Kellonaika on nyt 30.09.20 22:21

1 osuma on löytynyt haulle 0

Pontson päiväkirja

Cacca
[kakka]


Domenica, 15.3.2020
Valmennuskatsastus Seppeleen esterenkaaseen

Pontso oli ihan kakkapää lähdön hetkellä. Me oltiin maman kanssa varattu lastaamiseen tunti, mutta paskat se mihinkään riittänyt. Nyt oli aivan liian kaunis keli, eikä Pontusta kiinnostanut kiivetä trailerin suojiin. Me yritettiin taas kaikki keinot, aiemmin onnistuneet ja jopa ne joka kerta feilanneetkin, kun sitten alkoi jo tulla hiki ja ahdistus, että ehdittäisiinkö me ollenkaan. Äiti sitten soitti Seppeleeseen ja kysyi, voidaanko tulla myöhässä (ja kuinka paljon myöhässä saataisiin tulla), olettaen että poni nyt tämän päivän aikana koskaan lastautuisi.

Mulla oli taas kerran tukka tuhannen hiessä ja Pontso se vaan silmät ummessa otti aurinkoa parkkipaikalla eikä hievahtanutkaan. Silmien peittämisestä ei ollut tällä kertaa apua (pirulainen varmaan vaan ilahtui ”aurinkolaseista”) eikä juoksutusraipalla ollut minkään sortin vaikutusta. Tai okei, takajalat singahtivat välillä laiskasti, mutta muutoin herra ei edennyt.

Mama alkoi olla jo hurjassa stressissä – ei kehtaa mennä liian myöhään, ponikatsastukset ratsastetaan ensin, ethän voi mennä hyppäämään puoliveristen kanssa ja bla bla – mutta mä vaatimalla vaadin. Halusin Pontuksen kanssa esterinkiin, ja tätä hetkeä varten olin kypsytellyt ja maanitellut äitiä niiiin paljon, että itse Pontus ei tätä kyllä pilaisi.

”Okei. Nyt mä kyllä soitan Isbelle”, päätin, eikä äiti ehtinyt kaalinpäätä sanoa.
”Kuule – ciaaooo – mä tarvitsen jonkun houkutuslinnun Pontsolle. Se ei mee koppiin ja äiti on jo luovuttamassa. Mutta kun tänään on se Seppeleen estevalmennusrenkaan katsastus”, mä paukautin. Loppua kohden ääni jo vähän sortui: itku ei ollut kaukana. Tämä oli tärkeää ja Isbe oli mun estevalmentaja. Sen oli pakko ymmärtää, että tämä oli tärkeää – ei, tärkeintä – mulle pitkään aikaan. Onneksi kummi vastasi tavanomaisen nopeasti.

”Öö, hei Viivi-kulta. Houkutuslinnun? Jonkun tamman vai?” Isabellan ääni oli epäröivä, mutta mä aloin olla varma. Pontso oli loppuviimein ori, ja sillä oli alkanut olla kevättä rinnassa, sen olin saanut ratsastaessa huomata. Kunhan joku hemaiseva tamma (eli tamma) menisi edeltä koppiin, Pontus varmasti liitäisi perässä. Täytyisi vaan välttää tilanteen eskaloituminen entistä vääremmille urille eli ei oikeasti kiimassa olevia tammoja, pelkkä tamma saisi riittää. Joku konkari, joka matkustaisi hyvin, ja hah, ehkä joku valmiiksi vähän vammainen ettei Isbe pahasti suuttuisi jos lastauksessa vaikka potkittaisiin...
”Jos otan Eelan?” ehdotin innostuen. Jalkapuoli kilpamummu, kaikki kriteerit check!
”EI! Viivi ei missään nimessä!” kummin ääni oli oudon hätääntynyt, mutta tasaantui sitten. ”Älä sitä. Eelan jälkeen sulla ei olisi lastattavaa, se söisi tuollaiset pienet Pontukset hengiltä. Käytä Rillaa mielummin, se on sulle tuttu ja lastautuu kauniisti. Vaikka älä sitäkään herran tähden oikeasti lähelle päästä – kai sun äiti on siellä?”

Niin mun suunnitelmani sitten laitettiin toteutukseen, ja jälleen kerran saatoin todeta, että Vivienne Blankley tunsi oman poninsa. Pontus heräsi Rillan kiiltävän takamuksen nähdessään henkiin: auringonpalvonta oli ohitse ja sen maailmassa oli enää vain kaunis angloarabialainen. Kierosti käkättäen talutin poniorini Rillan viereen ja sillä siunaaman sekunnilla kun Pontso oli joka puolelta köytettynä, vein sen uuden rakkauden pois. Pontso aloitti tietty huudon, Rilla taas näytti vain miedosti ahdistuneelta, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Seppeleeseen meillä tuli tosin järkyttävä kiire, ja äiti oli koko matkan ajan niin kulmat kurtussa kuin vain tavanomaisesti säntillisesti ajavalla vakavalla naisella voi poikkeuksellisen (liian pienen) ylinopeuden takia olla. Se myös mutisi törkeyksiä (”olisi pitänyt syöttää Eelalle”) ja kun tivasin että ”mitä?!?” niin se vaan väitti että ”ei mitään.” Olisi nyt piru vaan sanonut mitä ajatteli, koska kyllähän tässä jo sauhusi tukkapehko itse kullakin.

***

Seppeleessä me sitten oltiin kuin oltiinkin hurjasti myöhässä. Me kurvattiin pihaan sillä hetkellä, kun maneesista poistuivat viimeiset ratsukot. Janna Luhta, se ihan-super-pro-kansainvälinen-huippuesteratsastaja oli jo sammuttamassa maneesista valoja, kun se hoksasi meidät Pontson kanssa pihassa möllöttämässä (ulos kopista se tuli onneksi tosi helposti). Janna oli vaivaantuneen oloinen, selkeästi nihkeä, koska me ei tosiaankaan oltu ehditty siihen myöhästymisvaraan, mikä meille oli annettu. Mama näytti jo vähän itkuiselta (noloa!!) ja vaimeasti se yritti änkyttää, että oltiin ajettu tämä matka ja maksettukin jo. Että lyhyempikin katsastus sopisi.

Mua taas ei itkettänyt, vaan raivostutti. Pidin suuta tiukkana viivana, etteivät mun puhkumiseni karkaisi ilmoille vihaisen härän lailla. Luulenkin, että se Janna vähän pelästyi mun ilmettä. Se nimittäin myöntyi pikkuhiljaa, ja lopulta meille oli myönnetty lupa tehokkaaseen lämmittelyyn, jonka aikana hän kävisi ”pikaisesti tallissa ja palaisi sitten katsomaan meidän katsastusradan”. Oli kuulemma onni, että esteitä ei ollut vielä kerätty, muuten tämä ei olisi onnistunut lainkaan (selkeä näpäytys myöhästymisestä, hoksasin).

Olin niin iloinen ja onnellinen mahdollisuudesta, että unohdin kokonaan muuttujan nimeltä Pontus. Pontusta ei nimittäin huvittanut. Meillä oli hyvin rajallinen verryttelyaika, eikä se pirulainen nostanut edes ravia. Jo Auburnin pihassa alkanut tukkahiki sen kun paheni ja mun naamani alkoi näyttää tomaattikastikkeelta. Äitikin oli vähän hädissään – se mm. neuvoi mua (kysymättä!!) ja ehdotti jopa, että hyppäisi nopeasti selkään ja ratsastaisi Pontson läpi. Sanomattakin selvää: ei käy.

Ravi ei koskaan noussut. Laukkaa me saatiin sentään tehtyä sellaiset älytyperät lyhyet pätkät, jotka loppuivat Pontuksen tyssähdyksiin joihin mulla ei ollut mitään sanavaltaa. Sitten Janna Luhta jo saapui maneesiin höyryävän termosmukin kanssa.
”Ootteko valmiita?” se kysyi vähän epäröiden.
”Joo!” mä sihautin ja huiskaisin Pontsoa niin tarmokkaasti esteraipalla että me saatiin laukkakierros loppuun asti (äiti tuuletti pienesti).

Janna kävi laskemassa esteet 50 senttiin (kuulemma kaikki aloitti alhaalta, toivottavasti niin) ja sitten me saatiin lupa ottaa lämmittelyhyppy. Käytin vuoropohkeita ja raippaa, ja niin me lähestyttiin estettä menevässä laukassa. Pontuksenpirulainen kuitenkin pysähtyi esteen eteen, muttei kieltänyt, vaan hyppäsi paikaltaan ja tasapainoni pääsi horjahtamaan niin, että kypärän alta valahti tukkaa silmille. Esteen jälkeen laukka kuitenkin säilyi, eikä mun tarvinnut enää rummuttaa vauhtia.

Meidän piti tulla uudestaan ja se menikin jo paremmin. Pontso alkoi lämmetä. Roiskaistiin yli vielä kaksi kertaa ja Janna Luhdan ilme alkoi olla rohkaiseva.
”Sitten suora linja ja esteet 1–3 peräjälkeen”, se käski.
Mä aloin innostua: laukka kulki kuin itsekseen, eikä Pontus ollut kieltänyt. Sitten kuitenkin sattui jotain, mitä vain Pontuksen kanssa voi sattua. Me lähestyttiin tosi hyvin; voimakkaassa, makeassa laukassa ja ihan suoraan estettä kohti. Eka hyppy oli hyvä. Esteen jälkeen vauhti vähän (paljon) kasvoi, mutta sain vielä ihan hyvin otettua kiinni ja tokaankin hyppyyn Janna totesi ”hyvä!” kun sitten sen jälkeen, siihen suhteutetun eli lähes sarjavälin mittaiseen pienehköön esteväliin Pontso vaan pysähtyi. Siis niin kuin seinään, ja mä muksahdin satulan etukaarta vasten. Läimäisin raipalla ja paukutin voimakkaasti pohkeilla, mutta se pirulainen jäi kakalle!!!!!

Ja Pontso tosiaankin otti aikansa. Ei kuuloakaan sellaisesta estepuoliverisestä, joka esteiden välejä liitäessään pudottaa vauhdista papanansa, vaan Pontus siinä tyynen rauhallisesti silmät ummessa oikein örisi kikkareen kerrallaan. Sen nolompaa mulle ei ole kuunaan sattunut – ja ajatus keskeytyi, sillä Pontso lähti suorittamaan tehtävää loppuun – kolmannelle esteelle ei ollut pitkä matka, joten kiihdytys oli nopea ja hurja, hyppy jäätävän korkea ja pitkä ja holtiton, ja tietenkin se päättyi pukitukseen. Mä keikuin kyydissä henkeni pitimiksi, vaan Pontuspa oli jo kehittänyt tasapainoni huippukuntoon. Siitä alkoikin sitten ralli: pukkilaukka jatkui kiitolaukalla, johon sisältyi vaarallisen kallistuvia kurveja ja äkkinäisiä käännöksiä, ja äiti ja Janna rääkyivät kilpaa että käännä voltille, vaan eipä Pontsoa tässä tilassa mihinkään mun voimillani käännetty. Mä tein niin kuin aina: ensin vähän pelkäsin, sitten aloin nauttia vauhdin hurmasta ja vaan mukauduin osaksi poniani.

Luulin jo, että oltiin selvillä vesillä, sillä tuntemukseni kertoivat kiitämisen hieman hiipuneen, kun sitten TAAS kävi se nolo juttu, että me ylitettiin rataan kuulumaton este. Keikuin kyydissä kuin takiainen ja yritin säilyä hengissä nolostumiseen kuolemiselta. Laukka vaan jatkui Pontson hupihypyn jälkeenkin, vaikka pidätin.
”PERKELE!” mä sitten karjaisin, ja Pontus tipautti lennokkaaseen loppuraviin kaulan venyttelyineen kaikkineen. (Onko se oppinut kuuntelemaan ääniapuja!! Loistavaa!)

Ja niin mä hymyilin, ravi oli meinaan hienoa ja ohjaus toimi taas loistavasti. Mama ja Janna Luhta olivat silti kalpeita kuin kuolinkääreet, mistä mulle tuli vähän huonoja aavistuksia. Ne jopa supattivat keskenään, mikä oli äärimmäisen epäkohteliasta ja loppukaneettiensa kanssa Janna oli oudon välttelevä.

Vasta seuraavana päivänä mä sain tekstiviestin jossa ilmoitettiin, että valitettavasti me ei mahduttu valmennusrenkaaseen. Poniryhmä oli täynnä, eikä meidän suoritus ollut vastannut ”eleettömän istunnan ja siistien ja huolellisten ratsastusteiden vaatimuksiin.”
Merda! (paska) mä kirosin kakkapääponilleni sopivasti, mutta annoin kuitenkin Pontukselle ekstraporkkanan tallille päästyäni. Eihän se ollut tiputtanut mua tai mitään.
kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 24.03.20 11:31
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pontson päiväkirja
Vastaukset: 14
Luettu: 690

Takaisin alkuun

Siirry: