I have to save a rum | Inna Paakkanen

Hevoset ja poni seisoivat nätissä eriskummallisessa rivissä Hallavan kentällä. Inna taputti Mankia kaulalle. He olivat häviineet monensorttisille kylmäverisille, mutta siihen oli ihan inhimillinen syy. Heiluva kenkä Mankin kaviossa, joka oli tehnyt radasta kireän. Siihen nähden reipas 61 prosenttia oli huima saavutus ja olivathan he ensimmäisiä, jotka eivät sijoittuneet. Heti radan jälkeen kenkä oli ollut pakko ottaa pois.

Kengittäjää ei ollut paikalla, joten Rasmus oli päässyt töihin. Kenkä lähti siististi ja Inna oli soittanut hätäkengityksen Gabriellalta, kunhan he saapuisivat takaisin Kallaan. Stern lupautui tulla avuliaasti hoitamaan homman Purtseille.

Manki hörisi äänekkäästi vierestä kävelevälle tammalle ja otti tanssiaskeleita. Inna tiukensi orinsa ohjia ja tiukkasi tamman taluttajalle: ”Voitko mennä kauempaa? Tää on ori.”
”Aa, sori.”
Inna tarttui ruskeasta turpahihnasta, jotta sai paremman otteen ja sen myötä Mankikin jälleen rauhoittui. Brunette siirsi katseensa kentällä tapahtuvaan palkintojen jakoon. Hän taputti, kun Niilo ja Belisa palkittiin. Nuori poika oli ratsastanut hyvän radan heidän jälkeensä ja sijoittui toiseksi. Kunniakierroksen lähtiessä liikkeelle, Innakin nykäisi Mankin liikkeelle. Vielä olisi pitkä aika ennen kotiinlähtöä, joten Manki piti pitää liikkeessä. Irronnut kenkä esti selästä kävelyttämisen, mutta kyllä se maastakin onnistui yhtä hyvin.

”Huomenna vapaapäivä sulle”, Inna leperteli orille, kun lähti sen kanssa tietä pitkin kävelemään.
Palattuaan takaisin Hallavan alueelle helppo A oli jo käynnissä. Janna oli selkeästi jo ratsastanut radan, koska hänen starttinsa oli ihan ensimmäisenä, eikä punaista angloa enää näkynyt mailla eikä halmeilla. Rekalle palattuaan Inna talutti Mankin tyhjään rekkaan. Muut olivat jo pitkin poikin hoitamassa hevosia kuntoon, selässä tai muualla.

Inna otti vielä suitset orin päästä ja heitti sille siivun heinää, ennen kuin laittoi väliseinän kiinni. Manki pärjäisi siellä kyllä ja Inna aikoisi vain mennä haukkaamaan jotain syötävää. Maha murisi jo kovasti! Rekan tiloissa nainen vaihtoi farkut kisahousujen tilalle ja laittoi Kokkikartanon kebabriisin mikroon. Valvontakamerat paljastivat koko ajan Mankin tilanteen, kun Inna pisti annostaan posket suurina poskeensa.

Muita ei näkynyt pitkään aikaan missään, joten Inna sai aivan rauhassa käydä päivän tapahtumat läpi. Mitä pitäisi tehdä seuraavaksi toisin? No, ensinnäkin varmistaa kenkien hyvän pysyvyyden. Siitä oli ihan hyvä aloittaa. Ja ehkä oman ruokavalion muutoksen kisojen ahkeran kisauksen alla.

Paistoi aurinko ja hevosilla oli kevättä rinnassa siinä, missä ratsastajien egot olivat täynnä Tie Tähtiin kisoja. Jokaisella oli omanlaisensa tavoitteet, olivat ne sitten verissä hampain toteutettavissa tai hieman rennommissa tunnelmissa. Auburnin kartanon kentällä olijat olivat varmasti kaikki verenmakuisia kilpailijoita, vaikkei taso vielä hirmuisesti päätä huimannut. Kentällä seisoi valmennusta pitävä GP-tasoinen ratsastaja, Heidi Näyhö, joka ei ollut Innan parhaimpia ystäviä, ei ollenkaan.

Vaikka Inna olikin päättänyt jättää kaiken lapsellisen kisman Heidin välillä taakseen, ei hän kovin innosta hyppien ollut tullut naisen valmennukseen. Ehkä se kuitenkin johtui myös vanhoista asioista, ettei brunette millään suostunut nielemään Näyhön ohjeistusta kuivin suin. Sen oli huomannut myös Heidi itse.

"Onko meidän välillä vielä kismaa?" Heidi kysyi, kun he kävelivät välikäyntejä kenttää ympäri.
Nainen oli niin yllättäen ilmestynyt kävelemään Mankin rinnalle, että Inna säpsähti ajatuksistaan.
"Häh, ei? Miten niin?"
"No, musta tuntuu, ettet kuuntele ja mietin vain voiko se johtua jostain meidän välisestä vanhasta asiasta?"
"Ei me kyllä koskaan puhdistettu ilmaa", Inna myönsi. "Ja oikeastaan olen yrittänyt pitää puhtaat jauhot pussissa vain Verkun takia." Heidin kasvoille kohosi ilme, jonka takia Inna kiirehti jatkamaan: "En mä aio riitaa haastaa. Mä vain tarkoitan, ettei mulla ole (enää, jota ei koskaan sanottu ääneen) mitään sua vastaan. Meidän ei tarvitse ystävystyä hyviksi ystäväksi."
"Okei, ei mullakaan ole mitään kaunoja."
"Hyvä" -kai?, jota ei taaskaan sanottu ääneen. "Äläkä ota henkilökohtaisena, jos en osaa ottaa sun neuvoja vastaan. En mä tarkoita mitään pahaa."

Heidi nyökkäsi ja palasi jatkamaan valmennusta kentän keskelle. Inna katsoi naisen poispäin astelevaa selkää ja mietti oliko hän itse todellisuudessa vain kaunistellut sanojaan. Siinä hän kyllä puhui ihan totta, ettei heidän tarvitsisi olla ystäviä keskenään. Kuitenkaan hän ei antaisi itsensä enää häiriintyä Heidin ja Vernerin ystäväsuhteesta. Olisi vain pariskunnan molemmille osapuolille parasta pitää omat ystävät.

Manki pärskähti ja kiskaisi ohjista sen verran tuntuvasti, että oli aika keskittyä valmennukseen. Se olisi viimeisin ennen Lehtovaaran osakilpailua. He olivat jo puolen tuntia hinkanneet kouluohjelmaa. Voltteja Inna oli tehnyt jo miljoonan ja kirosi nyt sellaiset ohjelmat syvimpään onkaloon, joissa tarvitsi osata tehdä sentilleen kymmenen metrin voltti. Kunhan tämäkin Tie Tähtiin koitos olisi saatu päätökseen, Inna ei pakottaisi ketään hevosista tekemään yhtäkään volttia. Oma napa edellä tietenkin.

Olin unohtanut tyystin, että minulla oli myös tänään valmennus Auburnissa. Mankin kanssa valmentautuminen Amandan valvovan silmän alla oli niin uusi juttu. Siispä minulle tuli todellinen tulipalokiire saada Manki Auburniin, varustettua valmennusta varten ja saatua se alkuverkattua. Amandaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa Tie Tähtiin kilpailut, joten me ei keskitytty niihin yhtään. Itse pidin sen sijaan sunnuntaina kisaa silmällä, kun mietin miten voisin radalla soveltaa Amandan opastusta.

”Älä paineista liikaa”, Amanda tokaisi ja se oli samalla sanaton kehoitus tehdä uudelleen. ”Ohjat roikkuvat.”
Keräsin ohjat takaisin nyrkkiin ja nostin laukan. Manki oli kasvattanut jo huomattavasti lihaksistoa, mutta siitä huomasi aina heti, kun se väsähti. Sitä halusin välttää Lehtovaaran kisojen kanssa. Ori ei saisi väsähtää ennen, joten tämän päiväisen valmennuksen jälkeen, meidän olisi syytä ottaa hieman rennommin. Lauantaina alkaisi pitkä ajomatka, joten perjantaina olisi hyvä hetki tehdä seuraava treeni, joka saisi olla myös viime hetken viilailuja.

”Se ei tee mitään mitä et osaa opettaa sille”, Amanda murahti. ”Sillä ei ole älliä.”
Selkeä vihjaisu taidottomaan ratsutukseen, mutta en ottanut sitä kovinkaan paljon itseeni. Olin oppinut jo hyvin tässä kahden vuoden aikana suodattamaan nuoremman Sokan sanat. Tämäkin tarkoitti: se on vielä kehitysvaiheessa, joten se ei osaa vielä tarpeeksi hyvin. Eikä: Olet kouluttanut kasvattini huonosti, sinusta ei ole kouluttamaan hevosia.

No, ainakin yhden asian Manki osasi. Pärimisen. Sen se oli oppinut jo hyvin nuorena ollessaan vielä Effissä kiinni. Voisi siis syyttää vaikka Effiä tuosta ihmeellisestä piirteestä. Nytkin orini pärisi niin saatanasti Jonnyn tullessa maneesiin Lyylin kanssa. Valmennuksemme oli jo loppunut, joten tein loppuverkan itsenäisesti vanhemmalla puolella. Jonnyn tultua pysäytin Mankin ja laskeuduin selästä, mies oli selkeästi aikeissa kasata hieman puomeja, joten olisi vain hyvä siirtyä pois tieltä.

Puhdistin Mankin kaviot ennen kuin vein sen kävelemään vielä hetkeksi tallipihaan. Samalla soitin Vernerille.
”Lähdetkö seuraksi viemään Mankia?” kysyin mieheltä.
”Voin lähteä. Olen ihan just valmis porukoilla.”
”Hyvä. Mäkin täällä. Tuun kopin kanssa hakeen.”

Talutin Mankin trailerin luokse, jossa riisuin siltä varusteet sekä loimitin ja suojasin jalat. Trailerissa se sai vielä juotavaa, jonka jälkeen olimme valmiita palaamaan Huminaan.

Tyhjä traileri heilui Hondani perässä kuoppaista hiekkatietä ajaessani. Vaihtelevat säät olivat muuttaneet jokaisen hiekkatien aivan kamalaksi, eikä Huminaan johtava (muka oikaiseva) reittini ollut sen paremmassa kunnossa. Onneksi tie oli suhteellisen lyhyt, jonka jälkeen pääsin takaisin asvaltoidulle tielle. Huminan piha oli tarhaavia hevosia lukuun ottamatta tavallisen tyhjä. Useinkaan en osunut paikalle, kun siellä oli paljon väkeä, joten en jäänyt sen kummemmin ihmettelemään missä kaikki olivat. Joko he olivat jo käyneet tai vasta tulossa.

Esmerie oli lähtenyt takaisin Vänrikinmäelle eilen, jossa Danielin väki hoitaisi sen liikutuksen loppuviikon sekä ensi viikon. Itse olisin tosiaan Kauhajoella koko ensi viikon, enkä halunnut jättää tammaa muiden käsiin, kun edes omistanut sitä. Mankikin lähtisi mukaani opistolle heti Tie Tähtiin kisojen jälkeen, joten meitä ei näkyisi Huminassa melkein puoleentoista viikkoon.

Peruuttelin trailerin pihassa niin, että pääsisimme liikkeelle suoraan ilman kääntelyä. Inhosin trailerin tai rekan kääntelyä, kun hevoset olivat jo kyydissä, vaikkei sitä aina voinut välttää. Manki oli onneksi yllättävänkin fiksu matkustaja.
”Moi Joel! Sori jätän tän tähän vähän tielle, ettei tarvitse pitkää matkaa raahata tavaroita”, huikkasin tallinomistajalle, joka juuri sattui taluttamaan Daan ulos tallista.
”Hei. Okei, ei haittaa. Hyvää reissua!”
”Kiitos.”

Tallissa heittelin käytännössä kaikki mahdolliset Mankin varusteet Ikean kasseihin. Aivan kuin olisin muuttamassa sitä muualle. Yksi kassi täyttyi satulahuovista, toinen riimuista ja muista hoitovälineistä, kun kolmas täyttyi jo kahden loimen jälkeen. Laitoin valmiiksi myös kassin Lehtovaara-reissua varten. Kisahuopa oli aivan putipuhdas pesun jäljiltä, mutta hieman parempi loimi pitäisi vielä pyöräyttää koneessa. Vain parasta päälle kisoja ajatellen.

Raahasin kaikki tavarat trailerin vapaalle puolelle, jossa ei ollut puruja. Satulan ja suitset laitoin niille tarkoitettuun omaan telineeseen kopin varustekaapissa. Ennen huomista lähtöä Tie Tähtiin koitokseen Manki yöpyisi kotona, jossa se olikin asunut ennen Huminaan muuttoa. Asiat olivat kuitenkin muuttuneet. Tallini vuokralaiset hoitivat nykyisin itse kaiken, enkä veloittanut heiltä oikeastaan mitään. Olin kuitenkin varoittanut myös osa-aikaistyöläistäni Taimia tallin myymisestä. Kunhan vain Pihla löytäisi edes jonkun katsomaan näyttöihin. Kuukausi oli jo mennyt, eikä yhtään kiinnostunutta ollut.

”Näitä on tämmöisinä aikoina vaikea myydä.”
”Mm, ymmärrän kyllä. Kunpa vain uskaltaisi pian lähteä katselemaan uutta.”
Ymmärsin tietenkin, ettei talleja joiden pyyntihinta oli suhteellisen korkea, ihan noin vain myyty. Se vaati ostajalta paljon rahaa.

Huokaisin. Nyt keskittyisin vain Tie Tähtiin kisoihin ja miettisin sitten, mitä toimia meidän kannattaisi myynnin kanssa tehdä. En vain millään malttanut odottaa, että voisimme käydä itse näytöissä Vernerin kanssa. Oli aivan selvää, ettei uudesta paikasta voinut tehdä tarjousta, ellei vanhaa ollut myyty. Tai tarjouksen saattoi tehdä, mutta uusi jäisi kyllä saamatta. Enkä halunnut pettyä sen suhteen kovinkaan paljoa.

Pakattuani trailerin loppuun, kävin hakemassa Mankin tarhasta siirtotalliin. Ori oli jo kuikuillut tarhastaan ja hörähtänytkin huomatessaan tuloni. Sitten se oli pian keskittynyt muihin asioihin. Manki kulki häseltävästi narun päässä ja tuntui olevan jännittynyt. Se aisti selkeästi, että nyt koittaisi mielenkiintoinen matka.

Harjasin Mankin karsinan niin, että se oli sidottuna kaltereihin. Vaihdoin loimen kevyempään matkustusta varten. Hännän letitin ja pistin sen solmulle selvitettyäni siitä takut. Meni puolisen tuntia saada Manki matkustuskuntoon. Ori kävi levottomaksi tylsyyttään, kun sain viimeistä kuljetussuojaa kiinni. Taputin Mankia kaulalle, kun kohottauduin seisomaan.

”Sit mennään.”
Mankin oli pakko huudahtaa vielä hyvästinsä heppakavereille ennen kuin asteli traileriin. Kiinnitin sen riimusta trailerin ketjuun ja kiitin onneani, ettei Manki ollut niitä hevosia, jotka heti yrittivät pois. Pääsin siis rauhassa laittamaan takapuomin paikalleen. Taputin oria vielä pakaralle ennen kuin nostin rampin ylös.

Siitä me lähdimme huristelemaan Orijoelle ja tällä kertaa kiersin kuoppaisen oikotien kaukaa.

Ilta oli jo hämärtymään päin, kun kävelin Mankin kanssa valaistulla kentällä. Orin liikkeet tuntuivat loimen läpi erittäin hyvin, kun se käveli elastisilla isoilla askeleilla eteenpäin. Kerrankin se tuntui etenevän, yleensä Manki tuntui pysyvän vain paikoillaan. En oikein ymmärtänyt miksi sen liike tuntui siltä.

