Lefan päiväkirja

Mä puristin mustia nahkaohjia käsissäni, enkä voinut ymmärtää mun satumaista tuuria. Mä en ollut enää pelkkä hevosenhoitaja, vaan ihka oikea vuokraaja. Saisin siis syytää mun olemattomista rahavarannoista siivun Lefalla ratsastamiseen ja valmentautumiseen, joka ei taatusti olisi mitä tahansa puskaratsastelua. Ensimmäinen valmennus alkaisi aivan liian pian, enkä mä ollut ratsastanut Lefalla ennen sitä kuin kerran ja silloinkin vain käynnissä.
"Tuuhan muru, käydään käveleen ulkona ennen valmennusta", mumisin ruunalle puoliääneen.
Ruuna kopisteli ulos karsinastaan puhisten, hermostuttaisin vielä senkin omalla hermoilullani.
"Hei, Anton, ehditkö tulla ulos käveleen meidän kans, mun pitäis saada uus instakuva, en oo päivittäny vielä tänään ollenkaan, pliikku!" Huudahdin miehen kävellessä vastaan.
"Sori, en ehdi nyt. Mun pitää laittaa Vila", Anton vastasi.
Nyökkäsin ja katsoin miestä typertyneenä. Mä olin kaunis ja pyysin nätisti, eikä se siltikään tullut mun mukaan. Se oli joko sokea, homo tai pahimillaan molempia. Eihän se mokoma tarttunut mun mukaan joulunalla Krouvistakaan.

Huokaisin ja jatkoin ruunan taluttamista.
"Mä en sitten ymmärrä miehiä ollenkaan, tiäks ku", marmatin Lefalle, sulkien suuni välittömästi ruunan höristäessä korviaan. "No tuokin vielä."
Penna vihelteli kulkiessaan pihan poikki. Oikeastaan Penna oli ihan söpö jos se vain malttoi pitää suunsa kiinni. Toisaalta paskakin seura oli seuraa ja Penna turhamaisuuksissaan varmasti olisi selfieihmisiä, joten ehkä se osaisi kuvan napata.
"Heippa Penna!" Tervehdin iloisesti ja ennen kuin mies sai sanottua sanaakaan, jatkoin mielistelevällä äänellä jutusteluani. "Mä muistelin kun kerroit siitä, että hevosia ois hyvä taluttaa pitkään ennen ratsastusta ja tulin nyt Lefan kanssa ihan tänne ulos saakka. Niin mä mietin kun sä tiedät aina kaikesta kaiken, niin et millään viittis ottaa meistä ihan pikaisesti kuvaa, oot varmaan siinäkin ihan super!"
Penna myöntyi ja räpsi muutaman suhteellisen onnistuneen kuvan meistä kentänlaidalla. Hetkellisen lirkuttelun jälkeen sain miehen myös taluttamaan Lefaa, jotta ehtisin rauhassa postata kuvan ja miettiä siihen sopivan kuvatekstin.
"Kiitos, oot kyllä super", sanoin Pennalle napatessani ruunan takaisin.
Huokailin itselleni, pakkoko se oli kyykyttää jokaista kaksilahkeista, joka vain siihen suostui. Toisaalta, enhän minä ketään mihinkään ollut pakottanut, itsepä suostui, eikä tarvinut edes nähdä älyttömiä vaivaa,



Valmennus itsessään meni aikapitkälti perseelleen. Kaikki sujui hyvin niin pitkään kun saimme edetä käyntiä Lefan kanssa, se tuntui hivenen ruutitynnyriltä, mutta pysyi suunnilleenkaan hyppysissä. Ohjat keräiltyäni ja siirrettyäni Lefan raviin, mä pääsinkin muutaman askeleen jälkeen tutustumaan maneesin pohjamateriaaliin.
"Van Leeuwen oletko sinä ikinä edes nähnyt hevosta. Ota kiinni se, ennen kun se rikkoo itsensä!" Amanda huusi vihaisena.
Mä tiesin, ettei mun vaikuttanut selittää, että Lefa säikähti jotain ja otti lähdöt, eikä olkapääkivun valittaminenkaan olisi herättänyt säälireaktioa perijättäressä. Päästyäni takaisin ruunikon selkään ja todettuani sen aivan jumalattoman vaikeaksi otukseksi, mä olin ihan valmis vaihtamaan jokaisen mun ratsastuskamppeen vaikka suklaalevyyn. Lefan kanssa sai olla tarkkana jokainen sekunti, eikä sekään välttämättä riittänyt. Mä olin täysin matkustajana ruunan tehdessä lähestulkoon mitä se ikinä halusikaan. Musta tuntui, että Amanda läksytti jokaisesta pienimmästäkin mokasta jo ennen kuin teinkään niitä, mutta lohduttauduin ajatuksella, ettei blondi päästänyt ketään muutakaan helpolla.

Lopputunnista sain kokea yhden pikkuruisen pätkän lisättyä ravia ilman sivuaskelia, pomppimisia tai muutakaan pelleilyä. Lefa tuntui uskomattoman hyvältä ja vilkaistuani peiliin, ymmärsin sen myös näyttävän siltä. Loppuverkkailujen ja pitkien loppukäyntien jälkeen vein Lefan talliin ja hoidettuani sen painelin loungeen ja selasin kommentteja uudesta kuvastani.
"Ootko värjänny tyven tummaksi? Siisti " Kommentoi yksi parhaista saksalaisista ystävistäni.
Kyyneleet tulvivat silmiini ja ryntäsin vessaan itkemään. Miksi musta oli tullut näin surkea ratsastaja ja miksi ihmeessä olin niin köyhä, ettei mulla ollut varaa edes kampaajaan. Missä ihmeessä mun sugardaddy tai lottovoitto oli nyt kun tarve olisi. Kuulin lauleskelua loungen puolelta ja vilkaisin itseäni hätääntyneenä peilistä. Eyeliner oli levinnyt pitkin poskia ja näytin järkyttävältä. Laulaja ei lopettanut hyräilyään, joten pyyhkäisin hiukseni pitkin naamaa ja painelin supernopeasti ulos koko mokomasta tallista. Mä katoaisin koko Auburnista, enkä tulis tänne enää koskaan takaisin. En ainakaan ennen kuin saisin värjättyä tämän kammottavan reuhkan.

Mun kanssa samaan treeniin oli tulossa ainoastaan mulle ennestään tuntemattomia ratsukoita, joten luonnollisesti, mä jännitin valmennusta aivan hirmuisesti. Tuskailin Lefan varusteiden kanssa ja päädyin lopulta lähtemään valmennukseen kangilla ja  vaihdoin satulahuovan valkoiseksi oranssin sijaan. Varusteet kiiltelivät puhtauttaan, eikä Lefassakaan ollut valittamista. Toki mä mietin vielä maneesissakin, olisiko mun pitänyt sykeröidä ruunan harja vai kelpaisiko se ilmankin.

Yritin rentoutua Lefan selässä ajattelemalla, että kaikki muu voisi mennä pieleen, mutta mä sentään näytin hyvältä. Olin laittanut vaaleat hiukseni nutturalle ja nutturan olin kiinnittänyt mustalla rusetilla. Mun kasvoilla oli meikkiä täydellisen huolitellusti, ripset olin huollattanut eilen, eikä mun vaatteissa ollut yhtäkään pölytahraa tai irtokarvaa. Jopa mun kynnet oli erityisen edustavat, vaikka eiväthän ne mihinkään näkyneet valkoisten nahkahanskojen alta.

Merikanto oli komea tervehtiessään, opastaessaan ja jutellessaan ylipäätään. Mä harmittelin hirmuisesti mun aiempaa rahatilannetta, kyllähän tuollaisen miehen katsomiseen olisi voinut vaikka pienen lainan ottaa. Päätin ratsastaa tunnilla superhyvin ja tehdä mieheen vaikutuksen. Jos Lefa pelleilisi, mä voisin tipahtaa maahan ja pyörtyä Merikannon vahvoille käsivarsille.

Mä lopetin haaveilun pyörtymisestä ymmärtäessäni puomitehtävän olemassaolon. Pahimmillaan saisin kylkiluuni rikki tipahtaessani puomien päälle. Lefan kanssa ei mennyt hirmuisen hyvin. Ruuna oli tosi vahva, mä istuin milloin mytyssä, milloin könöttäen ja kokonaisuudessaan pakka ei todellakaan pysynyt kasassa. Ärsytti olla fyysisesti surkeassa kunnossa, naamani punehtui todennäköisesti jo ensimmäisen tehtävän aikana ja koko tunnin ajan tunsin kaikkien tuijottavan hikoiluani.


Kankiohjat pysyivät käsissä vanhasta muistista, mutta päädyin kuitenkin ratsastamaan pääosin kankiohja löysällä. En hallinnut Lefaa alkuunkaan niinkuin oisin halunnut, joten olisi ollut ruunaa kohtaan erittäin epäreilua rullata sitä väkisin vielä paketiksi. Lefa toimi hienosti omalla moottorillaan, mutta tunsin silti epäonnistuneeni surkeasti. Ruuna pelleili juuri niin paljon kuin halusi, eikä minulla ollut juurikaan sanavaltaa sen tekemisiin. Mä tarvisin ihan jumalattoman monta tuntia alle, jotta saisin tämän räpeltämisen näyttämään ratsastukselta alkuunkaan.

Tunnin huippukohta tuli vasta sen lopulla päästessäni väläyttelemään Lefan kanssa upeaa keskiravia, vaikka jännitin etukäteen sitäkin. Ruuna venytti itseään, eikä yrittänytkään härvätä mitään, keskittyi ja sai suuret kehut niin Merikannolta kuin minultakin.
"Siis mä en vaan ymmärrä sua. Sä oot niin tuulellakäyvä otus, ettei oo toista", mumisin ruunalle ja kiitin sitä tunnista. "Mutta mein gott sä oot hieno jos vaan haluat!"
Lefa viskoi päätään ja otti muutaman sivuaskeleen.

Mua jännitti varustaa Lefaa estevalmennusta varten. Enhän mä toki tiennyt, mentäiskö me esteitä lainkaan, mutta vuorotellen yleisryhmällä oli treenejä Amandan ja Isabellan johdolla. Olin melko varma, että yleisryhmän tarkoitus oli pitää meidät pois härppimästä oikeiden ratsastajien tieltä, joten me tyydyttiin vain humputtelemaan ja yritettiin olla ärsyttämättä ketään. Siltä musta ainakin tuntui, toki mihinpä muuallekaan munkaltainen satulaanpalaaja olisi kuulunut. Sain olla tyytyväinen päästyäni mihinkään valmennusryhmään.

Lefalla oli jälleen virtaa. Mä kiitin onneani, että olin valmistautunut edelliskertaa paremmin ja tälläkertaa pysyin ruunan kyydissä sen spurttaillessa omiaan. Isabellalla toki oli sanansa sanottavana ruunan hallinnasta, istunnastani ja ylipäätään kaikesta, luonnollisesti. Isabellan ja  Amandan tyyli huomauttaa oli ihan jäätävän erilainen. Amandan suora nälviminen oli jokseenkin helpompi kestää, mutta Isabellan kohteliaisuuksiin verhoiltu palaute oli pelottavaa.


Isabella laittoi meidät työskentelemään suurella kahdeksikolla, jonka toisessa päässä oli innari viidellä esteellä. Esteet olivat matalia ja niiden sisäpuoli oli maassa ja ulkopuoli korotettuna tolpalla. Brunette painotti meitä etenemään tehtävällä tarkasti ehdottoman keskeltä, ei sisältä kipittämällä tai ulkoa harppomalla, keskeltä. Innarin jälkeen kahdeksikon toisella ympyrällä  oli okseri, kavaletti ja toinen okseri.

Mä en ollut lainkaan varma koko tehtävästä ylipäätään. Ymmärsin kyllä tehtävänannon, mutta moinen tarkkuus koituisi kohtaloksemme hyvin äkkiä. Innari ei sujunut alkuunkaan ja Isabella pyöritti meitä ympyrällä melko pitkään ennen kuin pääsimme ylipäätään kahdeksikon toiselle osalle lainkaan. Lefa seilasi miten sattuu ja vaikka kuinka tein työtä sen rauhoittamiseksi, ruuna katsoi silti jatkuvasti minua yläkautta silmiin tai loikki pupuloikkia sivulle.

Kun viimeinkin saimme suoritettua tehtävän ravissa jokseenkin kelvollisesti, piti innari edetä edellen ravissa, nostaa laukka okserin päällä, jatkaa kavaletin yli ja toiselle okserille, jossa laukka piti vaihtaa. Lefan kanssa tehtävä ei ollut lainkaan ravitehtävää helpompi, joskin se nosti laukan todella kiltisti ja vaihtoi sen kuin itsestään. Kiittelin ruunaa kovasti, sentään ihan kaikesta ei tarvinut vääntää meidänkään.

Ravaillessani loppuraveja mä kiitin onneani Susinevan valmennusviikonlopusta. Jospa me saisimme hommaan edes jotain tolkkua, etten nolaisi itseäni täysin Winter Fairissa. Lefa kyllä osasi, se oli hieno ja taitava, mutta vaati hirmuisesti ratsastajaltaan. Amandan kanssa se liihotteli kauniisti pitkin maneesia ja oli edellisvuoden lopulla esitellyt parhaita puoliaan Kalla CUP:in viimeisessä osakilpailussa. Taputin ruunaa kaulalle ja siirsin sen käyntiin.

"Kyllä mekin vielä joskus", mumisin ruunikolle.

Mä käytin tarpeettoman kauan itseni pynttäämiseen, jotta olisin mahdollisimman edustava aamun yksityistunnilla, joka alkaisi yhdeksältä. Daniel Susinevan saapuminen Auburniin ei ollut mikään pikkujuttu ja Merikannon valmennuksista viisastuneena mä ymmärsin varata myös yksityistunnin tälläkertaa. Muikistelin peilin edessä ja olin satavarma miehen hurmaantumisesta. Olikohan sillä tyttöystävää tai jotain muuta säätöä? Eipä varmaankaan.

Me olisimme päivän ensimmäinen ratsukko ja tahdoin tehdä vaikutuksen valmentajaamme. Lefa oli edustava, olin letittänyt sille otsaharjaan sykerön. Ruunan nahkavarusteet kiiltelivät kilpaa punertavanruskean karvan kanssa ja tiesin, että näytimme ihan äärettömän hyvältä. Lefa pörisi ja oli ihan menossa alusta saakka, eikä omassakaan fiiliksessä ollut valittamista.

Daniel saapui juuri ajallaan, ei liian aikaisin, eikä liian myöhään. Mä olin ehitinyt lämmitellä Lefan kunnolla ja ruuna oli ollut yllättävän mukava. Se ei ollut pelleillyt lainkaan niin paljon kuin yleensä, mutta taianomaisuus lässähti Danielin saapumiseen. Joko mä aloin hermoilla tai sitten Lefa ei pitänyt yleisöstä.

"Tulet iltapäivästäkin treeniin?" Daniel kysyi kuivakan esittelyn jälkeen. "Onnea sitten vain. En tuplatreeneistä huolimatta katsele mitään löysäilyä. Tehdään täysillä töitä nyt kun on töihin ryhdytty."

Nyökkäsin miehelle. Ihme heebo, miten se ei edes huomannut, että olin ihana? Missä kaikki flirtti tai ylipäätään mikään huomiointi? Tuhahdin ja odotin turhaan koko tunnin jotain ylistystä ja glooriaa siitä, kuinka olin ihana ja reipas. Mä olin närkästynyt. Daniel oli varmaan sokea, siitä sen täytyi johtua.

---

Sarah käveli tallikäytävällä vastaan kun raahasin Lefaa nyreissäni talliin.
"Mistäs te ootte tulossa?" Brunette kysyi.
"Yksityistunnilta", totesin tyytymättömänä.
"Ai, menikö jotenki huonosti?" Sarah kysyi varovasti.
"Ei, tai silleen joo. Me keskityttiin yksinkertaisesti vain mun istuntaan ja siihen, että kaikki tapahtu just eikä melkein siinä pisteessä ku piti. Musta tuntuu, ettei se mies nähnyt mitään hyvää mun ratsastuksessa tai mussa ylipäätään", puuskahdin ja otin Lefan satulan pois. "Plus mun jalat, vatsalihakset ja ihan kaikki on niin kuolleet."
"Anna vaan mulle", Sarah sanoi ja otti satulan käsivarsilleen. "Siis miten teillä sitten meni huonosti? Eikö kemiat kohdannu vai?"
"No en mä tiedä siis se oli kuivempi ku mun paistama porsas, jonka mä unohdin yön yli uuniin. Susineva ei lähteny vahingossakaan mukaan mihinkään läppään, eikä jotenki en mä tiedä.. Onkohan se aina tommonen? Sen täytyy olla melko yksinäinen" Irvistin ja ojensin suitset Sarhaille. "Lefa oli ihan superhieno eniveis."
"En mä tiedä. Eikö sillä oo pieni lapsikin, jos se on vaan väsyny?" Sarah tarjosi puolustusta valmentajalle.
"Ai siis sillä on lapsi? Eli naisystävä-vaimokin. Wow", mumisin ja siirryin irroittamaan suojia.

---

Kahden aikoihin olin jälleen satulassa. Mä olin päättänyt tarkkailla Susinevaa entistä tarkemmin. Sinihiuksisen Avan olemassaolo ärsytti. Mä olin ihan satavarma, että teini keimaili Antonille. Antonille, jota kohtaan mä yritin pysytellä viileän kohteliaana, jotta kukaan ei ymmärtäis mitö Jusun synttäreiden jälkeen tapahtuikaan. Susineva mua ihmetytti. Jos sillä tosiaan oli vaimo ja kaikkea, ei se voinut olla ihan äärettömän kummallinen. Eihän?

"Mitäs te sitten olette? Satulaanpalaajia? Yleishöntsäilijöitä? Jaaha. No, mennään tällä sitten, eiköhän tästä jotakin ratsastuksentapaista saada aikaiseksi. Ja jos ei… No. Ainakin lihaskipua teille ja päänsärkyä mulle", Daniel aloitti.

Ei hitto se oli  outo. Miten kukaan oli koskaan päätynyt naimisiin tuollaisen miehen kanssa? Joko sen vaimo oli myös outo tai sitten Danielilla oli salattuja avuja. Hymynkare kohosi suupieleeni, niin sen täytyi olla. Hymynkare ei pysynyt kauaa kasvoillani kun siirryimme tekemään ravityöskentelyä. Viidentoista minuutin jälkeen mä olin varma kuolemastani ja puolen tunnin kuluttua mä olisin antanut mitä vain, jotta olisin päässyt pois rääkkäyksestä.

Ava keimaili edelleen Antonille ja kauhukuvat läsähtivät mieleeni. Olikohan Ava kuullut Antonin avuista ja siksi flirttaili miehelle? Toivottavasti Anton ymmärsi pysyä naperosta erossa, ettei saisi syytettä lapseen sekaantumisesta. Mitä mä oikeastaan edes tiesin Antonista? Oliko sillä jotain virityksiä johonkin suuntaan? Miehen somesta ei löytynyt tarpeeksi stalkattavaa, joten mun täytyisi ottaa asiasta selvää perinteisin keinoin. Huru saisi auttaa mua.

