Haloo haloo, kuuleeko väki

eli työnimeltään Kuu-kuu-luu-ko-ko.
Selostuskoppero, Auburn, Kalla.
Sunnuntai, 25. elokuuta 2019.
Huru ja @Anton S. kuuluttavat ja kehityskeskustelevat.

Kansliaa ja kuuluttamista. Tavallaan aika hauskaa, mä ajattelin etukäteen, etenkin kun sain mun suureksi riemuksi seurakseni toveri Seljavaaran. Mun ennakkokuvitelmissa me rupateltiin viikon kuulumiset läpi hilpeästi ja mukavasti ja käpälöitiin toisiamme aina pöydän alla ja selostuskopin suojissa, kun uskottiin ettei kukaan huomaa.

Mutta ei se sitten jotenkin mennyt yhtään niin.

En kyllä ollut vielä luopunut toivosta, vaikka Anton olikin ollut päivän alusta asti jotenkin, en mä nyt tiedä sanoisinko äreä, mutta vähän erilainen kuitenkin kuin tavallisesti.

Hoidin loppuun kuulutuksen (asiallisesti), annoin mikin sulkeutua (huolellisesti) ja käänsin katseeni Antoniin (vihjailevasti).

”No, mites sun cupväliviikko?” mä kysyin kepeästi, vaikka voitte olla varmoja, että olin kysynyt jo aiemminkin. En vaan ollut ollut tyytyväinen vähäsanaiseen vastaukseen, joten nyt mä yritin taas. Small talkia, mutta vähän syvempää. Ystävien välistä jutustelua, jos vaikka joko a) mies piristyisi tai b) selviäisi edes mikä sen perskannikoita hiersi.

Eihän se ensimmäinen kerta ollut, kun me siellä kuuluttajakopperoisessa Aliisan kanssa penkkejä kulutettiin kisojen aikana. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun annoin Aliisan hoitaa nuo mikrofoniin puhumiset.

Mutta se oli ensimmäinen kerta, kun olisin mieluummin sinne koppiin ottanut seuralaiseksi jonkun muun kuin Aliisan.
Aliisan, joka oli "unohtanut" kertoa minulle, poikaystävälleen, lähtevänsä viikoksi kaverinsa kanssa johonkin ulkomaille. Olipas ollut kiva tietää matkasta vasta sitten, kun olin soittanut naiselle viikolla ja ehdotellut, että voitais tehdä jotain.
Olin lievästi sanottuna kyrpiintynyt sillä hetkellä... Eikä huonotuulisuuteen auttanut kyllä yhtään se, että Huru oli niin kuin mitään ei olis tapahtunut. Ei mitään anteeksipyytelyitä, ehei, sitä hehkutettiin vain kuinka hauska reissu oli ollut ja oli tullut tarpeeseen tommonen reissu.

Kurtistelin kasvojeni lihaksia tympääntyneenä. Ei mua edelleenkään haitannut se, että Aliisa oli lähtenyt sen jonkun Lumiaura-kaverinsa kanssa ulkomaille. Se minua haittasi, että Aliisa oli muka unohtanut kertoa reissusta minulle.
Kai mä sitten vain olin niin unohdettava tyyppi ettei edes oma tyttöystävä meikäläisen olemassaoloa muista.

"Estin joutessani maailmanlopun, valloitin Marsin ja tapoin muutaman zombien", yritin murjaista vitsintapaista kun Aliisa vaivautui (taas) kysymään, miten mun kulunut viikko oli mennyt. Vahva veikkaus, ettei sitä oikeasti kiinnostanut pjaskan vertaa, mitä mulle kuului tai mitä olin touhunnut.
"Että ei sen kummempaa. Vieläkään..." mutisin näprätessäni sormenpäällä edessäni olevan paperilappusen kulmaa.

Vitsi! Se murjaisi vitsin! Se ei voinut olla peruuttamattomasti pahalla tuulella, mä analysoin tai diagnosoin tai mitä se nyt onkaan. Joku sitä kuitenkin yhä rassasi, eikä hyvällä tavalla.

”Sehän kuulostaa tapahtumarikkaalta”, mä sanoin ja yritin olla kuulostamatta liian tekopirtsakalta. ”Ajatella, että toiset ehtii tommosta ja toiset vaan etsii halvan kaljan paikkoja kapeilta kujilta.”

Oltiin me Auran kanssa vähän muutakin tehty, mutta ajattelin, että siinä oli yhteistä jutunjuurta Antonin kanssa jauhettavaksi. Mä liu’utin käteni kokeilevasti sen käsivarrelle, silitin vähän. Antonilla oli hyvä käsivarsi. Etenkin silloin, kun se oli kietoutunut mun ympärille, ja muulloinkin oikeastaan.

”Ajattelin sua aina kun löytyi joku paikka missä sä olisit voinut viihtyä”, paljastin ja tirskahdin vähän. Aika tyttöystävämäistä. Vaikka kyllä mä kavereillekin aina soin sellaisia ajatuksia joskus.

”Eikös meidänkin pitänyt mennä joskus jonnekin”, mä livautin puolihuolimattomasti. Olihan sellaisesta puhuttu joskus. Nyt mä kyllä oikeastaan vaan koettelin vähän tunnelmaa, sillä enhän mä ihan heti taas voisi ottaa palkatonta eikä mulla oikein noita lomapäiviäkään vielä ollut.

Tuhahdin pikkuisen. Todellakin tapahtumarikas viikko oli ollut. Olin muutamana tallipäivänä seurannut sivusta, kuinka Isabella oli treenaillut Vilan kanssa tämän viikonlopun kenttäluokkia varten ja muuten vain lojunut kotona sohvalla.
Ja miettinyt, olikohan tämä vähän liian yksipuolinen parisuhde...

Kun Aliisan sormet sitten eksyi mun käsivarrelle, hetkeksi jo unohdin omat parisuhdepähkäilykiukutteluni. Mutta muistin ne kuitenkin siinä vaiheessa, kun olin jo melkein vastavuoroisesti hipsuttelemassa omilla sormillani naisen kättä, jalkaa tai jotain muuta ruumiinosaa.
Vetäydyin ehkä puolisen senttiä kauemmaksi Hurusta.
"Ai, sä kuitenkin ajattelit mua?" puhisin hampaiden välistä. Varmaan olin muistunut mieleen vasta siinä vaiheessa, kun olin itse soittanut Aliisalle.

Penkki persaukseni alla narahti vähän, kun kohensin asentoani.
"Mmhm, taisi siitä joskus olla jotain puhetta", jatkoin puhinaani muistellessani, miten me joskus Aliisan kanssa olimme lähinnä vitsillä miettineet reissuun lähtemistä.

Nostin edessäni olevan paperilippulappusen käteen ja olin tavaavani osallistujien nimiä keskittyneesti.
"Taisi jäädä välistä", tuhahdin lähes äänettömästi.

Mun elämä oli pääsääntöisesti aika hauskaa. Mä en murehtinut turhia. Sellainen teki elämästä kevyempää ja kivempaa.

Niinpä mä en suostunut nytkään siihen, että mun mieleni olisi päässyt mustumaan.

Mä hymyilin Antonille valoisasti.
”Tietysti mä ajattelin!” mä vakuutin, itsestäänselväähän se oli.

Ja koska mä niin itsepintaisesti olin iloinen ja valoisa, niin enhän mä tajunnut, että tässä olisi voinut käyttää jotakin muuta kuin sitä samaa kepeää sävyä ja iloista hymyä joita mä käytin, kun puhuin mistä tahansa yhdentekevästä sattumuksesta:
”Joo, niin kyllä nyt vähän taisi. Tältä vuodelta, koska enhän mä voi aina ottaa jatkuvasti palkatonta.”

Sitten mä napsautin mikrofonin taas päälle ja kuulutin. Naks, mikki pois.

”Mutta onhan meillä aikaa!” mä muistutin. ”Koko elämä.” Friends are forever, eikös?

Murjotutti. Niinkin itsestäänselvää meikäläisen ajattelu, että unohtui kertoa mulle, että poistuis maasta.

Aliisa hoiteli velvollisuuksiaan mikrofoniin ja ite mököttelin siinä vieressä.
"Vai että ihan koko elämä", tuhahdin. Vähän ehkä hymyilytti, mutta toisaalta meinasi pakokauhu iskeä.
Eipäs mennä nyt niiiin pitkälle kuitenkaan, ei tässä nyt mitään hääkirkkoa olla varailemassa. Eihän?! En mä ainakaan itse uskonut mihinkään avioliittoon. Turhaa hömpötystä minun mielestä.

Tuskinpa me nyt Aliisan kanssa loppuelämää yhdessä vietettäis. Ihan jo senkin takia, että olin alkanut pähkäilemään oliko tässä enää mitään järkeä. Aliisa kun tuntui hetkittäin unohtavan, että seurustelee. Minun kanssa.

"Loma jossain hornantuutissa kyllä kelpais", huokaisin.
"Jos vaikka lähtis yksin Lappiin kalastelemaan joku viikonloppu."
Sehän kuulosti oikeastaan hyvältä idealta, vaikka olin keksinyt sen sillä sekunnilla lähinnä härkkiäkseni Aliisaa tiedolla, että osaisin itsekin pakata kamppeeni ja häippästä. Ei sitä varmaan harmittaisi yhtään vaikka lähtisin...

Lappi nyt missään hornantuutissa ollu, mutta close enough.

Mä katselin Antonin suupieliä. Nykivätkö ne? Kai ne nykivät? En mä kyllä tiennyt. Jos ne nyt vähän harkitsivatkin kipuamista ylöspäin, niin hetki oli nopeasti ohi ja hymyilemisen sijaan mies ryhtyi huokailemaan (eikä mitenkään hyvällä tavalla).

Se halusi yksin kauas kaikesta.

Mä en tajunnut.

"Yksin? Ysch. Se on kamalinta mitä mä tiedän", kerroin rehdisti ja loin sitten siristeleväisen katseen Antoniin. "En mä sano, ettet sä saisi tykätä yksinolosta, kai jotkut tykkää, mutta... no, ei mun teekuppi. Ei vaikka terästäisi jollain."

Sitten mä pläräsin vähän papereita, oikeastaan ihan vaan lämpimikseni sillä ei mulla oikeastaan ollut sieltä juuri nyt mitään tarkistettavaa.

"No, jos kalavedet huhuilee sua niin kai sun on mentävä", tuumasin sitten iloisesti, mutta kurtistin varoittavasti kulmiani: "Tulet sitten vähän pirtsakampana takaisin. Tai kunhan tulet. Siis että kunhan et huku. Tulisi tylsää."

Muahan Anton ei taatusti ottaisi mukaan kalareissulle, joten en mä edes tarjoutunut. Säikytät kaikki kalat. Pah. Kalat ne vasta oli tylsää väkeä, jos puhetta pelästyivät.

Vilkuilin Aliisaa.
"Yksin on välillä ihan kiva olla".
Sitten suljin suuni, etten olis ruikuttanut kuinka olin ollut koko viikon yksin, koska neiti itse oli huidellut ties missä.

Lappiajatus kyllä otti tuulta alleen pääkopassani. Syksyllä siellä ei olisi niin saaaaakelisti hyttysiäkään. Ja niinhän ne vouhottivat, että ruska siellä päin oli niiiiin nättiä että...
Pitäisköhä ihan oikeasti lähteä. Aikuisten oikeasti.

"No, jos en huku niin tuun kyllä takas. Ellei joku Lapin noita lumoa minua ja ryhdyn porofarmariksi", hymähdin ja vähän kyllä virnistinkin.
"Sinne jäisin kansallispuvussa nunnukanunnukaa laulamaan ja juoksemaan kiljupullo kourassa porojen perässä."
Hah, se oliskin näky.

"Jäisit sinä sitten tylsistymään tänne."

Meinasin tuhahtaa Antonin yksinolostapitämiselle. Hyi hitto, yksinolo oli pahinta mitä tiesin. Sitten ajattelin, että meitä oli moneen junaan ja jotkut tykkäsi nököttää yksin asemalla. Eihän se mun asia ollut paheksua sitä mistä muut piti.

Mä myös tajusin unohtaneeni kuulutusvelvollisuudet hetkeksi. Hieman myöhässä pulputtelin ilmoille kuulutuksen ja ihmettelin, miten kukaan ei ollut vielä esim. viskannut mua isolla kivellä. No, Isabellalla oli varmaan kiireitä ja Amandaa ei välttämättä kenttäkarnevaalit kiinnostaneet riittävästi, että se olisi jaksanut.

”Poroja?” naurahdin sitten ja huomasin sen lipsahtaneen vielä kaikkien korviin. No hups. Pari poroa sinne tänne. Suljin taas mikrofonin. ”Ehkä voisit kouluttaa niitä kenttäratsuiksi.”

Ja sitten mä kumosin absurdin tylsistymisväitteen:
”Kuule, en mä tylsistyisi. Vain tylsillä ihmisillä on tylsää.”

Virnuilin vähäsen ja katselin kynsiäni. Olin lomalla laitattanut ne hienoiksi. Nyt ne oli vähän repeilleet ja sotkuiset. Jo nyt. Heppahommat...

"Nii-i. Ajattele kuinka Sokkien ja muiden naamat venähtäisi, kun meikäläisen porot voittaisi ne ihan sata nolla. Ja jos ei kisoissa pärjäis niin ainakin niistä sais hyvää käristystä", tyrskähdin ja yritin keskittyä hetken omaan vastuutehtävään.

Pystyikö poroilla edes ratsastamaan? Minun painoa tuskin kestäisivät, mutta joku lapsi ehkä? Pitäisikö ostaa Jessen ja Heidin lapselle poro? No ei. Paljonkohan semmoset maksaa edes?

"Sitten mä olen varmaan umpitylsä ihminen", mutisin nojautuessani tuolin selkänojaa vasten muistaessani, että minun "piti" mököttää Aliisalle. Tosin kai mä olin jo vähän leppynytkin. Pikkuisen.
"Mulla kun on aika usein tylsää. Varsinkin silloin, kun joku menee ties missä maailmalla."

Ensin kaikki oli hyvin. Mä virnistelin Antonin porohöpinöille ja mietiskelin, että ellei se itse toteuttaisi porofarmiaan niin pitäisiköhän mun? Jos vaikka vanhoilla päivillä? Olisin niin mielelläni sellainen originellinä pidetty riuska mummoihminen, joka värjäisi tukkansa ruskan ja taivaan ja maan kaikkiin väreihin ja muuttaisi jonnekin, öö, tundralle vaikka.

Ja sitten kaikki ei ollut ihan hyvin, sillä yhtäkkiä Anton vaikutti ärtyisältä tai vähintäänkin ankealta.

Mun kulmat kurtistuivat. Mun varmaan olisi pitänyt jotenkin diplomaattisesti tiedustella, painoiko sen mieltä jokin ja ehkä tarjoutua olemaan avuksi. Sen sijaan ajatus pakeni pärskähdyksenä ilmoille kaikkea muuta kuin diplomaattiseen sävyyn:

”No hä, mikä sua nyt riivaa? Kusta muroissa?”

Sitten mä niksautin vähän niskojani ja tuhahdin.

”Älä oo tommonen. Tules alas mökömököpuusta.”

Mitäs mun pitikään seuraavaksi kuuluttaa, kysyi mieli jo.

Naksutin sormissani pyörineen kuulakärkikynän päätä hyvän tovin. Klik klik klik.
Teki mieli vastata ettei mua mikään riivannut, kaikki hyvin, krapula vain vaivasi (mitä ei kyllä edes ollut).

Huokaisin syvään ja jatkoin kliketiklikkiä, kunnes se ääni alkoi itseäkin rasittamaan ja viskasin kynän pöydälle. Perhana.

Olin kyllä aivan onneton tämmösissä parisuhdekeskusteluissa ja semmosten käyminen olis ehkä ollut järkevämpää käydä jossain ihan muualla kuin siinä kuuluttajakopissa. Tai ylipäänsä jossain muualla kuin Auburnissa.

"Oon vaan miettinyt, et onko tässä enää mitään järkeä", mutisin tuijotellen pöydällä lojuvaa paperipinoa.
"Ei vissii enää sua kiinnosta..."

Mä kuulutin taas ja mietin, kantautuiko raivostuttava klik klik klik kaikkien korviin. Sitten mä istuin hiljaa, ja niin Antonkin vähän aikaa, ja sitten kun se ei enää ollut hiljaa, mä en tajunnut ollenkaan mistä se höpisi.

Katselin Antonia ilme neutraalina, mutta rehdisti sanottuna mä olin aivan todella helvetin hämilläni. Missä ei ollut järkeä? Mikä mua ei kiinnostanut? Seksikö?

"Ai miten niin ei kiinnosta?" aloitin vähän närkästyneenä, mutta hillitsin sitten itseni.

Voi jukra. Nytkö tässä oltiin tultu siihen pisteeseen, kun helppo ja mutkaton ei enää ollutkaan helppoa? Siristin vähän silmiäni, kun mä oikein ajattelin. Mä olin elänyt visusti siinä luulossa, että meidän järjestely oli molempia tyydyttävä ja mukava juttu kummallekin osapuolelle. Mä en mielestäni ollut ollut yhtään sen vähemmän kiinnostunut järjestelystä kuin aiemminkaan.

"Tai siis. Miksi tässä ei sun mielestäsi ole järkeä?" mä kysyin kummissani. Jos Anton nyt aikoi ruveta lipsumaan meidän panokaveruudestamme, mä tahtoisin ainakin perustelut. "Eikö tää meidän kuvio olekaan susta kiva?"

Olin jo alkamassa selventämään Aliisalle, miksi jostain kumman syystä olin alkanut epäilemään naisen kiinnostumisenlaatua meidän suhteeseen, mutta se kuitenkin jatkoi tivaamistaan ennen kuin ehdin aukaisemaan suuni.

Teki myös mieli sanoa, että puhuttais asiasta myöhemmin, mutta samapa tuo nyt oli sitten keskustella kun kerran olin saanut turpani auki asian tiimoilta.

"No, on kiva. Tosi kiva, mutta..." ähkäisin lopulta. Miten mä nää hommat ratkaisin silloin nuorempana? Ai niin joo.. Jätin vastaamatta puhelimeen, välttelin tyttöystävääni, petin sitä ja jatkoin elämääni niin kuin en olis koskaan toisen kanssa seurustellutkaan.
Ei tulis toimimaan nyt. Sitä paitsi, olin aikuinen eikä aikuiset niin tehnyt. Kai?

"Vähän jääny semmonen fiilis, että oot koko kesän jotenkin vältellyt ja mun on pitänyt olla se, joka yhteyttä ottaa ja ehdit näkemään jos sattuu huvittamaan", mutisin ja olin melkein ottamassa sitä samperin kynää takaisin käteeni, jotta voisin hermostuneisuuden siihen klikkailuun purkaa edes osittain.
Tyydyin vain pomputtamaan jalkaani sen sijaan. Sekin oli rasittavaa.

"Voi mulle sanoa suoraankin, et kiitti riitti. Ei tarvi lirkutella muiden miesten kanssa mun naaman edessä tai muistella entisiä panoja kovaan ääneen. Saati karata johonkin hemmetin ulkomaille ja muka unohtaa kertoa siitä mulle", sain sylkäistyä turhautumisen ulos suustani kokonaan.
Tai ainakin melkein kokonaan, koska huomasin siitä voimaantuneena jatkavani:
"Vai olisko sinusta kiva jos mä koko ajan muistelisin, miten kivaa Adelinan kanssa oli? Tai sitä iltaa kun eksyin Juliaargkmrnhm.."

Oho, olipa lipsahtaa.

Yksi kuulutus unohtui, koska mä jäin yllättyneenä tuijottamaan Antonia. Sen sanainen arkku oli auennut, ja mä en rehdisti ollut edes tiennyt, että siinä tyypissä oli niin paljon sanoja. Sanavaraston laajuus yllätti mut, joka en kai vaan ollut koskaan aiemmin edes kuunnellut. Oli ollut muuta tekemistä, tai jotain.

"Hä?" mä vastasin kaikenkattavan syväluotaavasti.

Sitten mä auoin ja suljin mikkiä ja suutani yrittäen päättää, pystyisinkö jotenkin pelastamaan kisojen kuulutusten tason vielä vai olisiko parempi olla loppuaika hiljaa ja väittää kaikille, että kyllä mä kuuluttelin mutta tekniikka ei kai sitten toiminut.

Mä kerron mikä siinä tilanteessa ei toiminut: mun pää.

"Siis anteeksi nyt mutta", mä aloitin, ja huomasin olevani loukkaantunut. Me oltiin molemmat lähdetty tähän hommaan kahtena tasaveroisena aikuisena ihmisenä ja mun käsittääkseni tietäen systeemin säännöt: kaksi kaveria, helppoa seksiä, kivaa ajanviettoa.

Ja tässä sitä nyt oltiin, keskellä sotkua. Mä en tajunnut miten. Mulla oli vaan paha aavistus että tästä ei enää mukavaa, helppoa, toimivaa kuviota selviteltäisi.

"Jos ne adelinat ja juliat susta on kertomisen arvoisia tarinoita niin kerro vaan?" mä puuskahdin tosi jalomielisenä. "Ja en mä nyt mitenkään kovempaan ääneen ole ketään muistellut kuin mitä nyt tavallisestikaan asioista puhun!"

Naama norsun sanonkomillä tuijotin kisaradan pätkää, mikä sieltä kuuluttajankopista nyt sattui näkymään.
Aliisakaan ei vaikuttanut siltä hyvätuuliselta Hurulta, millaisena mä olin sen tottunut näkemään vaan oliko tuo nyt ihme?

"Ei ole", puuskahin kädet ristissä rintakehän päällä.
Mietin kyllä, miten me ehkä oltais joskus voitu nauraa räkättää yhdessä minun ja Julian illalle, tai no, oikeastaan sille aamulle kun me Julian kanssa oltiin lopulta tunnistettu toisemme.
Ei se silloin kyllä naurattanut yhtään, mutta näin vuoden jälkeen mietittynä.. Olihan se ollut aika surkuhupaista...

Nyt ei kyllä naurattanut yhtään mikään.

Vilkaisin vieressä istuvaa naista.
"Mhm, aha. Kai se Rosengård oli sitten erikoistapaus, kun piti niin siitä jauhaa after rideillä", tuhahtelin ja jos olisin ollut fiksu, niin olisin pitänyt pääni kiinni sen jälkeen, mutta eiii...
"Paitsi että.. Vielä vähemmän mä haluan kuulla sun sutinoinneista itse tallimestarin kanssa Tai kenenkään muunkaan."

Paaaska.
Siinäpä sitä taas sai pohtia, että olispa joku aikakone. Viskaisin itseni sinne ystävänpäivään enkä enää lähtisi Aliisan suutelointileikkeihin mukaan vaan vetoaisin kaveruuteen ja menisin kiltisti sohvalle nukkumaan. Jatkettaisiin ihan vain kavereina, mikä oli myös ollut toimiva kuvio...

Mutta eipä ollut Seljavaaralla aikakonetta ja tuskin oli kenellekään muullakaan. Joten ei auttanut ruikuttaminen ja jossittelu.

”No kuinka usein sä olet iskenyt tyypin joka on sun tietämättäsi sun kämppiksesi veli?” kysyin närkästyneenä ja puolustauduin vielä varmuuden vuoksi: ”Se oli se hauska osa sitä tarinaa! Ja mä kerroin sen tyylikkäästi.”

En ollut mässäillyt yksityiskohdilla. Mä olin avoin, mutta en mulkku. Säätöjen ei tarvinnut tietää toistensa mittoja ja muuvseja.

Ja mitä tuli tallimestariin...

”Ja milloin mä muka olen puhunut Jonnysta? Siitähän on IKUISUUS ja se oli käytännössä hyväntekeväisyyttä, tyyppi oli juuri eronnut ja – ja – miksi mä edes selittelen??”

Mun kulmat kurtistui. Oliko mahdollista, että mä olisin hyvin päissäni lipsauttanut...

”Vai sekö sua vaivaa, kun se tapahtui toistekin? Hei, not my proudest moment, teebeehoo. Se kortti on niin katsottu”, mä sanoin, ja sitten kivahdin kiukkuisena: ”Ja niin varmaan sitten tämäkin, jos tämä ei voi olla sitä mistä sovittiin!”

Oltiinko me sovittu? Kyllä kai? Ei kai tämä muuten olisi ollut mulle niin itsestäänselvää.

Jep. En todellakaan ollut tämmöisissä keskusteluissa hyvä. Teki mieli vain nousta ja lompsia pois paikalta jättäen Aliisan kiehumaan kiukusta siihe mikrofonin ääreen.
Mutta kun meillä oli niitä velvollisuuksiakin siinä samalla hoidettavana.

"Jusu siitä mainitsi", totesin potkiskellen kengän kärjellä pöydä jalkaa. En mä halunnut tai uskaltanut katsoa Aliisaa, koska muuten olisin varmaan naljaillut jotain hyväntekeväisyyteen liittyvää, mutta Hurun seuraavat sanat kyllä sai pään pyörähtämään sen suuntaan.

Vai että ihan toisenkin kerran. Jaa. Ei kiinnostanut.
"Oliko sekin sitte jotain erohyväntekemistä?" kysyin silti.
Mitäs näitä sutinoita sillä Jonathanilla tässä ollu sitte Matildasta eroamisen jälkeen... Gabriella. Sitte se joku miekkonen ilmeisesti.

"Niin kai sitten on", murahdin tympääntyneenä korttikommentille. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tuntunut missään.
Ruskareissu Lappiin alkoi todellakin houkuttelemaan. Jos vaikka jäis sille tielle.

Mä murjotin.

Se vaan, että mä olin tosi huono murjottamaan silloin, kun mä kihisin kiukusta niin voimakkaasti, että mun äkäisyys räiskähteli kipinöinä tilassa. Silloin ei auttanut mikään muu kuin sen sanominen, mitä ajattelin – tai mitä en vielä tiennyt ajattelevani mutta mitä siltä purkautui suusta ulos?

”Jusu?! Millä helvetin oikeutuksella te mun yksityiselämästä ootte jauhaneet? Enpä pitänyt teistä kumpaakaan juoruämmänä mutta hei, kerrankos sitä erehtyy luottamaan epäluotettaviin tyyppeihin! Ja mitä saatanan väliä sillä on, mitä se oli tai ei ollut?”

Mun rintakehä kohoili ja silmät kipunoi. Yhtäkkiä oli niin petetty olo. Mä olin tässä tilanteessa selkeä uhri. Selän takana oltiin juoruiltu ja ilmeisesti Seljavaara oli lupia kyselemättä kehitellyt jotain omia sääntöjä koko meidän kuvioon. Siltä musta tuntui, ja tunne-eläjänä mä otin sen fiiliksen todesta.

”Joo jep. Tää oli hitto tässä”, äyskähdin ja käännyin sitten kuuluttamaan: ”Pahoittelut. Pientä teknistä häikkää. Kollegani jatkaakin tästä.”

Pientä teknistä häikkää tosiaan, mun elämässäni, jota poistuin niine hyvineni jatkamaan ilman Anton Seljavaaraa. En suotta katsonut taakseni; varmaan olisin nähnyt sen jo puhumassa musta ja mun asioistani jonkun kolmannen osapuolen kanssa.