I have to save a rum | Inna Paakkanen

Inna inhosi sairaaloita ylikaiken, eikä Murronmaan yksityinen puoli ollut yhtään sen parempi. He istuivat Jarkon kanssa epämukavan ryhdikkäällä sohvalla odottamassa, että lääkäri ottaisi heidät – tai no Innan – vastaan. Jarkko yritti pitää keskustelua yllä, jotta Inna saisi jotain muuta ajateltavaa, mutta brunette vain hymähteli takaisin. Ikävä hermostus vaivasi naisen mahanpohjassa, vaikka lääkärin kanssa oltiin puhuttu jo hieman etukäteen puhelimessa.

Viimein huoneen ovi avautui ja valkotakkinen naislääkäri kurkisti ulos.
”Paakkanen.”
Inna ja Jarkko nousivat ylös, kättelivät lääkärin samalla, kun astuivat peremmälle huoneeseen. Lääkäri viittoi heidät istumaan puisille tuolille ja istahti tietokoneen ääreen. Silmälasien yli lääkäri luki aikaisempia kirjoituksiaan.

”Aivan”, hän sitten totesi ja kääntyi kohti Innaa. ”Koepalan tuloksesta selvisi, että kyseessä on dermatofibrosarkooma.”
”Eli?” Inna kerkesi nielaista ennen kuin lääkäri jatkoi.
”Sidekudoskasvain, joka on Suomessa hyvinkin harvinainen. Tässä tapauksessa kasvain on pahanlaatuinen-”

Pahanlaatuinen. Siihen sanaan Inna takertui ja kaikki muu lääkärin puheessa meni täydellisesti ohitse. Kyyneleet kihosivat silmiin ja Inna veti paidan hihan takin alta pyyhkiäkseen ne pois. Jarkko tarttui Innaa kädestä kiinni ja puristi sormia. Lääkärikin huomasi, että hänen puheensa oli mennyt lopulta täysin kuuroille korville.

”Tässä kohtaa ei sovi huolestua liikaa”, lääkäri sanoi Innalle, joka vain nyökkäsi. ”Laitamme sinut leikkausjonoon. Pääset leikkaukseen, jossa pyrimme poistamaan kasvaimen pois. Leikkaus ja lisätutkimukset kertovat meille lisää.”
”Tätini kuoli yksitoistavuotta sitten aivokasvaimeen”, Inna sai mongerrettua. ”Kuinka todennäköistä-”

Muisto Elsa-tädistä, joka makasi ilman hiuksia, iho valkoisena ja täysin elottomana, muistui naisen mieleen, eikä hän voinut enää pidätellä kyyneleitä. Lääkäri ojensi oitis nenäliinapakkausta, josta Inna otti pari paperia ja kuivasi silmiään. Jarkko kietoi nyt kätensä naisen harteille ja veti tämän lähemmäksi kainaloonsa.

”Lisätutkimukset paljastavat meille enemmän, enkä voi tässä kohtaa luvata mitään”, lääkäri sanoi pahoittelevasti.
Jarkko oli se, joka esitti seuraavat jatkokysymykset ja lääkäri vastasi niihin. Inna ei saanut enää yhtään sanaa suustaan tunnepurkauksen takia. Mitään ei voinut sanoa, eli mahdollisuus johonkin paljon vakavampaan oli yhä pöydällä. Olisi hyvinkin mahdollista, että kasvaimella olisi jokin etäpesäke jossain. Kenties Innan aivoissa, kuten Elsalla, jolloin hänkin joutuisi kokemaan ne kaikki kamalat sytostaattihoidot. Ehkä hänestä tulisi vihannes, jota pidettäisiin viimeiseen hetkeen asti hengityskoneessa.

”Inna?” Jarkko kutsui ja brunette havahtui vain vaivoin ajatuksistaan.
”Olet nyt leikkausjonossa ja he ovat sieltä sinuun sitten yhteydessä,” lääkäri kertoi kärsivällisesti uudestaan.
”Joo, selvä”, Inna vastasi ja yritti sitten kuunnella lääkärin jatko-ohjeet.

Siitä lääkärin rohkaisevien tsemppien jälkeen, Inna ja Jarkko poistuivat tiskin kautta parkkihalliin. Sillä välin, kun Jarkko kävi maksamassa parkkimaksun, Inna istahti jo miehen Mersun kyytiin. Hän taitteli saamansa ohjelaput penkkien väliseen konsoliin ja hieroi silmiään. Meikit olivat varmasti levinneet ja olikin ollut ihan typerää meikata lääkäriä varten.

”Haluatko käydä syömässä jossain? Tai hakea jotain?” Jarkko kysyi, kun istahti kuskin paikalle.
Inna pudisti päätään. ”Ei ole ruokahalua.”
”Mm.. et syönyt kunnolla edes aamulla”, Jarkko huomautti.
”Älä holhoa”, Inna pyysi yllättävänkin rauhallisesti, kun laski aurinkoläpän alas, jotta saisi pyyhittyä levinneet meikit pois.
”En holhoakaan. Olen vain huolissani.”
”No, älä ole.”
”Inna…” Jarkko puristi nenän varttaan ja huokaisi.
”Sori”, Inna mutisi. ”Olet ihana, mutta… en halua ylimääräistä huolehtimista.”
”Tietenkin olen huolehtimassa. Tilanne ei parane sillä, ettet syö kunnolla.”
”Pliis, Jarkko”, Inna pyysi ja itki jälleen. ”Anna hetki hengähtää.”
”Anteeksi. Tilanne ei ole sulle helppo.”

Inna pudisti päätään itkuisena ja veti turvavyön kiinni pitäen samalla katseensa koko ajan jossain muualla. Jarkkokin tiesi, että nyt oli vain parempi antaa olla ja starttasi Mersun. Pariskunta ajoi läpi Murronmaan keskustan hiljaisuudessa, eikä kumpikaan laittanut edes radiota päälle.

Ajomatkan aikana Jarkko sai työpuhelun, jonka mies otti vastaan pitkin hampain. Lääkärikäynnin ajan mies oli pitänyt visusti puhelimen sammutettuna, mutta nyt yrittäjän oli jo vastattava puheluihin. Varsinkin, kun mies oli lähtenyt kesken kiireisen viikon tekemään etätöitä Kallaan Innan vuoksi. Niin hän aikoisi tehdä myös ensi viikolla, kun Inna menisi leikkaukseen.

Pysähtyessään Innan kotitalon pihalle, nainen nousi oitis ulos ja lähti ulko-ovelle, kun Jarkko jäi lopettamaan puhelun. Eteisessä vastaan tuli heti koirat, jotka Inna nopeasti tervehti, antoi niille lipaston päältä herkut ja suuntasi sitten itse suoraan yläkertaan. Koirat lähtivät seuraamaan, mutta ulko-ovi kävi Jarkon myötä, joten ne kääntyivät haukkuen takaisinpäin.

Inna sai hetken aikaa olla rauhassa sänkynsä pohjalla, kunnes Jarkko tuli oveen koputtaen paikalle mukanaan rauhaneleenä kaakaomuki. Mies laski mukin yöpöydälle ja kömpi sängylle naisen selkää vasten.
”Anteeksi, ei mun ole tarkoitus olla liian tungetteleva”, Jarkko kuiskasi.
”Ei se haittaa. Mä olen kiitollinen, että oot siinä”, Inna vastasi hiljaa. ”Mua vain…”
”Sun ei tarvitse puhua tädistäsi. Mä tiedän kyllä, että se varmasti laittaa ajatukset ylikierroksille.”
”Niin laittaa”, Inna mutisi takaisin. ”Mä seurasin sillon seitsemäntoistavuotiaana, kun mun kummitäti kävi läpi aivokasvaimen. Se oli kauheaa katsottavaa.”

Oli ihme, että naisen kyynelvarastoissa oli enää mitä itkeä, mutta jälleen kyyneleet puskivat ulos pelkästä muistosta. Jarkko puristi naista vahvemmin vasten itseään ja suukotti tätä hiuksista.
”Sä selviät tästä, Inna. Mä tiedän sen ja olen tässä koko ajan.”
”Kiitos.”

Throwback
En saanut unta. Leikkaushaava kiristi lapaluiden kohdalla ikävästi. Makasin kyljelläni puoliksi peiton alla ja tuijotin vieressäni nukkuvaa Jarkkoa. Mies oli viettänyt luonani öitä leikkauksesta asti varoiksi. Siitä oli ollut suuri apu, koska yksikätisenä ja oli kamala tehdä yhtään mitään.

"Mm, mitä kello on?" Jarkko mutisi silmät yhä kiinni.
"Liian vähän", mutisin ja Jake avasi silmänsä.
"Etkö saa unta?"

Pudistin hieman päätäni vastaukseksi. Jarkko kysyi vaivasiko haava liikaa ja tarvitsinko särkylääkettä. Myönsin senkin, mutta ei se ollut ainoa syy ja purin huultani. Jarkko pyörähti selältään kyljelleen ja tuijotimme hämärässä makuuhuoneessa toisiamme. Miehen sormet sipaisivat karanneen hiussuortuvani korvani taakse.

"Mikä?" Jarkko kysyi hiljaa. "Huolettaako sua näytteen tulokset."
"Ei. Tai siis en edes miettinyt niitä."
"Mitä sitten? Inna, sun-"
"Mä haluan vauvan", päästin suustani ja Jarkko kohotti kulmiaan.
"Häh?"
"Niin. Mä haluan vauvan. Kaikki tää pysäytti mut niin, että en mä halua enää odottaa. Olen ajatellut jättäväni pillerit heti, kun mun levy loppuu."
"Eikö se ole liian aikaista?"
"Jos sä et halua, niin-"
"Haluan mä", Jarkko sanoi nopeasti. "Olen aina halunnut, mutta sä olet juuri käynyt leikkauksessa."
"Se paranee nopeaan", vastasin miehelle. "Sä siis haluaisit myös? Ehkä myös… mun kanssa?"

Jarkko naurahti ja kurottautui suukottamaan huuliani.
"Tietenkin sun kanssa. Tässähän me ollaan kaksin suhteessa."
Hymyilin. "Rakastan sua."
"Mäkin sua."

Nykyhetki
Uskomatonta, että me oltiin muutettu Banskun kanssa Auburniin neljä ja puoli vuotta sitten. Ne olivat ainoat piirit, jotka me oltiin tunnettu ruunan kanssa yhdessä. Matkassa oli ollut kaikenlaista ja Banskusta oli kehittynyt ihan tolkuttoman upea hevonen, jolla tietä oli vielä talsittavana. Meillä oli yhdessä talsittavaa vielä useiden vuosien ajan.

Enää ei vain Auburnin kartanon tiluksilla. Kaikki loppui aikanaan ja nyt oli meidän aika jättää haikeat hyvästit Auburnille. Bansku matkaisi Saksaan Danielin ratsutettavaksi ja palaisi takaisin vasta yli vuoden kuluttua. Ruuna pääsisi kehittämään itseään ja kokemaan jonkun huippusaksalaisen lupauksen kanssa kansainvälisempiä kisoja. Nipsu sen sijaan lähti jatkamaan ratsuoppejaan muualle. Hetken ajan meinasin lähettää myös sen Saksaan, mutta totesin kotimantereen olevan ihan riittävä. Ainakin pääsisin tarvittaessa helpommin seuraamaan edistystä. Viimeisenä oli Manki, jonka ylläpitäjä oli oikein mielellään jatkamassa ylläpitosopimusta.

Kaikki oli käynyt nopeaan ja yllättävän mutkattomasti. Olisin varmasti pitänyt hevoset lähelläni vielä hetken, ellei lääkäri olisi näyttänyt punaista korttia. Varsinkin, kun multakin löytyi historiaa keskenmenosta. Mun oli siis aika jäädä sivuun ja pitää huolta niistä ketkä yrittivät tehdä oloani kamalan epämukavaksi. Niin siinä oli käynyt. Yhden vauvan sijaan me odotettiin Jarkon kanssa kaksosia. Herranjumala sitä sydäriä, minkä sain ultrassa, kun hoitaja osoitti kahta alkiota yhden sijaan. Siinä oli yksi ekstrasyy lisää lähettää heppoja maailmalle hoitoon, kun itsellä oli tiedossa hieman erilaisempi ensivuosi.

Hiljalleen me alettaisiin miettimään Jarkon kanssa mihin asetuttaisiin. Kalla oli liian kaukana Jarkon yrityksestä Helsingissä, joten luultavasti me muutettaisiin lähemmäksi. Itse en innostu ajatuksesta pääkaupunkiseudulla, joten me mietittiin vaihtoehtoisia paikkakuntia siedettävän matkan päästä. Kuitenkin tiedossa oli myös haikeat hyvästit Kallan talolleni, josta oli muodostunut jo koti mulle.

Onnellisempi en silti voinut olla.