”Huomenna on isopäivä poikasein. Lähdetään pitkälle roadtripille”, kerroin sille. ”Aikainen lähtö kotikulmille ja siitä maailmalle. Mahtaa jännittää.”
Kuin vastaukseksi Manki pärskähti ja pudisti kaulaansa. Selvä, ei sitä jännittänyt. Taputin oria kaulalle ja heiluttelin hieman jalkojani. Olipa mukavaa hieman kiertää kenttää ilman satulaa. Aikaisempi suunnitelmani tehdä tänään viime hetken kertaustreenit olivatkin muuttuneet rennoksi liikutukseksi ilman satulaa.

Olin aikaisemmin tuonut Mankin kotiini, jossa se oli heti päässyt päiväksi tarhaan. Taimi oli lähettänyt minulle videomatskua ilakoivasta orista, joten selkeästi päivän maisemanvaihdos ei ollut haitannut. Nyt sitä odotti iltasapuskat tallissa, jossa se pääsisi yöpuulle. Nyt kävin mielessäni sunnuntaista rataa. Se erosi hieman Hallavan Helppo B:sta, mutta ei kamalasti. B:n ohjelmat olivat helposti sisäistettävissä, ei se sisältänyt monimutkaisia piruetteja tai muita kuvioita. Käytännössä piti osata ratsastaa vain eteenpäin.

Tällä kertaa me emme antaisi Mankin kanssa ihan niin helposti periksi muille osallistujille. Tunsimme jo vastustajiamme, emmekä antaisi periksi! Olisi häpeällistä hävitä vuonohevoselle tai russille, jotka kisasivat tasonsa ääripäissä. Tai mistä minä mitään tiesin. Ehkä niistä superponeista olikin jopa vaativan luokkiin. Se nähtäisiin sunnuntaina, auttoiko omassa mielessäni uhoaminen. Olin tunnetusti aika kova uhoamaan, mutta lopputulos saattoi lässähtää. Siksi teinkin sen vain omassa mielessäni, enkä suonut kuulla sitä. Paljoa.

Oli rentouttava ajatus, ettei tänään tarvitsisi enää hoidella pakkaamista. Isabella (ja varmasti myös Penna) oli pitänyt tärkeänä, että kaikki olivat pakanneet ajoissa. Huomenna ei tarvitsisi kuin herätä aikaisin, pistää hevonen matkustuskuntoon, ajaa kopin kanssa Auburniin ja siirtää hevonen luksusrekkaan. Penna oli jälleen ottanut oman vallan käyttöön (kenties pyytämättä?) ja järjestänyt hevoset silmiään pyöritellen hevosrekkoihin. Ilmeisesti herra oli ollut erittäin tyytymätön Hallavan kisoihin lähdön suhteen, jolloin hevoset oli vain lastattu mukaan.

Tiedä sitten vaikuttiko neiti Isabella Sokan lähteminen mukaan. En tosin epäillyt yhtään, ettei Isbellä myös ollut sormiaan pelissä. Nainen oli tarkka omien hevostensa kanssa, joten perijätär ei antanut niiden suhteen paljoakaan löysää narua. Ja ihan hyvä niin.

”Otetaanko vielä pikkupätkä hölkkää?” kysyin orilta ja vastausta odottamatta keräsin ohjat käteen.
Pelkkä hipaisu kylkiin riitti saamaan orin siirtymään raviin. Oli niin vapauttavaa tuntea hevosen liikkeet ilman satulaa. Jokaisen pitäisi ehdottomasti ratsastaa useammin ilman satulaa, se oli vapauttavaa.

Se oli piruvie neljä aamulla, kun herätyskello pirahti soimaan yöpöydällä. Silmät kiinni kauhoin kännykkääni, joka ei itsekseen hiljentynyt. Siristelin kirkkaan näytön takia, kun liu’utin herätyksen pois. Mielihalu sulkea silmäluomet vielä hetkeksi oli suuri, mutta tiesin aikatauluttaneeni päivän sekunnilleen. Myöskään Iines tai Launo eivät halunneet herätä, vaan vaihtoivat vain kylkeä noustessani suihkuun.

Virkistävän suihkun jälkeen laahauduin keittiöön tekemään aamupalaa. Kasallinen leipää sekä pannullinen mustaa kahvia hoitivat asian hyvin. Nyt myös koirat olivat heränneet kerjäysreissulle. Rapsutin niitä korvan takaa mussuttaessani kauraleipää. Mieleni ajelehti koko ajan huomisiin kisoihin, vaikkei niiden olisi pitänyt niin kamalasti jännittää. Tie Tähtiin ei kuitenkaan ollut kansalliset kisat, jotka taas odottivat Ruotsissa Hopiavuoren osakilpailun jälkeen.

Lopulta en voisi puhutella Tie Tähtiin kisoja vain seuratason kilpailuina. Puhuttelin niitä kisoina, joiden oli tarkoitus kartoittaa Mankin kokemusta. Ehkä me siitä saisimme sysäyksen kehittymiseen, aivan kuten Banskun kohdalla parin vuoden takaa. Olisihan se hienoa saada Banskun pojalle samanlaista kokemusta kuin mitä sen isä oli saanut näissä mittelöissä.

”Oletko hereillä?” kysyin samalla, kun kiskoin farkkuja jalkaan.
”Puhun unissani”, Verneri vastasi, mutta kuulosti kyllä erittäin uniselta.
”Hehe.”
”Nousen ihan kohta käymään suihkussa.”
”Hyvä, mä menen kohta laittamaan Mankia valmiiksi. Ajan suoraan teille.”
”Äiti on varmaan tehnyt aamupalaa.”
”No, hitto. Söin jo kuivia leipiä.”
”Haha, äiti kyllä varmasti käärii pari herkkuleipää folioon.”
”Aivan varmasti Tiinan tuntien. Odota sekunti, pistän rintsikat.”
”Tai voit jättää ne pois..”

En kuunnellut Vernerin lausetta loppuun, kun heitin puhelimen sängylle. Puin rintsikat ja paidankin jo päälle ennen kuin tartuin iPhoneen uudelleen.
”Lähden tunnin sisään ajamaan.”
”Okei, mä lähden porukoille heti, kun saan itseni valmiiksi.”
”Hyvä, nähdään siellä. Pusuja.”

Lopetettuani puhelun, työnsin puhelimen farkkujeni takataskuun ja lähdin pienen laukun kanssa tallia kohden. Jotenkin ihmeellisesti olin löytänyt vielä illalla jotain pakattavaa mukaan. Eteisessä nappasin vielä koirien hoitolaukun mukaan. Ne jäisivät Kaajapuroille viihdyttämään Tiinaa ja Pekkaa viikonlopun ylitse.

”Ja hyvää huomenta tännekin!” tervehdin, kun astelin sisälle talliini.
Sain vastaukseksi uneliasta hirnahtelua, kuin myös vähän virkeämpää. Taimi saapui myös paikalle, kun otin Mankin hoitopaikalle. Hymyilin naiselle.
”Huomenta.”
”Huomenta”, nainen vastasi. ”Monelta te tänään lähdittekään?”
”Viimeistään tasalta”, vastasin, kun vilkaisin kelloa. ”Tulee hieman kiire.”
”Vähän”, Taimi myönsi naurahtaen. ”Tarviitko sen kanssa apua?”
”En mä kiitos. Mene vain ruokkimaan nuo kiireellisemmät suut.”

Lopulta tarvitsin apua Mankin lastauksessa. Se ei pystynyt hyväksymään aamupalan jäämistä välistä. Eikä myöskään ymmärtänyt, että se odotti häntä Kaajapuroilla, jossa se saisi syödä sen aivan rauhassa. Tai niin rauhassa kuin aikaa kului hakea hevosrekka Auburnista, käännellä se Purtsien pihaan ja huolehtia hevoset Pennan loihtimaan järjestykseen rekkaan. Onneksi heinäverkko hieman rauhoitti nuoren sielua, mutta tyytymätön se ainakin tuntui olevan.

”Tommoista käytöstä ei sitten suvaita, kun kyydissä on muitakin”, muistutin sitä ennen kuin pamautin trailerin sivuoven kiinni.
Vielä koirat CRV:n kyytiin ja olimme valmiita lähtöön. Käynnistettyäni auton, lähetin Verkulle lähtöilmoituksen, jonka vastausta en kerennyt saada ennen kuin jo olin liikkeellä.

”En mä tarvitse lapsenvahtia”, Janna narisi isoveljelleen, joka vain kohotti kulmiaan.
Inna hymyili, kosketti Vernerin kättä ja jätti miehen vastaamaan pikkusiskolleen. Kaajapurojen pienellä pihalla oli eloa, kun Inna oli saanut käänneltyä Auburnin suuren hevosrekan ihmeen kaupalla pihalle. Hevosia vielä valmisteltiin lähtöön, viimeiset tavarat oli pakattu jo rekkaan. Kiia Kalliokoski talutti vuokrahevostaan (joka kylläkin starttasi Nita Merisalon, tamman entisen vuokraajan kanssa) Purtsien pihassa Sarah Reyesin tavoin, jonka narun päässä tepasteli Lefa.

”Okei, ollaanko me valmiita?” Inna kyseli.
”Mun pitäisi päästä ottamaan Toru”, Kiia ilmoitti.
”Verkku? Otatko Armin?”
Sotaveteraani oli saanut keskutelunsa päätökseen Jannan kanssa ja komentanut (ystävällisesti kehoittanut) hakemaan Sessan tallista. Armin narua pitelevä käsi vaihtui toiseen ja loppuja hevosia lähdettiin hakemaan tallista. Inna tarkisti vielä Mankin varusteet ennen kuin talutti sen ulos. Hän piteli ruunikkoa nahkaisesta riimusta, kun odotti Kiian saavan oman orinsa rekkaan. Musta paholainen vaati alistuvaisemman osapuolen vierelleen, joten sen paikan ansaitsi Manki. Innan ori ei ollut kovin pomottelevaa sorttia, joten Pennakin oli ymmärtänyt niiden voivan matkustaa vieretysten.

Manki asteli rekkaan korvat innokkaasti höröllä kavioiden kopistellessa ramppia vasten. Inna tuuppasi sen lautasesta sivuttain ja kiinnitti ketjuun. Pekka Kaajapuro oli auttamassa laustauksessa ja mies auttoi poikansa tyttöystävää väliseinämän kanssa. Joiden hevosten kohdalla lastaaminen oli hieman vaikeampaa, joten kesti hetken ennen kuin viimeisenä rekkaan lastattu Harry löysi paikkansa. Ovi suljettiin ja ihmiset alkoivat pakkaantua rekkaan.

Myös Inna löysi pikaisen vessareissun jälkeen tiensä ratin taakse. Säädöt oli katsottu jo valmiiksi, enää tarvitsi vain asentaa puhelin rekan kaiuttimiin. Nykyteknologian ansiosta puhelimen bluetooth yhdistyi erittäinkin helposti, joten Inna sai laitettua Spotifyn soittolistan päälle. Odotellessaan kaikkien olevan paikoillaan, hän viestitti Isabellalle, että he olivat lähdössä.

”Sopikaa joku kakkosrekan kanssa, missä pysähdytään”, hän huikkasi taakse, josta sai myötäileviä vastauksia. ”Jos Isbe vielä vastaa, niin pistä sille jotain takaisin”, viimeinen ohjeistus esitettiin Vernerille, joka istahti tyttöystävänsä viereen.

Kello ei ollut vielä päivän jo tapahtuneista huolimatta paljoakaan, kun Auburnin kakkosrekka starttasi Kaajapurojen tallipihasta. Määränpäähän Tie Tähtiin kisoihin Lehtovaaraan, kesti ajaa reippaasti yli kymmenen tuntia, kun mukaan laskettiin sopivat tauot. Inna tarkkaili vielä hevospuolella olevan kameran kautta, ettei kukaan hevosista ollut päättänyt vielä pistää ranttaliksi ja painoi sitten kevyesti kaasua.

Varmaan ainut, joka nousi aamulla ajoissa rekassamme oli Niilo. Poika oli pirteästi laittanut aamukahvin tippumaan ja söi aamupalaleipäänsä kaikessa hiljaisuudessa.
”Sori herätinkö?” Niilo kysyi, kun ähersin itseni Vernerin ylitse pois makuusopista.
”Aa, et. Huomenta vain. Hyvä, oot keittänyt kahvia”, vastasin unisesti.

Eilen oli nukkumaanmeno venynyt toisen rekan kaljapippaloiden takia, vaikka me oltiinkin Verkun kanssa siirrytty ihan ajoissa takaisin rekkaan. Ei sillä, että me mitään oltaisi nukuttu, mutta.. Avasin jääkaapin oven ja otin sieltä sitruunarahkan aamupalaksi, jonka jälkeen istahdin Niilon kaveriksi. Kaajapuron sisarukset painoivat vielä kumpainenkin sikeitä.
”Jännittääkö?” kysyin Niilolta ja taisin kysyä sitä häneltä myös edelliskerralla.
”Vähän aina”, Niilo vastasi ja haukkasi leipäänsä. ”En kuitenkaan jaksa ottaa isoa stressiä.”
”Se on ihan hyvää ajattelua”, myönsin.

Kunpa myös jotkut kokeneemmat kisaajat osaisivat olla ottamatta liika stressiä. Itsellä oli myös näiden kisojen takia pieni painolasti mahanpohjalla. Toisaalta nämä olivat yhä Mankin ensimmäinen kisakausi. Enkä voisi väittää eikö minua vähän huolettanut riittäisikö sillä paukkuja koko kisamaratoniin. Onneksi se saisi melkein viikon levätä ennen fiinalia, enkä aikoisi siltä vaatia paljoa ensi viikolla Kauhajoella. Keskittyisin tekemään pari hyvää sileäntreeniä ja muuten me aikoisimme maastoilla.

”Belisa on todella näppärän oloinen”, kommentoin Niilolle. ”Hyvää opetusmatskua.”
”Sitä se on”, Niilo myöteli. ”Mutta ei sillä ole myöhemmin riittävää kapasiteettia.”
”Mm, kaikista ei ole. Mullakin on – tai oli, koska myin sen juuri – yksi tamma, jonka pääkoppa ei vain kestänyt. Se oli silti rakas ja kirpaisi myydä se eteenpäin.”
”Aa, harmi.”
”Mm.”

Siinä me syötiin aamupalamme loppuun, join kaksi kuppia kahvia, jonka jälkeen puin päälleni. En vielä kisavaatteita, etteivät ne likastuisi. Hiukseni kuitenkin taiteilin jo kisanutturalle samalla, kun hinkkasin hampaita puhtaaksi. Olisin tarvinnut kerralla neljä kättä, että se olisi onnistunut hyvin. Pinnit löysivät paikalleen, otsatukkani oli kasvanut jo sen verran, että sen sai hyvin päälakeen kiinni. Vanhalla kunnon 2000-luvun tyylillä.

Päätimme lähteä Niilon kanssa samaa matkaa Lehtovaaran tallin puolelle, josta olimme varanneet hevosille karsinat. Katsoin harmissani säätä. Se näytti kamalalta, mutta toivottavasti se ei olisi mikään ennuste menestykselle.
”Verkku ja Janna! Siellä on vielä kahvia, me mennään jo Niilon kanssa”, huikkasin ovelta. ”Mihinköhän se Robert muuten katosi yöllä?”

Lehtovaaran maneesin suurista ikkunoista näkyi talvinen sää, joka sinnitteli kevään tiellä. Sään takia kisat oli siirretty maneesiin, jossa oli onneksi lämmin ja tarpeeksi kirkas valaistus. Viisi ratsukkoa seisoi rivissä, turvat kohti katsomoa. Erityisesti Inna Paakkasen kasvoilla komeili suuri hymy. He olivat tehneet Mankin kanssa loistavat prosentit, paremmat kuin ennen koskaan. Mikä vielä parempaa: he eivät hävinneet kylmäverisille, vaan voittivat luokkansa!

Aivan ruunikon orin ja sen omistajan vieressä seisoi suomenhevostamma, jonka ratsastaja ainakin näytti tyytyväiseltä. Inna piti tarkoituksella suurempaa hajurakoa, koska ei vielä oikein voinut luottaa Mankiin palkintojenjaossa. Tämä oli nuoren hevosen toinen ruusuke, ensimmäinen sinivalkoinen, toivottavasti ei viimeinen.

Inna odotti kärsivällisesti, kun muut palkittiin. Ensimmäisenä (eli viidenneksi sijoittunut) ruusukkeen sai se samainen russi, joka oli viimeksi päihittänyt heidät vajaalla kymmenesosaprosentilla. Sillä kymmenesosaprosentilla Mankin ruusukekaapissa olisi ollut myös keltainen ruusuke. Nyt Fight for Flashilla oli niitä kaksi, eikä Innaa enää harmittanut.

Neljänneksi luokassa sijoittunut kullanvärinen eestinhevonen sai kyllä ansaitusti punaisen ruusukkeen. Virmalised aiheutti Innassa ihastusta, brunette oli aina pitänyt voikoista hevosista. Nimenomaan sellaisista kullansävyisistä, joilla oli pehmeännäköinen valkoinen harja. Voih, miten nätiltä voikko näyttäisi koulukentillä!

Manki otti pari levotonta askelta taakse ja Inna joutui kääntämään sen ympäri. Ilmeisesti ori oli kuullut telepaattisesti Innan sanat ja ottanut nokkiinsa. Vaikkakin todellisuudessa se oli vain kärsimätön liian kauan kestävään tilaisuuteen, jossa jokainen sijoittunut kuulutettiin tarkasti (ja letkeän humorisesti) ja käteltiin useammankin ihmisen toimesta.

Kun viimein Manki malttoi seisoa jälleen, vuonohevostamman suitsissa roikkui jo valkoinen ruusuke. Toimitsijat kättelivät kotikenttäläistä, jonka jälkeen yleisö taputti ja he siirtyivät toiseksi viimeisen palkittavan kimppuun. Inna taputti Mankia, joka vain kohotti hieman päätään aina, kun yleisö taputti. Oli jopa ehkä hieman yllättävää, kuinka paljon porukkaa oli tullut katsomaan kisoja. Tuskin kovin moni ulkopuolinen etelästä. Heidänkin oli pitänyt Auburnin porukan kanssa ajaa yli yksitoista tuntia (kun laskettiin tauot mukaan), jotta pääsivät perille eilen illalla.

”Luokanvoittaja: Inna Paakkanen hevosellaan Kallan Fiveomango, kasvattaja Auburn Estate. Huippuprosenteilla 69,429.”
Inna hymyili entistä isommin. Ei hänen omat henkilökohtaiset ennätysprosenttinsa, mutta Mankin kyllä. Punapäinen tallinomistaja, Renee Hallas, asetti onnittelujen kerä sinivalkoisen ruusukkeen Mankin ruskeisiin suitsiin.
”Onneksi olkoon luokkavoitosta”, nainen sanoi Innalle ja ojensi kättään.
Kerättyään ohjat vasempaan käteen, hän kurotti ojentamaan oikeaa kättään.
”Kiitos.”

Viimeisen toimihenkilön onnittelun jälkeen Inna taputti Mankia vielä kerran kaulalle, jonka jälkeen kuulutettiin ”KUNNIAKIERROS OIKEAAN!” ja musiikki alkoi soida maneesissa. Inna nosti Mankilla laukan, ohjasi sen uralle ja antoi orin nauttia johtajan roolistaan.

Hörpin pahvisesta take away -mukista mustaakin mustempaa kahvia, jonka olin ostanut koulun kahviosta. Se maistui pahalta ja oli luultavasti seissyt koko päivän. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin. Kuuntelin amispoikamaisesti tuolissani retkahtaneena Pokemon opettajan puhetta hevosten rakenteellisesta fysiikasta. Ajomatka illalla otti kyllä vieläkin veronsa.

”Lähdetkö tänään illanviettoon?” Ilona kurottautui vierestäni kysymään.
”Häh?”
”Oletko hereillä?” nainen naurahti ja pudistin päätäni.
”En todellakaan”, kuiskasin. ”Aivan järkyttävän väsynyt.”
”Eli et lähde? Tarvitsen wingmania. Kuulemma se yksi ravipuolen komistus lähtee tänään, eikä se koskaan käy missään.”
”Sori”, haukottelin. ”Hoidettuani Mankin, menen vain päiväunille.”
”Tylsää.”

Opisto oli kyllä todella suuri. Siellä oli niin monta eri osaa, ettei keltään hakijalta jäänyt löytämättä haluamaansa suuntautumisalaa. Se oli myös yksi harvoista suomalaisista hevosopistoista, joka tarjosi vaihtoehdoksi hevosfysioterapian (joka erosi paljon hierojasta). Siksi minä olin suunnannut sinne itsekin. Tallejakin oli itsessään monia, joista itse vuokrasin aina opintoviikoilla yhden oritalli kakkosesta.

Sinne olin juuri nytkin matkalla tuntien jälkeen. Manki oli tilavassa tarhassaan, josta nappasin sen mukaan sisälle. Sidoin sen hoitopaikalle ja riisuin kevyen loimen. Harjasin orin tunnollisesti kunnolla lävitse. Se oli kerännyt tarhan pölyä itseensä.
”Ansaitset tänään kyllä rennon päivän”, taputin sitä kaulalle. ”Voittaminen on raskasta”, vitsailin.
Lehtovaaran kilpailut olivat menneet nappiin. Ennätysprosentit ja näyttäminen medium-tason kilpasiskoille (ja veljille), ettei me niin vain nielty tappiota.

”Huomenna palataan treeniin, ettet ihan kangistu.”
Suitsitin Mankin, jonka jälkeen me lähdimme kentälle. Se oli onneksi vapaa, joten pystyin irrottamaan ohjat ruskeista suitsista. Ensin Manki vain seisoi aloillaan tiiraillen ympärilleen korvat pystyssä, mutta sitten sitä nappasi laukkakärpänen. Pukkien kautta se purttasi kohti toista päätyä. Onneksi olin laittanut sille suojat jalkaan.

Sen näkeminen miten Manki juoksi ympäri kenttää, sai ajatukseni yhteiseen taipaleeseemme. Kuinka se oli tammikuun viimeisenä päivänä putkahtanut maailmaan, vieroittunut siitä omalle pihalleni ja kuinka me oltiin lähdetty opiskelemaan ratsun alkeita. Nyt se jo esitteli kouluhevossukuisia juuriaan Tie Tähtiin kisoissa, tehnyt debyytin myös isommissa kisoissa, eikä sen tulevaisuuden esteenä ollut tällä hetkellä mitään. Minä todella nautin nuorten hevosten kanssa työskentelystä.

Nuoret hevoset olivat kuin kutsumukseni ja ne saivat kasvoilleni nousemaan hymyn.

”Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei!” kirosin ja ryntäsin loungeen.
Repäisin kaappini oven auki, tongin sen sisällön ja kirosin. Ovi avautui ja sisään asteli Anton. Sen katse laskeutui pakaroilleni ja osoitin miestä sormellani.
”Jos sanot sanankin, niin kuohin sut!”
”Rauha”, Anton nosti kätensä ylös.
”Lainaa housuja!” vaadin.
”No, en varmana. Oon menossa Vilan kanssa näillä minuuteilla treenaan.”
”Perkele!”

Kellään ei ollut toisia housuja, joten soitin itkuisena Vernerille.
”Inna, onko kaikki hyvin?” poikaystäväni kysyi huolestuneena.
”No, ei! Tarvitsen housut!”
”Miksi?”
”Tuo mulle housut, mun lempihousut repesi pakaroita myöten.”
”Eikö sulla ole vaihtohousuja?”
”En mä soittaisi muuten!” melkein kiljuin. ”Mulla alkaa vartin päästä valmennus, enkä mä voi mennä sinne persevako vilkkuen! Tuo mulle, vaikka sun omat housut.”
”Okei rauhoitu”, Verneri yritti rauhoitella.

Istahdin lannistuneena puhelun jälkeen loungen pöydän äärelle. Lempihousuni, jotka olivat kohdelleet minua hyvin jo kuusi vuotta, kuolivat. Kyykistelin käärimässä Mankin jalkoihin pinteleitä, kun karmaiseva räsähdys oli havahduttanut minut nousemaan seisomaan. Hyviä farkkukankaisia housuja ei enää tahtonut löytää mistään tai sitten ne kiristivät kuin esinahka. Tirautin melkein kyyneleen lempihousujeni puolesta.

Olin jo melkein valmis hautaamaan itseni häpeänkuoppaan, osallistumaan Amandan valmennukseen pikkareissa, kunnes viimein poikaystäväni suvaitsi saapua Loungeen. Verneri ojensi minulle kulahtaneet siniset housut.
”Ne on mun vanhat teiniajalta.”
”Mahtuuko ne”, kysyin ja mittailin katseella housuja.
Verkku oli kyllä ollut luikku teininä. No, nyt ei ollut aikaa miettiä! Kiiruhdin pukuhuoneeseen vaihtamaan rikkinäiset housut Vernerin housuihin. Ne näyttivät Tokmannin halpishousuilta, jotka kiristivät väärästä paikasta sekä lörpöttivät toisesta. Lisäksi tarvitsin niihin epätoivoisesti vyön. Onneksi sentään sellainen löytyi kaapista.

”Näille täytyy pitää hautajaiset”, sanoin haikeana, kun pitelin rikkinäisiä housuja käsissäni ennen kuin heitin ne kaappini pohjalle.
”Eikö sulla ollut kiire valmennukseen?” Verneri naurahti.
”No, on!”

Kiiruhdin hakemaan valmiiksi varustetun Mankin ja raahasin sen pikajuoksulla maneesiin. Sain itseni vain hädin tuskin Mankin satulaan ennen kuin Amanda asteli paikalle. Kestin kyllä sen suuttumuksen, mitä Amanda osoitti, kun en ollut kerennyt kävellä (en suosittele, jos olet herkkänahkainen). Minua kyllä hieman hävetti, että Amanda myös huomasi aivan varmasti Vernerin kulahtaneet housut. Se ei ollut sovelias valmennuslook ja tästä oppineena, toisin tallille kolmet varahousut.

Maneesissa oli hiljaista. Kello oli vasta seitsemän aamulla, kun Manki ravasi halkaisijalla askeltaan venyttäen. Inna teki puolipidätteen ennen pitkän sivun viimeistä kirjainta, joka lähestyi uhkaavasti koko ajan. Ruunikko ori nosti korvat ylös, suoristi kaulansa ja pysähtyi. Mörkö. Vihreän värinen mörkö seisoi aivan siinä kohtaa, mistä nuoren pojan olisi pitänyt mennä. Ei siitä nyt voinut mennä.

Sen omistaja tarrasi äkkiä ohjista tiukemmin (ne olivat valunneet pyykkinaruiksi). Naisen muu mutristui tiukaksi viivaksi, jonka pienestä raosta kuului maiskaisu. Kangukset hipaisivat orin kylkiä kehottaakseen sitä eteenpäin. Vastaukseksi Inna sai vain pään heilautuksen. Älä unohda mörköä!

Keskustelu ratsastajan ja hevosen välillä tuntui vuodelta. Ratsastaja yritti vakuutella hevoselleen, että ei siellä ollut mörköä, se oli korkeintaan varjo. Viimein Manki otti ratkaisevan askeleen eteen, astui vihreän mörön ylitse ja se katosi. Ori rentoutui, laski päänsä ja kuunteli jälleen ratsastajaansa. Inna huokaisi helpotuksesta, teki kulmaan pari käyntivolttia ja nosti ravin takaisin.

Inna kevensi Mankin toiseen päätyyn, istahti takaisin harjoitusraviin ja ohjasi orin uudelleen halkaisijalle. Puolipidäte ja hevonen eteen sekä peiliin vilkaisu ohi ratsastaessa. Manki pidensi askeltaan yllättävän paljon nelivuotiaaksi. Se ei ollut luonnostaan yhtä tasapainoinen kuin isänsä siinä iässä. Sen sijaan se piti jatkuvasti pientä pärinää. Hevosen kurkusta kuului tasaisesti Innan ratsastuksen tahtiin ääni, johon sen omistaja oli jo tottunut.

Tietenkin Inna oli alkuun myös huolestunut siitä, mutta eläinlääkäri oli tutkinut sen. Ei mitään ongelmaa. Se nyt vain oli orin tapa, joka toivottavasti myös katoaisi iän myötä.

Lävistäjästä selvittiin ilman kulmamörköä, joten Inna nosti lyhyen sivun keskellä laukan. Laukka pyöri ihan ok, Mankista alkoi jo heijastua väsymystä. Se ei jaksanut keskittyä pitämään laukkaa yllä. Inna pyysi sitä eteen, muttei viitsinyt väsyttää Mankia enempää. Muuten se ei jaksaisi kisata sunnuntaina. Otettuaan laukkaa vielä toiseen suuntaan, Inna päätti antaa Mankin päästä pälkähästä tälle päivälle. Hän hölkkäsi orin kanssa rennosti ympäri maneesia, ei vaatinut siltä oikeastaan mitään kuin eteenpäin menoa.

Käyntiin siirtyessä Inna taputti Mankia kaulalle. Ori oli hionnut, sen käynti oli kuin kaikkensa antaneen väsyneen matkaajan. Kyllä se olisi valmis Hopiavuoren kisoihin. Viimeisiin osakilpailuihin Tie Tähtiin kisoissa ennen finaalia. Ensi viikolla se saisi levätä koko viikon. Oli Hannaby Hanami Week Ruotsissa, jonne Mankin taidot eivät vielä riittäneet. Eikä Inna olisikaan halunnut TT-kisojen takia viedä sitä sinne. Lepo oli nuorelle hevoselle tärkeää.

Onneksi ajomatka Hopiavuoreen ei ollut yhtä pitkä kuin Lehtovaaraan. Jo kolmessa tunnissa he olivat perillä, eikä edes tarvinnut pysähtyä kertaakaan. Hetken ajan Inna oli miettinyt, mahtuisivatko he rekkojensa kanssa tallipihaan, mutta kummallekin löytyi sopiva paikka. Ilmoittautumisen jälkeen hevoset purettiin ulos rekoista. Inna olisi jälleen Niilon kanssa ensimmäisenä starttaamassa, joten brunette pisti vauhtia orinsa varustamiseen. Pohjatyöt hän oli jo onneksi tehnyt aikaisin aamulla ennen lähtöä, joten nopea harjalla sukaisu riitti ennen varustamista.

Apukädet pitelivät Mankia sen aikaa, kun Inna kävi vaihtamassa vaatteensa rekassa. Valkoiset housut oli pestyt, eivätkä menneet onneksi rikki kuten tiistaina hänen lempihousunsa. Naisella oli niitä yhä ikävä. Inna söi vielä nopeasti proteiinipatukan ja lähti sitten kiireen vilkkaa Mankin kanssa alkukäynneille. Ensin Inna talutti Mankia Hopiavuoren aika tavallisessa miljöössä. Se oli kotoisan oloinen, joka sopi varmasti juuri oikealle kohderyhmälle.

Ensimmäinen luokka oli jo menossa kentällä. Inna ohjasi pian Mankin maneesiin, jossa he pääsivät jo verkkaan. Mankin kaksi vapaapäivää oli toiminut juuri niin, miten Inna oli toivonutkin. Ori oli levännyt ja sen myötä energinen. Se pitäisi vielä pitää radalla. Inna taputti Mankia kaulalle, kun siirtyi sen kanssa odottamaan ulos vuoroaan. Verryttelyt oli nyt tehty. Ensimmäinen luokka palkittiin, jonka jälkeen oli helppo B:n vuoro.

Innan vuoron tullessa, hän ravasi Mankin kentälle ja odotti vihellystä. Se kuului pian ja Inna taputti rohkaisevasti Mankia kaulalle. Nyt taas mentiin. Hevosta jännitti enemmän kuin ratsastajaa kilpailutilanne. Lehtovaaran jälkeen Inna tiesi, että oikeilla asetuksilla hän olisi vahvoilla. Kunhan vain Manki ei näkisi vihreitä mörköjä tai joku paikkakuntalainen kakara keksisi kiljaista yleisössä.

Vihreät silmät tapittivat suoraan edessä olevaa tuomaria, kun Inna ratsasti Mankin alkutervehdykseen. Pysähtyi X:n kohdalle. Hyvä, tasajalkainen pysähdys, josta huojentuneena Inna keräsi ohjat vasempaan käteensä, ojensi oikean kätensä tervehdykseen ja nyökkäsi. Ohjat takaisin sopivalle tuntumalle ja ravin nosto suoraan pysähdyksistä. Pari harmillisen ylimääräistä käyntiaskelta ennen ravia rokottavaisivat heidän pisteitä.

Yleisö taputti, kun Inna radan jälkeen taputti Mankia molemmin käsin kaulalle. Se oli ollut ahkera ja hyvä poika.

Tytön sormet pujottivat yhteen mustan harjan nystyrään valkoisen rusetin. Se oli toiminut heidän onnenrusettina hevosen pienen kisauran ajan. Tavaksi käyttää onnen rusetteja oli tullut hevosen isän kohdalla, jota tyttö piti elämänsä hevosena. Samaisen hevosen kisahuopa toi heille tänään onnea. Se oli valkoinen, hopealla kanttauksella, Sokka Luxuriesin mallistoa, jossa oli Auburnin tuottama kirjailu Inna Paakkanen. Normaalisti tyttö käytti hevosellaan ruusukultaisella kanttauksella olevaa huopaa, mutta nyt hän edusti kotitalliaan.

Ruskeanahkaiset englantilaiset suitset olivat heidän arkikäyttöä varten ostetut. Ne kävivät hyvin vielä näissä helpoissa luokissa, vaativiin luokkiin tyttö ostaisi uudet, hienot kankisuitset. Pientä blingiä suitsiin toi ruusukultainen otsapanta, joka kimmelsi nätisti oikeassa valaistuksessa. Tyttö suoristi otsapantaa samalla, kun asetteli puhdistetut suitset tarkasti hevosensa päähän.

Hevosella oli myös ruskea koulusatula, joka ei tosin sekään ollut aivan uusi. Myöhemmin, kun tytön hevonen ei enää kasvaisi niin hirmuista tahtia, hän teettäisi sille mittatilaussatulan. Vielä hän kyllä joutuisi miettimään teettäisikö mustan. Se väri oli kuitenkin virallisemman tuntuinen isoissa kisoissa. Tyttö ei kiristänyt pehmeää nahkavyötä vielä kovinkaan kireälle, hänen pitäisi vielä itse vaihtaa vaatteet. Paljas käsi taputti oria kaulalle. Nyt se oli valmis, enää piti itse vaihtaa vaatteet.

Hevosrekan living tiloissa tyttö puki valkoiset kisahousunsa jalkaan. Ne olivat joustavaa materiaalia ilman mitään erityisiä yksityiskohtia. Yksityiskohtaisemmat panostukset näkyivät tytön muissa varusteissa. Kuten jo monta vuotta matkassa kulkeneissa violeteissa kannuksissa. Tyttö oli ostanut niitä kahdet kappaleet, yhdet kotikäyttöön ja paremmin huolta pidettävät kisoihin.

Tyttö puki päälleen valkoisen kisapaidan, jonka napitettuaan, työnsi sen helman housuihin. Paidassakaan ei ollut mitään yksityiskohtia. Talvisin hän käytti pitkähihaista, mutta nyt keväällä oli tarpeeksi lämmin laittaa jo t-paita. Paidan päälle hän puki violetin kisatakkinsa, sekin oli Sokka Luxuriesin, johon oli kirjailtu teksti IP.

Peilin edessä tyttö laittoi vielä pinneillä otsatukkansa pois tieltä ja pujotti mustan samettikypärän päähänsä. Siinä oli ihonväriset hihnat. Hyvin yksinkertainen kypärä siis. Vuosien kisakokemus oli opettanut tytön laittamaan nutturan sopivan alas, ettei se nostanut kypärää huonosti. Mustien saappaiden vetoketjun piti pienen skirrrrr äänen, kun tyttö veti sen kiinni. Vielä valkoiset hanskat ruusukultaisilla yksityiskohdilla käsiin ja tyttö oli valmis kisakoitokseen.

Auringon hyväillessä jo vähän ruskettuneita käsivarsiani, kiristin ruskean estesatulan vyön ja talutin hevosen jakkaralle. Tiedostin haikeana, että se tulisi ehkä olemaan viimeinen kerta, kun saisin laittaa saappaani tämän hevosen jalustimeen. Ponnistin itseni satulaan ja metsästin toisen puolen jalustimen. Taputin hevosta sen punertavalle kaulalle ja kehotin lähtemään käynnissä eteenpäin.

Kaviot kopsuivat pihani hiekka-alueella, kun ohjasin hevosen leveälle hiekkatielle. Siinä kuunnellessani kaikkia ääniä, mietin olinko oppinut oikeastaan mitään hevosen omistajuudesta. Minullakin oli siitä hyvin värikäs historia, joka toisinaan olisi voinut olla paljon mustavalkoisempi. Sen verran kuitenkin tiesin, että ihmisen elämässä tulisi olemaan vain pari sellaista hevosta, joista luopuminen tuntui kamalalta. Hazel olisi heistä numero yksi. Olin näiden neljän vuoden aikana kiintynyt todella paljon englantilaiseen tammaani. Muistan vielä miten luin sen myynti-ilmoitusta ja sain Juusolta epäilevän lausahduksen. Ihan tottahan se oli, Hazelin hermot eivät kestäneet kisausta. Siksi se ei soveltunut minulle ja siksi sen olisi parempi mennä.

Me olimme sopineet asioista jo alustavasti Taimin kanssa, kun olin laittanut taloni myyntiin. Hän oli muutenkin jo pitänyt Hazelia ylläpidossa. Hetken Hazel oli asunut lähempänä Taimin kotitaloa, tullut takaisin kotiin keväällä ja nyt muuttaisi uudelleen. Olin saanut viimeisiä hetkiä tamman kanssa, koska pian se muuttaisi lopullisesti. Melkein puolen vuoden kärkkymisen jälkeen olin saanut tarjouksen talostani, josta olisi typerä kieltäytyä. Se oli vain vähän alle pyyntihinnan, joten Pihlakin sanoi, että minun kannattaisi tarttua siihen. Olin saanut kyllä muutamia tarjouksia, mutta ne olivat joko kaatuneet siihen, etten halunnut myydä niin alhaisella hinnalla tai ostaja ei ollut saanut myytyä vanhaansa pois.

Ainoa huonompi puoli oli se, ettei meillä ollut Vernerin kanssa vielä paikkaa ja ostaja haluaisi muuttaa mahdollisimman pian. Avioero kuulemma, eikä nainen halunnut enää asua missään vuokra-asunnossa. Olin laittanut hetkeksi talon etsimisen Kallassa jäihin, koska en halunnut turhaan ostaa mitään. Lisäksi Verneri ei ollut vielä laittanut omaansa myyntiin. Olisi typerää myydä sitä ennen kuin meillä olisi uusi tai minä olisin saanut vaikeimman omistusasunnon pois alta.

Minulla olisi nyt kuukausi aikaa. Asuntokaupat olivat enää allekirjoitusta vaille valmista, joten voisin nyt hyvillä mielin lähteä asunto-ostoksille Kallaan. Olisi mukavaa päästä lähemmäksi Auburnia. Olikin jo aika laittaa loppu pitkälle ajomatkalle.

Päätin unohtaa kaiken ja keskittyä vain Hazeliin. Vielä sen alkuaikoina en olisi uskaltanut nostaa laukkaa maastossa. Hiljalleen tamma oli saanut varmuutta maastoon, jossa sai ottaa rennosti. Nytkin se piti korvat pystyssä, kun nostin laukan sopivalla suoralla. Nousin kevyeen istuntaan ja annoin tamman pidentää askeltaan. Minun tulisi niin kova ikävä pientä punaista heppaani.

”Tämä sopisi hyvin lapsiperheelle. Lisäseinällä tuohon saisi yhden makuuhuoneen.”
En olisi koskaan osannut kuvitella, että nuo olisivat ne sanat, jotka saisivat toisen pakenemaan. Välittäjä oli tietenkin tarkoittanut vain hyvää myyntipuheellaan, mutta Verneri oli ottanut naisen sanat tosissaan. Ilmeisesti sotaveteraani luuli, että yhteenmuutto tarkoitti minun haluavan naimisiin ja lapsia. Kaikki kolme kerralla, välittämättä siitä mitä toinen oikeasti halusi.

Siitä syntyi riita. Sellainen riita, jota ei voinut vain lakaista maton alle ja jatkaa elämistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Me yritimme sopia. Kävimme katsomassa jo seuraavaa asuntoa, mutta riitaa ei kuitenkaan koskaan unohdettu. Verneri tuntui yhä luulevan, että haluaisin pullat uuniin. Varmasti halusinkin jossain vaiheessa. Mutten kuitenkaan silloin, kun toisen mielenterveys ei ollut terveimmällä pohjalla. Jopa minusta yhteen muutto oli tähän kohtaan tarpeeksi suuri askel.

Jokin Vernerin möröistä oli vetänyt ”sitoutumiskammo”-narusta ja lujaa. Samaan aikaan minä leikkasin parisuhteen silkkinauhan.

En tiedä miltä se hetki tuntui. Kahden vuoden parisuhde oli päättynyt väärinymmärrykseen toisen haluista. Olin oikeasti kuvitellut, että Verneri voisi olla lopunelämäni kumppani. Sellainen tukihenkilö, jonka kanssa halusi jakaa kaikki elämän tuomat vaikeudet. Mehän olimme kokeneet jo paljon. Erityisesti minä kaiken sen kanssa, mitä perheessäni oli tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Verneri oli ollut silloin juuri siinä minun tukenani.

Minä yritin ymmärtää miehen mielenterveydellisiä ongelmia. Annoin hänelle tilaa tarpeen tullen. Yritin myös työntää tikkua kuoren alle, mutten tungetellut koskaan liikaa. Se otti henkisesti koville. Nyt ymmärsin viimein, etten olisi koskaan pystynyt siihen. Verneri ei kyennyt avaamaan mielensä kaappia. Edes minulle.

Minähän olin siinä kohtaa tilanteessa, jossa taloni lähtisi alta kahden viikon päästä. En voisi enää muuttaa tilapäisesti Vernerin asuntoon, kuten me lopulta oltiin suunniteltu. Uuden omistajan muuttopäivää ei voitu siirtää, joten minun piti löytää paikka asua. En voinut pyytää keneltäkään edes sohvapaikkaa. Isbe olisi varmasti tarjonnut sänkyä kartanosta, mutten antanut hänelle siihen tilaisuutta. Silloin siihen olisi pitänyt lisätä yksi pieni mutta. Huhut erosta olisivat lähteneet liikkeelle.

Isabella tiesi. Julia tiesi. Kukaan muu ei tiennyt. Kaiken sen keskellä halusin näyttää vahvalta, joten en kaivannut voivottelua, pahoitteluja tai pahimmassa tapauksessa Märtamaisia ilveilyjä. Siksi itkut jäivät puhelukeskusteluihin Julian kanssa tai viini-iltaan Isben luona. Kävin normaalisti tallilla, mutta pysyttelin omissa oloissani. Keskustelut pidin laadussa ”hei”, ”moi” ja ”nähdään”. Ainoa ero entiseen oli hiljainen käytökseni.

Kaajapuroilla käyminen oli ensin vaatinut selkärankaa. Kisse oli saanut viettää ”lomaa”, enkä edes nähnyt tammaa puoleentoista viikkoon. Tamma sai nauttia kesästä, ellei Rasmus käynyt sen kanssa maastossa. Ja voi vitsit kuinka vaikeaa oli ensimmäisen kerran nousta Hondan kyydistä tallipihalla. Näin jo heti Vernerin, joka oli täyttämässä vesiastioita tarhoilla. Myös mies näki minut, mutta emme puhuneet tai edes yrittäneet kontaktia. Välttelimme onnistuneesti toisiamme ja lähdin Kissen kanssa pakoon luonnonhelmaan. Itkin itkuni luontopolulla, ettei kukaan muu näkisi.

Onneksi minulla oli Isabellan kaltainen ystävä. Vaikken halunnut vaivata häntä asumisongelmillani, saisin lainata perijättären sohvaa. Tai tässä tapauksessa sohva tarkoitti kokonaista vierashuonetta. Olisi aika aloittaa uusi elämä Kallassa. Etsiä oma paikka, jossa saisi rakennettua elämän palikat uudelleen, ilman parisuhteita. Olin saanut niistä tarpeekseni. Hankkisin koiranpennun.

Mua hymyilytti. Se oli ehkä ensimmäinen onnen tuoma hymy puoleentoista kuukauteen. Eikä se tosiaankaan ollut mikään pieni aihe. Viimein mä olin löytänyt sen. Talon meinaan. Kallasta. Ja se oli aika mahtava. Vanha toki, rakennettu joskus 1970-luvulla, mutta täysin remontoitu, eikä vaatisi mitään muutamaan vuoteen. Auburniin oli vain kuusi kilometriä matkaa, eikä Kallan valloittamat hevos- ja lehmätilat seisoneet naapurissa. Alue oli kuitenkin yksi niistä harvoista omakotitaloalueista koko kylässä.

Ja oi vitsit mä voisin syleillä sitä entistä omistajaa, joka oli päättänyt pystyttää tuija-aidan KOKO pihan ympärille. Kukaan naapuri ei nähnyt mitään. Oliko sellaisia paikkoja oikeasti olemassa? Ainakin mulla oli nyt yksi.

Istahdin alas vaalealle vinyylilattialle.

Paikka tuntui hyvältä. Omalta. Sellaiselta paikalta missä voisi asua niin kauan kuin pystyi. Tästä paikasta saisin uudet muistot ja uuden elämän vaihteen päälle. Tämä talo tuntui vielä enemmän kodilta kuin Orijoen taloni. Olihan sekin ollut kiva ja myös uusi vaihde elämässäni, mutta lopulta se ei sopinut minulle.

Tässä mansardikattoisessa talossa oli avara alakerta. Keittiöstä oli suora seinätön näkymä ruokailutilaan ja ruokailutilasta olohuoneeseen. Alakerrassa oli vain tavallinen vessa, mutta oi vitsit yläkerrassa oli kylpyamme! Eniten ihastuin suureen vinttimakuuhuoneeseen. Se oli niin ihana. Yläkerrassa oli myös toinen pieni makuuhuone, josta saisi vierashuoneen. Päämakuuhuoneessa oli myös TODELLA iso vaatehuone. Lisäksi niin sanotun huoneettoman tilan saisi hyödynnettyä oleskelulle. Mikään talossa ei henkinyt lapsiperhettä. Se oli aivan liian pieni siihen.

Siksi se juuri oli täydellinen.

Okei, täydellisemmäksi sitä teki vielä ulkosauna. Terassilta kivetettyä polkua pitkin pääsi myös remontoidulle saunalle, joka oli kaikkea muuta kuin kylmä ja kolkko. Siinä oli ensinkin ihana pieni vilvoittelu eteinen, josta pääsi pukuhuoneeseen ja siitä suihkuun sekä saunaan. En malttanut odottaa sen korkkaamista. Se oli myös vanha kunnon puusauna.

Mun oli ehkä vaikea myöntää mitä ero oli tehnyt mun ostoaikeille. Ensin mä olin lupailuista huolimatta asunut useamman viikon Isben vierashuoneessa. Ihan vain koska en uskaltanut soittaa välittäjälle tai avata yhtään myynti-ilmoitusta. Aika vain hujahti, kun ei saanut mitään aikaiseksi. Ja kai se oli myös vähän jonkinlaista pelkoa eron jälkeen.

Ja joo, olihan se mukava asua huoneessa, joka siistiytyi kuin itsestään. Olit hetken poissa ja sänky oli pedattu, pyykit olivat puhtaita ja ruuankin sait valmiina. Ihan jees oli asua kartanolla. En mä silti tykännyt olla mikään pummi. Tarvitsin oman tilan.

Tässä se nyt oli. Mun uusi sivuni elämässä. Uusi alku Kallassa vanhoine kuvioineen. Yksin, vaikkei pitänyt. Huokaisin. Mä nauttisin tästä vaiheesta. Aivan varmasti.

Työnsin kädet hupparini isoon etutaskuun ja hieroin siellä sormiani yhteen. Pihalla ei todellakaan ollut mikään lämmin enää. Tuuli oli kova ja hiukseni olisivat olleet naamalla, ellen olisi laittanut niitä ponnarille. Siihen oli yllättävä syy, miksi minä seisoin Huminan kentällä ja Kiia Kalliokoski ratsasti Mankia. Asiaa oltiin valmisteltu hiljalleen heinäkuusta alkaen.

Jotenkin vain asia tuli ilmoille Auburnin loungessa, kun keskustelimme niitä näitä. Minulla alkaisi taas koulu ja Kiia kaipasi jotain uudenlaista haastetta hevosteluun. Ensin tietysti Kiia tuli koeratsastamaan Mankin, oliko ori sitä mistä hän mahdollisesti pitäisi. Sitten kerrat nousivat yhteen kertaan viikossa ja pian seuraavan Kalla Cupin jälkeen, Manki siirtyisi täysin Kiian ratsastukseen. Minulla oli sen verran kädet täynnä taas syksyllä, että olikin hyvä saada yksi asia hetkeksi pois käsistä.

Mankia en todellakaan aikonut myydä. Se oli niin lupaava nuoriori, että tulevaisuudessa saisin siitä ja Cadnipista unelmien tiimin. Oi, vitsit Cadnip. Tuo tempperamenttia täynnä oleva varsa, joka oli perinyt isänsä piirteitä. Siitä tulisi U-P-E-A. Onneksi ori oli vielä niin nuori, että sen kanssa ei tarvinnut kuin touhuta maastakäsin ja opettaa vähän tapoja. Ainakin yrittää.

”Hyvä, ota vähän vahvemmin ulkoa ja pehmennä sisäkättä”, ohjeistin Kiiaa.

Me oltiin päädytty sopimukseen, jossa Manki olisi Kiialla vuoden ylläpidossa. Kävisin sisäänratsastamassa Mankin kerran kuukauteen. Järjestys tuntui minusta hyvältä. Kiia oli osaava, se pärjäsi nuorten kanssa. Olihan se tehnyt hyvää työtä myös omansa kanssa. Torusta huomasi hienon kehittymisen. Lisäksi Kiian ei tarvinnut murehtia tulisivatko kaksi oria matkoilla toimeen. Se oli jo todistettu Tie Tähtiin kisoissa.

”Manki on ihana”, Kiia kehui minulle, kun laskeutui alas satulasta. ”En malta odottaa, että saan sen vuodeksi itselleni.”
”Olen tyytyväinen, että se pääsee sun hoivaan”, vastasin ja taputin Mankia kaulalle. ”Tuskin pystyisin tarjoamaan sille samaa aktiivisuutta tulevana vuonna kuin sä.”

Juttelimme samalla, kun Kiia hoiti Mankin pois. Kävin vielä nopeasti moikkaamassa Cadnipia, jonka jälkeen me palasimme Kallaan. Olimmehan tulleet Huminaan kimppakyydillä.
”Kiitos kyydistä”, Kiia huikkasi vielä Auburnin parkkipaikalle, kun itse jo menin kohti tallia.
”Ei mitään! Kiitos sulle avusta.”

Hymyillen Inna rapsutti Banskun valkoista otsaa ennen kuin kääntyi tarhan porttia kohti. Hän työnsi kätensä takaisin nahkaiseen hanskaan ja pujahti portin raosta toiselle puolelle. Musta ruuna seurasi emäntäänsä ja jäi katsomaan naisen perään, eikä tosiaan pääsisi mukaan. Auburnissa oli kova kisatohina menossa ja ihmiset taluttivat hevosiaan täysissä kisatamineissa myös tarhojen ohitse.

Inna tervehti joitakin tuttavallisesti, kunnes puhelin kilahti mustan toppatakin taskussa viestin merkiksi. Nainen kaivoi jo ikääntyneen ruusukullan värisen iPhonensa taskusta ja hymyili. Pyry, jonka kanssa Inna oli Tinderin kautta puhunut jo hetken, pisti jälleen viestiä. He olivat yrittäneet sopia treffejä jo kauan, mutta Kalla Cup ja kaikki muut menot olivat pitäneet bruneten naisen kiireisenä. Ylihuomenna he kuitenkin näkisivät. Inna ajaisi aamulla krapulasta selvittyään Vantaalle Pyryn luokse ja oi vitsit. Pelkkä ajatus kuivan kauden päätöksestä herätti kaivatun tunteen naisen alavatsassa.

Hän oli ladannut Tinderin oikeastaan samana iltana, kun oli ollut Isben ja Aliisan kanssa illanvietossa. Silloin hän oli päättänyt, että nyt sai riittää! Kuiva kausi sai luvan tulla päätökseen ja niin hän oli useiden turhien matchien jälkeen löytänyt Pyryn. Tuon tavallisen ei hevosmiehen, joka oli kyllä häntä nuorempi, mutta vaikutti kypsältä.

”Anteeksi, voinko vähän häiritä?” joku keskeytti Innan viestin kirjoittamisen.
”Häh?”
”Niin, että saako häiritä?”

Inna kohotti katseensa puhelimesta. Mies, joka selkeästi oli yksi kisaajista varusteista päätellen, seisoi aivan hänen edessään.

”Joo, totta kai.”
”Voitko neuvoa missä kanslia on?”
”Maneesissa, kun meet niitä portaita ylös”, Inna kertoi.
”Okei, kuulut varmaan henkilökuntaan? Voisitko myös neuvoa-”
”Aa, sori, hei. Mä en varsinaisesti ole henkilökuntaa.”
”Ai, anteeksi. Sun takissa vain lukee Auburn Estate, niin ajattelin..” mies pahoitteli.
”Ei mitään, hei. Kun löydät sinne kansliaan, niin sieltä pitäisi löytyä meidän tallimestari. Voit kysyä siltä mitä ikinä tarvit.”
”Kiitos”, mies hymyili. ”Maneesissa siis portaita ylös?”
”Jep”, Inna vastasi hymyillen. ”Mä voin itse asiassa tulla kyllä näyttään. Olen menossa katsomaan seuraavaa luokkaa.”
”Hei, kiitos!”

Nyökäten Inna lähti kävelemään kohti Tammi-areenaa, jonne mies seurasi häntä. Astuttuaan maneesiin Inna osoitti portaita, jotka johdattivat yläkerran kahvioon sekä kansliaan. Eikä Inna voinut olla tarkastelemasta portaita nousevan miehen takamusta. Se oli täydellinen. Hieman hoikka, kuten yleensäkin normaalit esteratsastajat, mutta ei missään tapauksessa luuviulu.

”Pantava”, Inna tokaisi ehkä vähän turhan kovaan ääneen, koska mies pysähtyi portaissa ja vilkaisi virnuillen taakseen.
Puna helahti oitis bruneten kasvoille ja häpeissään hän kiiruhti katsomoon etsimään sopivaa vapaata paikkaa. Hitsin puutteessa oleva saatanallinen suu, joka ei osaa olla hiljaa!

Väsyttävä kisavuosi oli nyt saatu päätökseen. Inna oli siitä hyvin iloinen, koska koko vuosi olisi voinut mennä hieman paremmin. Tämän päiväisiin kisasuorituksiin Inna oli jokseenkin tyytyväinen. Bansku oli saanut uuden valkoisen ruusukkeen karsinansa oveen, mutta noin muuten kolme neljästä startista jäi ilman palkintoja. Kissen kanssa Inna ei oikein tiennyt mitä tekisi seuraavaksi. Ehkä hänen pitäisi keskustella Jaanan kanssa ulkopuolisesta ratsuttajasta tai vain katsoa vielä ensi kausi. Joillekin nuorille kisakauden starttaaminen oli raskasta.

Nyt Krouvissa After Rideillä Inna oli päättänyt huuhtoa kaikki hevosiin liittyvät huolensa kurkusta alas. Siksi istuessaan baaritiskillä hän joi jo neljättä oluttaan. Yleensä Inna joi viiniä, mutta nyt janojuoma tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Kisapäivän jälkeen Inna tunsi itsensä hieman väsyneeksi, vaikka olikin ottanut kotona päikkärit ennen kuin vaihtoi aika rennon asun ylleen After Rideille.

Viimeksi täällä kyseisessä baarissa Inna oli ollut Jessen kanssa miesjahdissa. Se ei ollut kovin tuottoisa ilta, vaikka olihan nainen saanut edes jonkin miehen viereensä nukkumaan. Aamuisesta sählingistä huolimatta Inna ei osannut nähdä Jesseä kuin hyvänä ystävänä. Nainen oli oikeasti ollut niin tuhannen päissään, että olisi suudellut varmaan myös naapurinsetää, jos olisi päässyt tarpeeksi lähietäisyydelle. Sitä paitsi sehän oli ollut Jesse, joka oli aamulla tehnyt aloitteen, eikä Inna! Eikä siinä kerennyt edes tapahtumaan mitään. Kädet kävivät toisten housuissa krapulaisen väsyneinä, mutta ei mitään muuta. Siitä oli kenenkään aivan turha vetää mitään suurta draamaa.

Tänä iltana Inna ei myöskään hakenut miesseuraa. Hän oli päättänyt vain juoda itsensä hyväksi, viettää aikaa hyvien ystävien kanssa sekä mennä ajoissa kotiin nukkumaan. Olihan hänellä treffit huomenna Vantaalla sen Tinder-Pyryn kanssa.

”Kasper, heitä mulle jotain vahvempaa”, Inna pyysi baarinomistajalta, joka sattui juuri hänen kohdalleen.
”Minkä sä haluat?” mies tiedusteli.
”Laita vaikka Long Island.”
”Pistä toinen samanlainen.”

Innan pää heilahti sivulle ja kasvoille helahti kuin jatkotarinana eilinen puna. Se oli se mies, joka oli kysynyt häneltä tietä kansliaan. Se pantava mies.
”Hei, sopiiko istua?” mies hymyili nyt Innalle.
”Toki”, Inna vastasi hymyyn ja viittoi vapaata jakkaraa vieressään.
Mies istahti sulavasti tuolille ja ojensi luottokorttinsa Kasperille.
”Mä maksan molemmat”, mies ilmoitti.
”Kyllä mä olisin oman juomani maksanut”, Inna nauroi.
”Anna nyt, kun kerrankin tarjoan drinkin naiselle, joka kutsui mua ensitapaamisella pantavaksi.”

Voi vittu. Mies todella oli kuullut sen mitä Innan suusta oli maneesilla lipsahtanut. Inna kohotti asentoaan kiusaantuneena.
”Anteeksi siitä”, nainen naureskeli pahoittelevasti.
”Ei haittaa”, mies virnisti. ”Mukavahan se on kuulla sellaista tuollaiselta naiselta.”
”Aijaa..”

Inna ryhdistäytyi nyt jakkaralla eri tavalla. Vähän (tai paljon) tuoden esille rintavaa etuvarustustaan. Hymyillen nainen ojensi kätensä.
”Inna.”
”Måns.”
”Mons? O:lla?”
”Ruotsalaisella.”
”Oletko sä ruotsalainen? Puhut tosi sujuvaa suomea”, Inna hämmästeli.
”Suomenruotsalainen. Asun Ruotsissa, mutta käyn säännöllisesti Suomessa.”
”Aijaa, sehän on mielenkiintoista.”
”Vaihtelua kyllä molempiin paikkoihin.”

Keskustelun katkaisi hetkeksi se, kun Kasper ojensi heille drinkit tiskin toiselta puolelta. Inna kiitti hymyillen ja siemaisi juomaansa Månsille hymyillen. Nyt pienessä huppelissa Inna pisti hyvän takamuksen lisäksi muitakin piirteitä Månsista huomiolle. Miehellä oli sellaiset tummanblondin tai vaaleanruskean sävyiset hiukset – niistä oli todella vaikea kertoa – ja parta. Oih, Inna todella tykkäsi parroista. Ei mistään rekkamiesparroista, vaan siististi trimmatuista. Siniset silmät, jotka olivat myös vähän harmahtavat saivat Innan jalkovälin sykähtämään, kun ne kohtasivat naisen omat kirkkaanvihreät.

Oli myös varmasti ruotsalaisia sukujuuria, miten hyvin Måns oli pukeutunut. Suorat myötäilevät housut ja tummansininen täydellisesti istuva kauluspaita kertoivat paljon. Mies selkeästi osasi pukeutua tyylikkäästi, vaikka nyt siinä Inna olisi nähnyt miehen mieluiten alasti. Hän halusi kovasti repiä nuo vaatteet suomenruotsalaisen seksikkään pantavan miehen päältä.

Okei, irstas himoissaan oleva Inna Alisa Paakkanen oli täällä taas.

Inna yskäisi ajatuksensa takaisin ruotuun.
”Kuinka vanha sä olet?” nainen kysyi.
”Kaksikymmentäkahdeksan”, Måns vastasi. ”Entä sä? Yhdeksäntoista?”
”Haha”, Inna nauroi. ”Hyvä vitsi. Täytin juuri tiistaina kaksikymmentäkuusi.”
”Onneksi olkoon”, Måns toivotti ja kohotti drinksuaan. ”Voin sen kunniaksi tarjota myös seuraavat.”
”Kiitos, se sopii hyvin”, Inna hymyili ja kopsautti lasiaan Månsin lasia vasten.

Siitä kaikki eteni rullaten eteenpäin. Inna ja Måns keskustelivat kaikenlaista. Jakkarat siirtyivät lähemmäksi toisiaan, tuoden kaksikon hartiat kosketusetäisyydelle toisistaan. Inna haistoi miehen houkuttelevan tuoksun ja yhdessä rohkeassa hetkessä nojautui vielä enemmän eteenpäin. Nainen kosketti Månsin huulia nopeasti kuin ujostellen ja kokeilevasti. Katseiden kohdatessa, Inna hymyili varovaisesti. Sitten saman sekunnin aikana Måns tarttui Innaa niskasta ja painoi huulensa naisen punatuille huulille. Väreet vierivät Innan selkää pitkin. Tätä tunnetta hän ei ollut tuntenut puoleen vuoteen.

”Haluatko tulla jatkoille mun luokse?” Inna kysyi hengästyneenä. ”En asu kaukana.”
”Toki.”
”Hyvä.”

He ottivat vapaan taksin, joka aivan Krouvin edustalla. Myös taksikuskit tiesivät, että tänä iltana kannatti olla paikalla. Auburnin After Ridet toivat aina myös taksikuskeille asiakkaita, kun humalaiset ihmiset päättivät rantautua koteihinsa. Noustuaan taksiin Inna kertoi kuskille osoitteensa, jonka jälkeen he liimaantuivat Månsin kanssa kiinni toisiinsa kuin teinit. Kalla oli niin pieni paikkakunta, että taksi oli kymmenessä minuutissa perillä. Inna maksoi kuskille ja johdatti sitten Månsin kotiovelleen.

”Hieno talo”, Måns kehui. ”Onko toi ulkosauna?”
”Kiitos ja on. Se on tosi ihana. Ei mikään kylmä ja kolkko vanhojen talojen homeiset ulkosaunat.”
”Haha. Hyvä vertaus.”
”Mulla on sitten koiria”, Inna varoitti.
”Ei haittaa. Pidän koirista.”
”Hyvä.”

Inna avasi oven kärsimättömänä ja heti koirat olivat tervehtimässä tulijoita. Måns kyykistyi rapsuttamaan molempia samalla, kun Inna tappeli mustien saappaidensa kanssa. Niissä oli typerä nihkeä vetoketju.
”Otatko vielä juotavaa?” Inna kysyi ja toivoi Månsin vastaavan kieltävästi.
”Ei kiitos.”
”Hyvä”, Inna sanoi ja syöksähti suoristautuneen miehen kimppuun.

Vitsit siitä todella oli jo yli puoli vuotta, kun Inna oli viimeksi suudellut miestä. Eikä Jessen kanssa muhinointia todellakaan laskettu tällä kertaa. Se oli jotain ihan muuta. Måns sen sijaan oli mies. Kiinteä mies, jonka käsivarsien lihakset tuntuivat kauluspaidan alla, kun vähän puristi sormillaan hauiksia.
”Makuuhuoneeseen?” Måns kysyi.
”En usko, että ehditään. Se on kuitenkin yläkerrassa.”
”Okei, no ei todellakaan”, Måns naurahti samalla, kun imi naisen kaulaa.

Inna voihkaisi ja alkoi avata kauluspaidan nappeja. Hitto, miksi miehien piti pitää napillisia paitoja. Hän olisi niin pahasti halunnut vain repiä paidan auki, mutta sai maltettua itsensä napittamaan sen auki. Månsin kädet työnsivät heitä peremmälle olohuoneeseen, jossa oli kutsuva iso sohva tai oikeastaan tuo pehmeä karvamatto.

”Vittu, Launo! Painu hiiteen”, Inna karjaisi koiralleen, joka oli tullut häntä heiluen paikalle.
Måns nauroi samalla, kun avasi Innan vyön ja heitti sen jonnekin. Myös hame lensi samaa kyytiä muualle. Inna ei pystynyt enää keskittymään riisumaan miestä tai itseään. Kädet, jotka koskettivat häntä, sai Innan voihkaisemaan pelkästään siitä, kun sormet hipaisivat rintojen alakaarta. Inna sulki silmänsä ja antoi Månsin repiä sukkahousut hänen jalastaan.

”Voi vittu”, Inna huudahti ja puri huultaan, kun Måns liu’utti naisen pikkuhousut pois ja kosketti sormellaan ohimennen jalkoväliä. ”Älä hidastele”, nainen aneli perään.
”Riisu paitasi”, Måns komensi samalla, kun itse nousi seisomaan riisuakseen housunsa.
Hätäisesti Inna kiskoi valkoisen neuleen pois ja makasi nyt karvamatolla pelkissä rintsikoissaan. Vihreät silmät seurasivat kuinka Måns riisui housunsa pois. Ja bokserit. Oi vitjat. Inna katsoi miestä ja janosi tuota heti sisälleen.

Onneksi Måns ei jahkaillut, vaan laskeutui takaisin lattialle, painoi huulensa Innan huulille ja pujotti sormet naisen jalkoväliin. Inna vikisi miehen alla. Hitto. Miksi tässä kesti nyt näin kauan? Juuri ennen kuin Inna kerkesi anelemaan lisää, Måns toteutti hänen toiveensa. Inna voihkaisi, sulki silmänsä ja tunsi valtavan tyydyttävän värähdyksen sisällään. Viimeinkin hänen kuivakautensa oli ohi.

Jouluaatto. En tiedä mihin mun joulutunnelma oli karannut. Koristeltu kuusi seisoi kyllä aitiopaikalla olohuoneessa valot vilkkuen. Lahjoja sen juurella ei ollut, enkä ollut tänä vuonna ostannutkaan niitä kuin Isbelle ja Julialle. Se tuntui oudolta. Yleensä ostin lahjoja paljon. Ehkä se johtuikin ensimmäisestä joulusta ikinä, kun viettäisin sitä yksin. Kaksi viimeistä joulua olin ollut Vernerin kanssa. Oi vitsit, miten kaipasinkin juuri nyt Tiinan kattamaa joulupöytää.

Mutta ei, siinä mä istuin sohvalla viinilasini kanssa ja katsoin The Grinchiä. Ruoaksi aikoisin syödä eilisen pastasalaatin jämät. Isä oli yrittänyt saada mua tulemaan Nokialle, mutta en ollut innostunut kiusallisesta perhejoulusta. Sinne ei kuitenkaan halunnut mua kukaan muu kuin isä. Mun pitäisi viedä isä joskus syömään.

Huokaisin ja nappasin kuvan viinilasistani. Lähetin sen Instagramiin tekstillä Hyvää joulua! Täällä nautitaan sinkkujoulun seuralaista!

Ajatukseni ajautuivat Månsiin. Siihen hyvään takapuoleen, joka tosiaan osasi myös tehdä kaikkea muutakin. Miten ihanan kutkuttavaa se oli ollut, kun heräsin miehen vierestä After Ridejen jälkeisenä aamuna. Me oltiin tosiaan päästy sänkyyn saakka myös olohuoneen maton jälkeen. Ja sohvan. Ja portaiden. Aamulla me otettiin uusiksi.

Suomenruotsalainen Måns oli palannut Ruotsiin viettämään joulua perheensä kanssa samana päivänä. Joten mä heräsin jälleen seuraavana päivänä vieressäni vain kaksi koiraa. Kuten viimeisen puoli vuotta. Miten turhauttavaa.

Puhelimeni pirahti soimaan. Nostin sen vierestäni sohvalta ja kohotin kulmiani. Stina.

”Inna.”
"Stinkku! Hyvää joulua!”
”Kiitos samoin”, naurahdin.
”Kuules sä surkea sinkkunainen, tule tänne viettämään joulua meidän kanssa!”
”Keitä siihen ”teidän” tarkalleen kuuluu? Sä ja viinapullo?”
”Haha! Melkein! Mä ja Jesse. Ollaan Jessen luona.”

Aah, Jessen luona. Sepäs vasta olisikin pirteä joulunvietto paikka. Samassa pöydässä Jessen ja Matildan kanssa. Varsinkin, kun Jesse oli kaiken jälkeen jaksanut vältellä mua jo näin kauan. Miten mies saattoi olla niin lapsellinen, että sellaisen jälkeen piti jotain vitun mykkäkoulua? Mitäänhän ei tapahtunut! En ymmärrä, miksei sitä voinut ymmärtää. Mä suutelin joo Jesseä, mutta olin tuhannen tuitterissa. Ja joo Jesse työnsi kätensä mun pikkareihin (ja mä sen boksereihin), mutta ei siinä mitään edes ollut. Hyi, ei mulle ja Jesselle voisi edes koskaan mitään tulla! Jesse oli sen verran tärkeä ystävä (joka nyt lapsellisuuttaan vältteli mua), etten haluaisi sotkea sitäkin kuviota.

”Sepäs hauskaa.. Sori, Stina, mutta mä ja Matilda ei sovita samaan pöytään.”
”Ei se haittaa, koska Matilda ei ole täällä.”
”Oho. Ei ole siellä? Missä se sitten on?”
”Mistä mä tietäisin. Kai se on porukoillaan.”
”Aijaa.”
”Joo! Tule nyt tänne Paakkanen. Saat ruokaa ja lisää viiniä. Voisit kyllä tuoda jotain sun varastoista. Sulla on aina hyvät varastot.”
”Haha. No, okei, mä tulen. Parempi kuin täällä yksin..”
Sitä mäkin!”
”Mulla menee kyllä hetki.”
”Nähdään sit! Meen takas sisälle. Täällä röökillä vittu jäätyy.”
”Nähdään”, naurahdin ja lopetin puhelun.

Katsoin Launoa ja Iinestä.
”Jahas, lähettekö Jessen luo?”
Siitä koirat hyppäsivät haukahtaen alas sohvalta ja lähtivät kohti eteistä. Nousin itsekin sohvalta ja kävin hakemassa keittiön viinakaapista pari viinipulloa. Ehkä Jessekin olisi jo tarpeeksi sievissä, että olisi jo unohtanut kiukuttelunsa.

Hetken kuluttua…
Pimputin omakotitalon ovikelloa ja jäin odottamaan, että ovi avattaisiin. Ei mennytkään kauaa, kun kohtasin Jessen tyrmistyneen ilmeen. Tiesin heti siitä, ettei Stina ollut kertonut Jesselle mun tulosta. Voi kuinka ratkiriemukasta.

”Öö hei”, mä tervehdin hymyillen. ”Sun ilmeestä päätellen Stina ei vissiin kertonut, että mä tulisin?”
”Hei. Ei kertonut.”
”Luulin, että sä tiesit”, irvistin. ”Mutta hei voitaisko me nyt olla aikuisia tämä ilta ja antaa sen vanhan jutun olla? Mä toin lisää viiniä.”

Jesse tuntui aprikoivan hetken aikaa ennen kuin avasi oven kokonaan ja kutsui meidät sisään. Päästin koirat ensin sisälle ja ohitin sitten Jessen astuessani eteiseen. Laskin viinipullot sisältävän repun lattialle ja aloin riisua ulkovaatteitta. Olin pukenut kunnon kerraston, koska tulin kävellen. Pari lasia viiniä ei antanut enää tarttua auton rattiin. Onneksi matka oli vain jonkun neljä kilometriä.

”Inna! Hyvää joulua!” Stina ilmestyi paikalle halaamaan.
”Kiitos, samoin!”
”Toitko lisää viinaa?”
”Tietenkin senkin juoppokalsari!”
”Eipäs haukuta jouluna”, Stina osoitti sormellaan.
”Eiei”, naurahdin. ”Mun on aivan pakko käydä pissalla. Tuli jo puolessa väliä matkaa kusihätä, vaikka kävin kotona.”

Samalla reissulla kylppärissä harjasin vähän hiuksiani, jotka olivat sotkussa pipon jäljiltä. Naamani loisti helakan punaisena pakkasen takia, mutta sille ei tässä seurassa tarvinnut tehdä mitään. Hoidettuani asiat palasin Stinan ja Jessen seuraan.

”Mä meen röökille”, Stina ilmoitti. ”Aloittakaa te kattamaan pöytää.”
Vitun Stina. Jättää tollain meidät heti kaksistaan. Katsoin Jesseä, joka näytti väsyneeltä. Miehellä oli tummat silmänaluset ja partaa ei oltu ajettu pariin päivään.

”Missä Matilda on? Olisin ajatellut, että te haluatte viettää joulua keskenänne.”
”En tiedä.”
”Et tiedä? Mikset?”
”Me erosimme.”
”Erositte? Mitä? Miksi?” kysyin hämmentyneenä ennen kuin hehkulamppu syttyi päässäni. ”Sen takiako, mitä mun luona tapahtui?”
”No, minkähän muun.”
”Mitään ei varsinaisesti edes tapahtunut. Eihän Matilda voi olla noin.. herkkä.”
”Matildalla on täysi oikeus olla vihainen minulle. Olen itsekin vihainen itselleni ja sinulle.”
”Mulle?” naurahdin epäuskoisena. ”Miksi vitussa sä olet vihainen mulle?”

Hiljaisuus. Jesse ei hetkeen vastannut mulle mitään. Sitten mies huokaisi.
”En tiedä. Ei se sinun syytäsi ollut”, Jesse lopulta myönsi viimein.
Ymmärsin kyllä, ettei miehellä voinut olla juuri nyt helppoa. Olin ollut lyhyen elämäni aikana aivan liikaa samassa tilanteessa. Itselläni oli useimmiten loistava tapa pilata omat suhteeni.
”Voitaisko me tehdä nyt sovinto?” pyysin lempeästi hymyillen. ”Lopettaa se lapsellinen murjotus ja antaa olla? Mä olen pahoillani sun ja Matildan suhteen.”
”Voidaan”, Jesse lupasi.

Lähestyin miestä ja kiersin käteni ystäväni kaulan ympärille. Jesse kiersi omansa rennosti lanteilleni. Me ei usein halattu, mutta juuri nyt se oli tarpeen.
”Mitä? Täällä te vain halailette, eikä pöytää ole katettu!” Stina parahti, kun palasi pihalta.
Naurahdin ja erkaannuin. ”Onko sulla pyhälautasia?” kysyin Jesseltä.
”Hei, se on mies”, Stina huomautti. ”Tosin sä taidat olla meistä ainut, jolla on joku parempi astiasto vitriinissä.”
”Kyllä minulla on”, Jesse pyöräytti silmiään. ”Tuolla kaapissa.”

Pöytä komeili pian ruoasta ja olin itsekin juonut jo kaksi lasillista viiniä. Koirat ja kissat olivat jo vanhoja tuttuja, joten niiden sopuinen kerjääminen toi vain kimppakämppäajat mieleen. Hymyillen popsin kinkkuani.
”Mm, mä muuten sain viikonloppuna”, ilmoitin.
”Mitä? Keneltä?”
”Minun ei tosiaan tarvitse kuulla tätä”, Jesse ilmoitti. ”Varsinkaan joulupöydässä.”

Heilautimme kättämme yhdessä Jesselle ja käännyin kohti vieressäni istuvaa Stinaa. Kerroin naiselle aivan kaiken herra suomenruotsalaisesta. Se oli hyvä joulutarina.

Aliisa pisti koodia, sen luona oli uusivuosibileet. Totta kai mä lähdin. Sinkkuuden hyviä puolia oli se, että saattoi tuosta noin vaan pistää vaatteet päälle ja lähteä. Stina otti koirat hoitoon, raukka joutuisi huomenna töihin. Mulla ei siis olisi mikään kiire tänään kotiin!

Saapuessani Pitkikselle siellä oli vain muutama tuntematon tyyppi. Aliisa otti mut iloiseen sävyyn vastaan ja törkkäsi oitis viinapaukun käteen. Kiskoin sen naamariin, irvistin ja otin uuden. Tänään juotaisiin!

Paikalle saapui vielä Jesse ja Anton. Olin iloinen, että me oltiin rikottu jää Jessen kanssa jouluna. Asiat oli nyt kunnossa, eikä mieskään enää vihoitellut. Huomasin kyllä, ettei se vielä ihan täysin kunnossa ollut eron takia ja ymmärsin hyvin. Kesällä olin ollut aivan rikki, kun me erottiin Vernerin kanssa. Ei se ollut silloin helppoa, eikä aina vieläkään. Puhumattakaan siitä, jos kohtasin Verkun Purtseilla. Välttelin miestä siellä yhä vain.

Iltamme oli hauska! Ensisijaisesti se sisälsi paljon juomapelejä, mutta myös hyvässä mitassa viinaa ja musiikkia. Hiljalleen porukan ne tuntemattomat lipuivat pois paikalta. En tiedä tiesikö edes Aliisa ketä kaikkia he olivat. Aliisa oli sellainen, että se varmaan kaappasi kodittoman miehen kadulta kotiinsa ryyppäämään.

"Aivan pakko käydä kusella", Seljavaara ilmoitti ja nousi pöydän äärestä.
Antonin kadottua vessaan, myös Aliisa nousi ylös.
"Munkin."
"Anton varmaan osaa itse ravistella", virnistin vitsaillen naiselle, joka kuitenkin oli jo vessan oven takana odottelemassa.

Ja aivan kuten aavistin, sille tielle jäivät molemmat. Joten me jäätiin Jessen ja Robertin kanssa kolmistaan pöydän ääreen.
"Uusi kierros?" kysyin.
"Ei kiitos", Jesse naurahti jo.
"Tylsä.."
Vilkaisin kelloa ja kiljahdin.
"Au", Robert hieroi korviaan.
"Kello on ihan just kakstoista!" ilmoitin ja ryntäsin jääkaapille.

Otin sieltä skumppapullon, jonka toin mukanani. Korkataan sitten vuoden vaihteessa! Olin ilmoittanut Aliisalle, joka nyt oli kuitenkin touhuamassa Antonin kanssa. Avasin pullon ja kaadoin siitä kolmeen mukiin. En löytänyt millään skumppalaseja ekasta kaapista, eikä nyt ollut aikaa niitä edes metsästää. Ojensin yhden lasin Robertille ja toisen Jesselle.

Sen jälkeen tapitin kelloani, kunnes se näytti 23:58:47. Silloin mun päässä välkähti ja nostin salamana katseeni Jesseen.
”Sun pitää suudella mua!”
”Mitä? Eikä pidä.”
”Kylläpä. Jesse, kiltti.. Mä en halua jäädä ilman uuden vuoden suudelmaa!”
”Aivan hyvin voit jäädä ilman..” Jesse yritti.
”Yksi pusu, Jesse! Ihan vain yksi pieni pusu, ole kilttiiii, Jessee”, anelin.

Hädissäni vilkaisin kelloa. 23:59:40, kaksikymmentä sekuntia jäljellä. Katsoin anelevasti Jesseä ja nostin etusormeni pystyyn.
”Yksi pusu. Uuden vuoden suudelma.”
14… 13… 12… 11… 10…
”Okei”, Jesse lopulta myöntyi ja hihkaisin.
Tarkkailin kelloa ja viimeisten kymmenen sekunnin loputtua kailotimme kaikki kolme ”Hyvää uutta vuotta!” Käännyin kohti Jesseä nostin käteni vasten miehen kasvoja. Vedin ystäväni lähelle ja suutelin. Jesse maistui viinalle.

”Lisää skumppaa?” kysyin, kun irtaannuin hymyillen.
”Kyllä”, Jesse mutisi.
”Mulle ei”, Robert vastasi puolestaan.
Kaadoin Jessen mukin puolilleen ja omani hieman täydempään. Hörppäsin kuplivaa juomaa, joka poltteli kurkussani.

”Oh, lovers!” nauroin helisten, kun Aliisa ja Anton palasivat tukat vähän sekaisin seuraamme. ”Et ollut hiljaisia, ettekä huomaamattomia.”
”Ei ollut tarkoituskaan”, Aliisa iski mulle silmää ja nauraa räkätin.
”Skumppaa?”
”Kyllä, kiitos!”

Iltamme jatkui vielä pari tuntia lörpötellen Pitkiksen sohvalla. Robert kömpi kaikista ensin nukkumaan. Myös Aliisa ja Anton katosivat uudelleen Hurun makuuhuoneeseen, joten me jäätiin Jessen kanssa kahdestaan.
”Ilta taisi olla tässä”, Jesse sanoi naurahtaen.
”Varmaan. Pitää alkaa soitella taksia”, sanoin itse.
”Jaetaanko? Voin maksaa minulle saakka”, Jesse kysyi.
”Käy hyvin”, ilmoitin samalla, kun puhelin tuuttasi korvallani.

Taksin tilattuani kiskoimme ulkovaatteet päälle ja lähdimme kylmään Kallan yöhön odottamaan.

MUN sohvallani istui MIES!

Ihka aito suomalainen mies, joka ei ollut kummisetäni tai serkun mies. Tämä mies oli se mies, jonka tapasin tyttöjen viikonlopulla Helsingissä, Jarkko. Herkullinen pylly, pitkä ja hyvässä kunnossa. Komeakin vielä. Erityisesti silloin, kun kasvoilla oli parransänki.

Silloin helmikuussa mä heräsin baari-illan jälkeen Jaken asunnolta. Sillä on aika hulppea kolmio Helsingissä, jonka se on aivan itse remontoinut. Raksamiehet ne sitten olivat käteviä käsistään. Voin myös ihan omalla henkilökohtaisella kokemuksella todeta, että Jake on erityisen kätevä käsistään. Harmillista, että meidän aamumme tuolloin keskeytyi. Stinan sen iltainen hoito oli ollut kuulemma niin surkea, että oli tarpeen tyttöjen keskinen haukuntasessio.

Jätin silloin kiireessä Jakelle vain mun numeron ja pyysin laittaan viestiä, jos haluaa. Melkein kerkesin jo unohtamaan koko tilanteen arkikiireessä, mutta ai jestas miten kihersin, kun mies lähetti mulle ensimmäisen viestin. Siitä alkoi viestittely, pitkien puheluiden puhuminen ja facetime. Aina siihen asti, kunnes me löydettiin ensimmäisen molemmille sopiva aika tavata.

Siitä me ollaankin tapailtu pitkin kevättä ja kesää. Nyt viimein Jarkolla oli tarpeeksi hiljaista töissä, että se saattoi tulla mun luokse Kallaan jopa viikoksi! Ajatella! Mies mun luona kokonaisen viikon! Hih, siitä oli kyllä aivan liian pitkä aika, kun niin oli ollut viimeksi.

Hyräilin tyytyväisenä samalla, kun pilkoin kahden sukaanougatjäätelöannoksen päälle mansikoita. Päässäni soi jonkin randomin kappaleen yksi ainoa lause, koska en muistanut siitä enempää. Pesin mansikkaiset käteni ja pursotin vielä runsaasti kinuskikastiketta jäätelöiden päälle. Pyyhkäisin sormellani kastikejanan, joka valui purkin kylkeä pitkin, ja nuolaisin sormeni.

Mm, makeaa!

Jarkko istui vaalealla sohvallani niska muhun päin, kun palasin olohuoneeseen annoksien kanssa. Kipusin sohvalle miehen viereen selkänojan kautta ja istahdin jalat ristissä.

”Tässä ole hyvä”, sanoin ja ojensin annoksen.
”Oho”, Jake naurahti.
”Koskaan ei ole liikaa kastiketta”, julistin.

Katselimme telkkarissa pyörivää leffaa, mutta rehellisesti en pystynyt keskittymään siihen sekuntiakaan. Syötyämme jäätelöannokset, Jarkko nosti kätensä sohvan selkänojalle ja hipsutti olkapäätäni. Pureskelin huultani ja pidin katseeni tiiviisti telkkarissa. Kehossani vieri pieniä hyväntuntuisia kylmiä värähdyksiä.

Lopulta en voinut enää vain olla.

”Vittu sun kanssa”, naurahdin ja kipusin Jaken syliin.

Mies hymyili voittoisasti, eikä näyttänyt yhtään katuvalta. Se oli saanut juuri sitä, mitä se halusi. Jarkon huulet maistuivat vielä hivenen kinuskilta. Painoin hellästi Jarkon hartioita vasten sohvatyynyjä ja painauduin syvemmin vasten miehen kehoa. Hymähdin tyytyväisenä, kun miehen kädet pujahtivat mustan toppini alle ja siveli ihoani.

Lantioni liikahteli kuin itsestään ja annoin huulieni hivuttautua Jarkon huulista hiljalleen kohti kaulaa. Matkalla näykkäsin kevyesti miehen korvanlehdestä, ja hymyilin otteen paitani alla kovenevan. Myös jotain muuta koveni. Kärsimättömänä Jarkko veti toppiani nyt ylös ja irtaannuin sen verran, että mies kiskottua kankaanpalan päältäni. Laskin huuleni uudelleen miehen huulille. Ihoni nousi kananlihalle, kun sormet sivelivät tiensä rintsikoiden hakasille selkärankaa pitkin.

Rintojeni päästyä vapaiksi ärsyttävästä vankilastaan, Jarkko kurottautui ottamaan toisen nänneistäni suuhunsa. Voihkaisin ja taivutin selkääni. Tämä kätevä mies oli myös erittäin pätevä suunsa kanssa. Niin ja niistä sormista puheenollen. Ne pystyivät rintsikoiden hakasten avaamisen lisäksi muuhunkin. Tälläkin hetkellä ne avasivat farkkushortsieni napin ja pujahtivat stringieni sisään. Puristin kynsilläni Jarkon olkapäitä ja purin huultani. Miehen huulien imiessä rintaani ja sormien pujahtavan herkimmälle alueelle, tunsin halua laueta nopeasti. Jarkko sai mut niin sekaisin.

Tiesin sen olevan alun huumaa, mutta siitä mä nautin. Mä en kaivannut yhden illan juttuja, vaan juuri tätä. Perhosia vatsassa ja sitä odottamisen kutkutusta, että näki toisen. Ei sillä ollut väliä tasoittuisiko se joskus.

"Mm…" purin huultani ja olin niin reunalla.
"Älä vielä tule", Jaken huulet siirtyivät kuiskaamaan korvaani.
"Vittu älä sit.." mä aloitin, mutta ääneni katosi kesken lauseen.

Jarkko hyväili mua sormillaan, valmisteli loppua kohden, vaikka kaikki oli vasta alussa. Me ei oltu vielä edes virallisesti mitään, vaikka juuri nyt me oltiin kaikkea. Hivutin käteni miehen shortsien vyötärön reunalle ja työnsin käteni hyväilläkseni kovettunutta vartta boksereiden läpi. Jouduin hieman erkaantumaan kuumasta kehosta, että pystyimme antamaan toisillemme nautintoa.

"Mä olen lähellä", henkäisin. "Mä.. haluan.. sut.."

Jarkko ymmärsi mitä mä halusin. Se otti sormensa pois mun pikkuhousujen sisältä ja työnsi hellästi mua pois, että pystyi riisumaan housunsa. Mä yritin mahdollisimman nopeasti tehdä samoin ja melkein ryntäsin takaisin Jaken syliin.

Katsoin Jarkon sinisiä silmiä samalla, kun tartuin varresta kiinni ja ohjasin sen kostuneelle alueelle juuri oikeaan kohtaan. Me molemmat voihkaistiin äänekkäästi, kun istahdin alas. Hetken aikaa vain istuin hengitellen ja totutellen. Vain pienen hetken, jonka jälkeen liikautin lanteitani.

"Aah", Jarkon huulilta karkasi.

Näiden kuukausien aikana me oltiin jo tutustuttu tällä saralla toisiimme useasti. Tiesimme jo hieman, miten löytää yhteinen rytmi. Suutelimme ahnaasti samalla, kun keinutin itseäni Jakea vasten. Miehen kädet auttoivat lanteillani pitämään rytmistä kiinni.

Tunsin alavatsassani, miten olin lähellä. Se mahtava tunne, joka vieri juuri sieltä koko kehooni yhtenä aaltona. Upotin kynteni miehen olkapäihin, kun tunne valtasi kokonaan. Kehoni tärisi jatkaessani orgasmista huolimatta vielä ne viimeiset pienet sekunnit, jotka vaadittiin Jaken laukeamiseen. Suudelmat muuttuivat hengästyneeksi huohotukseksi, kun Jarkko viimein tuli. Tunsin miehen sykkivän sisälläni ja istuin paikallani sen houkutellessa mut uudelleen huipulle.

Tasasimme hengitystä hetken aikaa toisiamme vasten. Hautasin kasvoni Jaken kaulaan. Miehen sormet silittivät selkääni, jota pitkin tunsin valuvan hikikarpaloita. Hymyilin. Oli tämä kyllä paras urheilulaji.

Auburnissa oli kova kuhina päällä. Power Jumpit olivat käynnissä, joten piha oli täynnä hevosrekkoja ja trailereita. Autoja oli pitkälle matkalla tien vieressä ja ihmisiä kuhisi ympäri pitäjää. Luokkien välisen tauon aikana Inna toi heilansa hetkeksi pois hälinän keskeltä laitumille, jonne ei ollut yleisöllä asiaa. Penna oli heitäkin tiiraillut tärkeänä.

Bansku sai viettää kesäpäiviään orilaumassa, jossa oli myös Leevi. Melkeinpä kaikki muut olivat leikkisiä nuoria, mutta erityisesti Pontus nyt oli vain poni.

Jarkolla ei ollut kokemusta hevosista, joten mies tuli hieman varovaisemmin laitumen sisäpuolelle. Innaa hymyilytti miehen hermostuneisuus, koska ei ollut nähnyt Jakea sellaisena ennen. Sen sijaan miehestä oli paljastunut tässä kuukausien aikana jämpti ja hillitty. Ihan syystä, koska Jarkolla oli oma rakennusfirma tai oikeastaan hän oli perimässä sitä isältään. Eikä se ollut mikään pieni firma, jossain pikkukylässä.

"Tässä on Bansku", Inna kertoi, kun ruuna asteli korvat hörössä paikalle.
Bansku työnsi turpaansa uteliaasti kohti uutta tuttavuutta, mutta kiilasi sitten kaksikon väliin. Inna nauroi ja rapsutti kouluhevostaan harjan alta.
"Jaaha", Jarkko hymähti huvittuneena.
"Ei se pure", Inna vakuutti, kun Jake otti pari askelta taaksepäin. "Noista muista en sitten menekään takuuseen."

Inna näki nuoren orikolmikon lähestyvän. Pontus katseli välimatkan päästä, koska selkeästi aina tahtoi uskoa joutuvansa sisälle, ja Leevillä oli liian hyvä ruohokohta kesken. Ettei Jake joutuisi piirritetyksi, Inna otti orivarsojen luodin ja syötti niille palat kuivaa leipää.

Jarkko hymähteli jotain epämääräistä, katseli epämääräisesti lähellä olevia hevosia ja mietti, mihin ihmeeseen oli päänsä pistänyt.
Mutta Innan takia hän kyllä kestäisi hetken hevosten seurassa. Ja sen takia hän myös päätti uskaltautua ja rapsuttaa Banskuksi kutsutun hevosen kaulaa. Hevosen heilautettua päätään, mies kuitenkin vetäisi kätensä salamannopeasti pois eläimen iholta.

“Joko ne kisat starttaa?” Jarkko tiedusteli, sillä jotain kuulutuksia kantautui hänen korviinsa.
Ei hän nyt mitenkään pelännyt hevosia, mutta miehen kokemus kyseisistä eläimistä rajoittui toto-lappuihin ja tänään hän olisi ensimmäistä kertaa seuraamassa ratsastuskisoja.
"Eiköhän kohta, voidaan mennä", Inna lupasi ja rapsutti vielä kerran Banskua sään kohdalta.

Matkalla katsomoon he nappasivat vielä buffetista kahvit mukaansa, ennen kuin lähtivät etsimään vapaita paikkoja. Katsomot olivat odotetusti aika täynnä, mutta ei liian tungoksessa. Jarkko osoitti Innalle tyhjiä paikkoja suhteellisen ylhäältä, jonne he lähtivätkin luovimaan tietään.

"Inna, hei!" tuttu ääni huuteli ja Inna irvisti.
"Hitto", nainen mumahti, taikoi kasvoilleen hymyn ja kääntyi kohti Ritva Aroa. "Hei, Ritva, pitkästä aikaa."
"Innaa!" myös pieni tyttö kiljaisi ja juoksi halaamaan naisen jalkoja.

Inna taputti hymyillen Sofian selkää ja kyykistyi kyselemään tytön kuulumisia.
Ritva oli niin innoissaan vanhan tuttavansa tapaamisesta, ettei ensin meinannut edes tajuta, että Paakkasen vieressä istui vieläkin vanhempi tuttu.
"No, mutta onko siinä Jarkko?"

"Mitä?" Inna hätkähti. Tunsiko Ritva Jarkon jostain?
"Moi Ritva, pitkästä aika!”, Jarkko hymyili leveästi.
"Öm, mistä te tunnette toisenne?" Inna kysyi epävarmana.

"Mistäkö? Jesse on Jarkon serkku?" vanhempi nainen naurahti. “Jarkko on Jessen isän veljen poika.”
Kieltämättä Ritva Aro nautti siitä tilanteesta erittäin paljon, koska ei ollut tyhmä, joten hän aisti ettei ollut mikään sattuma, että Inna ja Jarkko istuivat vieretysten.

"Serkku?! Voi vittu", Inna kiljahti yllättyneenä.
"Ittu!" Sofia tarttui heti sanaan.
"Tunnetko sä Jessen?" Jarkko kysyi vuorostaan Innalta kulmiaan kohottaen. Heti, kun hän oli nähnyt Ritvan, mies tajusi miksi Kalla oli kuulostanut niin tutulta paikkakunnalta: hänen serkkunsa, Jesse, asui siellä.
"Me oltiin kimpassa.. siis kämppiksinä. Jesse oli silloin Milan kanssa. Mä Juuson ja.. ei me silleen oltu vielä.. siis koskaan."
“Pieni maailma”, Jarkko naurahti ja joutui hetken sulattelemaan tätä tietoa. Hän oli pitänyt yhteyttä Jukka Aroon, Jessen isään, joten suurinpiirtein tiesi mitä serkkupojalle kuului ja missä päin maailmaa mies meni.

Ritvan mukana seuraan tupsahtanut tyttö oli siis mitä ilmeisemmin Jessen lapsi, joten mies yritti tehdä tuttavuutta hänenkin kanssa, mutta Sofia ujosteli sen verran, että piiloutui mummonsa jalkojen taa.

“Liittykää ihmeessä seuraan”, Jarkko pyysi ja viittoili eräänlaista tätiään istumaan alas heidän.
“Oletteko te yhdessä?” Ritva Aro kysyä paukautti.
Jarkko hymähti ja vilkaisi Innaa kysyvästi. Vastassa oli tilanteesta hämmentyneet vihreät silmät.

“Josko nyt kuitenkin keskityttäisiin kisoihin? Onko meillä ennakkosuosikkeja?” mies siirsi tilanteen utelemalla. “Kisaako Jesse?”
“Ei kisaa, se on sen avovaimonsa apuna täällä kuitenkin”, Ritva kiekaisi. “Jospa joskus saisin sanoa sitä Matildaa Jessen aviovaimoksi. Äidillään tämä Sofia tämän viikonlopun on, mutta minä huolehdin tytöstä, koska Heidi ja Lauri, TUORE kihlapari, kisaavat molemmat.”
“Ookoo”, Jarkko mutisi hymyillen.

"Oletko vielä kauan Kallassa?" Inna kysyi Ritvalta.
"Tämän viikonlopun. Olisi oikein hienoa nähdä teitä kahta vielä”, Ritva sanoi ja Inna näki pelottavan pilkkeen syttyvän Ritva Aron silmissä, se ei tiennyt koskaan hyvää. “Voisitte tulla syömään Jessen luokse! Voisimme grillata vaikka tänä iltana! Sofia toki on äitinsä luona, mutta voidaan ihan aikuisten kesken viettää iltaa.”
“En tiedä haluaako Matilda minua sinne”, Inna naurahti kiusaantuneena.
“Miksei haluaisi?” Ritva kysyi. “Te olette Jessen kanssa ystäviä.”
“Niin no..” Inna mutisi. "Jos se sopii Jarkolle, niin miksei", hän sitten hymyili.
“Tulemme mielellämme. Mukava päästä jutustelemaan serkkupojan kanssa”, Jarkko lupautui.

Ihan tätä Inna ei odottanut näiltä Power Jumpeilta. Ei sitä, että Jarkko oli Jessen serkku, eikä naisella ollut siitä mitään hajua. Eikä varsinkaan sitä, että nyt hänen tarvitsisi luultavasti varoittaa Jarkkoa kaikenlaisesta. Yleensä ei ollut hyvä nostaa vanhoja asioita pöydälle. Niistä seurasi vain riitaa ja paheksuntaa sekä useiden päivien mykkäkoulua päälle.

"Katso Sofia! Nyt on Matildan vuoro!" Ritva sanoi iloisesti lapsenlapselleen, joka ryhdistäytyi mumminsa sylissä.
"Hänkö on Jessen nykyinen heila?" Jarkko kysyi.
"Ikävä kyllä.." Inna mutisi huomaamattaan ja onneksi vain niin hiljaa, että Jarkko oli ainut, joka sen kuuli.

Mies kohottikin heti kysyvästi kulmiaan ja Inna pudisti pienesti päätään. Vanhoja juttuja, jotka vaan voisi jo unohtaa. Sofia taputti mumminsa kanssa kilpaa, kun Matilda ratsasti Zelian kanssa puhtaan radan ja meni varmasti kiireesti hyppäämään Sipsin selkään. Seurue katseli lörpötellen luokan. Lähinnä Jarkko joutui kertomaan Ritvalle koko elämänsä tapahtumat niiltä vuosilta, kun he eivät olleet nähneet. Tietenkin myös Inna joutui samaan kuulusteluun. Hyvä, ettei Ritva Aro alkanut siinä kohtaa tinkaamaan, mitä hänen ja Vernerin välillä oli tapahtunut. Se oli kyllä lähellä, Inna huomasi, mutta ehkä kerrankin Ritvalta löytyi tahdikkuutta.

Uusinnan jälkeen Ritva kysyi Sofialta menisivätkö he moikkaamaan Jesseä ja Matildaa.
"Tulkaa tekin nyt moikkaamaan Jesseä!" Ritva vaati.
"Totta kai. Täytyyhän sitä serkkua morjestaa", Jarkko lupautui.

Porukka suuntasi kohti yksityistallia, jossa Jesse puunasi Zeliaa pois uusinnan jälkeen. Ensin mies ei huomannut heitä ollenkaan, mutta sitten Sofian heleä ääni herätti Jessen huomion. Kasvoille nousi hymy, kun hän avasi karsinan oven ja kaappasi tyttönsä syliin ennen kuin tämä ennätti juoksemaan ruunikon jalkoihin.
"Onko ollut hauskaa?" mies kysyi hyväntuulisena, vaikka oikeasti hänen teki mieli muistuttaa äitiään siitä, ettei oikein tykännyt lapsensa pyörivän kisahälinässä ihmisten sekä hevosten jaloissa.
"On!" tyttö ilmoitti niin kuuluvasti, että onneksi Penna taisi olla muualla pitämässä vahtia.
"Katso keneen me törmättiin!" Ritva osoitti Jarkkoa.

Hetken aikaa Jesse katsoi serkkua hämmentyneenä ja oli juuri avaamassa suutaan, kun huomasi Innan. Inna virnisti ja heilautti miehelle kättään. Jessen ilme oli vieläkin enemmän hoomoilasena.
"Sattumalta kävikin niin, että nämä kaksi ovat täällä treffeillä!" Ritva julisti.
"Oho", Jesse mutisi. “Vai että ihan treffeillä?”
“No, miten sen nyt ottaa”, Jarkko naureskeli ja rutisti hetkeksi Innan kainaloonsa, mikä sai Jessen vain räpyttelemään silmiään hämmentyneenä.
"Mistä päästäänkin siihen kysymykseen, mikset ole minulle kertonut Innasta ja Jarkosta", Ritva tivasi pojaltaan, joka oli juuri ojentanut tyttärensä takaisin mummon syliin.
"Varmaan siksi, etten ole tiennyt tällaisesta mitään", Jesse naurahti hämillään ja katsahti pariskunnantapaista kulmat koholla. Inna oli pitänyt jonkinasteista mykkäkoulua siitä asti, kun Jesse ja Matilda olivat palanneet yhteen ja Jarkosta mies ei ollut kuullut moneen vuoteen oikeastaan mitään.
"Kyllähän se isäs kertoi sun asuvan Kallassa, mutta enhän mä sitä muistanut ennen kuin äitiisi törmäsin. Muuten olisin varmasti ottanut ja soittanut sulle jo ajat sitte", Jarkko selosti väistäen ohikulkevaa hevosta.
"Aivan", Jesse yskähti epämääräisesti ja vaivoin sai suljettua suunsa ennen kuin olisi tivannut, pitikö Jarkko paljonkin yhteyttä Jukka Aroon, sillä Jesse ei kuullut miehestä kuin pari kertaa vuodessa.

"Jarkko ja Inna tulee tänään sinun luo syömään! Kutsuin heidät jo ja Jarkko otti kutsun vastaan, joten et voi perua", Ritva ilmoitti väliin. Tuskastunut ähkäisy karkaisi Jessen keuhkoista, kun hän käänsi katseensa Innaan. Innan teki mieli huutaa iloisesti: "Yllätys!"
Matilda ei todellakaan riemastuisi tästä tiedosti. Jo senkin takia, etteivät naiset koskaan ole tulleet toimeen ja siihen soppaan kun lisäsi syyn, miksi Jessellä ja Matildalla oli ero hetkellisesti tullut, niin… Se, mitä vuoden ensimmäisenä päivänä oli tapahtunut, ei kuulunut muille ja vaikkei sen pitänyt vaikuttaa mihinkään, kyllä sekin painoi Jessen vaakakupissa sen verran, ettei halunnut Innaa eikä Jarkkoa heille syömään.

"Matilda varmaan haluaa kaikessa rauhassa valmistautua huomiseen", Jesse yritti jotenkin pelastaa tilannetta, mutta Ritva Arohan ei tuollaista selitystä niellyt.
"Pitäähän hänenkin syödä! Joten mitä väliä syökö se minun ja sinun vai meidän kanssa! Eihän nuo asumaankaan teille jää!"
Jarkko hörähti iloisesti ja Inna sekä Jesse lähinnä epätoivosta.

Punainen talli ja kaikki sen ympärillä tuntui Innasta kovin kotoisalta. Fiilis oli nostalginen, kun palasi edes yhdeksi päiväksi vanhoille seuduille. Vientareessa Innan uusi aikakausi oli alkanut, josta sitten oli siirtynyt Kallaan. Tämän paikan tärkeys ei ollut kadonnut mihinkään edes useamman vuoden jälkeen. Olihan se outoa, ettei Santasen Mila ollut huutamassa tiluksilla tai itse viettänyt krapulaista päivää talon olohuoneen kuluneella sohvalla yhdessä muiden kanssa. Enää ei ollut railakoita kotibileitä, kun Julian kanssa yhdessä huudatti joka toisena kappaleena Cola Songia.

Nyt tällä paikalla oli uusi valtias. Jolla oli myös syvälle kasvatetut juuret Vaahterapolun historiassa… sekä Innan. Juuso oli tehnyt talliin jo nyt isoja muutoksia ja Innasta olikin hassua ajatella entistä heilaa paikan pomona. Miehestä ei varsinaisesti koskaan huokunut ratsastuskoulun pitäjän luonnetta. Eihän toki Juuso yksin tallia pyörittänyt, mutta Inna ei edes tiennyt miltä tämä Jippu näyttäisi. Eikä ehtisi nyt edes ottaa siitä selvää.

Hän oli saapunut tänne kisaamaan täysin nostalgiaryöpyn saattelemana. Manki oli saanut lähteä päivän ratsuksi ja he olivatkin saapuneet paikalle jo perjantaina. Ennen reissua Inna oli soittanut yhdelle paikalliselle tutulleen, Armille, ja saanut Mankille yöpaikan Aittohaarasta. Niin.. siinäkin tallissa oli aivan liikaa historiaa, mutta paljon kivoja vanhoja tuttuja. Eilisen illan Inna oli viettänyt näiden tuttujen kanssa ulkona paikallisessa. Siellä ajatukset olivatkin pysyneet aisoissa naurun lomassa.

Sanotaanko, että Inna ei näyttänyt eilen ihan yhtä freesiltä kuin nyt hiukset tiukasti nutturalla, kypärä päässä ja violetti kisatakki yllään, eikä mitään muuta. No ei, sitä näkyä Vaahterapolussa ei enää nähtäisi. Vaikkei koskaan sopinut sanoa ei koskaan.

Eilinen oli vienyt Innan ajatukset aivan muualle, mutta nyt hänellä oli jopa liikaa aikaa miettiä asioita. Tietenkin ne ajatukset tulvivat päähän juuri silloin, kun oli aika verryttelystä siirtyä kisaradalle. Se oli Innan ja Mankin surkein suoritus koskaan. Ja täysin bruneten tyypin syytä, joka vain roikkui ruskeassa nahkasatulassa. Inna unohti useammankin kerran helppo A:n ohjelman, jonka oli tehnyt miljoona ja yksi kertaa ennenkin. Manki otti nokkiinsa huonoista ohjeista ja päätti juuri tuomareiden kohdalla pistää sellaisen paskashow'n pystyyn, että oli ihme saada edes hyväksytyt prosentit. Mikäli se perunasäkki selässä ei osannut pyytää, niin Manki teki, mitä kaksitehoisen mopon kuului tehdä; improvisoi.

Lopputervehdyksessä syvän huokaisun päätteeksi, Inna päästi ohjat pitkiksi, taputti Mankia kaulalle ja ratsasti sen ulos. Armi, josta Inna oli saanut suostuteltua itselleen apukädet, oli heti paikalla. Punapää ei sanonut mitään, vaan heitti suorilta ratsastusloimen orin selkään ja ojensi Innalle tämän toppatakin. Sillä välin, kun Armi kyykisteli laittamassa koulusuojia, Inna veti itkuisena toppatakin vetoketjua kiinni.

"Heii, se oli vain yksi startti", Armi sanoi, kun huomasi Innan ilmeen.
"Mm, en mä sitä", Inna vastasi nieleskellen. "En mä startista välitä, mutta toi mä menen käymään kävelemässä maastossa. Tuun ihan kohta takasin."
"Okei?"

Inna painoi hieman pohkeella, että Manki lähti käynnissä liikkeelle. Paikalla oli vielä kova kisatohina, kun luokkia oli vielä jäljellä ja kesken. Inna tiesi tarkkaan mihin suuntaan lähteä. Maastoreitit olivat vielä hallussa, eikä rauhallisen kävelyreitin löytäminen ollut vaikeaa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun näillä poluilla oltaisiin itkemässä.

Tällä kertaa itkua ei aiheuttanut parisuhteen tuomat ongelmat. Kaikki oli lähtenyt siitä, kun uuden vuoden jälkeen Jarkko oli tullut Innalle yökylään. Siinä jälkihipsutteluiden seassa miehen sormet olivat tunnustelleet erästä luomea Innan oikeassa lavassa. Jarkko oli ennenkin huomannut sen, mutta nyt siinä oli selkeää muutosta. Ensin Inna oli vain kohautellut olkiaan ja todennut sen olevan vain tavallinen luomi. Kyllähän se oli tavallista, että luomen alla oli myös patti. Jarkko ei kuitenkaan periksi antanut ja Inna kävi lääkärissä.

Ja nyt hän odotti soittoa, olisiko hänellä - kuolemattomalla nuorella ihmisellä - 27-vuotiaana syöpä.