Kellonaika on nyt 06.12.21 4:14

6 osumaa on löytynyt haulle 0

Sunnuntaitarinoita

#applevent
Orange Wood Ranch, Kanada, 15.11.2020

Cecilia Blankleytä vaivasi sinnikäs päänsärky. Särky oli ollut edellisenä päivänä erityisen ankaraa silkasta maastokokeen pelosta. Hän oli olettanut, että koska maastokoe CIC4(!!)-tasolla oli pelottanut ehdottomasti eniten ja se oli nyt ohitse, olisi jännityssäryn pitänyt jo väistyä.

Mutta mitä vielä: koska hän oli tullut vanhaksi, hän tuntui pelkäävän mitä erityisempiä asioita. Esimerkiksi juuri nyt sitä, että mitä jos rataestekoe olisi sittenkin se kaikkein pelottavin osakilpailuista. Summa summarum, päänsärky istui sitkeästi.

Onneksi vanhuus toi mukanaan myös viisautta, ja sentään hän oli päätynyt osallistumaan kilpaan kenties kaikkein lempeimmällä ratsullaan. Nalla oli kestänyt urheasti jopa sen, että Ceen teini-iän kynnyksellä kaiken kanssa taisteleva tytär oli tamman virallinen kilpailuhoitaja. Ja siinä paha missä mainittiin – Viivi. Tyttö näytti päätyneen jonkinlaiseen selkkaukseen tai sanaharkkaan miehen kanssa, joka oli pukeutunut hyvin maalais-amerikkalaisesti farmareihin ja flanelliseen ruutupaitaan.

Cee huokaisi, katsoi kelloaan, arpoi paikallaan hetken. Juuri kun hän oli aikeissa toimia vastuullisen äidin tapaan ja selvittää, mitä oikein tapahtui, mies lähti. Viivi jäi yksin tallin kulmalle seisomaan, toinen käsi taskussaan ja toinen poskellaan. Niin, sekin vielä. Viivillä oli ilmiselvää hammas- tai leukasärkyä, ollut jo eilisestä asti, mutta kummallista kyllä, tavanomainen kaikkeen kipeyteen liittyvä dramaattinen valitus loisti poissaolollaan.

Cee oli jo aikeissa lähteä vaihtamaan kilpailuvaatteita ylleen, kun Viivin ympärille ilmaantui lisää miehiä, kaksi pukumiestä tällä kertaa. Voi ei, oliko Viivi tehnyt jotain niin hölmöä, että oli saanut järjestysmiehet kimppuunsa? Että sen aina pitikin!

He eivät kuitenkaan olleet järjestyksenvalvojia, vaan yhdysvaltalaisia liittovaltion agentteja – seikka, joka piti selittää Ceelle useampaan kertaan. Kävi ilmi, että agentit halusivat tietää, mistä Viivi ja flanellipaitainen mies olivat kiistelleet.

“Se väitti, että olisin sabotoinut esteitä”, Viivi selosti ärtyneesti ja äänellään selvästi vihjaillen, ettei syytös pitänyt lainkaan paikkaansa (Ceelle tuli äidillinen paha aavistus).
“Miksihän sitä esteet kiinnosti?” toinen agenteista, klassinen pitkä, tumma ja komea kysyi.
“En tiedä. Kuulemma ovat kaverinsa kanssa tarkkailleet touhujani. Mitä hiivattia se sitten tarkoittaakin”, Viivi totesi pelottomasti, mutta Ceen sydän jätti yhden lyönnin välistä.
“Kaverin? Oletko pistänyt merkille muita kilpailun ulkopuolisia?” agentti tiukkasi. Ilmeisesti Vivienne Blankley oli hänen silmissään täysin luotettava todistaja, mistä tyttö saikin itselleen lisää itseluottamusta. Muhkea tukka kohosi silminnähden korkeuksiin.

“Niin, no. Oli se yksi toinen. Tallissa, perjantaiaamuna ihan tosi aikaisin. Sillä oli feikkipuku. Ei aito, tiedättehän. Kamala leikkaus, ei lainkaan imarteleva… MUTTA HETKINEN! Siinä oli muutakin mätää! Se oli tuttu! Olin nähnyt sen! Minä tiedän kuka se oli!”
“No?” tiuskaisi vanhempi agenteista, hurjan karismaattisesti vanhentunut.
“Se oli FBI’s Most Wanted -listalta! Teidän listalta!! Tädädädääää! Se oli se joku… mister, no, äh, ihan sama, jalokivivaras ja koruväärentäjä!”

Ja Viivi hymyili niin hurjan leveästi ja ylpeästi, että suupieliä ja kipeää hammasta oli pakko pakottaa.
“Eli Mr. Jones oli tosiaankin täällä, ja Evans on hänen apurinsa!” pitkä-tumma-komea agentti henkäisi.
“Mr. JONES! Ha, ha, ha! Miten TYLSÄ nimi! Ei ihme että se on keksinyt feikkipuvun lisäksi feikkinimen, McGriffin and sons, joopa joo”, Viivi kikatti, mutta lopetti, kun huomasi agenttien katseiden kääntyneen jälleen itseensä. Ja mikäs siinä: parrasvaloissa oli mukava paistatella, D-vitamiinin tarve täyttyi ja näin.
“McGriffin & sons oli yksi maastoeste. Vai mitä äiti? Sinähän niitä hyppäsit.”
“Ai, niin tosiaan”, Cee havahtui, “Kyllä. Se taisi esittää jääveistosta, tai jotain sellaista. Veistosta, johon oli upotettu timantteja ja kirjailtu jalokiviliikkeen nimi.”

“Hmm, kiitos, tämä viekin juttua aivan eri tavalla eteenpäin... Katsotaas... Mmm, sen niminen yritys on tosiaan rekisteröity Yhdysvaltoihin, mutta sillä ei ole lainkaan liikevaihtoa. Taitaa olla silkka huijaus tai peittelyä, tätä täytyy tutkia ehdottomasti tarkemmin. Harmi, olisi ollut kiva löytää jotakin konkreettista. Nyt täytyy vain toivoa, että tavoitamme Evansin ja pitää silmät auki Jonesin varalta, kenties hänkin on täällä. Alkaa vaikuttaa siltä, että vinkissä oli perää, kannatti tulla pohjoiseen...”

Viivi oli kuunnellut vain puolella korvalla (hän ei oikein tiennyt, puhuivatko agentit keskenään, äidille, vai kenties itsekseen), mutta jotakin hän tavoitti ja aivoissa raksutti.
“Kuulkaa, oliko teillä jotain hukassa? Este oli muuten oikein syömäkelpoinen, mutta kivet olivat tosiaankin kovia. Tällaisia!”

Ja niin Viivi kaivoi taskunpohjaltaan purulla ja hevosenkarvoilla himmennetyn, mittaamattoman arvokkaan timantin ja tuli samalla selvittäneeksi tässä irvokkaassa salapoliisikertomus-parodiassa jalokiviä varastaneen ja niitä Yhdysvalloista Kanadaan salakuljettaneen kaksikon röyhkeän rohkean toimintatavan.

“Aitoja timantteja esteissä! Kuka olisi uskonut!” Viivi hihkaisi äidilleen, kun agentit olivat lähteneet paikalta sangen kiihkeästi.
“Joku maistamassa maastoestettä, kuka olisi uskonut?” Cee huokaisi, mutta ymmärsi samalla, että jos joku maistoi estettä, niin se oli joku oli aivan varmasti juuri hänen tyttärensä.

CIC4, estekoe / Sherlock Holmes
Mitä tapahtui, kuka sen teki ja miksi? Hahmosi on selvitettävä mysteeri ja ryhdyttävä oman elämänsä salapoliisiksi! Kirjoita tarina (ei tarvitse liittyä mitenkään tähän tapahtumaan tai näihin kilpailuihin), jossa tapahtuu jotain salakähmäistä, jonka hahmosi sitten selvittää.  

Tuomari arvioi tarinan jännittävyyttä sekä mysteerielementin säilyttämistä aivan viime metreille asti ennen paljastusta.  
kirjoittaja Cecilia B.
lähetetty 17.11.20 21:41
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sunnuntaitarinoita
Vastaukset: 6
Luettu: 674

Sunnuntaitarinoita

#applevent
Orange Wood Ranch, Kanada, 14.11.2020

Eilisiltainen mökötys jatkui, sillä Viiviä kismitti edelleen. Mamaa oli ollut aivan epäreilu ripittäessään erityislaatuisen mieleenpainuvasta kilpailukampauksesta. Olisi antanut sarven olla paikallaan, niin hän ja Nalla olisivat saaneet takuuvarmasti parhaat pisteet yleisvaikutelmasta!! Mutta ei, vaan kuten tavallista, Vivienne Blankleyn harkintakykyyn ei luotettu.

Oli lauantai ja maastokokeen aamu avautui jännittävän utuisena. Tyttö laahusti äitinsä ja kummitätinsä perässä pitkin kanadalaisia maita. Viivi viihdytti itseään miettimällä, olisiko ilmassa tarpeeksi kosteutta sateeseen, vai tarkoittiko utu ilman kylmenemistä? Oi, olisipa jossakin etana, niin saisi puhelimen sää-arvausta huomattavasti luotettavamman ennusteen.

Viivi oli kulkenut hyvän tovin katse maata viistäen, kun hän kirjaimellisesti käveli yhtä estettä päin niin voimakkaasti, että tytön mahtavan muhkea tukka (kostealla säällä aivan erityisen kuriton) silminnähden tömähti törmäyksessä.
“Oi”, tyttö henkäisi. Osittain se oli haltioitumista.

Mikä este! Mikä kimallus! WAU. Wa-wa-wumtsi-wau.

Hän oli sanaton. Oli katsokaas niin, että Viviennellä oli taipumusta noituuteen ja tietynlaiseen harakkamaiseen käyttäytymiseen (Viivin mielestä ne olivat yhteydessä toisiinsa). Ja voi pojat, että tämä este kimalsi!

“McGriffin & Sons”, Viivi tavasi ja kallisteli vaikuttuneena päätään.
Oli ilmeistä, että tämä oli jonkinlaisen jalokiviliikkeen tai vastaavan sponsorieste. Mieletön! Niin… säihkyvä. Hopea ja valkoinen, ei yhtään luonnollinen, eli varmaankin hevosille melko haastava. Ja korkeakin se oli, mutta ei niinkään pitkä. Ja ihan hyvällä paikalla, peltoaukealla. Ratsuilla olisi hyvä näkyvyys tähän kimaltavuuteen, mikä oli tietenkin ristiriitaista. Sitä olisi helppo kytätä pitkänkin matkan päästä ja ohi pujahtamiseenkin oli tyhjän tilan puolesta houkutuksensa, joskin ehkä sitä silmällä pitäen este oli melko leveä.

Kaikin puolin mahtipontinen, Viivi ajatteli, ja innostui hurjasti niin asiantuntevasta omasta analysoinnistaan. Äiti ja Isbe olivat loikkineet tarmokkaaseen tahtiinsa muiden ratakävelijöiden paineessa jo hyvän matkaa eteenpäin, hän huomasi.  

Se ei kuitenkaan haitannut. Päinvastoin. Viivi oli saanut aivan riittävän annoksen raitista ilmaa, kiitos vain, joten reippailkoot vanhat ja heikkoluiset omaksi parhaakseen koko haastavan radan loppuun asti. Hän oli lempiesteensä löytänyt – ei mutta hetkinen! Turvallisuus! Eihän tämä kaunotar voinut olla kokonaan kiinteä, eihän?

Asiantuntevin elkein Viivi kääri varuiksi hihansa, kröhäisi, vaikka äänenavaukselle ei ollutkaan välitöntä tarvetta, ja asettautui sitten tutkimaan estettä oikein läheltä. Hän nuuhkaisi voimakkaasti – ja mitä ihmettä! Tämän tuoksun hän ja hammaspeikko tunnistaisivat missä vain! Sokeria!! Este tuoksui huumaavasti sokerille.

Jos mahdollista, niin entistäkin haltioituneempana Viivi nojasi eteenpäin ja nuolaisi. Kyllä vain, sokeria sen oli! Mutta mitä? Marsipaania, hattaraa, vaahtokarkkia vaiko tavanomaista sokerimassaa? Ja hetkinen! Mitä esteelle tapahtuisi, jos alkaisi sataa??

Pähkäiltyään, että sateen sattuessa tämä erinomainen este saattaisi kerta kaikkiaan kadota olemasta, Viivi teki päätöksensä ja nyrhäisi hampaillaan pienen makunäytteen. Nam, kyllä vain, aivan selvästi kyseessä oli jonkinlainen sokerimassa! Jospa vielä toinen pala, kukaan tuskin huomaisi?

Houkutus oli liian suuri, varsinkin kun este kimalsi joistain kohdista enemmän kuin toisista. Niissä oli oltava jonkinlaista kiillettä tai koristehippuja!
“Au!” tyttö kuitenkin kiljaisi, kun hampaat iskeytyivät esteen kaikkein kauneimpaan kohtaan. Vaan niinpä tietenkin. Kenttäratsastus. Esteen alaosa oli kiinteä!

Viivi sylkäisi jotakin kädelleen ja huokaisi sitten ilosta: hammas ei ollut lohjennut. Sen sijaan hän sai unelmaesteestään muistoksi kiven, jonka pisti tyytyväisyyttä myhäillen visusti omaan taskuunsa.

CIC4, maastokoe / Unelmaeste
Millainen este jäi maastoradalta parhaiten mieleen ja miksi? Tuliko siinä ehkä kielto vai oliko este kerta kaikkisesti niin upea? Keksi oma este! Kuvaile sanoin.

Tuomari arvioi esteen mielikuvituksellisuutta ja omaperäisyyttä ja kuinka hyvin on onnistuttu sanallisesti luomaan visuaalinen kuva. Myös käytännöllisyys maastoesteenä on perusteena.  
kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 17.11.20 21:36
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sunnuntaitarinoita
Vastaukset: 6
Luettu: 674

Kartanopäiväkirjat


Canada
Sunday 11/15/2020

“Aaand one cup of coffee for you, with skimmed milk, right? Enjoy, love.”
“Oh, no! That’s not me”, Isabella gazed, but in vain. The waitress had already rushed away, pretending not to hear her. She had ordered a pumpkin spiced latte, or, if that wasn’t possible, then as a second choice just an ordinary latte with a dash of soy milk. Why on earth the surely not-an-employee-of-the-month hadn’t said anything in the first place? Like when she paid her order??

But before Missis Sokka had time to follow the unfortunate employee in question, the one that almost ruined her otherwise so promising day, someone very familiar entered the café.
“Isabella, is that really you? I thought I recognized that… Well, displeasement. The tone you make, the posh you, you know”, he said and smiled then boldly.
“Oh, Nicholas. So nice to meet you. It’s been a while”, Isabella answered, ignoring his actual words.
“Indeed. Too long while, if you ask me. We should catch up. Maybe even pick up where we once left off…?”
“Oh come on, Nicholas. Don’t be such… Well. How are you anyway?” Oh dear. Was Isabella really blushing?

“As you wish, love”, Nicholas said, winked and then updated his latest life events with rather colorful ways and terms that made him sound more like the French-speaking Canadian he really was. For Isabella, his straightness was somewhat refreshing and so was the flirt.  

“It was nice chatting with you. But really, I must go. I still need a cup of decent coffee before I head back to the stables”, Isabella explained, touched Nicholas even.
“Likewise. You know what, I’ll show you where to get good coffee (surprise: here) and then I’ll drive you. Ok?”
“Mmm. Fine. But only if you don’t have any hidden agenda”, Isabella grinned.
“Ha. Me? C’moon. Although,  I’ve been your coach once. Can you handle few tips, if I stick around and watch your show?”
“Mmm, yes, I think I can deal with that...”
“Too bad we only met now, could have spent the whole weekend together. But, better late than never – cause you know Isabella, your weekend just turned a whole lot better.”
“It hasn’t been bad so far either. Actually, quite exciting. Somewhat special I’d say – divine, even.”

Spoiler : Isabella ja Nicholas Bateman saattoivat viettää loppupäivän (ja yön) yhdessä. Tarina ei kerro, mutta tällainen on huhu.

#applevent - KERJ-eventing in Orange Wood, Canada
part 1: déjà vu, part 2: jumalallinen kosketus

Isabella & Vila: CIC1, estekoe / Could you repeat that...?
Hello, my name is... Hahmosi törmää kisojen vilskeessä söpöön/viehättävään ulkomaalaiseen. Kuinka kommunikointi sujui? Write in English! Kirjoita koko tarina englannin kielellä.  

Tuomari arvioi tarinan mielenkiintoisuutta ja hahmojen välistä dialogia. Oikeaa kieliopillisuutta enemmän pääpaino arvioinnissa on onnistuneella kuvailulla ja rohkealla englannin käytöllä!


kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 17.11.20 21:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kartanopäiväkirjat
Vastaukset: 25
Luettu: 1633

Vilan päiväkirja

#applevent: Bruce Almighty
Lauantai 14.11.2020, Kanada

Isabella Sokan kilpailurupeamassa oli alkamaisillaan maastokoe, ja koska tuo tyttönen oli edellisenä päivänä kuiskannut useampaan otteeseen niin hellyyttävään ja epätoivoiseen sävyyn Luojan nimeä, soi Luoja nyt tarkkaavaisen katseensa luomuksensa suoritukselle.

Isabella Alexandra Sokalla oli totisesti ollut onneton alku elämään, eikä tältä ollut sittemminkään koettelemuksia puuttunut. Luoja kuitenkin tiesi, että tyttönen oli vahva ja selviäisi elostaan mallikkaasti.

Mutta oh, kappas! Hän oli sortunut sentimentalismiin, eikä huomannut lainkaan, että ratsukko olisi kaivannut pientä myötätuulen tuulahdusta ensimmäisen sarjaesteen b-osaan. No, tokkopa lopputulos siitä jäisi kiinni, Sokka teki ratsunsa selässä hyvää työtä ihan ominkin neuvoin. Vilanna teki osansa sekin. Musta tamma oli vahva ja tarmokas, ja Luoja katseli sen rytmikästä laukkaa suuresti ihaillen.

Ratsukko saapui veden äärelle, niin reippaassa laukassa että Luoja joutui oikein katsomaan kelloaan. Ei herttinen! Hänen luomuksensa olivat suorittamaisillaan rataa aivan liian reippaasti, ihanneaika ei toteutuisi sitten millään.

Niin Hän puhalsi liikkeelle pienen tuulen, joka kiepautti vesistön pohjalle tammaa hidastavan virtauksen. Luoja myhäili tyytyväisenä, mutta katsoi sitten näkymää laajemmin ja kauhistui. Edessä oli raskaita osuuksia ja Hänen takiaan Vilan jalat olivat nyt selvästi väsyneet.

Luoja oli hetken aikaa vihainen itselleen – pitikin sekaantua – mutta sitten jonkin ajan kuluttua ratsukolla alkoi taas sujua. Vila oli ilmiselvästi sisukas, se laukkasi palavalla innolla yhä vaan! Hän nojautui mukavaan asentoon katselemaan, kun sitten radan seuraaminen alkoi olla armottoman tylsää. Tämä ei käynyt mitenkään viihteestä, sillä ratsukolla sujui liian hyvin ja tasaisesti. Haukotuksia alkoi esiintyä tihentyvään tahtiin, joten niin Luoja poistui keittämään itselleen aamupäiväkahvit.  

Hänen palatessaan kohti sopivaa katselukulmaa Isabella ja Vilanna olivat jo ratansa loppupuoliskolla, kun Maahan tiiraileva Luoja kompastui kumpupilven reunaan. No jopas nyt! Näin ei ollut sattunut vuosikymmeniin!

Oli luojan lykky, että Luoja säilytti tasapainonsa ja suuremmalta maanjäristykseltä vältyttiin. Kahvin suhteen oli kuitenkin liian myöhäistä, se ryöpsähti sievästi kuvioidusta posliinikupista valtoimenaan.

Ja niin ratsukko sai päälleen sellaisen sammiollisen vettä, että neiti Sokan vaatteet kastuivat läpimäriksi alusvaatteita myöten. Vilan kaviot takoivat polun hetkessä mutaiseksi liejuksi ja ne heittivät samalla kuraiseksi muuttunutta vettä ratsukon alle ja päälle Maan pinnan kautta.

Sade ei kestänyt kauaa, lakkasi oikeastaan ennen kuin kunnolla alkoikaan. Silti maalilinjan ylittäessään Sokka ja Vilanna varusteineen olivat vaaleanruskeiden roiskeiden kuvioimia. Jos ei olisi tiennyt paremmin, olisi voinut luulla ratsukon tulleen kuorrutetuksi maitokahvilla.

APPLEVENT-kenttäkilpailut (KERJ) Kanadassa

CIC1, maastokoe / Bruce Almighty
Miltä maastorata ja siellä viilettävä ratsukkosi näyttääkään Jumalan silmin katsottuna? Onko Luoja ehkä puolellanne ja pitää huolen, ettette liukastu tai aurinko häikäise, vai aikooko hän heittää haastetta peliin tipauttamalla oksan pelotukseksi juuri ennen hyppyä? Kirjoita jumalallisesta näkökulmasta miten radalla sujuu.

Tuomari arvioi tekstin sujuvuutta ja mielenkiintoa. Pienestä humoristisuudesta ei ole haittaa.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 17.11.20 21:10
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 121
Luettu: 6246

Sunnuntaitarinoita

#applevent
Orange Wood Ranch, Kanada, 13.11.2020

Lentokoneen muhkeat penkit ja erinomaisen koukuttava viihdejärjestelmä ovat vaihtuneet kanadalaiseen valtatiehen ja pöllömäisiin silmiin. 13-vuotias Vivienne Blankley, tuo urheasti ainoana valvonut maailmanmatkaaja tuntee, miten hevosrekka huojuu ja tutisee paikoin kuoppaisella tiellä – paitsi että tien pinta näyttää sittenkin täydellisen tasaiselta. Rekan sisustus on ollut kuuminta huutoa jokunen vuosisata sitten, Viivi arvelee, ja hänelle tulee vahva tunne, että keikkumisella ja inhan muovisella yleisilmeellä on jotakin tekemistä keskenään.

Auto ei ole aivan sitä laatua, mihin kummitäti Isabella on tottunut, ja tämän ilmeistä ja hiljaisuudesta voi totisesti tehdä painavia päätelmiä tyytyväisyydestä (tyytymättömyydestä) valittua vuokraamoa kohtaan. Tädin puheessa, silloin kun se vielä puhisi yhtään mitään, mainittiin mm. huijaus ja rikosilmoitus. Vivienneä ei kuitenkaan haittaa. Hän ei ratsasta tai kilpaile, vaan hoitaa äitinsä ratsua Nallaa. Tyttö on ensi kertaa Kanadassa ja kaikki vaikuttaa jännittävältä, suorastaan maagiselta. Autotiekin jatkuu loputtomiin, eikä maisemassa ole... mitään!

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se hetki, kun tyhjän tuijottaminen alkaa puuduttaa, oli tähtitaivas miten täynnä taikaa tahansa. Niinpä Viivi kaivaa puhelimensa ja alkaa suuressa nokkeluudessaan selata FBI:n Most Wanted -listaa, sillä ollaanhan sitä Amerikan mantereella.

“Mama! Täällä on vapaana sarjamurhaajia!! Huumekauppiaita! Joku jota syytetään nek-ro-fi-”
“Hyi laita tuollaiset heti pois!”  
“Hmmpphh. Tylsää.”
“Keskity maisemiin, jooko.”
“Tarkoitat varmaan maisemaan. Näin sen jo. Sama koko ajan.”
“Höpö höpö. Joko näit nuo taikavuoret?”
“Joo – MITÄÄ!! Ai onko täällä sellaisia sumuisia vuoria missä Pegasos asuu! Isbe-isbe!! Näitkö? Eikö ole hurjan kivaa??”
“Joo, kivaa”, kummitäti lausahtaa, mutta niin kuivasti että sanan merkitys keikahtaa aivan päälaelleen.
“Höh älä ole such a spoilsport. Voin koettaa korjata tämän rekan, jos se auttaa?” Viivi toteaa ja heiluttelee sitten asiantuntevasti kuvittellista taikasauvaansa (tyttö katsoi lennolla kaikki Harry Potterit).
“Fiksus rekkaus! Rapairemento! Korjatu! – Äh. Ei auta. Sori täti, olin aina vähän huono loitsutunnilla. Mutta ei hätää, kunhan lennetään tämän rottelon vuokraajan luokse, niin voidaan kokeilla kidutuskirousta!”

***


Kukaan ei innostunut anteeksiantamattomista kirouksista Viivin harmiksi, mutta nyt oltiinkin onneksi jo ei-seuraavassa, vaan sitä seuraavassa päivässä. Oli perjantai ja koulukokeen aika, mikä tarkoitti tietenkin huippugroomin tehtävien saralla Nallan harjan sykeröimistä. (Oikeasti ei tarkoittanut tietenkin sitä, sillä kaikkihan tiesivät millaisia kenttäratsastajat olivat.)

Viivi oli kuitenkin intoutunut viime aikoina kouluratsastuksesta ja ottanut hoitotehtävänsä äärimmäisen vakavasti. Hän oli loitsinut itsensä hereille niin aikaisin, että ehti tehdä kaikkein eeppisimmän kilpakampauksen. (Herätysloitsu oli tosin johtanut pieneen konfliktiin huonetovereiden kanssa, sillä herätyskello ei ollut sitkeistä yrityksistä huolimatta totellut sammutusloitsua etäältä. Yhtä kaikki, Viivi oli tallissa hyvin aikaisin.)

Tyttö oli valmistautunut ja tuonut mukanaan ison kasan tarvikkeita. Nalla käyttäytyi onneksi todella kauniisti; tarkalleen ottaen kimo torkkui käytävällä ja antoi nuoren kilpahoitajansa tehdä taikojaan. Ja mestaritaikoja niistä tulikin. Muutamaa tuntia myöhemmin kauniin kimon hannoverilaisen etuharjan tilalla oli rautalangasta, hattarasta ja tamman omista jouhista rakennettu mielettömän upea yksisarvistötterö.

Viivi pudottautui jakkaralta, ravisteli uupuneita käsiään ja silmäsi hyvän matkan päästä huikeaa taideteostaan, kun Orange Wood Ranchin talliin saapui joku muu.

Tulija oli päällisin puolin erinomaisen huoliteltu mies, kammattu tumma tukka ja moitteeton puku – paitsi ettei sittenkään. Jokin mätti.
“Awesome, don’t you think?” Viivi heitti coolisti ja odotti miehen myötäilevän.
“Nah. Whatever”, se pukumies sanoi, ja huitoi jo vauhdikkaasti eteenpäin – TÖRKEÄÄ.

Tör-ke-ää!
Mutta toisaalta… Oli sittenkin aika ilmeistä, mikä mies oli miehiään. Puvun rintataskuun oli täysin naurettavasti kirjailtu Gucci – seikka, jota aidossa Guccissa ei missään nimessä noin julkeasti olisi. Ei tarvinnut olla puoliksi italialainen tietääkseen sen, ja Viivin mieliala koheni välittömästi.

“Mokoma jästi”, tyttö puhisi, ja vei hienosti laitetun Nallan lainakarsinaan aamuheinilleen.

CIC4, koulukoe / Fantastic!
Tanssahdellen, heilahdellen, oi pegasoksein! Olette siirtyneet portaalin kautta toiseen ulottuvuuteen, fantasiamaailmaan! Täällä taikuus kukoistaa ja mitä ihmeellisimpiä otuksia on tullut seuraamaan näitä kilpailuita... Minkälaista tässä toisessa maailmassa on ja kuinka se eroaa meidän totutusta maailmastamme? Keksi ja kirjoita fantasiahenkisesti tästä tapahtumasta.

Tuomari arvioi mielikuvituksellisuutta ja tekstistä välittyvää taianomaisuutta sekä sitä, kuinka meidän arkisuus ja tavalliset asiat on saatu muutettua jännittäviksi ja erikoisiksi.
kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 13.11.20 14:06
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sunnuntaitarinoita
Vastaukset: 6
Luettu: 674

Vilan päiväkirja

#applevent: Déjà vu
Perjantai 13.11.2020, Kanada

Isabella Sokka päätyi Orange Woodiin kilpailemaan enemmän päähänpiston kuin pitkällisen harkinnan jälkeen. Miltei hämmästyttävää, miten nopeasti matkasuunnitelmat ja käytännön järjestelyt sai kursittua kasaan, kun rahaa oli. Tosin, sehän ei tietenkään ollut tae kaiken onnistumisesta.

Oli miten oli (alkumatkan inhalle hevosrekka-episodille ei kannattanut suoda enää ajatuksiaan), hän oli Kanadassa kilpailemassa yhden tähden kenttäkilpailuissa mustan Vila-tammansa kanssa. Tosiasiassa Vila olisi selviytynyt kahden tähden kilpailuista, hieman paremmalla valmistautumisella myös kolmen tähden – mutta vaihtoehtoina olivat CIC1 tai CIC4, ja neljä tähteä oli jo liikaa.

Kilpailut alkoivat heidän osaltaan juuri. Vila oli ollut verryttelyssä erittäin energinen itsensä ja Isabella piti siitä, sillä hevosen oma eteenpäinpyrkimys teki ratsastuksesta miellyttävää. Tuntien itsensä varmaksi ja valmiiksi, Isabella tervehti tuomaria reippaan ravin lomasta. Vila oli valpas, herkkä ja tuntumalla.

Ratsukko liisi helpon A:n rataa luottavaisesti eteenpäin, kun yhtäkkiä Isabella huomasi silmäkulmassaan välähdyksen. Hän ei hennonnut kääntää päätään yhtään, mutta kohdalla olevaan kirjaimeen tuli tehdä ympyrä, jolloin hän saisi suoran näköyhteyden välähdyksen lähteeseen.

Isabella pyysi Vilaa eteenpäin – ympyrällä piti venyttää ravia, kun juuri silloin näkymä yleisöön laukaisi täydellisen déjà vun. Kaksi nuorehkoa naista vierekkäin, toisella kädessään puhelin, toisella järjestelmäkamera. Kamera välähteli ja Isabella saattoi suorastaan kuulla laukaisimen naksahdukset.

Aivan kuin Ruotsissa, aivan kuin Hannaby Hanamissa.

Tunne oli järjetön, mutta samaan aikaan Isabella oli täynnä déjà vulle tyypillistä varmuutta. Ei ollut kahta sanaa siitä, etteikö häntä oltaisi valokuvattu Ruotsissakin, sensaatiohakuisen uutisen yhteyteen. Niin se oli. Tämä kaikki oli tapahtunut ennenkin, hän muisti tarkalleen – se pirullinen rikospodcast, siitä oli kyse! Tilanne tuntui niin samalta, hän oli jo elänyt tämän, nämä tunteet: ahdistuksen siitä, ettei kontrolloinut mainettaan.

Ympyrältä tuli siirtyä harjoituslaukkaan, ja Isabella tiesi, että arvostelussa huomioitaisiin tasapaino, siirtymisen laatu, sulavuus ja laukan laatu. Katse oli yhä yleisön naisissa (näyttivätkin aivan podcastin juontajilta!) ja tasapaino horjui. Nosto ei ollut siisti, ei lainkaan niin terävä kun Vilan kanssa kuuluisi olla.  

Onneksi jokin osa aivoista tiesi vielä, mitä ohjelmassa piti tehdä. Seuraava siirtyminen takaisin harjoitusraviin oli heidän tasoonsa nähden sanalla sanoen luokaton, mutta pidennyksen aikana Isabella hengähti, tuli yhtäkkiä järkiinsä. Hän ymmärsi ja todellakin tiedosti nyt, että äskeinen oli déjà vu, ei missään määrin totta. Yleisön tytöt valokuvasivat todennäköisesti muuten vaan, sillä vaikka suomalaiset murhauutiset olivatkin kantautuneet Ruotsiin, niin Kanadaan asti niillä oli hitosti suurempi lampi ylitettävänään. Sitä paitsi: ruotsalaiset tytöt eivät edes olleet valokuvanneet häntä, ainoastaan väijyttäneet haastatteluun.

Isabella ratsasti radan loppuun, paransi sen minkä pystyi. Syke oli jäänyt taivaisiin, mutta voi luoja, miten Isabella helpottui, kun suoritus oli vihdoin ohitse ja outo tunnehäiriö hiipui järjenvastaisena menneeseen.

APPLEVENT-kenttäkilpailut (KERJ) Kanadassa

CIC1, koulukoe / Déjà vu
Hahmollesi tai hevosellesi tulee yhtäkkiä kesken radan muistoja mieleen. Mikä sen triggeröi ja mikä muisto on? Onko se ehkä tunne, että näin on tapahtunut joskus ennenkin... vai jotain ihan muuta? Kirjoita.

Tuomari arvioi erityisesti tekijää, joka muiston pintaan nosti sekä siirtymää nykykisahetkestä muiston aikaan.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 13.11.20 13:53
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 121
Luettu: 6246

Takaisin alkuun

Siirry: