Kellonaika on nyt 26.10.20 18:41

4 osumaa on löytynyt haulle 0

No damsel in distress | Ava

Kesä 2020 #rossieventers #raapaleet

"Ei helvetti", kiroilin laskeuduttuani tummanrautiaan orin selästä alas. Mun kalliiden saappaiden  pohjeosan vaalennut nahka irvisti toisesta saappaasta rumasti, paljastaen mustat KL:n ratsastussukat. Mick nauroi ääneen oman ratsunsa selästä ja mulkaisin sitä pahasti.
"Sä oot kirjaimellisesti ratsastanut sun saappaat puhki, hulvatonta", mies nauroi kahta kamalammin. Mua ei naurattanut, koska muistin vieläkin miten paljon ne oli maksaneet.

"Nathaniel on mulle velkaa uudet saappaat", päätin sillä hetkellä ja Mick nauroi uudelleen, melkein pyllähtäen ruohikolle laskeutuessaan kimonsa selästä.
"Onnea vaan yritykseen", se virnuili ja näytin sille kieltä. Rossin rahoilla mun palkka maksettiin ja ilmeisesti nyt mun pitäisi sijoittaa ne rahat uusiin ratsastussaappaisiin.
Kiva.



Mä en tiedä keskittyikö Rossi enemmän naisten takapuoliin vai omiin hevosiinsa, mutta Power Jumpeissa ei miehen keskittymiskyky ollut selvästi ihan kohdillaan. Tai hevosissahan se vika oli, erityisesti mun hoidokkien kohdalla. Iitun ja Domdomin kohdalla laitoin syyn hoitajan piikkiin, kun Emmy oli väkipakolla änkenyt meidän mukaan toiseksi kisahoitajaksi.
Mun vastuulla olivat Nemo, Geyzer ja Nemesis, joista Nemo oli ehdottomasti parhaiten linjoilla. Se sijottui heti Isabellan jälkeen luokan toiseksi Masters-luokassa ja kvaalasi itsensä sunnuntain finaaliin.

Hyvänä kisahoitajana tietenkin huolehdin, että kiukkuisella pomollani oli aina edessään täysi lasi juotavaa - ainakin siihen asti, että se oli tarpeeksi humalassa. Siitä tuli humalassa melko rento tyyppi.



Kesän kohokohtiin kuului ehdottomasti tapaus Martin. Mä olin törmännyt siihen kenttäkisoissa, ihan kirjaimellisesti. Oli ollut aika pienestä kiinni, ettei me molemmat oltu sateen liukastaman nurmikentän pohjalla ja mä olin huomannut niiden sinisten silmien alla, ettei se olisi haitannut niin kamalasti.

Martinin isä oli joku hevosvaikuttaja Saksassa, mutta ihan aidosti mua kiinnosti enemmän sen saksalaispainoitteinen englanti, kuin mitä sanoja se käytti. Niiden kisojen jälkeen Nathaniel oli pyöritellyt mulle silmiään ja todennut, että teini-ihastukset eivät sopineet sen työntekijöille. Mä olin todennut, että mä en ollut enää mikään teini (enpä) ja että mistä ihastumisista se oikein houruili. Kunhan arvostin ihmiskomeutta bruneten heppapojan muodossa.



"Montako sä tänään ratsastit?" Gemma kysyi, kun rojahdin sen viereen niiden mökin sohvalle. Kuuman suihkun jälkeen mua väsytti ihan hitokseen enemmän.
"En mä tiedä. Sekosin laskuissa kuudennen jälkeen", vastasin ja yritin oikoa näköäni häiriseviä tekoripsiäni paremmin. Emmy oli saanut ebolan tai noron tai jonkun ja se oli majottautunut meidän mökin vessaan eilisestä asti. Mä olin siirtynyt yökylään Gemman ja Charlotten luokse.

"Me meinattiin lähteä keskustaan yksille, tuutteko mukaan?" Mick ilmestyi koputtamatta ulko-ovesta Dan vanavedessään.
"Joo!" Gemma huudahti ja repi mut puoliväkisin ylös sohvalta. En ollut ihan varma tiesikö ne, että olin vielä alaikäinen, mutta ketään se ei tuntunut ainakaan kiinnostavan.



"Martin!" mä henkäisin vähän liian yllättyneenä ja melkein leimahdin punaiseksi. Onneksi vain melkein.
"Ava, hei", poika tervehti virnuillen ja vähän ajattelematta halasin sitä lyhyesti. Oli sekin parempi, kuin hämmentyneen löysä kädenpuristus.
"Mitä sä täällä teet?" kysyin. Mä olin juuri puunannut kolme nuorta hevosta esittelykuntoon, kun niitä oltiin tulossa koeratsastamaan hevosvälittäjän toimesta.

Sitten näin kypärän sen kädessä ja tajusin miksi se oli halannut takaisin vain toisella kädellään.
"Aaaa", mä tajusin ja hymyilin vähän vinosti. Martin näytti ryhdistäytyvän vähän ja katsoi mun ohitseni.
"Se kimo on erityinen", lausahdin hiljaisella äänellä ennen, kun väistin pomoni tieltä. Vein yksi kerrallaan nuoret kentälle Martinin ratsastettavaksi.



Kuka olisi arvannut, että Nathaniel olikin ollut oikeassa?

Ainakin se itse, jos siltä olisi kysynyt.

Mun vatsanpohjaa kipristeli, kun tunnistin tallitöiden vahvistaman selän ihmisjoukon keskeltä. Oli melkein, kuin se olisi aavistellut mun katsovan sitä, tummat hiukset heilahtaen se kääntyi ympäri. Mua ilahdutti vaarallisen paljon sen kasvoille noussut hymy, johon olin näiden viikkojen ajan jo ehtinyt tottua.
"Hei", tervehdin ja pysähdyin sinisten silmien alle elokuvateatterin edessä. Martin kumartui lähemmäksi ja painoi lyhyen suudelman mun huulille ja saatoin vaikka vannoa, että mun sisuskalut heittivät voltin jos toisenkin.
"Hei", poika tervehti takaisin ja virnisti vähäsen.

Onneksi niiden hevoskokeilureissu Belgiassa olikin jatkunut odotettua pidempään.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 10.09.20 15:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: No damsel in distress | Ava
Vastaukset: 8
Luettu: 505

Sepon päiväkirja

» 24.06.2020 - Sepisipulikepulihepuli #rossieventers #kallacup #kesäpäivänseisaus

Mä olin kuullut joku tuhat kertaa sanonnan "ihana olla kotona", mutta se ei kyllä pätenyt ei sitten yhtään. Mä olin vaivihkaa myynyt mun uudelle kesätyönantajalle ajatuksen Auburnin kisoista, ihan vaan siksi, että pääsisin itse starttaamaan Sepillä kenttäkisoissa. Mä olin ollut ihan varma, että mä olin kehittynyt jo ammattilaiseksi alle kuukaudessa.

No en ollut ihan.

Sepiponi oli ollut ekat kaksi päivää ihan hirveä, joka ei tietenkään johtunut siitä, että mä olin repinyt sen kuukauden laidunloman jäljiltä kylmiltään talliin, sormet ruvilla kiristänyt liian lyhyeksi käyneen satulavyön sen pullean mahan ympärille ja hypännyt selkään. Eihän sellaista itsensä pinkeäksi syönyttä ruohopalloa potkittu edes kannuksilla kunnolla eteen kouluosuudella. Tiistaina mun ainut pelastus oli ollut se, että Seppo oli varmaan luullut maastoesteosuutta ihan vaan ralliradaksi ja vetänyt esteet niin kamalalla vauhdilla, maha esteitä hipoen, mä märkänä rättinä sen selässä pysyen.

"Sysivalkeen voi poistaa tän päivän Tulokasluokasta, mä keskeytän", sanoin tylsistyneellä äänellä Penna Vaanilalle, joka valmistautui kuulutustöihinsä vähän turhan innokkaan näköisenä. Aliisan oli kai tarkoitus olla siellä sen kanssa, mutta tukkapehkoa ei näkynyt vielä ainakaan mailla halmeilla.
"Onko hevosella jokin vamma?" Penna kysyi ärsyttävällä äänensävyllään, ihan kuin se olisi tiennyt jo vastauksen.
"No ei todellakaan, paitsi päässä", mä livautin tuhahtaen ja kuulin samassa selkäni takaa saappaiden kahahduksen lattiaa vasten.
"Ava, ei ole tahdikasta puhua noin omasta hevosestaan", Isabella muistutti ja melkein näin miten sen teki pahaa puhua suomenpienhevosesta hevosena.
"Mulla on muutakin tekemistä, kun leikkiä sen kanssa rataesteillä, johan se on kaksi päivää ollut ihan tasoton", mä puolustelin ja nojasin kanslian ovensuuhun olkapäälläni niin, että siitä ei varmasti mahtunut ohitse. Ristin käsivarteni eteeni ja tuijotin Isabellaa haastavasti, itsevarmuudella, jonka olin saanut vasta Belgiaan lähdön myötä.

"Äläs nyt, Seppohan läpäisi eläinlääkärin tarkastuksenkin. Tottakai sun pitää yrittää", Isabella torui melkein äidilliseen sävyyn.
"Olen ihan samaa mieltä. Kenttäratsastus on vaikea laji, ei sitä sovi noin vain luovuttaa kesken osakilpailuiden", Nathaniel Rossi komppasi ja mä näin miten sen korvat heilui niin, että rutisi. Mä meinasin nauraa, koska sen mielestä mun "harrastelut" oli yhtä turhia, kuin tauot töissä ja että sen mielestä mun olisi parempi keskittyä hoitamaan sen järkyttävän hyvin pärjänneitä hevosia.
"No kai mä sitten haen sen Purtseilta", mä tuhahdin ja pyöräytin vähän silmiäni.

Aurinko porotti niin kuumana mun selkään, että tunsin miten valkoinen kisapaita imeytyi inhottavasti alaselällä ihoa vasten. Mä toivoin, että mun huolella hankitut rusketusrajat eivät menisi kisapaidan takia nyt piloille ja ratsastin Seppoa esteverkassa kevyessä istunnassa. Se oikeastaan tuntui jo vähän paremmalta, mutta toisaalta se oli jätetty yöksi talliin ilman ruokaa, niin ehkä sen mahakin oli vähän jo ehtinyt tyhjentyä välissä.

"Sehän näyttää jopa siedettävältä", Rossi kommentoi, kun hidastin laukasta ravin kautta käyntiin. Mä naurahdin ääneen.
"Poniksi vai?"
"Niin."
Tuijotin työnantajani kasvoja ilkikurinen virne suupielessäni.
"Oli muuten ehkä vähän läpinäkyvää, mutta ihan hyvä yritys", mä paljastin paljonpuhuvan katseen kera. Kai ne oli Isabellan kanssa jääneet pidemmäksikin aikaa keskustelemaan hevosista ja kenttäkilpailuiden haastavuudesta.
"En tiedä mistä puhut", Nathaniel vastasi, mutta kyllähän mä näin miten sen huulilla kävi salaa pieni hymynkaare.
"Valkoviini, extra kuivana, siitä se pitää", mä paljastin ja kehtasin iskeä vielä silmääni, kun kukaan muu ei ollut sitä näkemässä. Mä olin Zenin naamiointijuhlien myötä ollut jo aika paljon pelottomampi suuren ja mahtavan Nathanielin edessä. Se oli vähän aiheuttanut närää toisten työntekijöiden keskuudessa ja erityisesti mun kämppiksessä, Emmyssä.

Sepi oli herännyt koomastaan, mä ratsastin sitä tasaisesti potkien ja kolmannen esteen puomin myötä mun ei enää tarvinnutkaan potkia. Ruuna oli vinkaissut, pukittanut niin isosti, että sen takajalat oli käyneet mun pään yläpuolella (kukaan ei tiedä miten se siihen taipui, mutta mulla on kuvatodiste!!) ja vihdoin lähtenyt eteenpäin. Loppuradassa mä olin vain näyttänyt sille oikean esteen ja se oli korvat hörössä hypännyt ne kaikki puhtaasti.
Vuosienkaan jälkeen mä en aina ihan ymmärtänyt mun ponin sielunelämää. Nyt se tepasteli niin pörheässä ravissa ulos radalta, että se olisi varmaan saanut kympin kouluradalla siinä muodossa.

Iski muhun ihan pieni haikeus, kun kylmän vesipesun jälkeen päästin Sepon takaisin laitumelle eikä se juossutkaan heti laumatovereidensa luokse. Musta tuntui ihan vähän pahalta miten se tunki märän päänsä mun kainaloon ja hengitti syvään, kun tiesin, että mulla oli kiire verkkaamaan Geyzer valmiiksi Rossille.
"Nähdään syksyllä, toveri", mä kuiskasin sille ja nielin kurkkuun nousseen palan, joka oli varmaan litran veden juomisen seuraus eikä minkään muun.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 27.06.20 19:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 51
Luettu: 2052

No damsel in distress | Ava

09.06.2020 #rossieventers #zen #zenmasqueradeball

Geyzer tuntui äärimmäisen räjähdysherkältä, kun kevensin tamman jännittyneessä ravissa Zenin hulppeassa maneesissa. Mä olin ehtinyt kotiutua Belgiaan viisi päivää, kun mut oli passitettu pakkaamaan viikon edestä tavaroita ja istutettu Nathaniel Rossin viereen hevosautoon. Me lähdettiin Latviaan viikoksi enkä ollut ollut ihan varma olinko juuri vetänyt lyhyimmän korren tallityöntekijöiden joukossa.

Siitä mä olin äärimmäisen iloinen, että en ollut ensimmäistä kertaa Zenissä - muutenhan olisin ollut ihan hukassa jo linnan pihalle saapuessamme. Ehkä olin voittanut vähän pisteitä lähtiessäni taluttamaan Geyzeriä heti tallia kohti jo ennen, kun Nathaniel oli saanut käskyä huuliltaan loppuun asti.

Tuntui kotoisalta ratsastaa mustanvoikolla Vermilion Dressage Saddle Pad satulan alla. Mä sain siitä hirvittävän paljon itsevarmuutta puristaessani mustia nahkaohjia ratsastushanskojeni läpi valmistellessani laukannostoa lyhyellä sivulla. Geyzer korskahti, rynnisti vauhtiin ja mä saatoin ihan pienen hetken verran kuvitella olevani Sepon kanssa maastossa, kun se otti ja lähti. Pienhevosen sijaan allani oli kuuma, herkkä akhaltek, joka oli juuri päässyt viikoksi takaisin synnyinkotiinsa enkä mä voinut vetää sitä pysähdyksiin norsujarrun kanssa. Siinä linnassa seinilläkin oli korvat.
Niimpä mä pidätin, pidätin kärsivällisesti ja yritin pysyä rentona ihan kuten mä olin oppinut kotona Ankan selässä. Ensin se ei tuntunut aiheuttavan vauhdissa mitään, mutta pikkuhiljaa matkustuksesta energiaa kerännyt tamma alkoi hidastaa. Kiitin sitä heti kädelläni ja suoristuin satulassa taas ryhdikkääksi.

Loppukäynneissä mä en vieläkään päästänyt ohjia ihan pitkiksi. Mä olin kolmatta kertaa Geyzerin selässä, ensimmäiset kaksi mä olin lämmitellyt sen valmiiksi Nathanielille Belgiassa, enkä ollut yhtäkään niistä kerroista selvinnyt ilman yllätyksiä. Nyt olin ensimmäistä kertaa ratsastanut tamman yksin, ilman sen omistajan valvovaa silmää enkä aikonut päästää sitä vapaaksi Zenin maneesissa vahingossakaan.

Maneesiin tuli rautias lyhythäntäinen poni omistajansa kanssa juuri, kun mun jalat koskivat hiekkaa. Geyzer nosti päänsä ja hirnui kovaäänisesti, mä tarrasin kiinni sen ohjiin ihan varmuudeksi vähän lujempaa. Tunsin ponin taluttajan, Amelie oli käynyt Auburnissa ja mä olin nähnyt sen muuallakin kotona. Mä en tiennyt tunnistiko se mua, sillä me ei varsinaisesti oltu koskaan juteltu ja mun hiukset eivät olleet olleet punaiset ihan hirvittävän kauaa. Nyökkäsin sille kuitenkin viileän kohteliaan tervehdyksen samalla, kun meidän katseet kohtasivat. Käännyin nostamaan messinkiset jalustimet ylös ja löysättyäni vyötä reiän verran lähdin taluttamaan mustanvoikkoa takaisin tallia kohti pitkät hiukset selkääni vasten heilahdellen.

Mun ainut puolustusmekanismi siinä valtavassa linnassa oli ryhti, jolla kannoin itseni. Keskityin siihen ihan jatkuvasti, sillä mun ennemmin teki mieli luikkia varjosta toiseen eikä sellainen käytös sopinut itsevarmalle maailmanmatkaajalle.
"Liikutitko sen?" Nathanielin terävä ääni sai mut melkein hätkähtämään, mutta sain piilotettua eleen karsinan oven avaukseen.
"Liikutin", vastasin lyhyesti ja mietin koska elämässäni olin ollut niin pitkään niin asiallisen hiljainen.
"Kylmää sen jalat ja varmista, että se on siisti huomiseksi", mies totesi silmäiltyään aarteensa läpi katseensa kanssa, kuin etsien vikoja suoraan asetetusta satulahuovasta ja huolellisesti selvitetyistä häntäjouhista. Olin kuitenkin askeleen edellä, en mä ihan turhaan ollut hoitanut Sokkien hevosia jo pitkään.
"Tietenkin", vastasin ja pidätin huulille nousseen tuhahduksen vain vaivoin.

Nathaniel hävisi johonkin - mulle ei ollut vielä selvinnyt minkä takia se oli halunnut tulla Masquerade juhlien takia paikanpäälle jo maanantaina ja miksi se oli halunnut ottaa Geyzerin ja mut mukaansa. Tai mun paikallaolo keskittyi tietysti tamman hoitamiseen ja varustamiseen, sekä välipäivien liikutteluun, sen verran mäkin tiesin.

Ja vaikka lauantain juhlat oli kuulemma vain täysi-ikäisille, mä epäilin, etteikö sinne pääsisi livahtamaan puolivahingossa yksi 17-vuotiaskin. Olinhan mä alle puolen vuoden päästä 18, eikä kukaan tunnistaisi mua koristeellisen maskin takaa.

Pakkohan mun olisi käydä tutkimassa miten Hiirulainen ja sen tyhmä Rasmus sopeutuisivat aristokraattisten vieraiden joukkoon.

Ehkä mä ihan vahingossa voisin vähän sabotoida niiden juhlahumua, jos oikea tilaisuus koittaisi?
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 10.06.20 19:08
 
Etsi: Spin off
Aihe: No damsel in distress | Ava
Vastaukset: 8
Luettu: 505

No damsel in distress | Ava

03.06.2020 #rossieventers

"Onhan sulla nyt varmasti kaikki mukana?" äiti hössötti mun ympärillä tyhjän Helsinki-Vantaan lentoaseman aulassa. Jos mä olisin siellä vaikka perjantaina, paikka olisi varmasti ihan täynnä ihmisiä, mutta nyt oli keskiviikko ja kello oli niin vähän, että en ollut edes kunnolla herännyt.
"No on ja liikaakin. Sitäpaitsi, mä ostan sieltä sitten jos jotain jäi", mä totesin kyllästyneellä äänellä ja pyöräytin silmiäni, vaikka mahanpohjaan asettunut jännitys tuntuikin kalvavan mun vatsapeitteitä ihan huolella.
"Mulle tulee niin kova ikävä", äiti jatkoi ja se rutisti mua niin, että kahdelle hollantilaiselle letille pujotetut hiukseni jäivät sen käsien väliin ja liike nytkäytti mun päätä pari senttiä taaksepäin. Mä purin kieltäni, etten olisi ärähtänyt äidille ääneen.
"Joo joo, mun pitää nyt mennä. Moikka!"
Pyristelin väkisin irti halauksesta ja nostin käsimatkatavaroihin menevän laukkuni maasta.
"Soita heti, kun pääset perille! Lentokentällä!" äiti huusi mun perään, mutta mä keskityin jo kaivamaan passia ja lentolippua hupparin etutaskusta tärisevin käsin.

Mä en ollut ikinä lentänyt yksin.

Kahden ja puolen tunnin jälkeen lentokone laskeutui tasaisesti Belgiaan. Mä yritin parhaani mukaan olla näyttämättä ihan turistilta seuratessani puhelimiin puhuvia pukumiehiä ja lapsiperheitä, jotka hukkuivat jo nyt matkatavaroihin. Matka portilta ruumassa olleiden matkatavaroiden luovutusaulaan tuntui jatkuvan loputtomasti, onneksi mä olin laittanut jalkaani valkoiset converset, enkä Jannan ehdottamia kiilakorkokenkiä.

Musta tuntui omituiselta kävellä lentokentän tuloaulaan, jossa oli kirjava ryhmä ihmisiä odottamassa lennoilta saapuvia. Joku aasialaisten turistiryhmä pysäytti mun matkanteon hetkeksi, kun niiden oli kaikkien pakko päästä juuri mun edestä yhtenä isona parvena. Ihan kuin ne olisi eksynyt toisistaan, jos niiden väliin olisi jäänyt ihmisen mentävä kolo.

Mä näin vilahduksen punaista, parikymppisen tytön, joka piteli kylttiä päänsä päällä. Sen huulilla viipyi jännittynyt hymy ja sen vieressä seisoi vähän kyllästyneeltä näyttävä mies.
PULKKANEN
Mä olin aika iloinen, ettei mun sukunimessä ollut mitään ä tai ö-kirjaimia, vaikka se olikin niin suomalainen, kuin mahdollista oli. Mä olin kuullut niin monesti miten ulkomaalaiset yrittivät solmia kielensä sen ympärille pjulkhanjen, siltä se yleensä kuulosti.

Mä nostin huulilleni kohteliaan hymyn ennen, kun lähdin niitä kohti, koska mun kasvot olivat rentoinakin ylimielisen näköiset, eikä jännitys tehnyt niistä yhtään sen helpommin lähestyttävät.

Gemmaksi ja Daniksi esittäytynyt parivaljakko lähti johdattamaan mua ylös lentokentältä. Dan käveli pari askelta meidän edellä, se oli ottanut mun matkalaukun. Mun vierellä askeltava Gemma, se punapäinen ja hirveän iloiselta vaikuttava tyttö kyseli uteliaana mitä ihmeellisempiä kysymyksiä. Mä vastailin tietenkin samalla, kun me käveltiin parkkipaikalle ja yritin painaa mieleeni jokaisen tiedonmurusen, mitä Gemma puheensa lomassa kertoi.

"Mistä päin Suomea sä olitkaan kotoisin?" Gemma kysyi ja kääntyi auton etupenkillä puoliksi ympäri nähdäkseen mut takapenkillä.
"Kallasta, se on vähän yli 100 kilsan päässä Helsingistä", mä kerroin samalla, kun ihastelin maisemia auton sivuikkunasta. Mä en ollut ikinä myöskään käynyt Belgiassa.
"Ai niin, siellä oli se Auburn Estate", Gemma muisti.
"Niin", mä vastasin ja mietin miten paljon olin kaunistellut totuutta lähettämässäni hakemuksessa. Mua rupesi jännittämään vähän lisää.

Rossi Eventersin talliympäristö tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Mä en muistanut olinko ikinä käynyt niin monta hevosta majoittavassa paikassa ja mietin millä työntekijät ikinä muistaisivat melkein sadan hevosen nimiä ja karsinoita. Pikkuvarsoja juoksenteli emiensä ympärillä yhdellä laitumella, kun Dan pysäytti auton tallin pihalle työntekijöiden parkkipaikalle.

"Sulle on varattu tästä talosta huone, nää kaikki on työntekijöiden asuntoja ja tuo kartano tuolla kauempana kuuluu siis Nathanielille", Gemma kertoi ja mä seurasin katseellani valkoista kartanotaloa kohden heilautettua kättä. Mä olin onneksi varttunut Auburnin keskuudessa, joten sen kaltainen miljöö ei saanut henkeäni salpautumaan niin selvästi, mitä se olisi saanut jos olisi tullut suoraan Purtseilta. Vaikuttunut mä olin silti, vaikka yritin taas olla näyttämättä sitä.

"Emmy on sun kämppis, mutta se on nyt lomalla ja tulee takaisin parin viikon päästä. Mä voin näyttää sulle muutenkin paikkoja, niin tiedät sitten mistä kaikki löytyy. Mun asunto on toi mökki tossa ihan vieressä", Gemma kertoi ja Dan kantoi mun matkalaukun eteiseen asti, häviten sitten lyhyen tervehdyksen kera tallin suuntaan.

Tässä olisi mun koti seuraavat kolme kuukautta. Se ajatus sai jopa mun resting bitch facen kääntymään tyytyväisen odottavaan virneeseen.
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 06.06.20 16:49
 
Etsi: Spin off
Aihe: No damsel in distress | Ava
Vastaukset: 8
Luettu: 505

Takaisin alkuun

Siirry: