Lefan päiväkirja

Tehtävänanto:
18. Kirjoita tarina takaperin. Voit joko tehdä tarinan, joka…
a) lukijalle etenee normaalisti kronologisessa järjestyksessä, mutta aloitit sen kirjoittamisen lopusta
b) tai etenee myöhemmistä tapahtumista kohti aikaisempia tapahtumia, kirjoittaen alusta loppuun.


Tuotos:
Sarah hävisi.

Pettymys näkyi pieninä eleinä naisen liikehdinnässä ja kasvonpiirteissä, kireytenä suupielessä, levottomana huulen sisäpuolen pureskeluna. Huulet pysyivät kuitenkin hillityllä hymyllä, se oli opittu asiakaspalvelutyössä baaritiskin takana ja oli pettävän täydellinen verho todellisuuden edessä.
53,571% vaativasta oli Sarahin Auburn-aikaisen kisauran pohja. Olihan hän aiemminkin ollut lähellä pohjalukemia, Ruunaankoskella ja juurikin Lefan kanssa.
Sarahin ja Lefan ensimmäinen kansainvälinen kilpailu yhdessä, muuten niin energisen ruunan huumorintaju oli vain loppunut täysin pitkän matkan ja väsyttävän viikon vuoksi. Se oli pysähtynyt kesken laukkaohjelman, ei ollut suostunut liikkumaan senttiäkään. Sarah oli ollut varma, että hevonen oli loukannut, Lefa ei ikinä pysähtynyt, se lähti aina liikaa eteen, halusi aina riehua.

Sarah oli pyytänyt ensin varovasti, lähes kokeillen oliko hevonen katkaissut jalkansa, jännevamma oli ensimmäisenä mielessä, sillä olihan Lefa jo 14-vuotias ja hypännyt suuren osan elämästään esteitä. Se oli kuitenkin ottanut askeleen eteenpäin ja pysähtynyt uudestaan. Sarahin oli pakko pyytää kovemmin ja lopulta vähän rumasti, että ruuna oli suostunut jatkamaan. Kasvoilla tuntunut lämpö ei varmasti näkynyt kauaksi meikkivoiteen vuoksi, mutta nainen tunsi sen leimahtavan lähes sokaisevan kirkkaana.
Hänen teki mieli keskeyttää, mutta ohjelma oli puolikasta ympyrää, laukanvaihtoa ja lopputervehdystä vaille valmis. Hevonen muuttui kovasuiseksi ja se pysähtyi suutaan aukoen, levottomana.
Hävetti niin kovin, ettei Sarah puhunut kenellekään radan jälkeen.

Verryttelyssä Lefa oli tuntunut hyvältä, vähän jäykältä pitkän matkan jäljiltä, mutta hyvältä. Kerrankin sen kanssa ei tarvinnut taistella, se ei yrittänyt ryöstää eikä painaa kuolaimelle raskaasti vauhtiaan kiihdytellen. Sarah tunsi olonsa väsyneeksi, mutta oli valmis. Eilisen Tie Tähtiin osakilpailunkin jäljiltä naisen luottamus oli korkealla. Lefa osasi kyllä, hän osasi kyllä. Sarah oli ennenkin startannut kansainvälisissä koulukilpailuissa ja saanut elämänsä parhaimmat prosentit.

“Haluutko sä Suomi-huovan vai Auburn-huovan?” Ellie kysyi ja nosti kumpaakin huopaa käsissään Sarahin eteen.
“Suomi-huovan. Auburnin on varalla ja käytin sitä Hopiavuorella eilen.”
“Suomi siis. Onko meillä nyt kaikki?”
“On.”

Yötä vasten alkanut ajomatka Markarydiin tuntui loputtoman pitkältä. Sarahia harmitti sijoittua jälleen kerran luokan puoliväliin, vaikka sentään ihan kaikki Kallalaiset eivät olleet päässeet tuloksissa heidän edelleen. Kiia oli Torullaan neljä sijaa huonommalla sijoituksella ja vaikka Sarah ei olisi halunnut olla iloinen toisten epäonnesta, pieni ajatus läkähteli jossakin ihon alla siitä huolimatta.

Tehtävänanto:
1. Treeni hevosen näkökulmasta.

Tuotos:
Se kaksijalkainen tyyppi talutti mua jonnekin laitumelta näyttävälle alueelle ihan liian aikasin aamusta. Se ei kyllä mennyt ihan laitumesta, koska ruoho näytti siltä, että siitä oli jo kaikki mahdollinen ruoka syöty jo jonkun ärsyttävän säntillisen (varmaan tamma) hepan toimesta. Tai sitten se oli sellainen kamalaa ääntä pitävä laite, jonka jälkeen tuoksui aina kamalan hyvältä.
Mun teki kamalasti silti mieli maistella ruohoa, se näytti niin houkuttelevan maittavalta aamukasteen jäljiltä, mutta paine suussa ei hellittänyt, vaikka miten yritin kurkotella. Onnistuin saamaan ihan pienen suullisen, kun se tyyppi hyppäsi mun selkääni, mutta heti vaadittiin eteenpäin. Enhän mä ollut syönyt vielä aamuheiniäkään loppuun, miksi mun pitäisi nyt jo muka mennä töihin?

Mä katselin lintuja ja yhtä toista hevosta, joka käveli sillä samalla laitumella meidän kanssa. Sitten mä näin sen! Tuijotin ihan tosi tarkkaan ja näin sen madon siellä ruohon seassa, se tuijotti mua valtavilla silmillään ja mä hypähdin ihan varuilta vähän kauempaa, jotten joutunut sen ruuaksi. Kyllä mä oon kuullu ne tarinat, miten pysähtyneet hepat joutui matojen syömäksi, sitten niistä ei ollut kohta enää mitään jäljellä!
Oi, sitten mua pyydettiin kovempaa, se oli kamalan kivaa ja mä unohdin miten se mato oli tuijottanut mua. Ei se kyllä saisi mua kiinnikään, mä olin niiiiiiin nopee ja huomaamaton. Pärskin tyytyväisenä, kun se tyyppi mun selässä mutisi jotain Tie Tähtiin kisoista ja siitä miksen voinut olla niin kiva tosipaikan tullen. Tottakai mä olin kiva! Aina!
Lintu!!! SOS!!! Hah, näinpäs sut ennen, kun ehdit suunnitella mitään mun varalle.
Taas se puristeli jaloillaan, mä muistin taas hetkeksi että se halusi mun vähän ryhdistäytyvän ja kuljin hetken aikaa ihan kivasti taas.

Selässä tuntui kyllä vähän keljulta ja mua ihan kamalasti kiinnosti näyttää sille toiselle hevoselle miten kivasti selkärankaa sai avattua heittelemällä takapäätä. Ehkä mä säästäisin sen vasta laukkaan, tai vaikka laukannostoon, siihen oli aina kiva lisätä vähän extraa.

Mä kuitenkin unohdin sen, koska mun pitikin hirveästi tehdä kaikkia käännöksiä ja väännöksiä ja sitten niitä missä mun johtojalka vaihtui aina välillä. Ne oli kamalan kivoja, vaikka jos se tyyppi ei olisi vetänyt niin kovin mun suusta, mä olisin mennyt ihan sikakovaa.
Toisaalta oli ihan hyvä ehkä olla vähän kiltti poika, koska sitten sai rapsutuksia ja namipaloja, niinku nytkin sain.
Ihan parasta.

Tehtävänanto:
19. Kirjoita…
a) lintuperspektiivistä
b) tai sammakkoperspektiivistä.
Eli kuvaile asioita jonkin sellaisen asian/olennon näkökulmasta, joka katselee tapahtumia ylhäältä alaspäin tai alhaalta ylöspäin.

Tuotos:
Aurinko paistoi voimakkaana Stall Falkencreutzin verryttelykentällä ravissa etenevän ratsukon niskaan. Tunnelma oli painostava, ihan kuten ilmakin, sillä ratsastaja odotti kilpailualueen hiljenemistä malttamattomana. Hevonen, pitkulainen ja kapea näin ylhäältä katsottuna, näytti etenevän enemmän sivulle, kuin eteen tuulenvireen viedessä joltain karanneen ohjelmalehtisen kentän poikki metsään.

Kenttä ei ollut autio näiden kahden sielun lisäksi, ehei. Siellä ratsasti kaksi muutakin, mutta nekin näyttivät olevan enemmän loppuverryttelyitä vaille, kuin vasta aloittelemassa.
Viimeinen kunniakierros ratsastettiin pienen matkan päässä kirsikka-areenalla. Jyrähdin hieman, mutta jatkoin sitten maltillista odottamista. Vuoroni koittaisi pian.

Kentälle käveli ihminen ilman hevosta, olin nähnyt saman tyypin hetki sitten toisaalla, katse tiukasti vaaleanpunaisten puiden vieressä käytävissä kilpailuissa ja ratsukoissa, jotka hytkyivät eri vauhdissa kummallisia kuvioita kentällä. Nyt mies pysähtyi verryttelykentän reunaan ja se ratsukko, jota olin seurannut jo pidemmän aikaa, pysähtyi myös. Olisin halunnut lähemmäksi, kuulla sanat, jotka vaihdettiin tuulen pyörteissä.

Mutta minun piti vielä odottaa.

Ratsastaja nyökkäsi ja kannusti sitten ruskean hevosensa uudestaan raviin. Hevoseton mies käveli kentänpuolikkaan keskelle ja kääntyi jatkuvasti ratsukon mukaisesti. Oli oikeastaan hauska seurata miten suurta ympyrää seurasi pienempi ympyrä, molemmat ihan yhtä symmetrisiä toisiinsa nähden.
Siirryin jo vähän lähemmäksi, ihan vain sen verran, että kuulisin paremmin. Näin miten tuuli heilutteli hevosen häntää pitkälle sivulle ja se keskellä seisova mies vilkaisi ylöspäin. Katse tuntui tunkeutuvan harmauteni lävitse, ehkä mies luuli näkevänsä lävitseni sinisen taivaan yläpuolellani.
Ei nähnyt.

Kurottelin vielä lähemmäksi, kuuntelin ja tunsin miten puristava olo sisälläni alkoi hieman helpottaa. Oli mukavampi olla lähempänä maata, osallistua siellä kulkevien eläinten ja ihmisten elämään enemmän.
“Ota ulko-ohja paremmin tuelle, suorista”, mies kuului sanovan samalla, kun repi takinkauluksiaan ylemmäksi. Hevonen näytti tyytymättömältä, mitä lähemmäksi pääsin. Sen kiiltävä karva kostui, enkä ollut ihan varma oliko se täysin minun syytäni. Ei kai se voinut olla.

Jyrähdin uudelleen, vähän voimakkaammin, mitä olin tarkoittanut. Vähän kuin lipsahdin vahingossa vieläkin alemmaksi. En enää kuullut sanoja, sillä kenttää ympäröivien lehtien kahina täytti kaiken pisaroideni koskiessa niiden samettista pintaa. Oli aina yhtä lumoavaa seurata kuinka veteni muodosti pieniä lammikoita, etenkin, jos olin näin lähellä pintaa. Joskus, kun tulin vain vähän alemmaksi, en ehtinyt täyttää lammikoita niin nopeasti, mitä maa imi veden pinnaltaan. Nyt kuitenkin näin.

Ja jyrähdin uudelleen.

Sitten kuulin miksi tämä tyttö pyysi hevostaan kulkemaan miehen pyytämässä vauhdissa. Ne olivat menossa viikon päästä johonkin Tie Tähtiin kilpailuihin, tämän valmennuksen piti korvata ylihuomisen valmennuksen, joka jäisi välistä pitkän kotimatkan vuoksi. Ne juttelivat jotain siististä ratsastamisesta ja siitä, miten finaalissa kannattaisi keskittyä vain omaan suoritukseen ja unohtaa edelliset radat. Että ratsastaisi vain itselleen, ei muille.

Sitten en kuullut enää mitään, sillä kohinani täytti kaiken äänen. Välillä inhosin sitä, miten kovaääninen olinkaan, mutta äänen tuoma helpotus oli harmitustani suurempi. Oloni oli kevyempi, kun jätin autoonsa kiirehtivän miehen ja tämän omituisen ratsukon omiin oloihinsa ja leijailin pikkuhiljaa kauemmaksi.
Kestäisi hetken, että pääsisin taas salakuuntelemaan ihmisiä, enkä ihan tiennyt missä olisin silloin.

Tehtävänanto:
10. Kirjoita tarina kirjeen tai päiväkirjamerkinnän muodossa.

Tuotos:
Rakas päiväkirja,

tänään mä olen vain siivonnut siivoamisen perään. Kotiuduin eilen Ruotsista, enkä jaksanut tehdä muuta, kuin käydä suihkussa ja kaatua sänkyyn. Sen takia tiistaipäivän olin pyhittänyt ihan täysin kotiintulolle, joka tarkoitti kisavaatteiden pesemistä ja pesuhuoneen täydeltä muutakin pyykkiä. Odottaessani koneen pyörimistä, makoilin sohvalla jäätelöpurkin kanssa ja katsoin tuntien edestä Frendejä, musta tuntui ihan kuin siitä olisi ollut ikuisuus, kun olin viimeksi ollut kotona.

Pesuhetken päätteeksi mä olin kuvitellut vetäväni jalkaani salivaatteet ja käyväni kuntoilemassa, mutta matkustuksesta kipeytyneet lihakset ansaitsivat vapaapäivänsä, joten jätin sen ajatuksen hautumaan huomiselle. Sen sijaan puin päälleni kolmen raidan Adidas-verkkarit, tallikengät ja viininpunaisen maailman pehmeimmän hupparin ja lähdin tallille. Mun pään päälle kiedotut hiukset ottivat vähän osumaa bemarin oviaukosta, mutta ehkä reissun jälkeen saikin näyttää vähän rennommalta?

Lefan hoitamiseen käytin paljon aikaa, taluttelin sitä maneesissa puolisen tuntia sateen rummuttaessa tasaista kohinaansa kattoa vasten. Ruuna näytti itsekin aika väsyneeltä ja mä mietin tuliko sunnuntain Tie Tähtiin-finaali liian nopeasti raskaan reissun jälkeen.
Taluttelun jälkeen venyttelin ruunikkoa hoitopaikalla porkkanoiden avulla, mä olin ollut monesti paikalla, kun Iivari Savela, Sokkien luottohieroja oli käynyt hoitamassa Effiä ja Lefaakin ja osasin vähän jo pehmentää matkan jäykistämiä lihaksia. Lefa tuntui nauttivan edelleenkin saamastaan huomiosta ja se meinasi nukahtaa rauhallisen hieronnan aikana.

Unto oli sen sijaan kasvanut ihan hirveästi meidän matkan aikana. Se tuntui edelleenkin käyttävän hampaitaan ensimmäisenä niin hyvässä, kuin pahassa ja mä yritin vältellä sen maitohampaita minkä kerkesin. Effi oli myös jo vähän kypsä jälkikasvuunsa, sillä tamman takajalka kävi melko useasti pojan käydessä vähän kovakouraisesti maitobaarilla.

Ehdin mä istua loungessa kahvikupillisella kuolemanväsyneeltä näyttävän Seljavaarankin kanssa, sillä oli ollut ihan täysi 8 tunnin työpäivä tänään, enkä kadehtinut sitä kyllä yhtään. Mun seuraava työpäivä olisi vasta huomenna. Me juteltiin tietysti lähestyvästä finaalista ja Ratsumajatalon avajaisista, mä yritin vakuutella Antonille, etten aikoisi juoda paljoakaan avajaisissa, mutta mies ei tuntunut uskovan. Me kuitenkin saataisiin kunnon bileet sunnuntaina finaalin jälkeen ja koska mun nimi ei kuitenkaan koristaisi voittoruusuketta, mä vetäisin lärvit ihan luvan kanssa.

Että sellainen Hanami weekin jälkeinen palautuspäivä, huomenna takaisin sorvin ääreen ja treenit Lefan kanssa jatkuu.

Tehtävänanto:
2. Sivuhahmon näkökulmasta.

Tuotos:
Jonathan oli taas raahannut mut vähän salakavalasti tallille, mutta tällä kertaa se oli istuttanut mut maneesin katsomoon. Mulla oli vähän sellainen olo, kuin olisin tarvinnut popparit siihen surkeaan leffaan, jossa mun sisko pyöritti ruunikkoa hevosta eri askellajeissa ympyröillä ja kiemuroilla. Se näytti kamalan keskittyneeltä, musta tuntui, että sen elämä pyöri tällä hetkellä pelkästään kisojen keskellä.

“Tässä ei oo mitään ideaa. Sua katsoessa mulla sentään on silmänruokaa tarjolla”, valitin vieressäni istuvalle miehelle. Se seurasi Sarahia niin tarkasti, että tyytyi vain mumahtamaan hyvin epämääräisesti. Mun melkein teki mieli tökkäistä sitä kylkiluiden väliin, jotta se olisi laskenut katseensa edes hetkeksi ratsukosta.

Sen se kuitenkin huomasi heti, kun mä kaivoin kännykän taskustani ja selasin työkavereiden täyttämää instagramia. Sydän vilahti ruudussa, kun tuplaklikkasin yhden Villen rantakuvaa, se oli ollut jossain hajuvesikuvauksissa taas.
“Kuka se oli?” Jonathan kysyi ja mä kuulin epävarmuuden sen äänestä.
“Ville”, mä vastasin ihan yhtä mitäänsanomattomalla äänellä, millä olin ennenkin.
“Mmh”, Jonathan mumahti taas ja selvästi vähän vastahakoisesti siirsi katseensa takaisin Sarahiin. Mä tiesin, että se kysyisi uudelleen autossa, kunhan päästäisiin joskus kotiin täältä.

“Mua vähän kaduttaa, etten osallistunu Lyylillä. Vaikka en tiiä oisko noin kova valmennustahti ihan hyväksi sille”, Jonathan kuului sanovan hevostaan taluttavalle siskolle. Ne käveli mun edellä ja mä seurasin kolmea takapäätä, jotka kaikki heilahtelivat omassa tahdissaan. Siskon ja Jonathanin takapuolet oli kyllä hetken aikaa samassa tahdissa ja mua virnistytti huomata miten ne sopivat toistensa askeleisiin.

“Ei kaikki treenaa näin”, Sarah kuului vastaavan ja mä erotin sen äänestä hitusen loukkaantuneisuutta.
“Miten? Kuten hullut?” mun oli pakko heittää väliin ja kohtasin kaksi tylyä katsetta. Ne kaksi olivat kuin paita ja peppu, vaikka sen pepun olisi pitänytkin kuulua mulle nykyään.
“Älä välitä siitä, se ei tajua mistään mitään”, Jonathan kommentoi virnistäen mulle niin, etten mä voinut edes suuttua sille.

Ne kaksi jatkoivat niistä Tie Tähtiin kisoista juttelua samalla, kun ne harjailivat Lefaa ratsastuksen jäljiltä. Mä syvennyin taas kännykän maailmaan, koska oikeasti - ketä kiinnosti kuunnella, kun poikaystävä ja sisko juttelivat jostain ratsastuskilpailuista.

Tehtävänanto:
8. Valmentaja tekee jotain yllättävää.

Tuotos:
“Keskiravi uudelleen, koko sarja symmetrisesti tällä kertaa”, Amanda vaati, eikä päästänyt ratsukkoa tiukasta katseestaan hetkeksikään. Sarahin oli kuuma, ihan kuten yleensäkin, mutta ei nostanut kättään pyyhkiäkseen hikikarpaloita otsaltaan.
Lefa lyheni ennen kulmaa, se tiesi jo odottaa ja sen ratsastaja osasi myös olla kiirehtimättä.
“Valmistele paremmin”, Amanda muistutti ja Sarah teki vielä yhden puolipidätteen. Ryhdistäytyi vähän enemmän. Ihan kuin jousi, joka oli viritetty melkein katkeamispisteeseen, mutta kesti vielä paineen alla.

Joku toinen valmentaja olisi voinut sanoa ‘parempi’ tai ‘hyvä’ tai edes hymähtänyt hyväksyvästi, mutta ei Amanda Sokka. Nainen vain siirtyi seuraavaan tehtävään antaen oppilaansa kyseenalaistaa edellisen suorituksen kelpoisuuden sillä, ettei saanut niskaansa saavillista kylmää vettä.
“Nosta laukka.” Se oli kuin ‘hyvää työtä’ Amanda Sokan sanakirjassa.

Tie Tähtiin finaaliin oli aikaa enää 3 päivää, Hallavaan lähtöön kaksi. Sarah odotti innolla Ratsumajatalon avajaisia ja oikeasti finaaliakin, vaikka lähtökohdat kuudennelta rankingsijalta ei luonut kovin suuria odotuksia. Jos kisafiilis ei lähtisi käyntiin millään, hän voisi mennä vain fiilistelemään viimeisen vaativan B:1 radan ja iloita sitten toivottavasti muiden menestyksestä. Robert ensimmäisenä ja Nita toisena oli ainakin iloitsemisen arvoinen asia. Siihen Sarah yritti keskittyä, eikä omien suoritustensa huonouteen.

Onneksi kohta Effin varsaloma olisi ohitse ja hän pääsisi takaisin tutun, ihanan, rakkaan tamman selkään.
Eikä sillä olisi väliä, vaikka kaksi varsaa varsonut kirjava puoliverinen ei ikinä sijoittuisi enää missään, sillä se olisi silti maailman paras Effi.

Amanda oli jo kävelemässä ulos maneesista, kun nainen yhtäkkiä pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi katsomaan kävelevää ratsukkoa. Sarah vastasi katseeseen ja pysäytti ruunan tulkitsemattoman katseen eteen. Sydän löi yhtäkkiä tiheämpään, nytkö Amanda ilmottaisi, että hänen olisi turha haaveilla enää starttaavansa yhdelläkään Sokkien hevosista? Että keskinkertaiset ja eritoten Ruotsin maanantainen pohjanoteeraus olivat riittäneet ja Amanda haluaisi hänet ulos Auburnista?
Lefa, jonka normaalisti olisi ollut pakko liikahtaa johonkin suuntaan, seisoi hievahtamatta omistajansa katseen alla. Vaalean perijättären pää heilahti eteen, kuin nyökkäykseksi ja katse pysyi järkähtämättä Sarahin silmissä.

“Hyvä.”

Sanan jälkeen Amanda käännähti ympäri, se oli kuin mallilavojen päädyssä tapahtuva pyörähdys ja hävisi Kastanja-areenalta länsiovesta ulos. Äänenpaino ei ollut ollut ivallinen, eikä sitä oltu lausuttu sarkastisesti.

Kesti vielä hyvän tovin, että Sarah, tai Lefa sen paremmin, uskalsi jälleen liikahtaa keinuvaan loppukäyntiin.
Oliko Amanda Sokka juuri kehunut heitä?

Tehtävänanto:
5. Lamaannuttava pelko.

Tuotos:
Sarah ja Ellie keskustelivat antaessaan Riepun ja Lefan edetä omaa tahtiaan leveällä metsätiellä. Kaksi ruunaa askelsi melkein samassa askeleessa, ei ehkä rentoina, mutta jotain sinne päin. Ei tarvinnut kahta arvausta, jotta olisi keksinyt mistä ystävykset keskustelivat ohjista vapaat kätensä innokkaasti heiluen. He lähtisivät huomenna Hallavaan Tie Tähtiin finaaliin ja edessä olisi Ratsumajatalon avajaiset. Se tarkoitti sitä, että pukukriisi oli todellinen huolenaihe, jolle ei ollut parempaa käsittelytapaa, kuin puhua ystävän kanssa maastossa.

“Mä vähän mietin laitanko hameen vai vaan siistin housupuvun?” Sarah mietti. He olivat ehkä olleet hieman liikaa Sokkien tarkan pukukoodin juhlissa, oli omituista mennä juhliin niin, että ei ihan tiennyt mitä laittaisi päälleen. Olisiko muilla juhlavat mekot vai oliko kyseessä enemmän farkku-juhlinta? Entä jos itse pukisi päälleen vaatimattomat vaatteet ja muilla olisikin hienot, koristeelliset puvut päällään?

Kannatti aina vähän ylipukeutua, siitä kaksikko oli ainakin täysin samaa mieltä.

“Ravataanko?” Ellie ehdotti ja Sarah myöntyi, pidättäen Lefan niin, että jättäytyi kimon ruunan taakse. Oli ehkä parempi ottaa varmaan päälle, kuin karkuuttaa kilpajuoksussa hevonen päivää ennen kisoihin lähtöä.
“Laukataan seuraava suora”, Sarah huusi edellä ratsastavalle ystävälleen, joka nyökkäsi terävästi kertoakseen ymmärtäneensä. Suoran alussa molemmat istuivat alas ja hevoset nostivat laukan melkein samaan aikaan.

Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes Riepu ilman ennakkovaroitusta painoi takapäänsä maahan ja veti liinat kiinni niin äkisti, että Lefa meinasi törmätä sen valkoiseen takapuoleen. Sarah heilahti estesatulassa, johon ei ollut tottunut, mutta sai pidettyä tasapainonsa Lefan nostaessa seuraavaksi etupäänsä ylös.

“Riepu!” Ellie älähti hämmentyneenä. Ruunan korvat kuitenkin osoittivat tiukasti eteenpäin, sen silmänvalkuaiset vilkkuivat mustien kehysten sisällä. Sarah yritti saada pidettyä Lefan kurissa, ruunalla oli mennyt meloni sieraimesta ja se ei osannut päättää halusiko eteen, taakse, ylös vai sivulle.
Ellie ei saanut Riepua eteenpäin, sen sijaan kimosta lähti suunnattoman kovaääninen korskahdus ja sen sieraimet suurenivat. Sen sydämen syke tuntui luultavasti satulankin läpi.

“Mitä jos siellä on susi? Tai karhu?” Sarah uskalsi epäillä yrittäessään nähdä mitä Riepu oli nähnyt metsässä pienen matkan päässä. Lefa tuskin huomaisi edes lohikäärmettä siinä mielentilassaan ennen, kuin se olisi syönyt pienen ruunan välipalakseen.
“Ei täällä ole karhuja”, Ellie kielsi, mutta jätti selvästi ensimmäisen vaihtoehdon kumoamatta.
“Käännytäänkö takaisin?” Sarah kysyi tasapainotellessaan Lefan satulassa.
“Joo”, ystävä myöntyi ja sai pienen suostuttelun jälkeen käännettyä Riepun ympäri. Viimeiseksi se ei kuitenkaan suostunut jäämään, Lefa jäi mieluusti täyttämään sen paikan hyppien omia liikeratojaan.

“Rennolla hevosella kisoihin, vai mitä?” Sarah yritti keventää tunnelmaa naurahtamalla. Se toimi, sillä Elliekin naurahti hieman.
“Totta.”