Vilan päiväkirja

17.09.2020

Harjasin Vilaa pesupaikalla ja kuuntelin toisilta karsinoilta kuuluvaa epämääräistä mongerrusta. Norjaa ne puhui, mutta mä en (paitsi joskus viikonloppuaamuisin vessanpöntölle, hekoheko) joten en tajunnut sanaakaan mitä ne selitti.
Jokseenkin tuttuja naamoja ne oli, koska olinhan mäkin käynyt niiden "kotitallilla" Shelyesissä ja nyt ne oli vastavuoroisesti tullut tänne Kallaan kilpailemaan Syyspäiväntasaukseen.
Kyllä niistä pari suomeakin puhui, koska olin kuullut yhden kysyvän Martalta, missä mahtaa talikot olla, jotta vois siivota hevosensa jätökset lainakarsinastaan.

Koska Isabella ei osallistuisi Vilalla kenttään tällä kertaa, olin saanut kaikessa rauhassa treenata tamman kanssa esteitä tänään.
Vilputin oli ollut oikein kiva ja kuulolla. Yhdessä vaiheessa kyllä unohduin itse "hypystä" ja tasapaino horjahti sen verran, että löysin itseni makaamasta tamman kaulalla, mutta sain nopeasti tasapainoni takaisin ja persauksen satulaan.
Olin laiska enkä "jaksanut" osallistua tällä kertaa Inkalla esteluokkaan. Oli Jesse toki kysäissyt, haluanko osallistua Inkallakin, mutta nääh... Vila saisi riittää. Menisi sitten ihan päin pyllyä tai ei.
Jos meillä menisi huipusti niin kuin nyt syksyllä noi kisat olivat menneet, niin olisipahan sijoitusprossakin huippu. Ei olisi Inkaa "huonontamassa" sitä - tai sitten parantamassa. Jessen kirjava oli kyllä mainio menopeli myös.

"Nice horse", joku norjalainen pojankloppi tokaisi ja vähän säpsähdin sitä ääntä, koska en ollut huomannut sen saapumista paikalle ollenkaan.
"Thanks", töksäytin hämilläni ja taputin Vilan mustaa kaulaa. Jätkä jäi siihen tapittamaan kädet puuskassa meitä ja vissiin odotti, että alkaisin selittämään englanniksi Vilasta jotain, mutta minua ei huvittanut. Ihan jo siksi, ettei tuo kielien puhuminen meikäläisen vahvuuksiin kuulunut. Kännissä toki sujuisi englanti hyvinkin, ainakin omasta mielestä...

Tietenkin Vila oli "nice horse". Olen kyllä puolueellinen sanoeassani, että se oli paras hevonen. Jos joskus sattuisi sellainen ihme tapahtumaan, että voittaisin lotossa miljoonia ja olisi varaa omaan hevoseen, saattaisin iskeä Isabellan naaman eteen tukun rahaa ja ilmoittaa, että tamma olisi siitä päivästä lähtien minun hevonen.

Ja jos Sokka ei siihen suostuisi, etsisin jonkun toisen ihan yhtä hyvän hevosen. Parempaa kun en löytäisi.
Hah, olisipa kiva jos se olisikin vaikka Vilan jälkeläinen!

Pudistelin itsekseni päätäni. Mitähän mä taas kuvittelin...
Ihan niin kuin minulla koskaan tulisi olemaan varaa omaan hevoseen. Ehkä johonkin puolikuolleeseen kirppuiseen luuskaan jos oikein alkaisin rahaa säästöön laittamaan?

Norjalainen oli mennyt menojaan, kun irrotin Vilan hoitopaikan ketjuista ja talutin sen omaan karsinaansa.
Hyvin mulle riitti tämmöinen vuokraaminenkin. Tuli huomattavasti halvemmaksi ja oli muutenkin helpompaa kuin oikea hevosen omistaminen.
"Nähdäänpäs taas huomenna", totesin tammalle riisuessani päitset sen päästä. Jäin hetkeksi silittelemään sitä pikkuinen hymy kasvoillani ennen kuin luikahdin ulos karsinasta ja suuntasin kohti loungea.

"Kah, Sarah. Mites perse?" hihkaisin iloisesti huomatessani Reyesin istuskelevan pöydän ääressä kahvikupponen edessään.
Sarah naurahti ja totesi, että parempi kuin eilen.
"Ei oo tullut twerkattua vai?" virnistelin kaataessani kahvia omaan kuppiini. Teki mieli sanoa, että voisin joskus tulla niitä sellaisia treenejä katsomaankin, koska noh.. Pyllyt. Ja eilen meinasin jo tarjoutua hieromaan naisen kipeitä pakaralihaksia, mutta sain pidettyä suuni kiinni.
"Joo, välipäivä. Robertilla muita menoja", Sarah totesi hymy kasvoillaan.
Kohottelin kulmiani istuessani toiselle puolelle pöytää. Jaaaaahas.... Vai että sellaista.
"Huoh! Jalkapallotreenit oikeasti", Reyes nauroi.
"Mmhmm... Vai että jalkapallo. Ensin oikealla pallolla ja sitten myöhemmin kahdella pienemmällä?" kiusoittelin. Mä kun luulin, että Sarah sääti Mikaelin kanssa tätä nykyä. Ei Robertin. Mutta toisaalta, kuka näistä kuvioista perillä pysyi kun tuntui ettei ihmiset aina itsekään tienneet, missä menivät...
"Anton!" Sarah älähti huvittuneena.

"Ei mitään sellaista. Beachfutista varten me treenataan, koska me aiotaan todellakin voittaa teidät ja kaikki muutkin joukkueet", nainen valaisi minua itsevarman oloisena ja mun oli pakko nauraa tyrskähtää.
"En pistäisi kovin suuria odotuksia meidän päihittämiseen, koska meillä on kuitenkin Aliisa, Gee, Lidia, Heidi ja Jesse sekä se Juuso", vouhotin takaisin. Sarah nauroi niin että ihan pää retkahti taaksepäin.
"Teistä ehkä pahimmat vastustajat saattaa olla Ginevra sekä Lidia. En oikein anna painoarvoa parille kaljoittelijalle, äiti-ihmiselle ja kahdelle vanhalle ukolle", Sarah nakkasi takaisin.
"Ei Jesse ja Juuso kovin vanhoja oo. Kai?" hymähdin. Mulle nyt oli aivan yks ja sama, miten jalkapallopelissä kävisi. Huvin ja urheilun vuoksi mä siihen osallistuin.
"Mut meillä on Robert. Se on pelannut jalkapalloa joskus muinoin", Sarah kertoi uhmakkaasti.
"Eikö jokainen pikkupoika joskus ole jalkapalloa pelannut?" huomautin. Taisin minäkin joskus nuorempana jonkin aikaa palloa potkia ennen kuin hevoset vei mennessään.
Sarah tuhahti pyöritellen meripihkan värisiä silmiään.

Ryystin kahviani hetken tutkaillen ilkikurinen ilme kasvoillani Sarahia.
"Eikö olisi ollut parempi olla Robertin kanssa eri joukkueissa? Pääsisit hyvällä tekosyyllä sen iholle palloa tavoitellessa", letkautin.
Sarah nytkäytti korvaansa aavistuksen olkapäätään kohti, siristi silmiään ja tuhahti kuuluvasti.
"Kenes iholle se sinä olet päässyt?" latina kysäisi huulien kääntyessä maireaan hymyyn. Kulmani kurtistui ja yskähdin epämääräisesti kahvikuppiini.
"En tiedä mitä tarkoitat", mutisin.
Sarahin hymy vain leveni sen viedessä hitaasti etusormensa oman paidankauluksensa reunamille johonkin olkapään kohdille.
"Itsestäänkö toi pikkufritsu on sitten tullut?" nainen tivasi voitonriemuisesti.
Hämmennyin suunnattomasti, ryntäsin wc:n puolelle ja kurkkasin peilistä. Toden totta, ihan pikkuruinen fritsun tapainen siinä oli. Miten en ollut sitä aikaisemmin huomannut?! Se oli jo alkanut haalistumaankin ja mietin, miten hitossa Reyes sen oli edes bongannut.

Nolostuneena palasin takaisin pöydän ääreen kaulusta ylöspäin nykien Sarahin uteliaan katseen alle.
"No, kuka se oli?"
Pudistelin päätäni. En kyllä kertoisi, kuinka sunnuntaiaamuna saattoi siinä pikkukrapulassa herätessä iskeä pieni hellyydenkaipuu ja noh, joku makasi vieressäni peiton alla ja ihan samat aatokset saattoi silläkin olla, minkä takia oli ehkä taaaaaaas lipsahtanut typeryyksien puolelle. Vaikka mä kuinka olin koko edellisillan hillinnyt itseni sen takia, etten halunnut olla mikään Toinen Mies.

"Anton? Älä vaan sano..."
Irvistin.
"Et oo tosissasi. Anton, miksi?!"
"Vahinko..." mutisin.
"Joo, varmasti täysin vahinko. Mä kun luulin, että Aliisa on vielä sen Taijan kanssa."
Irvistelin uudemman kerran.
"Anton, ei! Voi jestas teidän kanssa..."
Niinpä. Voi jestas.

25.09.2020
#syyspäiväntasaus

Uskokaa tai älkää, mulla oli ollut kerrankin suhteellisen itsevarma olo, kun olin noussut Vilan selkään ja ryhtynyt lämmittelemään tammaa tulevaa kisasuoritusta varten.

Kyllähän me nyt tämä luokka kunnialla ratsastettaisiin läpi!
Olin päättänyt, etten mä mun esterankingin (ihmeellistä) ykkössijaa ihan helpolla luovuttaisi ns. pahimmille kilpakumppaneille (Jusulle ja Matildalle), sillä meillä oli Vilan kanssa toden totta mennyt suhteellisen hyvin niin kisoissa kuin ihan muuten vain. Ehkä mä olin pikkuhiljaa alkanut uskomaan siihen, etten mä mikään toivoton ratsastaja ollut...

Jos olisin ollut niin
a) mulla ei olis ollut mitään asiaa Vilan kaltaisen hevosen selkään
b) en olisi edennyt parissa vuodessa 120 senttimetrin luokkiin.

Ensimmäinen kierros mentiin puhtaasti läpi, joten uusinta kutsui.
Luottavaisin mielin lähdin siis sinnekin ja Vila varmajalkaisen nopeasti lähti matkaan, mutta joku aivopieru siinä kesken radan iski minulle ja olin ohjaamassa Vilaa ihan väärälle esteelle. Tajusin kuitenkin virheeni ja sain käännettyä tamman nopeasti kohti oikeaa estettä. Se ei kuitenkaan riittänyt: tultiin sille esteelle ihan miten sattuu, Vila ei ennättänyt valmistautumaan kunnolla, joten tamma veti ns. liinat kiinni ja kieltäytyi hyppäämästä.
Samperin samperi...

Ei muuta kuin uusi yritys ja tällä kertaa yli mentiin. Tiesinhän minä, että siinä tuli virhepisteitä ainakin neljä ja aikaakin tuhlaantui, mutta tammapa pisti ykkösen silmään ja pomppi jäljellä olevat esteet nopeasti sekä puhtaasti yli. Näin ollen ei tullut virhepisteitä ajasta vaan plakkariin nakattiin vain se kieltäytymisestä johtuva 4vp.

Todellakin tämä kömmähdys meni ihan mun omaan piikkiin.
Harmittihan se, mutta minkäs teit. Ensi kerralla sitten tuplanollat? Eikö vain?

Saihan sitä aina toivoa.

17.10.2020

Harjailin Vilaa oikein hiiiitaasti enkä pitänyt mitään kiirettä. Tamma etsiskeli karsinan pohjalta toiveikkaana heinänkorsia ja vähät välitti mun vatuloinnista.
En mä mitenkään taipuvainen yltiöpäiseen masisteluun ollut, mutta nyt kyllä tympäisi ihan kaikki. Oltiin tamman kanssa käyty kunnon revittelymaastossa ja hetkellisesti mielikin oli piristynyt siinä vauhdin huumassa, sillä ei siinä oikein ehtinyt mitään muutakaan miettimään. Mutta heti kun olimme saapuneet takaisin Auburnin pihaan, oli hartiat lysähtäneet melkein maahan saakka ja naama vääntynyt mutrulle.

Tiesihän se mikä se niin tympäisi. Sama asia, mikä oli saanut mielen synkäksi niin monet kerrat ja se fakta sai v-käyrän myös nousemaan. Olisipa mukavaa vaihtelua jos joskus ärsyttäisi yhtä paljon joku muu kuin Aliisa Huru. Tai ei itse Aliisa ärsyttänyt niinkään vaan se, että jälleen kerran oli asiat sen kanssa solmussa, kiitos mun hermostumisen loungessa tässä taannoin.

Se saakelin tohelo hölöttäjä oli mun paras kaveri, joten tietenkin mulla oli sitä ikävä. Olin jopa viikolla miettinyt, pitäiskö repäistä leipomalla pullaa ja mennä sitten Pitkikselle oven taa leipomuksieni kera, mutta sitten muistin etten mä osannut leipoa ja toisekseen siitä olis voinu saada sellaisen mielikuvan, että halusin jotain muutakin kuin kaverini takaisin. Pullilla kun oli eräänlainen rooli siinä, miksi meidän kaverisuhde oli sitten lopulta muuttunut tällaiseksi ihmeelliseksi säätämiseksi.

Huokaisten nakkasin harjan Vilan harjakoppaan ja taputin ajatuksissani tammaa kaulalle.
Sonian piti olla eräänlainen keino unohtaa Aliisa, mutta toisaalta oli vain sotkenut asioita, koska Huru oli ihan oikeasti vaikuttanut jotenkin mustasukkaiselta siitä, että mulla oli ollut joku muu.
Olihan se ollut vähän omituinen veto viedä Sonia Sarahin luo, mutta kaikesta omituisuudesta huolimatta meillä oli ollut oikeinkin kivaa. Ei ehtinyt miettimään Aliisaa kyllä yhtään...
Kyllähän se pikkuruinen norjalainen kävi mielessä useinkin. Olin etsinyt sen sukunimen tuloslistoilta ja etsinyt profiilin Facebookista, mutten ollut uskaltanut pistää kaveripyyntöä tai laittaa jotain viestiä.
Mitä mä olisin sille edes laittanut?!  "Hei, miten menee?" Juuei.
Se oli ollut vain yhden illan juttu eikä me varmaan enää koskaan tavattaisi. Joten antaa olla.

Musta tamma tuuppasi minua turvallaan olkapäähän enkä voinut olla naurahtamatta.
"Enköhän mä jatkossa keskity ihan vaan suhun", lupasin Vilalle ties monettako kertaa.
Kaappasin tamman tavarat kantoon ja vein ne varustehuoneeseen omille paikoilleen. Kello oli sen verran, että ehtisin käydä hakemassa parit saunakaljat ennen kuin kiltisti kömpisin peiton alle nukkumaan. Huomenna oli ajatuksena hypätä vähän esteitä Vilan kanssa, joten mitään kännejä en vetäisi.

Varustehuoneesta ulos tullessani kirjaimellisesti törmäsin Isabellaan, joka oli parhaillaan tulossa sisään huoneeseen.
"Sori!" ähkäisin nolostuneena. Ei se onneksi persaukselleen pyllähtänyt vaikka vähän näytti säikähtävän sekin.
"Ei mitään", Isabella sanoi kohteliaasti, katseli minua hetken päästä varpaisiin ennen kuin käänsi silmänsä kasvojen suuntaan.
"Onko sinulla kiire?" Sokka tiedusteli. Melkein olin automaattisesti vastaamassa, että kaljakauppaan, mutta sain hillittyä itseni.
"Ei. Miten niin?"
"Ehtisitkö ratsastamaan Sylvin? Myyntiä ajatellen olisi hyvä nähdä miten se toimii muilla ratsastajilla ja kun sinä nyt olet siinä niin..."
Piti hetki kaivella jostain harmaiden aivosolujen syövereistä, että mikä tai kuka on Sylvi, kunnes muistin hauskan värisen tamman.
"Öh... Joo. Kyllä mä voin", lupauduin. En ensinnäkään kehdannut kieltäytyä ja toisekseen harvemmin mulle kukaan hevostaan liikutettavaksi tarjosi Jesseä lukuunottamatta, joten tilaisuuteen oli tartuttava.
"Hienoa. Hain sen juuri sisälle. Sen varusteet ovat täällä", Isabella hymyili ja viittoili sitten takaisin varustehuoneen puolelle.

En ehtisi kaljakauppaan, mikä oli kyllä hyvä juttu myös.
Eipähän tulisi parin oluen jälkeen kiusausta laittaa viestiä mihinkään suuntaan. Ei Pitkikselle eikä toiselle mantereelle.

29.10.2020

Sarah oli päättäväisesti komentanut minua osallistumaan Ansamaassa järjestettäviin kisoihin ja vaikka kuinka olin yrittänyt selittää, etten mä keskellä viikkoa voi mihinkään lähteä töiden takia, se ei ollut kuunnellut minua ollenkaan.
"Sä oot mulle velkaa kämpän lainaamisesta", Reyes oli käyttänyt valttikorttiaan, jota se oli kyllä väläytellyt milloin mihinkin pikkuhommaan.
"Silläkö se on kuitattu että mä lähden Vilan kanssa sun mukaan?" olin ihmetellyt.
"Ei todellakaan. Mutta en halua lähteä sinne Isabellan kanssa kahdestaan. Liian kiusallista", nainen oli huokaissut ja mä olin vain pyöritellyt silmiäni.

Kyllä kai se nyt yhden päivän kaksistaan Isabellan kanssa pärjäisi? En kyllä vieläkään ollut ihan perillä, miksi se niin kahdenkeskistä seuraa toisen Sokan kanssa vältteli, mutta en jaksanut udellakaan.
Sen sijaan olin jaksanut pyytää pomolta kisapäivää vapaaksi ja ilmoittanut sitten minut Vilan kanssa yhteen esteluokkaan. Samalla reissullahan sitä pääsisi moikkaamaan Majináa kun ei sitäkään ollut sitten beach partyjen nähnyt.
Edelleen kyseisten pippaloiden ajatteleminenkin sai vähintään toisen suupielen venymään hymyyn.

Koska reitti Ansamaan tallille oli mulle tuttu, naiset nakittivat minut kuskiksi.
"Onneksi tämä matka oli huomattavasti lyhyempi kuin viimeksi kun olimme tällä samaisella porukalla liikkeellä", Isabella totesi. Sarah myönsi miettineensä juuri samaa ja minä nyökyttelin mukana posket aavistuksen punaisina. Niin, viimeksi olin kyseisen naiskaksikon kanssa matkustanut hevosten kanssa Norjaan...
"Mutta mahtavaa, että he sieltä Norjasta tulivat vastavuoroisesti Auburniin Syyspäiväntasaukseen", Sokka jatkoi juttuaan.
"Joo, se oli kyllä kiva juttu. Vai mitä Anton?" Sarah virnuili.
"Mmhmm", murahdin naama punaisena. "Hyviä... Jalkapallon pelaajia."
Sarah tyrskähti ja minunkin kasvoille nousi typerä virne, jonka yritin kyllä karistaa saman tien pois, mutta aina se palasi takaisin.

Isabella huiteli johonkin Kamin kanssa ja me jäätiin Sarahin kanssa kaksistaan minun taistellessa sen typerän virneen kanssa.
"Ootko sä pitänyt yhteyttä siihen Soniaan?" latina kysäisi. Pudistin päätäni.
"Mikset?"
"Ei me vaihdettu numeroita enkä kehtaa laittaa sille missään facessakaan viestiä", kerroin. "Ku se oli kuitenkin vain yksi yö ja niih, mistäs mä tiedän haluaako se kuulla minusta mitään."
Sarah risti kätensä puuskaan silmät sirrillään, mutta hymyili kuitenkin: "Mutta oot miettinyt laittavasi?"
Kohautin harteitani, mutta eiköhän mun jälleen kerran punertavaksi muuttuva naama ja se itsepintainen hymy kertonut tarpeeksi. Olihan mulla ollut lukuisia yhden illan juttuja, joista osa oli jäänyt mieleen hetkeksi ja osa unohtunut sen siliän tien. Sonia kuului osittain ensimmäiseen kategoriaan sillä erotuksella, ettei se meinannut päästä lähteä millään. Mikä oli ihan typerää! Tavallaan... Koska se asui Norjassa ja minä Suomessa, joten mahdollisuudet siihen että me tavattaisiin jälleen, oli olemattoman pienet.

"Tehdään diili", Sarah sanoi pahaenteisesti. "Jos sä voitat, sä laitat sille viestiä."
"Entä jos häviän, kuten tapana joskus on?"
"Sitten sä laitat sille viestiä."
"Entä jos oon jossain puolivälissä?"
"Hmm, no, sitten et pistä", Sarah huokaisi. "Jos mä olisin sä, niin olisin laittanut sille jotain jo aikapäiviä sitten."
"En mä oo sä."
Sarah nauroi ja jatkoi Effin harjaamista.

Keskitin sitten oman huomioni Vilaan ja mietin, että pitäisikö hävitä ihan tahallaan? Voittaminen kun olisi huomattavasti vaikeampaa...
Toisaalta, nolaisin itseni kuitenkin ihan totaalisesti jos "joutuisin" laittamaan Sonialle viestiä. Tuskin se edes halusi kuulla minusta mitään ja varmaan sitä vain ahdistaisi, mikäli yhtäkkiä paukauttaisin sen postilaatikkoon viestiä.

Jo verryttelyssä tuntui siltä, että me ehkä saatettaisiin mustan tamman kanssa pärjätäkin! Vila oli hyvin kuulolla, malttoi mielensä eikä saanut niitä omia hepulointikohtauksiaan, kuten joskus tapana oli. Kontrolliharjoituksia oli tehty meidän koko yhteisen historian ajan ja kyllähän se alkoi VIHDOIN näkymäänkin. Päivä päivältä enemmän..

Kun meidän vuoro tuli, palikat pysyi edelleen kasassa ja niinhän siinä kävi, että puhdas rata tuli. Taputin oikein tyytyväinen hymy kasvoillani Vilan mustaa kaulaa ja ratsastin ulos kentältä. Tällä kertaa ei edes uusintaa ollut, joten aika ratkaisi ja harmillisesti (?) kaksi ratsukkoa oli meitä aavistuksen nopeampia.
Mutta hei, ei kolmas sija todellakaan huono ollut! Tänä vuonna Vilan kanssa olimme pärjänneet paremmin kuin hyvin ja viime aikaisten tietojeni mukaan olimme esterankingin ykkösinä mustan tamman kanssa.
Se loi jälleen kerran uskoa siihen, etten mä aivan tumpelo ollut.

"Se viesti?" Sarah töksäytti, kun ruusuke Vilan suitsissa roikkuen palasin tamman kanssa naisten luo.
"En mä voittanut tai hävinnyt", mutisin vältellen Isabellan uteliasta katsetta.
"Sijoituit kuitenkin", Reyes virnisti.
"Oli puhe vain voitosta tai häviämisestä", muistutin, mikä sai Sarahin vain pyörittelemään silmiään ja se oli jo sanomassa jotain, mutta naisen huomion vei jokin selkäni takana.

"Hei Anton!" kuului Majinán ääni ja pyörähdin ympäri.
"Moi!" kirahdin niin kuin joku teini-ikäinen nulikka äänenmurroksessaan.
"Onneksi olkoon. Hienosti ratsastettu", Pocahontas Ansamaa onnitteli ja naama punaisena kiittelin kehuista.
Vaihdoimme siinä kuulumiset Majinán kanssa ja luvattiin puolin sekä toisin pitää yhteyttä jatkossakin. Naisella oli kiire valmistautua tulevia koululuokkia varten, kuten myös Sarahilla, joten molemmat jättivät minut ns. rauhaan.

Kävin taluttelemassa Vilaa pitkin tallipihaa kaikessa rauhassa. Tuntui hassulta ajatella, että vedeltiin jo lokakuun viimeisiä päiviä ja tätä vuotta oli jäljellä enää pari kuukautta. Jos tää vuosi oli mennyt ihmeellisen hyvin, niin ehkä ensi vuosi menisi vielä paremmin.
Tyrskähdin itsekseni. Tuskinpa sentään... Aina sai toivoa. Mutta tason nousu oli ainakin ensi vuonna edessä, se oli varma.

Päivän päätteeksi oli aika tehdä lähtöä takaisin Kallaan.
"Anton! Saanko lainata sun puhelinta?" Sarah kysäisi.
"Miksi?" ihmettelin.
"Mulla loppui akku ja lupasin ilmoittaa Jonnylle, kun ollaan lähdössä", Sarah selvensi herttainen hymy kasvoillaan.
Niinpä ojensin kännykkäni Reyesille, joka kääntyi selin minuun ja kohta kuului iloinen naurahdus: "Tässähän se on hakuhistoriassa heti ensimmäisenä."

Täh? Jonnyko? Missä hakuhistoriassa?!
Voi v... Se perkele oli mennyt mun facebookiin!
"Tänne se puhelin!" karjaisin ja yritin epätoivoisesti tavoitella puhelinta takaisin Sarahilta, joka onnistui luikahtamaan käsivarsieni välistä karkuun.
"Mitä täällä riehutaan?" Isabella kysyi, kun tuli ihmettelemään meidän nujakointia.
"Ole hyvä", Sarah virnuili ja tyrkkäsi puhelimen takaisin kouraani.
"Jos sä laitoit sille jotain niin... " murahdin ja katsoin puhelimen näyttöä. Sonian profiilikuvan alla luki "Kaveripyyntö lähetetty".
"Et poista sitä", Reyes pisti minut vannomaan ja huokaisin syvään.
En poistaisi... Mutten kyllä kehtaisi vieläkään laittaa Norjan suuntaan minkäänlaista viestiä.

03.11.2020
#isbenvalmennus

Ponnistin itseni Vilan selkään ja annoin tammalle luvan lähteä liikkeelle pitkin ohjin vilkaisten Zelian selässä istuvan Matildan suuntaan.
Se oli taas meidän valmennuspäivä ja ihan hyvillä fiiliksillä mä olin mustan tamman kanssa maneesiin astellut toivoen, että se hyvä fiilis pysyisi yllä ihan valmennuksen loppuun saakka.

"Haastavia linjoja luvassa tänään", Isabella ilmoitti astellessaan maneesin keskelle seuraamaan meidän verryttelyä ja kehotti korjailemaan istuntaa sekä ohjastuntumaa.

Nainen oli rakentanut (tai komentanut jotakin rakentamaan) ympyrätehtävän puomien sekä parin jumppakorkuisen esteen toiseen päätyyn ja ne piti suorittaa laukassa niin, että se ympyrä oli ympyrä eikä mikään soikio tai epämääräinen söherrys.
Muutaman kerran Vila kurvasi puomin jälkeisen esteen ohi, mutta kyllä sieltä lopulta tuli onnistuneita kierroksia molempiin suuntiin.

Isabellakin nyökkäili tyytyväisenä.
Seuraavaksi pakerrettiin jotain S-linjaa ja sehän ei meinannut sujua meiltä sitten millään. Vila veti kierroksia ja oli työ saada se takaisin kuulolle.
Muuutta kyllä me sekin sitten pariin kertaan saatiin kunnialla läpi, koska en - yllättävää kyllä - lannistunutt pienistä epäonnistumista
Taputin Vilaa kaulalle ja pyyhkäisin otsalle kohonneet hikipisarat takin hihaan.
Hyvinhän se meni!  

Vilaa valmennuksen jälkeen hoitaessani mietin, kuinka kiva ihan oikeasti olisi jos mulla oikeasti olisi varaa valmentautua vähän useammin. Oltiinhan me edistytty vähäisistä "virallisista" valmennuksista huolimatta, mutta silti. Äiti oli kyllä kotikodin pistänyt jo myyntiin ja kunhan sen saisi myytyä, saisin minäkin vähän ylimääräistä rahaa, mutta ei nekään rahat nyt ikuisuuksia kestäisi.

Tamman jäädessä mutustelemaan heiniään, painelin tuttuun tapaan loungeen.
Aliisan ääni kantautui ovelle saakka, huokaisin syvään ja astelin peremmälle. Siellä se Tildan kanssa jutteli niitä näitä ja minut huomatessaan hiljeni ehkä sadaosa sekunniksi.
"Mutta mun pitääkin tästä lähteä. Kiire!" Huru totesi keskustelukumppanilleen minut huomatessaan ja pyyhkäisi salamannopeasti ohitseni eikä edes vilkaissut suuntaani.
Katsoin Aliisan perään arpoen mielessäni lähtisinkö perään, mutta kohautin sitten vain harteitani Matildalle, joka nojaili keittiötasoon tiiraillen minua toinen kulma kysyvästi koholla. Aliisa ei ollut puhua pukahtanut minulle sanaakaan sen jälkeen, kun olin sille hermostunut ja olin kyllä pistänyt merkille sen piilottelu- sekä pakoiluyritykset. Siinäpähän olkoot sitten.

Viikonloppuna olin kyllä melkein soittanut sille, kun olin parit kaljat juonut kämpilläni, mutta hillinnyt itseni. Oli vain ollut niin yksinäinen olo ja halusin jonkun kaverin kanssa viettää aikaa. Sarahille olin kyllä viestiä laittanut, mutta se oli ollut töissä, joten ei siitäkään ollut kaljoitteluseuraksi.
Sonian kaveripyyntökään ei ollut muuttunut miksikään ja olin miettinyt, että joko se ei vain käyttänyt kyseistä sovellusta niin usein että olisi sen huomannut tai sitten se ei vaan halunnut hyväksyä kaveripyyntöäni muttei myöskään kehdannut hyljätä sitä. Minun tuurin tuntien se oli tuo jälkimmäinen vaihtoehto... Melkein olin jo itse kaikessa hiljaisuudessa poistamassa sitä, mutta olin hillinnyt itseni.

Eilen  kuitenkin oli kännykän näytölle pompsahtanut ilmoitus "Sonia Stordahl hyväksyi kaveripyyntösi" ja olin selaillut naisen profiilia hyvän tovin vaikken mä sen päivityksistä mitään ymmärtänytkään pohdiskellen, kehtaisinko laittaa sille vaikka "Hey."-viestin ja jäänyt odottamaan sen vastausta.
Mutta kuten arvata saattaa, en ollut kehdannut.

Isabella Sokka päätyi Orange Woodiin kilpailemaan enemmän päähänpiston kuin pitkällisen harkinnan jälkeen. Miltei hämmästyttävää, miten nopeasti matkasuunnitelmat ja käytännön järjestelyt sai kursittua kasaan, kun rahaa oli. Tosin, sehän ei tietenkään ollut tae kaiken onnistumisesta.

Oli miten oli (alkumatkan inhalle hevosrekka-episodille ei kannattanut suoda enää ajatuksiaan), hän oli Kanadassa kilpailemassa yhden tähden kenttäkilpailuissa mustan Vila-tammansa kanssa. Tosiasiassa Vila olisi selviytynyt kahden tähden kilpailuista, hieman paremmalla valmistautumisella myös kolmen tähden – mutta vaihtoehtoina olivat CIC1 tai CIC4, ja neljä tähteä oli jo liikaa.

Kilpailut alkoivat heidän osaltaan juuri. Vila oli ollut verryttelyssä erittäin energinen itsensä ja Isabella piti siitä, sillä hevosen oma eteenpäinpyrkimys teki ratsastuksesta miellyttävää. Tuntien itsensä varmaksi ja valmiiksi, Isabella tervehti tuomaria reippaan ravin lomasta. Vila oli valpas, herkkä ja tuntumalla.

Ratsukko liisi helpon A:n rataa luottavaisesti eteenpäin, kun yhtäkkiä Isabella huomasi silmäkulmassaan välähdyksen. Hän ei hennonnut kääntää päätään yhtään, mutta kohdalla olevaan kirjaimeen tuli tehdä ympyrä, jolloin hän saisi suoran näköyhteyden välähdyksen lähteeseen.

Isabella pyysi Vilaa eteenpäin – ympyrällä piti venyttää ravia, kun juuri silloin näkymä yleisöön laukaisi täydellisen déjà vun. Kaksi nuorehkoa naista vierekkäin, toisella kädessään puhelin, toisella järjestelmäkamera. Kamera välähteli ja Isabella saattoi suorastaan kuulla laukaisimen naksahdukset.

Aivan kuin Ruotsissa, aivan kuin Hannaby Hanamissa.

Tunne oli järjetön, mutta samaan aikaan Isabella oli täynnä déjà vulle tyypillistä varmuutta. Ei ollut kahta sanaa siitä, etteikö häntä oltaisi valokuvattu Ruotsissakin, sensaatiohakuisen uutisen yhteyteen. Niin se oli. Tämä kaikki oli tapahtunut ennenkin, hän muisti tarkalleen – se pirullinen rikospodcast, siitä oli kyse! Tilanne tuntui niin samalta, hän oli jo elänyt tämän, nämä tunteet: ahdistuksen siitä, ettei kontrolloinut mainettaan.

Ympyrältä tuli siirtyä harjoituslaukkaan, ja Isabella tiesi, että arvostelussa huomioitaisiin tasapaino, siirtymisen laatu, sulavuus ja laukan laatu. Katse oli yhä yleisön naisissa (näyttivätkin aivan podcastin juontajilta!) ja tasapaino horjui. Nosto ei ollut siisti, ei lainkaan niin terävä kun Vilan kanssa kuuluisi olla.  

Onneksi jokin osa aivoista tiesi vielä, mitä ohjelmassa piti tehdä. Seuraava siirtyminen takaisin harjoitusraviin oli heidän tasoonsa nähden sanalla sanoen luokaton, mutta pidennyksen aikana Isabella hengähti, tuli yhtäkkiä järkiinsä. Hän ymmärsi ja todellakin tiedosti nyt, että äskeinen oli déjà vu, ei missään määrin totta. Yleisön tytöt valokuvasivat todennäköisesti muuten vaan, sillä vaikka suomalaiset murhauutiset olivatkin kantautuneet Ruotsiin, niin Kanadaan asti niillä oli hitosti suurempi lampi ylitettävänään. Sitä paitsi: ruotsalaiset tytöt eivät edes olleet valokuvanneet häntä, ainoastaan väijyttäneet haastatteluun.

Isabella ratsasti radan loppuun, paransi sen minkä pystyi. Syke oli jäänyt taivaisiin, mutta voi luoja, miten Isabella helpottui, kun suoritus oli vihdoin ohitse ja outo tunnehäiriö hiipui järjenvastaisena menneeseen.

APPLEVENT-kenttäkilpailut (KERJ) Kanadassa

CIC1, koulukoe / Déjà vu
Hahmollesi tai hevosellesi tulee yhtäkkiä kesken radan muistoja mieleen. Mikä sen triggeröi ja mikä muisto on? Onko se ehkä tunne, että näin on tapahtunut joskus ennenkin... vai jotain ihan muuta? Kirjoita.

Tuomari arvioi erityisesti tekijää, joka muiston pintaan nosti sekä siirtymää nykykisahetkestä muiston aikaan.

Isabella Sokan kilpailurupeamassa oli alkamaisillaan maastokoe, ja koska tuo tyttönen oli edellisenä päivänä kuiskannut useampaan otteeseen niin hellyyttävään ja epätoivoiseen sävyyn Luojan nimeä, soi Luoja nyt tarkkaavaisen katseensa luomuksensa suoritukselle.

Isabella Alexandra Sokalla oli totisesti ollut onneton alku elämään, eikä tältä ollut sittemminkään koettelemuksia puuttunut. Luoja kuitenkin tiesi, että tyttönen oli vahva ja selviäisi elostaan mallikkaasti.

Mutta oh, kappas! Hän oli sortunut sentimentalismiin, eikä huomannut lainkaan, että ratsukko olisi kaivannut pientä myötätuulen tuulahdusta ensimmäisen sarjaesteen b-osaan. No, tokkopa lopputulos siitä jäisi kiinni, Sokka teki ratsunsa selässä hyvää työtä ihan ominkin neuvoin. Vilanna teki osansa sekin. Musta tamma oli vahva ja tarmokas, ja Luoja katseli sen rytmikästä laukkaa suuresti ihaillen.

Ratsukko saapui veden äärelle, niin reippaassa laukassa että Luoja joutui oikein katsomaan kelloaan. Ei herttinen! Hänen luomuksensa olivat suorittamaisillaan rataa aivan liian reippaasti, ihanneaika ei toteutuisi sitten millään.

Niin Hän puhalsi liikkeelle pienen tuulen, joka kiepautti vesistön pohjalle tammaa hidastavan virtauksen. Luoja myhäili tyytyväisenä, mutta katsoi sitten näkymää laajemmin ja kauhistui. Edessä oli raskaita osuuksia ja Hänen takiaan Vilan jalat olivat nyt selvästi väsyneet.

Luoja oli hetken aikaa vihainen itselleen – pitikin sekaantua – mutta sitten jonkin ajan kuluttua ratsukolla alkoi taas sujua. Vila oli ilmiselvästi sisukas, se laukkasi palavalla innolla yhä vaan! Hän nojautui mukavaan asentoon katselemaan, kun sitten radan seuraaminen alkoi olla armottoman tylsää. Tämä ei käynyt mitenkään viihteestä, sillä ratsukolla sujui liian hyvin ja tasaisesti. Haukotuksia alkoi esiintyä tihentyvään tahtiin, joten niin Luoja poistui keittämään itselleen aamupäiväkahvit.  

Hänen palatessaan kohti sopivaa katselukulmaa Isabella ja Vilanna olivat jo ratansa loppupuoliskolla, kun Maahan tiiraileva Luoja kompastui kumpupilven reunaan. No jopas nyt! Näin ei ollut sattunut vuosikymmeniin!

Oli luojan lykky, että Luoja säilytti tasapainonsa ja suuremmalta maanjäristykseltä vältyttiin. Kahvin suhteen oli kuitenkin liian myöhäistä, se ryöpsähti sievästi kuvioidusta posliinikupista valtoimenaan.

Ja niin ratsukko sai päälleen sellaisen sammiollisen vettä, että neiti Sokan vaatteet kastuivat läpimäriksi alusvaatteita myöten. Vilan kaviot takoivat polun hetkessä mutaiseksi liejuksi ja ne heittivät samalla kuraiseksi muuttunutta vettä ratsukon alle ja päälle Maan pinnan kautta.

Sade ei kestänyt kauaa, lakkasi oikeastaan ennen kuin kunnolla alkoikaan. Silti maalilinjan ylittäessään Sokka ja Vilanna varusteineen olivat vaaleanruskeiden roiskeiden kuvioimia. Jos ei olisi tiennyt paremmin, olisi voinut luulla ratsukon tulleen kuorrutetuksi maitokahvilla.

APPLEVENT-kenttäkilpailut (KERJ) Kanadassa

CIC1, maastokoe / Bruce Almighty
Miltä maastorata ja siellä viilettävä ratsukkosi näyttääkään Jumalan silmin katsottuna? Onko Luoja ehkä puolellanne ja pitää huolen, ettette liukastu tai aurinko häikäise, vai aikooko hän heittää haastetta peliin tipauttamalla oksan pelotukseksi juuri ennen hyppyä? Kirjoita jumalallisesta näkökulmasta miten radalla sujuu.

Tuomari arvioi tekstin sujuvuutta ja mielenkiintoa. Pienestä humoristisuudesta ei ole haittaa.

26.11.2020

Koska Jusu, Isabella ja Sylvi olivat kadonneet maneesiin, päätin itse skipata katon alla ratsastuksen kokonaan ja suunnata itse kentälle vähän höntsäilemään Vilan kanssa.

Ehkä olin vähän kateellisen katkera kuullessani, että Isabella oli ehdottanut Jusulle Sylvillä kilpailemista tulevissa Auburnin kisoissa sen sijaan, että olisi kysynyt minulta (tai Matildalta) olisko ollut kiinnostusta kokeilla kartanon kasvatilla edes yhtä luokkaa - olimmehan me sentään Tammilehdon kanssa Sylviä ratsastettu kerran tai pari. Mutta ei, kartanon kasvatin satulaan iskettiin toisen kartanon kasvatti.

Jusu oli loistava ratsastaja, sitä ei voinut kieltää kukaan (Martalta ei kysytä), joten kai se oli ihan luonnollinen valinta Sokalta. Mutta silti… Rosengårdille – ja muillekin – tunnuttiin tarjottavan noita kisahevosia tuon tuosta kultalautasella ja unohdettiin muut mahdolliset halukkaat. Mut mitäpä meistä tavan tallaajista…
Ei sillä, että olisin itse edes kehdannut ilmaisemaan Isabellalle halukkuuteni kokeilla Sylviä myös kilpakentällä.
Ja vaikka olisinkin, nainen olisi varmaan vain nauraen häätänyt minut ulos tallista ja käskenyt pudottautumaan pilvilinnoista takaisin maankamaralle.

Mutta Vila riitti minulle vallan mainiosti! Ja tulevissa osakilpailuissa osallistuin myös Inkalla. En kehdannut tai halunnut kieltäytyä, kun Jesse oli udellut haluanko osallistua myös kirjavalla tammalla johonkin esteluokkaan. Samapa tuo… Ei tässä enää mitään hävittävää ollut – muuta kuin se esterankingin johtopaikka.

Nousin Vilan selkään ja annoin tamman hetken kulkea pitkin ohjin pitkin hyväpohjaista kenttää.
Ei me tänään mitään esteitä hypättäisi, kunhan köpsyteltäisiin pitkin kenttää harjoitellen kontrollia ja muita perusjuttuja, koska niitäkin tarvittiin esteradalla.  Ei se ollut pelkkää esteeltä toiselle etenemistä.

Vilalla oli jälleen kerran ne omat vinkeensä mielessä, mutta sain pidettyä tamman aisoissa. Onneksi… Olisi ollut noloa maistella kentän pohjaa ja yrittää sen jälkeen metsästää mustaa hevosta kiinni pimenevässä illassa.
Jälleen kerran myös haaveilin ihan omasta hevosesta, mutta kuten olin monet kerrat todennut: ei mulla sellaiseen ollut varaa eikä Vilan voittanutta ollut.

Mutta hyvillä mielin mä silti olisin tamman kanssa lähdössä 120cm-luokkaan vuoden viimeisessä osakilpailussa. Jospa meillä ei aivan päin persettä menisi…
”Voitetaanko kaikki?” ehdotin mustalle tammalle, kun olin loppukäyntien jälkeen laskeutunut satulasta.
Ainakin me kovasti yritettäisiin voittaa kaikki, mutta sekin ajatus oli sellaista pilvilinnojen turhanpäiväistä rakentelua. Ehkä, kuka tietää.

Tuttuun tapaan Vilan hoidettuani lähdin loungeen kahville.
Siinä pöydän ääressä istuessani ja kahvia siemaillessani kuulin, että joku tuli ovesta sisään ja hetken kaiveli kaappiaan tuhinan säestämänä. En jaksanut ajatella asiaa sen enempää ennen kuin Sarah kurkkasi ”keittiön” puolelle.
”Anton!” Reyes hihkaisi pyyhe ja vaihtovaatteet sylissään. ”Ajattelin juuri sinua.”
”Vais niiiiiin”, kohottelin ihan kiusallani kulmiani ja tarkastelin naisen kantamuksia. ”Suihkuun menossa vai?”
”Hyi!” Sarah nauroi päätään pudistellen ja hipsi sitten ratsastustamineissaan itsekin pöydän ääreen.
”Hitsi mikä Amandan valmennus”, se huokaili.
”Hiki?”
”Todellakin”, nainen naurahti.
”Ja sen takia ajattelit minua?” virnisteli. Minun ja Sarahin yhteisestä hetkestä oli jo varmaan vuosi aikaa eikä se meidän kaverillisia välejä onneksi ollut muuuttanut mihinkään suuntaan, joten siitä kehtasi vitsiäkin heittää tilaisuuden tullen.
”Tyhmä”, Reyes tuhahti huvittuneena ja varasti kämmenieni välissä olevan kahvikupin itselleen.
”Ei vaan, ihan oikeasti”, nainen totesi siemaistuaan kahvia.  ”Haluatko lopullisesti kuitata sen sun kämpänlainausvelkasi?”
Mä olin kyllä ties mitä hanttihommia tehnyt Beach Partyjen jälkeen Sarahille, mutta ilmeisesti piikkini olisi pian kuitattu?
”Sori, mutta suihkuun saat oikeasti mennä ihan yksiksesi. En tuu pesemään sun selkääs”, jatkoin mukamas hyvää vitsiäni hymyillen leveästi ja Sarah näytti hetken siltä, että heittäisi minua kahvikupilla otsaan.

”Saat luvan lähteä mun groomiksi Seppeleeseen 12.päivä, koska oon lähdössä sinne Effillä ja –” Reyes aloitti ja mielenkiintoni heräsi välittömästi.
”Joo, totta kai! Tietenkin!”  henkäisin. Seppele Cup oli samaan aikaan kuin Kalla cupin kenttäviikonloppu, mutta koska tiesin ketä – tai siis kuka – olisi Liekkijärvellä myös, en epäröinnyt hetkeäkään.
”—ja Viivi sekä Cee tulee myös”, Sarah jatkoi kulmat kurtussa.
”Joo, ei haittaa”, nyökyttelin.

”Kuulitko sä, että sanoin just et Cecilia sekä Viivi tulee samalla kyydillä?” nainen nauroi, koska tiesi kyllä etten mä pikkutyttö-Viivistä pahemmin pitänyt.
”Joojoo, ei mitään ongelmia, voin lähteä”, nyökyttelin. Mitäs yhdestä rasittavasta Viivistä! Ei mun -toivottavasti – tarvitsisi kuunnella sitä kuin ajomatkojen ajan.
”Kai sä muistat, että kenttäviikonloppu on silloin? Ettet halua jäädä tänne niitä katsomaan tai auttamaan jossain vastuutehtävässä?” Sarah muistutti huvittuneena.
”Joo, ei mun tarvi todellakaan tänne jäädä”, nyökyttelin päättäväisesti. ”Mielelläni lähden Liekkijärvelle teidän kanssa.”
Sarah kurtisteli huolitettuja kulmakarvojaan hetkisen.
”Pelottavan helppoa”, nainen naurahti ja nousi sitten ylös tuoliltaan. ”Nyt sinne suihkuun…”

Sarah vilkaisi mua sen näköisenä, että olisi odottanut mun letkauttavan jotain suihkuseuraksi liittymisestä, mutta en vitsaillut mitään. Kaivoin vain puhelimen taskusta ja menin Facebookin messengeriin.

”You know what?” viestitin Sonialle, pureskelin huultani hetken ja mietin, miten seuraavan lauseeni jotenkin järkevästi kirjottaisin, sillä englannin kielioppi ei todellakaan ollut hallinnassa.
”I’m coming to Seppele! Saturday.”
Kai se oli edes vähän sinne päin ja ymmärrettävissä…

Mutta en tiedä kiinnostiko tuo tieto Soniaa mitenkään, vaikka olikin kysellyt taannoin, olisinko tulossa.
Rapsuttelin takaraivoani nolostuneena.
Tönköllä englannin kielelläni kirjoitin vielä, että jos Sonia haluaisi, voitas vaikka nähdä ja käydä kahvilla jossain. Tai jotain...

29.11.2020

Historiallinen sunnuntai! Mulla ei ollut krapulaa ja Sarah oli ihan oma-alotteisesti tullut auttamaan mua esteiden kanssa, kun treenasin Vilalla tulevia kisoja varten.
"Miltä näytti?" kysyin latinalta, kun olimme pari estettä hienosti ylitetty.
"Näyttäis paremmalta jos sulla olis vihdoin ne Vilan varusteisiin mätsäävät vaatteet", Reyes heitti takaisin ja sai vastaukseksi vain silmienpyörittelyä sekä kansainvälisen käsimerkin.
"Osta sellaiset mulle joululahjaksi", totesin sitten.
"Sinä mitään joululahjoja oo ansainnut tänä vuonna", Sarah nauroi.
"Etkä sinä."

18.12.2020
#talvipäivänseisaus #kirjoitushaaste

Meinasi melkein olla kiire laittaa Vila valmiiksi meidän starttia varten, sillä olimme heti toisina lähtölistalla. Onneksi ei tarvinnut sitä kuitenkaan yksin tehdä, sillä Sonia oli kipaissut avuksi ja yhteistuumin me saatiin tammalle varusteet niskaan salaman nopeasti.
"Kiitos", hymähdin blondille, joka vain hymyili sitä valloittavaa hymyään vastaukseksi.
"Toivota meille onnea", naurahdin sitten.
"Onnea. Muttet sinä voi sinne takki auki lähteä", Sonia virnisti ja ryhtyi napittamaan kisatakkini nappeja, sipaisten sitten rintakehässä "komeilevaa" Seljavaara-nimeä.
"Ei tarvittu hakaneulaa", totesin huvittuneena eikä Soniallakaan enää pokka pitänyt vaan hän nauroi  makeasti. Hakaneulasta tää kaikki oli alkanut...
"Ei tarvittu", nainen kikatti ja astahti sitten askeleen taaksepäin leveästi hymyillen. "Mene nyt."
"Nähdään tämän jälkeen", virkoin lähtiessäni liikkeelle Vila perässäni. Vilkaisin ympärilleni ja kysyin vähän matalemmalla äänellä, tulisiko nainen tänäänkin minun luo yöksi. Eihän me mitenkään salamyhkäisesti oltu kuluneella viikolla yhdessä kuljettu, mut silti en mä halunnut mitään suurta numeroa meidän jonkinsortin jutusta tehdä - ainakaan Auburnissa.
Sonia nyökkäsi silmäänsä iskien ja kieltämättä mun olis tehnyt mieli muiskauttaa sille pikainen pusu huulille ennen poistumistani.


Mua jännitti ihan perkeleesti jo verryttelyalueella.
Mä johdin esterankingia - tai ainakin olin johtanut - ja olisin kovasti halunnut onnistua viimeisessä osakilpailussa sekä pitää sen johtopaikkani. Halusin näyttää kaikille ne kuuluisat närhen munat, jotka joskus olivat epäilleet oliko musta mihinkään... Ja toki itsellenikin.
Mutta muut olivat pelanneet varman päälle vuoden viimeisiä osakilpailuja ajatellen ja haalineet useamman kisaratsun alleen.

Eihän mulla ollut suhteita hevospiireihin oikein minkäänlaisia, olin vain se joku Seljavaara, joka kisasi Isabella Sokan hevosella välillä onnistuen ja välillä epäonnistuen, joten ei mulle muita hevosia kisattavaksi tarjottu niin kuin muille. Eikä mulla todellakaan ollut pätäkkää vuokrata toista hevosta ja/tai omistaa omaa hevosta saati valmentautua aktiivisesti. Hyvä että rahat riitti Vilan vuokraamiseen ja kisamaksuihin...

Mutta niin mä vaan olin onnistunut nipistämään muista menoista jo parin vuoden ajan rahaa syrjään ja pitänyt vuokraaja-tittelin itselläni.

Mua jännitti ihan perkeleesti.
Vila liikkui eippain askelin verryttelyalueella, hyppäsi esteen vaivatta ja vähän vaikutti nostavan kierroksiaan.
"Älä nyt perkele lähde käsistä", ajattelin ja sain kuin sainkin jotenkin ihmeellisesti mustan tamman takaisin kuulolle.

Jos me ei tätä kisasuoritusta nappiin vedettäisi, en kehtaisi näyttää naamaani Auburnissa enää ikinä.
Okei, yritin kyllä toitottaa itselleni, että nämä oli meidän ihan ensimmäiset estekilpailut, joten ei pidä olettaakaan, että me mitään ruusuketta kotiin vietäis, mutta silti...

"Seuraavaksi Anton Seljavaara ja Vilanna d'Azuré ", kaiuttimen rätisevä ääni ilmoitti.
Nyt tai ei koskaan...

Tamma ampaisi matkaan ja hienosti se radan ensimmäiset esteet hyppäsi malttaen myös kuunnella minuakin. Olin hemmetin tyytyväinen, kunnes tuli se toiseksi viimeinen este ja tiesin jo sitä lähestyessäni, että nyt meni plörinäksi.
Ja niin meni, vaikka yritinkin korjata vauhtia, mutta este tuli liian nopeasti eteen ja tamma ei ennättänyt ponnistamaan "oikeasta kohdasta", joten puomi kolahti alas.

Kismitti. Ihan perkeleesti.

Mutta nyt kun ajatteli asiaa, sehän oli mennyt yllättävän hyvin ensimmäisiksi estekisoiksi!
Toki sen jälkeen olimme vedelleet myös nollaratoja. Ja nollaratoihin tähtäsin tänäänkin.

Ainahan sitä sai tähdätä ja haaveilla...
Perusrata meni puhtaasti yli, mutta siinä missä Inka oli ollut uusinnassa liian "hidas", Vilalla taas meni höperöinniksi touhu (eikä ratsastaja yrityksistä huolimatta saanut sitä takaisin kuulolle) ja tämänkin luokan uusintaradalta ratsastettiin ulos kahdeksan virhepisteen kera.

Tympäisi.
Ihan saatanasti.

Enin harmitus onneksi hälveni, kun Sonia oli minua vastassa.
Mutta sekin lähtisi jo sunnuntaina takaisin Norjaan ja olisin jälleen kerran vain se "joku Seljavaara", jolla ei ollut Miken rahoja, Rasmuksen ratsastajan taitoja tai mitään muutakaan.

08.01.2021

Niin siinä kuulkaas oli käynyt, kaikkien ihmeeksi (eritoten minun itseni), että olin kuin olinkin voittanut esterankingin. Olin ollut ihan varma, että viime metreillä Matilda ja/tai Jusu olis pyyhkäisseet mun ohi, mut ei. Me voitettiin.
Hämmentävää. Erittäin kummallista. Ja erittäin mukavaa! Hassua oikeastaan.
Enpä olisi uskonut tätäkään päivää näkeväni.

Ja jos joku ulkopuolinen olisi sen päivän estehyppelöitä tullut katsomaan, tuskin olisi sekään uskonut mitään sellaista.
Vila oli saanut viettää pientä lomaa ja liikutuskin oli ollut rentoa, joten mustalla tammalla vaihteeksi oli energiaa vaikka muille jakaa, joten eihän siitä meinannu mitään tulla.

Tamma poukkoili ihan miten sattuu ja yllättävän u-käännöksen jälkeen huomasin satulan katoavan persaukseni alta ja olinkin jo matkalla kohti maneesin pohjaa.
Jotenkin kummallisesti sain kiepsautettua itseni niin, etten tuiskahtanut turvalleni vaan onnistuin laskeutumaan maahan (lähes) suorille jaloille sekä pidettyä kiinni Vilan ohjista ettei se olisi lähtenyt kaahailemaan pitkin maneesia omin päin.
"Parkour!" hihkaisin, sitten vilkuilin ympärilleni näkikö tai kuuliko kukaan ja nousin takaisin satulaan.
Eipähän ainakaan sattunut.


Nuorempi Railakka oli kuitenkin nähny kaiken ja ottanut kuvankin, mitä sitte esitteli mulle tallin puolella.
"Lähetä toi mulle", pyysin ja teini teki työtä käskettyä.

06.02.2021

Tuntui vähän urpolta lähteä yksin kisareissulle, mutta eipä ollut ketään muuta Auburnista lähdössä Edsvikin tallille esteitä kisaamaan. Rasmus ja Jesse toki tulis Purtseilta paikan päälle ja Jemiinakin oli puhunut, että oli myös tulossa muttei osallistuisi millään Auburnin hevosella.

Ei kai siinä sitten. Saipahan rauhassa vähän panikoida ja touhuta Vilan kanssa ilman, että kukaan olis ollut hoputtelemassa korvan juuressa.
Olin mä kyllä harkinnut pyytäväni Aliisaa tai Sarahia mukaan "henkiseksi tueksi", mutta lopulta päättänyt pärjääväni yksinkin. Sitä paitsi, eräänlaista henkistä tukea sain somen kautta aina Norjasta saakka, kun Sonia oli luvannut pitää peukkuja pystyssä.

Kieltämättä jännitti vähän nämä vuoden ekat kisat, mutta otin tavoitteeksi ettei me Vilan kaa viimeisiä oltais.
Eikä oltu. Eka rata meni puhtaasti läpi, mutta uusintakierroksella allekirjoittaneen ajatukset menivät solmuun ja unohdin miten se rata menikään. Sain kuitenkin Vilan nopeasti käännettyä oikealle esteelle ja tiesin, että aikaan tuli sen takia ylimääräisiä sekunteja, mutta hienosti tamma skarppasi (ja ratsastaja) ja pisti ykkösen silmään. Puomeja ei kolahdellut maahan uusinnassakaan, mutta aivopierun takia tuli yksi virhepiste plakkariin.

Noh, eiiii se mitään. Ei oltu viimeisiä ja saatiin kotiin viemiseksi ruusukekkin, sillä oltiin neljänsiä. Olisi siis voinut mennä huomattavasti huonomminkin!
Jos ei olisi ratsastaja säätänyt omiaan, oltais ehkä hyvällä tuurilla päihitetty ainakin Reija Käkiharju ja sen pikkusuokki.
Turha enää jossitella. Sai vain toivoa, että kisat menisivät jatkossakin hyvin tai paremminkin.

15.02.2021

Olin selvinnyt ystävänpäivästä suurinpiirtein "täysijärkisenä".
Jotenkin oli ollut ihan ultimaattisen yksinäinen olo eilen! Some oli ollut täynnä hehkutuksia parhaista kavereista sekä omista kumppaneista ja mä olin rypenyt ärsyttävässä itsesäälissä koko päivän, koska.. Noh, olin yksin.
Tietenkin Sonian kanssa oltiin juteltu videopuhelun välityksellä pitkään, mutta silti... Oli tympäissyt.

Talutin Vilan maneesiin. Tammaa ei voinut vähempää kiinnostaa minun edelleen jatkuva mökötys, se tallusti eteenpäin pää ylhäällä, korvat hörössä ja lopulta pysähtyi odottamaan, että saisin kammettua itseni sen selkään.
"Kiitti kaveruudesta", mutisin mustalle ratsulleni.
Jep, se oli ollut Aliisan terveiset kaikille Auburnin whatsapp-ryhmässä sen jälkeen, kun Isabella oli sinne laittanut viestiä ja ilmoittanut, että Cava kaipailisi "seuraa" Hurun lähdettyä uusiin seikkailuihin.

Mä olin olettanut, että Aliisa olisi tullut Kanadan sinkkureissun jälkeen vielä Suomeen, mutta kun olin sitten ihmetellyt Hurulle itselleen Isabellan viestiä niin sepä sitten oli ilmoittanut, että menisi sieltä Kanadasta suoraan Ruotsiin ja tulisi sitten joskus hakemaan kissansa, joka olisi nyt Robertin vastuulla.
Aha, sepä oli ollut sillä selvä sitten.
Olisi ollut ihan kiva tietää siitä etukäteen... Olis voinut luulla että se olis järkännyt jotku hurumaiset läksiäiset tai vähintään kertonut mulle ettei tulisi takaisin Suomeen, mutta eiii. Eipä ollut. Milloinpa se mulle tommosia olisi kertonut muutenkaan.

Annoin Vilan kulkea omaa tahtiinsa kaviouraa pitkin ja yritin laskea sitä miehistä elintä otsastani.
Mulla oli jo nyt ikävä Aliisaa, muttei (enää) sillä tavalla niin kuin Soniaa oli. Olihan mulla toki täällä kavereina Sarah ja Jesse, mutta kun eivät ne olleet sama asia!
Aron päähän ei tainnut tällä hetkellä mahtua muutenkaan mitään muuta kuin Matilda, jonka kanssa mitä ilmeisemmin oli taas yhdessä. Tai no, tuskin se olisi mitään hotellipusuttelukuvia mihinkään instagramiin laittanut ystävänpäiväterveisten kera, mikäli vain Matildan kanssa maistelisivat sitä vanhaa suolaa "muuten vain".

Whatsapp-ryhmän "paljastuksien" jälkeen Sarah oli näyttänyt kyllä siltä, että kihisisi uteliaisuudestaan kysellä minulta asiasta, mutta oli tehnyt niin kuin kavereiden  kuuluukin: harhautti ajatukseni muualle kyselemällä, tulisiko Kalla Cupiin kenties norjalaisia ratsukoitakin.

Keräsin ohjat tuntumalle ja virnistelin itsekseni.
Kyllä tulisi norjalaisia taas Kallaan.. Tai muille ihan sama tulisiko vai ei, mutta ainakin Sonia oli tulossa.
Loppuviikosta jo, sillä blondi osallistuisi sillä jonkun Joonan Theolla kenttään. Olihan Sonialla myös ihan oma joululahjaksi saatu hevonenkin, mutta Cormack oli vielä niin nuori ettei siitä olisi vielä hetkeen mihinkään kisakentille.
Mutta sitten joskus olisi!

Ravailin Vilalla kaviouralla tehden suunnanmuutoksia, voltteja, ympyröitä sun muita kiemuroita, sillä tänään ei hypättäis vaan keskityttäis ihan sileään työskentelyyn. Sitäkin piti treenata, vaikkei olisi hirveästi huvittanut...
Ei me nyt mitään ihmeempiä tehty kuitenkaan, kunhan vähän "lämmittelin" tammaa jotta Isabella pystyisi sen kaa treenaamaan kenttäviikonloppua varten.

Laukkatehtävät meinasi takkuilla alkuun, sillä Vila oli - uskokaa tai älkää - vähän laiskalla tuulella. Laukka nousi kyllä, mutta takkuillen eikä meinannut pysyä yllä.
Mutta kyllä se meidän laukkatyöskentely alkoi lopulta sujumaan niin kuin pitikin.

Hiki kieltämättä tuli molemmilla ja kun olimme ympyrällä laukkaillut saatu sujumaan rennon letkeästi sekä oikein, oli aika hidastaa raviin ja hetken kuluttua käyntiin.
Annoin Vilalle pitkät ohjat, taputin sitä kaulalle ja nostin jalustimet satulan etukaaren päälle.

Otin parit ratsastuskuvat satulasta käsin ja laitoin yhden niistä Sonialle ihan muuten vain. Se oli siitä omasta hevosestaan pommittanut mulle kuvia lähes jatkuvalla syötöllä, joten niin tein sitten minäkin Vilan kanssa. Ei mua todellakaan se kuvatulva haitannut, tietenkin nainen oli innoissaan hevosestaan, joten oli ihan ymmärrettävää että piti lähetellä kuvia siitä orista jokainen some täyteen.

Oli mulla Sonialle ihan "oikeaa asiaakin".
Nimittäin mun loma alkaisi 1.3. ja kysyin, jaksaako blondi katsella mua pari viikkoa putkeen mikäli lähtisin sitten osakilpailuiden jälkeen "samaa matkaa" Norjaan. Vastaus tuli nopeasti ja naurahdin.
Kuulema jaksaisi.

Sentään joku jaksaisi!
Toivottavasti. Saattaishan sen mieli vielä muuttuakin, mun tuurin tuntien.

Mutta ainakaan sillä hetkellä ei enää mökötyttänyt mikään. Leveä hymy kasvoillani laskeuduin Vilan selästä, nostin jalustimet, löysäsin satulavyötä ja taputin hevosta kaulalle tyytyväisenä.
Tietenkin mua vähän jännitti tulevat osakilpailut, mutta koska meidän koitos olisi vasta vajaan kahden viikon kuluttua, ei tässä vielä ehtinyt/jaksanut panikoida. Hyvinhän meillä oli vuoden ekat kisatkin menneet, joten ehkä jatkettaisiin menestystä Kalla Cupissakin?
Tuskinpa, mutta noh... Sitten ei jatkettais.

26.02.2021
#kallacupkalat #kallacup2021

Vaikka kuinka olin yrittänyt pakoilla tallin nuorinta hevosen, tai no ponin, omistajaa, Viivi oli lopulta yhyttänyt minut Vilan karsinalta ja pakotti kertomaan horoskooppimerkkini.

"Oinas on yleensä itsevarma, herkästi innostuva, yritteliäs, aloitekykyinen, impulsiivinen ja energinen. Kärsimättömyys kuuluu merkin suurimpiin heikkouksiin", Viivi tavasi oinaan luonnekuvausta ääneen samalla, kun mä nykertelin Vilan harjaa sykeröille.
Tuhahdin. Ei kyllä pätenyt minuun mikään itsevarmuus, eikä oikein mikään muukaan. Kärsivällisyys oli kyllä sillä hetkellä koetuksella...

"Oinas voi sortua myös aggressiivisuuteen", Viivi jatkoi ja jäi sitten tapittamaan mua mietteliäänä.
"Mhmm", mutisin. Eipä kuulostanut sekään meikäläiseltä. Okei, joskus nuoruuden testosteronihuuruissa oli pitänyt kavereiden kaa näyttää naapurikylästä saapuneille jätkille ettei meidän kylän tyttöjä tarvi tulla liehittelemään, mutta ei siitä sen enempää.

"Oinas on merkkinä hyvinkin fyysinen, joten säännöllinen liikunta on hänelle erittäin suositeltavaa tai oikeastaan lähes elinehto. Ihanteellisinta olisi, että liikuntaan liittyisi kilpaileminen, koska liikunta vain huvin vuoksi ei välttämättä oinasta kiinnosta", tyttö jatkoi jaarituksiaan.
"Sattuipa sopivasti!" se hihkaisi. "Kilpaileminen siis."
Tuhahtelin itsekseni. Se nyt oli totta, ettei liikunta ns. huvin vuoksi pahemmin kiinnostanut, mutta en mä nyt oikein tiennyt oliko kilpaileminenkaan mitenkään pakollista. Hauskaahan se toki oli, mutta kun ei mulle sitä oinaan itsevarmuutta ole hirveästi suotu, niin vähän meinasi jänskättää nääkin kisat.

"Jäisin auttamaan sua Vilan kaa, mutta pitääkin tästä mennä! Heippa! Sano tyttökaverillesi terkkuja ja tsemppiä kisoihin!", Viivi selitti enkä voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta, kun se paineli tiehensä minun ja Vilan rauhaa häiritsemästä.

Ehkä se oinaan herkästi innostuvaisuus, energisyys sekä kärsimättömyys sopi paremmin Vilaan, vaikkei se kyseistä horoskooppimerkkiä edustanutkaan.
Tamma vaikutti vähän turhankin innokkaalta jo verryttelyssä ja mietin, ettei tästä startista taida mitään tulla. Mutta niin me vain hypättiin perusrata puhtaasti läpi ja uusinta kutsui.
"Voita kaikki", Sonia tsemppasi, kun olin jälleen kerran kipuamassa tamman selkään. Virnistin leveästi, pudistelin sitten päätäni ja tuumasin, että yrittäisin parhaani. Pitäisi kai viime vuoden esterankingin voittajan näyttää, miksi kantoi kyseistä titteliä.

Mutta niinhän siinä kävi, että kahdelta esteeltä pamahteli puomit tantereeseen, joten ei kyllä voitettu näitä kisoja. Vähän nolotti ja ärsyttikin, mutta eipä tilanteessa mitään uutta ollut. Välillä onnisti, välillä ei. Useimmiten ei...

Ei ehtinyt harmittelemaan möhlälystä, sillä Soniahan luikahti Vilan karsinaan auttamaan tamman varusteiden riisumisessa. Vähän saatettiin pussaillakin siellä vähät välittämättä siitä, näkikö joku vai ei.
Hassua. Ei mun pitänyt olla mikään yltiöpäinen lässynlää kiehnääjä?! Kai. En tiiä mitä se oinaan horoskooppi tämmöisissä asioissa meikäläiselle povaili. Eikä kyllä kiinnostanutkaan.

"Minun taitaa olla turha edes kysyä sinua tänään saunomaan meille", Jesse naureskeli, kun olin joutunut päästämään Soniasta irti ja antanut hänen mennä valmistautumaan kisasuorituksiinsa - minunkin piti.
"Joo eiii, kyllä mulle taisi tulla vähän muita suunnitelmia tälle illalle", virnistelin posket punaisina.
"Ymmärrettävää", Aro hymähti.

Piilotin virneeni takin kauluksen alle ja olin rapsuttelevani Vilan otsaa muina miehinä.
"Etkö sinä siis oikeasti tiennyt, että Norjastakin on tulossa tänne porukkaa?" Jesse kyseli sukiessaan Inkan kaulaa.
"No en!" ähkäisin.
"Et sitten vissiin lähtölistoja sen kummemmin ole tutkinut?" mies jatkoi naureskeluaan. "Siellähän Sonian nimi oli kahteen kertaan."
"No.. En", myönsin. Olin vain katsonut milloin oma vuoroni koittaisi enkä ollut pahemmin kiinnittänyt huomiota muihin osallistujiin.
"Ootte kyllä niin lutusia", Sarah virnisteli vieressäni enkä voinut muuta kuin antaa punan poskillani syventyä ja pyöritellä päätäni.
"Oleppas sinä hiljaa siinä", tuhahdin lopulta.

Jesse iski kypärän päähänsä ja naksautti lukon kiinni.
"Onhan se lutuista kun toisen näkee pitkän ajan kuluttua. Aina yhtää mukavaa varmaan? Eipähän ehdi kyllästymään toisen naamaan kun näkee niin harvoin eikä joka päivä", mies pohdiskeli pilke silmäkulmassaan. Niin... Kai Jesse oikeassa oli? Välimatka raastoi mieltä ihan perkeleesti, mutta kun sitten jälleen tavattiin, oli kuin olisi taas se rak..ihastunut teinipoika.

Matilda tuijotti avopuolisoaan kulmiensa alta.
"Siis en minä kyllästy, ikinä", Jesse paikkaili sanomisiaan ja lähetteli Tammilehdolle lentosuukkoja Inkan selän yli.
"Niin. Kokemuksesta voin sanoa, että onhan se vähän puuduttavaa katsella samaa vanhaa naamaa päivät pitkät. Kyllästyttävää", Matilda nakkasi takaisin suupieli nykien.
Jesse esitti pöyristynyttä, käännähti kannoillaan ympäri ja niskojaan nakellen ilmoitti lähtevänsä Inkan kanssa verryttelyyn.
"Ketkäs nyt on lutusia?" kuiskasin Sarahille, joka tyrskähti huvittuneena, mutta hiljeni tummien silmien tuiman katseen kohdentuessa meihin.

Vila tuuppasi mua turvallaan kuin sanoakseen, että mun pitäisi keskittyä nyt siihen.
Ja niin tein vaikkakin ajatukset harhailivat jatkuvasti tiettyyn pieneen blondiin. Mutta ennen kuin päästäisiin Sonian kanssa karkaamaan yhtään mihinkään, piti kilpailla, viedä Vila takaisin Auburniin, hoitaa se, laittaa tavarat paikoilleen ja niin edelleen.

Verryttelyssä Vila oli rennon letkeä eikä turhia hötkyillyt, mutta sepä tietenkin pisti hösseliksi heti kun olimme päässeet kisaradalle. Ratsastajakaan ei ehkä taaskaan ollut kaikkein skarpein siellä selässä. Sonian "syy"! Mitäs oli tupsahtanut paikalle ilmoittamatta!
Joopa joo, selittää ne hiihtäjätkin. Oli Soniaa tai ei, eihän meillä aina aivan nappiin Vilan kanssa kisat saati treenit menneet. Ja kun sitten ratsastettiin ulos radalta kahdeksan virhepisteen kera, ajattelin ettei mua taida kukaan enää mihinkään joukkueeseen pyytää.

Taputin mustan tamman kaulaa. Vaikkei minua ollut pahemmin nämä kisat kiinnostaneet, olisi kuitenkin ollut kiva pärjätä ees vähän paremmin. Mutta meni jo.
Jos Team Kalla halusi näissä karkeloissa pärjätä edes jotenkin, Matildan pitäisi vetää just eikä melkein nappiin.

Kiitos kirkollisten höpöhöpö pyhien, mullakin oli tänään vapaapäivä ja vaikka voisi ehkä kuvitella, en viettänyt synttäripäivääni maaten sängyssä jäätävässä krapulassa, olin tallilla.
Ei ollut krapulaa, mutta alkuperäisen suunnitelmani mukaan mun oli tarkoitus lojua sängyssä lähes koko päivä ja ehkä käydä Auburnissa Vilaa moikkaamassa.
Mutta koska joku (Aliisa) oli soittanut mulle kukonpierun aikaan (puolilta päivin) ja laulanut (rääkynyt) synttärionnittelut korvaani, oli vähäisetkin unen rippeet kadonneet silmäkulmista ja olin noussut ylös.

Ja koska ei pidemmän päälle kiinnostanut kotisohvalla lojuminen, löysin itseni sukimasta Vilaa. Kevät todentotta teki tuloaan ja hiljaa mielessäni kiittelin sitä, ettei vuokrahevoseni ollut mikään kimo tamma, joten se loputon irtokarvan määrä ei näkynyt mun tallivaatteissa kilometrien päähän.
Ei mulla mitään "suunnitelmaa" ollut, mitä tamman kanssa tänään tekisin, joten kehittelin sitä hiljaa mielessäni siinä samalla.
Äitikin soitteli, toivotti hyvää syntymäpäivää ja kertoi laittaneensa mulle vähän synttärilahjarahaa tilille. Ei sen olis tarvinnut, mutta en mä alkanut sitä summaa sille takaisin siirtämäänkään.
"Oletko missä?" se kysyi.
"Tallilla", vastasin lyhyesti.
"Suunnitelmia tälle illalle?"
Tuhahdin. Mitä suunnitelmia mulla muka olis ollut? Muuta kuin hakisin kontin kaljaa ja menisin nauttimaan niitä  kämpilleni pyhässä yksinäisyydessäni. Silloin se iski. Yksinäisyyden tunne nimittäin. Mä kyllä pidin yksinolosta, mutta kun rupesin miettimään kuinka olis ollu kiva edes jonkun kaa viettää rupsahtamispäivääni. Sarahilla oli muita menoja, Jessellä Sofia, Aliisa oli Ruotsissa ja Sonia Norjassa, joten... Olin yksin.

Tai melkein yksin. Olihan mulla Vila siinä vieressä silläkin hetkellä. Ja se oli hyvää seuraa - yleensä.
Nakkasin tammalle varusteet päälle ja lähdin sulaneelle kentälle tekemään ihan perus sileäntreeniä. Tamma vaikutti tuttuun tapaan vähän säpäkältä alkuun, mutta kun oltiin alkuun tehty voltteja sekä kiemurauria, se rauhoittui ja hienosti muodossa kulki eteenpäin.

Ehkä olisi pitänyt "harjoitella" tulevia kisoja ajatellen, mutta mitä sitä turhia. Isabella oli hypännyt Vilan kaa viikolla, joten tamma ehkä kaipaili ihan perushumputtelua siihen väliin. Tai no, Vilan tuntien, ei kaivannut. Esteille se aina halusi, mutta siinäpähän kaipailkoon.
Pidemmän päälle meitä molempia se kentän kiertely alkoi kyllästyttämään, joten lähdettiin vielä pienelle maastolenkille.

Tamma heräsi jälleen niin sanotusti henkiin kun kentältä pois päästiin ja lähdettiin pois tallipihalta.
Siinä se kulki korvat pystyssä eteenpäin, hörähteli tyytyväisyyttään enkä minäkään voinut muuta kuin hymyillä leveästi.
Ja se itsepintainen hymy pysyi kasvoilla koko reissun ajan.
Eikä se häipynyt mihinkään, vaikka tallille palatessamme Penna tuli vastaan ja lyöttäytyi seuraan selittämään niitä omia "olen lukenut ja tutkinut"-juttujaan. Tavallisesti olisin vain pyöritellyt silmiäni ja jonkun tekosyyn varjolla kipittänyt pois paikalta, mutta tällä kertaa vain kuuntelin Vaanilan juttuja niin kuin minua olisi muka kiinnostanutkin sen höpinät.
Ei kyllä kiinnostanut pätkääkään, ainakaan siinä vaiheessa, kun puhelin kilahti taskussa ja Sonialta tuli kuvan muodossa sellaiset synttärionnittelut, että teki mieli tuupata Vilan harjapakki Pennan syliin, juosta ulos tallista, hypätä autoon ja kaahata tuhatta ja sataa  aina Norjaan saakka.

"Sen voi viedä vielä tarhaan", Penna ilmoitti ja lähti etsimään seuraavaa uhriaan.
Koska mulla ei ollut mikään kiire mihinkään, käveleskelin Vilan kanssa ympäri tallipihaa ennen kuin päästin mustan tamman nauttimaan tarhakavereidensa seurasta.
Minä puolestani lähdin nauttimaan pleikkarin ja kaljojen seurasta kämpilleni.

Ennen kuin olin edes saanut tarhan porttia auki, tajusin Vilalla olevan taas sitä sen kuuluisaa pöllöilyenergiaa päänupissaan. Siellä se mennä viipotti häntä tötteröllä aidan vierusta seuraillen, otti laukkaspurtteja ja pukitteli menemään.
Teki mieli jättää se sinne, mutta kyllä se lopulta tajusi jonkun huhuilevan sen perään, rauhoittui ja pienen pähkäilyn jälkeen tuli ihan mua vastaan, kun olin lähtenyt harppomaan sitä kohti.

Päästiin ulos tarhasta, suljin portin, käännyin ympäri ja mietiskelin, kuinka kivaa olikaan, että kevät oli ihan oikeasti täällä ja kesä ihan nurkan takana.
Aurinko paistoi ja pienet, mutta kohtuullisen navakat tuulenpuuskat vieritteli huoliteltua tallipihaa pitkin syksyllä puista pudonneita lehtiä.
Vila puhisi ja tuhisi, sillä se oli bongannut "hirviön".

Rohkea kenttähevonen sai kunnon slaagin, kun tuulenpuuska pyöräytti eteemme jonkun pakastepussin tms. eikä ollut kaukana etteikö musta tamman riimunnaru olisi livennyt hyppysistäni, mutta sain kuitenkin pidettyä otteeni ja pyöräytin huvittuneena silmiäni.
Nopeasti se Vilakin tokeni kamalasta järkytyksestään muttei puhettakaan että olisi jatkanut matkaansa yhtään mihinkään. Pussin matka oli tyssännyt meidän toiselle puolelle ja selitin rauhallisesti tammalle, mikä se hevosia välipalaksi napsiva kammotus oikeasti oli.

Vila rohkaistu, otti askeleen sitä hirvitystä kohti turpakarvat väpättäen. Se näytti siltä, että olisi ollut valmiina ampaisemaan karkuun samantien mikäli se pussi liikahtaisi senttiäkään. Tammaparan hermoja säästääkseni torppasin pussin mahdolliset liikahtamiset kengälläni ja kumarruin nappaamaan kapistuksen käteeni.
Vila säpsähti pärskähtäen, mutta kun sitten ojensin pussukan sille haisteltavaksi, se vähän nytkähdellen uskaltautui koskettamaan sitä turvallaan, totesi ettei se kävisi sen kimppun ja oli sitten niin kuin ei olisi mitään koskaan säikkynytkään. Odotti vain ohjeitani kaikki neljää tukevasti maankamaralla.
Tungin pussin taskuuni ja matka saattoi jatkua tallin suojiin.


Koska olin ihan ensimmäiseksi tallille tullessani käynyt hakemassa Vilan sisälle, jätin tamman karsinaansa ja lähdin loungeen vaihtamaan ratsastustamineita ylleni.
Koska Ellie ja Sarah norkoili loungessa kupit käsissään, päätin itsekin hetkeksi liittyä heidän seuraansa. Ainahan sitä nyt yhden kahvikupposen ennättäisi juomaan.
Blondi ei kuitenkaan kauaa jaksanut minun ja Sarahin juttuja kuunnella, joten se kasasi tavaransa ja meni menojaan. Kauaa me ei Reyesin kanssa siinä kaksistaan istuskeltu, sillä kohta paikalle pyrähti Matilda ja kun se oli saanut kahvikupin kouraansa, ovi kävi jälleen ja Penna pyyhälsi sisään.
Niin minä, Sarah kuin Matildakin huokaistiin syvään Vaanilan läsnäolon takia, mutta kaikkien kulmat kohosivat nopeasti ylös, sillä Penna ei tullut yksin. Isabella nyt ei meistä ketään hetkauttanut, mut niiden vanavedessä kulki joku nuorehko sälli enkä ainakaan minä ollut sitä koskaan täällä nähnytkään.

Penna esitteli meidät kaikki tälle uudelle tyypille, joka esitteli itsensä Eliakseksi eli Eeliksi ja saatiin kuulla, että se alottaisi työt Auburnissa oppisopimuksella. Sarah toivotti uuden tulokkaan tervetulleeksi, toivoi että se viihtyisi täällä sun muuta liibalaabaa ja me Tammilehdon kanssa kompattiin huomattavasti vähäsanaisemmin Reyesiä.

Kolmikko meni nopeasti menojaan jättäen Sarahin kuikuilemaan uteliaana heidän peräänsä.
"Pyyhi kuolasi", kiusoittelin naista tuupaten sitä käsivarteen.
"Sinun kuolatippa roikkuu edelleen suupielessä", Reyes nakkasi takaisin. "Ellie meni menojaan jo ajat sitten, kyllä mä huomasin miten sä sen takapuolta katselit."
Pyöräytin silmiäni huvittuneena. No, joo, ehkä olin katsonut. Ohimennen...
"Taitaa harmittaa, kun menit pariutumaan? Et pääse iskemään kynsiäsi tuohon uuteen työntekijään", jatkoin vitsailua pilke silmäkulmassani, koska tietenkin mä olin tietoinen Sarahin muuttuneesta parisuhdestatuksesta.
Sarah kyllä sinä päivänä iski kyntensä johonkin. Nimittäin minun käsivarteen. Onneksi hupparin kangas esti kynsien porautumisen ihooni ja naureskellen sysäsin naisen kädet kauemmas.

Matilda hymähteli itsekseen pöydän toisella puolella.
"Jesse käski muuten kysyä, haluatteko tulla nyt lauantaina ihan kutsuttuina grillaamaan meille? Sofia on Heidillä, joten voitaisiin kuulema viettää iltaa ihan pidemmän kaavan kautta?" se ehdotti hetken kuluttua.
Sarah innostui välittömästi, mutta mä jouduin kieltäytymään tästä kunniasta.
"Mä oon menossa käymään Majinán luona", selitin miksen sillä kertaa pääsisi tulemaan. Enkä edes valehdellut!

28.05.2021 :: Kalla CUP - Gemini

Koska Inkan ja mun tämän päivän kilpailusuoritus ei mennyt mitenkään nappiin, ei mun odotukset huomattavasti säpäkämmän Vilaa kohtaan olleet mitenkään kovin korkealla.
Mulla ja mustalla tammalla toki oli pidempi historia kuin Inkalla ja mulla, mutta siitä huolimatta meidän kisasuoritukset meni aina vähän miten meni.
Olin heittänyt niin sanotusti hanskat tiskiin ennen kuin edes olin tamman satulaan noussut.

Siitä syystä mu ei "haitannut" yhtään, että me startattiin Vilan kaa heti toisena ratsukkona. Normaalisti tuollainen ensimmäisten joukossa radalle lähteminen sai puntit tutisemaan, koska piti (yrittää) laittaa parastaan ettei muut ratsukot menis ihan liian helpolla ohi tuloslistoilla.
Hällä väliä-asenteella mä radalle Vilan kanssa lähdin. "Kunhan ei kumpikaan kuole".
Joten olin ihan hemmetin yllättynyt - positiivisesti - kun nollatuloksella perusradalta ulos tultiin!?

Ilmeisesti meidän radat meni aina parhaiten kun minä en miettinyt liikaa?!
Ei sitä sellaista "tänään on pakko pärjätä hyvin!"-panikointia ratsastajalta vaan sellaista lähes rennon letkeää "Katotaa nyt miten menee, ihan sama!"
Ehkä vähän aattelin, että kyllä me se uusinta vähintään kustaisiin (mun takia), mutta vielä mitä!

Tuttuun tapaan varsinkin sarjaesteet meillä tuntui Vilan kaa tuottavan ongelmia usein, mutta.... Eka este meni vähän hätiköiden yli, väliin ei tahtonut askeleet osua oikein ja ponnistuspaikka b-osaan oli aivan liian lähellä estettä, joten olin ihan varma että nyt kolisisi puomit maahan.
Mutta ei. Yli mentiin puhtaasti. Ja puhtaasti meni yli kaikki muutkin esteet.

Vauhtiahan meiltä ei yleensä puutu, mutta tänään kyllä oli jotenkin tahmean oloinen hevonen uusintakierroksella... Tai sitten Vila vain kerrankin kuunteli turhan hyvin meikäläisen pidätteitä.
Ja sen takia uusintakierroksen aika oli vähän mitä oli... Ei huono, mutta oltais me tuo rata oikeasti päästy läpi huomattavasti nopeamminkin! Enimmäisaikaa ei kuitenkaan rikottu, joten ei tullut virhepisteitä siitä(kään).

Tuplanollat! Taas. Onneksi.
Ajan takia ei sijoituksille päästy, mutta kuudes sija ei todellakaan ollut huono!
Vierailevat ratsukot oli vieneet 120cm-luokan sijoitukset, mutta Matilda, minä ja Jemiina tultiin heti niiden perässä!
Rajalalla tuntui menneen nää osakilpailut ihan hemmetin hyvin! Tuntui, kuin se olis ollut lähes jokaisessa lajissa sijoituksilla.

Ihmekkös tuo! Nainen todellakin osasi ratsastaa, näytti kyntensä kaikille ja ehkä siitä syystä tuntui entistä paremmalta se fakta, että olin sen edellä 120cm-luokan tuloslistoilla.
Joo joo, Jemiina oli ratsastanut sijoituksille edellisessä 110cm-luokassa, mutta siinä luokassa yhtä ratsukkoa lukuunottamatta kaikki muut olivat olleet mua (ja Inkaa) parempia.

Olin kuitenkin erittäin tyytyväinen mun ja Vilan suoritukseen.
Ehkä vähän yritin peitellä sitä "onneani" Sonian edessä, sillä blondi edelleen oli vähän allapäin sen kenttäviikonlopun takia. Olisi kuulema jo paennut maasta ellei olisi pitänyt odottaa samalla kyydillä Kallaan tullutta (ja Norjaan takaisin muuttanutta) Hanne Rostenia hevosineen.

Ehkä mua vähän oli jopa tympäissyt se sen synkistely kisojen takia ja olin ehkä kysynyt, että pelkän kisamenestyksen takiako se täällä Suomessa ramppasi.
"Minkä menestyksen? Ei oo näkynyt" Sonia oli naurahtanut. "Vois lopettaa koko kisaamisen... En osaa ratsastaa, joten mitä järkeä? Turhaa tänne asti matkustan häviämään..."
Niin, ei kai sillä sitten ollut mitään muuta syytä, miksi tänne asti matkusti kilpailemaan.

"Se on ollut nyt vähällä liikutuksella", Isabella totesi, kun oli kainalosauvoinensa könkännyt Vilan karsinalle. "Että voi olla energiaa."
"Mmhmm", mutisin harjatessani mustan tamman kylkeä. Kai se olisi ollut järkevämpää lähteä sieltä Norjasta muiden mukana takaisin Suomeen, koska tosiaan Power Jumpit strattaisi jo perjantaina ja se kaksi viikkoa olisi voinut käyttää treenaamiseen, mutta meni jo.

"Ehtisitkö liikuttamaan Sylviäkin viikonlopun jälkeen? Raeske on sillä nyt treenannut, koska starttaa Power Jumpissa, mutta jatkosta ei ole varmuutta. Minä olen nyt poissa pelistä jonkun aikaa", brunette Sokka jatkoi jutusteluaan.
Vilkaisin naista kulmieni alta yllättyneenä. Olinhan mä jo kisannutkin Sylvillä, joten ei kai pitäisi kovin yllätyksenä tulla, että saisin (tai joutuisin, hah) sillä jatkossakin ratsastaa satunnaisesti, mutta edelleen hämmensi muiden hevostarjoukset, koska tallissa oli monta muutakin ratsastajaa.
"Juu, toki", nyökyttelin.
Isabella kiitti, hymyili ja lähti sitten klenkkaamaan pois paikalta.

Vila katseli omistajansa perään ja mä jatkoin sen harjailua mietteliäänä ja valmistauduin henkisesti siihen, että tämän päivän treenit voisi olla kaikkea muuta kuin onnistumisia kerta toisensa perään.
Enkä mä ollut väärässä - eikä ollut Isabellakaan -, sillä Vilalla todellakin oli virtaa vaikka muille jakaa ja meno oli alkuun yhtä räpeltämistä. Verkkaesteillekin kaahotettiin harja putkella ja leiskautettiin niiden ylil ihan naurettavan liioitelluilla loikilla enkä meinannut ennättää hyppyihin mukaan, vaikka kuinka yritin askelia laskea.

Matildakin oli maneesissa samaan aikaan Jesse puomipoikanaan ja voin sanoa, että naisen rinnalla mä vaikutin joltain alkeisratsastajalta.
Meinasi jopa ruveta suoranaisesti vituttamaan ja kävi mielessä, että perun koko prkeleen kisaosallistumisen - ihan niin kuin kävi aina ennen kisoja.
Jesse kyllä urhoollisesti heitteli välillä vinkkejä minunkin suuntaan ja kannusti kaveriaan tyttiksensä lisäksi, mutta eipä paljoo lohduttanut sillä hetkellä.

Ihan kamalaa kaahottamista koko ratsastus tänään...
Loppuun kyllä tuli pari loistavaa hyppyä, muttei se nostanut mielialaa kuin hetkellisesti.
"Noh, jonkunhan sen on pakko olla viimeinen", tuhisin, kun niin minä kuin Matildakin tehtiin loppuverkkoja Jessen kasaillessa esteitä pois.
"Älähän nyt. Kyllä teillä hyvin menee", Jesse tsemppasi.
"Ihme saa tapahtua jos niin käy", hymähdin. "Pitää toivoa että kaikki muut tyrii täydellisesti ja mä ainoana vetelen puhtaat radat."
Matilda vilkaisi  Zelian selästä suuntaani kulmat koholla
"No sinä nyt oot varmasti mun edellä tuloksissa!" korjailin sanomisiani. Siitä nyt ei ollut epäillystäkään.

Taputtelin Vilan kaulaa ja ihan väkisin pieni hymy kohosi kasvoilleni - sellainen hälläväliä-hymy sekoitettuna epätoivoon.
Hyvä heppa se oli ja mikäli minä en kämmäisi, me päästäisin ehkä suurinpiirtein kunnialla PJ-radat läpi.
Mutta kun vastassa oli muita auburnilaisia, Malmila, Chaput, Salma ponillaan, Tijs Schepper, Gren, Näyhö, Merikanto, Raeske ja saksanmaalta Rasmus sekä Jusu toisivat mukanaan huippuunsa viritetyt kisaratsunsa sekä ratsastajakavereitaan niin eipä oo Seljiksellä hirveästi mahdollisuuksia...
Olisihan siellä moooooooooonta muutakin ratsastajaa, jotka päihittäis meidät 100-0.

... Ja Alexander Rosengård varmasti kärkipäässä tuloksissa...

Ja kuka tulisi Alexanderin mukana paikan päälle?
Okei joo, kyllä mä odotin Aliisan näkemistä, mutta toisaalta en.
Poissa silmistä, poissa mielestä oli alkanut pätemään Hurun kohdalla aika hyvin, mutta mitäs sitten, ku se taas ihan oikeasti seisoisi mun edessä?
Joo, oltiin kyllä törmätty silloin joskus Norjassa Aliisan kanssa ja oltiin täysin kaveripohjalta onnistuttu iltaa viettämään, mutta silti........

Mä kun olin aika lahjakas kusemaan kaikki juttuni...
Enkä mä todellakaan halunnut kusta tätä mun ja Sonian juttua.
Mä tykkäsin siitä niin hirveästi ja ihan oikeasti halusin, että tää homma onnistuisi.
Sonia ei tulisi paikalle edes kannustamaan meikäläistä, mutta mä matkaisin Norjaan parin viikon päästä uudelleen. Koska siellä oli häät ja Sonia oli kutsunut mut sinne avecikseen.

Siinä Vilan kuolaimia pestessäni tuumailin, että jos nyt kuitenkin keskittyisin ihan vain tuleviin kisoihin - olihan niihin jopa neljä päivää.
Ihan sama, vaikka vastaan kävelisi alaston Megan Fox Rihanna vierellään ja yhdessä alkaisivat ehdottelemaan irstauksia, kunhan vastapalvelukseksi jättäisin Power Jumpit välistä.

Totta kai mua jännitti ihan hitokseen liikaa, mutta yritin lohduttautua sillä, että ihan varmasti jännitti muitakin. Ainahan Auburnissa vähän kireä ilmeisiä ihmisiä pyöri, mutta mitä lähemmäs PJ tuli, sitä kireämmälle ne leukaperät vääntyi ja tyypit olivat joko a) aivan hiljaa b) kikattelivat hermostuneena c) olivat aivan persaukselle ammuttuja karhuja.
Riippui vähän päivästä, olinko A, B vai C -tyyppiä.

Perjantaina olin vähän kaikkia.
Jälleen kerran olin kutsuvierasluokassa ja aivan kuten viime vuonna, mietin että millähän  hiton meriiteillä. Mut ihan sama, jatkopaikka oli varmistettu, vaikka kuinka perseelleen menis.
Siis jos pysyisin satulassa. Eikä meistä kumpikaan kuolisi...

Se oli niin hyvä kuin huonokin asia, että meidän luokka oli kaikkein viimeisin. Ehdin valmistautumaan rauhassa, mutta myös hermoilemaan. Kyllähän se Isabella kaiken kiireensä keskellä kävi tsemppaamassa meitä, sen hevosilla ratsastavia, mutta ei lohduttanut. Mä kuitenkin nolaisin itseni, Vilan, Isabellan ja koko Auburnin....


Mutta ei me ainakaan perjantaina nolattu! Puhdas ratahan sieltä tuli ja voin sanoa, että OHHOH. Enpä olis uskonut! Vila ei kaahottanut (liikaa), kuunteli minua, hyppäsi hyvin ja ratsastajakin pysyi kyydissä.
Toisaalta se tarkoitti sitä, että huomenna mun pitäisi lähteä radalle kaksi kertaa. Tuplasti mahdollisuuksia tyriä....




Rapsutin Vilan harjan tyveä ratsastaessani ulos radalta päätäni pudistellen. Ehkä se pieni voitontahto oli herännyt sisälläni, mutta sehän oli vain kostautunut kun yritin ottaa turhia riskejä liian tiukoilla teillä aikaa säästääkseni, mikä johti sitten yhteen pudotukseen ja kaiken "huipuksi" yhteen kieltäytymiseen. Kieltäytymisen ja muun säheltämisen takia tuhlaantui myös aikaa, joten uusintakierrokselta ratsastettiin ulos nolohkon 10 virhepisteen kera.
Mutta Vila teki sen mitä pystyi. Kyllä tämäkin meni ihan ratsastajan piikkiin...

"No, mutta... Olisipa voinut mennä paremminkin!" Aliisan melkein lohduttelevat sanat kantautui korviini, kun olin loppuverkan jälkeen hypähtänyt alas Vilan selästä. Tuhahdin ja mulkaisin paksuhiuksista naista mukamas tuohtuneena.
Tietenki me oltiin törmätty useampaan otteeseen nyt, ku se ja Alexander olivat maisemissa ja olin jopa huomannut, ettei naisen läsnäolo/jutut saanut mua - hmm - sykähtelemään muuta kuin kaverillisesti. Kyllä ne vanhat tunteet edelleen oli siellä jossain, mutta niin syvällä piilossa etten alkanut niitä kaivelemaan. Enkä ees halunnut kaivella.
"No joo, oisin kyllä halunnut pärjätä vähä paremmin", huokaisin nostaessani ohjat mustan tamman pään yli.
"Pääuokassa sitten", Huru nyökytteli päättäväisesti.
"Aiiivan varmasti", murahdin.

Olisin halunnut pärjätä yleisesti, mutta myös sen takia, että yleisössä oli joku, jolle halusin näyttää olevani hyvä ratsastaja. Se tyyppi kun ei ollut kuin kerran käynyt mun ja Vilan kisoja katsomassa - viime vuoden Tie Tähtiin-finaalia.
Se tyyppi seikkaili hevosten ja kilpailijoiden seassa vähän eksyneen oloisena, mutta bongattuaan minut, näytti helpottuneelta sekä ilahtuneelta.
"Äiti tulee", kuiskasin Aliisalle. Huru hämmentyi silminnähden, pälyili ympärilleen ja rääkäisi sitten isoon ääneen, kuinka jo edellisessä luokassa kisannut Alexander varmaan kaipasi sitä ja lähti tukka putkella karkuun.

"Sehän meni ihan hyvin!" äiti sanoi vilkuillen paenneen Aliisan perään. Äiti osasi nimetä hevosesta pään, takapuolen, jalat ja tiesi jotenkin, miten hevonen piti varustaa, mutta siinä se.
"Eikä mennyt", huokaisin ja lähdin taluttamaan Vilaa kohti tallia.
"Oliko tuo sinun joku tallikaverisi?" äiti kyseli, koska jos se jotain tunsi, niin poikansa mielialat ja sen, milloin kannatti kääntää puheenaihe johonkin iloisempaan. Tosin... Tiiä sitten oliko aihe sen iloisempi?
"Joo.. Tai siis entinen tallikaveri, asuu Ruotsissa nykyään... Se oli Aliisa", mutisin.
Äidin ilme kirkastui aavistukseen. Voi hemmetti... Kyllähän se oli jokseenkin tietoinen mun ja Hurun jo kuolleesta sekä kuopatusta jutusta.
Mutta kuten sanottu, äiti osasi lukea poikaansa, ei udellut mitään vaan vaihtoi puheenaihetta.

"Pistätte parastanne siinä viimeisessä luokassa. Mä luotan suhun", äiti hymyili leveästi.
Tuhahdin.

Eipä pistetty parastamme.
Tai no.. Miten sen nyt ottaa... Yritys hyvä kymmenen, mutta kun jo heti toisella esteellä kolahti puomit tantereeseen, tiesin meidän pelin olleen siinä. Normaalisti olisin siinä vaiheessa jo osittain luovuttanut, nyt mä päätin kerrankin skarpata.
Vilakin tuntui sitä jokseenkin odottavan ja vähän sekosi askeleissaan, mutta kun ratsastaja sen selässä vain kannusti eteenpäin eikä panikoinut, musta tamma leiskautteli esteen jos toisenkin yli ihan leikittä.
... Paitsi että viimeisellä esteellä tamman takajalka osui ylimpään puomiin pudottaen sen, joten neljä virhepistettä kilahti saldoon lisää.
Harmitti kyllä vietävästi, mutta minkäs teet.

Uskaltaisikohan sitä ensi vuonna edes osallistua? Antaisiko Isabella osallistua?

Viime vuonna mun ja Vilan virhepisteiden yhteenlaskettu summa oli 8, joten ehkä olis paremminkin voinut mennä. Ehkä pieeeeenen pientä tyytyväisyyttä kuitenkin tunsin, sillä olin päihittänyt Alexanderin pääluokassa.
Sekä Ellien ja Matildan, mutta... Ei tallikavereiden voittaminen lämmittänyt mieltä yhtä paljon kuin Rosengårdin. Siis sen miespuolisen Rosengårdin, koska todellakin olin tuulettanut kuullessani Jusun päässeen sijoille.

Äiti lyöttäytyi ennen kotiin lähtöään taas mun seuraan taputtelemaan olkapäälle ja kertoi, ettei itse todellakaan olisi osannut noinkin "hyvin" vetää.
"Onko sinulla ensi viikonloppuna mitään kisoja?" se kyseli.
"Ei..."
"Mitä jos tulisit käymään kotona?" äiti ehdotti ja melkein jo ärähdin, että mihin kotiin. Se oli jo muuttanut uuteen kämppään ja myynyt mun lapsuudenkodin, mutta pidin turpani kiinni, koska siitä myynnistä olin saanut ihan sievoisen summan omalle säästötililleni. Enkä ollut edes tuhlannut niitä rahoja mihinkään "turhaan".
"Muuten kyllä, mutta mä lähden Norjaan viikonlopuksi", sain sanottua ja tyrkkäsin äidille Vilan suitset syliin. Ja koska puhuin Norjasta, pieni typerä virne nousi kasvoilleni.
"Norjaan? Kylläpäs sinä siellä nykyään ramppaat aika usein", äiti naureskeli tiiraillen mua uteliaana.
"Ehkä minulla on hyvä syy?" virnistin.
"Taitaa olla aika mieluinen syy?"
"Niin taitaa", myönsin ennen kuin naama punaisena kyykistyin Vilan etujalan viereen riisumaan sen suojaa.
"Mukava kuulla. Mutta tuu silti joskus käymään. Vaikka sen mieluisen syyn kanssa?"
"Katsotaan."
"Kunhan et muuta sinne asti. Minulta kyselemättä."
Oli pakko nauraa ihan ääneen, mutta vakavoiduin nopeasti ja katsoin vieressäni seisovaa mustaa tamma, joka kaipasi jalkojen viilennystä sekä hikien pesua.
Jos Vilaa ei olisi, olisin saattanut vaikka siltä seisomalta pakata laukkuni ja lähteä Norjaan.

Huolestuttavaa.

Sattuneesta syystä olin pitänyt ns. matalaa profiilia Power Jumpin jatkojen jälkeen tallilla ja käynyt siellä vain pikaisesti pyörähtämässä vältellen ihan kaikkia. Seuraavaksi viikonlopuksi olin "paennut" taas Norjan häähumuihin, mutta sieltä oli jälleen kerran tultava takaisin.

Olin (sala)kuunnellut muita, joten suurinpiirtein tiesin, milloin Alexander olisi Auburnissa pitämässä valmennuksia ja niiden perusteella olin myös omat aikatauluni muodostanut, koska en todellakaan halunnut törmätä tähän vierailevaan valmentajaan.
Se, tai kukaan muukaan, ei ollut soittanut mulle poliiseja perään aftereilla eikä kukaan virkavallan edustaja ollut (ainakaan tähän mennessä) mulle soitellut sopiakseen kuulusteluaikoja, joten ehkä olin ns. virallisesti selvillä vesillä...
Henkisesti en todellakaan ollut, koska hävetti ihan saakelisti oma käytös.

Koska en halunnut oikeastaan tavata yhtikäs ketään, päätin paeta Vilan kanssa maastoon sen sijaan, että olisin mennyt kentälle tms. treenailemaan tuleviin kisoihin. Metsän siimeksessä saisi olla aivan rauhassa ja jos joku sattuisi vastaan tulemaan, pääsisi helposti vaihtamaan suuntaa, koska siellä ei ollut mitään aitoja tai seiniä tukkimassa pakoreittejä.
Taivaalle oli keräytynyt kyllä uhkaavan näköisiä pilviä, mutten jaksanut niistä välittää. Jos kastuttaisiin, niin sitte kastuttaisiin. Ei meistä kumpikaan sokerista ollut, joten pieni loppukesän sade ei meitä hetkauttaisi.

Koska tosiaan sitä loppukesää tässä pikkuhiljaa jo eleltiin.
Vila askelsi reippaasti eteenpäin jo tutuksi käynyttä maastoreittiä ja mä mietin ajan kulua. Olin kohta katsellut tasan kolme vuotta "maisemia" noiden mustien korvien välistä ja hetkeäkään en ollut kyllä katunut, vaikka useimmiten meillä tuntui menevän ihan yhtä hyvin kuin Jeesuksella pääsiäinen. Mutta olihan siellä historiassa onneksi niitä onnistumisiakin roppakaupalla!
Vila oli kyllä paras hevonen, johon olin ikinä törmännyt. Helpolla se ei mua koskaan päästänyt, mutta hyvä niin!

Alkuun oli pitänyt ihan kaivamalla kaivaa kaikkia vanhoja oppeja sieltä harmaiden aivonystyröiden seasta, mutta kyllä ne jostain selkärangasta lopulta löytyi. Ja olin oppinut ihan hirveästi lisääkin, kiitos Vilan ja enemmän tai vähemmän vakituisten valmentajien.
Olin jopa uskaltautunut ilmoittaa meidät Vilputtimen kanssa 130cm-luokkaan tulevissa Kalla cupeissa!

Enpä olisi silloin kolme vuotta sitten uskaltanut edes haaveilla mistään sellaisista estekorkeuksista. Jo pelkästään metrin esteet olivat näyttäneet silloin joltain kahden metrin hirvityksiltä...
Kyllähän ne esteet edelleen näyttivät kisatilanteessa ihan hitsin korkeilta, mutta olin mä tässä kolmen vuoden aikana saanut myös vähän itseluottamusta kasattua, joten ei ne esteet enää niiiiiiiiin hirveästi hirvittänyt. En mä kyllä edelleenkään pitänyt itseäni mitenkään huipputason ratsastajana - enkä koskaan tulisi pitämäänkään -, mutta en mä nyt ihan sysipaskakaan ollut.

Laukkasuoralla annoin Vilalle merkin mennä eteenpäin niin lujaa kuin jaloistaan pääsisi. Ja kyllähän se pääsi.
Mä vain nautin vauhdista itsekseni hymyillen. Kolmen vuoden aikana oli tapahtunut ihan hirveästi.
Ja viimeisen vuoden aikana... Lähinnä henkilökohtaisen elämän osalta.
Musta nimittäin tulisi kallalainen loppukuusta! Olin löytänyt halvan kerrostalokaksion Kallasta ja jäisin ns. plussan puolelle, vaikka kulkisinkin Murronmaalle töihin Kallasta! Parasta tässä vielä oli se, että asuisin Sarahin kanssa samassa talossa!
Itseasiassa Sarah asuisi suoraan mun yläpuolella! ... Ja tähän monta huonoa vitsiä siitä, kuinka Sarah olis aina mun päällä...

Kallalaistumisen lisäksi olin nykyään "virallisesti" pois sinkkumarkkinoilta. Olinhan mä tavallaan ollut sieltä pois jo jonkun tovin, mutta vasta lauantaina häiden jälkeen me oltiin Sonian kanssa laitettu meidän seurustelusuhde ihan Facebookiin esille.
"Ei ole virallista, jos sitä ei facebookissa lue", Sonia oli kikatellen vitsaillut, joten mä olin heti kurotellut kännykän käsiini ja mennyt Faceen muokkaamaan parisuhdestatustani.
Sonia oli tehnyt saman ja nopeasti sinne julkaisuun oli tullut naljailevia kommentteja tyylillä "Ihanko tosi? Eipä ois arvattu!" "Tämäpä uusi tieto, ihan putosin penkiltä" jne.

En todellakaan olisi uskonut olevani tässä tilanteessa silloin kolme vuotta sitten. Mutta niin sitä vaan oltiin. Eikä harmittanut.
Laukkapätkän lähestyessä loppuaan, hidastin Vilan raviin. Hetki ravailtiin eteenpäin ennen kuin pyysin tamman käyntiin. Hienosti Vila oli jaksanut keskittyä koko maastolenkin ajan eikä ollut touhunnut omiaan.

Just kun oltiin takaisin tallipihalle päästy, taivas alkoi repeilemään. Kunnon kaatosade iski pihaan kirjaimellesti heti, kun oltiin Vilan kaa kävelty tallin ovesta sisään. Niin minä kuin tammakin säikähdettiin sitä ääntä, mutta ihan yhtä nopeasti siitä myös "palauduttiin" ja oltiin niin kuin mitään ei olis tapahtunutkaan.

Reippaasti hoidin Vilan ratsastuksen jälkeen ja aattelin pidellä sadetta loungessa, vaikkei välimata ovelta parkkipaikalla odottavalle Volvolle pitkä ollutkaan.
Ja olihan siellä loungessa myös Sarah, jonka seura hetken änkyröinnin jälkeen kelpasi vallan mainiosti. Jotain se oli yrittänyt, ja yritti edelleen, udella mikä se Alexander-homma oli ollut, mutta olin vain murissut ja kieltäytynyt vastaamasta.
"Vähän raskas tyyppi kyllä... Suurieleisesti kulki aurinkolasit silmillä täällä viime viikolla niin kuin olis puoli naamaa mustana, mutta kyllä se yhdessä välissä otti ne lasit pois ja ihan säälittävä pienen pieni mustelma oli poskessa", Sarah selitti. "Olisit osunut paremmin."
"Onneks en osunut", mutisin kahvikuppiini. Kai se Rosengård ehkä olis kunnon selkäsaunan jossain tilanteessa ansainnut, mutta en mä halunnut riskeerata tulevaisuuttani Auburnissa.

Ehkä pienen hetken ajattelin olleeni niin sanotusti selvillä vesillä koko jupakan takia, mutta sitten ilmestyi Isabella loungeen.
"Anton. Tulisitko käymään toimistossa?" brunette pyysi, tai oikeastaan komensi, minut huomatessaan ja käännähti samantien takaisin tulosuuntaansa.
Huokaisin syvään.
"Noh, jospa me nähtäisiin jatkossa edes rappukäytävässä. Nyt tais tulla meikäläiselle lähtö täältä", mutisin Sarahille noustessani ylös sohvalta.
"Tuskin", Sarah huikkasi perääni.

Sinne toimistoon saapuessani tuntui, kuin olisin kävellyt johonkin rehtorin huoneeseen kuuntelemaan hitsinmoista saarnaa.
Isabella kuitenkin hymyili aavistuksen ja viittoili mua istumaan alas enkä todellakaan voinut muuta tehdä kuin totella ja valmistautua henkisesti tulevaan saarnaan.
Jotain se siinä kuulumisia alkuun kyseli ja sitten ilmoitti, että Juuso Sherman ottaisi Vilan mukaan Pariisin kenttäviikolle. Okei, mikäs siinä, ottakoon...
"Juuso pyysi kysymään sinulta, haluatko lähteä mukaan? Sinä tunnet Vilan ja hän tarvitsee apukäsiä mukaan", Isabella kertoi. Mä räpyttelin silmiäni typeränä. Enkö saanutkaan porttikieltoa Auburniin?!
"Ööö... Joo" änkytin, rykäisin kurkkuni selväksi ja paransin ryhtiäni. "Tai siis, jos se pomolle vain sopii."

Tietenkin mä olisin halunnut vaikka siltä istumalta ilmoittaa, että todellakin lähtisin. Koska tiesin, että "eräs" pieni norjalainen blondi olisi lähdössä Pariisiin myös.
Sonia tulisi Kallaan kenttäviikonlopulle ja jäisi Suomeen (minun luo) Pariisiin lähtöön saakka, Jos mäkin pääsisin lähtemään ulkomaille, saataisiin olla yksi viikko lisää yhdessä..
Mutta kun mulla oli töitä... Pomo oli kyllä aika lepsu näissä asioissa, joten saattaisi hyvinkin antaa mulle palkatonta vapaata Ranskan reissun ajaksi, mutta se vaatisi kyllä melkoista persauksen nuolemista. Tällä menolla mun kieli olisi ihan krampissa...

Isabella raapusti jotain pienelle paperilapulle ja tyrkkäsi sen sitten minulle. Lapussa oli puhelinnumero.
"Sopikaa Juuson kanssa keskenänne jatkosta", nainen totesi.
Nyökkäsin ja nousin ylös tuolistani.

Juuri kun olin koskettamassa toimiston oven kahvaa, Isabella yskähti pahaenteisesti nimeni ääneen ja käännyin katsomaan brunettea.
"Arvostaisin kovasti jos jatkossa kaikki välienselvittelyt käytäisiin jossain muualla kuin Auburnin alueella", Isabella sanoi päättäväisesti. "Ei anna kovin hyvää kuvaa, mikäli tallilaiset mätkii vierailevia valmentajia turpaan."
Tunsin punan nousevan aina varpaista päänahkaan saakka ja nyökkäsin vaivalloisesti.
"Joo... Anteeksi. Ei tule toistumaan. Missään", mutisin.
"Hyvä."

Vila harvemmin kieltäytyi esteen yli hyppäämisestä, niiden kertojen laskemiseen riitti mun yhden käden sormet sekä muutama toisestakin, mutta tänään se tapahtui "taas".
Ja vieläpä kisatilanteessa. En mä tiiä mitä siinä ees tapahtui, mutta kun 120cm-radan kolmas este lähestyi ja tamma veti liinat kiinni, ei auttanut muu kuin antaa sekuntikellon tikittää ja yrittää uudelleen sitä pirun estettä tiedostaen, ettei tämä luokka meille ainakaan mitään menestystä tuonut..
Mutta ei se mitään, eipä ollut uutta meikäläisen taivaan alla, mutta hienosti Vila siivitti meidät puhtaasti loppuradan läpi ja ihan niiiiiiippa nappa päästiin radalta ulos ihanneajan puitteissa, vaikka olin ollut ihan varma, että ajan ylittämisestäkin olisi muutama virhepiste kilahtanut tilille.

Harmitusta huonosti menneestä radasta helpotti mun erittäin söpö "kisa-apulainen", joka jaksoi uskoa siihen, että mun ja Vilan depyytti 130senttimerin radalla menisi paaaaljon paremmin.
"I don't think so", mutisin Sonialle vaivalloisesti hymyillen. Blondi kuitenkin nykäisi minut rinnuksista itseään vasten ja "pakotti" mut muiskauttamaan kunnon suukon sen huulille.
Se suukko oli vähän sellainen, että teki mieli jättää se seuraava kisarata välistä, nakata blondi olkapäälle ja ajaa mun sohvaa sekä sänkyä vaille olevaan Kallan kämppään. Kyseiset huonekalut saisin kyllä Kallaan tänään illalla, sillä Jesse oli luvannut lainata peräkärryään sekä tulla auttamaan näiden isompien mööpeleiden kannossa uuteen kaksiooni.

Mutta koska me saisimme Sonian kanssa pussailla aina Pariisista lähtöön saakka, maltoin mieleni ja seuraavan luokan osallistumisen skippaamisen sijaan aloin vain niin fyysisesti kuin henkisestikin valmistautumaan seuraavaan luokkaan.
Verryttelyalueella Vila kulki reipppaasti korvat hörössä ja vaikutti "toimivan" ihan niin kuin pitikin, mikä sai mut lähtemään yllättävän luottavaisin mielin itse kisaradalle. En mä nyt tietenkään mistään ruusukkeesta uskaltanut edes haaveilla, mutta olisihan se sellainen ollut ihan kiva!
Mutta kun kisaisin mm. Ellietä, Oskaria, Matildaa, Raeskea ja Joutsjokea vastaan, ei kannattanut kummoisia pilvilinnoja rakennella.

Esteiden yli hypätessä melkein vietettiin niiden pilvilinnojen harjakaisia, sillä Vila kiiti esteeltä toiselle vauhdikkaan varmajalkaisesti eikä kuulunut puomien kolinaa ylitysten jälkeen.
... Paitsi *piip* viimeisen esteen jälkeen. Takakavio kopsahti ylimpään puomiin ja alashan se sieltä kannattimiltaan muksahti.
Tympäisi melkoisesti, mutta olisihan tuo toki voinut 100x huonomminkin mennä!

Vila ansaitsi kyllä kunnon rapsutuskiitoksensa ja saattoi sille taskun pohjalta löytyä jotain heppanamejakin annettavaksi.
Sonia urhoollisesti auttoi tamman varusteiden riisumisessa ja kiikutti ne omille paikoilleen satulahuoneeseen sillä välin, kun itse pesin Vilasta hikiä pois sille omiani lässytellen.
Aliisan äänen lähestymisen kuuli jo kaukaa, mutta se lakkasi välittömästi kun nainen oli pesupaikan kohdalla. Käännyin katsomaan, Huru mutristi naamaansa happamana, liioitellusti nosti nokkaansa yläilmoja kohti ja jatkoi matkaansa ohittaen Sonian, jolle soi vain erittäin happaman mulkaisun.
Hetken verran mun teki mieli lähteä Hurun perään, mutta se oli mitä ilmeisemmin päättänyt, et PJ-jatkojen takia olin vain kasa höyryävää p*skaa, joten ei mun kannattaisi edes yrittää selitellä sille mun typerää käyttäytymistä.

Teki mieli tuumata siihen, että "ihan sama", mutta en voinut. Koska ei Aliisan mököttäminen ollut mulle mikään hälläväliä-asia.
Mutta minkäs teit...

Olin vähän pyörällä päästäni, kun 120cm-luokan jälkeen hoidin Sylvin "pois" ja säntäsin vuorostani Vilan karsinalle, jossa Sonia jo minua odottelikin. Se kun oli saanut kunnian laittaa mustan tamman ns. kisakuntoon mun käsien ollessa sidottuna Sylviin.  
Tungin itseni samaan karsinaan elämäni (?) naisten kanssa. Tai no, Sylvi puuttui joukosta, mut..
Isabella oli ehdottanut aikaisemmin, että ottaisin Sylvin ylläpitoon ainakin joksikin aikaa ja olin luvannut miettiä asiaa. Kai meidän kemiat niin sanotusti natsasi sen nuoren tamman kanssa, sillä yhteistyö sujui lähes moitteetta ja lukuunottamatta ihan ensimmäistä kisastarttia, me oltiin napattu sijoitukset joka kerta...
Niin... Olihan niitä startteja huimat viisi takana, mutta JOS tällä tavoin jatkettaisiin niin meillähän menisi loistavasti! Aina sai toivoa... Tiesihän tän mun tuurin.

Mutta kun nyt siirtyisin Sylvin ylläpitäjäksi, se tarkottaisi ylimääräisten kulujen karsimista ja valitettavasti taskujani herkkujen toivossa hamuava Vila olisi yksi niistä. Isabella oli kyllä luvannut, että saisin touhuta Vilan kanssa jatkossakin, mutta en virallisena vuokraajana.
"Sen jalustin on hukassa", Sonia inahti tajutessaan, että olin tullut paikalle.
"What?"
Pikkuinen blondi heilutteli tyhjää hihnaa kädessään ja samalla sekunnilla tajusin, että se oli jalustinhihna eikä siinä ollut sitä The Jalustinta. Noiduin ihan ääneen ja kävin pikaisesti läpi karsinan pohjalliset. Eip. Ei ollut jalustinta missään karsinassa.
"Sorry", Sonia huokaisi. Hymähdin, rapsuttelin hermostuneena takaraivoani ja vilkaisin kelloani. Mun pitäisi olla verryttelyalueella ihan näillä näppäimillä, sillä en todellakaan halunnut lähteä Vilan kanssa kisaradalle mitenkään kylmiltään. Enkä olisi saanutkaan lähteä.
Vähän meinasi kyrsiä, mutta Sonian ilme oli sellainen, että se oli ihan oikeasti pahoillaan.

"Ei ole sinun syy", naurahdin. Koska ei todellakaan ollut. Säntäsin ulos karsinasta varustehuoneeseen. Jalustin oli vielä eilen tallessa, mutta nyt sitä ei löytynyt yhtään mistään. Naureskelin itsekseni, sillä kieltämättä tuli mieleen kaikenmaailman vanhat hevossarjikset sun muut, joissa kisatilanteissa katkesi joko jalustinhihna tai satulavyö sabotaasin takia.
Nyt kyllä oltiin ihan tositilanteessa eikä missään (tyttöjen) tarinoissa.

Ei muuta kuin Sylvin satulasta jalustin mukaan ja takaisin Vilan luo.
"Problem solved", ilmoitin Sonialle hymyillen ja niin oli tamma valmis koitokseen.
Nämä olisi meidän tämän vuoden viimeiset kisat ja totta kai toivoin, että meillä menis Vilan kanssa yhtä hyvin kuin Sylvinkin kanssa. Tai jopa paremmin.

Musta tamma kuitenkin vaikutti jotenkin nihkeältä jo verryttelyssä, joten saatoin jo arvata, ettei taida nämä(kään) meidän kisat olla.
Ja oikeassahan mä olin. Vila ei ollut oma energinen itsensä edes kisaradalla, alkuun tuntui sujuvan, mutta sitten tapahtui jonkinasteinen väsähdys ja puomi tippui yhdeltä esteeltä. Tiesin sen tarkoittavan sitä, ettei meille sijoitusta tullut, mutten antanut hirveästi asian häiritä... Kaksi virhepistettä lisää ylitetystä ajasta kyllä pisti tympimään, mutta eihän sille enää mitään voinut.
Ehkäpä Vilaa vielä painoi viime viikonloppuiset kenttäkisat Isabellan kanssa? Siellä se todellakin oli pistänyt parastaan ja sijoittunut kolmanneksi. Tietenkin olin ollut ylpeä soon-to-be-ex-vuokrahevosestani (ja sen ratsastajasta).

Sonia lohdutteli, että olisihan se meidän suoritus huonomminkin voinut mennä, mikä oli aivan totta.
Mun oli aivan turha haaveilla mistään esterankingin voiton pitämisestä itselläni. Muttei se mitään... Pääasia, että edes Sylvin kanssa oli onnistanut ja kimon tamman kanssa vielä kokeiltaisiin onneamme Seppeleessä muutaman viikon päästä.
Ja mikä parasta, Sonia olisi siellä myös! Hän olisi Suomessa siihen saakka eikä se todellakaan harmittanut yhtään. Pieni kiukutteluni ja mökötyskin oli unohtunut välittömästi, kun nainen oli hypähtänyt kaulaani roikkumaan Suomeen saavuttuaan enkä enää edes muistanut, että olin sille mukamas suuttunut.