkeen treenata, mutta jospa Jesse lainaisi Inkaa etten ihan unohda miten niitä esteitä hypätään? Mies oli kyllä itsekin osallistumassa tammallaan Ruotsin maastoestenäytökseen, mut jos nyt kuitenkin joku päivä pääsisin kirjavan tamman selkään ennen kuin itse pakkaisin tavarani ja lähtisin naapurimaahan.

Mutta nyt oli vielä mahdollisuus hyppiä Vilalla.
Aika meni kyllä ihan pirun äkkiä. Tuntui kuin eka osakilpailu sekä Lehtovaaran kisat olis olleet viime viikolla, mutta eiii... Finaalikin oli melkein nurkan takana.

Vaikka mustalla ratsullani vauhtia piisasi, se ei kuitenkaan aivan mahdottomaksi katujyräksi heittäytynyt vaan malttoi mielensä.
Sarjastakin selvittiin muutamaan otteeseen eikä ne muutkaan esteet pahemmin ongelmia tuottaneet.

Hymy lepäsi kasvoillani siitäkin huolimatta että viimeisen suorituksen jälkeen Vilalla vähän takapuoli nousi silkasta innostuksesta. Pysyin selässä ja hidastin tamman raviin.

Näin hyvin jos Hopiavuoressakin menisi niin voisin ehkä nähdä meidät palkintojen jaossa...

02.05.2020
#tietähtiin2020

Tuijotin Vilaa ja se katseli minua sen näköisenä että oli oikeinkin ylpeä itsestään.
Hevonen oli muuttunut harmaan ja ruskean sävyiseksi mutahirviöksi tarhassaan ja oli todellakin kaukana siitä upeasta kiiltävän mustasta kilpahevosesta.

Huokaisin syvään, nakkasin riimunnarun olalleni ja lähdin hakemaan tammaa sisälle. Minun oli ollut tarkoitus tänään vain pakata tamman viimeiset tavarat kasaan huomista lähtöä varten ja käydä sen kanssa kevyesti hyppelemässä kentällä, mutta ihan ensimmäiseksi pitäisi kaivaa Vila tuon mutakerroksen alta pois.
Mistä se oli edes löytänyt jonkun lätäkön missä sotkea itsensä? Kyllä nyt pitäisi Pennalle antaa noottia tarhojen kunnosta...
No, en kyllä....

Onneksi Vila ei ollut mikään karkuunjuoksija mitä tarhasta hakemiseen tuli, muttei se kyllä tänään ihan helpolla päästänyt vaan löntösteli sitä mukaa kauemmas kuin mä sitä kohti harpoin.
Saavutin sen kuitenkin lopulta ja sitten tallia kohti.

"Käärin sut kyllä yöksi johonkin kuplamuoviin ja loimiin ettet sotke itseäsi", tuhisin hevoselle kiinnitellessäni sitä pesupaikalle. "Porsas..."
Ei kyllä huomisaamuna kummoisia pesuoperaatioita ehtisi tamman kanssa suorittamaan, joten sen olisi parempi pysyä puhtaana! Ja jos halusi leikkiä sikapossua, niin silleen että sotkut saisi pyyhkäistyä harjalla pois.
Tätä kaaosta ei pelkillä harjoilla selvitetty, sillä tamman mutanaamio ei ollut vielä ihan kuivunut.

Perusteellisen puunauksen edetessä Vila alkoi näyttämään jo ihan itseltään.
Kyllä sen kanssa kehtaisi lähteä Hopiavuoreen kilpailemaan ilman pelkoa siitä että sitä luultais (Isabellan kauhuksi) joksikin kirjavaksi hevoseksi.
Vilkaisin pesupaikan vastapäätä olevaa karsinaa, joka oli tyhjä. Sipsi siinä oikeasti majaili, mutta mitä ilmeisemmin Matilda oli jo lähtenyt Ruotsia kohti, sillä sen post it-lappusilla merkatut tavarat oli kadonneet varustehuoneesta.
Minun pitäisi tosiaan muistaa pakata Vilan tavarat kasaan ja nakella ne vielä Auburnin rekkaan ettei aamulla tarvisisi unenpöpperössä sitä tehdä.

Nita ilmestyi paikalle Armin kanssa ja moikkasin naista, joka talutti oman Tie Tähtiin-ratsunsa pesupaikan viereiseen karsinaan.
"Joko oot pakannut?" kysyin Nitalta ihan vain keksiäkseni jotain puheenaihetta.
Jotain se vastasi Armin karsinasta mutten kuullut mitä kiitos virtaavan veden.
Nita oli kyllä skarpannut huimasti Tie Tähtiin-kisoissa. Ekassa osarissa se oli ollut viimeinen ja silminnähden vttuuntunut asiasta, mutta niin se oli vain mennyt ja voittanut Lehtovaaran kisoissa Vaativan B:n.
Minusta ei kyllä sen tasoisiin koululuokkiin olisi ollut enkä kyllä edes halunnut yrittää treenata semmosiin luokkiin... Esteet oli enemmän mun juttu muutenkin.

"Onneksi sinne Hopiavuoreen on paljon lyhyempi matka kuin Lehtovaaraan", Nita naureskeli tullessaan ulos Armin karsinasta.
"Niinpä", hymähdin.
"Kolmen tunnin matka kuulostaa ihan luksukselta", nainen jatkoi juttuaan ja kohottelin kulmiani huvittuneena.
"Niiin, mutta sähän lähdet sieltä suoraan Ruotsiin niin liekkö siitä lyhyemmästä matkasta hirveästi iloa kuitenkaan?" mutisin.
"On siitä", Merisalo hymyili, rapsutti Vilan otsaa hetken ja katosi paikalta.
Niin, kai siitä sitten oli. Laivalla kai nuo menivät joten ei heidän tarvinnut koko matkaa missään rekan kyydissä istua vaan pääsivät jaloittelemaankin. Ihan niin kuin minäkin pääsisin sitten, kun oli mun vuoro hypätä laivaan.

Olis kai se ollut ihan kiva mennä samaa matkaa muiden kanssa, mutta minkäs teet. Ja olihan se oma rauha toisaalta aina oma rauha.
Eikä kukaan olisi kiusoittelemassa jos kävisi sellainen ihme, että löytäisin laivan baarista jonkun seuralaisen hyttiini.
Ei ku... Enhän mä nyt mihinkään baariin menisi tietenkään!
Hah hah. Se etten ainuttakaan olutta Ruotsin laivalla joisi olisi yhtä suuri ihme kuin se, että onnistuisin jonkun naisen sieltä iskemään.

03.05.2020
#tietähtiin2020

Vaikka olin jo tottunut Auburnin hulppeaan ympäristöön, oli silti aina jotenkin kotoisa olo Hopiavuoren kaltaisilla “pikkutalleilla”. Ehkä nämä tämmöset tallit  oli enemmän ns. mun tapaisia,  koska mulla ei ylimääräistä rahaa todellakaan ollut ja jos joskus kummallisesti oman hevosen hommaisin, niin ei mulla olisi varaa sitä majoittaa mihinkään Auburniin. Ellen voittaisi miljoonia lotossa ja sen potin turvin turvaisi mahdollisen hevosen ylläpidon vuosiksi eteenpäin.

Muut auburnilaisista kihisi jännitystä niin Hopiavuoren TT-osakilpailusta kuin myös alkavasta Ruotsin matkasta. Mun ei onnekseni tarvinnut vielä stressata Ruotsia, mun fokus oli tämän päivän osakilpailussa.
Vila oli oikeinkin säpäkällä tuulella, kun sen Auburnin rekasta ulos talutin ja lähdin kävelyttämään tammaa ympäri tallipihaa. En vielä siinä tilanteessa osannut sanoa, koituisiko tamman energisyys meidän kohtaloksi vai tietäisikö se vain hyvää tulevaa kisasuoritusta ajatellen.

Totta kai mä halusin pärjätä sen kanssa! Mieluusti olisin ollut vähintään sijoituksilla, mutta ykköspalkinto olisi ollut enemmän kuin tervetullut. Tai sitten hopeasija… Vai pitäisikö sanoa hopiasija nyt kun täällä oltiin?

Mä en tiedä missä vaiheessa Ansamaan Majiná hevosensa kera meidät ennätti kiinni saamaan, mutta siinä se kuitenkin oli.
Vila vähän luimisteli vieraalle hevoselle ja pyysin, että Pocahontas ihan varmuuden vuoksi pysyttelis vähän kauempana. Ei Vila ilkeä ollut, mutta se oli ainakin Auburnin tarhakavereiden keskuudessa aika ylhäällä arvoasteikossa ja sen mukaisesti se myös käyttäytyi vieraiden hevosten edessä. “Mä oon pomo, sä vain joku nevahööd!”

“Jännittääkö?” Majiná uteli ja mä kohauttelin harteitani.
“Vähän”, myönsin kuitenkin ja yritin pitää katseeni naisen kasvoissa enkä antanut sinisten silmien valua sen tisseille (joita ei voinut olla huomaamatta) saatika takapuolelle.
“Joko olet miettinyt, millä kyydillä menet sinne Ruotsiin?” Pocahontas kysäisi enkä osannut taaskaan muuta kuin kohauttaa harteitani. Eipä mulla toisaalta ollut muuta vaihtoehtoa kuin oma auto.
“Minähän voisin napata sinut kyytiin”, nainen paukautti ja melkein kompuroin silkasta hämmästyksestä omiin koipiini.
“Täh?” ähkäisin.
“Niin. Ei meiltä ole muita lähdössä kuin minä, olet matkan varrella, yksin on tylsä matkustaa ja säästäähän sitä siinäkin jos saisi edes hytin ja bensakulut laitettua puoliksi”, Majiná selitti ja mun oli pakko pysäyttää Vila niille sijoilleen.

Niin, olinhan mä sille kertonut kuinka olisin matkustamassa samana päivänä (keskiviikkona) omalla autollani satamaan, sillä laivaan ja sieltä sitten itse kisapaikalle, mutten mä todellakaan ajatellut, että Majiná alkaisi jotain kimppakyytejä ehdottelemaan.

Tuijotin naista kulmat koholla ja se katsoi mua sen näköisenä, että odotti jonkinlaista vastausta.
“Oikeasti?” ähkäisin.
“Oikeasti”, Majiná nauroi.
“Kyllä se käy. Mä varmasti pääsen Auburnin rekassa takaisin Suomeen, mutta joo…” änkytin erittäin hämmentyneenä.
Majiná hymyili leveästi ja lempeästi.
“Hienoa, se on sitten sovittu. Minä laittelen sulle viestiä lähempänä ajankohtaa”, nainen nyökkäsi ja lähti sitten Tea-hevosensa kanssa jatkamaan matkaa jonnekin.
“Mitä hiivattia?” pihahdin Vilalle, joka puolestaan keskittyi hamuamaan turvallaan mun päänahkaa verhoamaa pipoa.

Oliko Pocahontas just ehdottanut yhteistä hyttiäkin?
Siis kaiken muun kummallisuuden lisäksi. Minä ja se (+ Tea) mentäis yhtä matkaa Ruotsiin?
Ei se mua tietenkään haittaisi! Mietin vain naisen motiiveja noin niin kuin muuten, koska sehän mun tietojen mukaan oli parisuhteessa sen jonkun Dochasin (?) kanssa ja nyt oli haluamassa mun kanssa samaan hyttiin?
Aikuisiahan tässä toki oltiin, joten eihän se yhteinen hytti erillisine sänkyineen mitään merkannut, mutta.. Mitä?!

“Anton!” Isabellan ääni kantautui jostain mun korviini ja pyöräytin mustan tamman ääntä kohti.
“No?”
“Rasmus lähtee Harringtonin kyydissä Ruotsiin täältä, joten voitko sinä huolehtia Cavasta päivän päätteeksi?” Isabella kysäisi.
No, tämäkin vielä.
“Voin”, nyökyttelin ihan jo senkin takia etten uskaltaisi sanoa Isabellalle vastaan. Enköhän mä aina yhden Cavan saisi yöpuulle laitettua, kunhan päästäisiin Kallaan saakka kun ei Vilastakaan tarvitsisi huolehtia. Se kun lähtisi Ruotsia kohti heti, kun nää TT-osarit saadaan kisattua.

Koululuokat meni  kuitenkin nopeasti. Ja niin meni ensimmäiset esteluokatkin.
Pian huomasinkin jo istuvani Vilan selässä verryttelyalueella ja kohta joku komensi meidät valmistautumaan esteille.
Mustat korvat näköpiirissäni pyörähtelivät silkasta innostuneisuudesta ja sen perusteella jo tiesin, ettei meiltä tänään tulisi ainakaan vauhtia puuttumaan.  Kunhan nyt päästäisiin rata (ja mahdollinen uusinta) läpi nopeasti ja ilman virhepisteitä…

Ei me tultu tänne ainakaan häviämään!

07.05.2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Oinas 7.5.2020
Ahdistava olotila iskee johonkin aikaan päivästä ja silloin pinnasi on vaarassa kärähtää ilman mitään ennakkovaroitusta. Vapauta itsesi tähän päivään liittyvistä ennakko-odotuksista jo aamulla niin saatat jopa välttyä pinnan paukkeelta.

"Moi Anton!" kuului Sarahin iloinen ääni selän takaa juuri kun olin avaamassa Auburnin hepparekan ovea kömpiäkseni sisään kantamuksieni kanssa. "Pääsit perille sinäkin."
"Huomentapäivää", haukottelin makeasti ja väläytin nopean hymyn. "Pääsin joo."
Olihan se matka Kallasta Ruotsiin ollut pitkä. Vaikkei mua olis välttämättä hirveästi harmittanut, vaikka olis ollut pidempikin, koska hyvässä seurassa oli leppoisaa matkustaa ja aika tuntui menevän liiankin nopeasti.

"Mites täällä on mennyt?" kysäisin ja nykäisin oven auki.
"Siinä kai se", Sarah huokaisi syvään ja tunki itsensä edeltäni sisälle rekkaan, jossa joku vielä kuorsasi. Harringtonin pää näkyi pilkistävän peiton alta ja vanha viina tuoksahti sieltä suunnasta. Teki mieli ihan pirruuttani istahtaa siihen sen viereen ja karjaista korvaan jotain krapulasta. Mutten jaksanut. Ajattelin ottaa itsekin pienet tirsat ennen kuin lähtisin Vilaa moikkaamaan.

Petipaikat näyttivät kaikki enemmän tai vähemmän käytetyiltä, joten päätin kömpiä ohjaamon yläpuolella olevalle pedille silläkin uhalla että iskisi jonkinsortin ahtaanpaikankammo siellä pikkuruisessa tilassa.
Kurkistin reunan yli nähdäkseni Sarahin istahtaneen alapuolellani olevalle penkille.
"Mahut sinäkin tänne", virnistin nostellen kulmakarvojani paljon puhuvasti. Kunhan kiusasin, en mä nyt tosissani ollut. ehkä.
"Älä unta näe, Seljavaara", Sarah pudisti päätään hymyillen ja vilkaisi sitten Robertin suuntaan varovaisesti.
Yritin vääntää kasvoille jotain surullista koiranpentuilmettä, mutta asennon takia veri pakkautui ihan väärään päähän ja näytin todennäköisesti enemmän vatsavaivaiselta bulldogilta.

Väännyin siis parempaan asentoon ja selailin hetken somea. Robertin punkasta kuului epämääräistä ähinää ja kolahdus.
"Se elää", huikkasin Sarahille, joka tietojeni mukaan istui edelleen alapuolellani eikä näin ollen ollut syypää Robertin puhinalle.
Jossain vaiheessa brittiläinen peittomytty oli siirtynyt pöydän ääreen ja totta kai mun oli pakko naljailla Robertille ihan pikkuisen.
Ei käynyt kyllä kateeksi yhtään!

Väsymys oli haihtunut, joten Sarahin ehdotettua esteluokkien seuraamista, kömmin alas pedistäni ja ajattelin et samapa tuo oli niitä lähteä katsomaan. Näkisinpähän The Kisakentän, jolle pääsisin huomenna itsekin kisaamaan.

Robertin ilta oli ilmeisesti ollut erittäin riehakas. Enkä nyt tarkoita mitään vanhan viinan tuoksua vaan sitä jäätävän kokoista fritsua mikä loisti sen kaulasta.
Ensimmäiseksi ajattelin asialla olleen mahdollisesti Sarah, mutta naisen ilme oli ihan yhtä yllättyneen huvittunut kuin minunkin, joten tuskin ne olivat muistelleet vanhoja...
Joku samassa rekassa yöpyvä? Kiia? Nita? Martta?! Tuskinpa... Eikä mulla kyllä ollut hajuakaan, ketä kaikkia tuolla rekassa nukkui.

Saipahan Harrington kuulla kettuilua krapulan lisäksi tuosta jäätävästä fritsusta.
"Haluatko hammastahnaa tohon? Kauluspaidan? Sarahilla varmasti on kunnon meikkiarsenaali millä peittää toi! Voit viedä vaikka samalla seuralaisellesi näkkäriä. Harmi kun se Jesse tulee vasta perjantaina, olisit voinut pölliä siltä sen tytöltä tutin tai purulelun sille sun seuralaiselles ettei sua tarvi syödä."
"Shut up."
"Vai tapasitko Edward Cullenin? Vai mikä se Twilight-tyyppi oli. Liikkuuko Hannabyn linnassa oikea vampyyri?! Onneksi selvisit sen kynsistä."

Jep, väsymys oli vaihtunut eräänlaiseksi hepuliksi. En kai mä muuten olis kehdannut Robertille naljailla... Kovin paljoa ainakaan.

Hyvänlaatuinen hepulikepuli kuitenkin vaihtui ahdistuneeksi hepuliksi esteratsukoita katseellani seuratessani. Kenttä näytti jäätävän kokoiselta, esteet vähintään kaksi kilometriä korkeilta, ratsukot vetivät mielestäni melkein MM-kisojen tasoisia suorituksia...
En mä kuulunut tonne. Tekisin itseni aivan naurunalaiseksi "taidoillani", häviäisin ihan varmasti jos nyt edes hengissä pääsisin radalta ulos.
Ehheii, kyllä mä nyt menisin ja ilmottaisin Isabellalle etten osallistu. En uskalla! Ihan oikeasti, Seljavaaralla meni kyllä nyt pupu niin syvälle pöksyyn että sen elikon korvat hipoi kitalakea.

Mitä helvettiä mä olin ajatellut, kun olin ilmottautunut tänne?! Ihanko oikeasti olin maksanut itseni kipeäksi kahdesta startista ihan vain sen takia, että pääsisin nolaamaan itseni kirjaimellisesti kaiken kansan edessä!?

Enhän mä pärjännyt edes Tie Tähtiin-kisoissa! Ja vaikka sielläkin oli taitavia ratsukoita, niin olihan se pikkuisen eri kaliberia kuin nää kansainväliset estekisat. Jos TT:ssä olin aina jossain tuloslistojen puolessa välissä niin mitä täällä sitten?! Häntäpäässä! Jos edes listoille pääsisin muuten kuin siellä ihan lopussa, missä luki hylätyt ratsukot.

"Yhm, menen Vilan luo", mutisin Sarahille ja luikin pois paikalta.
Siellä se tamma oli missä pitikin ja ehkä vähän rauhoituin kun sen näin.
"Se on ollut ihan oma itsensä", Isabella ilmoitti. En ollut edes huomannut tuota lyhyttä naista ennen kuin se oli pölähtänyt jostain viereeni.  Mitäköhän Isabella tuolla tarkoitti? Että Vila oli ollut aivan hölmön energinen vai ehkä kuitenkin tottelevainen sekä rauhallinen? Tottelevainen, mutta liian vauhdikas?
Millainen Vila oli kun se oli oma itsensä?! Jestas, enhän mä voisi osallistua yhtään mihinkään kisaan enää ikinä kun en edes vuokrahevostani tuntenut, vaikka olin sen kanssa ollut tekemisissä kohta kaksi vuotta!!

"Voisit käydä sillä nurmikentällä ratsastamassa", Sokka totesi. "Valmistelevaa ratsastusta huomista varten."
Sitten se lähti johonkin enkä ennättänyt ilmoittaa sille etten olisi osallistumassa huomenna mihinkään luokkaan. Noh, etsisin Isabellan käsiini myöhemmin.

Onneksi olin ollut viime vuonna Verneri Kaajapuron kanssa täällä, joten tiesin missä oli nurmikenttä. Tai ainakin oletin sen olevan siellä missä viimeksikin ja olin (kerrankin) oikeassa.
Olin käynyt vaihtamassa ratsastukseen soveltuvat vaatteet rekassa ja nyt istua tönötin Vilan selässä siellä kentällä. Oli siellä toki muitakin, mutta sepä ei ollut mikään ihme.
"Oot kunnolla", mutisin Vilalle, kun sen korvat tanssahteli päässä vähän joka suuntaan. Välillä ne kävivät niskassa jos ei joku hevonen neidin mieleen ollut, mutta noin niin kuin muuten se oli.. Noh, oma itsensä.

Virtaahan sillä oli. Isabella oli kyllä sanonut, että oli liikuttanut sitä joka päivä, mutta sillä hetkellä tuntui kuin olisin istunut jonkinsortin ruutitynnyrin päällä.
Kieltämättä alkoi vtuttaa jo ja teki mieli nykäistä kunnolla ohjista, hypätä alas selästä ja päästää tamma lähtemään omin neuvoin vaikka Kiinaan.
Mutten sitä tehnyt. Ei se Vilan vika ollut että sen selässä istui semmonen tampio, joka ei tuntunut osaavan yhtikäs mitään.

Sillä hetkellä kyseenalaistin Ruotsin lisäksi myös Tie Tähtiin-kisat, Kalla CUP-mittelöt ja koko ratsastajan urani.
Vila meni niiiiiiiin hukkaan mun kanssa. Ehkä olisi parempi lopettaa koko touhu? En osallistuisi Tie Tähtiin-finaaliin, en huomenna saati lauantaina täällä Ruotsissa mihinkään luokkaan, en ilmottautuisi Auburnin kisoihin... En Ruunaankoskelle... En mihinkään!
Ilmottaisin vain Isabellalle, että mun ja Vilan vuokraustaival oli tässä ja mä lähtisin etsimään jonkin sellaisen harrastuksen, missä mä olin hyvä.

Mutta kun en ollut hyvä missään. Muuta kuin kaljan juonnissa. Ja naisten häätämisessä pois elämästäni.

Ja joku perkeleen pikkukivikin oli kengässä. Teki mieli repiä koko saapas pois jalasta ja viskata se vaikka noiden pirun kirsikkapuiden oksille roikkumaan. Olisipaha ihmisille ihmettelemistä kun siellä ärsyttävän pinkkien kukkasten joukossa töröttäisi yksi perkeleen saapas pikkukivineen.

Vila aisti mielialani ja käyttäytyi sen mukaisesti. Eli huonosti. Tai no, ei huonosti vaan jännittäytyneesti.
Nyt Seljavaara, ryhdistäydy! Ja käyttäydy itsekin.
Melkein käyttäydyinkin, mutta kun joku ratsukko oli rynniä meidän yli, saatoin hienotunteisesti käskeä niitä suksimaan vittuun.
Toivottavasti se oli joku ulkomaalainen, joka ei ymmärtänty suomenkieltä.

Vietin pitkän tovin Vilan jabakarsinassa liikutuksen jälkeen. Ihan muuten vain.
Vaanilan  Penna olisi  voinut sanoa muutamankin sanan karsinassa istumisen turvallisuudesta, mutta aivan sama. Eipä näkynyt Pennaa täällä...
Jossain vaiheessa Vila tuli ja painoi turpansa syliini. Hymähdin pikkuisen ja silittelin sen päätä.
"Hyvä tyttö", huokaisin.

Pöljähän mä olisin jos lopettaisin hevosharrastuksen. Oli mulla yks hyvä syy jatkaa sitä: Vila nimittäin.
Ei meistä (minusta) ehkä mitään olympiatason kisaajia tulisi, mutta tarviko kaikista tulla?
Ei.

08.05.2020
#hanamiweek #tietähtiin2020

No, en minä nyt kuitenkaan perunut osallistumistani. Olin tänne asti tullut, joten pakkohan se oli radalle lähteä enkä mä loppupeleissä mikään luovuttaja ollut, vaikka välillä niin uhosinkin.

Oli lämmin päivä. Kuuma suorastaan.
Musta kisatakki tuntui siinä auringonpaisteessa paksulta toppatakilta ja jo verryttelyalueella hiki valui selkää pitkin.
Kuuma oli varmasti Vilallakin, muttei se sen lennokkaita askelia hidastanut tippaakaan.
Mä yritin olla hermoilematta liikaa ja keskittyä ratsastukseen. Jos olisin ihan pissi sukassa, menisi meidän suoritus todennäköisesti erittäin päin ahteria.
Tai no, saattaisihan se mennä muutenkin. Meikäläisen tuurin tuntien.

Onneksi me startattiin jo neljäntenä, joten ei jäänyt aikaa panikoimiseen. Olisipahan tämäkin nöyryytys nopeasti ohi ja pääsisin murjottamaan rekkaan loppupäiväksi.

Ei. En päässyt rekkaan murjottamaan.
Ei ollut edes mitään syytä murjottaa! Jumaliste.
Olin ottanut tavoitteeksi päästä rata läpi ilman irronneita raajoja ja se me tehtiin. Kaksi kertaa. Ilman virhepisteitä.
Vila oli huippu! Paras. Enkä minäkään ihan surkea ollut.

Meidän ensimmäinen startti 125cm-luokassa, ensimmäinen ulkomailla ja noh, ensimmäistä sijaa ei tullut, mutta toinen sija!
Meni tovi jos toinenkin käsittää, mitä just oli tapahtunut ja vaikka moni mua onnittelikin, en saanut sanakaan suustani.
Mitä hittoa?!

Olipa vain hyvä etten luovuttanut!
Huomenna vielä kun vedettäisiin samaan malliin niin voisin olla erittäin ylpeä itsestäni.

"Oot paras", taputin mustan tamman kaulaa ties monettako kertaa, kun olin laskeutunut sen selästä ja lähdin haahuilemaan kohti jaba-aluetta.
"Anton Seljavaara?" joku tutun oloinen nainen ilmestyi eteeni kynän ja lehtiön kanssa.
"Joo?"
"Minja Jaakkola, toimittaja. Onnittelut toisesta sijasta", se sanoi ja ojensi kätensä. Minä tartuin siihen, kiittelin ja pieni ratas pääni sisällä raksutti hetken ennen kuin tajusin missä olin naisen nähnyt: Tie Tähtiin-kisoissa.

Siinä se kyseli miltä nyt tuntui ja mitäpä sitä kieltelmään? Hyvältä tietenkin.

"TT-kisoissa menestystä on saanut odotella, mutta täällä kisat aukesivat hienosti toisella sijalla. Sopivatko isot areenat paremmin ratsulle, vai onko yhteinen sävel kisakautta ajatellen vasta löytynyt?" Minja jatkoi uteluaan meidän harppoessa kohti tamman karsinaa.
"Öhm... Jaa, en tiedä", mutisin. Minja tuijotti mua kysyvästi. Mä olin aivan surkea haastateltava. En mä osannut tommosiin kysymyksiin vastata!
"Mistä luulet johtuvan ettei teillä Tie Tähtiin-kisoissa ole kovin kummoisesti mennyt?"
"Ratsastajasta", vastasin olkiani kohauttaen.
"Ratsastajasta?"
"Niin."

Nakkasin kypärän johonkin tavaravuoren päälle, hiostava kisatakki päätyi samaan kasaan ja ryhdyin riisumaan Vilan varusteita.
Minja ei kuitenkaan jättänyt mua rauhaan. Siinä se seistä tönötti edelleen ja jatkoi uteluaan Tähti-kisoista naputtaen kynällään lehtiön kulmaa. Ärsyttävä naputus... Teki mieli ihan kysyä eikö nuo tommoset muistiinpanovälineet ole jo vähän vanhan aikaiset.
"Kuka tai ketkä ovat mielestäsi kovimmat vastustajat tulevassa finaalissa?" nainen kysäisi.
"No.. Jaa. Ellie tietenkin, mutta se nyt on samassa joukkueessa joten sen pärjääminen minua paremmin ei haittaa", mietiskelin takaraivoani rapsutellen ja väännyin satulan kanssa naisen ohi.
"Salma... Se Lily... Majiná", luettelin sitten ja viimeisen nimen kohdalla pieni hymy käväisi kasvoilla.

"Mitä luulet, miten teillä tulee menemään finaalissa?"
"Ei mitään hajua."
"Voittoa kuitekin lähdet tavoittelemaan?"
"Eikö meistä kaikki? Mut katotaan nyt..." huokaisin.
Minja raapusteli muistiinpanoja ylös, kiitteli sitten ajastani, toivotti onnea tulevaan ja lähti etsimään seuravaa uhria.

Pudistelin päätäni huvittuneena ja jatkoin sitten Vilan hoitamista.
"Paskat jostain Tie Tähtiin-kisoista", mutisin näpräten käsissäni olevaa ruusuketta ja hymyilin leveästi. Vaikka myös TT-kisoissa pärjääminen olisi varmasti tuntunut hyvältä, tää tunne oli jotain paaaaaaaljon parempaa.

Vila nuokkui karsinassaan eikä korvaansa letkauttanut höpinöilleni. Jumituin katselemaan tamman torkahtelua ennen kuin tajusin haisevani ihan järkyttävän pahalle, joten suihkuun ja äkkiä.

09.05.2020
#hanamiweek

Katsahdin taivaalle, jolle oli kertynyt erittäin tummia pilviä ja jostain kaukaisuudesta kuului kumeaa jyrähtelyä.
Eilen oli ollut tukalan helteinen päivä, joten eiköhän se ollut ihan odotettavissa, että ukkonen sieltä tulisi jossain vaiheessa.

Toivoin, ettei se iskisi niskaan silloin, kun mun ja Vilan oli määrä hypätä esteitä, mutta aina sai toivoa.
Tietenkin se taivas repesi, kun olimme lähteneet radalle. Vettä huljahti niskaan kuin saavista kaatamalla, muttei tässä nyt sokerista oltu kumpikaan, joten anti mennä vaan.
Ei tarvinnut miettiä kasvoille leviävää meikkikerrosta, koska, yllätysyllätys, en sellaisia pakkeleita käyttänyt (ellei lasketa yhtä iltaa, jolloin Aliisa oli ihan väenvängällä halunnut meikata minut).
Ihan tarpeeksi oli vaikea nähdä eteensä niiden vesipisaroiden takia ja jos siinä olis vielä joku ripsarimöhmö silmissä ollut, niin ei olis tullut lasta eikä p....

Eipä meidän suorituksesta tullut mitään muutenkaan.
Ukkonen paukahti ihan lähellä, Vila säikähti ja pukitti, mä yritin pysyä selässä ja onnistuin siinä kyllä, mutta tamman äkillinen liike sai mut pompahtamaan ylös satulasta ja iskin sitten, noh, arvaatte varmaan mitkä, satulan etukaareen oikein makeasti.
Aiiii jumanketunlauta!!

Yritä siinä sitten ratsastaa säikähtänyt hevonen esteiden yli kunnialla, kun sukukalleuksiin sattui niin paljon että melkein itketti.
Mutta kyllä me rata läpi päästiin ilman hylkyä, vaikka olin jo viheltämässä pelin poikki pelkästään kepeksieni takia.

Kuusitoista virhepistettä sieltä tilille kilahti, joten ei toivoakaan, että olisi meillä asiaa hakemaan minkään näköistä ruusuketta sillä kertaa.
Jos ei olisi alapäätä jomottanut niin maan perhanasti, olisi ehkä tämä suoritus voinut kasvattaa vähemmän sattuvan tatin otsaan. Eilinen oli mennyt niin loistavasti ja ehkä olin vähän soitellen sotaan lähtenyt ajatuksena, että kyllä me tänäänkin pärjättäisiin yhtä hyvin.

Ensi kerralla laittaisin itselleni munasuojukset! Ne kyllä näkyisivät kireistä kisahousuista kilometrien päähän, mutta siinäpä olisi ihmisille mietittävää et mikä siellä pullotti...

14.05.2020
#tietähtiin2020
1. Treeni hevosen näkökulmasta

Sieltä se taas tulla lontosteli riimunnaru olallaan minua kohti. Vaikka tuota miestä oli ihan kiva nähdä niin en kyllä tehnyt elettäkään, että olisin suinpäin juossut sen luo. Tulkoot hakemaan jos kerran johonkin pitäisi lähteä. Tää heinäkasanjämä mun edessäni oli paljon mielenkiintoisempi kuin lähestyvä kaksjalkainen.
Kiltisti kuitenkin nostin turpani sieltä heinistä, kun miesihminen tuli luokseni ja annoin ottaa minut riimunnarun toiseen päähän, mutta pakko...saada...vielä...vähän heinää.
"Älä kehtaa", blondi ukkeli mutisi ja nyki narusta, joten oli aivan pakko nostaa turpa sieltä maasta ylös ja huokaista pettyneenä.
Luimistin Kamille, joka käytti tilaisuuden hyväkseen ja ampaisi MINUN heinien kimppuun heti, kun olin päässyt vähän kauemmas. Nulikka.

Muttei auttanut muu kuin kävellä tuon pitkän kaksjalkaisen perässä talliin ja siellä se sitten puunasi kuontaloni kuntoon, nakkasi varusteet niskaan ja talutti kentälle.
Takana oli piiiiiitkä matka johonkin Ruotsiin ja sen takia oltiin pari päivää otettu vähä rennommin, joten meinasin revetä liitoksistani kun tajusin, että nyt pääsee taas hyppäämään kunnolla.

Mies selässäni tuhisi ja puhisi, kun olisin halunnut paahtaa esteiden yli harja putkella.
"Raaauhallisesti", se ähisi kun päätin olla välittämättä sen pidätteistä sekä ympyröille vääntelemisistä. Mutta kun olin vain niin innoissani.
Olisin toki voinut nakella takapuoltani ilmaan ja näin karistaa tuon ylimääräisen painon selästäni päästäkseni hyppäämään, mutta ajan saatossa olin oppinut siihen ettei se kannattanut. Ihmisille tuli vain paha mieli siitä ja kyllähän minä noita kaksjalkaisia sen verran kunnioitin, etten niitä tieten tahtoen halunnut kiusata.

Olisin silti mieluummin halunnut mennä esteeltä toiselle niin lujaa kuin jaloistani pääsisin! Ja minähän kyllä pääsin lujaa!
Mutta kun piti kuunnella ratsastajaa jaadajaadajaa... Vastavuoroisesti ne toki kuunteli minua, mutta olivat kuitenkin loppujen lopuksi pomoja. Yhteistyötä hei.

"Voisit sunnuntaina mennä yhtä hyvin kuin silloin perjantaina Ruotsissa", mies höpötteli.
"On kuitenkin Tie Tähtiin-finaali ja haluaisin pärjätä", se jatkoi.
Pärjättäisiinhän me, mikäli toi ihminen antaisi minun määrätä tahdin. Mitä väliä jos muutama puomi tippuisi matkan varrelle? Pääasia että oli kivaa!
Mutta kun ilmeisesti niitä puomeja ei saisi tippua. Enkä saisi hyppiä esteitä oman pääni mukaan vaan oli kuulema tietty rata, mitä piti noudattaa.
Tylsää...

Kyllä me todellakin voitettais kaikki ihan 100-0 mikäli minä saisin määrätä tahdin, reitin eikä olisi mitään väliä vaikka muutama puomi alas kolahtaisi.
Ehkä minun pitäisi näyttää se tuolle miehelle sunnuntaina siellä jossain Hallavassa? En välittäisi yhtään sen pidätteistä, menisin niin lujaa kuin kavioistani pääsisin ja hyppäisin esteet minun mielestä järkevässä järjestyksessä.
Ja kun me sitten voitettaisiin, niin se tajuais, että mä osasin kyllä nää jutut. Ei tarvitsisi sen stressata niin mahdottomasti.

17.05.2020
#tietähtiin2020
2. Sivuhahmon näkökulmasta: Paula kertoo

Anton näytti keskittyneeltä mustan tamman selässä enkä voinut olla kääntämättä huuliani vähän sellaista haikean ylpeään hymyyn.

Olin luvannut pojalle, anteeksi, miehelle tulla katsomaan Tie Tähtiin-finaalia ja siellä minä nyt istuin. Kisakatsomossa muiden joukossa.
Olin minä toki käynyt muutaman sanasen Antonin kanssa vaihtamassa, mutta tuo aikuiseksi kasvanut pikkupoika oli ollut lyhytsanainen, niin kuin aina ja vähän hermostuneen oloinen, joten en häirinnyt miestä sen enempää. Sillä oli omat kuvionsa eikä vanhan ratsastuksenopettajan läsnäoloa kaivattu.

Anton oli ollut noin kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran oli tallille ilmestynyt, noussut welsh cob-ruunan selkään ja siitä se hevosharrastus oli sitten lähtenyt käyntiin. Otin Antonin vähän niin kuin siipieni suojaan lellikkilapsekseni, sillä näin että pojassa oli potentiaalia ja senkin takia, ettei pienen kylän tallilla poikia hirveästi näkynyt, joten halusin tukea hänen harrastustaan mahdollisimman paljon.

Viisi vuotta sitä kesti, Anton kisasi puoliveri-Haisulla muutaman kerran hyvin tuloksin ja salaa olimme miehen vanhempien kanssa keskustelleet siitä, että saattaisin vaikka Haisun heille myydä pilkkahintaan.
Mutta sitten kävi niin kuin usein nuorten kanssa kävi: murrosiän myllerrykset keikautti kupin nurin, hevoset muuttuivat yhtäkkiä ”tyhmiksi” ja mielenkiinto keskittyi moottoriajoneuvoihin, kavereihin, alkoholiin sekä tietenkin tyttöihin.

Veikkaisin että samat mielenkiinnon kohteet oli Antonilla edelleen, mutta onneksi sinne sekaan mahtui jälleen myös hevoset.
Olin ylpeä tuosta räkänokkaisesta pikkupojasta! Enpä olisi silloin uskonut, että hän ihan oikeasti palaisi satulaan. Omasta halustaan… Jonkun naisen takia ehkä olisi voinutkin, mutta ainakin hän itse oli sanonut ettei hevoshommien uudelleen herättämiseen kauniimpaa osapuolta tarvittu.

Oli syy mikä tahansa, mutta siellä se Anton nyt radalla meni kauniilla ratsullaan.
Vila vaikutti erittäin pirtsakalta tapaukselta. Antonin naamasta näki, että hän kiroili päänsä sisällä, mutta hienosti se tuon mustan tykinkuulan piti aisoissa.

Antonin sanojen mukaan ratsukon TT-taival ei ole ollut kovin suurta juhlaa, mutta ei siitä ainakaan taitamattomuutta voinut syyttää.
Osasihan mies ratsastaa jo lapsena, mutta kyllä tuo blondi vuokrahevosensa kanssa oli edistynyt huimasti sitten viime näkemän. Kiitos vain Auburnille ja Sokille, mutta varastan kyllä osan kunniasta itselleni. Ilman minua ja Haisua ei tuo mies esteradalla tällä hetkellä olisi.

Tiukan kurvin jälkeen teki mieli sulkea silmät, sillä esteellä tultiin niin hätiköiden että olin jo ihan varma että nyt Vila joko kieltäytyisin tai yrittäisi hypätä huonoin tuloksin. Pahimmassa tapauksessa menisi esteen läpi eikä yli ja tiesin kokemuksesta, ettei siitä aina ihan vähällä selvitty.

Mutta yli he menivät ilman kompurointia ja saatoin huokaista helpotuksesta siltä osin.
Ruotsissa 125cm-luokan hopeasijalle ratsastanut ratsukko poistui radalta ja minun oli pakko pompata melkein samantien ylös penkiltä. Pitihän se päästä Antonilta kysymään, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo suoritus.

19.05.2020
#isbenvalkka

Kisakevät (ja eilinen krapula) oli takanapäin ja olo oli samaan aikaan niin helpottunut kuin jotenkin "tyhjä". Sai hetken henkäistä kaiken sen hälinän jälkeen, mutta silti kaipasi jotain täytettä kalenteriin ennen Kalla CUP-osareita.
Täytettä kuitenkin oli ainakin tämän päivän verran, sillä oli Isabellan valmennus.

Matildan kanssa... Joka seurusteli Jessen kanssa... Jessen, joka oli mun kaveri. Kaveri, jonka exän sänkyyn olin Ruotsissa päätynyt...
Hermostutti, sillä todellakin tunsin huonoa omatuntoa asiasta! Mitä olin nuoruudesta oppinut, niin ei kavereihin exiin koskettu. Siinä saattaisi vaikka turpaan tulla... Ja siinä menisi myös hyvä kaverisuhdekin samalla.
Onneksi herra Aroa ei näkynyt katsomossa. Oli se toki eilen viestiä laittanut, ehtisinkö Inkaa liikuttelemaan tällä viikolla koska ei itse välttämättä ehtisi isähommiensa takia ja tietenkin olin suostunut. Ihan jo sen huonon omatunnonkin takia en voinut kieltäytyä.

Olikohan Jessellä lapsia Milankin kanssa?! Ei mies kyllä ollut mitään maininnut, että sillä muitakin ipanoita maailmalla olisi Sofian lisäksi, mutta mistä sitä ikinä tietää! ... Apua...

Eilinen tequilakrapula saattoi vaikuttaa edelleen enkä aivan täydessä terässä ollut, joten ei haitannut yhtään kun nti Sokka ilmoitti, että tänään otettaisiin vähän rauhallisemmin pitkän kisarupeaman jälkeen.

Vila ei olisi halunnut ottaa rauhallisemmin. Sillä kyllä virtaa riitti! Taas...
Isabellan kyhäämät jumppainnarit ei Vilalle ongelmia tuottaneet. Sehän meinasi paahtaa innarilta toiselle ihan suin päin ja kun yli piti mennä, otti kunnon loikan niin kuin siinä olisi ollut korkeakin este.

Isabellaa ensin turhautti suunnattomasti meidän kouhottaminen, mutta lopulta sitäkin alkoi vähän hymyilyttämään se touhu.
Sen jälkeen kun niin minä kuin Matildakin olimme naisen tehtävistä kunnialla päässeet läpi, oli aika lopetella.

"Mä lupaan, että tämän jälkeen otetaan ihan rennosti viikko tai kaks", supatin Vilan korvaan loppukäyntien aikana.
Ainakin minä ottaisin. Isabellahan nyt toki liikutteli tammaansa myös, mutta... Niih...

Rennosti ajattelin ottaa myös valmennuksen jälkeen, joten Vilan hoidettuani lompsin loungeen, nakkasin ratsastuskypärän kaappiini ja suuntasin kahvinkeittimelle hiuksiani haroen.
Matildakin oli siellä ja edelleen vähän luimistelin, koska Jesse ja sen ex.

Istuin kuitenkin alas pöydän ääreen ja Tammilehto vilkaisi minua puhelimensa takaa. Se ei paljoa naureskellut, mutta nyt se ihan varmasti tyrskähti pikkuisen.
"Mitä?" ähkäisin. Tiesikö se musta ja Milasta?! Tiesikö Jessekin!?!
"Nykänen", Matilda sanoi, hörppäsi kahvia ja jatkoi puhelimensa räpläämistä.
"Täh?!"
"Joko olet reissussa ryvettynyt tai sitten vain parturin tarpeessa, koska näytät ihan Nykäseltä", violettihiuksinen nainen mutisi.
"Mitä?" jatkoin ähinääni, mikä sai Matildan pyöräyttämään silmiään turhautuneena. Hetken se naputteli puhelintaan ja ojensi kätensä pöydän yli näyttääkseen kuvaa edesmenneestä mäkihyppääjästä.
Tuijotin kuvaa kulmat kurtussa.
"En tajua..."
"Samanlaiset hiukset", nainen ilmoitti.
Tarrasin naisen käteen ottaakseni puhelimen itselleni ja hetken taistelun jälkeen sain kuin sainkin riistettyä Matildan puhelimen omaan kouraan.
"En mä sun ja Jessen seksiviestejä täältä lue", nauroin kun Matilda melkein syöksyi pöydän yli kimppuuni. Laitoin etukameran päälle omasta puhelimesta ja vertailin omaa hiuskuontaloa Nykäsen kuvaan.

Jep, olin parturin tarpeessa.

07.06.2020

Punnersin itseni Vilan selkään ja katsahdin taivaalle. Muutama pilvi siellä lipui tuulen mukana, mutta pääosin näkyi vain sinistä taivasta.

Täydellinen maastoilusää, joten kelpasi lähteä sinne parhaassa seurassa: omassa.
Vain minä ja Vil --
"Antoon!" kuului Viivin kiekaisu jostain ja irvistin Vilan korville. Käännyin katsomaan äänen suuntaan ja näin kuinka Viivi yritti nykiä Pontuksen päätä ylös vihreästä heinästä samalla kun heilutti mulle kättään.
Kun ponin pää oli ylhäällä, tyttö ratsasti luokseni oikeinkin tyytyväisen näköisenä. Minun kasvoilla ei kyllä ollut tyytyväinen ilme. Sen voin sanoa.
"Oletko menossa maastoon?" Viivi kysyi.
Valehtele!
"Joo."
Ei sitten...

"Me tullaan mukaan. Isbekin tulee", Viivi ilmoitti päättäväisesti enkä voinut estää syvää huokausta karkaamasta suustani.
Ei auttanut itku markkinoilla. Se oli sitten lähdettävä Viivin ja Isabellan kanssa maastolenkille, vaikka sata kertaa mieluummin olisin lähtenyt yksin. Tai ainakin jättänyt Viivin pois matkasta...

Viivi ratsasti Pontuksellaan meidän välissä ja kälätti koko ajan jotain.
"Lähdetkö sinäkin sinne Latviaan? Isabela lähtee."
"En."
"Mikset?"
"En mä nyt..." mutisin. En kehdannut sanoa ääneen, että vaikka salaa olin miettinytkin sinne lähtemistä, olin lopulta tullut tulokseen ettei sellaiset hienot "naamiaiset" meikäläisen juttu olleet. Mieluummin röhnöttäisin kotisohvalla boksereissani kaljatölkki kourassa.
"Tiedä vaikka olisit löytänyt tyttöystävän sieltä."
"Pyh", tuhahdin. "Ei kiinnosta."
"Seurusteletko sinä sitten jonkun kanssa? Aliisan?"
"En."
"Sarahin?"
"Mit.. EN!"
"Ootko sinä suututtanut molemmat?"
"En? Me ollaan vaan kavereita."
"Miksi? Eikö sinulla pitäisi olla jo tyttöystävä?"
Pyöräytin silmiäni ja kuulin, kuinka Isabella käski Viiviä lopettamaan minun kiusaamisen.
"En minä kiusaa. Me keskustellaan."
"Keskustele yksinäsi", mutisin niin ettei sitä kuullut kuin Vila. Minusta tuntui että olisimme Viivin kanssa käyneet tän keskustelun joskus aikaisemminkin...

Minä mitään tyttöystävää tarvinnut tai halunnut. Tinderistä löytyi välillä joku jos naisenkaipuu iski ja se riitti mulle ihan hyvin. Kunhan ne ei nyt alkaneet haaveileen jotain parisuhdetta niin kuin Kaisa...
Sitä paitsi, ei meikäläisen ns. parisuhdearvo kovin korkealla ollut muutenkaan. Varsinkin jos vertaa Auburn/Purtsila-porukkaan.
Mulla ei ollut raha lompakossa niin kuin vaikkapa Mikellä ja Jessellä. En ollut niin hyvä ratsastamaan kuin Rasmus, Lauri tai Verneri eikä minussa ollut mitään "ulkomaalaisviboja" niin kuin Robertissa ja Jonathanissa. Olin ihan tavallinen suomalainen juntti, joka ei kelvannut kuin ehkä satunnaisesti sänkyä lämmittämään...
Eikä siinä oikeastaan ollut kuitenkaan mitään vikaa. Siinäpähä olisin.

Viivi jatkoi parisuhdejuttujaan niin kuin olisi niistä tuossa iässä muka jotain tiennytkin, mutta mä suljin niiltä korvani. Oli helpompi leikkiä että olisin ollut yksin maastossa kuin ottaa osaa Viivin ja Isabellan keskusteluihin.

"Laukataan", ehdotin kun olimme taaperrelleet eteenpäin ravissa jonkin matkaa. Ei kuulunut vastalauseita, joten nostin laukan.
Ei me pitkälle päästy, kun kuulin Isabellan kiljahtavan jotain pidättämisestä ja pian jokin ruskea ohjus pyyhälsi Vilan ohi.
Pontushan se....
Vila olisi halunnut mennä ihan yhtä lujaa, mutta mä sain kuitenkin pidettyä tamman aisoissa Pontuksen kaahailusta huolimatta.

Viivi sai kuin saikin lopulta poninsa pysähtymään ja jäi odottamaan meitä aikuisia vähän matkan päähän. Oli sentään pysynyt satulassa, pisteet siitä...
"Mikä kesti? Me voitettiin!" Viivi puuskutti tekopirteästi.
"Ei todellakaan ollut mikään kisa!" Isabella motkotti, jolle Viivi vain hymähti mutisten jotain huonosta häviäjästä.
"Joo, eiköhän mennä ihan rauhallisesti loppumatka", huokaisin. Vaikken Viivistä hirveästi välittänyt, halusin kuitenkin sen pääsevän ehjin nahoin tallille saakka.


Helpottunut huokaisu pääsi ilmoille, kun vihdoin olimme päässeet takaisin Auburnin pihaan ja vielä isompi helpotushuokaus pääsi, kun Viivi lähti poninsa kanssa pois näköpiiristä. Ei minulla periaatteessa mitään tyttöä vastaan ollut, mutta olin kyllä saanut siitä tarpeekseni sen päivän osalta...

Tai niinhän mä luulin. Vilan hoidettuani löysin Viivin sekä Isabellan loungesta enkä kääntynyt kannoillani takaisin tulosuuntaan.
Olisi ehkä pitänyt.
"Anton, sinähän asut myös Murronmaalla? Pääsisikö Viivi sinun kyydillä kotiinsa?" Isabella kysäisi.
Ei!?
"Okei... Joo. Käy..."
Viivi hihkaisi jotain italiaksi ja veikkaisin sen tarkoittaneen jotain iloista/positiivista. Mun ilme ei ollut kyllä kovin iloinen, mikä sai Isabellan käännähtämään selin minuun ja nytkähtävistä hartioista päätellen sitä taisi huvittaa suunnattomasti kohtaloni toimia Viivin kuskina.

21.06.2020

"Sinusta ei eroon pääse sitten millään?" kuului tuttu ääni selkäni takaa.
Pyörähdin nopeasti ympäri ja liikkeen voimasta meinasi sylissäni olevat Vilan kisasuojat lennellä pitkinpoikin.
Katseeni rekisteröi Majinan iloiset kasvot ja sain kuin sainkin ölistyä jonkinlaisen tervehdyksentapaisen naiselle alkuhämmennyksestäni toivuttuani.
"Sinäkin täällä?" naurahdin. En ollut hetkeen Majinaan yhteyttä pitänyt, joten ei mulla ollut hajuakaan että sekin olisi täällä.
Norjassa.
Shelyesissä.
Summerloverissa... Sommerlovessa. Sommersolvervissa.

Ei minunkaan pitänyt olla siellä.
Alunperin olin ajatellut viettää juhannukseni yksiössä pelkät bokserit jalassa napaani kaivelemassa ja kaljaa juomassa, mutta sitten kuitenkin päättänyt lähteä Sarahin ja Isabellan mukaan Norjaan.
Tai no, ehkä se oli Sarah, joka oli mut melkein pakottanut lähtemään mukaan. Tai ehkä se oli sittenkin Isabella, joka hanakammin patisteli mua osallistumaan Vilalla näihin norjalaisiin esteratsastuskisoihin?

Eikä siksi, että ihan välttämättä halusivat juuri minut mukaansa, vaan siksi etteivät joutuisi kahdestaan lähtemään. En mä tiedä mikä niiden kahden välillä oli, mutta jotain pientä jännitystä (ei sellaista ...harmi) olin aistivani. Olihan se Sarah toki menny ja suuteloinut Sokkaa sillo white partyissa, että liekkö nihkeys kaksikon välillä johtuvan siitä?
Mene ja tiedä.
Joka tapauksessa siellä me oltiin kolmistaan.

Majiná vain nyökytteli ja selitti jotain, mutten mä oikein osannut mitään vastata. Tuijotin sitä vain pöllämystyneenä, nyökyttelin takaisin ja mietin, että olihan täällä muitakin tuttuja. Salman olin nähnyt, jotain hallavalaisia ja Alexander Rosengård oli myös vilahtanut näköpiirissä.
Kylläpä nyt Aliisaa varmaan harmittaisi kun kuulisi, että A.R. oli täällä myös... Tai sitten ei. Sillä kun oli se uusi heilasteltava, niin tuskin siinä mitkään Aleksanterit paljoa painoi. En minäkään painanut...
Mutta se siitä. Ei tuntunut missään! Vieläkään.

"No, mutta onnea matkaan. Toivottavasti tällä kertaa teidän nimi on meidän jälkeen", Majiná toivotteli hymyillen, kosketti kevyesti käsivarttani ja meni menojaan. Jäin seisomaan siihen tumput suorina rutistaen Vilan suojia rintakehää vasten ja meinasin huikata naisen perään, että saahan sitä aina toivoa.
Mutten kehdannut.
Tai no, ehkä olisinki kehdannut. Tuskin se siitä olisi suuttunut? Kyllähän me tunnettiin jo sen verran hyvin kuitenkin, että pientä vitsiä saattoi heittää... Mehän oltiin matkattu Ruotsiinkin samassa kyydissä ja nukuttu samassa hytissä, joten ei voinut välttyä tutustumiselta.

"Öhöm, maa kutsuu Seljavaaraa. Meinasitko vain seisoa siinä vai laittaa ne suojat jalkoihin?" Sarahin ääni keskeytti mietiskelyni ja Majinán perään tuijottamisen.
"Täh?"
Sarah huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään huvittunut ilme kasvoillaan ennen kuin nykäisi suojat otteestani.
"Minä laitan. Saat haaveilla rauhassa", Reyes naurahti kyykistyessään mustan tamman jalkoihin. Tunsin kevyen punan nousevan kasvoilleni ja se vain syveni, kun huomasin Isabellan hillityn uteliaan katseen minussa.
"Mä mitään haaveile", yskähdin.

Jos ei nyt lasketa ikuisia haaveita lottovoitosta sun muista.
Olisihan se myös mahtavaa pärjätä ratsastuskilpailuissa, mutta....

Noh, sanotaanko vaikka näin ettei tullut musta tänä viikonloppuna lottovoittajaa. Eikä tämän päiväisten suoritusten perusteella mua voisi uskoa vakavasti otettavaksi esteratsastajaksikaan...

Vtuiks meni.
Ehkä olin unohtunut "haaveilemaan" omiani sinne satulaan ja oltiin 110 sentin esteillä viimeisiä.  Vilakin hermostui minun tohelointiin ja kaahotti eteenpäin takapuoltaan esteiden välillä nostellen.
Hienosti meni, Seljavaara.
Ajattelin skarpata meidän ns. viralliseen luokkatasoon (120cm), mutta yritykseksi jäi. Sija 16/19...
Mutta hei, me oltiin sentään Vilan kanssa Majinán ja Tean edellä tuloslistoilla!

"Ens kerralla paremmin", Sarah yritti jotenkin lohdutella, kun turhautuneena rapsuttelin Vilan otsaa kisatohinoiden jälkeen.
"Saapa nähdä", huokaisin.
Kylläpä kyrsi! En tajua mikä siinä oli... Ensin meni tosi hyvin (esim. Ruotsi, TT, Inkan kanssa Ruunaankosken kisat) ja sitten alkoikin semmoinen alamäki, että oli siinä ahteri kipeänä sitä mäkeä alaspäin laskiessa ilman pulkkaa tai muita laskuvälineitä...
Ja tiesin, että tää alamäki jatkuisi varmasti hamaan tulevaisuuteen saakka.

"Kovasti vain treeniä Power Jumpia silmällä pitäen", Isabellakin totesi.
"Mmhmm", mutisin. Niin, olin sitten luvannut harkita osallistuvani siihenkin sirkukseen sen jälkeen, kun Isabella oli tiedustellut olisinko halukas osallistumaan.
Halusin. Ja en halunnut.

Vila puhalteli lämmintä ilmaa sieraimistaan käsivarttani vasten.
Se nyt varmasti olisi ihan huippu siellä Power Jumpissa jonkun toisen kanssa, mutta olihan se kuitenkin "minun" hevonen, joten pakkohan mun sinne selkään oli kiivetä.
Kuka tietää, tulisiko mulla jatkossa edes olemaan mahdollisuuksia osallistua PJ:n kaltaisiin mittelöihin, joten tilaisuuteen oli tartuttava.
Sitä paitsi, jonkun oli aina oltava se viimeinen.... Vaikka sitten minun.

25.06.2020
#kesäpäivänseisaus

Inkan kanssa kisat oli mennyt niin kuin oli, mutta vielä oli edessä The Luokka: Vila ja 120cm.
Toivoin todella, että nyt menis paremmin kuin Norjassa niin ehkä uskaltaisin ihan oikeasti osallistua Power Jumpiin...

"Onnea matkaan", paikan päälle tiensä löytänyt äiti toivotteli. Se olisi huomenna lähdössä käymään Helsingissä, tulisi illalla takaisin ja lähtisimme maanantaiaamuna samaa matkaa kohti kotiseutuja. Tarvitsin pientä "taukoa" näistä seuduista ja sen ihmisistä...
"Kiitti", mutisin pienesti hymyillen, kun painoin kypärän takaisin päähäni ja valmistauduin lähtemään verryttelyyn.
Oli kyllä kiva, että äiti oli päässyt kerrankin katsomaan minun kilpailuja, mutta kai se loi omanlaisensa paineen pärjäämisen suhteen. Tai no, ainahan mä jonkun syyn löysin, et miksi piti panikoida vähän enemmän kuin normaalisti.

Päätin kuitenkin lopettaa turhan murehtimisen. Jos halusin pärjätä niin sitten piti keskittyä ratsastamiseen eikä miettiä jonninjoutavuuksia.
Vilan vireystila oli kyllä muutenkin taas sellainen, että parempi todellakin pysyä skarppina siellä selässä tai olisin pian ihmettelemässä menoa maankamaralla takapuoli hellänä...

Onneksi tamma ei kuitenkaan aivan hölmöpöllöksi heittäytynyt, joten radalla pysyi niin puomit kuin ratsastajakin siellä missä pitikin.
Kuten myös uusintaradalla ja voin sanoa, että oli kyllä leveä hymy kasvoilla kun ratsastin sieltä ulos. Aika toki olisi ollut voinut parempi, mutten todellakaan ollut pettynyt neljänteen sijaan. Sinne jäi kauas taa Elliet, Heidit, Merikannot, Oskarit, Jusut ja Matildat. Sekä Majina, joka käväisi onnittelemassa hyvästä suorituksesta kisapäivän päätteeksi.

"Hienosti meni!" äitikin ilakoi hillittyyn tapaansa.
Tyytyväinen hymy pysytteli kasvoillani edelleen. Paistoi se aurinko välillä risukasaankin.
Ei ehkä kaikkein kirkkaimmin, mutta paistoi silti.

09.07.2020

Ehkä se oli tiistai-iltana lenkillä tapaamani karhu tai viesti, jossa kyseltiin missä oon viikonloppuna, joka sai mut keskiviikkoaamuna nakkaamaan tavarat Volvon kyytiin ja lähtemään ajelemaan takaisin Murronmaalle.
Jos joku kysyisi, niin sanoisin syyksi ihan vain Power Jumpin enkä kertoisi, kuinka oli tulla ämpärikaupalla sitä itseään housuun kun pusikosta oli kurkistanut nallen pää tai siitä, että Majina olisi ehkä tulossa käymään kylässä.

Power Jump oli kyllä syy, miksi sillä hetkellä luikin Auburnissa seiniä pitkin ja tarkkaillen selustaani, koska en välttämättä halunnut törmätä syyhyn, miksi olin ylipäätään vajaaksi pariksi viikoksi Kallasta "paennut" pohjoiseen.
Vaikka toisaalta, jollain oudolla tavalla halusin nähdä Aliisan.

Loungen ovella kuulostelin hetken, oliko siellä joku, vaikka kyllähän Hurun äänen olisi kuullut jo kaukaa. Jospa se oli töissä?
Tai Taijan kainalossa...

Hiljaista oli, joten uskaltauduin peremmälle. Joku outo naisoletettu istui pöydän ääressä, moikkasin sitä ja mietin, oliko se nyt niitä kesätyyppejä. Todennäköisesti.
En kyllä jäänyt utelemaan tai vaivautunut esittäytymään, hörppäsin vain lasillisen vettä ja luikin pois paikalta.
Koska ne pirun Power Jumpit olisi ihan pian, pitäisi treenata ja siihen tarvittiin Vilaa, joten ei muuta kuin kohti laidunta hakemaan uljas ratsuni talliin.

Vila ei todellakaan olisi halunnut lähteä yhtikäs mihinkään. Hyvän tovin me siinä keskustelimme, oliko soveliasta seistä kaikki neljä jalkaa kuin liimattuna laitumen pohjaan kiinni vaikka kuinka yritin nykiä riimunnarusta tammaa eteenpäin.
Lopulta meikäläinen voitti ja sain kuin sainkin hevosen liikkelle.

Voisin olettaa, että Vilakin oli saanut lomailla kaikessa rauhassa mun reissun ajan, sillä vaikka se oli laiskanpulskeasti laitumelta lähtenyt, ei se todellakaan ollut laiska enää kentällä.
Eipä oikein muuta voinut olettaakaan... Virtaa riitti niin kuin pienessä kylässä ja vaikka ajatuksena olikin ihan kevyt palautteluratsastelu heittää, oli keveys kaukana tamman spurttaillessa ihan oman mielen mukaan.

Taisi olla taas kontrolliharjoituksia luvassa mikäli sama meno jatkuisi... Huoh. Just kun sen suhteen oltiin jotenkin päästy yhteisymmärrykseen.
Onneksi oli loma, joten oli aikaa valmistautua. Kesäloman huipennus olisikin sitten siellä Ahvenanmaalla...

Veikkaisin vahvasti, etten mä 27.päivä töihin palaisi ainakaan PJ-voittajana, vaikka kuinka parhaani yrittäisin.
Voisin ottaa tavoitteeksi taas sen tutun ja turvallisen "ei olla viimeisiä".

14.07.2020

Hörpiskelin kahvia kaikessa rauhassa siinä tutulla tuolilla, mihin yleensä aina persaukseni iskin kun loungessa istuin. Ovi kävi, mutta olin niin upputunut somen ihmeellisen maailman selailuun, etten edes rekisteröinyt sitä ennen kuin tulija avasi suunsa.
"Hei... Anton!" Viljan tervehdys uppoutui tajuntaani ja nostin katseeni naiseen.
"Moi", ähkäisin yllättyneenä ja jatkoin sitten puhelimen tuijottamista.
"Mihin sä sieltä laiturilta katosit?" nainen kysäisi iloisella äänellä kaivellessaan jääkaappia. Meni hetki käsittää, että se tarkoitti laiturilla sitä saunailtaa viimeisimpien osakilpailuiden jälkeen.

Murahdin kahvikuppiini jotain epämääräistä muista kiireistä.
"Harmi. Olisit jäänyt pidemmäksi aikaa. Oli tosi kiva ilta", Vilja pälätti istahtaessaan toiselle puolelle pöytää ja vähät välitti siitä, että mulkaisin sitä ehkä liiankin pistävästi puhelimen takaa.
"Oli varmasti", huokaisin.
Hyvä että edes joillakin oli ollut kiva ilta.
Vilja mussutti eväsleipäänsä ja selitti kuinka huippua oli ihan oikeasti olla Auburnissa, edes kesän ajan, ja miten hauskoja tyyppejä täällä oli. Murahtelin jotain epämääräistä sinne tänne ja mietin, että tällä yleisvaikutelmalla mä en sen mielestä tulisi olemaan yksikään niistä "hauskoista tyypeistä". Hällä väliä.

"Täytyy taas poistua tälleen yllättäen", mutisin noustessani pöydän äärestä tyhjentyneen kahvikupposeni kanssa ja sain kuin sainkin jonkinlaisen hymyn väläytettyä. "Pitää lähteä hakemaan Vila."

Vila antoi hippasen helpommin kiinni tällä kertaa eikä pahemmin laittanut vastaan, kun lähdettiin talliin. Onneksi...
Tamman viereisessä karsinassa majaili joku musta suomenhevonen, mikä sai suupieleni vähän huvittuneena nykimään, sillä olihan suomenhevosen näkeminen Auburnissa vähän.. Outoa? Tai no, olihan niitä kisoissa täällä näkynyt, mutta noin niin kuin muuten.
Outoa oli myös astua ulos karsinasta samaan aikaan tuon Vilan naapurikarsinan hevosen omistajan(?) kanssa.
"Terve", sain kuitenkin sanottua tuolle vaaleahiuksiselle tyypille, joka ensin mittaili katseellaan minua päästä kantapäähän, siristi vähän silmiään ennen kuin tervehti takaisin.
Nainen lähti rintarinnan kanssani kulkemaan kohti varustehuonetta ja molemmat taisi tajuta, että vähän nolohkoa semmonen vierekkäin kävely, joten hidastettiin vauhtia yhtä aikaa.
"Mee vaa", mutisin sitten ja viittoilin kädellä tyypin menemään edeltä. Yhtään en antanut katseen valahtaa sen jälkeen naisen takapuoleen...
Ei tallilaisia, vaikka kuinka olisivat kesäkissahessuja.

Sain Vilan harjat käsiini, joten ei muuta kuin takaisin tamman karsinalle.
"Tänään sitten käyttäydyt", mutisin tammalle sitä harjatessani. Kyllähän mä olin käynyt sen kanssa treenailemassa yllättävän ahkerasti Lapista paluun jälkeen, mutten voi sanoa että meillä olisi mitenkään loistokkaasti treenit menneet.
Pelotti ihan saakelisti, sillä Power Jump olisi alle iiiiihan kohta.

Vila käyttäytyi! Vihdoin.
Meillä meni todella hyvin vaikkakin muutama puomi siinä treenien aikana alas kolahtelikin, mutten antanut sen masentaa. Niitä ei vain saisi sitten vajaan parin viikon päästä tapahtua.
"Mahtuuko tänne?" kuului jonkun ääni kentän laidalta. Jokseenkin tuttu kasvo siellä seisoi toisen suomenhevosen kanssa ja viittoilin niitä vain tulemaan peremmälle.
"Iso kenttä, hyvin mahtuu", totesin ohimennessäni.
"Mitäs Vilalle kuuluu?" nainen kysäisi, mikä sai kulmani kohoamaan yllättyneenä ylemmäs ja vilkaisin ympärilleni.
"Öh, hyvää", sain ähkäistyä. Mistä se Vilan tiesi?
"Kiva. Se näyttääkin hyvältä", nainen totesi taluttaessaan ruunivoikon suokkiruunan kentän keskelle ja ryhtyi kiristämään satulavyötä.
"Niin siis minä oon Jemiina, vuokrasin Rillaa muutama vuosi takaperin niin siksi tunnen Vilankin", nainen valaisi minua. Ilmeisesti oli huomannut hämmentyneen ilmeeni.
"Ahaa! Joo. Terve vain",  änkytin naama punaisena. Tää oli siis se Jemiina, josta Isabella oli Norjassa puhunut. Hyvä tietää...
"Niin siis, mä oon Anton", tajusin lopulta esittäytyä itsekin.
Kylläpä oon taas antanut hyvän kuvan itsestäni näille kesätyypeille.

Jätin Jemiinan rauhaan ja lähdin taluttelemaan Vilaa hetkeksi tallipihalle.
Vastaan tuli taas outo naama mustan friisiläisen kanssa ja nainen tervehti minua iloisesti ohimennessään. Jäädyin taas hetkeksi, mutta lopulta sain suustani jonkinlaisen tervehdyksen heitettyä takaisin.
Nainen näytti jokseenkin tutulta ja tulin lopulta tulokseen, että olin sen ehkä joskus Murronmaalla nähnyt. Tai jossain muualla, mutta jotenkin sellainen kutina oli takapuolessa, että se oli tullut vastaan asuinpaikkakunnallani.

Hymähtelin itsekseni. Oli suokkeja ja friisiläisiä... Mukavaa vaihtelua tähän maisemaan, jonka oli vallanneet puoliveriset (ja kolme ratsuponia). Enkä sano että olisi ollut mitään vikaa näiden kesähevosten omistajissakaan ainakaan ulkonäöllisesti. Tietty sekin seikka oli silmään pistänyt, sokeahan sitä olisi ollut jos ei olisi...

Hoidin Vilan, vein sen ulos ja lähdin takaisin loungeen vaihtamaan vaatteet sekä hörppäämään kahvit ennen kotiin lähtöä.
Pöydän ääressä blondi nainen, joka näytti siltä että olisi jostain mallikuvauksista sinne nykäisty.
Tervehdin sitäkin ja se tervehti takaisin.
Se oli se joku Amelie, joka oli ryhtynyt minua myös instagramissa seuraamaan.
Mutta turha kuvitella, että mulla tuon näköiseen naiseen mitään saumoja olisi. Siis jos edes olisin jaksanut yrittää, olisiko. Vaikka olisin jaksanut, niin en olisi kehdannut.

Ympäri tullaan ja yhteen mennään, sillä istuin sille samaiselle tuolille mitä olin kuluttanut, ennen kuin olin lähtenyt Vilalla ratsastamaan.

19.07.2020
Julius Palovaaran Power Jump-valmennus Ansamaassa

Kun Majiná oli käynyt luonani viime viikolla, olin luvannut vierailun päätteeksi vastavuoroisesti mennä käymään sen luona ennen syksyä/talvea ja kun olin bongannut Julius Palovaaran ilmoituksen Power Jumpiin valmistavasta valmennuksesta, ajattelin että siinähän sitä iskee kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Me todellakin tarvittiin Vilan kanssa treeniä ja kyseinen valmennus olisi juurikin Ansamaassa, niin ei muuta kuin varovainen kysely Isabellalta saanko lähteä Vilan kanssa sinne (sain) ja toinen kysely Jessen suuntaan, saanko lainata sen traileria (sain).
Suurin syy sinne asti lähtemisessä oli kuitenkin Majiná... Älkääkä nyt käsittäkö väärin! Ihan kaverillisilla mielin mä sinne lähdin, koska vaikka Ansamaan omistajapariskunnasta se kauniimpi osapuoli olikin oikein ilo silmille, oli se myös tosi mukavaa seuraa. Kaverina.

Joka tapauksessa... Ansamaassa oltiin, käytiin valmennuksessa ja selvittiin sieltä hengissä poiskin.

Julius P. kirjoitti:
Anton Seljavaara ratsasti upealla mustalla tammalla, jonka nimen oikeaoppisestä ääntämisestä luovuin heti. Anton ja Vila olivat minulle entuudestaan tuttuja vain kisoista, ja arvaukseni tamman luonteesta osui nappiin Antonin kertoman perusteella. Nytkin Vila yritti stepata, kun joutui odottelemaan juttutuokiomme ajan paikallaan. Vaikka Anton ei siitä mitään maininnut, jännitys oli ilmeistä. Ja se ei helpottanut Vilan energiatasojen tasaamista.
Ongelmia radoilla oli kuulemma päätösvallan pysyminen Antonilla ja sarjaesteet. Päättelin sarjaesteillä esiintyvien ongelmien johtuvan pääosin kontrolliongelmista, joten valmennuksen pääpaino siirrettiin tasaisuuden hakemiseen niin vauhdin kuin ratsastajan hermojen suhteen. Anton sai aloittaa sarjaesteiden armollisemmalla serkulla eli suoralla suhteutetulla.
Vilalla näytti olevan energiaa ja Anton sai tehdä pidätteitä heti laukannostosta alkaen. Ensimmäisellä kierroksella en puuttunut Antonin ratsastukseen sillä halusin nähdä ratsukon tositoimissa osatakseni auttaa. Lisäksi vaikka Vilalla oli vauhtia, meno ei näyttänyt laisinkaan päättömältä. Suhteutetun jälkeen komensin Antonin ottamaan tamman takaisin kontrolliin ympyrällä. Ympyrän saatiin toistaa useampaan otteeseen ennen sopivampaa tempoa ja neuvoin samalla Antonille hengitysharjoituksia.
– Puhku siellä selässä rauhallisessa tahdissa niin kuin yrittäisit kaataa pienten porsaiden talot, ohjeistin ja samalla demonstroin, kuinka voimakasta hengitystä tarkoitin. Joillekin hevosille tehostetusta hengityksestä oli apua ja samalla syvään hengittely voisi rauhoittaa Antonin mieltä. Toinen kierros suhteutetulla onnistui jo edellistä paljon paremmin ja ratsastaja tuntui saaneen vähintään ison annoksen määrätietoisuutta matkaansa.
Antonin kauhuksi olin rakentanut kaksiosaisen sarjan sijaan kolmiosaisen kokonaisuuden. Vila jännittyi aina sarjaa lähestyessä ja valmentajan näkökulmasta suurin syy oli ratsastajan pessimistinen asenne. Muistutin Antonia siitä, ettei ennen estettä saa luovuttaa, sillä silloin ei ainakaan onnistu. Samalla muistuttelin myötäämisen tärkeydestä, sillä pelkkä pidättäminen söisi viimeisetkin jarrut.
Radalle päästessä Vila näytti olevan jo hyvin kuulolla tai ainakin rauhallisemman oloinen. Yksittäiset esteet onnistuivat ilman kummempia ja sarjallakin kontrolli säilyi a- ja b-osan yli. Viimeisestä sarjan okserista tippui puomi, mutta lopetimme valmennuksen silti siihen. Onnistuminen ei aina ollut yksiselitteisesti esteiden ylittämistä puhtaasti. Kehuin Antonia määrätietoisesta ja siististä ratsastuksesta, vaikka kotiläksyiksi annoinkin itsetunnon kohotusta.

Raapaleita panikointiviikosta

Maanantai 20.07.2020
"Ihme, että täällä on näinkin paljon porukkaa maanantai-iltana", virnistin vilkaisten Krouvin tiskin tungoksen suuntaan.
Sarah nauroi ja kohotti sitten oman lasinsa huulilleen tutkaillen minua katseellaan.
"Mites Aliisa?" nainen kysyi sitten.
"Mites Mikke tai Robert?" heitin takaisin, sillä en jaksanut puhua mistään Aliisasta.
Sarah tuhahti ja ihan varmasti vähän pyöräytti silmiäänkin.
"Mites Ansamaassa?" Reyes vaihtoi livakasti puheenaihetta.
"Vilalla oli virtaa, mutta saatiin kyllä hyviä vinkkejä viikonloppua varten", vastasin pienesti hymyillen.  "Ei ollut turha reissu."
Sarah kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi kuin yrittäen saada minut paljastamaan jotain muutakin siitä reissusta. Muttei ollut mitään paljastettavaa.
"Jännittääkö?" se kysäisi.
"Eiii tietenkään", valehtelin. Jännitti ihan saatanasti.

Tiistai 21.07.2020
Olimme ottaneet Sarahin kanssa maltillisesti kuppia edeltävänä iltana, joten olin ihan freessinä seuraavana päivän Auburnissa Vilan selässä.
Tamma oli ehkä aavistuksen helpompi tänään kuin sunnuntaina oli ollut, mutta ei se silti helpottanut sisuskaluja vääntävää jännitystä. Yritin saada pääni sisäiset palikat kasaan ja keskittyä treenaamiseen, mutta siitä huolimatta koko ajan mietin et kuinka perseelleen meidän Power Jumpit tulisi menemään.

Juliuksen "kotiläksyt" ratsastajan itsetunnon kohotuksesta jäisi kyllä tätä menoa tekemättä. Tai ainakaan ne eivät menis hyväksytysti läpi mikäli joku ne tarkistaisi.

Ei kyllä tämän pääkopan kanssa ainakaan miksikään täysipäiväiseksi kilparatsastajaksi olisi.
Mutta pakko se oli skarpata jotenkin!  Muuten panikointini tarttuisi myös Vilaan.

Keskiviikko 22.07.2020
Hörpin kahviani ja kuuntelin Isabellan selostusta tulevasta viikonlopusta ja sen aikatauluista sun muista. Yritin näyttää niin kuin se Ahvenanmaan reissu olis ihan pikkujuttu, yksi kisamatka muiden joukossa, mutta en kyllä tiiä kuinka hyvin siinä onnistuin.

Vilkaisin violettihiuksista vieressäni. Sen ilme ei kyllä värähtänyt mihinkään suuntaan ja saatoin vain miettiä, jännittiköhän Matildaakin yhtä paljon kuin minua?
"Inna ja Ellie on minun apunani hevosten kanssa ja Jemiina on luvannut auttaa sinua Vilan kanssa", Isabellan ääni havahdutti minut mietteistäni sillä tajusin sen puhuvan minulle.
"Selvä", sain ähkäistyä ja vilkaisin toisella puolella pöytää istuvaa blondia.
"Lähteekö Jesse sinne?" kysyin kuiskaten Matildalta, joka nyökkäsi vastaukseksi.

Torstai 23.07.2020
"Mä en lähde yhtään mihinkään", inisin puomien kolahtaessa jälleen maankamaralle.
Aliisa oli lyöttäytynyt seuraani ja lupautunut tulla auttamaan mua esteiden kanssa, kun olin lontostellut Vilan kaa kohti maneesia.
"Ootko sä joku luovuttaja?" Huru puuskahti vastaukseksi.
"Olen", myönsin, pyyhkäisin hikistä otsaani kypärän lipan alta ja ravasin suurella ympyrällä sillä välin, kun Aliisa nosteli puomit takaisin paikoilleen.
Vila tempoili jälleen kerran omiaan ja mua turhautti ihan saakelisti. Ei tästä touhusta tule lasta eikä paskaa.... Noh, jälkimmäinen ehkä jännityksestä housuun.
"Iso mies, älä itke vaan ratsasta", Aliisa virnisti leveästi.
"Mee sä mun puolesta?" ehdotin. Ehkä olin tosissani ehkä en.
Huru vain nauraa räkätti.

Perjantai 24.07.2020
Pureskelin hermostuneena kynsiäni siinä varustehuoneessa seistä tönöttäessäni ja silmäilin Vilan tavaroita.
Omat tavarat sentään olin saanut jo edellisenä iltana sullottua kassiini odottamaan lähtöä ja olin jo tuonut ne mukanani Auburniin.

Kaikken pitäisi olla pakattuna, mutta ihan varmasti olin unohtanut jotain. Vai olinko? Olin. Ehkä. En... Jos nyt kuitenkin tarkistaisin vielä kerran... Varmuuden vuoksi.

Satula ehkä pitäisi putsata paremmin? Ja suitset. Entä jos ne menis kuljetuksen aikana nuhjuisen näköiseksi?
Entä Vila sitten? Entä jos se onnistuisi sotkemaan itsensä ennen kuin lähdettäisiin radalle? Tai jos minä vaikka kaataisin jonkun limukkapullon syliini ennen verryttelyä?
Kaljaa en saisi kaataa kurkusta alas ennen starttia. Harmi.

Power Jump 2020

"Mä ehkä oksennan kohta", tekstasin nopeasti Sarahille sillä välin, kun Jemiina laittoi Vilaa kuntoon minun panikoidessa siinä vieressä.
"Jotain vaihtelua sille housuun paskomiselle", oli vastaus.

Mutta ei tullut tavaraa mistään ruumiinaukosta sinä viikonloppuna (ellei hikeä lasketa).
Kyllähän mä sen tiesin, ettei mulla ollut mitään jakoja pärjätä ton tasoisissa kisoissa. Olihan mulla kuitenkin takana kymmenen vuoden hevostelutauko ja Vilan kanssa vajaa pari vuotta yhteiseloa taustalla, joten aika ummikkona mä siellä menin verrattuna ratsastajiin, joilla oli huomattavasti pidempi hevoshistoria takanaan.

Siksi olinkin erittäin tyytyväinen, että finaalissa oltiin sijalla 30. Toki olisin ollut vielä tyytyväisempi, mikäli se yks pirun puomi ei olis kolahtanut alas, mutta minkäs teet.
Näytin kyllä kaikille epäilijöille (lähinnä siis itselleni), että kyllä mä ihan oikeasti olin kehittynyt huimin harppauksin tässä parin vuoden aikana. Ei ollut vain omia harhaluuloja semmoset...
Enhän mä edellenkään mikään parhaista parhain ratsastaja ollut, tuskin tuun koskaan olemaankaan, mutten täysin paskakaan. Kai?

06.09.2020

Mä olin ollut melkein varma, että Valerianaan lähtisi Auburnista enemmänkin porukkaa, mutta ei. Kouluratojen puurtajat olivat piipahtaneet kyseisellä tallilla eilen ja tänään olisi sitten esteluokkien vuoro.

Matkaan lähti minun lisäkseni ainoastaan Matilda, jonka miesystävä oli jättäytynyt myös matkasta vedoten paperihommiin, jotka oli saatava valmiiksi ennen maanantain työpäivää.
Pieni epäillyksen peikko kuitenkin heräsi, sillä olikohan Jesse kuitenkin vähän käärmeissään siitä, että olin eksynyt sen entisen kihlatun kanssa samaan sänkyyn? Ei se ainakaan näyttänyt silloin Käkiharjuilla siltä, että vääntäisi multa niskat nurin, mutta ehkä Jesse oli vain hyvä näyttelemään?
Tai ehkä niillä oli Matildan kanssa tullut jotain riitaa?

Noh, ihan sama, oli miten oli. Tammilehto ja Seljavaara hevosineen lähtivät "edustamaan" Auburnia vastikään avatulle tallille.
Enpä kyllä kovin suuria odotuksia tällekään kisapäivälle rakennellut. Vaikka meillä oli Vilan kanssa mennyt siellä Tampereella yllättävän hyvin (tultiin kolmanneksi), tuurini tuntien tänään menisi kuitenkin ihan päin persausta.

Meidän luokka oli päivän ensimmäinen, joten ei ennättänyt tutustumaan uudenkarhean tallin miljööseen sen kummemmin.
Hevoset oli saatava ratsastuskuntoon ja radalle. Minulla ei niin kiire ollut sillä me startattaisiin viimeisenä Vilan kanssa, mutta Matilda ja Sipsi heti ensimmäisenä.

 Tähtien asennot taisivat tänään olla oikeissa paikoissa, sillä musta tamma oli tänään todella helpon oloinen. Tietty sitä vilamaista kipakkuutta oli ilmassa, mutta pysyi kuulolla eikä sooloillut omiaan.
Vielä kun tamma malttaisi mielensä myös itse kisaradalla....

Sen mitä pystyin, yritin päästä kärryille siitä miten muilla ratsukoilla meni. Matildan lisäksi myös molemmat Käkiharjut ratsastivat kyseisessä luokassa, joten tuttuja kasvoja oli.
Majinán nimen puuttuminen lähtölistoilta oli pistänyt silmään, koska tuntui että se oli lähes jokaisessa kilpailussa mukana Tean kanssa ja kilpailivat meitä vastaan.
Mutta olihan tuo maininnut Instagramissa etsivänsä itselleen kouluratsua ja Tea muuttaisi pois. Höh.

Vihdoin tuli meidän vuoro ja tiesin Lydia Tuuliluodon johtavan orillaan sillä hetkellä koko luokkaa.
Enpä kyllä olisi uskonut, että sen luokan viimeinen ratsukko pyyhkäisisi heidän ohitseen, mutta niin siinä vain kävi!
Palaset loksahtelivat paikoilleen, planeetat ja tähdet olivat kohdillaan sekä tuulen suunta oli oikea. Vila tuntui liitelevän radan läpi ihan vaivatta enkä minäkään töpeksinyt siellä satulassa omiani.

Hitsi vie!
Taputtelin tamman mustaa kaulaa eikä meinannut hymy hyytyä sitten millään. Näin kun vedettäisiin myös Kalla Cupin tulevissa osareissa niin saisin olla erittäin ylpeä niin itsestäni kuin Vilastakin.
"Hienosti", Matildakin onnitteli pieni hymyn tapainen kasvoillaan.
"Sä vielä nappaat ruusukkeen seuraavasta luokasta niin voidaan lähteä kotiin voittajina", nyökyttelin päättäväisesti.
Joku kaunis päivä minä ja Vilakin osallistuttaisiin 130cm-luokkiin, mutta ei nyt ihan vielä kuitenkaan...

Ruusukkeiden kera me lähdettiinkin takaisin Kallaan, heti sen jälkeen kun olin törmännyt Majinaan, joka oli kuin maansa myynnyt.
Tea jäisi sinne Valerianaan ja vissiin otti aika koville.
En todellakaan ollut mikään maailman paras lohduttaja, varsinkaan räkä poskella itkevien naisten kohdalla, joten en osannut muuta kuin halata naista. Tietenkin Dochas oli yllättänyt meidät kaulailemasta, joten katsoin parhaakseni ottaa jalat alleni ja sönköttää jotain tsemppaavaa Majinalle toivoen, ettei D mikään hirveän mustasukkainen tyyppi olisi...
Mä tuskin kuuluin sen miehen lempi-ihmisiin.

Ajomatkan aikana kuuntelin puolella korvalla Matildan ja Jessen puhelua. Naisen kasvoilla viipyili hymy, joka katosi välittömästi jos huomasi minun vilkaisevan hänen suuntaansa.
"Voitti", nainen totesi ja hetken kuluttua käänsi katseensa minuun: "Jesse käski onnitella."
"Kiitti."
"Kiitti..." Matilda toisti ja uppoutui sitten keskustelemaan jostain saunan lämmityksestä sun muusta arkipäiväisestä.

Vähän iski jonkinlainen haikeus. Mulla ei ollut ketään jolle soitella tommosia "laita sauna lämpiämään"-höpötyksiä... Eikä mua odottaisi kämpillä muuta kuin pleikkari ja sänky. Ja pari kaljaa.  Säälittävää...

Pitäisiköhän hommata joku elukka niin olisi edes joku vastassa, aina kun reissuiltani kotiin palasin? Vähemmän vaivaa jostain lemmikistä olisi kuin naisista.