Mä heräsin puoli kuudelta kramppiin mun oikeassa pohkeessa. Pompin ympäri kämppää ja yritin saada suonenvedon loppumaan. Voi hemmetin Susineva treeneineen, mä olin puolikuollut ja mun suussa tuntui saharalta. Enhän mä nyt voinut olla näin rapakunnossa kun kävin salilla ja olin käynyt muutamaan otteeseen keikistelemässä bikineissä uimassa uimahallilla. Istuin totaalihajonneena keittiössä ja postasin meemin instaani. Isabellan tykättyä kuvastani olin varma perijättären vittuilevan minulle sydämellään. Piti varmaan laiskana, huonona tai jotain muuta vähemmän mairittelevaa, mutta ei vain ylevyydessään kehdannut kommentoida asiaan mitään. Mutristelin naamaani ja painuin takaisin sänkyyn, ehkä elämä näyttäisi mukavammalta muutaman tunnin kuluttua.

Siinä missä olimme eilen ravanneet, ravanneet ja ravanneet, keskityimme tällä kertaa napakkuuteen, reagointiin, pysähdyksiin ja täydellisiin laukannostoihin. Lienee sanomattakin selvää, että Lefan kanssa emme olleet parhaimmillamme tässäkään tehtävässä. Lefa halusi nostaa laukan kun sitä itseään huvitti ja pysähtyä mielummin vasta muutaman päänhetkuttelun ja poikittamisen jälkeen. Pahinta epäonnistumisissamme oli se, että tiesin kaikkien tietävän Lefan taidoista. Mua pelotti jatkuvasti, että Amanda marssisi paikalle ja häätäisi mut pois koko Auburnista pilaamasta hienoa ruunaansa.

Kuivakan palautteen ja loppukäyntien jälkeen mä olin valmis vaihtamaan kaikki mun ratsastuskamppeet suklaapatukkaan. Tai ehkä levyyn, mulla oli melko uusi kypärä. Laahustin jalat kipeänä talliin ja sain tallimestarilta virnistyksen. Katsoin miestä silmät viiruina ja käskin "Joonatanin" olla hiljaa. Otin Lefan varusteet pois yhteisymmärryksen vallitessa minun ja hevosen välillä. Kerrankin ruuna ei hölmöillyt mitään, enkä minäkään jaksanut höpötellä sille mitään ylimääräistä. Taputin ruunikkoa kaulalle ennen kuin suljin karsinan oven. Tilanne vaatisi runsaasti viiniä, suklaata ja juustoja.

Väsytti ihan jumalattomasti. Susinevan valmennuksista oli jäänyt ainoastaan kipeät reidet ja hulluus ilmoittautua Lefalla Tie Tähtiin-kilpailusarjaan. Ajelin naama mutrulla Auburniin, mä olin niin jumalattoman kyllästynyt ystävänpäivään ennen kuin se oli edes alkanutkaan. Typerän päivän lisäksi mä olin kyllästynyt lumeen ja kaikkeen talveen liittyvään. Ehkäpä tallihommat piristäisivät, ehtisin hyvin käydä hoitamassa Lefan ennen töitä. Ruunan kanssa touhuilu oli terapeuttista, vaikka tiesin veljeni tölväisyn "jos terapiahevosta tarvit, osta joku puolikuollut Suokki"  todeksi. Lefa alkoi vain olla mukavan tuttu ja näinollen turvallinen. Ennemmin mä valitsin tutun kusipään kuin tuntemattoman kusipään.

"Hyvää ystävänpäivää", Penna aloitti. "Tiesitkös, että.."
"Oikein mukavaa ystävänpäivää!" Keskeytin ja kaivoin pikaisesti puhelimeni käteeni. "Sori mulla soi puhelin."
Ei se mitään soinut, mutta en yksinkertaisesti jaksanut kuunnella miestä juuri nyt. Mahdottoman hyvännäköinenhän se oli, mutta niin rasittava. Radiosta oli soinut melankolinen musiikki koko matkan tallille, eikä tilanne parantunut Auburnissakaan. Joku huudatti Yön mollivoittoisia kappaleita myös tallissa, ilmeisesti kappaleet liittyivät siihen kuolleeseen laulajaan. Vilkaisin ympärilleni ja pohdin oliko Isabella ollut suurikin fani vai oliko joku uskaltanut tehdä omavaltaisia päätöksiä.

"Morgen, freunde, morgen", lässytin Lefalle saapuessani ruunan karsinalle.
Ruuna ei arvostanut minua juurikaan, mutta tyytyi luimimisen sijaan heilauttamaan korviaan. Se riitti minulle ja olin hirmuisen otettu Lefan ystävällisyydestä. Ehkä Lefa oli vittuuntunut minuun samoin kuin minä Pennaan. Taputtelin ruunaa kaulalle ja talutin sen hoitopaikalle. Pikaisten harjailujen jälkeen nakkasin ruunalle loimen päälle ja suitset päähän ja lähdimme tarpomaan kohti lumista metsää.

Enää mua ei jännittänyt lähteä Lefan kanssa kahdestaan taluttelureissuille, mutta pidin silti varalta suitset päässä. Ruuna oli ihan fiksu tapaus kaikesta häsläyksestään huolimatta. Lefa oli ihan erityisen mukava aina kun olimme kahdestaan ja hoilotin sille saksalaisia listahittejä. En mä tavallisesti mitään olis kehdannut laulaa, mutta ruuna ei arvostellut raakkumistani ilkeästi ja luminen metsä tarjosi erinomaisen miljöön konsertoinnilleni.

Palasimme tallille noin puolen tunnin kuluttua ja kävin vapauttamassa ruunan tarhaansa. Siivoilin vielä pikaisesti ruunan karsinan ennen kuin siirryin varhaiselle lounaalle loungeen. Savulohisalaatti maistui taivaalliselta, enkä voinut olla enää huonolla tuulella. Olin tyytyväinen siitä, ettei tallilla pörrännyt liiaksi ihmisiä  Mä olin valitettavan kyynistynyt ystävänpäivän suhteen, enkä tahtonut pilata kenenkään muun päivää kommentoimalla negatiivisesti lässynlässyn-päivästä. Kurkkasin pikaisesti instagramin kommentit Lefan ja minun retkestä, venyttelin noustessani tuolilta ja lähdin ajelemaan kohti työpaikkaa.

Mä kiisin töistä takaisin Auburniin pikapikaa. Mä olin unohtanut koko Amandan kouluvalmennuksen ja uskoin blondin kirjaimellisesti listivän minut, mikäli jättäisin yhtäkkiä vain ilmestymättä paikalle. Musta tuntui, etten mä ollut henkisesti valmistautunut lainkaan vaaleamman perijättären koulutunnille, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Olin soittanut Märtalle kotimatkalla, joka olikin muuttunut Auburnmatkaksi ymmärrettyäni unohduksen. Märta oli suostunut auttamaan ruunan kanssa ja lupauduin jäämään ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, mutta nainen lupasi kuitata tämän kyydillä kotiinsa.

"Superkiitokset Märta, mä en ois ikinä ehtiny jos et ois auttanu laittaan Lefaa valmiiksi!" Huudahdin sinihiukselle, joka oli suostunut harjaamaan Lefaa ja aloittanut varustamisen.
"Eipäs mitään", Märta hymyili. "Vuoroin vieraissa."
"Ja hei hyvää ystävänpäivää, mä sain tän oikeastaan töistä, mutta mulla ei oo nyt muutakaan", naurahdin ja halasin hieman hämmentynyttä Märtaa ojentaen tälle suklaapatukan.
"Kiitos", sinihiuksi totesi ykskantaan ja kallisti hieman päätään. "Te myöhästytte kohta."

Hyvin pian Lefa sai varusteet päällensä ja talutin ruunan maneesiin. Aloittelin alkuverkkaamaan ruunaa ja aivan liian nopeasti Amanda olikin paikalla ruotimassa istuntaani.
"Hartiat taakse ja kyynärpäät kylkiin. Kastematokin on ylväämpi kun toi sun räpellys",  Amanda sivalsi.
Näpäytys oli aiheellinen, mä kökötin selässä miten sattuu. Mua väsytti ja olin satavarma, ettei tämä koulukuvioiden hinkkaus loppuisi ikinä. Miten ihmeessä mä selviäisin esteistä Kalla CUP:issa jos mulla ei ollut koskaan aikaa hypätä Lefalla.

Mä olin kurkkuani myöten täynnä koko hemmetin sulkutaivutusta, Lefa pomputti mua miten sattui, enkä mä saanut itseäni hyvään fiilikseen.
"Istu siihen harjoitusraviin, alapohje aktiivisemmin. Käsiä alas, et sä Lefan päätä kanna. Sun on parempi siirtyä kohta jollekin ratsastuskoululle jos sä et edes yritä", Amanda totesi kuivakasti.
Lopulta sain Lefaa ensin eteen, suoristin sen, ruuna jäi avuille ja yritin taivutusta uudelleen. Amanda ei suoranaisesti kehunut, mutta jätti haukkumatta.

Laukkatyöskentelyyn siirryttyämme Lefa meinasi romahtaa etupainoiseksi ja sen kanssa sai tehdä todella töitä, jotta ruunan sai kevyeksi edestä. Ravi-laukka siirtymissä Lefa meinasi jäädä pitkäksi ja Amanda komensi valmistelemaan paremmin. Mua ärsytti se, miten kultakutri oli aina oikeassa. Tottakai se oli mun syy jos Lefa näytti kamelilta, itsepä en ratsastanut kunnolla. Silti mua ärsytti olla väärässä ja joutua kuuntelemaan motkotusta jatkuvasti. Miksi ihmeessä mä en voinut olla parempi ratsastaja?

Lopputunnista mun vatsalihakset huusi hoosiannaa, mutta lopulta mä sain muutaman onnistumisen kokemuksen ruunan satulassa. Erityisen hyvin meillä meni laukka-ravi siirtymien jälkeen ja Lefa tuntui tanssahtelevan upeasti ravissa. Se suoritti leikiten pohkeenväistöt ja Amanda tyytyi vain huomauttamaan leukani asennosta. Se meni siis jokseenkin mallikkaasti.

Mua jännitti lähteä Hallavaan, vaikka tiesinkin tallista jo yhtä jos toistakin serkkuni lapsen Miron vuoksi. Miro oli ilmeisesti tulossa myös samoihin valmennuksiin, mutta ratsasti vasta minun jälkeeni. Tuntui oudolta ratsastaa samalla tasolla kymmenen vuotta nuoremman sukulaislapsen kanssa, mutta ilmeisesti useamman vuoden taukoiluni aikana oli ehtinyt tapahtua yhtä jos toista. Miroa enemmän jännitin työnantajani Sebastianin ratsastusta, mutta hän ratsastaisi vasta viimeisessä valmennusryhmässä.

Olin puunannut Lefan naurettavan hienoksi ja ruuna odottelikin hoitopaikalla oranssissa loimessaan, jotta taluttaisin sen kuljetusvaunuun. Olin pukenut ruunikolle suitset, jotta selviäisin mahdollisimman vähällä ruunan kanssa. Lefan kanssa oli lievää puljaamista, vaikka Nita olikin taluttanut Leevin kyytiin jo edeltä. Huokaisin helpotuksesta päästessäni livahtamaan trailerista pois. Matka saattoi vihdoin alkaa.

Perillä Hallavassa harjasin ruunan, vaikka se kiiltelikin jo kauniisti ja nostin mustan koulusatulan sen selkään. Liu’utin sormiani pitkin kiiltävää nahkaa ja jatkoin kohti oranssia satulahuopaa. Huopaan oli kirjailtu kultaisilla kirjaimilla SokkaLux by Isabella. Hymähdin itsekseni ja ihastelin upeaa huopaa. Jatkoin ruunan varustamista ja puin sille koulusuojat ja suitset. Lefa näytti hirmuisen komealta ja toivoin käytöksen olevan linjassa ulkonäön kanssa.

Lämmittelin Lefan itsenäisesti ja ruuna tuntui samalta kuin Auburnissakin. Se liikkui lennokkaasti pärskyen ja tuntui lähtevän lentoon hetkenä minä hyvänsä. Päässäni kaikuivat Amandan ohjeistukset siitä kuinka kaikki hulinaenergia olisi saatava valjastettua eteenpäinpyrkimykseen ja liikkeeseen. Yritin keskittyä hengittämiseen ja saada ruunan pysymään hyppysissäni. Onneksi Lefa oli kokenut reissaaja, eikä hätkähtänyt uusista paikoista sen enempiä kuin yleisesti mistään. Ruutitynnyrihän se oli aina.

Aleksi asteli maneesiin ja loi rauhallisuudellaan mukavan tunnelman maneesiin. Mies jutusteli kuin olisimme tunteneet hänet aina ja sai minut rentoutumaan Lefan selässä. Aleksi kertoi, että keskittyisimme perusratsastukseen ja teihin, samaa siis mitä edellisviikonloppuna Susinevan kanssakin. Toivottavasti sieltä olisi jäänyt edes jotain mieleen, ajattelin tuskaillen. Aloitimme pituushalkaisijan ratsastamisella ja täsmällisellä pysähdyksellä. Tehtävä olisi Lefalle superhelppo. Ruuna kyllä osaisi pysähtyä hienosti tasajaloin, mutta se yritti tarjota minulle sekä vinoa pysähdystä, että kiemurtelua pituushalkaisijalla. Aleksi naljaili hyväntahtoisesti vinoparkkeerauksesta ja jouduimme tehtävälle uudelleen ja uudelleen, kunnes mies oli tyytyväinen.

Volttien ratsastaminen oli täyttä tuskaa, sillä mitkä tahansa pyrpylät eivät kelvanneet, kuten eivät tietysti tavallisestikaan. Syy ei ollut ruunan, vaan minun. Ajatukseni harhailivat ja löysin itseni aivan liian usein tuijottamasta ruunan niskaa, josta havahduin vasta Aleksin huomautuksiin. Pystyin kuvittelemaan Amandan huutamaan minulle moisesta ”ratsastamisesta”, joten sain itseni paremmin likoon ja aloin kuljeskelun sijaan ratsastaa. Tämän jälkeen Lefa tuntui tanssivan pitkin kouluradoin koristettua maneesia.

”Aivan hyvinhän se meni kaikilla! Olisko teillä omia kommentteja miten meni?” Aleksi kysyi tunnin lopulla.
”Ihan hyvin, mä olin vain ite ehkä vähän ajatuksissani”, sanoin vuoroni koitettua. ”Mutta Lefa oli kyllä ihan super, eihän se hevosen syy ole jos sillä on pelkkä matkustaja kyydissä.
Aleksi nyökkäsi ystävällisesti ja muisti kehua kuitenkin hienosta suorituksesta ja skarppaamisesta tunnin loputtua. Mulla oli ihan mukava ja hyvä fiilis, mutta pienoinen jännitys Kalla CUP:in kisoista alkoi hiipiä päälle. Toivottavasti olisin silloin täysin hereillä nukuskelun sijaan.

Valmentaja, Aleksi Hallava:
Kuten sanoit, alkutunnista näytit luottavan siihen että hevonen osaisi suorittaa tehtävät ilman sen kummempaa ohjausta, jolloin tehtävät jäivät hieman puolitiehen. Sinun on osattava vaatia hevoselta (ja itseltäsi) tarkempaa ja keskittyneempää tekemistä. Koulutuomari kyllä huomaa jos jossain kohdassa lintsataan! Radalla sitten skarppasit ja Lefakin näytti halukkaasti parhaita puoliaan.

Me säihkyttiin Winter Fairissa glitterin ja lumihiutaleteeman voimin. Omat varusteeni mä tein osittain itse ja loput tarjoushaukkailin tai löysin valmiiksi kaapistani. Kynnet mä kävin laittamassa muutamaa päivää ennen kilpailuja ja kieltämättä mua harmitti joutua käyttämään hanskoja.

Lefan varusteiden osalta mä pääsin helpolla. Mä jouduin ostamaan sille ainoastaan valko-mustat suojat, muut ruunalla oli jo ennestään. Lefan harjaan letitin sykeröt ja sykeröihin kiinnitin jokaiseen samanlaisia lumihiutalekoristeita, joita mun hiuksissakin oli. Ulkonäöstä meidän suoritus ei jäisi kiinni. Mä toivoin vakuuttavani tuomarit säihkymisellämme pelkän taidon sijaan.

Ennen varsinaisen valmennuksen alkamista, aloitin itsenäisellä alkuverryttelyllä. Ratsastin Lefaa kuulolle kaikissa askellajeissa ja erityisen huomion yritin kiinnittää siihen, että ruuna todella kuuntelisi pidätteitäni ja liikkui haluttuun suuntaan. Lefa oli reippaalla päällä, muttei kuitenkaan mitenkään erityisen pöljäke. Se puhisi ja pärskyi, mutta malttoi pääsääntöisesti mielensä suuremmilta koiruuksilta. Aleksi kertoi tulevista tehtävistä ja vaikutti nauttivan työstänsä. Mies nojaili estetolppaan kyynärpäällään ja antoi vinkkejä ensimmäiselle tehtävälle, joka ratsastettaisiin ravissa. Ristikoiden väliin täytyisi pysähtyä, siirtyä takaisin raviin ja edetä ravipuomeille, jotka odottelivat päädyssä kaarevalla uralla.

Aloitin tehtävän jännittyneenä ja yritin keskittyä pitämään ruunan kahden ohjan ja kahden pohkeen välissä. Lefa nosti laukan ristikolta ja ensimmäinen pysähdys meni auttamatta ohi laukatessamme toisenkin ristikon yli. Ravipuomit ylittyivät kiitoloikilla, eikä jarruja tuntunut löytyvän mistään. Jouduin rauhoittelemaan kiehuvaa ruunaa ja muutaman kerran jälkeen sain Lefan pysäytettyä ristikoiden väliin. Tyylipuhdas pysäytys se ei ollut, mutta Aleksi kehui moitteiden sijaan. Taisi tietää, että moittisin itseäni epäonnistumisesta ihan itsekin. Neljännellä yrittämällä tehtävä sujui jo paremmin, eikä ravipuomien pupuloikkien kyydissä ollut enää aivan niin kammottaavaa istua. Joko minä totuin ruunan kohellukseen, tai ruuna oli hivenen rauhoittunut. Tahdoin uskoa jälkimmäiseen.

Seuraavana tehtävänä oli pystyesteitä suoralla linjalla. Ne eivät näyttäneet suurilta ja tiesin Lefan selviytyvän leikiten esteistä. Ravipuomien tilalle oli noussut ristikko ja viimeisimpänä oli toisen ristikon ylitys juuri ennen kulmaa. Keskellä lyhyttä sivua tuli pysähtyä. Irvistin, pysähtyminen kesken radan ei todellakaan olisi vahvuutemme. Aloitin tehtävän ja yritin pitää laukan rentona. Lefa ei juurikaan viitsinyt nähdä vaivaa hyppäämällä pikkuesteitä, vaan pikemminkin laukkasi niistä yli. Sarjan jälkeen se jatkoi matkaansa köyristäen selkäänsä ja pukitellen matkalla eteenpäin. Puristin harjaa nyrkkiin, purinhampaitani yhteen ja hengitin kiivaasti nenän kautta. En todellakaan suostuisi tipahtamaan. Pyysin Lefaa eteenpäin vetokilpailun sijaan ja etenimme vauhdilla ristikosta yli. Ennen seuraavaa ristikkoa jarruttelin ja Lefa harasi vastaan päätään ravistellen. Toisen ristikon jälkeen en saanut Lefaa pysäytettyä ruunan haratessa vastaan, vaan ratsastin suoraan kohti maneesin seinää pidättäen samalla. Virnistin voitonriemuisesti ruunan pysähdyttyä ja peruutettua muutaman askeleen. Taputtelin hiestä tummunutta kaulaa ja siirsin ruunan takaisin laukkaan. Vielä olisi viimeinen este ylitettävänä.

Viimeisenä tehtävänä meillä oli edessä radan ratsastus 80cm korkeudessa. Korkeuden kanssa meillä ei ongelmaa olisi edelleenkään, ongelma olisi lähinnä satulan yläpuolella. Aloitimme radan ja pyrin pitämään Lefan mahdollisimman rauhallisena. Ensimmäinen pysty ylittyi hienosti hiekan ropistessa esteen päälle. Seuraavana vuorossa oli lävistäjä, jossa oli edelliseltä tehtävältä tuttu linja, pysty, pysty-okseri -sarja. Lävistäjällä Lefa kaahotti eteenpäin ja vaihtoi lennokkaasti laukan kaarteessa ennen kuin loikkasi neljännen esteen yli. Vitsit kuin ruuna vaihtaisi laukan tällätavoin myös kouluradoilla, ehdin pohtia ennen kuin matkamme jatkuikin jo kohti toista päätyä ja Lefa liiteli pystyjen yli. Lävistäjälle käännettyä ruuna jatkoi korvat töttöröllä kohti okseria, jonka päällä se vaihtoi itsekseen laukkaa ja viimeisen pystyn ylitettyämme kehuin sitä vuolaasti. Siirsin ruunan raviin ja annoin sille hieman ohjaa. Se oli suurimmat pöllöilyenergiansa tuhlannut jo radoille.

Lämmittelin Lefaa ravissa ja yritin saada hyvää fiilistä ja letkeyttä esille. Aivan liian pian pääsisimme starttaamaan Helppo Beetä ja ensimmäinen kenttäratsastuskilpailumme alkaisi. Pennan ääni kantoi maneesista ulos asti ja mua nauratti kuinka tärkeältä se kuulosti. Sipaisin takkiani suoremmaksi ja nostin leukaani ylöspäin. Lefa saisi luvan näyttää parastaan, olihan tuomarina tälläkertaa Amanda, joka ei varmasti ollut edellisviikonlopun koulutuomareita lepsumpi.

Me oltiin treenattu Lefan kanssa tosi paljon sekä Kalla Cupin, että Tie Tähtiin-kilpailusarjan merkeissä. Mä olin yrittänyt pitää ruunan mieltä virkeänä maastoilemalla ja maastakäsittelyllä mahdollisimman paljon, vaikka etenkään jälkimmäinen ei ottanut sujuakseen kovinkaan hyvin. Hätkähdin ajatuksistani ja roikuin apinanraivolla satulassa, kun Lefa päätti säikähtää kentän toisellapuolella ravaavan hevosen pärskähdystä. Sydämeni läpätti hirmuista tahtia. Kuinka noloa olisi tipahtaa jo verryttelyssä?

Edellisviikonlopun koulu- ja esteratsastuskilpailut olivat menneet yllättävän hyvin, mikäli huomioisi minun ja Lefan yhteistyön pituuden. Perijättäret eivät moista varmastikaan huomioisi, mutta omaa mieltäni se lämmitti suuresti. Esteillä olimme Lefan kanssa vasta 17. sijalla, mutta minua hykerrytti kovin tieto siitä, ettei virhepisteitä ollut neljää enempää ja luonnollisesti myös se, että olimme voittaneet Miron ja Miron hullun ponin! Ja Isabella Sokan, mutta sitä ajatusketjua en uskaltanut kelata pidemmälle.

Kouluratsastuksessa meillä meni hivenen paremmin ja sijoituimme kuudenneksi. Pisteet eivät päätä huimanneet, alle 70%, vaikka rata oli ihan äärettömän helppo. Erityisen nyreissäni olin yleisvaikutelmapisteistä 4-3-5-9. Olihan Lefa vahva ja koko rata meni hivenen plörinäksi, mutta kolmonen?? Mä olin varma, ettei se Petri ollut ihan tilanteen tasalla, varmaan yritti piirtää kasia.

Anton oli portilla ja nyökkäsi vähän turhan asiallisesti minulle. Mikäköhän sitä vaivasi? Hiiteen koko Anton ja kaikki typerät tuomarit. Mä olin tullut tänne voittamaan. Henkäisin syvään ja pysäytin Lefan erinomaisen tarkasti ja tervehdin tuomaria. Rata meni kaikenkaikkiaan hyvin, eikä Lefallakaan ollut erityistä pelleiltävää. Sijoitukset valuivat kaikki muualle kuin Auburniin, mutta ilakoin nelossijaani kuin suurempaakin voittoa. Kiittelin ruunikkoa kovasti ja annoin muutaman ekstraporkkanan kiitokseksi hyvästä suorituksesta. Eihän se Lefa pöllömpi kaveri ollutkaan.

Lauantaiaamuna Lefa oli meno päällä jo karsinassaan ja sain väistää ulos höökivää ruunaa, etten olisi jäänyt sen alle. Ruunikon varustaminen oli sanalla sanottuna mielenkiintoista ja päätin unohtaa letittämisen ja kaiken muunkin hössötyksen tyystin. Sain tuskaillen Lefan valmiiksi ja pääsin ruutitynnyrin selkään. Lefa tanssahteli ja otti spurtteja milloin mistäkin aiheesta, vaikka en todellakaan sitä ruunalta pyytänyt. Jätin verryttelyhypyt tasan yhteen ja itse radalle päästyäni keskityin pysymään hengissä. Lefa kaahasi minkä ehti, eikä minulla ollut mitään muuta tehtävissä kuin ohjata oikealle esteelle ja toivoa parasta. Rataesteillä olimme toisia, mutta se ei todellakaan ollut minun ansiotani. Hävetti ja lievästi myös pelotti sunnuntain maastokoe. Ärsyyntymistäni ei todellakaan helpottanut Gabriellan virheetön nollarata, joka ei todellakaan ollut yhtä rumasti ratsastettu kuin omani.

Sunnuntain koittaessa olin toivonut äkkisairastumista tai jotain muuta, joka olisi pelastanut minut maastoesteiltä. Jo rataa kävellessäni ymmärsin, ettemme välttämättä selviäisi tästä kunnialla. Verryttelyssä Lefa oli ollut aivan muissa maailmoissa ja kieltänyt verkkaesteelle. Kielto oli oma syyni, sillä roikuin ruunan kyydissä totaalisen kipsissä. Edellispäivän kaahailu oli jostain syystä jäänyt negatiivisesti mieleeni. Lähtöluvan saatuamme kaikki sujui hyvin, kunnes tuli ensimmäinen kielto ihan tavalliselle pensasesteelle. Seuraava kielto tuli heti seuraavalle esteelle, tukille ja ymmärsin, että sijoittumisesta oli turha haaveilla. Pääsimme jotenkuten räpiköiden esteradan loppuun ja sijoituimme kahdeksanneksi 41,2 virhepistettä plakkarissa. Kokonaiskisan tulos ei olisi jaksanut kiinnostaa minua yhtään vähempää. Raahauduin Lefan kanssa talliin loppuverryttelyjen jälkeen ja hoidettuani sen, painelin pikaisesti autooni. Kuumat kyyneleet polttelivat silmissäni. Olihan se tämäkin startti yhteiselle kisauralle.

Herätyskello äänteli äärimmäisen ärsyttävästi ja mä voihkaisin pikkuruisessa rivarissani dramaattisesti, vaikkei ärsytyksiäni olisikaan kukaan kuulemassa. Ryystin kahvin pikavauhtia pukeutuessani samalla ja lähdin kaahailemaan kohti Auburnia. Miksi mun piti olla aina melkein myöhässä? Onneksi mä en ollut ottanut edellisenä iltana paria lasillista enempää, muuten koko päivä olisi mennyt tuskaillessa, enkä olisi tietystikään voinut edes ajaa autolla. Auburnissa minua odotteli hivenen kärttyinen Lefa, joka suostui kuitenkin yhteistyöhön ihan kohtuudella. Pikaisten siistimisten jälkeen nakkasin kuljetussuojat ruunalle ja heitin oranssin loimen selkään. Seppeleessä ei onneksi ollut kiire. Mä sain varustaa Lefan ihan rauhassa hienoihin oransseihin Sokka Luxuries varusteisiinsa. Sokka Luxuries, siinähän se syy olikin miksi aamuherääminen oli vaikeaa. Edellisiltainen lanseeraustilaisuus oli venähtänyt hivenen pitkäksi. Hätkähdin ajatuksistani vasta Lefan luimiessa minulle rumasti. Ruuna-parka oli kyllästynyt odottelemaan. Kiristin vyön ja talutin ruunan maneesiin.

Tunnin aiheena oli suoruus. Opettajanamme oli Hanski, joka vaikutti lievästi sanottuna pelottavalta. Tiesin naisen voittaneen SM-kultaa aikanaan, mutten mitenkään saanut päähäni hevosen nimeä. Joku pelargooniaan viittaava se taisi olla.. Ensimmäisenä tehtävänä oli ratsastaa sokeripalojen välistä, suoristua ja tulla kolmen esteen sarja. Sain käydä hirmuista kädenvääntöä Lefan kanssa jo siitä, täytyisikö sokeripalojen väliin mennä ensinnäkään. Olin valmis kiroamaan koko hevosen maanrakoon temppuilulla jo ennen kuin pääsimme ylittämään ensimmäistäkään estettä.

"Voi perkele!" Kivahdin ruunalle.

"Eipäs tuo ollut hevosen syy ja minä vannon, ettei sen nimi ole perkele", Hanski totesi topakasti. "Vaikka sillä nimellä sitä satuitkin kutsumaan. Neiti keskittyy nyt ratsastamaan vain."

Mä olin pöyristynyt, mitäköhän tästä tunnista tulisi.. Toivottavasti opettaja ei ainakaan vihaisi minua. Yritin vaivihkaa vilkuilla näkyisikö Avaa katsomossa. Tyttö varmasti juoruaisi epäonnistumisestani ja Hanskin sanoista. Lopulta valmentajan ohjeistuksella ja Lefan suosiollisella myöntyvyydellä pääsimme ensimmäisestä tehtävästä edes jotenkuten läpi. Mun korvia kuumotti edelleen alun ripityksen jälkeen.

Seuraavana vuorossa oli sarjaeste, jolle piti tulla oikeasti suoraan. Se sujui hyvin ja Lefa loikki esteiden yli korvat töttöröllä. Se oli hieman meno päällä, joten sain tehdä kunnolla töitä saadakseni ruunikon kääntymään oikealle ja suoristumaan pystylle.

"Ei banaaniteitä, ota uudestaan", Hanski komensi. "Istu keskellä satulaa."

Pyörittelin silmiäni ja tulin sarjan uudestaan ja tälläkertaa otin hivenen laajemman kaarroksen kuin alunperin olisi pitänyt, mutta sain ruunan paremmin suoristettua. Sen jälkeen jatkoin Lefan luotsaamista laajalla kaarella kohti ristikkoa. Siinä missä minä liiottelin suoristusta, liiotteli Lefa esteen kokoa ja hyppäsi pienen ristikon komeasti ja yritti karata alta päätään heitellen.

"Parempi", Hanski nyökkäsi, eikä kommentoinut Lefan pelleilyjä lainkaan.

Viimeisenä tehtävänä oli pienen radan ratsastaminen. Lefa laukkasi korvat höröllä ja imi kohti pientä ristikkoa. Se vaihtoi laukan esteen päällä ja jatkoi etenemistä yllättävän suorasti, kunnes täytyi kääntyä tiukasti oikealle ja ylittää sarjaeste.

"Hyvä, kehu", Hanski huusi. "Suorassa, vielä vaan suoraan ja vielä.. Sisäpohje!"

Kolmoissarjalle tulimme hyvistä neuvoista huolimatta hivenen vinosti. Sarja ylittyi hyvin, mutta Lefa pelleili jälleen sokeripalojen kohdalla. Ärsytti, sillä tiesin, ettei ruuna oikeasti pelännyt niitä, sillä oli vain tylsää. Komensin ruunikkoa eteen ja jatkoimme reippaassa tahdissa viimeiselle esteelle, jota ennen sain suoristettua ruunan. Tulimme radan vielä uudelleen ennen kuin lopettelimme ja siirryimme loppuverryttelyyn. Taputin ruunaa kaulalle ja annoin ohjaa.

Musta bemari pysähtyi pehmeästi tutun kerrostalon pihalle. Auto tuoksui vieraalle, sen sisustaan ei ollut ehtinyt tarttua pienintäkään hevosen hajun vivahdetta. Sarah vilkaisi taustapeiliin ja sääti sitä hieman paremmaksi, uuden auton kanssa hyvien säätöjen löytäminen oli aina aikaavievää. Katse siirtyi taustapeilistä kerrostalon ulko-ovelle, jossa ei näkynyt minkäänlaista liikehdintää vielä. Sarah vilkaisi kelloa ja sen jälkeen puhelintaan. Hän oli hieman ajoissa sovitusta aikataulusta.
Täällä jo, ei silti mikään kiire, nainen kirjoitti viestikenttään ja siirsi katseensa takaisin ulko-ovelle.

Ellie oli vielä valitsemassa vaatteitaan, kun puhelin kilahti viestin merkiksi. Vaaleaverikkö vilkaisi ruutua ja hätkähti. Oliko kello tosiaan jo niin paljon? Pikaisesti Ellie kiskoi ratsastushousut jalkaansa ja veti toppatakin päälleen.
Ihan just siellä!!, hän viestitti ystävälleen odottaessaan hissiä. Pelkkä ajatus pakkassäästä sai Ellien värähtämään, mutta onneksi maastoilu parhaan kaverin kanssa oli mahdollisen varpaiden jäätymisen arvoista.

“Vau, tää on hieno!” Ellie kehaisi noustessaan Sarahin autoon. “Pitäisköhän munkin päivittää kohta uuteen?” nainen pohti, vaikka hänen autonsa olikin vasta muutaman vuoden vanha ja toimi moitteettomasti.
"Kiitos", Sarah vastasi virnistellen ja vaihtoi katumaasturin vaihteen D:lle. Auto lähti liikkeelle pehmeästi.
"Patrick on kinunnut autoa lainaan niin paljon, että se ja tämän uuden vetomahdollisuudet painoivat vaakakupissa riittävästi. Patrick osti mun vanhan bemmin ja mä ostin tämän. Käytetty, mutta hyvin pidetty ja vähän ajettu", nainen lisäsi vielä.
"Ja tietysti päivität, jos haluat ja löydät jonkun kivan", Sarah sanoi, tuntien kuinka suupieli nyki virneen alla.

"Haetaanko suoraan pojat sisälle?" brunette kysyi ajaessaan tallin parkkipaikalle. Sarah oli suosiolla lähdössä maastoilemaan ennemmin Lefan kanssa, ruuna oli huomattavasti rennompi, kuin naisen oma vuokrahevonen.
“Haetaan vaan”, Ellie nyökkäsi Sarahille. “Kunpa aurinkokin alkaisi paistamaan.”

Naiset hakivat hevoset tarhasta, jonka pohjan pakkanen oli muuttanut jähmeäksi, ja kävelivät niiden kanssa talliin vierekkäisiin karsinoihin. Ellie ojensi Riepulle porkkanan ja silitti sen vaaleaa kaulaa.
“Kiva kun voidaan jutella samaan aikaan kun hoidetaan hevosia”, Ellie totesi hymyillen. “Yleensä ollaan eri talleissa.” Hän riisui ruunalta loimen ja alkoi sukimaan karvapeitettä.
"Niimpä, ihana myös päästä Lefailemaan taas. Pitää myöntää, että mulla on ehkä vähän ikävä sen ratsastamista", Sarah vastasi ja nauroi, kun Lefa yritti tähdätä taktisesti etujalallaan naisen varpaille. Väistöliike oli opittua nopeutta, muuten ruuna olisi onnistunut tehtävässään.

"Kiva, että sullakin on ollut ikävä", brunette virnuili ja jatkoi harjaamista.
"Mä ilmottauduin eilen sinne Dressage Mastersiin Saksaan Effillä. Saatan kyllä kuolla jännitykseen ennen lähtöä", Sarah paljasti irvistäen. Tuntui älyttömältä, lähes valheelliselta, että hän todella oli lähdössä maailmanluokan kilpailuihin Effillä.
“Se kuulostaa kyllä niin upeelta reissulta”, Ellie huokaisi kateellisena. Dressage Masters veti varmasti vaikka ketä huippuratsastajia, joten olisi ollut mahtavaa kilpailla heidän joukossaan. Harmi etteivät Ellien kouluratsastustaidot yltäneet kuin juuri ja juuri helppo A -tasolle.
“Varmaan mahtava kokemus, ihan sama miten hyvin menee. Vaikka kyllä mä uskon että teette hyvät radat”, nainen vakuutti.
"Sopii toivoa", Sarah naurahti. Kokemustahan hän oli hakemassa, mutta tietysti takaraivossa värähteli pieni ajatus siitä, että kuinka tajutonta olisi tuoda kotiin tuliaisina ruusuke Saksasta. Hän kehystäisi sellaisen yöpöydälleen, jotta sen näkisi aina illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäisenä.

He taluttivat varustetut hevoset ulos tallista ja suuntasivat kohti maastoja. Ilma oli tyyni mutta viileä, ja Ellie saattoi nähdä auringon hehkuvan pilvipeitteen takaa.
“Mä haluaisin myös päästä kisaamaan Saksaan”, Ellie huokaisi pidättäessään Riepua, joka kiihdytti käyntiään.
"Toivottavasti siellä järjestetään jotain esteratsuillekin, niin pääsisit. Jos saisin, ottaisin sut kyllä vähintään kisahoitajaksi mukaan", Sarah vastasi pienen virneen kera ohjaessaan Lefan Riepun rinnalle. Pakkanen nipisteli poskilla ja nenänpäässä, saaden hevosten ja ratsastajien hengityksen höyryämään.

"Parin vuoden päästä sä kuitenkin kiertelet maailmaa sun olympiaratsujen kanssa ja naurat ajatukselle Saksan pikkukisoista", brunette lohdutteli pidättelemättä virnettä suupielessään.
"Ja jos mun kisaurani ei lähde yhtä lailla nousukiitoon, niin lähden sun hoitajaksi sitten", Sarah jatkoi vielä nostaen kulmaansa merkitsevästi. Ajatus maailman kiertämisestä hulppeassa hevosrekassa Ellien kanssa ei kuulostanut, vaikkakin vain unelmissa, yhtään hullummalta.
“Hahah! Ehkä me molemmat kierretään siellä kisoissa, voidaan mennä vuoropäivin koulua ja esteitä”, Ellie ehdotti ja virnisti. “Ja palkataan jotkut kuumat miehet hevosenhoitajiksi tietysti!”
"Voi, toi kuulosti kyllä paremmalta!"

Lue myös toinen osa

"Menkää te vaan edeltä, niin ehkä ei mennä ihan niin kovaa", Sarah ehdotti naurahtaen ja pidätti henkseleistään repeilevää Lefaa. Anton nousi Vilan selkään puisen jakkaran päältä, mustan tamman seistessä nätisti paikoillaan toimenpiteen ajan.
"En mä siitä rauhallisuudesta tiedä..." Anton mutisi kerätessään ohjia, Vila nytkähti liikkeelle, kuin tietäen pääsevänsä maastoon.
"Kunhan ette päästä meitä ohi", Sarah vitsaili virnuillen.
"Ei varmana", Anton uhkaili kaksikon suunnatessa maastopolkuja kohti. Lefan selässä Sarah tunsi maastoilunkin olevan suhteellisen mukavaa, sillä ruuna oli kaikesta energiastaan huolimatta paljon helpompi ratsastaa siellä, kuin varsalomalla oleva Effi.

"Miten teillä meni eiliset kisat?" Anton kysyi, kun he olivat päässeet jonkin matkaa tallipihasta.
"Ihan hyvin. Vargasin kanssa oltiin aika keskivaiheilla, Lefan kanssa tultiin vaativassa toiseksi", nainen kertoi rapsuttaessaan ruunikon harjan vierestä.
Kevyt lumipeite narahteli ratsukoiden alla ja Sarah nautti siitä, että puissakin oli vielä valkoista, vaikka lämpötila heittelikin melkein plussan puolella.
"Miten sun ja Vilan treenit menee?"
"No, ne...menee", Anton naurahti ja kertoi miten Laurin valmennuksessa oli sujunut maanantaina.

"Ravataanko?" Sarah kysyi, innoissaan siitä, että nopeampaa meneminen ei Lefan selässä tarkoittanut suoraan sitä, mistä vauhdista saattaisi tippua selästä.
"Ravataan vaan", Anton vastasi ja pyysi Vilan edessä raville. Lefaa ei juurikaan tarvinnut suostutella, pikemminkin jarrutella, sillä ruuna oli nostamassa jo laukkaa puhisten.

Kun he olivat ravailleet jo hyvän matkan ajan, heidän eteensä aukesi täydellinen laukkasuora.
"Mennäänkö?"
"Jep."

Jos Sarah ei olisi ratsastanut Amanda Sokan hevosella, hän olisi saattanut ruveta kilpasille. Olisi ollut mahtavaa antaa kahden hevosen vain juosta, katsoa kumpi laukkaisi kovempaa suoran päähän. Latina kuitenkin pysytteli lähellä hevosta, pidättäen sitä maltillisempaan tahtiin, vaikka Anton antoikin Vilan kulkea hieman nopeammassa temmossa.
Sarah mietti oliko se tarkoituksenomaista vaiko ei, mutta ei myöskään valittanut. Hevoset olivat hyvin lämmitelty, pohja pitävä ja kummankin ratsut höristelivät korviaan edessä kulkevalle tielle.

Lefa saattoi kyllä vähän höristellä Vilallekkin, sen verran ruuna kuikuili nätin hepan takapäätä siinäkin vauhdissa.

Lumessa oli sekin plussaa, ettei tarvinnut vauhdikkaan maastolenkin jälkeen peseytyä ravasta, joka tunkeutui ihan joka ruumiinkoloon.
"Kiitti seurasta", Anton tokaisi päästyään tallinpihalla satulasta alas.
"Kiitos itsellesi. Otetaan joskus uusiksi", Sarah vastasi ja näki miten blondin päässä raksutti ratsastamiset ja uusiksi ottamiset.
"Hyi Anton, ei semmoisia", nainen topuutteli virnistäen.
"Mitää - en mä sanonut mitään. Ääneen."
"Hys", Sarah huokaisi pyöritellen silmiään. ja lähti johdattamaan ruunikkoa yksityistalliin.

Lefa oli hoitaessa ihan oma itsensä, mutta Sarah oli jo tottunut. Se oli omanlaista tanssiaan, kun väisteli kavioita ja taiteili varusteita pois ruunan selästä. Se oli hionnut vain kevyesti, joten nainen tyytyi vain harjaamaan hevosen huolellisesti.
Kello oli siinä vaiheessa vielä niin vähän, että Sarah talutti Lefan takaisin tarhaansa, jossa se saisi viihtyä vielä tuntien ajan.

"Hei Matilda, tuutko kahville loungeen?" Sarah kysyi nähdessään naisen Zelian tarhan portilla. Tämä oli juuri ollut ratsastamassa tammalla mitä ilmeisemmin maneesissa, sillä ainakaan he eivät olleet törmänneet maastopoluilla.
"Voin tulla", Matilda lupautui ja kaksikko asteli yhtä matkaa yksityistalliin takaisin.

Koulukilpailut Provandossa

3. Helppo A
Luokassa sijoitus 1/16



4. Vaativa B
Luokassa sijoitus 6/6

"... ja ne tuomarit on ihan varmana näkörajoittuneita - ei saa puhua vammaisista, koska eihän ne nyt mitenkään olisi voinut antaa meille niin huonoja pisteitä ..."

Sarah pohti oliko mahdollista löytää pienestä tytöstä off-nappia. Tuntui, kuin se korvia kuumottava puhetulva olisi alkanut aamulla heidän törmätessä Auburnissa, eikä ollut tauonnut sen jälkeen kertaakaan. Oli ollut melko hienoa kuulla kisa-aamuna saavansa matkaseurakseen Viivin äidin, Viivin itsensä ja Pontson, kun Auburnista ei ollut lähdössä muita Provandoon ja omat kyyditykset eivät olisi olleet fiksua bensan käyttöä. Järkisyyt kaiken taustalla ei siltikään vähentäneet jatkuvan puhetulvan kuuntelun puuduttavuutta. Sarah pohti, olisiko voinut kääntää bemarin musiikin volyymit sen verran kovalle, että Viivin puhe olisi yksinkertaisesti hukkunut sen alle. Hän kadehti Viivin äitiä, joka oli jäänyt kisapaikalle vielä heidän lähdettyään, kertonut vain hakevansa tyttärensä kummitätinsä luota myöhemmin samana iltana.

Trailerikamera näytti kuinka Pontso kurotteli trailerin väliseinän alle, yrittäen saada Lefan huomion itseensä. Oriseinä oli alusta asti tuntunut hyvältä idealta, sillä kaksikko ei tuntenut toisiaan yhteistä karsinan seinää paremmin, eikä Sarah halunnut hajottaa perijättärien traileria selvittäessään sietäisikö poni ja hevonen toistensa seuraa lähempääkin. Viivin poni olisi luultavasti vain nauttinut luimivasta ja ilmaa haukkaavista hampaista, sillä huonokin huomio oli huomiota, ihan kuten omistajansakin tuntui ajattelevan.

"No, ainakin nyt ne näki meidät, ne tietää ketkä on Viivi ja Pontso. Seuraavalla kerralla ne tuomaritkin osaavat sitten arvostaa meidän esiintymistä enemmän..."

"Gire a la derecha en 500 metros", navigaattori keskeytti Viivin puheen ainakin hetkeksi.
"Miksi sun navigaattori on espanjaksi? Tai siis, tietysti on hyvä, että harjoittaa toista kieltään, siksi mäkin puhun italiaa, mutta eikö tuo ole aika epäkäytännöllistä, kun muut ei tiedä mitä se neuvoo?"
"Mun autolla ei aja kukaan muu, kuin minä, ei muiden tarvitse tietää mitä se sanoo", Sarah puolustautui ja mietti miten pystyi edelleenkin, viimeisellä suoralla ennen Auburnin risteystä, olemaan niin kärsivällinen Viivin seurassa.
"Inteligente, sitten kukaan ei voi ainakaan varastaa sun autoa", Viivi päätteli ja Sarah sai hädintuskin pidettyä huvittuneen virneen poissa huuliltaan.
"Totta", nainen myönteli, vaikka epäilikin vahvasti miten navigaattorin kielivalinta pitäisi varkaat loitolla. Etenkin kun keskikonsolissa näkyvä kartta näytti ohjeet selkeästi myös ilman sanallisia ohjeistuksia.

"Otetaan ensin Pontus ulos, käyn avaamassa takasillan, irroita se vaan heti ja kerro, kun olet valmis", Sarah ohjeisti heidän pysähdyttyä tallin pihalle. Yllättävää kyllä, Viivi ei tuhahdellut kertoen, että tiesi kyllä miten purku tapahtui. Otti vain takapenkillä olleen riimunnarun käsiinsä ja lähti suoraan trailerin sivuovelle. Sarah venytteli lihaksiaan kävellessään trailerin takaosalle Lefan naru olkapäillään ja vihelteli matkustajille avatessaan yläosan valmiiksi.

Pontso tuli vauhdilla ulos ihan kuten kisapaikallakin, mutta Viivi pysyi sen perässä reippain askelin.
"Pärjäätkö?" Sarah varmisti ja sai vihdoin odotetun tuhahduksen vastaukseksi.
"Ovviamente", Viivi lausahti lähtien sitten taluttamaan ruunikkoa ponioriaan talliin.

Lefa odotti yllättävän kärsivällisesti, että Sarah kävi ensin laittamassa sille narun kaulalle ja sitten vasta avasi takapuomin. Ruuna tuli myös vauhdilla ulos, mutta silti hallitummin kuin matkakaverinsa. Sarah nappasi narun vauhdissa ja pysäytti pystykaulaisen lainaratsunsa, joka hirnahti ulkona seisoville tovereilleen.
"Näinkö oikein, olitko sä kisoissa Viivin kanssa?" Jonathanin ääni sai sekä ratsun, että sen käsittelijän kääntämään katseensa tallin suuntaan.
"Joo", Sarah myönsi ja salli itsensä irvistää ihan vähän.
"Ja sä olet hengissä vieläkin? Ja mikä tärkeintä, Viivi on hengissä vielä?"
"Ajattele", nainen naurahti, tuntien olonsa äkkiä kovin uupuneeksi kisapäivästä.
"Mä voin ottaa Lefan", Jonathan tarjoutui eikä Sarah vastustellut ojentaessaan ruunan narun ystävänsä käsiin.
"Kiitos."

Nostaessaan kaksi satulaa käsivarsilleen Sarah mietti miksei Provandossa ollut näkynyt enempää tuttuja ratsukoita. Kisapaikka oli ollut suhteellisen lähellä, ei missään Rovaniemellä, mutta silti viime vuoden kisakavereita ei ollut näkynyt. Niistä päällimmäisenä tietysti mielessä oli Robert harmaan tammansa kanssa, sillä yhteiskyyti Provandoon olisi kuulostanut paljon mukavammalta miehen, kun Viivin seurassa.

"Ei ne tuomarit osanneet arvostaa meitä, ihan selvästi, mutta seuraavalla kerralla..." Viivin ääni kaikui Auburnin tallin seinien sisällä, kun Jonathan oli joutunut Lefan kanssa Pontuksen omistajan seuraan hoitaessaan ruunaa. Sarah livahti kaksikon vierestä satulahuoneeseen ja yritti olla näyttämättä vahingoniloiselta kohdatessaan ystävänsä kärsivän ilmeen.

Koulukilpailut Ruunaankosken tilalla

1. Helppo A
Luokassa sijoitus 4/4 (60,714%)

2. Vaativa B
Luokassa sijoitus 1/2 (69,986%)



7. Vaativa B
Luokassa sijoitus 2/5 (67,857%)




"Me ehditään ihan hyvin olla tässä hetki. Rauhoitu", Sarah huokaisi kantapäitään potkiskelevalle hevoselle. Lefalla oli jälleen kiire kaikkialle - se oli alkanut jo eilen aamulla, kun hevonen oli lähestulkoon juossut traileriin sisälle. Sitten oli ollut kiire ulos, kiire talliin, kiire heinille ja kiire pyörimään, kun ruunan ratsastaja oli kiristänyt sykeröitä karsinassa. Kahden radan ratsastaminen ei ollut lopettanut kiirettä, vaikka Lefa olikin jäänyt nukkumaan vieraskarsinaan varsin tyytyväisen oloisena.

Ruunaalla oli täysi tohina päällä, kilpailijat kävelivät ajatuksissaan, suurin osa varmasti kerraten ratoja mielessään. Sarah seisoi aidan vierellä, tuijottaen ihmisistä ja hevosista koostuvaa hälinää. Koiria, jotka seurasivat omistajiensa kintereillä kuuliaisina, paitsi kun haistoivat jotakin hyvää ja yrittivät poiketa hieman kauemmaksi. Kaikki tuntui toimivan kuin hyvin öljytty kone, vaikka paniikki velloikin kehystämässä kisapäivää. Muistaisiko kaikki radan? Tottelisiko kaikkien hevoset? Pelästyisikö joku kauniita kukka-asetelmia valkoisen kouluaidan vierellä?

Sarah näki tuttuja ja hymyili lämpimästi niille, joiden kanssa katseet kohtasivat. Oli ihmisiä, joiden vierellä hän oli ollut palkintojen jaossa ja ihmisiä, joiden kanssa oli puhuttu pidempäänkin kisa-alueen parkkipaikalla.
Oli ihmisiä, joiden seurassa tuntui olo kevyeltä ja melkein saattoi unohtaa starttaavansa pian vaativan tason luokan.

Lefa tönäisi häntä yllättävän lempeästi, ehkä sekin oli sillä hetkellä unohtanut miten suurieleinen hevonen olikaan.
"Mennään mennään", nainen lupasi antaen hymyn kaartua punatuille huulilleen.

Jos hän nousisi nyt puoliverisen selkään, kiire saattaisi taittaa juuri sopivasti hallittuun rytmiin lähtömerkin soidessa.

Pehmeästä harjasta kuului terapeuttinen ääni sen kulkiessa suklaanruskeaa karvaa pitkin. Kengät kolahtelivat hoitopaikan lattiaa vasten, Sarah osasi varoa joutumasta niiden tielle letittäessään mustaa harjaa säännöllisille leteille. Letit taipuivat symmetrisesti samanlaisille sykeröille, otsaharjan nainen jätti kuitenkin auki jättääkseen pienen huolimattomuuden treeneihin.

Sarah nosti ruskean hevosen selkään Cava Saddle Padsin tomaattisen kouluhuovan ja juoksutti sormeaan kullanväristä Sokka Lux logoa pitkin. Nainen hymähti huomatessaan miten edes huopaan kirjailtu Isabellan nimi ei häirinnyt onnea, jonka täysinäinen valmennuskalenteri antoi.

Varmistettuaan vielä kankisuitsien kiinnityksen nainen tarkisti, että valkoiset koulusuojat olivat varmasti tasan oikeilla paikoilla.

Kello oli vasta hieman yli neljä, sillä Sarah halusi käyttää mahdollisimman pitkän ajan lämmittelyssä saadakseen Lefan pöllöenergiat pois ennen valmennusta. Hän talutti viltin alle käärityn ruunan Tammi-areenalle, jossa Inna keventeli vielä Banskua valmennuksensa jäljiltä. Nainen oli iloinen siitä, että Inna oli ehdottanut yhteisiä valmennuksia tälle vuodelle.

Puolelta Sarah nousi Lefan selkään taiteltuaan viltin sen selästä siististi maneesin laidalle. Lefa puhkui energiaa, se halusi jo mennä, mutta joutui tyytymään aluksi pelkkään kontrollia herätteleviin ravitehtäviin. Kun ruuna alkoi pikkuhiljaa olla kuulolla, Sarah nosti laukan ja nousi sen verran jalustimien varaan, että saattoi antaa ruunikon laukata reilusti eteen. Maneesin pehmeä pohja kumahteli nälkäisten kavioiden alla.

"Hei", katsomoon ilmestynyt Ellie tervehti Sarahin ja Lefan kävellessä naisen ohitse hetkeä ennen valmennuksen alkamista.
"Hei", Sarah vastasi hymyillen.
"Miten siellä menee?" nainen kysyi ystävältään ja pysäytti Lefan laidan viereen.
"Hyvin. Daniel on aika tiukkana. Tai mistähän sen tietää, se puhuu niin vähän", Ellie vastasi pieni virne huulillaan.
"Totta", Sarah virnisti, tuntien jännityksen helpottavan vähäsen. Hän mietti miten Mikellä menisi Velmun kanssa. Hän ehtisi ehkä näkemään miehen valmennuksen lopun, jos kiirehtisi hieman Lefan poislaitossa. Ruuna jäisi joka tapauksessa sisälle valmennuksen jälkeen.

Danielilla oli tauko ennen Sarahin vuoroa, joten nainen saattoi siirtyä suoraan Kastanja-areenalle rakennetulle kouluradalle. Nainen keskittyi viimeiset viisi minuuttia siihen, että sai Lefan etenemään tasaisesti harjoitusravissa aitojen viertä pitkin.

Valmennus oli alusta asti työtä, eikä Sarah valittanut hetkeäkään. Keuhkoja pakotti, vatsalihaksia kivisti ja pohkeet tuntuivat olevan tulessa, kun he vihdoin saivat siirtyä käyntiin. Daniel halusi tietää kuinka naisen mielestä valmennus oli sujunut. Meripihkaiset silmät kävivät maneesin toisessa päässä kävelevässä Velmussa ja orin ratsastajassa ennen, kun tämä vastasi kysymykseen.

"Hyvin. Valmennustauko tuntuu ja varmasti näkyy, mutta Lefa tuntui todella tasaiselta koko ajan. Se oli paremmin tänään kuulolla, kuin mitä on ollut vähään aikaan. Jos saan sen flown siirrettyä kisoihin, meidän sijoitukset olisi paljon tasaisempia."

"Mmh, samaa mieltä. Se saisi silti tulla paremmin takaosasta alle, jotta piruettien harjoittelu tulee sujuvammaksi", Daniel vastasi tulkitsematon ilme kasvoillaan.

Sarah soi Mikelle kannustavan hymyn antaessaan nuorelle orille tarpeeksi tilaa siirtyä kouluradan puolelle kävelyalueelta. Olisi kai ollut helpompaa lausua ääneen kannustavat sanat, mutta kaikki ylimääräinen tallilla tapahtunut sosiaalinen kanssakäyminen tuntui turhalta riskiltä.

Sarah ei vieläkään halunnut, että kukaan saisi tietää hänen ja Miken lämmenneistä väleistä. Vaikka ne välit olivatkin roihunneet lähes valtoimenaan jo yli neljä kuukautta.