Pontson päiväkirja

Viiviä jännittää niin kovasti, että tukka värisee. Auton pysähdyttyä tyttö hyppää ulos ja ryhtyy toivottomasti nykimään liian korkealla ja liian tiukalla olevia lukkoja, jotta saisi vapautettua trailerissa hirnuvan olennon.

Cee on ajanut aivan suihkulähteen viereen, jossa Isabella Sokka jo odottaa heitä.
”Annahan minä”, tämä tokaisee kummitytölleen ja avaa sitten uteliaasti ja varovasti trailerin luukun yhteistyössä Ceen kanssa. Puomin takana huiskii letitetty musta häntä, ja hörinän sävy muuttuu hätääntyneestä sellaiseksi ystävälliseksi ja hiljaisemmaksi – herkkuja kerjääväksi.

Poni peruuttaa pätevästi kartanon pihamaalle, eikä tunnu arastelevan ramppia lainkaan.
”Uskomatonta. Niin nopeasti ulkona niin kamalan lastaamisen jälkeen!” Cecilia puuskahtaa, ja Viivi mulkaisee äitiään murhaavasti. Tämä oli hänen poninsa, eikä hänen poniaan arvosteltu.

Isabella katselee tilannetta varautuneesti, mutta poni näyttää ihme kyllä olevan Viivillä ihan tukevassa otteessa ja hallinnassa. Orin jalat on pintelöity vuohisista aina polviin ja kintereisiin asti Sokka Luxuriesin ruskeilla pinteleillä, jotka Isabella tunnistaa varsin hyvin. Sen selässä on Amandan malliston suklaansävyinen villaloimi, joka rusetteineen kaikkineen ei onnistu häivyttämään orileimaa kadoksiin.

Pontus on Isabellan silmään oikeastaan varsin iso, isompi kuin hän oli kuvitellut. Sen säkäkorkeus tuskin poikkeaa suuresti Rillasta, tai sitten ponimais-orimainen muhkeus ja raamikkuus saavat sen vain vaikuttamaan todellista isommalta. Vahvarakenteinen se ainakin on, juuri sellainen, että Viivi-parkaa riepoteltaisiin kuin märkää rättiä, mikäli Pontus päättäisi itse valita suunnan.

”Voisin taluttaa Pontsoa vähän aikaa. Ettei sille tule jumeja matkustuksen jälkeen”, Viivi ilmoittaa tomerasti ja ryhtyy kiertämään suhkulähdettä ja läheistä pihamaata. Isabella ja Cee vilkaisevat toisiinsa huvittuneina, sillä Viivi ottaa omistajuuden ilmeisesti hyvinkin tosissaan – matkassa oli tuskin kestänyt pariakymmentä minuuttia kauempaa, joten mahdotonta seisottamista Pontus ei ollut joutunut kestämään.

Pihamaalla ei näy ketään, ja Viivi kyllästyy. Hän olisi mielellään esitellyt ylpeästi poniaan. Pontus pääseekin upouuteen karsinaansa yksityistalliin, numero kymmeneen – Leevin viereen, Amandan Leevin viereen. Viivi on haljeta onnesta kirjoittaessaan huolellisella harakanvarvas-tyylisellä tekstauksellaan ihan omalle ponilleen hoito-ohjeita.  


Viimeisin ohje on Viivin mielestä vähän tyhmä, mutta tärkeä. Yhtenä iltana Domenicassa Pontso oli ollut melkein koko yön tarhassa, eikä sellaisiin kommervenkkeihin ollut Auburnissa varaa. On siis parempi kirjoittaa tyhmä sääntö ylös, ja todistaa että tuntee oman poninsa.

Torstai on jo illassa, mutta Viivi häärää tallissa vielä pitkään äitinsä lähdön jälkeen. Tyttö järjestää Pontson varusteet ja kaikki hirveän tärkeät lisärehut millintarkkaan järjestykseen, paljon tarkempaan, kuin missä hänen oma tukkansa on koskaan ollut. Isabella on luvannut, että Viivi saa yöpyä hänen luonaan. Se on iso juttu, sillä Pontson ensimmäinen yö uudessa tallissa saattaa olla ponille stressaava (siltä se ei kyllä oikeastaan vaikuta, mutta Viivi vakuuttaa itselleen, että omistajan läsnäolo on äärimmäisen tärkeää).

”Viivi-kulta?” Isabella huhuilee.
”Mmmm.”
”Minka ja Kiia ovat saaneet iltatallin valmiiksi aikaa sitten. Mennäänhän iltapalalle ja nukkumaan. Laitoin Jonnylle ja Pennalle viestiä, että ovat varovaisia Pontuksen kanssa.”
Vastausta ei kuulu, joten Isabella joutuu maanittelemaan.
”Kirjoitin viestiin myös, että sinä olet täällä paikalla. Jos omistaja tarvitaan ensimmäisenä aamuna, tiedäthän.  Päästetään Pontuskin nukkumaan.”

Se onneksi tepsii, ja sitkeästi pystyssä kitkutteleva puoliuninen ja pöllähtänyt tyttö nyökkää. Nukkumaan voidaan kuitenkin lähteä vasta sitten, kun Viivi on pistänyt päänsä iltaheiniään mussuttavan Pontuksen karsinaan vielä kerran, vaan siellä se keikkuu. Hyväkuntoisena ja tukevana, Viivin omana hienona orina, jonka kanssa he voittaisivat järisyttävän monta ruusuketta estekilpailuradoilta.

Tänään oli Kalla CUP:n kenttäviikonlopun vuoro. Mä olin rutissut ja rutkuttanut että pääsisin Amanda Sokan sihteeriksi, mutta äiti ja Isbe olivat yhteisen napakoita siitä, että olin liian nuori ja liian huonokäsialainen. Sen sijaan pestin sai upeapehkoinen Tilda, sillä kuulemma kuvio oli jo muuttunut vakituiseksi. Siis hah, miten surkea perustelu! Vaikka eittämättä, jos olisin saanut tuon sihteeristyttösen kunniatehtävän, olisin kyllä kipitellyt Mustamaan ystävälliseen syliin kyselemään neuvoja. Siis niin kuin esimerkiksi, että miten Amandan lumoavan jäisten silmien siristys, ’hmph’ sekä iloisemmin ja sointuvammin kuuluva ’hmph’ oikein kommenttikenttään kirjattiin. Jotain tulkintaoppeja työhön varmasti vaadittiin (eli arvostin Tildaa aina vain enemmän).

Näitä miettiessäni mä harjailin Pontsoa. Se hörhötteli aina välillä, ihan kai siitä syystä että karsinasta olivat heinät loppu. Tiesin, että se rakasti ruokaa, mutta oli silti kutkuttavaista kuvitella sen hörisevän juuri minulle, omalle omistajalleen. Haaveilevan harjailuhetken jälkeen varustin uljaan ruunikkoni ja talutin sen tyhjään maneesiin.

Tyhjyys oli oikeastaan onni. Tallissa oli jonkin verran hulinaa ja ulkona tehtiin järjestelyjä, mutta maneesissa oltiin vain me. Koulupäivä oli onneksi ollut lyhyt ja kello oli tuskin puoli kahta, niin nopeasti mä olin bussille viilettänyt. Meillä oli nähkääs Pontson kanssa joitain ongelmia vielä, siis sellaisia, että oikeat nappulat eivät olleet vielä löytyneet. Pontso, mun hienon hieno melkein-hevonen-mutta-ratsuponi, oli oriksi vähän hankala. Antakaa kun mä vähän selitän.

Viime viikonloppuna starttasin Kalla CUP:ssa itsekin, ei se mikään salaisuus ole. Rillalla on nykyisin se hitsin vuokraaja (joo joo Gee on tosi cool), niin jouduin menemään meidän oman tallin poneilla. Se voisi olla tosi siistiä – saapua isolla hevosrekalla kilpaponeineen. Mutta todellisuus oli se, että kylmän heinäkuun aikana rakas new forestini Sierra oli kasvattanut ihan kamalan mammuttimallisen talvikarvan, ja elokuun alun taas lämmetessä yrittänyt pudottaa sen. Me siis todennäköisesti viljeltiin radalle erikokoisia karvamattoja ja -lapasia, näytettiin spitaalisilta ja pudotettiin yksi pirun puomi perusradalla. Neljän virhepisteen porukassa oltiin kaikkein hitaimpia, koska olin niin keskittynyt pidättämään tavallisesti raketin lailla ampaisevaa esteponiani.

Huh, mutta se siitä – tässähän nousee ihan kiukku – kouluratsastuksessa menikin hienommin. Tavallaan tyhmää, mutta siistiä jos vaikka Amanda katseli! Tulin nimittäin kolmanneksi, sain hienon ruusukkeen tietenkin ja palkintojenjaot ja kaikki, ja tokana oli Isben eksä Verkku, joka ratsasti sen coolin pikkusiskonsa Jannan nuorella hienolla orilla. Vaan ei siinä vielä mitään – me päihitettiin Palloni kanssa Ava, Tilda(!!!) ja mun ehkä pitkäaikaisin ystäväni kartanolta, eli Nita. Saatoin vähäsen paistatella asialla. Taakse jäi myös Kiia (siis vau sillä oli FELLUN poika en kestä miten siistiä, mutta Kiian kanssa me ei tunneta sillein vielä) ja Minka, joka on siitä hassu tyttö että sillä on vielä aikuisenakin poni. Ja hah, ponin nimi on Nakki, uskotteko! Se ei nyt kyllä sijoittunut, mutta sinitukkainen Minka (Minka on kanssa siisti, oon moikkaillut sille eli tavallaan tunnen) sanoi, että se oli niiden eka startti. Nakin nimestä mulle tuli mieleen, että Pallon kanssa olenkin aina sijoittunut hyvin. Pallokin on vähän pullea ja poni, joten sillä perusteella luulen, että Pontsonkin nimessä on aika hyvä kaiku.

Sitten Pontso hirnui – mä olin unohtunut  selkään matkustelemaan. En voinut sille mitään, mutta jotain luontaista kisareportterin vikaa mussa oli. Pontson kanssa alkukäynneissäkin sai olla vähän varuillaan, muttei tietenkään niin varuillaan, että puristaisi ja saisi poninkin jännittymään. Isbe (ja äiti) oli pitänyt mulle joitain tunteja, ja olin tosi malttamaton hyppäämisen suhteen. Oli silti totta, että Pontso ei aina ollut hallinnassa kaikissa askellajeissa. Sillä oli menohaluja, ja joskus pysähtymishaluja myös, yleensä yllättäen. Olin pudonnutkin pari kertaa, eli musta tulisi pro ratsastaja ihan any time soon, koska sata tulisi Pontson kanssa äkkiä täyteen (pitäisikin pyytää matikanopettajaa laskemaan, että moni vuotiaana mä olisin pro, jos putoaisin vaikka kaksi kertaa kuukaudessa. Tietenkin pitäisi varmaan huomioida aiemmatkin putoilut, varsinkin shettisiltä olin lennellyt eli ammattilaisuus taisi jo kolkutella ihan nurkan takana...). Nyt me vaan höntsäiltiin. Pontso kulki oikeastaan aika kuuliaisesti, mutta niin se kyllä aina yksin teki.

Me oltiin ravattu ja tehty kiemurauria, kävelty vähän ja sitten ajattelin laukata. Pontsolle se ei sopinut, ei tänään. Yritin nostoja useampaan kertaan, mutta yhden kolmen askeleen väärän laukan jälkeen ei vain noussut. Mulle tuli tuskan ja häpeän hiki, ehkä pikkukiukkukin mutta ei vielä savua päästä, ja huokaisten mä muistelin Isben sanoja. Se oli vannottanut, että jos joku ei kerta kaikkiaan onnistunut, niin sitten yrittäminen kannattaisi siirtää seuraavaan kertaan. Hengitellä vain, ja palata helpompaan askellajiin. Maneesin ovi avautui juuri, ja ne hirveän trendikkäät kaverukset, Sarah ja Ellie, saapuivat hevosiaan taluttaen. Kai ne halusivat ehtiä ratsastamaan ennen kisoja, ja yhtäkkiä olin hirvittävän helpottunut, että mun ei tarvinnut yrittää laukata niiden edessä. Tänään oli ravipäivä, ja itse asiassa siinäkin alkoi olla työtä nyt kun Pontso ei ollut enää yksin...

Moikkasin naisia muina tyttöinä, ja sitten mä kädet pakottaen pidätin Pontson käyntiin. Ravi oli ollut hyvin lähellä riistäytyä mun hallinnastani. Ehkäpä mä ensi viikolla noudattaisin Isben neuvoa, ja pyytäisin jota kuta vähän apuun.  

Pontsokseni hamuili hampun lomasta yksittäisiä heinänkorsia. Se näytti hirveän viattomalta, joskin ahneelta poninkurimukselta. Olin kerran yrittänyt harjata Uljaan Orini vapaana karsinassa (sehän näytti vähän Spiritiltä! Kiinnisitominen tuntui siis jokseenkin ilkeältä), mutta siitä ei tullut mitään. Pullea pirulainen oli pyörinyt ja hyörinyt heinänkorsien perässä silloinkin ja melkein liiskannut minut seinän väliin.

Huokailin himppasen dramaattisesti – hoitopaikalla varustaminen oli jotenkin tosi nöyrää.  Vaikka kai se oli samalla aika ammattimaista, ehkä minun pitäisi miettiä sitä niin. Nyökyttelin jo itsekseni päätäni, Viivi thö professional (vielä kun joku muu tekisi groomin hommat!), ja lähdin sitten hakemaan ratsastuskamppeitani loungesta (missä majaili tätä nykyä Vivinne Blankleyn ihka oma kaappi!!!).

Kuitenkin, siinä kun mä lähestyin kunnianarvoisaa Riders Loungea, mä tajusin, että siellä Keskusteltiin. Mun käsi pysähtyi ovenkahvalle ihan vaistomaisesti, ja tiesin heti mitä pitäisi tehdä. Ensinnäkin, mun muikea tukkapehko piti kiireen vilkkaa siirtää pois korvien tieltä. Sitten mä painoin pääni tiukasti ovea vasten ja kuulostelin. Hymy nousi suupieliin: kyllä, tämä oli Keskustelua, vakavaan ja vähän kiusalliseen sävyyn. Ei mitään tavanomaista ja turhanpäiväistä lounge-läppää tai ”keititkö kahvia, onko täällä kahvia” -juttua. Huonoa huumoria täällä oli hemmetin paljon ja kahvi oli monelle hengen ja terveyden asia, mutta kumpikaan ei oikeastaan koskettanut mua. Sen sijaan salakuuntelu – se jos mikä oli omaa alaani (joskaan en tainnut olla ainoa kyseisen taiteenlajin harrastelija. Minulla oli epäilykseni).

Kaiken kukkuraksi tunnistin ne äänet. Ensimmäinen oli idolini, tukkalahkon johtajatar Aliisa (Tildallakin oli kyllä huiman hyvä), ja vähän aikaa teki pahaa salakuunnella juuri Aliisaa. Toinen taas oli ihan selvästi Antooooonio, joka vasta kiusalliselta kuulostikin. Kuului kuitenkin vain pelkkää mutinaa, eikä mun äänensävyanalyysini perustunut vielä muuhun kuin arvauksiin.

Raotin ovea ihan hipihipihiljaa, eikä se tietenkään narahtanut, koska täällä työskentelivät esim. Penna ja Jusu.
”m–ten niin?”
Höh, kuuluipa huonosti. Jos pieni raotus vielä...
”No kun olitte siellä Lapissakin kahdestaan. Meinaatko ettei kettu käynyt kolossa?” sanoi Aliisa, ja oi miten sukkelaan ja ilkikuriseen sävyyn! Se oli sitten juuri niin etevä keskustelija kuin tukkansa antoi olettaa.
”Ei käynyt”, kuului murahdus. Antooniota kyselytunti ei tainnut oikein huvittaa. ”Ei käynyt Lapissa.”
”Me ollaan vaan kavereita Sarahin kanssa.”
Sarahin?
”Olkaa vain”, Aliisan ääni kuului, ja mua kutkutteli oikein huimasti. Vaan tarkat korvani kuulivat tallin puolelta ihmisaskelten kopinaa – ei ollut koskaan hyvä jäädä kiinni ihan näin rysän päältä, joten suljin oven todella sukkelasti ja aivan yhtä hiljaa kuin olin sen avannutkin.

Peruutin kohti Pontsoni karsinaa, kun kiukkuisin askelin kopsutteleva henkilö tupsahti eteeni. Mikael, se niistä Mikaeleista joka oli Mikke eikä Mikael. Katsahdin sitä kysyvästi ja pysähdyin.
Mikke ei aikaillut, vaan hyvin kiukkuisella äänensävyllä tivasi, olinko häpäissyt sen hienon orin harjan.
”Che????? Syytät MINUA? Etkö sä tiedä kuka mä olen?!?” kiekaisin, ehkä vähän liian kärmeissäni kyllä, koska toisaalta olihan se kai ihan loogista syytellä tallin nuorinta tyttöä, jos jotain ilkivaltaa oli sattunut. Joillakin menivät persoonien ilkikurisuus ja ilkivaltaisuus sekaisin, varsinkin vähän yksinkertaisilla miehillä varmaan. Sitä paitsi: tietysti uskaltaisin käsitellä Fellun poikaa, eli tiivistettynä: mä olin syytöksestä ihan hirveän otettu.

Mikelle se ei varmaan kuitenkaan välittynyt, ja jostain syystä mä huomasin taas julistavani sitä vähän muokattua totuutta sukujuuristani.
”Mä kantelen susta äidilleni!!”
”Niin?” Mikke vaan pukahti, yhä myrskynmerkkinä ja oikeasti aika pelottavan näköisenä.
”No Isbelle!! Etkö sä tosiaan tiedä, että mä olen Auburnin kartanon perijätär??!” vaahtosin, vaikka olin ehkä luvannut etten levittäisi näitä tarinoita enää. Isbellä ei kuitenkaan ollut omia lapsia tai muita kummilapsia, eikä Amandalle varmasti uskallettu luovuttaa edes kummilapsia, JOTEN, mä olin 99,99 % varmuudella tuleva perijätär.

Se Mikke meni vähän kalpeaksi ja katosi samaan tapaan kuin Mister Raynott aikanaan, kun kerroin sille tästä samasta asiasta (mistä puheen ollen: miten perintöni voi olla yhä kaikille yllätys?? Olen kertonut todellisesta äidistäni vaikka kenelle, eikä juoru tunnu saavuttavan ketään. Surkeaa huhupuheilua näinkin suurelta tallilta!!).

Tyytyväisenä aiheuttamaani reaktioon mutisin kiukustelevalla äänensävyllä italialaista lastenlorua, koska ajattelin sen jättävän mukavan manaavan loppuvaikutelman mokomalle Mikke-Mikaelille. Sitten mä menin Pontson karsinaan, vein hoitopaikalle, harjasin, kiljaisin kun se näykkäsi mua (taas) satulavyön kiristyksessä ja lähdin maneesiin.

Meidän ratsastus oli taas holtitonta. Olin antanut Pontsolle salaa enemmän ruokaa, jos se olisi sillä muuttunut mukavaksi, mutta lopputuloksena minulla oli aiempaa pyöreämpi ja energisempi ruutitynnyri. Laukka nousi kuin laukauksesta ja loppui ainoastaan seinää päin pysäyttämällä. Kiitolaukassa oli kyllä huimaa olla mukana, mutta pidemmän päälle tämä ei vetelisi. Estemestaruuksissa (jossain tulevissa) minun pitäisi saada ohjattuakin oikealle esteelle. Hitsin pimpulat sentään, ehkä äiti ja Isbe olivat oikeassa ja Pontson kanssa pitäisi mennä valmennuksiin. Saattaisi se tarvita niiden höpöttämää ratsuttajaakin, mä myönsin vastahakoisesti itselleni, kun loppuraveissa mokoma nyppäsi ohjat kokonaan käsistä ja kiihdytti kuin volttilähdössä konsanaan.    

”Poooooooooiiisss altaaaaa!!!” mä kiljuin, ja aika kovaa kiljuinkin. Se johtui siitä, että nyt oli tilanne päällä: meillä oli Pontson kanssa tuli hännän alla.

Pontson kavioista kuului mahtipontinen kumina ja töminä, kun se nelisti kulmat katkaisten ja kaarteista lisävauhtia imien uraa pitkin kuin höyryveturi. Omalla papurikkokimollaan ratsastava Ellen hypähti sisäuralle ja antoi meille aivan liian murhaavan katseen – minkä mä sille voin, jos mun poni vaan lähtee?? sentään varoitin! –, kun taas johonkin pirun avotaivutushinkkaukseen juuri silloin keskittynyt Matilda sillä Amanda Sokan ihanalla ESTEhevosella Sipsillä, ei jostain syystä kunnolla kuullut mun ihan tasan varmaan tarpeeksi kuuluvaa huutoani.

Me tömistiin ja puhistiin eteenpäin, hiekkaa roiskui ja ropisi seiniin, ja se Matilda havahtui pikkasen liian myöhään. Mä ehdin nähdä violettitukkaisen ja yleensä aika tuiman Matildan silmät lautasen kokoisina ihmetyksestä, kun jo seuraavassa hetkessä mun näkökenttäni laitamilla viuhtoivat Sipsin kiukkuiset takakaviot. Se yritti potkia meitä helvettiin ja Matilda kirosi, toivottavasti Sipsille, kun taas Pontso, tuo tuleva suuri siitosori jos siltä itseltään kysyttiin, sai kamalat orikiksit!!

Se ilmeni niin, että Pontso alkoi hörhöttää, vaan vauhtia se ei hidastanut. Me painettiin edelleen tuhatta ja sataa maneesia ympäri, mutta nyt meillä oli lisäksi ihan sopimattomat äänitehosteet. Mun pidätteet ei tuntuneet missään. Pontso puri kiinni kuolaimeen niin pahasti, etten saanut sitä edes voltille. Siksi mun oli pakko huutaa meille tilaa. Silti mä pidätin ja pidätin, tai oikeastaan tässä vaiheessa vedin ja vedin ihan henkeni edestä, mutta eihän se mitään auttanut. Pontso kauhoi etujaloillaan minkä kerkesi: pidätteet sai sen kokoamaan runkonsa ihan hullun pikkaiseen muotoon ja takajalat polkivat meitä samalla mieletöntä vauhtia eteenpäin.

Viidennen kierroksen jälkeen Pontson hörinä hiipui ja se alkoi puuskuttaa, hyvin possumaisesti ja välillä pärskien, välillä melkein vingahdellen. Mulla alkoi jo olla mukavampi vauhtiasento satulassa, enkä pystynyt pidättämään enää yhtään koska käsiä särki. Ellen ja Matildakin olivat hoksanneet jutun jujun, eivätkä hypähdelleet tuon tuosta meidän alle. Siinä oli oikeastaan aika kivaa, ja mä rentouduin lämmin maneesituuli korvissani humisten.

Joskus kuudennen tai neljännentoista kierroksen jälkeen (mä menin yhdessä kohtaa laskuista sekaisin, niin en osaa vannoa) Pontso alkoi hidastua ja laukka-askeleet madaltua. Silloin mä kokeilin onneani ihan pikkasen, ja ai jösses!! Hipaisevalla puolipidätteellä raviin???? Ja ööö esim ihan törkeen hienoon raviin, jossa Pontson pääkin putosi muotoon ja mä säteilin. Mä niiiiin säteilin.

”Näittekö!! Vähänkö hieno siirtyminen!!!!” hehkutin, mutta se Matilda katsoi mua kuin seinähullua ja Ellen sadatteli jotain ääneen toisessa päädyssä (Meikku varmaan kiukutteli myös??). Se oli kai liian kaukana että kuulisin, vaikka toisaalta: mun kiitolaukatessa ponnarista räjähtänyt tukkani saattoi harmillisesti toimia äänenvaimentimena.    

”Ei hätää, kyllä sä varmaan kanssa saat avut läpi kunhan vähän aikaa jumppailet!” mä kuitenkin huusin Ellenille, sillä eiköhän sillä ollut Meidhirin kanssa vähän samoja ongelmia.

Mä verryttelin Pontsoa verkkaisessa ravissa ympyrällä, joka kieltämättä venähti. Venyi ja vanui hassuksi mötkyläksi, joka näytti ylhäältä päin varmasti enemmän ameebalta tai sellaiselta muovattavalta limalta kuin ympyrältä. Se oli kyllä häpeä. Mä olin sentään voittanut Tie Tähtiin -kilpailun ratsastamalla maailman hienoimpia ympyröitä ja voltteja, koska muuta helppo C -tasolla ei mun nähdäkseni vaadittukaan.

Pahinta oli silti äitin huokailu. Sen uloshengityksen puhina kuului maneesin takapäätyyn asti, ja mä tiesin, että niin sanottu itsenäinen verryttely olisi ihan pian mennyttä. Vilkaisin syrjäsilmällä mamaa tehdessäni toista ravipötkylää (Pontso kiemurteli ja viis veisasi mun yritteliäistä ulkoavuistani). Mama harppoi päättäväisesti maneesin keskelle, ja suki samalla luonnonvaaleaa tukkaansa korvien taakse ja näytti ärsyttävällä tavalla huolestuneenhermostuneelta. Maneesissa ei ollut muita, joten se keskittyi vain muhun. Isbe oli tehnyt taikojaan ja kadottanut kaikki meidän maneesivuorolta – ne olivat äidin kanssa supattaneet turvallisuussyistä. Meidän taannoinen laukkaepisodi oli kiirinyt kummitädin ja äidin korviin.

Kumpikaan ei uskonut, että sen jälkeen Pontso oli laukannut oikein mallikkaasti, ja että kyseessä oli ollut sellainen kahden sekunnin kokemus täydellisestä ratsastamisesta (kuului lajiin): silloin Pontso oli tehnyt täydellisen siirtymisen. Olkoonkin, että laukka ennen sitä täydellisyyttä oli ollut jopa mun mittapuulla vähän holtitonta.
”Kuule Viivi?”
”No”, äyskäisin mamalle vaikka arvasin jo. Se haluaisi selkään.
”Jospa mä...”
”Jooo jooo. Oota sekka.”

Käänsin Pontukseni maneesin keskelle kuin tunnollinen ratsastuskouluoppilas konsanaan. Huokailin ja vähän mökötin, kun äiti tuli hiljaisena säätämään jalustimia. Sitten se vain roiskaisi itsensä selkään (okei, höyhenenkevyesti), eikä edes näyttänyt mitenkään liian isolta mun pyöreälle orilleni. Mama oli niin siro.

Mä tuijotin. Äiti nypelsi käynnissä noin sata vuotta, mutta kierros kierrokselta mä hoksasin muutoksen. Pontson pää putosi ensin muotoon ja jäi sille tielleen. Sen jalat nousivat enemmän, se taipui volteilla paremmin. Ei karannut ulos tai oikaissut. Muutaman kierroksen jälkeen sen myös kuuli: Pontso huokaili ja pärskähti pari kertaa tyytyväisesti. Varmaan!

Ravissa kaikki alkoi alusta ja äitin ilme muuttui keskittyneeksi taas. Pontso ensin hipsutteli laiskanpulskeaa onko-tämä-ravia-vai-pikakäyntiä -raviaan, ja sitten taas koetti sännätä raviradalle, kun äiti ratsasti eteen. Sitä ei kyllä kauaa kestänyt, mikä oli musta epäreilua. Keskimäärin jompikumpi vaihde kesti mun kanssani kokonaisen ratsastuskerran. Mutta ei! Äippä vaan kokeili säätöjä ja yhtäkkiä kokosi ja liihotti, vuoron perään. Sitä katsellessa mä ymmärsin, mitä elastisuus tarkoitti. Halusin tulenpalavasti itse selkään: äiti istui juuri harjoitusraviin, ja se siis kirjaimellisesti vain istui. Pontso liihotti kauniisti, äiti istui täydellisessä ryhdissä yhtään huojumatta tai hyppimättä ja sitten ne vain lensivät pohkeenväistöön ja avotaivutuksiin, enkä mä nähnyt mitään tappelua apujen kanssa. Miksei äitiä pompottanut!! Sen ravissa oli oikeasti kamala istua!!

Ja sitten ne vielä laukkasi. Se sujui kaikista helpoiten, ja vakuuttelin itselleni, että mun siirtymäoppini olivat tehneet poniin vaikutuksen. Äiti vain korjasi hedelmät, hymyilikin ratsastaessaan.

Kaikkein ärsyttävintä oli myhäily. Mä niiin tiesin, että tästä eteenpäin äiti neuvoisi mua aivan kuin tuntisi mun ponini paremmin kuin mä. Siksi mun hampaita vähän kiristi, kun nousin äitin jälkeen selkään. Me käveltiin pienet välikäynnit, joiden aikana äiti pakotti mut hengittämään ja rentoutumaan. Pyh ja pah! Hampaitani kiristi edelleen.

”Okei. Ohjat käteen. Kyynärpäät lähemmäs kylkiä! Älä lukitse ranteita, kannattele kädet. Jalat ihan rennoiksi, anna liikkua käynnin tahtiin. Alaselkä pehmeä, hartiat taakse! Istuinluut satulaan Viivi – ja taas rentous, hengitä – selkä pysyy silti suorana! Älä kallistu voltilla!”

Siitä se taas alkoi. Äiti sai käynnistä hemmetin vaikeeta, vaikka joo, Pontso alkoi tuntua erilaiselta. Varmaan sadan kierroksen jälkeen saatiin ravata.
”Rauhoita sen ravia kevennyksellä. Älä nouse noin korkealle, ihan kevyesti riittää. Älä roiku ohjassa – muista silti ulko-ohjan tuki! Kädet ihan rauhassa, hyvä! Sitten takaisin käyntiin. Tee pysähdys pelkällä istunnalla. Pidä ohjat tuntumalla, mutta älä pidätä. Käännä häntäluu alle kunnes se pysähtyy! Hyvä! Kokeile uudestaan, mutta älä käytä pohkeita ollenkaan. Uloshengityksellä sen pitäisi lähteä taas liikkeelle. Onnistuuko?”

Mä jouduin nyökkäämään. Äitin istuntaopit toimivat yleensä aina, paitsi Pontson kanssa mä olin ollut kiireinen. Esteratsastukseen kuului mun mielestä tekemisen meininki, vaikka toisaalta... Tällainen ratsastus tuntui taikuudelta. Me laukattiin vielä ympyrällä, ja Pontso teki tosi hienoja teräviä nostoja (jooo joo äiti oli saanut sen kivasti läpi), mutta ponimus kaakkimus meinasi pudottaa (pudotti) pari kertaa raville, kun me yritettiin kootumpaa.
”Vahvemmat ulkoavut! Ulkopohje pitää laukan yllä! Ei kantapäätä Viivi, pohje! Ota raippa ulkokäteen ja napautus pohkeen taakse jos ei mene läpi! Ulko-ohjan tuki, sisäohjan saat heittää vaikka pois –”

Ja plaa plaa. Se jatkui, jatkui ja jatkui. Mutta mä tottelin, aivan hemmetin keskittyneenä. Niin keskittyneenä, että kun me saatiin lupa ravata loppuravit eteen-alas (Pontso venytti hienosti!!), mä tajusin huohottavani. Loppukäynneissä mun niska oli tukehtua tukkapehkon tuottamaan hikeen. Takki ahdisti ja olin niin kuumissani, että eihän tällaisena voisi kilpailla!!

Koska niin, Vivienne Blankley täten ilmoittaa: sain äitiltä ja Isbeltä luvan startata kooännän, joka oli mulle ihan tuttu rata. KN oli gioco da ragazzi, kirjaimellisesi nuorten miesten pelejä, eli ihan child’s play. Saatoin muutenkin olla luokan starttaajista ainoa lapsi, mikä tekisi lastenleikistä mun alaa.
Ja kuin lukien mun ajatukset, äiti hymyili: ”Sehän meni jo tosi kivasti! Huomenna käydään vielä rata lävitse, saatte treenata sen pala palalta. Lauantaina ratsasta vaan ihan kevyesti tai taluta. Sunnuntaina tuun katsomaan teidän verkan. Hyvä siitä tulee!”

Mä olin juuri väittämässä vastaan, koska minä itse, kun maneesissa kaikuivat aplodit. Isbe oli katsomossa, ja se taputti mulle säteillen. Pakkohan siinä oli itsekin hehkua muutakin kuin kuumaa, ja sillä hetkellä mä päätin, että vaikka mama oli ärsyttävä, osasi se kyllä asiansa. Ja pro-ratsastajat, ne kävi paljon valmennuksissa.

KUKA

tässä kauniiden ja rikkaiden tallissa ei osannut lukea????

Me oltiin kisattu Pontson kanssa koulua, hienosti sanoisin, ja nyt arki oli koittanut. Vaan millainen arki!! Che diavolo!!!!! Lukutaidottomien imbesillien arki!

Mä puhkuin ja puhisin, niin kuin mulla oli aivan liian usein tätä nykyä tapana. Oliko mun käsialassani tai ulosannissani jotain vikaa? Siinä oli isoja kirjaimiakin! Pitäisikö tavuttaa?? ”EI- SAA- ot-taa rii-mu-a po-is.”? Puoliksi toivoin, että täällä olisi vaan joku uusi virolaistyöntekijä, joka oli lukenut typeryyksissään sa otta riimu pois. Muuten joutuisin suuttumaan jollekin tutulle.

Mä olin masentunut aika lailla heti, kun olin hoksannut riimuttomuuden, mutta nyt oltiin edetty jo seuraaviin tunteisiin. Oli taas se tilanne, kun mun päänuppini päällä alkoi olla spagetinkeittovalmiudet. Höyry oli varmaan kantanut kauas, koska kun mä olin koettanut houkuttelua erinäisillä ruuilla, jahdannut Pontsoa tarhassa, maanitellut Pontsoa tarhassa, pitänyt itse lounastauon, jatkanut houkuttelua ja jahtaamista ja maanittelua, oli mulle yhtäkkiä ilmaantunut apukäsiä.

Viereisen tarhan Cava oli saanut maailmanlopun hepulit koska Pontsokin oli saanut. Siinä vaiheessa mainio Aliisa saapui mulle apuun, ja me maaniteltiin, jahdattiin ja yritettiin herkuttaa yhdessä. Vähän myöhemmin myös toisen puolen Meidhir sai hepulit, ja se oli jo hepuloinut jonkun aikaa, kun Ellen vaan haki sen pois. Näytti keskariakin!! Varmaan, vaikka olin ystävällismielisessä hengessä antanut ratsastusneuvojakin. (Silti mä pidin siitä, Ellenissä oli tujua energiaa.)

Meillä ei kuitenkaan ollut Aliisan kanssa mikään hirveän hyvä kunto, eikä varsinkaan taktiikka. Sitten tuli Anna, se haki oikein melassia ja kaikenlaista, mistä Pontson on ollut ihan pakko uneksia koko pullaponi-ikänsä verran. Pontso kävi vaan kurkkaamassa ämpäriä (vittuili), ja ilmeisesti imaisi ilmasta nekin sokerit, koska taas mentiin ja jumpe mitä kyytiä!!!

Sitten tuli Jonathan, josta varsinkin mä etsin katumuksen merkkejä. En huomannut sellaista, mutta eipä se mitään todistanut. Jonnyllä oli kyllä kova kunto, mutta ei sekään ehtinyt napata mun liukasliikkeiseksi muuttunutta pullukkaani. Me koetettiin vielä kujittaa Pontusta liinalla, mutta Auburnin tarhat olivat vaan liian isoja sellaiseen.

Aurinko oli laskenut jo aikaa sitten (niin kuin joka päivä koska se laski niin aikaisin), kun yhtäkkiä mulla välähti.
”OII!!! Mä tiedän!”
Mutta kukaan ei innostunut.

Ei, vaikka Vivienne Blankley ehkä noin kolme tuntia myöhemmin muisti, millainen hänen poninsa oli.
”Pontso pelkää olla yksin! Jos vaan haetaan kaikki muut näköpiiristä sisälle?” mä ilmoitin ilosta tuikkien. Sain mulkoiluja ja hikisenkiukkuisia katseita – edes Aliisa ei sanonut, että mainio idea.

Niin me kuitenkin tehtiin ja sehän tepsi. Oikeastaan muu ei harmittanut kuin se, että meidän treeni jäi hirveän myöhäiseksi. Maneesissa Pontson jalat olivat nimittäin yhtä tahmeat kuin se melassi jota se ei ikinä saanut, eikä poni liikkunut niin mihinkään. Ei, vaikka mitä tein ja annoin tukankin tulvia hiestä. Se oli kyllä tappio, koska koulukisoissa meillä oli mennyt todella hyvin (saatiin yli kuuskyt prossaa ja tehtiin kaikki jutut oikeahkoissa kohdissa!). Täten meidän hienosti alkanut yhteisen ratsastuksen ylämäki ei ollut luisunut alamäkeen, vaan liukumäkeen, koska ilman liukastettua pintaa alamäkeä ei vaan laskettu yhtä kovaa kuin millä vauhdilla meidän kehitys oli juuri vajonnut takaisin lähtöpisteeseen.

Niin. En tiedä miten aloittaisin tämän tarinan. Juttu on meinaan niin, että yhden yhtenäkään (no, paitsi yhtenä) omistajanpäivänäni mä en ole jättänyt kirjoittamatta Pontson päiväkirjaan. Se on äitiltä ja Isbeltä kopioitu tapa: oli miten monta heppaa tahansa, niin aina tehtiin joku pirun merkintä miten se on liikutettu ja miten se on liikkunut. Mä kirjoittelin kyllä kaikenlaista muutakin – piirtelinkin joskus Pontsoja hoitopäiväkirjan reunaan – mutta marraskuun 30. päivä 2019 on jäänyt tyhjäksi.

Siitä oli jo melkein kaksi kuukautta, mutta mun oli vihdoin kohdattava totuus: Vivienne Blankley ei ollut pelkuri tai raukka, joka pakenisi vastoinkäymisiä. Tällaisetkin tarinat on kerrottava, sillä ehkä tulevaisuuden Viiviä naurattaa niin, että räkä valuu poskipäitä pitkin. Niinpä mä korjasin epämukavaa asentoani rehuhuoneen myslintuoksuisessa nurkkauksessa, jonkin viheliäisen lootan päällä, hieman vähemmän epämukavaksi (vaikka silti se jäi vielä epämukavan puolelle, hah). Tuntui jotenkin sopivalta, että syvää häpeää muisteltaisiin tällaisissa oloissa.


Olipa kerran ihan tavallinen marraskuinen päivä. Siis aivan hiton väritön, synkeä, ankea ja sateinen. Oikein vihmoi sellaista harmaata, rumaa vettä päin näköä ja kengistä kuului lits-läts, vaikka Auburnissa olikin jotkin taikaviemäröinnit. Mun piukasti letitetty kampaukseni valahti koko ajan lähemmäs kalloa ja muuttui samalla tuhatsata tonnia painavaksi. Tästähän kehittyisi pian päänsärky!!

Silti en lannistunut, päinvastoin. Meillä oli nimittäin Pontson kanssa tiedossa ihan ensimmäiset estekilpailut, joten voimakkaassa tarmonpuuskassa mä kannoin ponini varusteita (myös satulan) aivan itse traileriin. Äiti oli sanonut, että se ei varmasti pystyisi katsomaan, mutta että Isben pitäisi ihan heti soittaa, jos mä tulisin ambulanssilla kotiin (hah varmaan. Kiitti luottamuksesta mama!!).

Lastaus oli ihan ihmeen helppo. Me oltiin varattu siihen joku sata tuntia (koska Isben mielestä oli maailman nolointa myöhästyä), ja Pontsopa muutaman sekunnin luimimisen jälkeen vaan käveli sisään. Isbe vitsaili, että ehkä se halusi sateensuojaan, ja vaikka mä mukamas naurahdin, niin kyllä siinä saattoi olla totuudensiemen. Mun ponini oli varsin mukavuudenhaluinen, siksi se saattoi hyvinkin valita tuiskuisenkylmän tallipihan sijasta heinäverkon trailerin suojissa. Laitoin muistiin, että katso aina säätiedote ennen kisoja ja suosi koiranilmaa.

Kisapaikalla me oltiin siis aikaisin. Pontso oli ollut ulkoisesti hieno, mutta senkin vaivalla pakerrettu ranskanletti oli liimautunut litteäksi – kunnes räjähti kuivuessaan pörröiseksi, niin kuin munkin kampaukselleni valitettavasti päivän olosuhteissa kävi. Ruunaalla oli nimittäin kuivaa (mitenhän Pontso saataisiin kotiin??) ja mua vähän jänskätti.

Taluttelin poniani ensin ihan hitsin kauan, siis niin kauan, että jalat olivat tyhmistä kisasaappaista aivan rakoilla (ne piti pukea kisa-aamuna koska vaan piti. Nyt ne oli sitten rapaiset. Merda). Kun muutakin väkeä alkoi valua, niin mäkin siirryin verkkaamaan. Se oli aivan väärä taktiikka. Pontsolla oli aivan hitokseen energiaa, ja siinä hikoillessani toivoin, että olisin älynnyt verkata siltä vauhdit pois ennen maneesin täyttymistä. Isbestäkään ei ollut apua. Sen piti olla mun tuki ja turva ja esim. valmentaja, vaan sen sijaan että se olisi katsonut meidän menoa ja neuvonut, se kuolasi yhtä miesratsastajaa. (Vannon, että kuolasi – niillä oli lopulta myös ihan kamalan kiusallista silmäpeliä. Se oli muka joku Kallan-kasvatin omistaja, joku Christiaaaano.)

No, sitten alkoi meidän luokka, naurettava(npelottava) sessanta eli kuusikymmentä ceeäm. Meitä ennen hyppäsi joku yks, ja sitten se oli menoa. Kirjaimellisesti. Menoa. Kovaa menoa!! Mun korvia punottaa vieläkin ja hiukset silottuvat häpeästä nöyriksi, kun muistelen mitä kuuluttaja sanoi:

– Onnettomuuksilta vältyttiin myös 60 sentin luokassa, jossa Vivienne Blankleyn Prontoponzio-poni vaikutti ryöstäytyneen täysin hallinnasta sarjan jälkeen – ratsukko ylitti okserin väärästä suunnasta, rataan kuulumattoman pystyn (tässä vaiheessa Blankley suistui satulasta) sekä sarjan ensimmäisen osan ennen kun poni saatiin pysäytettyä. Välikohtaus villitsi myös vuoroaan odottaneet ratsukot (Berg, Nietos), mutta lopulta rauha saatiin palautettua Ruunaankosken maneesiin.

Niin. Ihan putkeen se ei mennyt, mutta ai luoja me laukattiin! Niin että tanner vaan tömisi Pontson pulskistuneen olemuksen alla. Hypättiinkin – hurjan hienoja hyppyjä vieläpä, paljon ilmavammin kuin kotona – mutta harmi vaan, meillä oli ohjauksessa epäselvyyksiä, eikä kaikkein hienoimpia hyppyjä laskettu. Pontso pääsi sitä paitsi yllättämään, merda sentään, sillä pystyä mä en ollut lainkaan harkinnut saati tiennyt, että Pontukseni pystyisi sen sortin liukkaisiin käännöksiin. Siinä mä sitten suistuin selästä huikean hienon kolikon päällä -käännöksen jälkeen. Suistuminen on muuten hienompaa kuin tippuminen, eikä kisoissa kukaan onneksi huuda kakkua – olen onneton leipuri, sanovat suolattuja muffinssejani maistaneet.

Vaan farssilta suistumis-sana ei Blankleyn Vivienneä pelastanut, Pontsolla oli siinä vielä oma show. Se pierupukkilaukkasi ja hörhötteli, sai ihanat kanssakilpailijoiden hevoset ihan tiloihin – ne kun eivät lämmenneet ori-Pontson lähentelyille. Kaiken kakan kukkuraksi ihan yksin sain hiki kilpakypärässäni juosta ponini perässä Ruunaankosken liiankin hienosti valaistussa maneesissa, jossa jokainen tarkkasilmäinen saattoi havainnoida hikikarpaloideni lisääntymistä. Jotkut toimihenkilöt sieltä tulivat sitten liinojen kanssa apuun, mutta valmentajaani släsh kummitätiäni ei näkynyt. Se oli jossain vaiheessa piiloutunut katsomon laidan taakse, mistä todisti myös meidän kisavideo. Pontson ensimmäisestä riistäytymisestä alkaen Isabella Sokka oli kuvannut katsomon lattiaa sekä vaihtelevaa kokoelmaa kisakatsojien kengänkärkiä.        

Kun mun hurja orini oli sitten taltutettu ja oikein lupsakan läkähtynyt ja harmiton, olin aivan valmis hurauttamaan tuhatta ja sataa Auburniin. Pontsopa ei nyt sitten taas lastautunut, ja auttamisen sijaan Isabella vaan kohautti olkiaan. Sanoi, että taluttele vaan Pontsoa, hän menee katselemaan Verdin toisen radan. Jooo joo, olihan se sitten oikeasti niiden kasvatti ja komea ratsu vielä, mutta sanokaa mun sanoneeni: Isabella meni taatusti katselemaan sen Christiaanon esteistunnassa keikkuvaa persusta, eikä yhtään mitään muuta. Merda!! (Taas!)

Lopulta mä taluttelin Pontsoa hemmetin kauan, hiekkaa pöksyissä ja tukassa ja hampaissa narskumassa, ja se meni traileriin vasta sitten, kun en ollut melkein tuntiin antanut sen syödä mitään kopin ulkopuolelta. Mua nolotti aivan pirusti kulkea siellä Ruunaassa ympäriinsä, mutta Isbellä oli ihmeen tyytyväinen virne. Lohdutteli se muakin: kuulemma näitä sattui. Esteratsastus oli sellainen laji, ja sitä tsemppausta mä nyt yritin iloisesti muistella. Sen pituinen se. Ja onneksi tämä tarina tuli niin kauas Pontson hoitopäivikseen, että kukaan salalukija ei tätä ihan hevillä huomaa.

---

Uusi kilpakoitos meillä oli vasta tammikuussa Provandossa, mutta mentiin koulua (tylsää). Ihan ookoo prossat kai mutta huonoja pisteitä myös. Ei ruusuketta Viiville eli turhaa. Kävin siellä Sarahin kanssa (meillä oli hyvät juttutuokiot, myös erimaan kielillä!). Äitikin piipahti kisapaikalla katsomassa.

Pontso oli varustettu päästä varpaisiin. Sen takapuolen päällä keikkui heijastinloimi, koska se piti vettä ja täällä sateli jos mitäkin tiskirättejä harvase päivä – ei siksi että olisi ollut vielä pimeää. Jaloissaan sillä oli suojat, koska jalat nyt vaan piti suojata maastossa. Kuolaimetkin olin vaihtanut tujumpiin: mä olin salaa livahtanut yksityistallin toimistoon, ja kaivellut Isben kaappia. Löytyihän sieltä kiva kokoelma kaikenlaista, ja niinpä Pontsolla oli tänään suussaan olympiat. Sen lisäksi olin nyysinyt Hani-ponin suitsinaulakosta martingaalin, vaikka totta puhuakseni Pontson paksuhkoon kaulaan olisi voinut varmaan helpommin ripustaa jonkun estepuoliverisen hätäjarrut. Ja jarruista puheen ollen: aina kannatti pelailla varmuuksien kanssa, niin siksi Pontson kaulassa oli myös riimunnaru ja satulan etukaaressa paalinaru. Olipa sitten monia kauhukahvoja, jos mun ponini ei tykkäisikään maastoilla yksin. Näillä varusteilla mä pärjäisin ja roikkuisin kyydissä vaikka mikä olisi.

Kauhean pitkälle me ei kuitenkaan ehditty lompsottaa, ehkä juuri ja juuri Auburnin parkkipaikan ohi, kun mun hoksottimet kertoivat, että tänään ei ollut villikkopäivä. Pontso lompsi ja hiippasteli, eikä välittänyt piirun vertaa mun vaativista pohkeistani. Ja arvatkaa jäikö raippa kotiin kaikessa jarrusuunnittelutohinassa!! Oikeastaan mun olisi pitänyt arvata tämä. Me oltiin kaahattu niin monta viikkoa, että tietenkin Pontsosta oli loppunut löpö.

Mä en silti lannistunut. Annoin säännöllisesti pohkeita ja maiskuttelin vaativasti (mutta en potkinut ja muutenkin mietin istuntaa ja kaikenlaista pro-ratsastusta), mutta eihän Pontson pulleuksien läpi mitkään kauniit avut tuntuneet. Tosin yhdessä vaiheessa metsäpolkua musta jo tuntui, että ehkä Pontso oli lisännyt vauhtia! Mutta eihän se ollut, ei ainakaan mun rannekelloni mukaan, vaan todennäköisesti liikkumisen hitaus oli ajanut pääni hulluuteen. Meillä meni etanan aika saavuttaa Purtsila.

Sitten me kuitenkin oletettavasti alettiin olla perillä. Ilmassa alkoi haista lähestyvän tallin kakka ja polun pinta oli kovasta käytöstä aivan muhkurainen. Luontoäiti oli jäädyttänyt mutaan todisteita siitä, että tänne oli syksyn mittaan kavio jos toinenkin uponnut (syvälle).  Ja juuri kun mä tutkailin näitä kiintoisia fossiileita, hoksasin, että meitä kohti tuli ehkä Pontson kokoinen poni ja taluttaja. Pipon alta vilkkui musta tukka, enkä mä ollut varma tunsinko tätä tyyppiä. Sen poni oli kuitenkin tutun oloinen, ja nopsilla hoksottimillani sanoisin, että tässä oli meidän Kalla Cupin poniluokan kilpakumppani.

”Ho-hoooi!” mä huudahdin pätevänä, ihan varuiksi, ja pysäytin Pontson. Olin nimittäin aistinut merkittävää vilkastumista ponissani. Se tuntui maagisesti kaventuneen allani (kirjaimellisesti ryhdistyi??) ja korvat olivat sen sortin hörössä, että edessä saattoi olla tammaeläin. Joka tuli yhä meitä kohti.

Sitten alkoikin hörinä. Ja pörinä. Pontus keräsi kaulansa huikealle kaarelle ja alkoi tanssahdella ilmeisestikin viettelevästi. Häntäkin sillä oli varmaan hienosti huiskuna, vaan mistäpä sen olisin nähnyt, sillä katselin visusti eteenpäin. Ponitamma pysähtyi ja Pontus varmaan pähkäili, että nyt täytyy nähdä enemmän vaivaa. Se tanssahteli aiempaa hurjemmin, mutta ei päässyt juurikaan eteenpäin, sillä olihan tämä nokkela likka varustautunut lisäjarruin. Kummalliselta se silti tuntui, ja mä luulin, että tällaista oli varmaankin hytkyä piffipaffeissa (koska pyhät kaalit sentään, ainakin toistaiseksi Pontus tuntui vain superhienolta Orilta, ei rodeohärältä).

”Oho, sehän kokoaa tosi hienosti!” mustatukkainen ja mustiin pukeutunut naurahti. ”Taitaa olla ori?”
”Joo”, mä sihautin hampaiden välistä, kun en uskaltanut siirtää kieltä pois keskeltä suuta.
”Ootteko minne matkalla?” se tytteli jatkoi, kurtisti vähän kulmia mietteliäästi.
”Purtsilaan vakoilemaan. Tai siis!” Mutta se ehti jo nauraa. ”Ollaan Auburnista. Mulla on Purtseilla tuttuja.”
Harmistuin ensin, kun auburnilaisuutemme ei ollutkaan ilmiselvää, mutta ymmärsin sitten erilaisten naruviritelmien ja mätsäämättömien varusteiden huonontavan vaikutelmaa tappiokseni.

”Ahaa”, tyttö totesi ja joutui jo vähän kyynärpäillään torjumaan tammansa liikeintoa, ”Odotas hetki, niin me väistetään teitä tonne sivupolulle. Dinokin alkaa jo kerätä kierroksia.”
Hymyilin vähän ja nyökkäsin aikuismaisesti. Hikeä alkoi jo pukata ja käsiä pakottaa pidättämisen ja hytkyttelevän kyydin seurauksena.

Mutta sitten me selvittiin. Päästiin turvallisesti kauniin ruskean ponitamman ja ystävällisen mustatukan ohitse (okei tukassa oli jotain cooleja sävyjä myös). Pontson hörinä vaimeni ohituksen kuluessa, mutta askel säilyi lennokkaana Purtsilaan asti. Ja se oli onni se! Me liidettiin niin hienossa muodossa ja ojentuvin askelin, että oikein säteilin, kun huomasin kuraisessa tarhassa (miksi???) ratsastavan Ava Pulkkasen huomaavan meidät. Ha! Täydellinen ajoitus, vähän niin kuin olin somen avulla vakoillut ja hienoilla hoksottimillani päätellyt (long story short: päättelin julkaisuajoista monelta se pääsi koulustaan, ja koska me oltiin aloittamassa yhdessä valmennuksia, veikkasin sen treenaavan nyt ihan hiki hatussa Seppoaan).

Niin. Valmennuksia! Uskokaa tai älkää, mutta äidin ja Isben pakkotuntien lisäksi äiti on laittanut rahaa ihan oikeaan valmentajaan. Kahteenkin! Kuulemma me tarvitaan valvovaa silmää joka viikko, tai muuten Pontsosta tulee joko pullea ja huonokuntoinen, tai pulleahko ja hallitsematon. (Väitän kyllä, että vaihtoehtoja on äidin veikkausten lisäksi muitakin.) Comunque, mä olin Avan lisäksi vaklaamassa valmentajaa. Verneri oli tietysti ihan tuttu, vaikka Latsosta olin yhä vähän katkera, mutta sitten oli tämä Lauri. Äiti oli nimittäin junaillut mut Avan kanssa säännöllisesti Lauri Merikannon ryhmään.

Tiesin, että se oli kenttäratsastaja, ja olin nähnyt sekä sen valmennuksia että sen itsensä joskus kisoissa. Silti mä en tiennyt, mikä se oli miehiään. Mutta hah – Ava ja Seppo ryhdistivät raviaan ja alkoivat tehdä väistöä – varmaankin vaikuttaakseen hyviltä, mutta harvoinpa mä koulujutuista vaikutuin. Samassa Pontso huokaisi pitkään ja pulskistui sillä siunaamalla entisiin mittoihin. Ilmeisesti Seppo ei riittänyt ylläpitämään ponitamman aikaansaamaa lumousta.

Mutta, taas mä eksyin aiheestani. Mun piti etsiä sitä Lauria! Olin vähän tiedustellut eli pamauttanut Aliisalle: ”kerro mulle Lauri Merikannosta”, ja juorut kuuleva mahtavatukkainen majantalonemäntämme oli sitten ”muttakun siitä tulee mun valmentaja, enkä mä tiedä siitä mitään” -tirautuksen jälkeen kertonut (näyttelin itkuista tyttölasta). Kuulemma Lauri oli rakastunut mies, ja sen löytäisi parhaiten sieltä mistä erään Heidinkin. Heidillä taas oli monta syytä mennä Purtsilaan: sillä oli siellä hieno puokkitamma, ja lisäksi vauva jonka isä ravasi Purtseilla myös. Vauva ei siis kai asunut Purtseilla, sentään, mutta sen isän Jessen hevonen asui ja kai vauvan vanhemmat olivat tekemisissä keskenään (Lauri ei siis ollut vauvan isä, mikä oli hurjan kiehtovaa). Tää Jesse oli muuten kaveri muuan Juusolle, juuri sille, joka teki ihan parhaat letut aamuisin, siis silloin kun satuttiin olemaan samaan aikaan Isbellä yötä.

Suhdekartaston kertaus jäi kuitenkin kesken, kun Purtsilan puoliksi saranoiltaan roikkuva ovi avautui ja ulos tuli jotenkin hienostuneen näköinen mies. Ehkä Lauri??
”Hoi!” huikkasin, ja ratsastin lähemmäs. ”Sinä siellä!”
”Eherm?” se pukahti vastentahtoisen kysyvästi, oli kai yrittänyt olla kuin ei huomaisikaan. Mokomakin!
”Ootko Lauri?”
”No, sorry”, se sorautti, ja niin kauniisti että kahdeksasosabrittiläisyyteni nosti ilahtuneesti päätään.
”Omggg you British!! So many of you fellas here. ’Kalla, Suomen Lontoo’, said one famous Viivi once. You may quote me later, mister, but where’s Lauri?? Late?”
”Mmm?” se vaan hölmisteli – siis niin kuin tunnetko sitä vai et??
”Ok, Heidi then??” yritin.
”Heidi’s not here. Sorry love”, se ryhdistäytyi, lipsautti oikein kohteliaisuudenkin.
”Okay, okay. AH! – Verkkuuuuu!! Millon Heidi tai Lauri tulee? – And thanks mister, for not helping.”
”Robert puhuu suomea Viivi. Kumpikaan ei ole täällä nyt”, mun toinen tuleva valmentajani vastasi näennäisen kärsivällisesti, mutta jotenkin salaa ärhäkän napakasti.
”Ah. Che cavolo!”, kirosin, ”No mutta, arrrrrivederci!!” – bitches, mun teki mieli lisätä turhautuneisuudessani, vaikka narttuja nämä eivät olleetkaan (vaan miehiä). Pontso oli samaa mieltä, ja nyppäisi suuhunsa hirveän ison oksan ennen kuin sain sen käännettyä ympäri. Nolotti, enkä siksi huiskauttanut Avalle hyvästejä ollenkaan.

Pontso oli ihan kakkapää lähdön hetkellä. Me oltiin maman kanssa varattu lastaamiseen tunti, mutta paskat se mihinkään riittänyt. Nyt oli aivan liian kaunis keli, eikä Pontusta kiinnostanut kiivetä trailerin suojiin. Me yritettiin taas kaikki keinot, aiemmin onnistuneet ja jopa ne joka kerta feilanneetkin, kun sitten alkoi jo tulla hiki ja ahdistus, että ehdittäisiinkö me ollenkaan. Äiti sitten soitti Seppeleeseen ja kysyi, voidaanko tulla myöhässä (ja kuinka paljon myöhässä saataisiin tulla), olettaen että poni nyt tämän päivän aikana koskaan lastautuisi.

Mulla oli taas kerran tukka tuhannen hiessä ja Pontso se vaan silmät ummessa otti aurinkoa parkkipaikalla eikä hievahtanutkaan. Silmien peittämisestä ei ollut tällä kertaa apua (pirulainen varmaan vaan ilahtui ”aurinkolaseista”) eikä juoksutusraipalla ollut minkään sortin vaikutusta. Tai okei, takajalat singahtivat välillä laiskasti, mutta muutoin herra ei edennyt.

Mama alkoi olla jo hurjassa stressissä – ei kehtaa mennä liian myöhään, ponikatsastukset ratsastetaan ensin, ethän voi mennä hyppäämään puoliveristen kanssa ja bla bla – mutta mä vaatimalla vaadin. Halusin Pontuksen kanssa esterinkiin, ja tätä hetkeä varten olin kypsytellyt ja maanitellut äitiä niiiin paljon, että itse Pontus ei tätä kyllä pilaisi.

”Okei. Nyt mä kyllä soitan Isbelle”, päätin, eikä äiti ehtinyt kaalinpäätä sanoa.
”Kuule – ciaaooo – mä tarvitsen jonkun houkutuslinnun Pontsolle. Se ei mee koppiin ja äiti on jo luovuttamassa. Mutta kun tänään on se Seppeleen estevalmennusrenkaan katsastus”, mä paukautin. Loppua kohden ääni jo vähän sortui: itku ei ollut kaukana. Tämä oli tärkeää ja Isbe oli mun estevalmentaja. Sen oli pakko ymmärtää, että tämä oli tärkeää – ei, tärkeintä – mulle pitkään aikaan. Onneksi kummi vastasi tavanomaisen nopeasti.

”Öö, hei Viivi-kulta. Houkutuslinnun? Jonkun tamman vai?” Isabellan ääni oli epäröivä, mutta mä aloin olla varma. Pontso oli loppuviimein ori, ja sillä oli alkanut olla kevättä rinnassa, sen olin saanut ratsastaessa huomata. Kunhan joku hemaiseva tamma (eli tamma) menisi edeltä koppiin, Pontus varmasti liitäisi perässä. Täytyisi vaan välttää tilanteen eskaloituminen entistä vääremmille urille eli ei oikeasti kiimassa olevia tammoja, pelkkä tamma saisi riittää. Joku konkari, joka matkustaisi hyvin, ja hah, ehkä joku valmiiksi vähän vammainen ettei Isbe pahasti suuttuisi jos lastauksessa vaikka potkittaisiin...
”Jos otan Eelan?” ehdotin innostuen. Jalkapuoli kilpamummu, kaikki kriteerit check!
”EI! Viivi ei missään nimessä!” kummin ääni oli oudon hätääntynyt, mutta tasaantui sitten. ”Älä sitä. Eelan jälkeen sulla ei olisi lastattavaa, se söisi tuollaiset pienet Pontukset hengiltä. Käytä Rillaa mielummin, se on sulle tuttu ja lastautuu kauniisti. Vaikka älä sitäkään herran tähden oikeasti lähelle päästä – kai sun äiti on siellä?”

Niin mun suunnitelmani sitten laitettiin toteutukseen, ja jälleen kerran saatoin todeta, että Vivienne Blankley tunsi oman poninsa. Pontus heräsi Rillan kiiltävän takamuksen nähdessään henkiin: auringonpalvonta oli ohitse ja sen maailmassa oli enää vain kaunis angloarabialainen. Kierosti käkättäen talutin poniorini Rillan viereen ja sillä siunaaman sekunnilla kun Pontso oli joka puolelta köytettynä, vein sen uuden rakkauden pois. Pontso aloitti tietty huudon, Rilla taas näytti vain miedosti ahdistuneelta, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Seppeleeseen meillä tuli tosin järkyttävä kiire, ja äiti oli koko matkan ajan niin kulmat kurtussa kuin vain tavanomaisesti säntillisesti ajavalla vakavalla naisella voi poikkeuksellisen (liian pienen) ylinopeuden takia olla. Se myös mutisi törkeyksiä (”olisi pitänyt syöttää Eelalle”) ja kun tivasin että ”mitä?!?” niin se vaan väitti että ”ei mitään.” Olisi nyt piru vaan sanonut mitä ajatteli, koska kyllähän tässä jo sauhusi tukkapehko itse kullakin.


Seppeleessä me sitten oltiin kuin oltiinkin hurjasti myöhässä. Me kurvattiin pihaan sillä hetkellä, kun maneesista poistuivat viimeiset ratsukot. Janna Luhta, se ihan-super-pro-kansainvälinen-huippuesteratsastaja oli jo sammuttamassa maneesista valoja, kun se hoksasi meidät Pontson kanssa pihassa möllöttämässä (ulos kopista se tuli onneksi tosi helposti). Janna oli vaivaantuneen oloinen, selkeästi nihkeä, koska me ei tosiaankaan oltu ehditty siihen myöhästymisvaraan, mikä meille oli annettu. Mama näytti jo vähän itkuiselta (noloa!!) ja vaimeasti se yritti änkyttää, että oltiin ajettu tämä matka ja maksettukin jo. Että lyhyempikin katsastus sopisi.

Mua taas ei itkettänyt, vaan raivostutti. Pidin suuta tiukkana viivana, etteivät mun puhkumiseni karkaisi ilmoille vihaisen härän lailla. Luulenkin, että se Janna vähän pelästyi mun ilmettä. Se nimittäin myöntyi pikkuhiljaa, ja lopulta meille oli myönnetty lupa tehokkaaseen lämmittelyyn, jonka aikana hän kävisi ”pikaisesti tallissa ja palaisi sitten katsomaan meidän katsastusradan”. Oli kuulemma onni, että esteitä ei ollut vielä kerätty, muuten tämä ei olisi onnistunut lainkaan (selkeä näpäytys myöhästymisestä, hoksasin).

Olin niin iloinen ja onnellinen mahdollisuudesta, että unohdin kokonaan muuttujan nimeltä Pontus. Pontusta ei nimittäin huvittanut. Meillä oli hyvin rajallinen verryttelyaika, eikä se pirulainen nostanut edes ravia. Jo Auburnin pihassa alkanut tukkahiki sen kun paheni ja mun naamani alkoi näyttää tomaattikastikkeelta. Äitikin oli vähän hädissään – se mm. neuvoi mua (kysymättä!!) ja ehdotti jopa, että hyppäisi nopeasti selkään ja ratsastaisi Pontson läpi. Sanomattakin selvää: ei käy.

Ravi ei koskaan noussut. Laukkaa me saatiin sentään tehtyä sellaiset älytyperät lyhyet pätkät, jotka loppuivat Pontuksen tyssähdyksiin joihin mulla ei ollut mitään sanavaltaa. Sitten Janna Luhta jo saapui maneesiin höyryävän termosmukin kanssa.
”Ootteko valmiita?” se kysyi vähän epäröiden.
”Joo!” mä sihautin ja huiskaisin Pontsoa niin tarmokkaasti esteraipalla että me saatiin laukkakierros loppuun asti (äiti tuuletti pienesti).

Janna kävi laskemassa esteet 50 senttiin (kuulemma kaikki aloitti alhaalta, toivottavasti niin) ja sitten me saatiin lupa ottaa lämmittelyhyppy. Käytin vuoropohkeita ja raippaa, ja niin me lähestyttiin estettä menevässä laukassa. Pontuksenpirulainen kuitenkin pysähtyi esteen eteen, muttei kieltänyt, vaan hyppäsi paikaltaan ja tasapainoni pääsi horjahtamaan niin, että kypärän alta valahti tukkaa silmille. Esteen jälkeen laukka kuitenkin säilyi, eikä mun tarvinnut enää rummuttaa vauhtia.

Meidän piti tulla uudestaan ja se menikin jo paremmin. Pontso alkoi lämmetä. Roiskaistiin yli vielä kaksi kertaa ja Janna Luhdan ilme alkoi olla rohkaiseva.
”Sitten suora linja ja esteet 1–3 peräjälkeen”, se käski.
Mä aloin innostua: laukka kulki kuin itsekseen, eikä Pontus ollut kieltänyt. Sitten kuitenkin sattui jotain, mitä vain Pontuksen kanssa voi sattua. Me lähestyttiin tosi hyvin; voimakkaassa, makeassa laukassa ja ihan suoraan estettä kohti. Eka hyppy oli hyvä. Esteen jälkeen vauhti vähän (paljon) kasvoi, mutta sain vielä ihan hyvin otettua kiinni ja tokaankin hyppyyn Janna totesi ”hyvä!” kun sitten sen jälkeen, siihen suhteutetun eli lähes sarjavälin mittaiseen pienehköön esteväliin Pontso vaan pysähtyi. Siis niin kuin seinään, ja mä muksahdin satulan etukaarta vasten. Läimäisin raipalla ja paukutin voimakkaasti pohkeilla, mutta se pirulainen jäi kakalle!!!!!

Ja Pontso tosiaankin otti aikansa. Ei kuuloakaan sellaisesta estepuoliverisestä, joka esteiden välejä liitäessään pudottaa vauhdista papanansa, vaan Pontus siinä tyynen rauhallisesti silmät ummessa oikein örisi kikkareen kerrallaan. Sen nolompaa mulle ei ole kuunaan sattunut – ja ajatus keskeytyi, sillä Pontso lähti suorittamaan tehtävää loppuun – kolmannelle esteelle ei ollut pitkä matka, joten kiihdytys oli nopea ja hurja, hyppy jäätävän korkea ja pitkä ja holtiton, ja tietenkin se päättyi pukitukseen. Mä keikuin kyydissä henkeni pitimiksi, vaan Pontuspa oli jo kehittänyt tasapainoni huippukuntoon. Siitä alkoikin sitten ralli: pukkilaukka jatkui kiitolaukalla, johon sisältyi vaarallisen kallistuvia kurveja ja äkkinäisiä käännöksiä, ja äiti ja Janna rääkyivät kilpaa että käännä voltille, vaan eipä Pontsoa tässä tilassa mihinkään mun voimillani käännetty. Mä tein niin kuin aina: ensin vähän pelkäsin, sitten aloin nauttia vauhdin hurmasta ja vaan mukauduin osaksi poniani.

Luulin jo, että oltiin selvillä vesillä, sillä tuntemukseni kertoivat kiitämisen hieman hiipuneen, kun sitten TAAS kävi se nolo juttu, että me ylitettiin rataan kuulumaton este. Keikuin kyydissä kuin takiainen ja yritin säilyä hengissä nolostumiseen kuolemiselta. Laukka vaan jatkui Pontson hupihypyn jälkeenkin, vaikka pidätin.
”PERKELE!” mä sitten karjaisin, ja Pontus tipautti lennokkaaseen loppuraviin kaulan venyttelyineen kaikkineen. (Onko se oppinut kuuntelemaan ääniapuja!! Loistavaa!)

Ja niin mä hymyilin, ravi oli meinaan hienoa ja ohjaus toimi taas loistavasti. Mama ja Janna Luhta olivat silti kalpeita kuin kuolinkääreet, mistä mulle tuli vähän huonoja aavistuksia. Ne jopa supattivat keskenään, mikä oli äärimmäisen epäkohteliasta ja loppukaneettiensa kanssa Janna oli oudon välttelevä.

Vasta seuraavana päivänä mä sain tekstiviestin jossa ilmoitettiin, että valitettavasti me ei mahduttu valmennusrenkaaseen. Poniryhmä oli täynnä, eikä meidän suoritus ollut vastannut ”eleettömän istunnan ja siistien ja huolellisten ratsastusteiden vaatimuksiin.”
Merda! (paska) mä kirosin kakkapääponilleni sopivasti, mutta annoin kuitenkin Pontukselle ekstraporkkanan tallille päästyäni. Eihän se ollut tiputtanut mua tai mitään.

En meinannut pysyä valkoisissa kisapöksyissäni, niin täpinöissäni omasta nokkeluudestani olin. Hihitellen kannoin mun ja Pontson viimeisiä tavaroita traileriin, enkä ollut moksiskaan tallista kuuluvasta hurjasta mekkalasta – tai siitä, että aamutallia tekevät Jonny ja Gabi valittivat ja anelivat ruokkimaan Pontuksen tavallisesti – tai siitä, että vapaa-aamua (kuulemma nukkuen) viettävä Penna tuli nyrkkejään heristellen valittamaan samasta asiasta. (Sillä oli makee pyjama!!)

Ne eivät ymmärtäneet, että Pontuksen kanssa kaikki ei ollut aina ihan yksinkertaista, ja joskus nyt vaan oli pahoitettava ponin (ja työntekijöiden) mieli ja potkittava lommoja yksityistallin maalipintaan. Mutta kaikki oli sen arvoista.

Kävi nimittäin niin, että nälkäänsä pahanpäiväisesti kiukutteleva Pontus sinkoutui karsinasta ulos täydellä rytinällä – ja suoraan traileriin, joka oli mun käskystäni parkkeerattu ovensuuhun kiinni. Trailerissa odotti täysi heinäverkko ja nälkäkuolemaan ihan näillä näppäimillä kitukuoleva ponini rynni niin, että naru irtosi hyppysistäni. Pontus lennähti traileriin, kai sen tarkka nenä vainusi vadissa odottavat aamumössöt ylimääräisine herkkuineen.

Hykertelin ja lauloin iloisia sävelmiä sulkiessani ilmeisen helposti höynäytettävän Pontukseni yksin traileriin. Ehdin juosta täysiä Pennan oven taa (kuka muka sai uudestaan unta jos oli kerran kesken herännyt?), vaikka ei se hirveästi arvostanut kertomustani Pontuksen onnistuneesta lastaamisesta ja paiskasi jopa oven nenän edessäni kiinni, ennen kuin äiti suvaitsi saapua tallikäytävälle. Se tupsahti loungesta, haukotteli aivan hävyttömästi ja hautoi käsissään suurinta koskaan näkemääni kahvikuppia.
”No, joko yritetään?” mamaaa huokaili, mikä tietenkin sai mut huokailemaan.
”Öö, se on lastattu jo.”
”Häh?”
”Siiii. U listening?? ’allo, ’allo, maa soittaa, herää mama. On lastattu jo. Andiamo!”

Äiti oli kuin puulla päähän lyöty, mun sanani eivät kerta kaikkiaan uponneet sen tajuntaan.
”Kaffe mukaan ja menoksi! Vai pitääkö tässä opetella ajamaan täh!”

Ja niin me sitten mentiin, ehkä noin sata tuntia ajoissa aikataulusta ja oli edelleen kukonlaulun aika kun me ensimmäisinä saavuttiin Sjöholmaan. Kilpailut eivät alkaisi vielä hyvään aikaan, ja mun äitini, törkeä kun joskus oli, otti piru vie auton takapenkillä päikkärit.

Mä heittelin Pontsoa heinillä että se pysyi tyytyväisenä ja sain samalla hyvää aikaa tutkia vähän tallia ja tämänkertaista kisamestaa. Sitten treenasin itsekseni parkkipaikkaa ympäri laukkaillen koulurataa, tällä kertaa kenttäratsastajien helppo B -ohjelmaa eikä sitä ainaista KN:ää, ja aloin muistaa sen unissanikin (ehkä, emme ehtisi enää testaamaan, Vivienne Blankley oli tälle päivää jo herännyt), kunnes tuli hurja nälkä.

Söin kaikki eväät, sitten muitakin tuli, ja oli jo järkevä aika laittaa Pontusta kuntoon ja verrytellä. Näin heti, että poni oli hyvällä tuulella. Se oli varmaan hoksannut, että tallityöntekijöille pitäisi jatkossa vihoitella, mutta että rakas Viivi-omistaja oli sen hyvin ruokkinut. Meidän verkka oli energinen, huoletonkin jopa, eikä mun tarvinnut rummuttaa pohkeilla tai viuhtoa raipalla. Pontso vain liiteli, meitä jopa ihasteltiin. Se osasi ihan totta väläytellä aika makeita askelia, silloin kun sille sopi tietenkin. Pontus ehkä myös vähän rakastui verryttelyssä kuumana loikkineeseen welshiin, mikä sai sen vaan astelemaan entistä komeammin ja hörisemään orimaisesti (saatiin yleisöstä taas ihastuneita huokauksia ja joku räpsi meistä kovasti kuvia).

Rata olikin helppo, muistin sen noin vaan, eikä kenttäohjelmassa tarvinnut tehdä mitään ihan liian hankalia krumeluureja. Me vaan liideltiin, Pontso teki kaikki siirtymiset istunnalla ja jokainen pirun ympyrä ja himmaus osui juuri oikeaan kirjaimeen. Mä tunsin olevani oman elämäni Amanda, ja meidän rata sai aplodit muiltakin kuin äidiltä. Oli hirveän helppo hymyillä, vaikka niin olisin varmaan tehnyt muutenkin.

Sitten, naturalmente, meidät kuulutettiin palkintojenjakoon. Pontuksen tämän päivän rakkaus, se welsh, meni ja voitti, mutta me tultiin toiseksi. Kunniakierroksella Pontso meinasi lähteä aivan täysin hyppysistäni, mutta olihan huimaa antaa sen vähän mennä. Kaikki olikin koko päivässä ihan hurjan onnistunutta, joten niin kuin arvata saattaa, jonkin asian oli mentävä vielä pieleen.

Pontso ei lastautunut kotiin päin. Se ei kerta kaikkiaan tahtonut tepastella toista kertaa koppiin, koska myönnetään, olin voitonhuumassani antanut sen syödä vihreää, eikä mikään kuppainen heinäverkko voittanut todellista ruohoa. Äiti oli aivan hiilenä mun emämunauksestani, koska meillähän meni sitten lähellä olevissa kilpailuissa koko pirullinen maanantaipäivä.

Mulla sen sijaan oli ihan hauskaa. Keli oli hyvä, joten annoin Pontson syödä mahansa pinkeäksi sjöholmalaista melkein-vihreää tienvierusruohoa, ja samalla sometin ihan tulisesti. Me oltiin saatu luokassa tuomarilta sanalliset palautteet, ja sen mä laitoin mun, Laurin ja Avan väliseen valkka-wappiryhmään.

Viivi, klo 17.40 Tänään Pontuksen kanssa helppo B:stä ruusuke, oltiin 2/8 ja muut ratsastajat oli aikuisia. Se oli kenttäohjelma, tässä meidän saama palaute: ”Vautsi mikä kaksikko! Kuumahkon oloinen nuori poni pysytteli juuri ja juuri nahoissaan ja kylmäpäiseksi osaajaksi täytyy kehua myös nuorta ratsastajaansa. Vaihtoehtoja oli monia, mutta Pontus keskittyi suuntaamaan energiansa jäntevään koko kropan käyttämiseen ja säntilliseen tekemiseen. Vähän totinenhan poni oli, joten tulevaisuudessa siltä voi lähteä hakemaan vähän enemmän joustavuutta ja pehmeyttä liikkumiseen.” Viivi, klo 17.40 Aika hienosti vai mitä?? Viivi, klo 17.41 Oho ei pitänyt laittaa tähän ryhmään vaan valkulle vaan.

Oikeasti mä virnistelin. Tietenkin mä olin ihan tarkoituksella laittanut kommentin ryhmään, enkä pelkästään Latelle minkä olisin kyllä osannut tehdä (laitoin saman viestin myös Isbelle ja Verkulle). Oli tehnyt mieli korostaa kohta 'kylmäpäisestä osaajasta', mutta eiköhän se pomppaisi muidenkin silmään. Ava saisi mun puolestani tukehtua perunaan, sellaiseen kateuden vihreeseen.

Mä olin ollut takaisin Suomessa vasta ihan pari hupsua päivää (suurimman osan niistä äitin höösättävänä tai halittavana, kun sillä oli muka ollut niiin kova ikävä), ja olin huisin pettynyt, kun kukaan ei huomioinut keväisen Italian paahtamia poskipäitäni tai talven jäljiltä estradille astahtaneita pisamiani. Kukaan ei myöskään huudahtanut ”ai hei Viivi!”, ”olipa ikävä sinua Viivi!” tai ”oliko ihana reissu Viivi?”. Oli kuin mun kaksiviikkoistani padren huomassa ei oltaisi huomattukaan.

Ja sitten oli sekin asia, että tapasin tietenkin Hannen. Hanne, tuo läpikotaisin tummaan verhottu muttei lainkaan pelottava olento, oli kuulemma tykännyt Pontuksesta. Se oli Hannen mukaan ”liikkunut tosi kivasti ja kuunnellut ihan pieniäkin pidätteitä, kunhan yhteinen sävel kokeilukerran jälkeen löytyi”. Siis niin kuin häh. Esimerkiksi miksi Pontus ei ollut näyttänyt Hannelle todellisia hampaitaan, edes pikkiriikkisesti? Ja miksi tämä Hanne oli harjannut karvat satulahuovasta, puhdistanut suojat ja muutkin varusteet, viikannut Pontson loimet niin suoraan, että oma tarkkuuteni kalpeni, ja muutenkin hoitanut ponin kunnialla. Että che?? Mikä juju oli omistaa silmäterä ja laatia sen hoitamisen säännöt, jos liikuttaja ei kerta kaikkiaan mokannut?? Jossain vähäpätöisessä seikassa olisin toivonut niin käyvän.

Äiti oli lässyttänyt sille Hannelle lässyttämästä päästyään, kiitellyt hyvästä ratsastelusta ja näin, joten itse ajattelin olla vain cool ja nyökäyttää sen merkiksi, ettei valitettavaa ollut.
”Pontus oli todella iloinen yllätys. Tykkäsin kovasti, vaikkei toki hypättykään. Sileällä se oli kyllä hurjan taitava”, Hanne jatkoi kehujaan ja varmasti jo liioitteli, useissa kehuissa oli aina jotain perin juurin epäilyttävää. En pystynyt vastustelemaan: aloin tehdä huulillani sellaista mnä-mnä-mnä-mnää -mäkätystä, kun matkitaan jonkun tylsiä puheita. Äiti tuuppaisi ja sihautti (koko!) nimeni niin hiljaa (ja päivänselvästi torumistarkoituksessa), ettei Hanne kyllä kuullut tai ainakaan saanut selvää.

”Voin jatkossakin auttaa, jos tarvitset liikutusapua”, Hanne jatkoi, ja kääntyi nyt uskaliaasti katsomaan minua suoraan silmiin. Ärsyynnyin, samaan tapaan kuin käärmeet tai leijonat tai mitä näitä nyt on, kun katse laukaisee hyökkäämisvaiston. Silmät siristyivät mittailemaan vastustajaa, kun tyhmä äiti keskeytti. Nyhti käsistäni tax-freen pussukkaa, johon olin käskystä ostellut kosolti lempisuklaitani. Luulin että ne tulisivat meille! Minulle! Mutta ei, lukuisat toffifeet, marbout ja fazerin siniset (kaikki monikossa, kyllä) menisivätkin Hannelle palkkioksi Pontuksen liikutuksesta. Senhän olisi pitänyt maksaa siitä elämyksestä minulle! Äiti oli juksannut suklaa-asian kanssa, ja oli lähellä etteivät kuumat kyyneleet kastelleet Auburnin tallikäytävää, kun äänetön taistelu muovikassista kääntyi äidin voitoksi.

Marssin kiukuissani pois – okei, huusin graziet niitä tarkoittamatta, en ollut täysin käytöstavaton sentään – ja paukautin itseni vauhdilla loungeen. Pöllämystynyt valmentajani, Lauri Merikanto, jonka nimen käännöstä en ollut aivan vielä päättänyt (Moncherino di Mare vai sittenkin ihan vain pokkana yhteen Maremoncherino? –kuulosti ihan päheältä kyllä), nytkäytti säikähtäneenä päätään. Se hörppi seisaaltaan kaffea, kamalaa suodatettua tietenkin, niin kuin suomalaisilla ja äipällä oli tapana, ja mä vingahdin anteeksi. Sitäkös reaktiota pelästyin vähän itsekin.
”Ei ollut tarkoitus törmätä tänne näin vauhdilla.”
Oho, selityskin! Mikä minuun oli mennyt?

Signore Lauri tokeni nopeasti ja näytti yhtäkkiä ihan seesteiseltä, vaikkei istuutunutkaan kahvikupposensa kanssa. Seisoskeli vain, niin kuin olisi aikonutkin tehdä niin(?).
”Kaakaota ennen valmennusta?”
Häh, miksi aina tarjottiin kaakaomukillisia? Niin kuin lapselle? Vaikka olihan niillekin paikkansa, sen myönnän. Päädyin kuitenkin vastaamaan sovinaisemmin, olihan se valmentaja kuitenkin.
”Äh, ei, sittenpä vasta tukka sauhuaa. Sitä paitsi menetin juuri hervottoman pussillisen suklaata.”
”Vai niin. Sepä ikävää”, Lauri vastasi – noin vain. Ei kysellyt, kyseenalaistanut tai tiristellyt sääliä ääneensä. Kuulosti ymmärtävältä. Ehkä sekin piti kovasti toffifeestä.

Nyökäytin aikuismaisesti ja pohdiskelin, josko sittenkin tujaus espressoa, mutta sittenkään ei: oli ehkä parempi, jos valmennuksessa vain toinen meistä olisi tuliseen menoon viritetty.
”Nähdään pian maneesissa!” huikkasin, kun ratsastustamineet olivat pinossa sylissäni ja tursuileva kaappi työnnetty vauhdilla melkein-kiinni. Piru, ovi kinnasi taas. No, ei auttanut. Jos talvipipo ja -takki tahtoivat ulkoilemaan, niin sitten ne varmasti tekisivät niin.


Sain tuta elämäni yllätyksen. Pontus, tuo uljas ratsuponiorini, oli mielettömän huikea ja kevyt ratsastaa. Se liikkui reippaasti ja höyhenenkevyesti eteenpäin kuin Spirit villi ja vapaa konsanaan, enkä keksinyt asialle mitään muuta selitystä kuin että sillä oli ollut Viiviään ikävä. Edes Pontuksella oli ollut ikävä, ja nyt se näytti mammalleen parastaan!!

Valmennus oli muutenkin oikeastaan aika helppo. Nyt me ei kävelty liikoja (onneksi – ihme), koska käynnit ovat kyllä vähän haastavia. Siinä ehtii touhuta niin hirvittävän paljon yhden askeleen aikana, että korjauksetkin menevät jo ihan pieleen. No, mitä me sitten tehtiin, oli Vivienne Blankleyn erityisalaa: ympyrät. Ympyrätyöskentelyä ja täydellisen pyöreää ympyrää en tähtivoittoni jälkeen unohtaisi tasan koskaan. Pontus taipui ja asettui kuin unelma, se oli notkea kuin maitolasiin humpsahtanut näkkileipä. Väistöt lähtivät lonkkien ja sisäjalan hipaisevasta paineesta, Lauri kehui meitä paljon, joskin myönnän, käyntiversioita oli hieman puuduttavaa tehdä. Fuskasinkin muutaman kerran omasta mielestäni hurjan kekseliäästi Pontson muka riistäytyneen raviin kesken käyntiväistön, mutta signore ehkä aavisteli totuuksia korjatessaan: ”Käynnissä, Viivi”, ihan tyynesti vain.

Loppuun me vähän koottiin laukkaa. Laukkajutut olivat mun suosikkejani, mutta tänään Pontus liikkui niin hyvin, etten olisi mitenkään  malttanut himmailla sitä.
”Viivi, istu syvälle satulaan ja tee paljon pieniä puolipidätteitä. Se ei saa lähteä puskemaan omin päin, kun tarkoituksena on koota laukkaa”, Lauri kehtasi sanoa, kun luulin ettei se katsonut ja saatettiin irrotella muutama sala-askel – väärä taktiikka ilmeisesti, sillä se siirtyi kehumaan Avaa. Phah! Ava. Aina tekemässä niin kuin valkku sanoo. Eikö sillä ollut lainkaan mielikuvitusta!

Mutta sitten tein kuitenkin niin, että keskityin vähän. Tein niitä signoren käskemiä puolipidätteitä, jooo jooo ihan pieniä, kun Pontuksella vähän tunteet kuumeni. Sehän kuulkaas toimi! Pontuksen vauhti jäi energiaksi, se polki oikein mallikkaasti ja voimakkaasti ylöspäin. Mä ihan tunsin sen! Ja me saatiin Laurilta oikea kehu, kyllä mielestäni vieläpä parempi kuin minkä Ava oli saanut. Sen voimin oli hyvä humpsuttaa loppuverryttelyt ja kaahottaa hetkinen maneesissa tukka putkella ravaten. Puolipidätteitä käytin vasta, kun Lauri niin sanoi, vaikka olihan se vähän oikeassa. Ravi putosi aika hitsin huikeaksi ja Pontus oikeasti venytti kaulaansa. Valmennuksen jälkeen Pontus sai pulleimman koskaan tapaamani porkkanan, koska se oli sen poissaoloni kestettyään ansainnut.

Tiistain valmennus ei ollut oikeastaan valmennus, vaan maasto. Larbusa, eli signore Lauri reippaili meidän mukana. Ava oli häippässyt Belgiaan(!!!) ja tunnelma oli alkuun kyllä suoraan sanottuna lattea. Yksinäinen valmennus oli kuin märkä rätti läimäistynä kasvoille, ja sen rätin mukana tuli selkeä viesti: “lälläslää, Avasta tulee kilparatsastaja, sinä harjoittelet talutusratsastusta maastossa. Kävellen”.

Oli siis varsin selvää että mökötin. Olin mököttänyt jo päivää ennen, sillä signor päivitti tulevien valmennusten suunnitelmat hirveän kätevästi niin, että pystyin katsomaan ne mobiililla. Verkku ei ollut sellaisista jutuista varmaan kuullutkaan ja Isben ajanhallinta oli katastrofaalista, joten niiden valkoista ei koskaan sanonut varmaksi. Mutta signorin valmennuksia saattoi odottaa ahnaasti tai mököttäen. Isbellekin ehdin jo valittaa, että eikö nyt downgreidattu vähän liikaa tasossa, mutta sen mielestä tämä oli “loistava idea”. Pyh ja pah sanon minä! Oikeasti se varmaan öögaili Lauria ja oli siksi aina samaa mieltä.

Vielä kello kuuteentoista mennessä olin ollut vakuuttunut, että käyntipuheet olivat huijausta ja todellisuudessa me lasetettaisiin laukkasuoralla täysiä ja Larbusa kellottaisi aikoja. MUTTA EI. Haaveet kaatuivat ja melkoinen käsijarru se signore sitten olikin.

“Älä anna sen ravailla paikallaan”, Maremoncherino toppuutteli rauhallisella äänellä, kun Pontukseni olisi kerrankin ollut ladattuna toimintaan.
“Mpphh.”
Pontuksella oli energiaa, se oli syönyt laitumella vatsansa täyteen vihreää ruutia. Jos vähän antaisi sen mennä...
“Pidä hyvä tuntuma, istu syvemmälle satulaan. Vatsalihakset Viivi! Kokoa vähän. Istu oikein piukasti, että se tiputtaisi käyntiin!”
“Mpphh.” No piru sitten. Tottelin, ja hiki alkoi heti vieriä.
“Noin! Hyvä, ja anna kuitenkin kävellä. Älä jännitä jalkoja, ne saavat liikkua rennosti käynnin tahtiin. Ei kuitenkaan liikaa, Viivi.”
Ka-pläh, heilutanko vaiko enkö? Hienovaraisuus on hienostuneille. Minä olen hurjapää. Mitä muutakaan käynnissä puuhaisi?? Siinähän sitä touhuaikaa juuri on!
“Okei, selkeästi olette tehtävää vailla. Käännytään tuonne polulle, ei mennä ihan järvilaitumelle asti. Sitten hyvä istunta, istuinluut alle ja jalat oikeaan paikkaansa, noin, ja sitten kevyeen istuntaan!”

Ha! Vihdoinkin! Kuulosti jo estetreeniltä ja siitähän Viivit ja Pontukset innostuivat. Maremoncherino kulki edeltä ja aikas reippaasti ollakseen tavan ihminen, ehkä se oli sellainen himourheilija. Pontus joutui ihan ottamaan askeleita siinä perässä, vaikka se taisikin kaahata käyntiä ihan mielellään – sillä tavalla pääsi helpommin ötököitä pakoon (onneksi olin pukenut ponille öttöloimen, se olisi varmaan muuten repinyt pelihousunsa ja laukannut pukitellen taivaanrantaan).

Siinäpä sitten kyyristelin satulassa, väistelin hämähäkinseittisiä oksia ja kuvittelin olevani jockey, kun jossain vaiheessa kinttuni ja takapuoleni väsyivät. Piru enpäs luovuttaisi!! Mokomat jalkapölkyt, minähän jaksaisin ja minähän jatkaisin.

Larbusa kääntyi silloin tällöin katsomaan; vähän törkeästikin tiiraili punehtunutta naamaani ja käski välillä hengittämään ja joskus pitämään taukoja. Ihan kuin olisin vielä tässä, jos en hengittänyt halooo! Ihan niin pahoja torkkuja en ollut koulussa ottanut, etten sitä tietäisi.

”Voidaan ravata tässä tiellä pätkä”, valkku sanoi, kun livahdimme hyttymöttöjä kuhisevalta metsäpolulta hiekkatielle. “Aika kuuma päivä.”
“No sanopa muuta”, puhisin.
Larbusa lähti hölkkäämään meidän rinnalla ja näin, miten se vähän nyki hikeentynyttä teepaitaansa.
“Ota pois vaan!” hörähdin, mutta Larppa vaan hymyili kohteliaasti ja jatkoi hölköttelyään.

Olin juuri pyyhkimässä maailman tulisimpia hikipisaroita silmistäni, kun Pontus yhtäkkiä ampaisi. Ja kun sanon ampaisi, niin pullukkani ihan todellakin pamautti täyteen laukkaan aivan nollavauhdeista. Horjahdin satulassa ja melkein tökkäsin itseäni silmään.
“Pidätteet ja istu itse satulaan!!!”

Plää plää ja aina samat ohjeet! Parempi oli vähän odottaa – Pontus ei ollut heikkohermoisten ratsu. Ja niin vaan minä tiesin: ei me tälläkään kertaa pitkälle laukattu. Ehkä puolikas suora täysiä, sitten muutama pukki, äkkipysähdys ja äkäistä potkimista paikallaan. Lauri juoksi meidät helponnäköisesti kiinni ja oli aavistuksen huolestunut ja huohottava.

“Ei hätää, näitä sattuu joskus!” hihitin, sillä hetki oli ollut oikein virkistävä. Milloinpa viimeksi olin päässyt roikkumaan Pontuksen kyydissä kuin pikkuapina!! Tasapainoa piti haastaa, mistä puheenollen potkiminen jatkui edelleen.
“Oho. KUOLE!!!” karjaisin, ja läimäytin Pontusta pyllyn päälle voimallisesti. Se oli riski, koska kyllä, Pontuksella oli pukkinappi ja varauduinkin pahimpaan, mutta tällä kertaa läimäytys sammutti pukkilaitteen. “Paarmanpirulainen puri sitä takapuolesta!!!”  
“Ahaa”, Lauri tokaisi ja Pontus puuskutti raskaasti. Hötkyily helteellä oli poniparalle aika rankkaa.
“Otetaan vielä sitä ravia ihan rauhallisesti”, valkku päätti, ja mun kävi vähän sääliksi sitä. Hölkkäillä nyt helteellä hevosen tahtiin!! Vaikka, no, kävi pian selväksi että Pontus oli meistä eniten rikki. Sen vauhti suli helteessä ja koko otus oli vetelä kuin sormiin sulanut herkkusuklaalevy.

Se oli harmi se, koska valkun silmä ehti hölkänkin lomassa vahtia ponini laiskasti nousevia takajalkoja ja käskyttää minua tekemään asialle milloin mitäkin. Ja mitä se sitten tarkoitti? Niin. Sitä, että kaikista muhkean leppoisista lähtökohdista huolimatta neiti Vivienne Blankley oli se, jonka tukkahiki valui kaikkein suurimpana purona pitkin Auburnin kartanon helteisen kuumia maastoja.

Vernerin valmennus oli peruttu, sillä Kalla CUP:n estekilpailut olivat tänään. Se oli hirveän harmi, sillä juuri Verkku antoi mun kokeilla Pontson kanssa kaikkein eniten. Sitä ei haitannut, jos me välillä mentiin hieman holtittomasti.

Verkku oli viestitellyt, että mun kannattaisi tehdä joku rento ja valmisteleva jumppailu aamupäivällä valkan sijaan. Rataa ei kuulemma enää kannattanut hinkata, ja mä olin ajatellut totella. Vaan Pontuspa ei antanut kiinni. Se hiihteli laitumen perimmässä nurkassa, siellä kilsojen päässä, jonne mä olin porkkanat hyppysissäni ja hiki päässä laahustanut. Merda!!

Eli, ei jumppailtu valmistavaa treeniä. Sen sijaan heitin poniani yhdellä porkkanalla ja syötin loput Leeville ja Banskulle, niille about ainoille järkeville hevosotuksille sillä halvatun oriruunapoikien sekopäisellä laitumella.


Vaikka me ei Pontuksen kanssa eilen valmistauduttu, niin kisasin itse esteet. Mielummin olisin hypännyt Pontuksella, ori olisi ollut niin paljon pientä ja siroa tammaa uskottavampi ratsu tulevan pro-urani kannalta. Mutta, yhtä kaikki, olin niin sanotusti hyvissä kilpatunnelmissa.

Pontuksen kalastaminen oli jälleen raskain etappi. Hiippailin laitumelle sarastuksen aikaan ja toin mukanani jos mitäkin herkkuja ja ruoka-annoksia – TURHAAN. Kököttelin laitumella useamman tunnin, Pontson pysytellessä riimunnarun kantaman ulottumattomissa. Ja sitten. Nita, Minka ja Inna tulivat hakemaan ratsujaan, ja Pontus yksinkertaisesti lipui vanavedessä. Meinasin kuolla hermostuneen-patoutuneen-helpottuneeseen nauruuni.

Verkka sujui tahmeasti mutta sujui, ja radalla Pontus syttyi ja LIITELI. Neljäs sija ja meidän parhaat prosentit helposta beestä!! Ja noin vain kaikki tottettelemattomuudet oli anteeksi annettu. Pontus oli maailman paras poni.


Kisamenestyksen jälkeistä humua kesti aikansa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kohauttelin vain olkiani ja pulikoitsin kesäpäiväjatkoilla vähät välittäen siitä, että Pontus oli päättänyt ottaa omaa lomaa eikä nyt vaan antanut kiinni. Valmennuspäivänä oli kuitenkin tosi kyseessä; varsinkin, kun olin etukäteen ohjelmasta tiirannut, että tänään signore antaisi luvan hypätä. Päättäväisyyteni tavoitti Pontuksenkin ja pyydystys sujui verraten helposti.

Kävi kuitenkin niin, että hypyt olivat pienoinen pettymys. “Esteet” oli lähestulkoon kaivettu maahan, valkku pakotti ravilähestymisiin ja kaikenlaisiin voltteihin ennen ja jälkeen esteen. Silloin oli käytännössä mahdoton kaahata! Treeni kehitti (muka) kontrollia (tylsää!), mutta silti  Pontus kompuroi omiin jalkoihinsa ja onnistui teilaamaan minimaalisimmatkin esteet. Me suoriuduttiin niin kertakaikkisen surkeasti, että suunnittelin ilmoittavani Pontuksen johonkin työhevosten kilpoihin. Lanaajana se olisi varmasti luonnonlahjakkuus.

Kenttäkisaviikonloppu oli ollut tähän asti kertakaikkisen jännittävä. Koulupäivä oli tietysti vähän tylsä, joten kulutin silloin aikaani lähinnä kahviossa. Kun mahaa alkoi kipristellä leivonnaisista, yritin soluttautua Nitan ja Suskin seuraan vakoilemaan pisteytyksiä, mutta kuiva ja kärttyinen Suski (äitin ja joskus mun valmentaja) heitti mut armottomasti ulos tuomaripatiolta ihan tosi lyhyen norkoilun jälkeen. Niinpä mä olin pakotettu silmäilemään suorituksia, joiden ainoa kiinnostavuus oli kenttäkisaajien vauhdikkaan huoleton tyyli. Ehkä mekin Pontuksen kanssa viuhdottaisiin ensi viikolla suoraan suoritukseen, eikä kulutettaisi turhanpäiten jarruja tyhmiin alkutervehdyksiin??

Eilinen maastoestepäivä oli tietysti tuhat kertaa kiinnostavampi, tai olisi ollut, mutta mulle tuli siinä arvosteluvirhe. Olin vaatimalla vaatinut päästä mukaan järjestelyihin, mutta mun intoni kuoli yhtä nopeasti kuin maman huolehtimat kasvit. Tehtävä kuulosti jännittävältä, mutta todellisuudessa Ellie ja Sarah jakoivat mut ja lauman jotain uunoja ratsastuskoululaisia ympäristöön ja kertoivat ihan natsit säännöt. Mulle iskettiin käteen joku hiton radiopuhelin (jonne ei saanut höpistä turhia, niin Viivi, ja laaba-laaba-laa) ja käskettiin vahtia jotain hiton puupökkelöä polun varrella. Pökkelö vaihtui välillä isompaan, mutta silti siihen ei kompastunut yksikään niistä kuudestakymmenestäkahdesta hevosesta, jotka sen päivän aikana ylittivät. Kukaan ei edes kieltänyt siinä, mä en saanut istua pelottavasti piilossa, enkä muuten säikytellä tai edes kannustaa ketään.

Se oli tylsin iltapäivä koskaan, vaikka jokaisen hypyn välillä oli ehkä vaan 5 minuuttia tai vähemmänkin (yhteensä se teki satasataatuhatta tuntia vahtimista). Oikeasti mä olisin saanut vahtia vaan osan päivää, mutta enpä ollut luovuttaja. No. Toisaalta mä opin, että ei kannata ilmoittautua koskaan vapaaehtoiseksi mihinkään. Ja tänään oli vihdoinkin se paras päivä, joka nollaisi kaikki edeltävät kärsimykset: esteet!!


Me saavuttiin maman kanssa Auburniin heti aamuvarhaisella (viikonlopun kello kymmenen vastaa arkista kello seitsemää, tietäkää se). Pihamaalla kuhisi verryttelijöitä, hoitajia ja yleisöä ja ensimmäiset esteluokat alkoivat jo. Kannustin villisti keskivaiheilla startannutta Nakkia ja luokan loppupäässä startannutta Seppoa (ja kai niiden ratsastajia myös). Toisessa luokassa olin tietysti Rillan ja Geen puolella, ne johtivat niiden luokkaa. Oli vähän harmi, että Gee ei pyytänyt mua hyppäämään sen puolesta: virheitähän sitten tuli. Hani oli kuitenkin hieno! Ne kiisivät aika hurjina Minkan kanssa, joten niiden rata oli tosiaan mun makuun.

Sikki-ykkönen oli juuri alkamaisillaan ja olisin tietenkin ollut huippu-Rasmuksen ja ihan parhaan Juuson tiimeissä kovaäänisenä kannattajana, kun tuli tilanne. Pahantuulinen Isbe ilmaantui jostakin täysissä ratsastustamineissaan. Jätin äitin tuskailemaan kukkaongelman(?) kanssa, jonka naurettavan hysteerinen Isbe sille ilmoitti (ilmeisesti katsomon vessan leikkokukat olivat lakastuneet vain yhdessä yössä tai jotain muuta yhtä dramaattista).

Eilisestä oppineena pesin käteni kaikista aputyttöjen jutuista, livahdin silakkana paikalta ja päätin lassota Pontson laitumelta talliin. Komea oriherrani totteli kerrankin ja tuli hamuilemaan lahjusporkkanat kerralla huiviin. Harjasin Pontuksen kohtuullisen huolellisesti (hieman oikaisin pyyhkimällä kostealla pyyhkeellä ja sipaisemalla baby oilia) ja puin sille sitten meidän hienoimmat suitset. Otin raipankin mukaan ja iskin itselleni kypärän päähän.

Pontus seurasi lupsakan uteliaana pihamaalle: se oli selkeästi omistajansa poni, jota kiinnosti kovasti tämä kisatohina. Me pyörittiin lähinnä suihkulähdettä ympäri, koska siinä oli juhlallinen olo ja näki samalla moneen suuntaan. Sitten mä bongasin jotain tuttua.
“Signore Lauri! Ciaaaaaoo!”
Valkku oli vähän hämmentynyt, varmaan Pontuksen hienous häikäisi. Se talutti itse valtavalta ja huiman hienolta näyttävää Vargasiaan, jota me hiljalleen lähestyttiin. Pontsokin oikaisi itseään, mutta vaikutti olevan yhä leippoisalla tuulella, joten mua ei huolettanut. Vargas ei ollut poniorista moksiskaan, vaan vaikutti lähinnä coolin välinpitämättömältä.

“Miten menee, ootteko voitolla?”
“Neljännellä sijalla nyt. Rataesteet ratkaisevat meidän osalta”, Lauri vastasi ja silmäili turhankin epäluuloisesti suuntaani. “Mitä te teette täällä Pontuksen kanssa?”
“Jaloitellaan.”
“Ai.”
“Niin.”
“Hei tässä on sun vesipullo – ai hei Viivi. Ja… Pontus.”
“Ciao Heidi.”
“No tuota, me tästä –”
“Oottakaa! Me kävellään vähän matkaa teidän mukana. Kun mulla olisi yksi asia.”

Pariskunta vilkaisi toisiaan ällösti, sitten ne hymyili mulle sillä aikuismaisella ja tosi läpinäkyvällä tavalla, johon sisältyy todelliset tunteet paljastava ja ihan tosi huonosti piilotettu irvistys. Mulle oli ihan sama vaikka olisivat puraisseet: silloin kun aikuisia ei kiinnosta, on yleensä helpointa saada oma tahto lävitse.
“Kun sun tartteisi Lauri puhua mamalle ja Isbelle järkeä. Ne ei päästä mua ja Pontusta hyppäämään Cuppiin, vaikka me voitettiin Käkiharjujen kisoissa.”
“Luulen, että kyse ei ole siitä voitosta, vaan siitä mitä tapahtui sen jälkeen”, valkku sanoi.
“Eli meidän pitää saada osallistua.”
“Miten niin?”
“Siten niin koska sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään”, intin.
Heidi katseli meitä kiinnostuneena ja salaa toivoin, että se alkaisi yhtäkkiä puhua mun puolesta. Yritin tavoittaa sen katsetta, mutta Heidi ei ymmärtänyt hätäsignaalia ja pysytteli vaiti.

“Ei ole tapahtunut mitään? Viivi, sinulla oli aivotärähdys.”
“Äh jokainen todellinen esteratsastaja mätkähtää tantereelle silloin tällöin.”
“Toisella treenikerralla halkaisitte lankkuesteen säpäleiksi. Isabella oli omien sanojensa mukaan maalannut sen sateenkaarikuvion itse.”
“Jokainen tietää, että Isbe ei tasan ole maalannut mitään esteitä itse. Se vaan suuttui niin pirusti Pontuksen mahalaskusta, joka oli huom vain ainoa kerta laatuaan.”
“Ainoa?”
“Lauri cmoooon, ei yksittäisiä puomeja lasketa. Niitä saa kaupasta.” Ärsytti. Miten se oli saanut tietää kaikesta?
“Kuulehan, luulen että teidän on silti parempi keskittyä nyt kouluratsastukseen. Elokuiset estekilpailut menivät hienosti, mutta nyt kaivataan vaatimattomuutta. Pontus ei ole vielä valmis. Ethän halua harjoitella suuren yleisön edessä?”

Vastaus tuli yllättävän napakasti, ja signore tiirasi kelloaan. Nitistin suuni tiukaksi viivaksi: valkun kanta oli selkeä ja vaikka olin eri mieltä yleisön edessä tehtävistä asioista, en väittänyt enää vastaan. Hienointa oli voitto tai huimasti tarjoiltu show, joka nyt vain joskus päättyi hylkäykseen.

“Okei. No, onnea kisaan! Hypätkää hienosti!” toivotin happamana ja päätin, että en kyllä menisi katsomoon kannustamaan. Mua ei kiinnostanut, että saisin hypätä Cupissa äitin ponilla. Sylvi ei ollut ori eikä se asunut Auburnissa. Mua ei kiinnostanut myöskään mikään typerä helppo bee. Unelma Kalla CUP:n junioreiden estemestaruudesta Pontuksen kanssa oli viimeisenä pisaranaan kompastunut Merikantoon.

Pontus oli astellut koppiin yllättävänkin sulavasti, mikä varmaan tarkoittaisi taistelua takaisinpäin tultaessa. Sinänsä tämä oli tietysti parempi, että ainakaan me ei myöhästyttäisi kilpailuista (niin kuin oltiin esim. myöhästytty Seppeleen esteringin katselmuksesta tässä taannoin). Silti mua pisti ärsyttämään se seikka, että iltapäiviin osuvat lastaustaistelut olivat harmillisen usein valuneet Pontuksen nimiin. Aikaisin olin tukevan aamiaisen voimaannuttama ja tarmokas (Pontus ei ollut, varsinkin kun omistajana mulla oli valta pihdata sitä senkin niin kovin kaipaamaa aamiaista); kun taas iltapäivisin olin yleensä aivan hajalla kilpailemisesta. Pontus ei ollut. Se sai jotain hölmöä lisävoimaa esiintymisestä, ehkä siitosorius oli noussut korvanpäihin asti.

Mulla oli apunani Sarah, enkä mä kyllä oikein heti hoksannut, miksi mainittu lattarimimmi oli tullut katselemaan junnujen kouluratsastusta (max. helppo bee tasolla, jolla me tietenkin startattiin) ja maahan kaivettuja esteitä (max. 50 cm, mikä me oltaisiin kyllä voitettu jos äiti olisi antanut ilmoittautua!! Esteet nyt voitti helposti, koulussa oli näitä harmillisia tuomarimielipiteitä). Luulen, että meillä on vaan Sarahin kanssa niin hyvä yhteys. Eteläeurooppalaiset keskenään, ja näin.

Hyvä yhteys tai ei, niin Sarah olisi kyllä tarvinnut aimo tujauksen vahvaa espressoa. Se oli jotenkin hapan, ja suostui juuri ja juuri kävelyttämään Pontusta – joskaan sekään ei ihan toteutunut. Mun nähdäkseni Pontus kävelytti (ja välillä seisotti) Sarahia. Sinänsä ihan sama, kunhan poniori taapersi edes hiukan ennen verkkaa.

“Kuule Sarah”, mä aloitin, kun ne palasi mun ja mun kiillotettujen saappaideni ja ojennukseen laitetun tukkani luokse.
“No? Hei, otatko jo Pontuksen?”
“Joo joo. Tai hei, pidä sieltä puolelta niin kiipeän selkään. Mitä mä olin sanomassa, oli se, että mä vähän tutkailin mun vastustajia.”
“Ai.”
“Joo. Toi Tamminen on paha. Ne sai ton Bagheeran kanssa edellisessä Kalla CUP:ssa hurjat prosentit, sijoittui meitä paremmin, ajattele! Mä tarkistin vielä äsken tulosarkistosta. Melkein 70 %! Ei ihme, että Pontus on siihen ihan rakastunut. Verkasta sen kanssa saattaa tulla vähän hankala. Kuunteletko sä??”
“Mm-h.”
“Sitten on toi Stordahl ja Rafaleer. Ne ei oo varmaan pahoja – kato se on toi voikko, sekin oli Auburnissa, mutta kisaamassa kenttää! Helppo voitto niistä, sanoisin.”

Sarahin katse kulkeutui mainitun voikon taluttajaan, ja se tunnisti sen ihan selkeästi.
“Tunneksä ton?”
“Ai Sonian?”
“Eli joo kun tiedät sen nimen!”
“No joo, tavallaan. Mutta Viivi, helppo B on aika helppo ohjelma oikeasti. Älä aliarvioi sun vastustajia.”
“Phyh, helppohan sun on sanoa kun oot tommonen kouluratsastaja. Kyllä esimerkiksi ympyrän voi tehdä väärin ja sitten voi tulla huonot pisteet. Tai tekee väärissä kohdissa asiat, vaikka olisi miten helppo ohjelma! Kenttäratsastajat on vähän huithapeleita, you know. Mä taas oon oppinut tarkaksi, jos Pontus siis vaan tottelee. Se saattaa innostua liikaa tosta hemaisevasta Bagheerasta ja se on menoa ohi kirjainten sitten. Tai hei! Entäs tuo ratsuponi?? Aika hieno, eikö vaan – huomaatko miten mä en yhtään väheksy mun vastustajia?!?”

“Mikä ratsuponi?” Sarah kysyi, ja silmäili jaba-alueen ympäristöä ja viereistä treeniaukiota. Suurin osa meidän luokan kilpailijoista pyöri vielä täällä, ja joo totta, ratsuponeja (kuten Pontuskin) oli useampi.
“No toi kirjava. Kilpailunumero 001, aika leijaa!! Mieti, varmaan sille on jaettu valmiiks voittajan numero. Ja arvaappa vielä: mä katoin ton ponin, Strix-jotain, VH-tiedot. Sen isänisä on sama kuin Fellun isä. Että mietipä sitä!! Jos se ei ois poni vaan syntynyt vaikka puoliveriseks, niin sehän tahkois geepeetä. Kiva tollaista vastaan kisata sitten!” mä marmatin, mutta Sarah ei taaskaan kuunnellut kunnolla, mikä teki siitä ehkäpä historian huonoimman groomin. Mokoma lattari keskittyi taas ratsastajaan, mikä oli ihan uskomatonta siinä valossa, mitä mä olin kyseisestä ratsuponilahjakkuudesta juuri kertonut.

No, ihan sama. Mä en enää edes viitsinyt aloittaa spekulaatioitani ratsukosta kilpailunumerolla 289. Taas upea ratsuponi, harmillisesti kyllä ruunattu (Pontson egon kannalta tosin parempi), koska eiköhän Sarah “tunnen kaikki” Reyes tietäisi senkin ratsastajan. Mulle tuli muutenkin vähän imelä olo tästä ratsastajasta: se oli lumoavan kaunis blondi, ja nimessä oli niin monta osaa että se oli aivan saletisti Norjan kuningasperheen jäsen. Todennäköisesti voittaisikin koko luokan, koska sillä jos kenellä oli antaa öljyrahaa tuomareille. (Uskokaa kun sanon, korruptiota on kaikkialla. Italia opettaa.)

Mulla ja Pontsolla oli suuri koitos vasta edessäpäin, mutta en silti ollut tippaakaan huolissani. Me oltiin käyty Pontson kanssa edeltävällä viikolla Seppele CUP:ssa vähän näyttäytymässä ja oikeastaan melkeinpä dominoimassa tutustumissarjan helppo B -luokkaa. Rankingia ei tänä vuonna voitettu, koska en ollut osallistunut aiempaan osakilpailuun. Aika selvää, että muuten pokaalit olisivat tulleet Kallaan.

Vähän hassua oli tietysti se, että ruusuketta ei tullut. Sinänsä kuitenkin ihan sama: mitäpä sitä jollain koristeella tekisi, kun arvostelupapereissa komeili meidän uusi ennätys, 74,500 %. Sellaisilla papereilla voisi haistatella Kalla CUP:ssakin. (En todellakaan kuunnellut äidin kommentteja lepsusta ja “joulunhuuruisesta” tuomarista, mokomakin guastafeste, ilonpilaaja. Pölvästikin ymmärsi, että Seppeleen kisojen taso oli ollut huima, ja se tietysti teki mamasta jonkin vielä vähemmän ja yksinkertaisemman olennon kuin pölvästin.)

Auburnissa kävi melkoinen kuhina, sillä estepäivä oli käynnissä. Silloin oli musta aina jotenkin hurjempi ja vauhdikkaampi tunnelma kuin koulupäivänä, mikä tietysti jätti aika paljon vastuuta mulle ja Pontsolle. Jonkun piti tarjoilla se kuuluisa show. Isbe oli tehnyt ihan hyvää työtä kenttäpäivinä ja jes, Juusokin oli vähän yrittänyt! Kuusitoista virhepistettä kentän estekokeesta oli jo kohtalaisen mojova suoritus, vaikka Isben ja Cavan lyömättömälle yhteistyöttömyydelle sillä ei hävittykään.

Päivän toinen luokka, satakymppi, oli hetki sitten ratsastettu kokonaan ja mä olin tietysti vislannut villisti Nitalle, joka oli päässyt Ramidansa kanssa kunniakierrokselle. Luokkien välissä oli tauko, ja koska maneesin vessoissa oli ollut jonoa, olin reippaasti kipittänyt loungeen asti. Olin jo paluumatkalla, kun mä kohtasin varsin Kiintoisan Keskustelun. Tai sananvaihdon. Oli miten oli, korvat olivat taatusti höröllään.

“Mihin helvettiin mä olen taas lupautunut.”
Ha! Röyhkeää. Kiroilla nyt valkulle. Tosin, Matildasta olinkin aina saanut aika hyvät vibat. Sillä oli se sellainen tukka (ei ehkä niin muhkea kuin mulla, mutta väri vahvisti ehdottomasti sen auraa). Siitä sai voimaa valkulle vihoitteluun – mä ymmärsin kyllä. Vai hetkinen… Jotain oli kyllä pielessä. Ehkä Matilda oli lannistanut tukkaansa liiaksi, taltuttanut sitä vaikka hiuslakalla koska kilpailut, ja siksi sen äänensävykin kuulosti nyt… no, lannistuneelta. Ei se ainakaan coolisti valkulle puuskahtanut.

“Ei muuta kuin satulaan. Nähdään vähän ajan päästä”, valkku sanoi, HA, ja aika julkeasti sittenkin. Törkkäsi vain ohjat Matildalle, kehtasi hymyilläkin ja lähti. Ja KENEN ohjat se törkkäsikään?? Ei se nyt kyllä mikään Zelia ollut. Joku muu.

Tiirasin sitä heppaa keskittyneesti. Me oltiin Auburnin pihamaalla, Lauri harppoi jo kaukana, ja sitten Matilda alkoi mutista itsekseen. Mä pinnistelin kuuloani – voihan tukka, se oli tänään kuriton ja vähän niin kuin äänenvaimennin – enkä saanut selvää, tsemppasiko Matilda itseään, manasiko se Laurin sinne mainitsemaansa helvettiin vai rukoiltiinko tässä nyt jotain korkeampia voimia. Mä olin laittamaisillani vedon manausten hyväksi, kun sitten tapahtui jotain aika kamalaa. Tavallaan.

Meidän katseet kohtasi. Tai oikeasti varmaan Matildan silmät vaan kompastuivat mun tuijotukseeni. Mä luulen, että se hoksasi mut vasta myöhemmin. Tiedättekö, katsoi kyllä muhun, muttei tavallaan nähnyt ihan vielä mitään. Sitä paitsi Matildasta puuttui nyt se coolius. Se ei ollut niin viileän etäinen kuin yleensä tai selvästikään aikonut noitua mua helvettiin.

Ei, vaan mikä pelottavampaa, se oli enemmänkin kuin Shrek-elokuvien saapasjalkakissa. Silmissä kiilteli pieniä kyynelten alkuja, mikä näytti oikeasti aika maagiselta. Mä vain tuijotin, lumoutuneena tietenkin, miten kyynelkupla kimmelsi ja pullistui silmän pinnassa – purskahtaisiko se?? – mutta sitten Matilda räpäytti, ja mä valmistauduin lentäviin kyyneliin ja ne todistaneen henkilön (mun) kohtaamaan vihaan (koska Matilda ei vaikuttanut tyypiltä, joka tykkäisi tihrustaa itkujaan julkisesti).

Mitään sellaista ei tapahtunut. Kimaltavia kyyneleitä ei selkeästikään ollut tarpeeksi itkuun, eikä Matildan viha tai edes paheksuva katse vyörynyt voimalla mun ylitseni. Se ei näyttänyt yhtään itseltään, vaan hassun hauraalta ja viattomalta jotenkin yllätetyssä ilmeessään. Mä hoksasin, että tolta se varmasti näytti niiden edessä, joita se ehkä jopa rakasti. Ehkä sillä oli jopa jotain sydänsuruja – vaan eipä ehkä sittenkään, ei kai niiden suhde valkun kanssa ollut sellainen. Ne olivat varmaan taas ne Nummelan ponitallin kirjat, jotka höpsäännyttivät mun pään, vaikka SILTI, juuri tollaisen näköiseksi mä olin sydänsuruiset ajatellut.

“Vau. Makee tamma. Kuka se on?”
Vaikka me katsottiin koko ajan toisiamme, Matilda ei ensin tajunnut mun puhuvan sille. Se vastasi viiveellä, vähän epäröiden (eikä vieläkään näyttänyt coolin vittumaiselta): “Vegas.”
“AI! Siis valkun Vegas??”
“Mmm.”
“Wau!”
“Mmm.”
“Se on varmaan huippu.”
Ei enää vastausta, edes mutinaa.
“Teillä menee varmasti tosi hyvin. Vau.”
Okei, ei vieläkään edes uutta mutinaa. Sallittakoon, mä toistin ehkä itseäni. Nyt pitäisi olla enemmän Aikuinen, joten kröhäisin: “Aika rohkeeta startata sillä. Teillä meni kyllä hyvin Zeliankin kanssa. Luulenpa, että pistätte Vegasin kanssa aika monelle luun kurkkuun.”
“Mmmh.”
“Kannattaa varmaan silti varman päälle kokeilla onnentoivotus”, ehdotin ystävällisesti. Italialainen taikausko istui mussa syvässä, eikä se mun nähdäkseni suomalaisiakaan haitannut, jos ei sitten aina toiminutkaan. “Mä toivotan sut nyt suden suuhun, koska sinnehän te olette tavallaan menossa, niin vastaat sitten vaan crepi. Se meinaa pahan onnen suden kuolemaa. Ok?”

Matilda vilkaisi muhun, eikä se vieläkään vaikuttanut vihaiselta. Mutta kuunteliko se? Vähän epäröiden mä silti halusin sille onnea kilpailuun, joten julistin: “In bocca al lupo!” ja toivoin todella, ettei Matilda jäisi jumiin sinne, suden suuhun. Se kuitenkin mutisi jotain, ehkä oikeastikin toivotti sille kuolemaa. Tai sitten se tahtoi vaan eroon tilanteesta tai ei alun alkaenkaan kuunnellut, missä tapauksessa mä en valitettavasti voinut auttaa. Valkku-parka, sen tamma saattoi olla matkalla suden suuhun. Omaa osuuttani asiaan mä en kuitenkaan koskaan tunnustaisi.

Mä olin jubaillut äitin, Isben, Laten ja Verkun kanssa Pontuksen ja mun kilpailemisesta. Kukaan ei suoraan kannustanut, että jee, hyvä Viivi, startatkaa vaan A:ta!, mutta ihan sama. Äippä tai mun valkkuarmeija ei myöskään vastustellut. Kai ne oli kaikki jo tajunneet, että me saatiin B:stä jo huisin hyviä prosentteja (ja että sinne B:hen voisi palata nöyryyttävänkin kokeilun jälkeen). Tämän vuoden ekat kisat oli Storywoodsissa ja ruusuke tuli. Helppoa kuin heinänteko, tai enpä tiedä, ehkä vieläkin helpompaa (en tiedä miten helposti heinää “tehdään”).

Storyssä me kyllä startattiin vielä sitä tuttua ja turvallista helppoa beetä, niin kuin me meinattiin Dressage Cupin osakilpailussa (eli siinä edellisessä ja tän viikon tulevassa) tehdäkin. Kalla CUP:ssa tulisi kuitenkin A:n debyytti, ja se jos mikä oli kutkuttavaa. Osallistujia olisi enemmän ja niiden taso olisi tietysti kovempi. Ohjelmakin oli oikeasti aika vaikea. Siinä oli muutama aika haastava kohta, jota me tietysti jouduttaisiin tukkahiki päässä treenaamaan, koska jostain halvatun syystä valmentajat saivat uutta energiaa ja sadistisia ajatuksia heti kun ne kuulivat puolikkaankin sanan uusista tavoitteista. Jep. Ihan jokainen mun valkuista käyttäytyi samoin.

Helpossa A:ssa pitäisi tehdä laukanvaihto käynnin kautta, eikä mikä tahansa laukanvaihto, vaan vastalaukasta vastalaukkaan. Kumma kyllä, se ei varmaan edes olisi meille vaikeinta. Pontso oli joskus niin tottelematon, että nosti mitä sattuu (mahdollisuudet vastalaukkaan oli siis melkein 50-50). Okei, oikeasti se ehkä kuunteli aika tarkalla korvalla painoapuja (tai sitten sen tasapaino oli vieläkin ihan kehno), ja mä olinkin aika hilkulla hoksatakseni mikä oli sopiva kallistus mihinkin laukkaan.  

Siitä me siis kyllä selvittäisiin. Mutta sitten siellä ohjelmassa oli ihan hitokseen kokoamista. Koottua ravia, koottua laukkaa, taas koottua ravia ja koottua laukkaa. Siis kuka näitä suunnitteli?? Missä oli lisäykset?? Pontus oli joskus vaikea ratsastaa eteen ja joskus suorastaan raketti, mutta jos se oli laiskalla tuulella, niin kokoappa siitä etanavauhdista, niin vauhtia ei ole enää ollenkaan. Hikipisarat lähtivät liitoon jo siitä silkasta ajatuksesta, että laiska-Pontson hiippailuravin täytyisi pysyä yllä muutenkin kuin pitkin ohjin ja meikä-Viviennen keikkuessa armottomassa kevyessä istunnassa pikkuinen piiska ojossa.

Pontsolla saattaisi kyllä olla reipas päivä, kisoissa sillä usein oli. Mutta siinäkin oli ongelmana jarrujen hienosäätö. Jos pidätti liikaa niin askellaji putosi, jos ei pidättänyt (yleensä en malttanut, vauhdista oli hyvä nauttia), niin tuomarit raapustaisivat punakynät sauhuten meidän arvostelupapereihin. Valkut kiljuisivat tässä kohtaa että jalat ja tasainen tuntuma Viivi, mutta kuka hitto jaksaa kannatella pulleaa Pontusta ryhdikkäässä muodossa?? Sen poninvartalo hyllyää mieluummin hitaassa vauhdissa letkeästi tai sitten se liikkuu hurjana eteenpäin, liike-energian voimalla.

Kokoamiset olivat saatanasta, sen kovempaa hikeä ei voinut valmennuksesta saada. Siksi mä vähän epäilin omia suunnitelmiani. Pitäisikö sittenkin vain koettaa hypätä, esteiden sekaan jos ei muuten radalla edettäisi?? Tai ehkä pitäisi pitäytyä Beessä, kivassa KN:ssä. Odottaa vaikka juniorimestaruutta, joka epäilemättä kapsahtaisi meille ihan hetkenä minä hyvänsä (siis sillä hetkellä, kun Pro-ratsastajat lakkaisivat ilmoittamasta luokkaan nuoria huippupuoliverisiään). Mutta en mä tiedä. Jotenkin mussa oli alkanut muhia Suunnitelma. Sellainen, jossa musta tulisi elegantti kouluratsastaja; ihan kuin Amanda, Nita, Kiia tai Tilda. Pontuksen maine taas kiirisi maan hienoimpana ratsuponiorina, jolla olisi tilillään arvokilpailuvoittoja. (Oikeasti tämä suunnitelma olisi paras esteillä, mutta Pontus ei vaan pystynyt siihen, ja mä taas olin auttamattomasti kiintynyt Pontukseen, joten uusi ponikaan ei tullut kyseeseen.)

Otin vähän paremman asennon sohvalla, jatkoin suunnitelmani juonimista ja mutustin samalla muutaman suklaariisikakun. Äiti oli nukahtanut divaanin toiseen päätyyn, taas kesken The Crownin. Huomenna se päivittelisi (taas!), miten ei muistanut mihin kohtaan se (edelleen sama!) jakso tällä kertaa jäi. Ehkä se olisi vuonna 2025 katsonut ensimmäisen tuotantokauden ja mun enkkuaksentti olisi siihen mennessä muuttunut aristokraattiseksi, melkein pakostakin, kun jaksot kuuli kertauksella harva se päivä.

“Kuulehan valkku. Me taidettaisiin tarvita jonkinmoinen estetunti”, tuumasin Latelle, joka harppoi ärsyttävän kiireisen oloisena Auburnin tiluksilla. Normaalitilanteessa olisin harpponut sen perässä helposti, vikkelät kun kinttuni olivat, mutta nyt mulla oli taakkanani laidunelämään sopeutunut Pontus.

Pontuksen laitumelta pyydystäminen oli ollut jälleen hikikarpaloita tuottanut suuroperaatio, jonka kertominen veisi palstatilaa kokonaisen romaanin verran – jätän siis sen kertomisen toiseen kertaan. (Paksun romaanin toinen osa kertoisi siitä, miten Pontuksen laitumelle hukkaamaa ötökkähuppua etsittiin. Romaanin toinen osa tiivistettynä: Se oli ripustettu puun oksalle. Pihkaiselle, tietenkin, mikä kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta toimi ratkaisevana vihjeenä Kallan parhaalle salapoliisittarelle, sillä myös Pontuksen pää oli pihkan kuorruttama. Erinomainen ötökkäkarkoite sekin, näin olen kuullut. Ponini on siis nerokas!!)

Oi, mutta, takaisin Lauriin.
“Ai”, se vain tuumasi takaisin. Oli vissiin menossa valmentamaan jotakuta muuta, tai en mä tiedä mitä se täällä Auburnin pihoilla pyöri. Ehkä esitteli kihlasormustaan, se oli nähkääs rengastettu mies tätä nykyä. Romantiikkaa Pariisissa ja muuta yököttävää, somesta sen tietenkin tiesin, sen lisäksi että olin ollut kannustamassa Pariisissa.

“Ai ai itsellesi”, mä vähän ärryin. Oli himppasen pöyristyttävää, että mun esteintoon suhtauduttiin aina niin latistaen, vaikka äippä oli tietenkin pahin ilonpilaaja, suoranainen tappaja. Ajoi varmaan jonakin päivänä nuoret esteratsastajat sukupuuttoon.
“Valmennatko vaiko etkö? Meidät on ilmoitettu Norjaan. Siellä startataan koulun lisäksi 60, hirveän pieni luokka tietysti, mutta äiti ei muuhun suostunut –”
“Kilpailetteko te esteillä?” valkku terästäytyi. Mun onneksi se suostui vihdoin pysähtymään, sillä vastahakoisen Pontuksen kiihdyttely oli hirveän rankkaa maasta käsin, eikä me oltu vielä saavutettu Latea.

Pysähdyin itsekin (Pontus oli jo tehnyt niin, valkusta mallia ottaen eli ei päästy vieläkään rinnalle). Loin Lateen hyvin kyllästyneen katseen, sellaisen pitkänaamaisen ja nyrpeän. En vastannut – lukekoon vastauksen naamastani, kuten sanotaan.
“Kuun lopulla, niinkö?” Lauri kysyi ja huokaisi.
“Pontus on ollut ihan leppoisa”, kerroin. “Se ei ole kesäisin mikään tykinkuula, niin kuin hyvin tiedät.”
Vaikka toisaalta, olihan se. Hemmetin raskas tykinkuula sittenkin. Olisin tarvinnut jonkun vetämään sitä jättimäisillä kärryillä, joilla keskiaikaisissa elokuvissa tämmöisiä möykkyjä siirreltiin. Poni itse oli torkahtanut paikalleen, Sylvi taas oli hipsinyt läheisestä tarhastaan uteliaasti portin tuntumaan (mikä ei ihme kyllä aiheuttanut siitosorissani minkäänlaisia värähdyksiä).

“Esteillä se voi silti olla hankalasti kuulolla ja innostua”, Lauri huomautti. “Tarvitsette kontrolliharjoituksia ja rataa voisi treenata ensin hyvän aikaa puomeilla ja kavaleteilla.”
“Höh, Pontus osaa kyllä hypätä.”
“Itse asiassa–”, Lauri aloitti ja ajatteli varmaan, että itse asiassa se ei osannut hypätä. Kunhan roiskaisi menemään kiihtyneessä tilassa ja hyppeli niistä paikoista, jotka nenän eteen sattuivat tulemaan (ratapiiroksista välittämättä, niin innokas se oli). Kyllähän minäkin sen tiesin. Joskus oli ihan pelottanut hypätä, en kyllä yhtään muistanut miksi. Oltiinhan me voitettukin yksi kisa. Mä olin yksinkertaisesti itse innostunut taas hyppäämään, ihan tukkaa kuumotti koko asia. Ei Pariisin SIM Weekin tai Power Jumpin kaltaisiin kansainvälisiin kisoihin päästy, jos kierteli vähän kouluympyrää. Silinterihatussa mua ei niinkään kiinnostanut pyöriä, ei edes Eiffel-tornin ja tuhatpäisen yleisön edessä. Vaikka en mä tiedä, olinkohan joskus ajatellut sellaisiakin?? No, oli miten oli. Nyt veri veti hyppäämään ja vikkelään sittenkin.

Sitten Lauri hätisteli ilmaa, sellainen “äsh” – ajatukset uusiksi -tyylinen aikuisten tylsä juttu ja ele. Se rapsutti vähän tukkaansakin mietteliäänä, ja melkein kalautin sitä päälakeen itse, niin tylsää oli odotella ainakin puoli minuuttia yhden halvatin suun avaamista ja puheentuottoa.
“Okei. Katsotaan seuraavien valmennusten teemat uusiksi, tosin A:n ohjelmaan tarvitsette edelleen treeniä. Mulla saattaa olla aikaa ylimääräiselle tehovalmennuksellekin, jos se varmasti on sun äidille ok. Sehän kaiken maksaa kuitenkin.”
“Si si, kyllä sille sopii – sehän kannusti mua itse esteille, mikä oli aika kiva yllätys kaiken estenegatiivisuuden jälkeen”, julistin aurinkoisena.
“Mmm-h, laitan viestiä aikatauluista, kunhan saan katsottua kalenterista. Ja Viivi hei – muista, että esteratsastuksessa tärkeintä on ne välit, ei niinkään hypyt. Varsinkin Pontuksen kanssa. Koulutreenikin tekee teille ja ihan jokaiselle esteratsastajalle hyvää.”
“Sisisi”, mä huiskin, “ymmärretty!”
(Vaikka tietysti paloin halusta päästä nimenomaan hyppäämään!)

“Ja varmista sun äidiltä vielä!” Lauri huuteli, vaikka oli jo lähtenyt harppomaan edeltä sinne minne sitten menikin. Johan oli tylsää varmistelua! Mä olin jo kolmetoista, ei silloin äidiltä jokaisesta hypystä kyselty. Sitä paitsi, se oli ihan oikeasti käskenyt mun ilmoittautua itse, sen kun pystyi tekemään näppärästi netissä. Mistään ei ollut puhetta sen tarkemmin, joten minähän ilmoittauduin. Ja olipa hyvä! Äiti ei ollut aiemmin esim. hoksannut laittaa mua italialaiseksi, vaikka olinhan mä puoliksi spagettia ja puoliksi ruisleipää – tai en sittenkään puoliksi, skonssiakin mussa oli, varmaan fudgeakin vai sittenkin kaurapuuroa (siitä tykkäsivät sekä suomalaiset että skotit) – äh, ihan sama: puolet ja puolet ja siihen vielä puolet päälle. Oli se sitten prosentteina mitä tahansa. Matikanmaikka varmaan kertoisi jos syksyllä muistaisin viitata oikein sievästi.

Niinhän siinä sitten kävi, että me kiidettiin esteradalla tuulispäinä, kuin Harry Potter konsanaan tulisalamallaan unkarilaista sarvipyrstöä pakoon. Kilpailumatkan ainoa haaste oli ollut kiikuttaa Pontus Norjaan – loppu oli lasten leikkiä, niin sanotusti. Itse en enää tietysti mikään lapsi ollut, mutta muut kilpailijat kyllä siltä vaikuttivat.

Veni, vidi, vici!

Se on tietenkin latinaa eikä italiaa, tarkoittaa venni, vidi, vinsi – me tultiin, nähtiin ja voitettiin. Kirjaimellisesti, konkreettisesti, kuvallisesti ja videollisesti. Todisteet on olemassa monessa muodossa; mamalle, valkkuarmeijalle ja tallitovereille näytettäväksi. Varsinkin mamalle, vaikka mokoma olikin istunut yleisössä. Se oli varmaan taas pitänyt silmät kiinni, jostakin käsittämättömästä syystä. Nössö mikä nössö (en koskaan lakannut hämmästelemästä, miten se saattoi itse kilpailla kenttää).

Mä olin mun luokan, kuudenkympin, ja koko kisapäivän eka starttaaja, eli aika moni muu olisi voinut ottaa siitä melkoiset paineet, vaan eipä Viivi. Pontuksellakin oli koko ajan hyvä tekemisen meininki, sellainen rahtusen tottelematon mutta oikein tarmokkaasti etenevä laukka, jolla tehtiin ei enempää eikä vähempää kuin koko kisapäivän nopein aika. Se mun kaaliini ei tosin uponnut, että miksi Seppeleen Inkeri sai päivän parhaan ratsukon palkinnon, kun me oltiin sitä nopeampia!!!! Tähän liittyen en niellyt mitään selityksiä, vaan näytin tuolle niljakkaalle blondille hapanta naamaa ja tein Pontuksen kanssa lupauksen, että me päihitettäisiin se seuraavissa mittelöissä joissa kohdattaisiin. Koska kyllähän me vielä kohdattaisiin, mulla oli vahvasti sellainen kutina.

Oli mua välillä vähän pelottanutkin, radalla siis. Mitä nyt alle minuutissa ehtii edes pelkäämään. Olikin ollut parempi kurkistaa tukan alta vain sen verran, että Pontus lähestyi oikeaa estettä, antaa sen sitten mennä menojaan ja suojata silmät ropisevalta hiekalta, eli sulkea ne (meidän seuraavaan estemittelöön olisi kenties hyvä pukea laskettelulasit). Tietenkin mä tiesin, että olisi pitänyt hakea kontrollia ja tasapainoa ja diipa-daapa-daapa. Mutta eihän se nyt kisatilanteessa niin mene. Sinne mennään voittamaan ja näyttämään ja niin me totisesti tehtiin. Äippäkin onnitteli, ei tosin sillä tavalla “lämpimästi” vaan aivan lakanankalpeaksi valahtaneena ja rahtusen änkyttäväisenä (nössö).

Kouluratsastus oli kisattu jo aiemmin, päivää ennen esteitä. Mutta aloitin kisaraporttini esteistä, koska voitto ja koska mä voin. Kouluradoilla me ei nimittäin voitettu, ja voi jumpe, sanonpa vaan että oli kuulkaa pitkä kisapäivä Brynhildissä! Hyvä puoli oli toki se, että Pontus majoittuikin siellä, joten se sai hengailla välillä karsinassa ikuisuuden (no, yli neljä tuntia) kestäneen ekan luokan jälkeen odotellessa tokaa, vielä isompaa ja hullun pitkää luokkaa. Sen kestosta mulla ei ole harmainta haisua, koska meidän oma startti oli aika alkupäässä eikä lopulta päästy palkintojenjakoon, joka varmaan järjestettiin kuutamon valoissa (tai siis auringon mutta yöllä, hah). Tai ehkä vasta seuraavalla viikolla, en tiedä mutta pitkä se kisapäivä oli, mark my words.

Nitan ja Rinnan radan helpossa A:ssa mä kävin katsomassa, ja äitin tietenkin, mutta äiti ja Aamos olikin aika pian mun jälkeen (ja niillä meni aivan surkeasti: mamma sotki rataan vähän B:n ohjelmaa ja sekoili omiaan, liekkö aivan pehmennyt päästään sellaiseksi seniiliksi, niin kai jokaisen omille vanhemmille väistämättä jossakin kohtaa elämää käy). Nita starttasi aika loppupäässä sen Purtsilassa asuvalla nuorella tammalla, mutta siltikin luokka kesti vielä ikuisuuden sen jälkeen. Nitalla meni ihan ookoo, hyvä perusrata mutta oli se sen heppa kyllä hurjasti hienomman näköinen kuin mikä tulos oli. Se tai ne selvästi jännitti, ja mun hevosihmisen katseeni kyllä näki että potentiaalia oli (vaan me napsittiin Pontuksen kanssa paremmat pisteet, mitä se sitten kertoo Pontuksen lahjoista jää jokaisen omaksi pohdittavaksi). Jemin ratoja mä en nähnyt (Pontus piti jäähdytellä), enkä Marcin ja Cavan (en tiedä miksi), Marcin ja jonkun tamman radan näin kyllä (huh voitin ne, mutta sepä meni täpärälle! Sekin oli hieno koulutamma, Nitan hepan sukulainen-tai-jotain), Kiian rataa en nähnyt enkä sitä heppaakaan tiennyt (en tiedä, olin joko vessassa tai munkin hakumatkalla; veikkaan munkkia ja sekin heppa oli sukulaisyksilö Nitan ja Marcin hevosille, jopa on pienet piirit kauniisti tanssivissa puoliverisissä, ostaisikohan mamma sellaisen mullekin?), Antooonin tyttöystävän rataa en nähnyt (mutta yritin lyöttäytyä ystäväni Antonin seuraan yleisössä heti kun bongasin tyypin katsomon reunalta norkoamasta; mokoma ei lämmennyt, vaan sen sijaan sille tuli järisyttävä kiire auttaa rakastaan ja sen pumpuliheppaa [tai insert joku muu siirappinen tekosyy tähän]).  

No, tämäpä meni aika polveilevaiseksi selitykseksi kisapäivästä sanoisi äikänmaikka ja käskisi pistää punaisen langan tarinaani. Enkä pistä. Ihan itse saan päättää missä järjestyksessä talletan ajatukset Pontuksen hoitovihkoon. Helpossa B:ssä eli silloin ekana kisapäivänä Norjassa me saatiin 56,978 % ja sijoituksena 29/50. Ei järin mairittelevaa, enkä mä tiedä miksi niin kävi. Ei paljon ympyrän pyöreys tai voltin halkaisijan mitta kiinnostellut, muutenkin helppo bee alkaa jo puuduttaa. Ei ollut sentään ainainen KN:n ohjelma, vaikka siinä me varmaan oltaisiin pärjätty paremmin – Pontus tekee nykyään lävistäjällä automaattisesti kolme askelta käyntiä, jos erehdyt vaihtamaan suuntaa ravissa sitä pitkin. Ihan kätevää kyllä opettaa ohjelmat ponille niin ei tarvitse itse sitten niin paljoa päätä vaivata. Sitä paitsi, Pontuksen avaruudellinen hahmotuskyky(?) on mua huikeampi: se osaa itsekseen löytää täsmällisemmän keskikohdan!! Parempi olla puuttumatta ponin siirtymisiin.

No joo. Ei tullut venividivicejä helpossa A:ssakaan, vaikka siinä me annettiin sentään hienoille hepoille vastusta. Koko Auburnin poppoo tsemppasi mua ennen ohjelmaa, koska olin beestä vähän allapäin. Voitontahtohan sieltä heräsi ja Pontuskin heräsi; bee oli selvästi ollut sille silkkaa verryttelyä ja vasta aassa se tosissaan esiintyi. A:ssa oli sitä paitsi käytössä kenttäkilpailuohjelma, mikä sopi mulle huisisti paremmin kuin Burnissa käytetty vakavamielinen vastaava. Me tehtiin erityisen hienoa vastalaukkaa, eikä haitannut yhtään, että mun käkkäröitäni surkeasti pidätellyt hiusverkkokin lennähti kesken kaiken hiekkaan. Lopputulos: 65,623 % norjalaisista kisoista, sijoitus 15/70. Ei hullummin eikö totta!!

Olin parempi kuin kukaan muu kallalaisista, vaikka Marc ja Jemiina hätyyttelivätkin meidän prosentteja. Se Antooonin lemmitty meni kylläkin meistä ohi, jollain ihmeellä tai vippaskonstilla kenties, vaikka emt, Pumpuli oli aika cool nimi ja jotenkin siitä pyöreästä kirjavasta tuli pontusmaiset vibat muutenkin – mä vähän luulen, että Pontus olisi mielellään astunut just sen tamman, ja siitä varsasta vasta voittaja tulisikin! Luokkavoittajasta puheen ollen: se oli Shelyn heppa, eli tarpeetonta ehkä sanoa mutta tarkka nenäni haistoi tuloksessa palaneen käryä.

Ja varsoista puheen ollen!! (Juonet ja punaiset langat, who cares not me, olen enemmänkin aasinsiltojen tyttöjä.) Tapasin Shelyesissä (lauantaina, estekisapäivänä, nyt palataan siihen yrittäkää edes seurata) Hannen! Hanne näytti samalta kuin ennenkin, vaikka olisi se vähän enemmän voinut ilahtua mun tapaamisestani. Se kuitenkin rapsutteli Pontusta hyvän tovin ja kertoili, että Pontson ja Dinon rakkauslapsi Bellona laidunsi ikätovereiden kanssa Suomessa ja että se oli oikein kiva nuori.

Joo. Siinä se kisaraportti sitten oli, vähän myöhässä raapustettuna kun kesällä ei ehtinyt. Ainiin: kaikki Pontuksen hoitopäiväkirjaa salaa lukevat (mangia merde e morte!!) on langetettu kiroukseen. Kirouksen ylleen saaneet joutuu askartelemaan mietelausetaulun ja transsissa sitten ripustamaan sen loungen seinälle, mielellään jollekin oikein näkyvälle paikalle.

Tauluun kirjoitettava mietelause kuuluu näin:
“Venni, vidi, vinsi.”
– Vivienne Blankley –

(Saa toimia. Andate! Ne jotka ei osaa enää kirjailla hienosti paperille, voi toteuttaa tän vaikka instastorynä.)

Mua sapetti aivan vietävästi, että me ei mitä todennäköisemmin voitettaisi Seppele Cupia Pontuksen kanssa. Ei ainakaan kovin helpolla, koska taas jäi osakilpailu väliin. Kisamatkan peruuntuminen oli ihan erityisen kenkkua siksi, että me oltiin juuri päästy estehyppelyn makuun. Valkkukin oli alkanut antaa ihan oikeeta estevalmennusta, eikä me oltu saatu vielä tuomiota lopettaa (eli tutto bene).

Ja kaikki siksi, että mulle oli iskenyt joku halvatun lenssu!! Pikkukröhässä sitä nyt saattoikin ratsastaa, mutta mä sinkosin armottomia räkäpalloja suusta ja nenästä ainakin viikon. Yskin milloin sitä räkää ja milloin kipeetä “ei mitään”, niin kovaan ääneen, että Isbe oli mulkaissut mua tallikäytävällä harvinaisen pahalla silmällä ja pidellyt siveänä korviaan. Sitä seuraavana päivänä mama ei ollut päästänyt tallille.

No, Pontus olisi normaalitilanteessa saanut rakastamaansa pakkolomaa työnteosta ja ollut sitten sen loman jälkeen joko hirveän kiva tai miltei kuvittelemattoman kamala, mutta nyt case ei ollutkaan se. Äippä oli jostain syystä päättänyt, että Pontuksen ratsastettavuutta
pitäisi parantaa.

Halooo, ratsastettavuutta! Niin kuin mitä sekin tässä tapauksessa meinasi – meillä synkkasi äärimmäisen hyvin ja ratsastamisessa ei ollut mitään vikaa, hyppylahjoja olisin sen sijaan ponilleni voinut vähän ottaa. Pelkällä tarmolla ja tynnyrilaukalla ei loputtomasti tasoilla noustaisi. No, ilmeisesti tässä oli taas jokin valmentajien heimoneuvosto puhunut, sillä Isabellan suosituksesta (tai hänelle oli mutkan kautta ensin joku muu suositellut, jolle oli joku suositellut ja niin edelleen), mama otti yhteyttä johonkin ratsuttajaan. Sen yksi osaamisalueista oli ongelmahevoset ja kyllä mä aika tovin funtsasin, voisiko äippä yhtään loukkaavammin Pontuksestani puhua.

Tästä ongelmaratsuttajasta ja mun ratsuttajaongelmasta oli kuitenkin hyötyä silloin kun mä katselin kotona Netflixiä ja niistelin räkänoroja salaa pussilakanan kulmaan. Äiti oli siis jostain onkinut tämän Ulpukan, tai mikä lammenkasvi nyt olikaan nimeltään. Se läpiratsasti Pontusta ensin tehostetusti (pah) koko lokakuun: kokonaiset kaksi(!) kertaa viikossa, mikä siis vähensi mun omia treenipäiviä huomattavasti, ja siitä eteenpäin sitten marraskuussa ja joulukuussa kerran viikossa. Alustavasti niin pitkään. Ehkä pidempäänkin! GAAH!

Jopa kerran viikossa läpiratsastuksista tulisi sumplittavaa – entä jos mulla olisi balettitreenit tai koulun disko silloin kun ratsuttajalle ei sopisi, tai oma valmennus juuri silloin, kun tämä arvon ratsuttaja pääsisi?? Vai pitäisikö olla vakipäivät, jolloin yhtäkkiä koko loppuvuonna mä en pääsisikään tallille KOSKAAN jonain tiettynä viikonpäivänä?? Ja entäs sitten se, että tällä hetkellä Pontuksessa oli päällä mun omat tarkkaan hiotut asetukset. Kyllä sanon, että tällaisista kuvioista on silkkaa päänvaivaa, vaikka kutkuttavalla mielenkiinnolla vähän salaa odotinkin, että näen tämän paljon kohkatun läpiratsastustilanteen joskus.

Ainakin sen huomion mä olen nyt jälkikäteen tehnyt, että tämä Ulpukkainen on melkoinen tappi ihmiseksi, ehkä Isben pituinen tai lyhyempikin. Mä olen nimittäin kesän mittaan alkanut vähän venähtää – sen tietää siitä, että jalustinhihnoja on täytynyt pidentää – ja nyt ensimmäistä kertaa vähään aikaan mun täytyi pidentää niitä yhdellä reiällä Ulpukan päivän jälkeen. Ei muuten ollut maagista eroa Pontuksen ratsastettavuudessa, hah! Toki me vain maastoiltiin flunssan jälkimainingeissa, mutta kuitenkin. Ihan samalla vanhalla innolla pää lennähti ensimmäiseen vihreään puskaan kun ohjat hiukan vain livahtivat hyppysistäni.

Vaikka joo. Tietystihän Se olisi pätkä, sehän ratsasti poneja aikuisenakin. Poneja ratsastavat aikuiset olivat asenteeltaan yleensä tosi cool… mutta en mä tiedä. Jotenkin mä jätin vielä pienen varauksen (siihen että en kerta kaikkiaan voisi sietää tätä ratsuttajaa), sillä pessimisti ei pety vaan lällättää myöhemmin voitollaan. (“Minähän sanoin!” jne.)

Hassu sattuma muuten: Jusurosen niisteli loungessa pikkucupin aikaan, juuri kun mun flunssani alkoi olla tiessään! Sitä tai varsinkaan Rasmusta ei kyllä flunssa tuntunut radalla vaivaavan (oletan että pariskunnat jakavat yök tämmöisetkin bakteerit), mutta mun omasta menestyksestä ei sitten olekaan hirveästi raportoitavaa. Harkkakisat on harkat, that’s it. Me jatketaan harjoittelua ja pitää kyllä miettiä, starttaanko enää Aamoksella vaikka äiti miten anelisi kokeilemaan. Se on hirveän hieno kun sille päälle sattuu ja oikea lutunalle luonteeltaan, mutta pitääkö yhdestä väärästä tai ihan vähän hitaasta avusta ottaa niin julmetusti nokkiinsa?? (Nokka kuulostaa väärältä mutta turpaan ottaminen vielä vääremmältä, jopa hevosaiheessa.)

Ehkä Aamoksen diivailu on joku arabialaisjuttu, joka ei ole mulle vielä auennut, mutta long story short: ei tullut uusia ruusukkeita Blankleyn Viviennelle näistä karkeloista, ei äitin orilla eikä omalla. Pontuksen kanssa keilattiin kyllä vaan kaksi estettä (jep estettä, puominpudotus olisi vähätellysti ilmaistu), mutta oltiinpa kuulkaa kahdeksan pisteen ratsukoista kaikkein nopeimpia! Eikä kielletty yhtään tai hypätty vääriä esteitä. Että ehkä sittenkin meillä oli aika mukiinmenevät kisat, jos koulutulokset jätti omaan arvoonsa.

Sänkkärilaukkoihin oli organisoitu ihan oikea ilmoittautuminen. Nimi listaan ja näin, virallista ja kivaa. Mä en tietenkään ilmoittautunut. Miksi olisin? Sittenhän kaikki olisivat nähneet, että me ollaan Pontuksen kanssa tulossa. Ihan totta me kohdattiin joskus ennakkoluuloja, kaikki ei halua lähteä meidän kanssa esim. maastoon. Luultavasti niillä ei kantti kestä, tiedä sitten. Joka tapauksessa me siis mentiin.

Ja joo. Enpä tiedä kannattaako siitä laukkakisasta turista edes sen enempää (”Viivi tämä ei ole mikään kilpailu!” kimitti joku ja jäkäjäkäjää. Eipä? Oletteko joskus kuulleet sänkkärilaukoista, jotka ei ole kilpailu? Niinpä. En minäkään.). Lyhyestä virsi kaunis (nerokas sanonta noin muuten, virret kun ei kovin kauniita ole niin mitä lyhyempi sitä parempi): me mentiin, me laukattiin, me ei voitettu, Pontus sisuuntui/ vittuuntui/ jotain, ja pisti hirveen pukin. Putosin, Pontus kiihdytti ja ofc ilman mun painoani eteni nopeammin ja keveämmin ja pääsi yksinään sijoille.

Gina, Mara tai Piki voitti. Ei ainakaan Hestia, koska sen tupsujalan ohi Pontus pääsi helposti kiitämään. Kuivan rapsakalta sänkkärinpohjalta oli vähän vaikeaa arvioida mittelön lopputulosta (valitettavasti Pontus kevensi taakkaansa alkumatkasta), mutta olen kohtalaisen varma että Mara ja Lidia voitti. Piki olisi voinut voittaa jos Jusu ei olisi himmaillut – luullakseni kuulin jopa vaimean kiljahduksen Pontuksen karauttaessa mustan tamman perään kieltämättä vähän pervosti hörähdellen – ja eiköhän Ginallakin olisi ollut mahkuja, jos Jesse ei olisi niin Aikuinen. Luulen ettei se kisannut ihan tosissaan, mutta maankamaralta satojen metrien päästä oli tosiaan hieman vaikea määritellä lopullista tuloslistaa.

Pontus piti tietenkin saada vielä kiinni, mutta se oli ihan oma tarinansa jota ei tässä kerrota.


Mua alkaa ärsyttää. Tekee mieli mäiskiä saappaita kuralammikkoon niin että roiskuu, mutta vielä eilen tässä ollut säälittävän pieni lätäkkö on jo poissa. Syksy on ollut ihmeen kuiva, tai ainakaan ei ole satanut montaa päivää tai viikkoa putkeen. Päässä sauhuaa ja orastava ärsytys haluaa kasvuvoimakseen lisää ärsytystä – nimittäin jostakin oudosta syystä mä haluan ärsyyntyä. Enemmän. Kunnolla.

Pontus ei kuitenkaan petä. Se seisoo tarhan kaikkein kauimmaisessa nurkassa, aivan puurajassa. Poni ei todellakaan vastaa huhuiluun, vaan jatkaa nuokkumistaan riskaabelin lähellä sähkölankaa. Ihmeellisessä ilahduksen ja pikkuärsytyksen yhtäaikaisessa tilassa lähden lompsimaan lähemmäs. Täällä sitä kuraa totta vie on: maa viettää vähän alaspäin, ja ilmeisesti tarhan perimmäisin nurkkaus on houkutellut poneja, ainakin jos mutaan uponneisiin kavionjälkiin on uskominen. Saappaat alkavat jo maiskahdella ja mä mietin, miten erihienoja fossiileita meidän jäljistä vielä joskus tuleekaan.

Laitan riimun päähän ja Pontuksen silmä räpsähtää ja sierain värähtää, siitä mä tiedän että se on hengissä eikä Isabellan joskus valmennuksissa kiroama pystyyn kuollut. Maiskautan merkiksi, että nyt on aika lähteä – ja sitten tapahtuukin paljon lyhyessä ajassa, niin kuin meidän yhteisessä elossa usein on tapana. Pontus osuu tai ainakin hipaisee sähkölankaan, ja jo vain poni on virkeä.

Se nykäisee itsensä voimalla irti mudasta ja mä ponkaisen parhaani mukaan perään. Vain toinen saapas irtoaa, molemmat jalat kyllä jatkavat matkaa. Mä kiljun ja kiroan erinäisillä kielillä kun kylmä ja märkä solahtaa läpi villasukasta ja jatkaa ylös pohkeeseen asti, eikä Pontus pidä tilanteesta yhtään, vaan käyttää voimakkaasti takaosaansa ja tekee hemmetin hienon laukannoston tai ehkä jopa piruetin todellakin ylämäkeen. (Eipä vaan valmennuksissa!) Mutaa ja rapaa lentää kokkareina ja nesteinä päin mun vaatteita ja näköä, sitä oikein ropisee ja sinkoutuu ja loiskahtelee. Kättä polttelee siitä, mistä riimunnaru on livahtanut vauhdilla lävitse. Mä en tiedä, mutta musta tuntuu että juuri silloin pimeyskin laskeutuu.

On ihanan ankeaa ja todellakin ärsyttää.


Joku urpo keksi joskus että kelloja on kiva siirtää. On sitten Viivillä ja Pontuksella aina pimeää ja vahingossa jonkun muun heijastinloimi niskassa (oikeasti, kaikilla on samanlaisia, niin millä ihmeellä nappaat kuivatuksesta juuri sen oikean? Jep, samalla todennäköisyydellä kuin lottovoiton, näin minäkin vastasin tässä taannoin tuohtuneelle Matildalle, joka tunnisti Zelian kamppeita Pontuksella. Olisi sitten lainannut meiltä? En olisi niin pikkusieluinen että suuttuisin).

Marraskuun ensimmäisten viikkojen teema oli siis pimeys, ja sitten se toinen: karva. Jos joku yhdistäisi mun kaapista, vaatteista, äitin autosta ja Auburnin käytäviltä löytyvän Pontuksen karvan, niin niistä saisi valehtelematta kasattua Pontusta itseään suuremman ponikokonaisuuden. Karvaa suussa, karvaa nenässä, mustaa mutaa sieraimissa, pimeästä lannistunut poni, sen väsynyt omistaja ja niin edespäin oli kauden teema. Nimenomaan oli.

Kuun puolivälissä Kallaan saapuivat ensimmäiset pakkaset, semmoiset miinus nolla piste viis mutta ”tuntuu kuin -15”. Syksyn ensimmäiset pakkaset ovat aina jotenkin sellainen syväjäätävä kokemus. Kevättalvesta sama lukema jo naurattaa ja untsikka lentää naulakkoon (tai lattialle yrittäessään osua naulakkoon). Nojoo. Kelianalyyseistä viis: pikkupakkasiin liittyy toinenkin ilmiö. Nimittäin pakkashepulit ja pakkasvirta. Ehkä kylmällä säällä pienen mutta erittäin karvaisen ponin lämpimänä pysyminen vaatii liike-energiaa. Ei kyllä pitäisi, koska no, se karva. Tiedä häntä, mutta viimeisimmässä Laten valkassa me vähän niin kuin riistäydyttiin.

Sitten joo, marraskuun kuulumisiin kuuluu sitäkin, että maneesissa estevalkkoja katsellessani mä vähän niin kuin huomasin, että Rasmus on oikeastaan ihan hurjan söpö. Osa viehätystä on tietenkin sen taidot, mutta kyllä ruskeissa silmissä on vaan sitä jotakin. Joo. Ja sitten on tietysti myös se Voitto, joka on älykomea myöskin (näyttää vähän leuhkan tavoittamattomalta käytävällä kulkiessaan, menen aina ihan veteläksi ja sanattomaksi) ja jonka Ditte on just yhtä makea kuin Brankin. Eikä Voitto ole edes niin ikäloppu kuin Rasmus, vaikka on Voittokin aikuinen mies (jännittävää!!!). Ihan toista kun meidän 9B:n finninaamaiset pojat, joilla on ehkä vasta jotain onnettomia ensimopoja. Tietysti mä seurustelin vähän aikaa Onnin kanssa, mutta ei sillä ollut hevosta eikä autoa, kirjavasta hyppäävästä hevosesta puhumattakaan. Säälittävää.

Karvaa! Karvaa kaikkialla!

Mikä on täysin incredibiiiile. Siis Pontusta on loimitettu (no jonkun verran), se asuu tallissa ja se on ollut liikutuksessa ja hikoillut läpi talven (ainakin teoriassa, ei sohita lillukanvarsia tai sotkeuduta ampiaispesiin). Silti karva on kaikki mitä mä hengitän ja sitä vaan räjähtelee ympäristöön kun mä vain kosketankin poniani. Onneksi on ollut kuiva kevät, sillä Pontus todellakin piehtaroi päivittäin. Sen ruskea karva on täydellisen kiilloton, enkä mä ymmärrä miten muut auburnilaiset saavat ratsuistaan edustuskelpoisia.

Jotenkin keväistä on sekin, että äiti on vihdoin kyllästynyt mun ruijaamiseeni paikasta toiseen ja sehän tarkoittaa sitä, että mulla on nyt ihan oma skootteri. Ja nyt sitten selvyyden vuoksi kaikki typerimmät kommentit viimeistä kertaa tähän: ei, se ei ole vespa vaikka mä olen italialainen. Ilmeisesti mainittu merkki maksaa aika paljon, ja toisekseen mä en näe itseäni silkkihuivi hulmuten tallimatkalla vaikka kuinka olenkin puoliksi saapasmaalainen. Kolmannekseen mä en todellakaan tiedä minkä merkkinen se sitten on, varmaankin kiinalainen. Tai minkä litrainen tai minkä minkäkinlainen [lisää tähän typerä mekaaninen termi], kiinnostuneet voi udella Jonnyltä. Se luetteli mulle jotakin tämänkaltaisia tylsäntarkkoja yksityiskohtia eilisiltana meidän kohdatessa parkkipaikalla. Ja ei, tilanteessa ei syntynyt keskustelua meidän välille. Skootterini on musta, siinä se. Ai ja joo, ”eihän sitä kortilla ajeta hehehehee” on nyt kuultu myös. Kuivasti huomauttaisin, että as if mun kohtalaisen hysteerinen äitini olisi suostunut ostamaan koko rotiskon, jos en ajelisi nimeomaan kortinläpyskä visusti poninkarvaisessa tallitakin taskussani. Toivottavasti tarpeetonta huomauttaa, mutta kortti ei myökään tupsahtanut haltuuni muropaketista. Murot on kylläkin ihan loistavia.

Mua alkaa heti vihastuttaa tämä ajatuskulku ja kaikkia niin kovin kiinnostava skootteriasia (”äääk Viivi liikenteessä!” – hahhah ja halooo, oonhan mä ratsastanutkin tuolla autojen joukossa pienen ikäni). Ajattelen tätä silti, sillä saavuin jo toistamiseen ihan itse tallille nykivällä ja ylämäkiin hidastuvalla menopelilläni, joka eittämättä odottelee kellallaan Auburnin nihkeän siistirivisellä parkkipaikalla. Kellallaan siksi, että takaani kuului nimittäin tänään saapuessani keskisuuri rymähdys, mikä vahvistaa käsitystäni skootterin kiinalaisesta alkuperästä. Jalka on ihan älyhuono eikä jaksa kannatella yhtään. Tai ehkä skootterini on ylipainoinen.

Joka tapauksessa mä yritin taas puunata Pontusta. Käytin hikiviilaa, kumisukaa, pölyharjaa ja lopulta kosteaa pyyhettä, mutta lattialle kertyneestä muhkeasta karvakasasta huolimatta ponin ulkoasu ei ollut lähes toista tuntia myöhemmin muuttunut yhtään siistimpään suuntaan.
”Moi”, huikkasi Sarah, ja mä örähdin sille jotakin vastaukseksi. Ei huvittanut ciaotella tai huutaa iloista hola holaa kun kasvojen kaikki aukot oli täynnä pölyistä karvaa.

Mä kuitenkin katsoin arvioivasti Sarahin perään, ja totesin että siitä oli kyllä tullut jotenkin isbemäinen. Sellainen asiallinen, urheileva kaunotar, joskin Isbelle tällaiset ajat olivat varmaan jo ohi menneet. Kummitäti alkoi olla vähän väljähtänyt ja eittämättä ikääntyneen oloinen ja mielipiteiltään niin boomeri, ettei sen kanssa oikein kehdannut edes lounaalle. Vaikka Sarahkin oli mennyt kuivaan suuntaan (olihan sekin kohtalaisen iäkäs, sellainen melkein-äärimmäisen aikuinen (lupaan että kuulin loungessa sen ja Matildan puhuvan jostain asuntolainasta)), niin oli sillä sentään vielä pienesti haisua maailmanmenosta. Sarah oli hävinnyt Unton karsinaan tekemään herraties mitä, Unto ei nimittäin ollut sisällä, kun mä tajusin että ehkä kannattaisi sittenkin heläyttää oikein miellyttävä tervehdys.

”Hei kuule! Sarah!”
”Mmmm?” kuului jostain sieltä. Äänistä päätellen nainen saattoi kuopsutella orin ruokakuppia puhtaaksi (mistä muistui mieleeni että Pontuksen vesiastiassa kellui kakkaa).
”Sori. Mä en jotenki hoksannut sua”, voitelin.
Sarah puikkasi käytävälle kysyvä ilme kasvoillaan – jopas kasvoja reunustavat hiukset oli imartelevasti laitettu, mä huomasin – ja levitin sitten hyväntuulisimman hymyni naamalle.
”Ei mulla muuta. Halusin vaan sanoa moi myös. Ettei tuu törkeä kuva. Niin että hola!” huikkasin ja jatkoin puuhiani Pontuksen pörröisyyden parissa. Sivusilmällä olin näkevinäni Sarahin olkien kohoavan ja pään pudistuvan aavistuksen, toivottavasti niin ei ollut. Ne oli niiiin boomerin reaktioita, enkä mä tosiaan kaivannut boomeria hankkeeseeni. Homma oli nimittäin niin, että Hannaby Hanamissa mun oli päästävä jonkun nuorekkaan siivellä jatkoille, joissa olisi eittämättä joku keinotekoinen ja tuulesta temmattu ikäraja.