Kellonaika on nyt 30.09.20 22:29

1 osuma on löytynyt haulle 0

Pontson päiväkirja

Caldo
[helle]


#throwback
Martedì, 16.6.2020

Tiistain valmennus ei ollut oikeastaan valmennus, vaan maasto. Larbusa, eli signore Lauri reippaili meidän mukana. Ava oli häippässyt Belgiaan(!!!) ja tunnelma oli alkuun kyllä suoraan sanottuna lattea. Yksinäinen valmennus oli kuin märkä rätti läimäistynä kasvoille, ja sen rätin mukana tuli selkeä viesti: “lälläslää, Avasta tulee kilparatsastaja, sinä harjoittelet talutusratsastusta maastossa. Kävellen”.

Oli siis varsin selvää että mökötin. Olin mököttänyt jo päivää ennen, sillä signor päivitti tulevien valmennusten suunnitelmat hirveän kätevästi niin, että pystyin katsomaan ne mobiililla. Verkku ei ollut sellaisista jutuista varmaan kuullutkaan ja Isben ajanhallinta oli katastrofaalista, joten niiden valkoista ei koskaan sanonut varmaksi. Mutta signorin valmennuksia saattoi odottaa ahnaasti tai mököttäen. Isbellekin ehdin jo valittaa, että eikö nyt downgreidattu vähän liikaa tasossa, mutta sen mielestä tämä oli “loistava idea”. Pyh ja pah sanon minä! Oikeasti se varmaan öögaili Lauria ja oli siksi aina samaa mieltä.

Vielä kello kuuteentoista mennessä olin ollut vakuuttunut, että käyntipuheet olivat huijausta ja todellisuudessa me lasetettaisiin laukkasuoralla täysiä ja Larbusa kellottaisi aikoja. MUTTA EI. Haaveet kaatuivat ja melkoinen käsijarru se signore sitten olikin.

“Älä anna sen ravailla paikallaan”, Maremoncherino toppuutteli rauhallisella äänellä, kun Pontukseni olisi kerrankin ollut ladattuna toimintaan.
“Mpphh.”
Pontuksella oli energiaa, se oli syönyt laitumella vatsansa täyteen vihreää ruutia. Jos vähän antaisi sen mennä...
“Pidä hyvä tuntuma, istu syvemmälle satulaan. Vatsalihakset Viivi! Kokoa vähän. Istu oikein piukasti, että se tiputtaisi käyntiin!”
“Mpphh.” No piru sitten. Tottelin, ja hiki alkoi heti vieriä.
“Noin! Hyvä, ja anna kuitenkin kävellä. Älä jännitä jalkoja, ne saavat liikkua rennosti käynnin tahtiin. Ei kuitenkaan liikaa, Viivi.”
Ka-pläh, heilutanko vaiko enkö? Hienovaraisuus on hienostuneille. Minä olen hurjapää. Mitä muutakaan käynnissä puuhaisi?? Siinähän sitä touhuaikaa juuri on!
“Okei, selkeästi olette tehtävää vailla. Käännytään tuonne polulle, ei mennä ihan järvilaitumelle asti. Sitten hyvä istunta, istuinluut alle ja jalat oikeaan paikkaansa, noin, ja sitten kevyeen istuntaan!”

Ha! Vihdoinkin! Kuulosti jo estetreeniltä ja siitähän Viivit ja Pontukset innostuivat. Maremoncherino kulki edeltä ja aikas reippaasti ollakseen tavan ihminen, ehkä se oli sellainen himourheilija. Pontus joutui ihan ottamaan askeleita siinä perässä, vaikka se taisikin kaahata käyntiä ihan mielellään – sillä tavalla pääsi helpommin ötököitä pakoon (onneksi olin pukenut ponille öttöloimen, se olisi varmaan muuten repinyt pelihousunsa ja laukannut pukitellen taivaanrantaan).

Siinäpä sitten kyyristelin satulassa, väistelin hämähäkinseittisiä oksia ja kuvittelin olevani jockey, kun jossain vaiheessa kinttuni ja takapuoleni väsyivät. Piru enpäs luovuttaisi!! Mokomat jalkapölkyt, minähän jaksaisin ja minähän jatkaisin.

Larbusa kääntyi silloin tällöin katsomaan; vähän törkeästikin tiiraili punehtunutta naamaani ja käski välillä hengittämään ja joskus pitämään taukoja. Ihan kuin olisin vielä tässä, jos en hengittänyt halooo! Ihan niin pahoja torkkuja en ollut koulussa ottanut, etten sitä tietäisi.

”Voidaan ravata tässä tiellä pätkä”, valkku sanoi, kun livahdimme hyttymöttöjä kuhisevalta metsäpolulta hiekkatielle. “Aika kuuma päivä.”
“No sanopa muuta”, puhisin.
Larbusa lähti hölkkäämään meidän rinnalla ja näin, miten se vähän nyki hikeentynyttä teepaitaansa.
“Ota pois vaan!” hörähdin, mutta Larppa vaan hymyili kohteliaasti ja jatkoi hölköttelyään.

Olin juuri pyyhkimässä maailman tulisimpia hikipisaroita silmistäni, kun Pontus yhtäkkiä ampaisi. Ja kun sanon ampaisi, niin pullukkani ihan todellakin pamautti täyteen laukkaan aivan nollavauhdeista. Horjahdin satulassa ja melkein tökkäsin itseäni silmään.
“Pidätteet ja istu itse satulaan!!!”

Plää plää ja aina samat ohjeet! Parempi oli vähän odottaa – Pontus ei ollut heikkohermoisten ratsu. Ja niin vaan minä tiesin: ei me tälläkään kertaa pitkälle laukattu. Ehkä puolikas suora täysiä, sitten muutama pukki, äkkipysähdys ja äkäistä potkimista paikallaan. Lauri juoksi meidät helponnäköisesti kiinni ja oli aavistuksen huolestunut ja huohottava.

“Ei hätää, näitä sattuu joskus!” hihitin, sillä hetki oli ollut oikein virkistävä. Milloinpa viimeksi olin päässyt roikkumaan Pontuksen kyydissä kuin pikkuapina!! Tasapainoa piti haastaa, mistä puheenollen potkiminen jatkui edelleen.
“Oho. KUOLE!!!” karjaisin, ja läimäytin Pontusta pyllyn päälle voimallisesti. Se oli riski, koska kyllä, Pontuksella oli pukkinappi ja varauduinkin pahimpaan, mutta tällä kertaa läimäytys sammutti pukkilaitteen. “Paarmanpirulainen puri sitä takapuolesta!!!”  
“Ahaa”, Lauri tokaisi ja Pontus puuskutti raskaasti. Hötkyily helteellä oli poniparalle aika rankkaa.
“Otetaan vielä sitä ravia ihan rauhallisesti”, valkku päätti, ja mun kävi vähän sääliksi sitä. Hölkkäillä nyt helteellä hevosen tahtiin!! Vaikka, no, kävi pian selväksi että Pontus oli meistä eniten rikki. Sen vauhti suli helteessä ja koko otus oli vetelä kuin sormiin sulanut herkkusuklaalevy.

Se oli harmi se, koska valkun silmä ehti hölkänkin lomassa vahtia ponini laiskasti nousevia takajalkoja ja käskyttää minua tekemään asialle milloin mitäkin. Ja mitä se sitten tarkoitti? Niin. Sitä, että kaikista muhkean leppoisista lähtökohdista huolimatta neiti Vivienne Blankley oli se, jonka tukkahiki valui kaikkein suurimpana purona pitkin Auburnin kartanon helteisen kuumia maastoja.

kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 17.07.20 12:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pontson päiväkirja
Vastaukset: 14
Luettu: 690

Takaisin alkuun

Siirry: