Lefan päiväkirja

15.8.2017

Lefa saapuu Auburniin!

- Noni, ootko valmiina? Amanda hihkaisi violettitukkaiselle serkulleen, kun oli saanut vaihdettua suitset päähän trailerissa pärisevälle ruunikolle. - Auta varmistamaan, ettei se astu ohi. Lupaan että tää tulee vauhdilla... Blondi piti ruunaa tiukasti otteessaan, kun tämä yritti käännellä päätään ja mulkoilla takanaan aukeavaa uutta kotitallia.

- Valmista on! Anna sanoi ja avasi takapuomin. Siinä samassa ruunikko alkoi tärisevin, hätäisin askelin paukutella lastaussiltaa, höristen niin että sen suuret sieraimet levisivät lautasen kokoisiksi. - Iiiiiiisisti Lefa, iisisti, Amanda jutteli rauhoittelevaan sävyyn ruunalle, joka oli alta aikayksikön tallipihan hiekkatiellä kaula kaarella ja häntä tötteröllä. Amanda oli taputtamaisillaan ruunaa, kun tämä riuhtaisi päätään ja lähti korskuen tanssahtelemaan pois päin trailerista. Perijätär joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen pysyäkseen perässä, ennen kuin sai korjattua horjahtaneen asentonsa ja kaikkia voimiaan käyttäen puoliverisen pysähtymään. Lefa ei pitänyt ideasta, ja alkoi varaamaan painoa takajaloilleen. - Sooo, ihan rauhassa nyt vaan! Sinähän et pystyyn hypi, Amanda kiristeli hampaitaan, yrittäen saada ruunikkoa vetämään henkeä.

- Ostit sitten... sirkushevosen? Anna naljaili, katsellen uutta hevosta hieman huvittuneesti. - Uskotko tosissasi, että joku tuon selkään uskaltaa hypätä, ja vielä maksaa siitä? Tallimestarin hymy ei meinannut hiipua. Vaativantason kilpahevoseksi oli ruunan käytös aika lapsellista, ja oli vaikea kuvitella, että siitä olisi mihinkään muuhun kuin silmänruoaksi: jos ei muuta, niin kyllä komeaa Lefaa kelpaisi ihan vain katsella.

Amanda sivuutti serkkunsa nasevan vitsin. Nainen oli saanut ruunikon kävelemään, tai oikeastaan hölkkäämään, ja kuljetti tätä nyt isohkoa ympyrää tallipihalla. Jos vaikka pahimmat höyryt pääsisivät ulos, ennen kuin jota kuta, ihmistä tai hevosta, oikeasti sattuisi. - Unohdat, että myös Fellulle löytyi vuokraaja, blondi kuittasi kylmästi. - Talikko käteen, traileri siistiksi. Vien tämän järkyttyneen eläinpolon tarhaan, verrytelköön itsensä siellä väsyksiin, Amanda ohjeisti. Tämä sai tehdä kunnolla töitä, ettei ruunikko rynännyt päälle tai juossut ohitse.

- Pointti! Anna totesi. Olihan Tilda tosiaan yllättänyt kaikki, ja Fellun karmeaakin karmeammasta käytöksestä huolimatta selvinnyt ilman suurempia vammoja, ollen orin vuokraaja vielä tänäkin päivänä. Tallimestari hymähti, kohautti olkiaan ja lähti talliin hakemaan talikkoa. Muilla riittäisi uudessa hevosessa ihmeteltävää, varsinkin jos se järjestäsi tarhassa samanlaisen shown kuin nyt tallipihalla.

Lähdin kilpailuun jännittyneenä, sillä uusi hevonen allani ja maastoon lähtö eivät olleet mitenkään paras yhtälö. Lefa oli kuulemma herkkä ja kuumuva, mutta kaikki sujuisi hyvin mikäli vain itse pitäisin hermoni kasassa ja ratsastaisin huolellisesti. Miksi muuten olisin orilla edes saanut ratsastaa? Suu tiukkana viivana asetin jalkani jalustimeen ja ponnistin hevosen selkään. Muut olivat juuri lähdössä ja minun oli kiireesti suoristettava ohjat ja ratsastattava joukkion perään.

Toiset olivat jutustelleet innokkaina ja ainakin se oli käynyt selväksi jo heti ensi alkuun, että meidän olisi voitettava. Toisten kova voitontahto sai myös omani huippulukemiin, maltoin tuskin lähteä rauhallisesti matkaan. Lefa - helpotus sentään - tuntui aika viilipytyltä, eikä vaikuttanut ottavan nokkiinsa minun ratsastustyylistäni.

Hetken ratsastettuamme  muut kaikkosivat kukin tahoilleen tavoittelemaan kahdeksatta rastia, joka oli meidän ensimmäisemme. En ollut aiemmin juuri kulkenut täällä, joten yritin kaikin keinoin pitää muut silmissäni. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan helppo tehtävä ja epäonnekseni huomasinkin pian harhautuneen pienelle polulle keskelle metsää. Päätin ratsastaa ensin oikealle, sitten vasemmalle, josko löytäisin itseni isommalle tielle. Tosin siitäkään välttämättä olisi ollut apua.

Sitten lopulta, kaiken harhailun jälkeen, luojan kiitos erotin kauempaa ruunikon hevosen ratsastajansa kanssa. Lähempänä tunnistin ruunikon Teviksi, ponioriksi ja ratsatajan Jemiinaksi.
"Ööm, missäköhän me ollaan, olen vähän poissa kartalta", kyselin Jemiinalta.
"Täälläkö sä olet koko ajan pyörinyt, me ollaan löydetty jo kaikki rastit. Nyt nopeasti takaisin tallille niin vielä voitetaan!" Jemiina ilmoitti, ilmeisesti myös tietoisena koordinaateistamme. Olin hieman hämilläni, sillä minusta tuntui kuin aikaa olisi kulunut korkeintaan 10 minuuttia.

Maalissa meitä odottivat totinen kaksikko: Amanda ja Isabella. Tarkistettuaan vastauksemme, kaksikosta Amanda oli itse hilpeyden huippu ja Isabella peitteli happamuuttaa hammastapurren, antaen tosin tämän hieman myös näkyä. Tammajoukkuetta ei sitten ihan heti kuulunutkaan takaisin.

01.08.2017 - Ensikohtaaminen

Olin juuri saanut ilmoituksen siitä, että Amanda oli hyväksynyt minut Lefan vuokraajaksi. Lähdin katsomaan uutta ratsuani, joka kirmaili loppukesän laitumilla innokkaasti.

Mun liittyminen Auburniin ja sen porukkaan oli tapahtunut nopeasti ja aivan yllättäen. Ensin mut pyydettiin heti ensimmäisellä käyntikerrallani kisahoitajaksi - ja vielä Kanadaan saakka. Ja heti Kanadasta paluun jälkeen Amanda Sokka kysyi haluaisinko alkaa vuokraamaan erästä hevosta. Mä olin todella hämilläni koko kysymyksestä, enkä osannut kuin vastata myöntävästi. Ensinnäkin, kuinka moni hevosenomistaja ehdottaa sulle vuokrahevosta vain kuulopuheilla? Toiseksi, miksi hitossa mä suostuin vuokraamaan hevosta, josta en tiennyt nimen, ulkonäön ja sen, mitä Amanda oli kertonut? Ilmeisesti ensimmäisen vastaus oli Amanda Sokka ja toisen... Noh, en tiennyt.

Mutta siinä mä seisoin, Auburnin parkkipaikalla, katsellen hämilläni tallipihaa kohti. Mun ei pitänyt palata hevospiireihin, etenkään näin rytinällä, mutta jokin tässä paikassa vain veti puoleensa. Mä en ollut puhunut kenellekään Lefasta, en edes Nitalle, koska halusin ensin tutkailla, että mitä tästä edes tulisi. Tiesin bruneten kuitenkin saavan asian selville, ennemmin tai myöhemmin. Huokaisten lähdin kävelemään kohti tallirakennusta. Hevoset näyttivät olevan vielä ulkona, tosin ei kellokaan ollut vielä paljoakaan, olinhan tullut tallille heti aamuvuoroni päätyttyä. Tallipiha oli hiljainen, kai porukka oli viettämässä pääsiäislomaa Lapissa tai jotain. Tallissa törmäsin kuitenkin odotetusti Amandaan, joka halusi nähdä miten mulla ja Lefalla alkoi oikein sujumaan.
"Moi", tervehdin varovasti käytävällä vastaan tullutta naista.
"Hei, Niko", Amanda vastasi. Kieltämättä yllätyin, että nainen muisti nimeni, mutta pudistin hämmennyksen nopeasti päästäni.
"Aattelin vaan kysästä, että kai on ok jos vaikka juoksutan ja muutenkin tutustun Lefaan näin alkuunsa?" kysyin varovasti, vaikka tiesinkin sen olevan enemmän kuin okei.
"Totta kai, niin yleensä tahdonkin uusien vuokraajien tekevän", Amanda totesi. "Muistatko vielä ruunan tarhan ja karsinan?" Nyökättyäni nainen muistutti vielä nopeasti Lefan olevan aika orimainen ja herkkis, jonka jälkeen huomasinkin seisovani yksinäni käytävällä. Okei, toivottavasti en saisi aiheutettua kaaosta heti ensimmäisenä päivänä.

Katsoin uteliaana tarhakaverinsa kanssa leikkivää ruunikkoa ennen kuin vihelsin saadakseni kaksikon huomion. Hevoset käänsivät päänsä molemmat suuntaani ja hetken kuluttua kimo lähti kävelemään luokseni.
"En mä sua tänne kyllä kutsunut", naurahdin rapsuttaessani hevosen otsaa. En tiennyt Lefan kaverin nimeä, mutta kimo vaikutti kyllä mukavan leppoisalta tapaukselta.
"Lefa!" vislasin uudestaan, jos ruuna vaikka ottaisi kaveristaan mallia. Vähän lähemmäs ruunikko kyllä tuli, mutta jouduin lopulta antamaan periksi ja kävelemään itse ruunan luokse.
"Hölmö", mutisin antaessani pienen palan leipää uudelle tuttavuudelle ennen kuin pujotin riimun tämän päähän. Ja leivänpalastahan Lefa innostui: se töni mua turvallaan vähän väliä koko matkan portille uuden palan toivossa, mutta todettuaan yrityksensä turhiksi puhahti tyytymättömänä. Hätistelin ruunan kaverin kauemmas portilta mahtuaksemme Lefan kanssa ulkopuolelle.
"Haloo, et liiku yksin", puhahdin ruunan ottaessa raviaskeleita. Odotettua vauhdikkaammin sujuikin matka talliin, mutta toistaiseksi varpaani olivat säilyneet ehjinä.

Karsinassa laitoin Lefan suosiolla kiinni, ihan oman turvallisuuteni kannalta. Varpaitani se ei kuitenkaan pelastanut mitenkään erikoisemmin.
"Mun pitää hankkia kyllä turvakengät sun takias", mutisin väistettyäni Lefan kavioita jo ties kuinka monetta kertaa. Harjasin ruunan kaikessa rauhassa, eihän mulla ollut mikään kiire: mulla ei ollut loppupäivälle mitään suunnitelmia, korkeintaan mennä yksille Krouviin, jos sitäkään. Mä en yleensä ollut se ihminen, joka käytti aikaa tekemisiinsä, päinvastoin. Ja vaikka omasta mielestäni olin hevosten kanssa normaalia tarkempi, olin nyt erityisen tarkka juuri siitä syystä, että mulla ei ollut mikään kiire. Selvittelin ihan rauhassa Lefan hännänkin, mitä aikaisempina vuosina olin harvoin jaksanut tehdä, ellei jouhet aivan takussa olleet. Harjasin koko hevosen läpi jokaista karvaa myöden ja kaviotkin putsasin putipuhtaiksi.
"Mitä mieltä oot, pitäskö mun hankkia elämä itelleni?" hymähdin taputtaen Lefaa lavalle.
"Mikäs sen parempi elämä oiskaan kuin hevoselämä", kuulin tutun naurahduksen ovelta. Kieltämättä säikähdin, sillä luulin olleeni tallissa kaksin Lefan kanssa.
"Katsoo nyt. Mä otin paluun takas hevosmaailmaan aikamoisella rytinällä", virnistin Jonathanille. "Onnistuit muuten säikäyttään mut aika lahjakkaasti."
"Sorry. Huomasin vaan Riepun olleen yksin ulkona ja aattelin tulla kattoon et kuka Lefan uus vuokraaja oikein on. Mut täältä löytykin tuttu mies", punapää selitti naureskellen astuessani ulos karsinasta.
"Joo, tuli tää itellenikin vähän puskista. Etin korkeintaan hoitohevosta, mut en mä osannu kieltäytyä Amandan kysyessä", huokaisin.

Hetken etsinnän jälkeen olin löytänyt satulahuoneesta ensinnäkin Lefan suitset ja toiseksi juoksutusliinan. Varmuuden vuoksi olin napannut vielä suojatkin mukaan, olihan parempi varmistella liikaa kuin mennä huolettomasti, en todellakaan halunnut Lefan pahimmillaan potkaisevan heti alkuun jalkojansa rikki. Laitoin liinan kiinni kuolainrenkaaseen ja lähdin taluttamaan ruunikkoa tallin läpi kohti maneesia. Maneesin hienous jaksoi edelleen hieman hämmästyttää mua, mutta ehkä siihenkin tottuisi pikkuhiljaa. Hetken kävelyn jälkeen jäin suosiolla maneesin toiseen päätyyn, mikäli joku sattuisikin tulemaan maneesiin meidän kanssamme. Ruuna oli tähän mennessä käyttäytynyt yllättävän hyvin, mitä nyt taas vähän sähläili omiaan, joten annoin ruunikolle liinaa päästäen sen isolle ympyrälle kävelemään. Lefa selvästi ennakoi ja yritti lähteä raville.
"Soo jaa, ei vielä", sanoin rauhassa. Jos jotain olin hevosten kanssa oppinut, niin rauhallisuus oli kaiken a ja o. Kun Lefa taas käveli rauhassa (tai ainakin niin rauhassa kuin Lefan kaltainen hevonen vain saattoi), maiskutin pyytäen sen raviin. Ruunan ravi näytti energiseltä ja juuri siltä, miltä vaativan tason hevoselta saattoikin odottaa. Eikä myöhemmin pyytämäni laukka jäänyt yhtään ravin jalkoihin näyttävyydessään.

"Ehkä tää ei ookaan niin huono juttu mitä aattelin, eiks niin?" kysyin pärskähtelevältä ruunalta rapsuttaen sitä otsasta. Mä uskoin siihen, että meillä alkaisi synkkaamaan hyvin. Samalla mä kuitenkin jännitin omia taitojani - tai lähinnä niiden ruosteisuutta.

"Kai sä oot tulossa Kalla CUPiin?" brunette kysyi kaataessaan kuppiinsa kahvia. Kurtistin kulmiani toisen kysymykselle.
"Siis mihin?" kysyin hörpäten omasta kupistani.
"Etkö sä tiedä?!" Nita hämmästeli kääntyen nopeasti mua kohden, kaataen melkein kahvikuppinsa.
"Öö, en?"
"Viikonloppuna järjestetään sekä este- että koulukisat, viikon päästä on sitten kenttäkisat", toinen selitti hämmentyneenä tietämättömyydestäni.
"Okei? Mitä mä teen tällä tiedolla?" jatkoin saamatta ystäväni ajatuksesta kunnolla kiinni.
"Sä osallistut kanssa, tänään on vika ilmottautumispäivä", Nita hymyili viekkaan oloisesti samalla kun mä olin tukehtua kahviini.

Jep, niin mut oli suorastaan pakotettu osallistumaan Kalla CUPiin. Mua yritettiin houkutella myös koulupuolelle, mutta totesin siihen siltä istumalta, että ei missään nimessä. Estepuolella saatoin juuri ja juuri selvitä pienimmästä luokasta, mutta koulupuolella helppo A? Ei missään nimessä. En edes vuosi sitten ollut sillä tasolla, saatika sitten nyt. Mutta tässä sitä oltiin, istumassa Lefan selässä hevosen kävellessä innosta puhisten Nitan kootessa paria estettä. Olin saanut Amandan katsomaan myös vähän peräämme, enhän mä tiennyt millainen Lefa oli hypätessä enkä tahtonut ottaa riskiä siitä, että toinen (tai pahimmassa tapauksessa molemmat) loukkaantuisi.
"Lefa hyppää hyvin, mutta sun pitää olla tosi tarkka ja määrätietoinen siinä asiassa mitä teet. Se menee helposti esteen ohi tai keksii jotain muuta mielenkiintosempaa", Amanda totesi heti astuttuaan maneesiin. Nainen pyysi mua ottamaan ohjat ja aloittamaan verkkaamisen käyttäen pitkillä sivuilla olevia puomeja hyödykseni. Lefalla oli vauhtipäivä tai sitten jo pelkät puomit saivat sen innostumaan kunnolla. Sain rauhoitella hevosta ihan urakalla, jottei kompuroitaisi jo puomien kanssa.

"Kädet alas, rentouta jalka!" kuului ohjeistus lähestyessäni pientä pystyä. Hyppääminen oli iskoutunut mun takaraivooni yllättävän nopeasti, mutta oli Lefa todella paljon erilaisempi kuin Ramu, jolla olin aikaisemmin hypännyt. Toki harraste- ja kisahevosia ei oikein voinut verrata, mutta tottumiskysymyksiä. Otin uuden lähestymisen toisella sivulla olleelle pystylle ja hyppy tuntui heti paljon paremmalta. Alkutunnin muutama ohimeno tuntui kaukaiselta ajatukselta, mutta tiesin tarvitsevani vielä paljon treeniä ennen kisoja.
"Onkohan musta sittenkään hyppäämään kisoissa?" huokaisin antaessani pidempää ohjaa ruunalle välikäyntien ajaksi.
"Totta kai on", Nita hymyili nostaessaan puomia ylemmäs.
"Sä menet sen luokan. Enää ei voi perua", Amanda tuhahti toisella puolen maneesia. Molemmat olivat oikeassa, nyt oli myöhäistä perua. Pakko tehdä se, mihin oli lupautunutkin.
"Okei, jatketaan! Jää keskiympyrälle ja ylität molemmat esteet, niin pitkän aikaa kunnes sanon toisin", Amanda totesi saatuaan nostettua toisen esteen puomin. Keräsin ohjat ja nostin hallitun laukan jääden keskiympyrälle kiertäen ensin molemmat esteet ennen kuin pienensin ympyrän esteiden hyppäämiselle sopivaksi.

"Okei, ei se ollutkaan niin paha juttu kuin olisin luullut", totesin hypätessäni alas Lefan selästä. Amanda oli antanut muutaman hyvän vinkin, jotta voisin jatkaa myöhemmin yksikseni treenaamista. Nita laski viimeisenkin tolpan paikalleen vilkaisten mua varovasti.
"Sulla onkin sitten aikamoinen näytönpaikka sitten kisoissa", tämä sanoi.
"Tiedän", huokaisin.
"Ihan senkin takia, et mä oon myös sua vastassa", Nita virnisti. Mulla meni muutama sekunti sisäistää mitä brunette juuri sanoi.
"Siis mitä? Sä estekisoihin?" änkytin.
"Oonhan mä ennenkin ollut", Nita nauroi. "Mut tällä kertaa en tuu Armilla."
"Okei..?" sanoin varovasti, mutta ystäväni ei tainnut enää kuulla mentyään tallin puolelle. Lefakin oli selvästi kyllästynyt paikoillaan seisoskeluun ja osoitti sen lähtemällä ryntäämään ohi.
"Jätkä hei, mäkin oon olemassa", konahdin ruunikolle, joka vain mulkaisi mua. Pyöräytin silmiäni ennen kuin lähdin itsekin talliin hevosen kanssa. Saatoin kysyä itseltäni miljoonatta kertaa, että mitähän tästä oikein tulee.

Mun oli edelleen vaikea uskoa sitä, että kaksi viikkoa Lefan vuokraamisen aloittamisen jälkeen starttaisin sillä jo kisoissa. Mutta siinä me seistiin ruunikon karsinalla, Lefa täydessä kisakunnossa ja minä valkoiset kisahousut jalassa ensimmäistä kertaa noin puoleentoista vuoteen. Huokaisten lähdin johdattelemaan innosta puhisevaa ruunaa ulos verryttelykentälle. Kaikki kauhukuvat vilisivät mun päässäni: joko me kiellettäisiin ekalta esteeltä ulos, otetaan kaikki puomit mukaamme tai sitten tippuisin esteen sekaan ja löytäisin itseni sairaalasta. Jouduin lähes vauhdista hyppäämään Lefan selkään tämän intoillessa vieraita hevosia ja kisatilannetta, itse taas olin lähinnä kauhuissani. Lähtisin neljäntenä eli aika hyvältä paikalta. Ensimmäisenä lähteminen oli mulle kauhein mahdollinen lähtöpaikka, mitä lähempänä olisin puoliväliä lähtölistalla sen parempi.

Verkassa Lefa olisi tahtonut näyttää kaikki osaamansa asiat pukeista johonkin piaffen tapaiseen. Mun piti todenteolla keskittyä vain ja ainoastaan hevoseen, jotta meno ei ihan holtittomaksi muuttuisi. Pikkuhiljaa aloin itsekin pääsemään kisafiilikseen, olinhan kiertänyt vaikka ja missä Ramun kanssa aikoinan, joten tilanne oli sinäänsä tuttu. Käänsin Lefan verryttelyesteelle pitäen pohkeet lähellä, mutta ottaen myös ohjalla vähän vastaan. Hyppy onnistui, mutta koska mun istunta ei ollut ihan vielä siinä vanhassa kunnossaan, heilahti mun jalat turhan taakse hypyssä saaden Lefan pukittamaan esteen jälkeen.
"Sori, huomasin ilman tota sun huomautustakin", mutisin ruunalle saatuani tasapainoni takaisin. Huokaisten siirsin Lefan käyntiin. Mitähän tästä oikeasti tulisi?

Maneesissa mua alkoi ahdistamaan. Mä olin niin uusi kasvo Auburnissa, jolloin kaikkia kiinnosti (enemmän tai vähemmän) miten ratsastan ja mitä osaan. Kuitenkin tervehdittyäni tuomaria ja saatuani lähtömerkin, ei Lefa antanut mun jäädä potemaan ahdistuneisuuttani ja katsojia. Okei, heti ensimmäiseltä esteeltä tuli puomi mukaan, eli en täysin päässyt ahdistuksestani eroon, ja sain jälleen ruunikolta huomautuksen omasta virheestäni. Seuraavat esteet menivät sitten oikein mukavasti, kunnes tulimme sarjalle. Jäin liiaksi jarru päälle, jolloin Lefa päätti olla hyppäämättä ollenkaan, vaan mielummin pysähtyi A-osan eteen ja ponnahti sitten pari metriä sivulle. Tasapaino kuntoon, nopea uloshengitys ja uusi yritys. Hölläsin ohjaa ehkä puoli senttiä, jos sitäkään, ja pääsimme sarjalle sisälle. Tosin nappasimme jo toisen puomin B-osalta.

Eihän se tosiaan putkeen mennyt. Mutta pakko mun oli olla tyytyväinen. Olin ratsastanut säännöllisesti tauon jälkeen kaksi viikkoa ja starttasin jo nyt ensimmäiset kisat, saamatta hylkyä, joten se meni paljon paremmin kuin osasin odottaa. Mun teki mieli taputtaa Lefan lisäksi itseäni. Normaalista poiketen mua ei edes harmittanut omat mokat ja se, että jäisimme kauas ruusukkeista. Tää oli hyvä osoitus siitä, että mä vielä osasin asiani. Ainakin jotenkuten. Eli ei muuta kuin lisää treeniä.

Tuntui jotenkin hassulta olla valmennuksessa. Siitä oli jo yli vuosi aikaa, kun olin kesken kiireisimmän treenikauden heittänyt hanskat naulaan, aivan yllättäen. Tai no, en tiedä kuinka monelle se lopulta yllätyksenä oli tullut, mutta tuntemattomammille se oli varmasti uutisoinnin arvoinen juttu. Mutta tässä mä olin, ensimmäistä kertaa Lefan mustassa estesatulassa kunnon estevalmennuksen merkeissä. Oli myönnettävä, että jännitys oli ihan omiaan. Muut ratsukot olivat työskennelleet pidemmän aikaa keskenään, meidän yhteistyö oli vasta aivan alkutekijöissään.

Siirsin ruunikon raviin ryhtyen keventämään. Hyvä että olin kerennyt yhden kirjainvälin keventämään Isabellan tokaistua mun jännittyneisyydestä. Syvän huokaisun kautta pyrin rentoutumaan, ei ketään oikeasti kiinnosta vaikken aivan heidän tasollaan olekaan tällä hetkellä. Lefa rentoutti saman tien askeltaan saatuani itseäni rennommaksi, joten aloin keskittymään ratsastamiseen. Tein ravissa paljon pääty-ympyröitä, kuten aina ratsastaessani. Laukkaa nostaessani Lefa tuntui ponnistavan enemmän ylös kuin eteenpäin ja kun liike vihdoin suuntasi eteenpäin, seikkaili takapää uran sisäpuolella. Varovasti suoristauduin hevosen selässä asettaen hevosta aavistuksen sisään ja siirtäen sisäpohkeella takaosan takaisin uralle.

Siirtymiset olivat olleet mulle aina vaikeita. Mustavalkoisesti ajateltuna ne olivat vain jarrun ja kaasun käyttöä, mutta kun asia ei ollut niin mustavalkoinen. Ja koska kouluratsastus oli aina ollut mulle "pakkopullaa", olin ne itsenäisesti treenatessa jättänyt omaan arvoonsa. Ja sitten sain kärsiä asiasta tunneilla ja valmennuksissa. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Sen huomasin nytkin. Vaikken nyt missään huonossa lihaskunnossa ollutkaan, en ollut löytänyt vielä täysin niitä ratsastuksessa käytettäviä lihaksia (paitsi särkyjen muodossa), joten tälläkin kertaa pompin kuin perunasäkki Lefan satulassa. Ruuna veti korvansa heti ensimmäisessä laukka-ravi -siirtymisessä tiukasti niskaan ja lähetin hevoselle telepaattiset pahoitteluni.
"Niko! Sun pitää istua siellä satulassa, ei pomppia kuin mikäkin jänis!" kajahti aidan vierestä Isabellan aavistuksen järkyttynyt ääni. Mun teki oikeasti mieli vajota maan alle.

No mites ne laukka-käynti -siirtymiset sitten? Vielä isompi farssi. Ei saatu ainuttakaan puhdasta siirtymistä alaspäin, ylöspäin kyllä saatiin ihan kivoja siirtymisiä. Käyntiin siirtyessä hevonen lukitsi niskansa täysin ja yritti sen myötä livahtaa alta pois. Mua alkoi turhauttamaan ja sen myötä Lefa muuttui entistä kamalammaksi ratsastaa.
"Hengitä hyvä mies, hengitä! Ei se tolla leukojen kiristelyllä rentoudu", Isabella karjaisi ja pysäytin hevosen keskelle kenttää. Hitto vie, mihin mä olin oikein ryhtynyt? Kokosin itseäni lyhyen hetken ja yritin unohtaa kaiken muun, mitä kentällä tapahtui. Ja ainakin itselle tuli tunne, että Lefa muuttui paremmaksi. Mutta luultavasti se tuntui vain musta itsestä siltä ja todellisuudessa näytimme aivan kamalalta.

"Jos vaikka Niko alottaa tehtävän", kuului Isabellan ohjeistus. Noni, kuinka kiva. Mun pahin painajaiseni, ensimmäisenä tehtävään, oli edessä. Mun oma jännittyneisyys kohosi taas nostaessani laukkaa ja sen huomasi Lefastakin tämän lähtiessä kuin luoti eteenpäin. Äkkiä tasapaino takaisin hallintaan, istuminen syvälle satulaan ja puolipidätteitä. Hengitys syvään ja keskittyminen tehtävään. Sain Lefan hallintaan, mutta osasin arvella jo, että väliin ei tulisi sitä vaadittua seitsemää askelta. Otin kiintopisteen ratsastaessani kohti ensimmäistä estettä. Pidin pohkeet lähellä ja esteellä kevensin istuntaani aavistuksen. Laskin mielessäni askeleita ja esteen lähestyessä uhkaavasti ja askelmäärän ollessa hälyttävän vähäinen, tiivistin istuntaani ja tein muutamia pidätteitä. Ainakin omasta mielestä hyvästä yrityksestä huolimatta lopputulos oli ahdas kuusi askelta ja mukavan kokoinen pukki esteen jälkeen.
"Montako askelta?" kuului tiukka kysymys.
"Ahdas kuus", vastasin hidastaessani käyntiin.
"Niinpä, seuraavalla kerralla saat varmasti sen seitsemän", kuului vastaus ennen kuin Isabella siirtyi seuraavan ratsukon pariin. Mä olin kuitenkin tyytyväinen, jos vain olisin tajunnut alkaa lyhentämään jo aikaisemmin niin olisimme kyllä sen seitsemän askelta saaneet helposti.

Luojan kiitos meidän meno parani toiselle kierrokselle ja seuraavassa tehtävässä meillä sujuikin todella hyvin. Olin löytänyt rytmin ratsastukseen ja löytänyt ne kuuluisat nappulat lyhyen hyppytauon jälkeen. Ja parempi olikin löytää, sillä seuraavat kisat lähestyivät enkä tällä hetkellä halunnut jumbosijaa. Treenimotivaatio siis oli huipussaan, etenkin tämän valmennuksen jälkeen. Derbyllä alla olikin yllättävän rento hevonen, jonka selässä tyytyväinen ratsastaja. Vielä mä näyttäisin mistä se kuuluisa kana pissi!

"Se keksii omia juttujaan, saattaa ottaa lähdöt, pukittaa ja mennä ohi esteistä. Kai se on muuten aika näppärä estehevonen", Jonathan lateli tietoa ruunikosta, joka keinahteli allani kuin lentoon lähtevä keinuhevonen. Marraskuinen, hyytävä tuuli ja dramaattinen, vähän kaikkea säpsyilevä ratsu saivat mut epäilemään valintaani tulla kokeilemaan Lefaa kentälle, mutta ainakin sääolosuhteet karsivat kanssaratsastajia. Maneesi tuntui kummasti vetävän puoleensa sunnuntairatsastajia, joiden keskelle mä en ollut halunnut Amandan virittyneen ruunan kanssa.

Jonathanin saaminen avuksi puomien kanssa oli vaatinut jotain koiranpentuilmeen tapaista nöyryytystä, mutta lopulta paksuun takkiin kääriytynyt mies oli seurannut meitä kentälle.
"Laita pari puomia ja joku pysty, en mä viitsi hypätä ekalla kerralla kummempaa", ohjeistin, vaikka mun nimenomaan olisi tällä treenausajalla varmaan pitänyt tarttua härkää sarvista. Jonathan nyökkäsi ja mä siirsin päätään viskovan Lefan raviin päästääkseni ruunan purkamaan pahimmat höyryt ennen puomien näyttämistä.

Jos mietti mun menestystäni osakilpailuissa, mun olisi täytynyt hakea kaikista kisaratsuista epäsopivimmalta tuntunut Haukka ratsukseni viimeiseen koitokseen. Haukan kanssa me oltiin kuitenkin voitettu ensimmäisten osakilpailujen metrin luokka ja se oli ainoa nollarata ja ylipäätään sijoitus, jonka olin napannut. Kun Lefan otti mukaan laskuihin, olisin startannut Kalla CUPissa viidellä hevosella yhteensä kymmenen kertaa.

Ainakin mä olin päässyt eroon kilpailujännityksestä ja kyvykäs selviytymään esteradan loppuun saakka vieraammallakin ratsulla. Jos mä joskus alkaisin menestyä niillä, voisin mä ehkä oikeasti kilpailuttaa toisten omistamia hevosia.

"Perkele", sihahdin Lefan pukitaessa laukannostossa niin, että horjahdin satulassa. Jonathan huikkasi jotain, joka hukkui tehokkaasti tuuleen. Epäilin sen liittyvän tilanteeseen, jossa Lefa testasi mun kanttiani ensimmäisen kerran kunnolla kiihdyttämällä laukkaa heti tasapainoni horjumisen jälkeen, koska näyttihän se varmaan aika epätoivoiselta. Istutin itseni niin syvälle satulaan kuin vauhdissa kykenin, nipistin keskivartalon kasaan ja istuin Lefan takaisin kuulolle päästämättä ruunaa kauhomaan suureleisesti etusillaan kuten se olisi halunnut.

Ja sitten mä vain ratsastin kuin olisin taas ollut kisaradalla lainaratsulla, joka mun täytyi saada nopeasti kontrolliin ennen ensimmäistä estettä. Niillä eväillä mä käänsin Lefan kohti laukkapuomeja ja toivoin, että se alkaisi keskittyä kaiken muun sijasta muhun päästessään kunnolla töihin.

Mitä pidempään mä Lefan satulassa istuin, sitä enemmän mä palasin ajatuksissani junnuvuosiini. Silloin mä olin vannonut kuumien, nopeiden hyppääjien nimeen ja painanut poniluokkien kunniakierroksilla uhkarohkeiden tievalintojen ja reippaan ratatemmon saattelemina. Kilpaileminen oli ollut valmentautumisen ohella mun ykkösprioriteettini ja aluevalmennusreissujen illanviettojen kuumin keskustelunaihe.

Sitten oli ollut siirtyminen hevosiin ja ensimmäinen notkahdus motivaatiossa. Olin mä saanut alleni edelleen ketteriä, pienikokoisia hevosia, mutta uudet valmentajat ja pidentyneet kisamatkat alkoivat jäytää kiinnostusta koko touhua kohtaan. En mä edes muistanut, mikä oli ollut se viimeinen niitti, mutta jossain vaiheessa en ollut enää kirjautunut Kipaan tekemään lupaamaani ilmoittautumista ja jättänyt hakematta aluevalmennusrinkiin.

Nipistin huulet yhteen Lefan lähtiessä imemään vahvasti kohti pientä pystyä. Osasin varautua suurilaukkaisen ruunan holtittomaan ponnistuspaikkaan ja ehdin myödätä loikkaan, jota ei voinut kuvailla hypyksi hyvällä tahdollakaan.

Ehdin nähdä vilaukselta kädet puuskaan nostaneen Jonathanin ilmeen, kun käänsin Lefan pystylle uudestaan pienemmällä tiellä enkä antanut sen höyrytä omin päin kohti estettä. Mut oli opetettu hahmottamaan ponnistuspaikka laukan ja esteen korkeuden mukaan ja mä näpäytin Lefaa uhallani tuomalla sen liioitellun pohjaan. Ruuna kasasi jalkansa ketterästi ylös, mutta tuli myös huomattavasti helpommin kiinni esteen jälkeen.
"Korota vaan!" huikkasin Jonathanille tyytyväisesti hymyillen.

Ehkä tänään treenattaisiinkin vain kontrollia pienillä esteillä - olihan mulla ruhtinaalliset kolme viikkoa treeniaikaa ennen itse kisaviikon hienosäätöä.

Sarah - Lefa
Tuijotin ilmoitustaululle kiinnitettyä ratsulistaa ja tunsin pienen jännityksen mahanpohjassani. Jopa tuntilistat olivat yleellisen näköisiä Auburnissa, Amandan virheetön käsiala ainakin teki lapusta arvokkaan oloisen.

Päätin aloittaa siitä, että kannoin ruunan varusteet hoitopaikalle valmiiksi. Lefa oli mulle melko vieras hevonen, sillä en ollut nähnyt sitä varmaan kertaakaan liikutuksessa samaan aikaan, kun olin liikuttanut Effiä. Osasin myös jännittää sitä, että miten Annalla menisi Effin kanssa. Olin pitänyt huolen, että tammassa ei olisi paljoa harjattavaa ja että sen varusteet kiilsivät puhtautta. En silti voinut kontrolloida sitä, miten herkkistamma ottaisi uuden ihmisen käsittelyn, mutta toivoin, että se olisi siivosti. Edes suurimmaksi osaksi.

Lefa oli tuotu jo valmiiksi karsinaan, joka oli onni, sillä sain laitettua sille suoraan riimun päähän ja talutettua hoitopaikalle. Ruunan karsina oli myös ihan vastapäätä hoitopaikkaa, niin matkalla ei ehtinyt sattua mitään.
"Hei Lefa", tervehdin ruunaa ja rapsuttelin sen kaulaa, tutkien ruunikon silmiä rauhassa. Tummanruskeat korvat kääntyilivät aktiivisesti, mutta sain sen myös katsomaan itseäni hetkellisesti.
"Katsotaan mitä Amanda on keksinyt meille tänään", juttelin ruunikolle samalla, kun harjasin sen huolellisesti läpi ja silmäilin, ettei ruunalla ollut haavoja tai turvotusta missään. Pidin huolen, että en mennyt Lefan taakse ja selvittelin hännän takajalan vieressä. Ruuna oli eloisa ja sain muistutella itsestäni ihan samalla tavalla, kuin Effin kanssa alkuun.

Harjauksen jälkeen nostin oranssin satulahuovan ruunan selkään.
"Soo", rauhoittelin Lefaa, se rupesi steppaamaan heti satulan nähtyään.
"Rauhassa", jatkoin hymyillen ja rapsutin ruunaa hetken aikaa. Meillä oli kyllä hyvin vielä aikaa. Satulan jälkeen heitin ohjat kaulalle, siirsin oranssin riimun myös kaulalle ja laitoin suitset Lefan päähän. Ruuna otti askeleen taaksepäin ja ilman riimua olisi varmaan nykäissyt itsensä kevyesti irti.
"Hölmö", toppuuttelin ja kiinnitin suitsien soljet. Kiinnitin omat hiukseni matalalle poninhännälle ja painoin kypärän päähäni.

Lefa oli herkkä, mutta vahva ja sain varsinkin alkutunnista tehdä todella paljon töitä, että pääsin ratsastuksellisesti oikeaan moodiin ruunan kanssa. Effin kanssa olin tottunut säpäkkyyteen ja erilaiseen herkkyyteen, nyt piti kuitenkin ratsastaa paljon määrätietoisemmin ja jämäkämmin.

Huomasin, että Effi säpsähti maneesin kulmassa ja purin alahuultani. Nostimme laukan ja pidin huolen, että Lefa kulki kulman läpi huolellisesti, ruuna tottelee ja hymyilen sekunnin ajan. Jokaisella askeleella yritän pysyä täydessä kontrollissa, vaikka ruunan isot askeleet kipeyttävätkin lihakset yllättävän nopeasti. Effin askeleet olivat pienemmät ja niissä oli helpompi istua.

Valmennuksen loputtua Amanda teki pyynnön, joka varmasti yllätti kaikki. Jännitys nousi uudelleen mahanpohjaan, kun Inna ja Leevi johdattivat meidät ulos maneesista ja kohti pimeää ulkoilmaa. Toivoin, että olisin tajunnut ottaa Lefalle viltin mukaan, sillä ulkona oli viileää ja ruunan lihakset vielä valmennuksesta lämpimät. Keskityn edessä kulkevan Rillan takapuoleen, että en eksyisi joukosta pimeässä.
Nostin kuitenkin katseeni hetken päästä ja jouduin pidättämään itseäni, etten olisi henkäissyt ihastuksesta.

Lefa oli varmajalkainen ja osasin jo vähän rentoutua, kun käännyimme takaisin tallia kohden. Mieleni oli vielä kauniissa lyhtyjen koristelemassa lehdossa, kun Lefa yhtäkkiä hyppäsi takasilleen ja lähti laukkaan. Korvissani suhisi, kun pidätin ruunan ohjista ja puristin itseni ruunikon ympärille, jos se tekisi saman vielä uudestaan. Rauhoittelin Lefaa ja tunsin, kuinka sydämeni hakkasi lähes rintakehästä ulos.
Värähdin kylmästä, vaikka valmennuksen jälkeen olin vieläkin ihan kuumissani.

Effin ratsastuksen jälkeen kävelin nelostarhaan ja lyhyen houkutteluepisodin jälkeen sain Lefan pyydystettyä kiinni. Ruuna käveli melko nätisti vierelläni talliin, jossa laitoin ruunikon suosiolla hoitopaikalle odottamaan. Hain oranssin huovan päällä olevan koulusatulan, suitset ja hoitokassin varustehuoneesta ja palasin takaisin hoitopaikalla steppaavan Lefan luokse.
"Hei, ihan rauhassa", toppuuttelin naurahtaen ja huomasin Jonathanin kävelevän meitä kohti.
"Moikka", tervehdin miestä, joka oli hieman poissaolevan näköinen.
"Moi", tämä tervehti kuitenkin ja hymyili laimeasti. Mun teki mieli kysyä miten toinen voi, mutta jokin pidätti sanat kurkkuuni.
"Ai sä meet Lefalla?" mies kysyi tajuttuaan, että emme olleet tammatallissa enkä laittanut Effiä kuntoon.
"Joo, mä meen sillä helpon aan cupissa", vastasin ja hymyilin hieman.
"Ai", Jonathan vastasi ja sen silmissä kävi joku pilkahdus. Huokaisten mies jatkoi matkaansa ja mä jäin pohtimaan olisiko mun sittenkin pitänyt kysyä sen vointia.
Mietteliäänä jatkoin Lefan varustamista ja varoin joutumasta sen jalkoihin.

Mun oli unohdettava kaikki hypätessäni Lefan selkään. Sen ratsastus ei ollut helpottunut juurikaan valmennuksen jälkeen ja aloin miettimään oliko sittenkin järkevää ilmottautua kisoihin jo nyt. Vaikka oli tässä onneksi vielä aikaa harjoitella.
Keskityin istuntaani ja yritin hallita jokaista lihastani, jotta sain Lefan kunnolla kuulolle, enkä vain ohjannut sitä jaloillani ja käsilläni haluttuun suuntaan. Ruuna oli vaativa, mutta ajoittain sain jo hyviä pätkiä ratsastettua. Maneesissa ei onneksi ollut ketään sillä hetkellä eikä mun tarvinnut miettiä ketkä kaikki näkisivät epäonnistumisen hetket.

"Sulla on vielä paljon parannettavaa ennen kisoja", jäinen ääni säikäytti mut ja Lefa teki sivuloikan kesken laukkaympyrän. Katsahdin Amandaan, joka seisoi kädet ristissä maneesin katsomon sisäänkäynnin vieressä, silmät tarkasti meissä.
"Niin on", myönsin reheellisesti ja jatkoin ratsastamista.

Jossain välissä huomasin perijättären hävinneen katsomosta.

13.11.2018  |  T a a s   k i l p a r a t s a s t a j a

Olin aina pitänyt itseäni tammaihmisenä. Fellun tultua elämääni ja asetuttua sydämeeni saaden tittelin olla yksi elämäni hevosista, ajattelin pitkään, että Fellu oli orina poikkeus koska oli, noh, Fellu. Sitten ihailin vähän salaa Leeviä, joka johtui tietysti vain siitä että kyseisen orin isä oli Fellu ja samaan kastiin meni aivan Fellua muistuttava orivarsa Toru. Nyt tuijotin kuitenkin silmät loistaen talliin saapunutta Capua, joka näytti Amandan kanssa käsittämättömän siistiltä. Se massa ja voima, joka jalostui taitavissa käsissä siihen keveyteen, jota Capukin nyt esitteli, sai sydämen pakahtumaan.

Unohdun huomaamattani tuijottamaan maneesin laidalle pidemmäksi aikaa kun oli tarkoitus. Vilkaisen kelloa ja tajuan myöhästyväni asiakastapaamisesta, jos en nyt samantien pistäisi vipinää kinttuihin. Käyn nappaamassa riimunnarun tallista ja kiiruhdan tarhoille. Ei ori, mutta ruuna, katselee minua hieman kummissaan ja arvioiden. ”Lefaaa, mennäänkö leikkimään?”, huhuilen ruunikkoa, joka vain huiskaa häntäänsä mutta antautuu kiinni kun kävelen hakemaan.

”Menet Lefalla Vaativan B:n”, Amanda ilmestyy ilmoittamaan.
”Ai, okei…?”
”Tai voit aina ilmottautua Helppoon A:han, jos haluat viedä lapsilta tikkarin.”
”No, sehän ei kai olis kovin hauskaa.”
”Voit ottaa sen huomenna.”
”Okei.”
”Jos meinaat etten laita teitä Fellunkin kanssa takasin hinkkaamaan Helppoa A:ta olis parempi edes yhdellä yltää sijoille. Kolme yritystä, ei pitäis olla liikaa pyydetty.”

Lefa askeltaa narun päässä täpäkkänä pää yläilmoissa tähyillen. Ruuna tanssahtelee tullen melkein varpaille. Minusta oli virkistävää vaihtaa ratsuja, mutta olisin luottanut sijoittumiseen enemmän ihanalla Rillalla kuin Amandan sirkushevosella. Amanda oli käskyttänyt, tai anteeksi, antanut mahdollisuuden, meistä useammallekin ottaa Lefalla osaa viimeiseen osakilpailuun. Lefa parka ei tuntunut millään löytävän itselleen vakituista vuokraajaa, joka pysyisi kuvioissa. Oliko syy sitten ruunassa itsessään vai muissa surkeiden sattumusten sarjoissa, sitä en tiennyt, mutta meille muille se tarjosi nyt loistavia kehittymisen paikkoja.

Lefa rauhoittuu hoitopaikalle jutellessani sille hiljaa. Fellu oli kiukkuinen oli oma olemus mitä tahansa, mutta Lefa sentään peilasi ihmisen mielentiloja. Harjaan ja puunaan ruunaa ja harmittaa, että unohduin vetelehtimään maneesin laidalle. Oli paljon kivempi hypätä uuden hevosen selkään, jos ehti ensin rauhassa tutustua ja makustella.

”Onks viime hetken vinkkejä?”, huikkaan ohi kulkevalle Sarahille nykäistessäni kypärän päähän.
”Anna sille paljon tekemistä”, Sarah sanoo, ”äläkä mee pimeälle haustausmaalle.” Tämä lisää vielä virnistäen.

Lefalla oli vauhtia, välillä eteen ja välillä ylös. Ruunan kanssa sai ratsastaa napakasti ja kieli keskellä suuta. Pakka levähti nopeasti, jos unohtui haaveilemaan. Ruunikko tuntui olevan pelkkää jalkaa ja sen kokoaminen vaati työtä. Pala palalta lämmettyään Lefa alkoi liikkua elastisemmin ja vastasi herkemmin. Siinä oli yritteliäisyyttä ja tekemisen meininkiä. Ruunan keskittymiskyky vain parani mitä enemmän sille antoi hommia.

Olin perhoset vatsassa odottanut suurempaakin sikailua ja näyttäviä loikkia, varustautunut pienellä sisulla tulevaan koitokseen, mutta Lefalla oli joko erityisen hyvä päivä tai ruuna ei ollut niin paha kuin olin kuvitellut. Laukka pyöri tahdikkaasti, pienet lähdöt ruunikko meinasi ottaa loppumetreillä maneesin oven kalahtaessa. Keskityimme perusasioihin ja tutustumiseen, ratsastaen myös pieniä pätkiä tulevasta kouluohjelmasta. Koottu laukka ja voltit tahtoivat levähtää alkuun, mutta pysyivät kerta kerralta paremmin kasassa.

Ei tämä ehkä olisikaan ihan hulluutta, ratsastaa cup-luokka myös Lefalla. Ruunahan oli aika kiva. Olin tosin ihan iloinen, että lopettelimme jo kun Jonny alkoi raahata Matildalle puomeja maneesin keskelle. Lefa tuijotti operaatiota korvat hörössä ja olisi varmasti ottanut kierroksia pelkästä esteiden läsnäolosta. Taputin tyytyväisenä ratsuani kaulalle. Vaikka emme ihan samaan saumattomuuteen päässeet kuin Fellun kanssa saatoin olla ihan tyytyväinen. Tasaisemmalta suorittamiselta se tuntui kuin Cocolla.

Amanda on jo poistunut Capun kanssa maneesista. Tämä ei ollut kommentoinut mitään, mutta olen varma naisen seuranneen meitä vaikka olikin näyttänyt sataprosenttisen keskittyneeltä oman ruunikkonsa selässä. Nostelen Lefan varusteita paikalleen ja mietin miten nopeasti hevoset olivat ottaneetkaan imuunsa. Vastahan siitä oli reilu vuosi kun olin muuttanut Kallaan ja nyt minulla oli oma hevonen ja ilmeisesti taidot joihin luotettiin, tai niitä kannatti ainakin kehittää. Minusta oli tullut taas kilparatsastaja vaikka joskus vielä vannoin, että korkeintaan jolkottelisin enää perunapellon laitaa lainaratsuilla. Leikittelin ajatuksella, että omistaisin toisenkin hevosen, eihän isoimpia tavotteita yhdellä ratsulla saavutettu ja Coco olisi vielä pitkään nuori ja kokematon. Kuinka ison palan pystyisin haukkaamaan?

Käyn heittämässä vielä Lefan takaisin tarhaan ja tajuan, että minulla on jo juoksukiire. No, ei tämä ensimmäinen kerta olisi kun istun asiakkaan edessä hevoselta tuoksuen ja heinää hiuksissa. Matkalla puolijuoksua parkkipaikalle törmään pihalla Amandaan kun en katso eteeni vaan nyin vauhdissa takin vetoketjua kiinni.
”Oho, anteeks! Tuli vähän liian kiire. Kiitos hei ehdotuksesta ottaa Lefa. Mä luulen että tästä tulee hyvä, oota vaan. Mul on sellanen olo, et voisin ottaa useammanki sijan”, virnistän, ja puhun liikaa, samalla kun jatkan jo matkaa puoliksi takaperin harppoen autolle. Ehdotus oli kyllä liioittelua, vitsailu tarpeentonta ja törmäily typerää. Amandan hajuvesi jää kuitenkin kivasti kutittelemaan nenää.

"Aauu, väisty", älähdin ja työnsin Lefan pois varpaideni päältä. Ruuna iloitsi selkeästi voitostaan ja tuhahdin liikutelleen varpaitani varovasti.
"Älä siinä yhtään virnistele", sanoin ruunalle ja nostin painavan koulusatulan ruunikon selkään. Musta tuntui jo nyt, että olin ihan loppu, vaikken ollut ratsastanut Effiäkään alle.
"Astuko se varpaille?" ohi kulkenut Anna kysäisi ja nyökkäsin irvistäen.
"Sattuiko pahasti?"
"Ei, onneksi ei osunut hokki kohdalle", vastasin.
"No hyvä", Anna sanoi vielä ja jatkoi sitten matkaansa. Musta tuntui, että oltaisiin voitu Tildan ja Matildan kanssa perustaa joku Lefan runnomat-tukiryhmä kisoja varten.

Nousin aika nopeasti Lefan selkään, kun pääsimme maneesin puolelle. Ruunalla oli paljon energiaa ja mä huomasin hyvin usein jääväni miettimään abuelaa, joka ei vieläkään ollut päässyt pois sairaalasta. Osa musta oli mielissään, koska jos Elisa olisi ollut kotona, mä olisin varmasti vain valvonut sen vuoteen vieressä sydänmonitorin kanssa. Nyt mä valvoin vain laskien niitä hemmetin kattolautoja ja odottaen puhelua sairaalasta.

"Hei, nyt kunnolla", älähdin, kun sain taas pidellä henkeni edestä satulan etukaaresta kiinni pienen loikan vuoksi. Miten miksei Lefan satulassa ollut vakiovarusteena ratsastuskouluista tuttua turvakahvaa. Siitä olisi ollut iso apu ruunan päähänpistoissa. Tunsin myös huonoa omatuntoa siitä, että vaadin hevosta keskittymään, kun omatkin ajatukseni seilasivat kilometrien päässä. Mitä mä tekisin, jos abuela ei selviäisikään sydänkohtauksesta? Enhän mä edes tiennyt mitä kuului tehdä, jos joku läheinen kuoli. Mietin miksei sellaista asiaa käyty läpi koulussa, samalla tavalla, kun käytiin kouluihin hakemiset läpi.

Lefa teki taas sivuloikan ja tällä kertaa edes etukaari ei pelastanut mua. Lensin kuitenkin ihmeen lailla jaloilleni ja sain pidettyä vielä ohjistakin kiinni.
"Lefa!" älähdin ja kuin kunnon kansalainen skannasin maneesin katsojien varalta. Onneksi kukaan ei ollut paikalla.
Hyppäsin takaisin ruunan selkään ja yritin pitää ajatukseni pyörivissä korvissa naamani edessä. Amanda tappaisi mut, jos se näkisi miten huonosti ratsastin sillä hetkellä.

Painoin verkkokalvoilleni Helpon Aan radan ja aloitin alusta.
Koottu ravi, keskelle, pysähdys tasajaloin, tervehdys ja takaisin koottuun raviin. Suoruus aiheutti ongelmia, mutta jatkoin rataa siitä huolimatta. Avotaivutuksessa Lefan lapa karkasi sisälle ja jouduin puskemaan sen takaisin sisäjalalla pienellä väkivallalla, vaikka tiesin, että se oli ratsastettavissa pelkällä istunnalla. Keskilaukka varsinkin oli täysi sirkusesitys, pukkeja, vinkumista ja mitä kaikkea ruuna keksikään lyhyen keskilaukan sisällä keksimään. Musta alkoi pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että meidän kilpailuista tulisi yksi fiasko. Ei sillä, että Effi olisi ollut yhtään sen armollisempi mun keskittymiskyvyn heikkenemiselle.

Ratsastin kuitenkin radan loppuun saakka ja saatuani edes suoran lopputervehdyslinjan annoin olla ja rupesin ravaamaan loppuraveja. Lefa ei ollut edes hionnut, se oli saanut vain pitää hauskaa ja tehdä jotain vähän töihin viittaavaa. Mä tiesin, että mun piti ryhdistäytyä, mutta se vain ei välittynyt ihan perille asti. Mutta ennen kisoja oli pakko. Mä en starttaisi yhtäkään luokkaa, jos mun pää oli näin hajalla kisapäivänä.

Nousin ripeästi Lefan selkään, se oli taas onnistunut tallomaan varpailleni, vaikka olin kuinka väistellyt ruunan kavioita. Kirpeä pakkasaamu oli saanut ruunikon vielä normaalia virkeämmäksi ja aloin katua alkukäynnit maastossa-ajatustani jo tallipihasta poistuessamme.
Satulan ja minun välissä lepäävä enkkuviltti liukasti satulan pitoa melko paljon, mutta onnistuin silti pysymään ruunan selässä lukuisissa sivuloikissa. Onneksi olin tajunnut kiristää satulavyön tiukalle ja sain jalustimista jonkin verran tasapainoapua.

Huokaisin helpotuksesta, kun pääsimme takaisin tallipihaan ja maneesin sisälle, josta ruuna ei ainakaan pääsisi karkuun, jos se onnistuisi pudottamaan minut selästään.
Nostin enkkuviltin maneesin laidalle ja riisuin myös oman toppatakkini ja asetin sen kiireisen ruunan selästä enkkuviltin päälle.
"No mennään, mennään", murahdin ja otin Lefan ohjat tuntumalle. Ruuna steppaili innostuneena ja lähdin keventämään sen kanssa reipasta verryttelyravia maneesia ympäri.

Jonkin aikaa ratsastettuani maneesin ovista käveli Matilda Zelian kanssa. Nainen hätkähti nähtyään minut.
"Ai, mä luulin, ettei täällä olisi ketään tähän aikaan", Matilda lausahti ja katsoi Zeliaa.
"Tulkaa vaan, ette te häiritse", vastasin ja kiinnitin katseeni Lefan korviin. Vaikkei Matilda ollutkaan mikään sosiaalisin kavereistani, niin toivoin silti naisen keskittyvän omaan ratsastukseensa, sillä en halunnut alkaa vaihtaa kuulumisia kenenkään kanssa. En halunnut kuulla mitään empaattisia lauseita tai nähdä sitä sympatia-katsetta kenenkään silmissä.
Muistin myös, että Matildalla taisi olla omat välttelyaiheensa oman poikaystävänsä muodossa, en ollut kuullut sen baari-illan jälkeen Jonathanista mitään. Mies oli ollut yllättävän vähän tallilla siihen nähden, että oli tallimestarina.

Lefa puuskutti jo hieman, jouduin keskittymään jokaiseen lihakseeni saadakseni ruunan liikkumaan tasaisen näköisesti ja siltikin musta tuntui, että pakka oli hädin tuskin hallussa. Ruunikon selässä todella tuntui siltä, kuin olisi ratsastanut ruutitynnyrillä. Yksikin väärä puristus tai paineen poisto olisi saanut Lefan räjähtämään ylös, alas tai sivusuunnassa. Yritin kuitenkin keskittyä myös hengittämiseen, sillä pyörtymiseni tuskin olisi ainakaan auttanut asiaa.

Pidätin ruunan käyntiin ja taputin sen kaulaa. Vilkaisin sivusilmälläni Zeliaa ja tamman selässä olevaa Matildaa, ratsukon meno näytti vauhdikkaalta. Mun teki sittenkin mieli kysyä oliko kaikki hyvin, mutta pidin suuni kiinni ja hyppäsin höyryävän Lefan selästä alas. Asettelin enkkuviltin ruunan päälle ja otin oman takkini käsivarrelleni ja lähdin taluttamaan ruunikkoa loppukäyntien ajaksi kentälle. Pakkanen iski päin kasvoja ja melko pian sain itsekin pukea takkini päälleni, jotten kylmettäisi lihaksiani.

Mietin kuinka lähellä viimeinen osakilpailu tälle vuodelle olikaan. Pääsisin vielä yhteen valmennukseen ennen kilpailuja ja sitten pitäisi jo tietää miten ratsastaisin kaksi hevosta hyvin. Se, että olin saanut Lefan toiseksi hevoseksi Helppoon Aahan ei todellakaan tarkoittanut, että olisin päässyt helpommalla. Päin vastoin, odotukset olisivat korkeammalla ja yllättäen huomasin, että viime osakilpailuiden voitto oli asettanut itselleni henkisiä paineita. Mitä jos olisin kolmen startin kanssa viimeisten joukossa?

Huokaisin ja talutin Lefan takaisin talliin. Harjasin sen huolellisesti ja loimitin hyvin, jonka jälkeen vein ruunan ulos tarhaan. Effillä oli tänään vapaapäivä ja sille kävin antamassa vain porkkanan tarhassa. Tamma näytti erityisen tyytyväiseltä saadessaan jäädä laumansa keskelle.

Ajelin punaisella bemarillani kohti Auburnia. Jännitti aivan valtavasti, sillä tiesin, ettei hoitajaksi pääseminen ollut mikään läpihuutojuttu, jospa pääsisin vaikka lappamaan edes lantaa. Sokat olivat aina olleet niitä, joista mummin kanssa puhuttiin "parempana perheenä". Mummi oli asunut ukin kanssa Kallassa kuusikymmentäluvulta saakka ja asioista Ulla Taalasmaamaisen laajasti kiinnostuneena tiesi kyläläisistä yhtä jos toista. Kartano ja tilat olisivat upeita, mutta jotain synkkää kätketyi sen kaiken kauniin alle, kertoihan siitä jo laajasti uutisoitu murhamysteeri. Muistelin lukeneeni siitä alkuvuodesta Kallan Sanomista. Pysäköin autoni parkkipaikan laitaan ja katselin toistaan hienompia autoja varoen. Kehtaisiko tätä viritystä edes parkkipaikalle tuoda. Istuskelin autossa ja käänsin peruutuspeiliä itseäni kohti, bemarissa kun ei ollut peiliä aurinkolipassa.  Huolitellun näköinen blondi tuijotti takaisin. Sentään näytin ihan suht asialliselta, mutta koin silti olevani väärässä paikassa.

Lähdin kävelemään parkkipaikalta kohti tallia ja huomasin kartanon päärakennuksen ja tallin välissä suihkulähteen, voi kuinka uskomattoman kaunista täällä olikaan. Tunsin hetken olevani jälleen Saksassa Müllerien tallilla, vaikka siellä käytännöllisyys menikin estetiikan edelle. Lähimmässä tarhassa oli kolme hevosta, tammoja luultavasti. Ruunikko jalopiirteinen, jolla oli piirto, hauskannäköinen appaloosavärityksen omaava poni ja rautias, melko nuoren näköinen korviaan höristelevä tamma. Kävellessäni kohti valkotiilistä tallirakennusta huomasin valvontakameran, kaikki tuntui loppuun saakka hiotulta aina turvallisuudesta suihkulähteisiin. Olisipa melkoiset lähtökohdat hevosharrastamiselle. Avasin oven ja kävelin moitteettoman puhdasta käytävää pitkin, olisi varmaan pitänyt kopistella kengät paremmin ennen kun tulin sisälle. Kävelin sovitusti toimistolle ja koputin oveen.

"Niin?" kuului ääni sisältä ja tulkitsin tämän kutsuksi astua sisään.
Avasin oven ja näin tyrmäävän upean Amanda Sokan. Perijätär oli vielä upeampi lähietäisyydeltä kuin kentänlaidalta katseltuna. Amanda oli kuin tallinsakin, viimeiseen saakka huoliteltu ja silkkaa luksusta. Tunsin itseni halpakopioksi.
"Adelina van Leeuwen", sanoin kättäni ojentaen. "Laittelin teille sähköpostia mahdollisesta hoitohevosesta."
"Meille on melko moni laittanut sähköpostia ja soitelleetkin", Amanda totesi kuivakkaasti. "Kerro itsestäs kuka sä niistä oot, mutta lyhyesti, mulla on kiire."
Hän kätteli hyvin ja teki välittömästi entistä suuremman vaikutuksen minuun. Useimpia naisia kätellessä tuli sellainen kuollut kala fiilis. Amanda vaikutti tyypilliseltä huippuratsastajalta, ylimieliseltä ja arvonsa tuntevalta. Onneksi Saksan vuodet olivat totuttaneet minut myös viileämpään kohteluun.
"Oon ollu Müllereilla Saksassa kolme ja puol vuotta hevostenhoitajana", aloitin ja kerroin hevoshistoriasta oleellisimmat asiat.
Amanda ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta toisaalta ei myöskään heittänyt minua ulos ja tyrmännyt välittömästi, ei huono, ei huono. Aikansa kuunneltuaan hän kertoi harkitsevansa asiaa ja ottavansa yhteyttä.

---

Muutama tunti Amandan haastattelusta puhelimeeni tuli viesti, jossa kerrottiin, että voisin alkaa hoitamaan Lefaa, mikäli kokisin pärjääväni ruunalle. Mutristin huvittuneena huuliani, vai että "kokisin pärjääväni ruunalle", olin hoitanut kipakoita oreja menestyksekkäästi, ei ruuna voisi olla paha laisinkaan. Palasin voittajafiiliksellä tallille ja päätin lähteä etsimään tätä mystistä Lefaa. Tallissa tervehdin ensimmäistä henkilöä, jonka näin.
"Hei anteeksi, mä oon Adelina, oon uus täällä ja mulla ois yks mysteerihevonen Lefa etsinnässä", sanoin iloisena hymyillen.
"Se on tuolla tarhassa vielä", reisitaskushousuinen mies kertoi. "Jonathan, tallimestari".
"Oisko sulla hetki aikaa kertoa teidän käytännöistä täällä, mä nimittäin taisin just saada Lefan hoitohevoseksi." kerroin ja tunsin itseni noin kolmetoistavuotiaaksi, miks mun piti aina olla niin nolo.
"Mennäänkö vaikka kahville tohon loungeen?" mies ehdotti.
Nyökkäsin suuresti hämmentyneenä, että täällä oli lounge taukotilan sijaan. Toisaalta vaikea Auburniin oli tallitupaakaan kuvitella.

Loungessa minulle selvisi tallin tapoja, jotka olivat suunnilleen samaa kuin kaikilla muillakin talleilla, joskin täällä puitteet olivat upeat. En ollut koskaan ennen nähnyt kuntosalia tallilla, vaikka useilla luksustalleilla olinkin käynyt. Kahvit juotuamme Jonathan ehti esitellä pikaisesti vielä tallia ennen kun hänen piti palata takaisin töihin.
"Hei Jonathan! Missä se Lefa muuten on?" huutelin miehen perään.
"Se on tarhassa vielä, ku meet tuosta ovesta niin ei siinä kulmassa vaan sen vieressä parin kimon kanssa, se ruunikko, ja sen karsina on siivoamatta, voit alottaa vaikka siitä", Jonathan huuteli takaisin.
Päätin käydä katsomassa tätä hurjimuksen mainetta niittävää mystistä Lefaa ensimmäisenä.

Löysin tarhalle helposti ja näin ruunikon pää ylhäällä haistelemassa ilmaa tarhan puolivälissä. Se oli komea ja erittäin hyvinhoidetun näköinen, jopa näin kaukaa tarkasteltuna. Tyydyin nyökkäämään, mutta en häirinnyt hevosia senkummemmin, karsina ei puhdistaisi itseään. Löysin kottarit ja talikon kohtuudella menin siivoamaan valoisaa karsinaa. Hamppukuivike oli loistava valinta ja superhelppo siivota. Euroopassa turhan moni käytti vielä olkea, joka oli siivoamisen kannalta inhoittavaa, mutta kieltämättä kaunista sekin. Jonathan käveli ohitseni.
"Hei tarviiko puhdistaa joku muukin, tässä se menee samalla", kysyin.
"Noi tosta jos haluut", mies vastasi karsinoita osoittaen ja mahdollisesti jopa hivenen kummeksuen.
Tuntui hassulta, että ei tarvitsisi siivota kymmeniä karsinoita päivässä, vain yksi riittäisi jos en haluaisi siivota enempää. Kippasin lannat lantalaan ja hain lisää kuiviketta, jotka levitin puhdistettuihin karsinoihin. Viimeiseksi hain sieniä, joilla hinkkasin kupit puhtaaksi.

"Moi, sä oot kuulema se Lefan uus hoitaja", sinitukkainen pienikokoinen nainen sanoi. "Oon Minka, teen tallivuoroja ja omistan Nakin ja vuokraan Hania."
"Joo oon, Adelina", vastasin hymyillen. "Sori en tiiä vielä suunnilleen ketään hevosia"
"Nakki on parivuotias ruunikko spotted planket ratsuponi ja Hani puolestaan sen emä. Hani on tuossa lähimmässä tarhassa se ruunihallakko kirjavapeppuinen", Minka kertoi.
"Hanin mä oon tainnu sitten jo nähdäkin", totesin hymyillen.
"Lefa pitäis ottaa sisälle, riimu sillä onki päässä ja tuolla toi oranssi naru on sen", Minka kertoi.
Painelin tarhalle ja huhuilin ruunikkoa -turhaan. Voi perse, tää ei alkanu hyvin. Pujahdin hiekkapohjaiselle tarhalle ja olin onnellinen, ettei ollut vesisadetta ja tarha-alue oli hyvin valaistu. Valossa ja kuivalla säällä tämä ei olisi puoliksikaan yhtä inhottavaa. Lopulta minulla oli hieman luimiva ruuna narun päässä ja naru ruunan turvan ympärillä.
"Noniin, lähdetääs talliin ystävä", juttelin sille taluttaessani melko vauhdikasta ruunaa kohti tallia.

Vein ruunan hoitopaikalle ja kiinnitin sen siihen odottamaan. Vein loimen pois ja hain ruunan harjat. Lefa kiljui ohi kävelevälle tammalle ja pörisi sieraimet suurena, vai tällainen kaveri.
"Ootkos vähän villinä?" juttelin ruunalle, joka vain muljautti silmiään.
Lefa tuntui katselevan herkeämättä jokaista liikettäni, mutta harjaaminen meni ihan kohtuudella. Kavioita puhdistaessa ruuna kiskoi jalkojaan kovasti puhisi korvat luimussa.
"Lefa hei toi on rumaa, ei viittittäis alottaa tappelulla tätä", jutustelin ja rapsuttelin ruunaa kaulasta palkkioksi siitä, ettei se ollut syönyt minua elävältä.
Aloin hiljalleen ymmärtää mitä Amanda oli tarkoittanut sanoessaan Lefan luonteesta.
"Vai, että tällainen tapaus sitten oot", sanoin ruunalle taluttaen sitä karsinaansa.
Rapsuttelin sitä hetken, kuiskasin ruunalle heipat ja lukitsin karsinan oven. Vielä meistä kavereita tulisi, mutta jospa Lefa ensin opettelisi sietämään minua. Siitä olisi hyvä lähteä.

Viikonloppuna olisi Kalla CUP. Vitsit olisi ihana saada kisat Auburniin, hyörinää ja hevosten puunaamista. Lefa ei ollut korvaansa lotkauttanut minulle tänään kun olin käynyt moikkaamassa sitä tarhalla. Ruuna oli mutustellut päiväheiniään ja näyttänyt ihan tyytyväiseltä elämäänsä. Kävelin sisään talliin ja tutkin lähtölistoja suurella mielenkiinnolla. Lefa menisi lauantaina 100cm ja 120cm luokan jonkun Matildan kanssa. Pitäisi yrittää etsiä tämä mysteeri-Matilda ja kysyä tarvisiko hän kisahoitajaa. Varmaan tarvisi, pikaisella laskemisella Matildalla oli kolme luokkaa ratsastettavana. Ainakin varusteet ja Lefan puunaisin superhyvin, jotta kenelläkään ei olisi ruunasta moitteen sanaa siltä osalta. Vilkuilin sunnuntain lähtölistaa, Lefa starttaisi pari luokkaa silloinkin. Helppo A:ssa Sarahin kanssa ja Vaativa B:ssä Tildan kanssa. Sarah ja Tildakin starttasivat useamman kerran sunnuntaina. Taitaisi olla pysytellä tallilla koko viikonloppu. Olin totaalihukassa uusien ihmisten kanssa, mutta enköhän törmäilisi täällä tallilla vielä heihinkin.

Puhdistin Lefan karsinan ja olin tyytyväinen hevosen siisteyteen. Se ei levitellyt likaisia kuivikkeita ympäriinsä vaan piti selkeästi yhtä nurkkaa vessanurkkanaan. Työnsin kottareita lantalaan ja hain lisää kuivikkeita. Kunto oli tullut alas puolenvuoden takaisesta, nyt tuli kuuma jo yhden karsinan reippaasta siivoamisesta. Otin hupparin pois päältäni ja jatkoin puhtaiden kuivikkeiden levittämistä. Olin suhteellisen tyytyväinen ja kuppien putsailun jälkeen päätin painella puhdistamaan ruunan varusteita jo etukäteen. Jos puhdistaisin ne superhyvin tänään, jäisi aikaa enemmän huomiselle. Kävelin varustehuoneeseen ja aloin etsiä Lefan suitsia ja satuloita. Löysin pian Lefan koulusatulan ja päätin aloittaa urakkani siitä. Otin satulan pois suojapussistaan ja irrotin jalustinhihnat paikoiltaan. Satula oli ilmiselvästi äärettämän laadukas, sivelin sileää nahkaa sormieni alla. Satulat, satulavyöt ja jalustinhihnat sekä jalustimet puhdistettuani siirryin suitsien pariin. Kirjoitin perinteiselle ruutupaperille missä rei'issä suitsien osat olivat ennen osien puekamista. Olisi häpeällistä unohtaa ne ja joutua kysymään. Suitset puhdistettuani olin suhteellisen tyytyväinen, varusteet kiiltelivät siististi paikoillaan. Jännitin hieman viikonloppua jo etukäteen, minkähänlaiset tyypit Lefalla ratsastaisivat. Melko taitavat varmasti, sillä Lefa ei ainakaan helpoimmasta päästä olisi ratsastaa.

Hain ruunikon sisään tarhasta, jossa se antoi kiinni kohtuudella. Lefa luimaisi rumasti kiinnittäessäni riimunnarun riimuun, muttei kuitenkaan hölmöillyt senkummemmin, mitä nyt matkalla talliin oli kuolla tallin katolla istuvan pikkulinnun vuoksi.
"Kuulehan jyrä, ei tässä oo mikään hätä, tipunen se vain on", juttelin rauhoittavasti, vaikka manasin mielessäni, etten ollut kietonut narua turvan ympärille.
"Älähän kaveri kisko nuin, mulla on muuten kohta käsi rikki ja sitten et saa hienoja sykeröitä huomiselle", jutustelin.
Pääsimme ehjänä talliin ja vein ruunan suoraan hoitopaikalle. Harjasin Lefaa joululauluja ja muita typeriä rallatuksia rauhallisella äänellällä laulaen. Ikään kuin ruuna olisi edes hivenen rauhoittunut, ainakaan se ei yrittänyt tempoa ihan yhtä usein kuin eilen. Ruuna kiilteli sievästi ja lopeteltuani vein sen takaisin karsinaansa.
"Täähän oli ihan kiva päivä eikös vaan, et yrittänyt tälläkertaa edes huitaista mua nuilla sun räpylöillä", jutustelin ja rapsuttelin ruunaa kaulasta. "Otaks näkkärin?"
Ruuna nappasi pikaisesti näkkärin häntäänsä viuhauttaen, en menettänyt puolia sormistani ja Lefakin vaikutti edes semityytyväiseltä.
"Moimoi poika, nähdään huomenna", sanoin sille ja lähdin kävelemään ulos luksuksen keskeltä kohti omaa tavallista elämääni.

Aloitin päiväni, kisapäivän, meikkaamalla itseni edustuskuntoon. Meikkasin toki päivittäin, mutta mikäli olisi pienikään mahdollisuus nähdä kaksilahkeisia, naaman olisi oltava kunnossa. Suhteellisen tyytyväisenä ulkonäkööni sipaisin nudea huulilakkaa huulilleni ja siirryin tekemään kaksi ranskanlettiä pitkiin vaaleisiin hiuksiini. Hymyilin peilikuvalleni ja siirryin pukemaan. Musta pikeepaita ja mustat pillifarkut, villakangastakki niskaan, avaimet kouraan ja menoksi. Auburnissa painelin samantien Lefan luo.
"Moi Lefa, tänään ois kisapäivä, aletaanko laittaan sut nätiksi." juttelin ruunalle.
Sen karsina oli ilmeisesti jo puhdistettu, joten ruunan laittaminen oli ainoa tehtäväni juuri nyt. Kiinnitin Lefan karsinaan ja aloin pyöritellä kumisualla. Ruskeat irtokarvat näkyivät häiritsevän hyvin mustassa paidassani, olisi pakko vetää takki päälle kun saisin ruunan valmiiksi. Siirryin pölyharjaan Lefan luimiessa minulle, ruunalla oli ilmeisesti ollut muita suunnitelmia. Hetken harjailtuani ja lauleskellessani ruuna alkoi rentoutua ja mahdollisesti jopa pätkittäin nauttia puunaushetkestämme. Olin pessyt Lefan hännän edellisenä iltana ja letittänyt sen. Avatessani hännän, se näytti laineiden ansioista supertuuhealta.
"Kylläpä susta tulee hieno", juttelin ruunalle, joka ei tuntunut puunaamista arvostavan kovin korkealle.

Lefalla oli aika lyhyt, mutta mukavan paksu harja, mittailin kammalla tasaisia osioita ennen kuin jaoin harjaa osioihin. Pariton määrä tuottaisi onnea, mutta en vielä tähänkään päivään mennessä ollut varma, laskettiinko otsalettiä mukaan. Aloitin letittämisen otsatukasta ja tarjoilin karsinaansa kiinnitetylle Lefalle porkkananpaloja kuppiin, ehkä se keskittyisi järsimään niitä minun sijaani. Muutama säpsähdys ja hermoromahduksenpoikanen kohtasi Lefaa hipelöidessäni hänen korkeutensa otsaa, mutta kaikesta selvittiin. Seuraavaksi siirryin niskaan käytin välillä babyoilia pitämään jouhia kurissa letityksen aikana. Ensimmäinen oli vaikein ruunan vikoessa minua korviensa lähellä. Sorminäppäryydessä oli etunsa ja sain letin pyöräytettyä pikaisesti valmiiksi ja letin pään taitettua kumilenkillä siististi piiloon. Jatkoin osio kerralla kohti säkää. Leteistä tuli mukavan napakoita ja lettien päistä yllättävän siistejä. Hihittelin karsinassa itsekseni jättäväni Lefan näin, Amanda saisi sätkyn nähdessään Lefan harjassa sojottavan teletappiantenneja. Käärin letit palloiksi taittelun sijaan, taittelemalla ei saisi yhtä kaunista lopputulosta. Pyöräytin sykeröt lettareilla kiinni, neulaa en uskaltanut vielä tuoda Lefan lähettyville. Irtohiukset ja harjan viimeisen, sään päällä olevan onnettoman tupsun taltutin sileäksi geelillä ja lopputulos oli siisti ja huoliteltu. Lefa oli ollut kiltisti operaation ajan, olinhan laittanut sen kiinni ja lahjonut välillä muutamalla herkkupalalla.

Pohdin Matildan sijaintia ja suuntasin loungeen, hyvällä tuurilla se olisi tyhjillään ja saisin juoda rauhassa kahvia. Astuin sisään ja huomasin harmikseni siellä istuskelevan jo tummatukkaisen hoikan ja melkoisen tyylikkäästi talliolosuhteisiin pukeutuneen naisen. Ehkä ikäiseni, naisten ikää oli hirmu vaikea arvioida. Bruneten kanssa istui ruskeahiuksinen mies, aika komea ja selkeästi vanhempi kuin minä.
"Hei", tervehdin.
Voi helvetti, miksen voinut koskaan olla tämän smoothimpi. Kahvi tuoksui ihanasti nenääni, mutta en ollut enää lainkaan varma haluaisinko kahvia ja tahtoisivatkohan nämä hienot Auburnilaiset heittää minut ulos. Päälläni ei ollut edes villakangastakkia, jonka olin unohtanu Lefan karsinan ulkopuolelle roikkumaan. Jestas, että näytin varmaan hyvältä.
"Terve", mies sanoi, ihan ystävällisesti jopa.
"Hei, ota vaan kahvia, jos haluat", brunette sanoi hymyillen ja hörppäsi ilmeisen kuumaa kahvia.
"Kiitos", vastasin. "Oon Adelina, Lefan hoitaja".
Mies esittäytyy Verneriksi, joka pitää estevalmennuksia ja nainen Sarahiksi, joka ratsastaisi huomenna Lefalla. Lupauduin mielelläni kisahoitajaksi hänellekin, Sarah vaikutti hirmuisen ystävälliseltä. Loungeen pyörähtää myös violettihiuksinen Matilda, jolle esittäydyn pikaisesti ja kysyn voisinko auttaa häntä. Matilda vaikutti hiukan happamalta, mutta myöntyi kuitenkin. Hörpin kahvini loppuun ja pidin tätä eräänlaisena voittona, tähän mennessä kaikki vaikuttivat ihan mukavilta. Ehkä Matildaakin vain jännitti?

Kahvin piristämänä lähdin laittamaan Lefaa pikkuhiljaa kuntoon. Ruuna ei ollut lainkaan fiiliksissä, varmaan se olisi kirmaillut tarhassa ennemmin. Varustin Lefaa ja pyrin olemaan kärsivällinen, olihan ruuna ollut esimerkillisesti sykeröiden kanssa. Varuste kerrallaan kikkailemalla sain ruunan valmiiksi ja loimen sen selkään. Vilkaisin kelloa ja pohdin joko lähtisimme kentälle.
"Voi vitsit ku en tiedä mikä tilanne siellä on", mutisin Lefalle, joka oli litistää minut seinän ja itsensä väliin. "Lefa!"
Ilmiselvästi kello oli aivan tarpeeksi lähtöön. Nykäisin villakangastakin päälle ja nahkahanskat käteen, niillä pito olisi kaikkein paras ohjista. Lähdin taluttamaan Lefaa ulos tallista sen rynniessä miten sattui. Ehkä Lefaakin vain jännitti? Niin olin päättänyt ajatella tänään jokaisesta, joka ei ollut iloinen ja paskonut sateenkaaria. Talutin ruunan kentälle vilkuillessani samalla kartanoa, voi kuinka upea se olikaan. Lefa näki mörköjä kaikkialla ja sain tehdä hirmuisesti työtä, jotte se pysyi aisoissa.

Lopulta hieman mutruilevan näköinen Matilda saapui ja kiitti melko jäykästi ruunan kävelyttämisestä. Annoin vastuun pöllöilevästä Lefasta Matildalle, toivotin onnea ja siirryin katselemaan kisoja. Kisoja, joissa oli toinen toistaan upeampia ratsukoita. 100cm luokassa Matilda ja Lefa olivat viidensiä ja 120cm luokassa neljänsiä. Harmitti hirmuisesti Lefan hävittyä 0,08 sekuntia kolmanneksi tulleelle Alexander Rosengårdille. Nimi vaikutti etäisesti tutulta ja ratsastaja taitavalta, mutta ärsytti se silti. Matildan ravailtua Lefa loppuun kylmäsin ruunan jalat ja muutoinkin hoisin sen huolella.
"Huomenna menee paremmin ja voitat sitten kaikki, eikö vain", juttelin ruunalle.
Ehkä kukaan ei ollut vain tsempannut sitä tarpeeksi, minä kyllä rakastaisin Lefan ehjäksi.
"Ai mitä sä!" puolittain kivahdin ja kiitin onneani vahvistetuista kengänkärjistä. "Siis sä oot kyllä melkoinen porsas"
Lefa muljautteli silmiään, pärskähti ja jatkoi tyytyväisenä heinänkorsien etsimistä. Nyt ymmärsin mitä se Verneri oli tarkoittanut toivotellessaan onnea minulle. Tuo hevonenhan oli totaalisen tuuliviiri.

Tuijotin skumppalasi kädessäni Lefan ovessa koristavia sinivalkoisia ruusukkeita. Oli hirveän outoa ajatella, että en ollut laittanut sitä edes kuntoon, ratsastanut vain ja mennyt vielä voittamaan. Helpon A:n.
Miten hoitajatytöstä oli tullut niin vain ratsastajatyttö.

"Hei jätkä, sä olit tänään ihan super hieno", kerroin oven ääressä seisovalle ruunalle. Vilkaisin ympärilleni, laskin lasin karsinan eteen ja avasin oven hiljaa. Pujahdin Lefan karsinaan ja ojensin sille porkkanan kädestäni. Ilmeisesti kilpailupäivän tohina oli saanut sen sen verran rauhoittumaan, etten pelännyt ihan kamalasti varpaideni puolesta.
"Hirvittävän taitava", kuiskasin ja rapsutin ruunan kaulaa hymyillen.

Muistelin sitä, kuinka alkutervehdykseen tulo oli ollut kamalan kiemurtelevainen ja sormieni sisällä olevat ohjat kireällä. Lefa oli pysähtynyt vinoon tuomareista katsottuna ja olin ollut melko varma, että pelimme oli menetetty jo ennen, kun se oli ehtinyt alkaa.
Jokin mussa, varmaan se päätään nosteleva ratsastajatyttö, oli kuitenkin sisuuntunut ja heittänyt ennakkoluulot roskiin. Muistin vieläkin elävästi, kuinka Lefa oli ryhdistäytynyt, fyysisesti oikein noussut korkeammaksi ja kaartanut niskansa oikein pyöreäksi. Se oli ollut ihan pienillä eleillä ratsastettava ja jokaisen siirtymisen kohdalla toiminut kuin unelma. Mun oli tarvinnut vain ajatella ja Lefa oli toiminut. En tiennyt olinko ikinä kokenut mitään sellaista tunnetta.

Muistin, kuinka raviaskeleet tuntuivat nostavan mut kattoa kohden, kuinka olin vieläkin valmennuksesta kipeytyneillä vatsalihaksillani pitänyt itseni lähellä satulaa ja jalat hevosen ympärillä. Miten lopputervehdystä lähestyttäessä mä olin huomannut miten luotisuorana Lefa kulki ja pysähtyi, kun hengitin vain ulos.

"Hyvät naiset ja herrat, Leafocean Zei, jolta tämän tapaista suoritusta on odotettu koko sen ratsu-uran ajan", Amanda oli kuuluttanut ja saanut korvani helahtamaan punaiseksi. Olin ratsastanut jännittyneenä pois areenalta, kun nainen oli kertonut meidän prosentit.
"Sarah Reyes - Leafocean Zei kärkeen prosenteilla 74,808."

Muistan miten mun sydän oli melkein pysähtynyt silloin. Seitsemänkymmentäneljä ja risat. Ne oli parhaat prosentit, mitä olin ikinä saanut ja vielä Helposta A:sta.
"Huippua! Se oli tosi tyylikäs suoritus", Tilda oli virnuillut jostain katsomosta ja olin katsonut naista järkyttyneenä.

Sitten oli koittanut palkintojen jako, kun olin ensin käynyt noukkimassa luokan huonoimmat prosentit Effin kanssa. Tammalla oli ollut todella huono päivä tänään ja ilman Lefan kanssa saatua voittoa Amanda olisi varmasti käynyt haukkumassa mut maan rakoon.
Sydämeni oli hakannut tuhatta ja sataa, kun olin seissyt valokeilassa kaikkien katsojien edessä ja ottanut vastaan sinivalkoisen ruusukkeen. Miten Lefa oli laukannut valtavan kokoisilla askeleilla palkintojen jaon jälkeen kunniakierroksella. Miten olin luovuttaessani hevosen sen hoitajalle, Adelinalle, toivonut, että Tildakin pärjäisi sen kanssa seuraavassa luokassa hyvin.
Ja niinhän ne oli pärjänneetkin, voittaneet senkin, vaikka Amanda oli ratsastanut uudella orillaan lähes samoilla prosenteilla.

Henkäisin syvään ja ojensin vielä yhden porkkanan Lefalle, se söi juureksen enempää miettimättä ja näytti niin välinpitämättömältä. Hymyilin ja hiivin ulos karsinasta. Toivoin, että saisin vielä tämän jälkeenkin kavuta ruunan selkään, vaikka kilpailu-uramme saattoikin jäädä tähän.
Nostin lasin lattialta ja päätin käydä vielä moikkaamassa Effiä. Matkalla noukin taskustani taitellun paperin, jossa oli Lefan ja mun pisteet kouluradalta. Me oltiin saatu kymppejäkin sinne. Hymyillen kävelin tammatalliin, jossa mielialani laski jonkin verran Effin nähtyäni. Ei ollut helppoa olla sellaisen tamman vuokraaja, jonka tunne-elämä oli yhtä vuoristorataa. Tiesin kuitenkin, etten vaihtaisi edes niitä huonoja päiviä mistään hinnasta.

"Hei muru", tervehdin tammaa ja ojensin sille myös porkkanaa.
"Ensi kerralla sitten paremmin", totesin ja pujahdin rapsuttamaan ruunikkoa sen karsinaan. Sitten, kun yskivät katsojat eivät enää järkyttäisi herkän tamman sielua.

Heräsin hirveään janoon puoli viideltä aamuyöstä, kiittäen mielessäni kebabia ja ituhippiä. Olin käynyt edellisiltana erittäin kummallisilla tinder-treffeillä jonkun rastapään kanssa, joka oli ollut häikäisevän komea siihen saakka, että avasi suunsa. Olimme sopineet näkevämme Pizzeria Monacossa, jossa mies kohteliasti tarjosi ruoan minulle ja tilasi itselleen kinkku-salami-tonnikala -pizzan. Syömisen lomassa hän paasasi tehotuotetusta lihasta ja kertoi itse olevan supervihreä kangaskasseineen, ei kuulema omistanut edes autoa. Hetken päästä tästä tämä autoton supervihreä pyysi kyytiä kotiinsa kunhan olisimme syöneet loppuun. Yritin pitää naamani peruslukemilla ja keksiä tekosyytä kadotakseni ituhipiltä mahdollisimman äkkiä, en tasan veisi sitä mihinkään. Tekstasin vaivihkaa kaverilleni Millalle pyyntöä paniikkipuheluun ja jatkoin supervihreän kuuntelua pöyristyneenä.

Uni oli karannut hyppysistäni totaalisesti, vaikka olisin kerrankin saanut nukkua puoli yhteentoista saakka. Työvuoro alkaisi kahdeltatoista, joten luppoaikaa ennen sitä oli runsaasti. Huokailin tulleeni vanhaksi ja kävelin puputossuissa napsauttamaan kahvinkeittimen päälle. Avasin hieman keittiöstä sälekaihtimia, pimeyttä vastaan taisteleva kellertävä katuvalo paljasti hentoa lumisadetta. Parempi lunta ja aste pakkasta kuin aste plussaa ja vettä. Haukotellen kaadoin itselleni tuopillisen kahvia ja kävelin vessaan meikkaamaan. Ehtisin laittaa itseni ja halutessani käydä tallilla hoitamassa Lefan.  Letitin vaaleat hiukseni ranskanletille mustan pipon alle ja vedin päälleni Puman collarit ja ruskean pitkähihaisen paidan. Ei ehkä tyylikkäin yhdistelmä, mutta menköön. Manasin itsekseni, etten tiennyt kuka olisi tekemässä aamutallia, tuurillani se olisi joku supersöpö ja näytin kamalalta. Peilailin itseäni ja päätin lopulta kuitenkin vaihtaa collarien tilalle mustat stretchfarkut. Lopulta sujautin mustat tallikengät jalkaani ja vedin mustan takin päälleni. Olin jälleen supervärikäs, sentään takin vetoketjuissa oli pinkkiä. Nahkahanskat kädessäni tungin pieneen reppuun puhelimen, lompakon ja riisikakkuja evääksi. Painoin ulko-oven lukkoon ja lähdin vanhalle lumenpeittämälle autolleni.
"Perkeleen perkele", mutisin lumikasan tippuessa nilkoilleni.
Olis varmaan kannattanut sitoa kengät paremmin tai jäädä sinne Saksaan, mieluiten molempia. Mikä ihme oli saanut minut palaamaan tänne kärsimään pimeydestä ja lumenpaisumuksesta?

Ajelin Auburniin ja pysäköin autoni parkkipaikalle tasan puoli kahdeksalta. Kiisin aamuhämärässä suoraan loungeen, toivoen löytäväni sukat kaapistani, märät sukat kun tuntuivat sietämättömän inhottavilta. Kuivat sukat jalassani otin kupillisen kahvia ja tuijotin vihaisena seinää. Miksi ihmeessä en voinut olla aamuihminen? Elämä olisi tuplaten helpompaa niin. Kahvin juotuani siirryin kulmat kurtussa talliin ja näin Jonathanin.
"Good morning sunshine", tallimestari kajautti virnuillen.
Väläytin vaisun hymyn ja mutisin huomenet, hävetti näyttää mököttävältä maaoravalta. Päätin skarpata ja painoin kielen kiinni kitalakeen, feikkihymyä oli helpompi ylläpitää niin. Lefa rouskutteli viimeisiä heinänkorsia karsinassaan. Ruuna ei hörissyt minulle, mutta ei vetänyt korviaan pitkin niskaakaan.
"Huomenta, mitä jätkä", kyselin Lefalta, joka tuli ovelle ja puhahti käsiini.
"Ei mulla ollu sulle nyt herkkuja kaveri hyvä", totesin ja rapsuttelin ruunaa kaulalta.
Ruuna kääntyi pois luotani ja näytti happamalta. Sain hetken taiteilun jälkeen riimun sen päähän, vaikka Lefa yrittikin alkuun nakkoa päätään ylöspäin. Laitoin ruunan kiinni ja harjailin sen pikaisesti yön jäljiltä.

Taluttaessani ruunaa tarhaan näin Isabellan taluttavan kahta tammaa tammatallista ja Isabellan perässä käveli minulle ennestään tuntematon mies taluttaen myös kahta hevosta.
"Huomenta", totesin hymyillen.
Vastaanotin huomenet molemmilta. Mies ei ollut kovin vanhan näköinen, mutta oli silti ihan mukiinmenevä väläyttäessään söpön hymyn. Kiittelin itseäni farkkuvalinnasta collareiden sijaan. Lefa kiskaisi minut maanpinnalle viskoessaan päätään ja lähtiessä kiskomaan kohti Zelian ja kumppanien tarhaa.
"Lopetahan jo", komensin Lefaa ja sain survottua ruunan omaan tarhaansa.
Lefa lähti liikkeelle ravissa ja viskoi päätään esitellen melkoista liikettä. Hymädin ruunalle, ennen kun lähdin kävelemään takaisin talliin. Kävisin vielä puhdistamassa ruunan karsinan ennen lähtöäni.

Mulla oli uudet hienot joulukynnet, pari tonttulakkia ja erinomaisesti huolletut ripset. Olin hakenut Lefan aiemmin sisälle ja puunannut yllättävän yhteistyökykyisen ruunan hienoksi. Olin ajatellut käydä taluttelemassa ruunaa sen vapaapäivänä ja mahdollisesti ottaa muutaman joulukuvan. Joulukuvissa oli vain se suuri ehkä, joka sisältyi Lefan kanssa touhuiluun, koskaan ei tiennyt millä tuulella ruuna olisi. Sujautin ruunalle upean kiiltelevät suitset ja vetäisin tonttulakin suitsien päälle. Lefa ei ollut lakista moksiskaan, eikai se suuresti korvahupusta eronnut. Olin nähnyt kaupassa myös sarvellisia tonttulakkeja hevosille, mutta en uskaltanut valita sitä pelätessäni Amandan mahdollista reaktioa, joten perinteisemmällä versiolla mentiin. Talutin ruunan ulos tallista ja lauleskelin sille Einon ja Aapelin Joulurallia.

Se vaalea mieshenkilö, joka kulki Isabellan varjona ja jota olin virheellisesti arvellut söpöksi, oli paljastunut totaalidorkaksi. Penni-Penna-Pentti-joku oli tullut opastamaan minua pintelien laitossa ja saanut vastaukseksi muutaman murhaavan mulkaisun. Teki mieli syöttää koko rotjake Fellulle. Purskahdin nauruun muistaessani, että itseasiassahan Fellu oli yrittänyt jo syödä miehen sormen. Lefa käänsi korvansa minua kohti ja pärskähti.
"Pidäks mua ihan pöljänä ku nauran yksikseni, vitsit oot kyllä ollu niin hieno tänään", juttelin ruunalle kävellessämme tyhjällä kentällä.
En viitsinyt lähteä samoilemaan teille tietämättömille ja pahimmillaan hukata ruunaa, joten tyydyimme kentällä pyörimiseen.

"Hei Aliisa! Oota, oota!" Huusin taluttaessani Lefaa tallipihalla.
"Heippa, mitäs sulle? Ootte näköjään melko joulusina", Aliisa virnisti.
"Oisiks viittiny ottaa meistä kuvan?" Kysyin ja Aliisan myöntyessä nykäisin takin pois päältäni.
"Siis mitä sun paidassa lukee? Ruma joulupaita, ei vitsi kuinka siisti", Aliisa naureskeli.
Nyökkäilin ja nostin riimunnarun olkapäälleni, jotta se ei näkyisi kuvissa. Otimme parikymmentä kuvaa, mutta riimunnaru onnistui roikkumaan tiellä, näytin typerältä tai Lefa onnistui näyttämään vähän hirveltä. Harmitti, etten ottanut sittenkin sitä sarvilakkia. Muutaman epäonnistuneen kuvan jälkeen Rillaa talutettiin kauempana, jolloin mököttävä ruuna ryhdistäytyi ja siirsi korvansa höröön.
"Äkkiä nyt!" Aliisa huudahti ja painoin suukon ruunan poskeen. "Tää on niiiin hyvä, tuu kattoo!"

Mä ajelin Auburniin tälläkertaa pikkuruisella sinisellä Ford Ka:lla. Mun punainen paholainen oli hajonnut totaalisesti ja mä jouduin soittamaan hinausauton hakemaan sen pois tienviertä rumentamasta. Auto oli viety johonkin pienemmälle korjaamolle Murronmaalle, sen ikäistä autoa ei merkkikorjaamoon vaikuttanut viedä. Olin saanut laina-autoksi bemariakin rumemman pikkuruisen kananmunan ja toivoin lujasti, ettei kukaan näkisi minua sen kanssa. Yleisestiottaen en nolostellut autoani, mutta tämä oli jo kammottava. Toinen kammottava asia oli luonnollisesti rahanmeno, mutta kai sieltä korjaamolta laskun saisi.

Mä sain Lefan karsinan puhdistettua ennätysajassa, vaikka kuivikkeen kanssa tulikin hieman nysvättyä. Katselin arvioivasti karsinaa, nyökkäilin itsekseni tyytyväisenä ja lähdin palauttamaan kottareita. Perijättäristä vaaleampi käveli käytävällä vastaan ja siirryin automaattisesti syrjään, vaikka en alunperinkään kävellyt mitenkään keskellä. Amanda pysähtyi ja käänsi kasvonsa minua kohti. Julkea tuijotus tuntui lävistävän sieluuni reikiä ja pelkäsin tehneeni jotain kammottavaa. Mietin kuumeisesti oliko Amanda menossa tänään ratsastamaan Lefalla ja olin unohtanut valmistella ruunan ajoissa. Vaihtoehtoisesti olin saattanut syyllistyä johonkin muuhun yhtä kamalaan, kuten esimerkiksi käytävän sotkemiseen. Hillitsin haluni kurkistella oliko kenkieni mukana kulkeutunut kuiviketta käytävälle. Henkäisin syvään ja valmistauduin vastaanottamaan ryöpytyksen.
"Sinä. Juoksuta Lefa tänään", Amanda sanoi jäätävästi ja jatkoi matkaansa. "Ja leikkaa sen häntä."
"Tottakai", vastasin reippaasti Amandan loittonevalle selälle.

Kävelin Lefan tarhalle ja pohdin kuumeisesti olikohan Amanda ylipäätään muistanut, että olin Lefan hoitaja vai nakkoiko hän käskyjä diktaattorimaisesti kenelle vain. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja talutin ruunikon ruunan puolijuoksua talliin. Lefalla tuntui olevan kiire päästä sisälle ja se lompsi roiskuttaen loskaa mustille farkuilleni. Talutin Lefan hoitopaikalle ja harjasin ruunan huolellisesti. Ruuna heilutteli päätään ja steppaili, mutta käyttäytyi muuten oikein mukavasti. Nappasin sakset käteeni ja lauleskelin ruunalle Bruder Jakobia. Epäilytti mennä sohimaan ruunan takajalkojen viereen saksien kanssa, mutta Amandan käskyjen uhmaaminen pelotti Lefan takajalkoja enemmän. Selvisimme operaatiosta hengissä ja sain ruunan varustettua loppuun.

Talutin Lefan ylpeänä maneesiin. Mua nauratti olla niin ylpeä siitä, että sain juoksuttaa hevosen. Voisin varmaan samantien painella johonkin ponikerhoon hehkuttamaan sitä, kuinka olin saanut harjata hevosta. Lefa pärskähti astellessamme maneesiin ja vislailujen jälkeen aukaisin oven. Maneesissa oli yksi minulle ennestään tuntematon ratsukko, joka työskenteli lennokkaassa laukassa. Tervehdin ja siirryin taluttamaan Lefaa uran sisäpuolella, jotta olisimme mahdollisimman vähän tiellä. Pitkien alkukäyntien jälkeen siirsin Lefan suurelle ympyrälle, jonka keskellä kävelin itse. Ruuna riekkui alkuun erityisesti siirtymissä, mutta rauhottui hiljalleen ja oli pätkittäin erittäin hieno. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, että työskentelymme olisi ollut harmonista ja hyvää, kohtalaista korkeintaan. Juoksutin Lefaa noin puoli tuntia, jonka jälkeen kävelin sen kanssa vielä varttitunnin. Tuntematon ratsukko oli poistunut maneesista jo aikaa sitten ja nautiskelin ruunan kanssa ylhäisestä yksinäisyydestä. Lefa käveli pää pystyssä ja steppaili välillä, muttei yrittänyt paeta paikalta missään vaiheessa.



Vein ruunan talliin, riisuin varusteet ja nakkasin loimen selkään. Ruuna saisi kuivua tallissa sillävälin kun veisin varusteet pois ja kävisin kahvilla. Pyyhin suitset, pesin kuolaimet ja paketoin ne kauniiksi paketiksi. Vietyäni suitset paikoilleen putsasin juoksutusvyön ja suojat, jonka jälkeen vein loputkin tavarat paikoilleen. Istahdin loungeen hörppimään kahvia ja päivittämään instagramia. Instassa ei valitettavasti ollut mitään mielenkiintoista muutamaa kommenttia lukuunottamatta, joten tyydyin snäppäilemään ja tarkistamaan youtuben kommentit. Huomenna kuvaisin my day-videon, kuten poikkeuksetta aina lauantaisin. Mun vloggaus oli alkanut mukavasti ja olin kerryttänyt kuukaudessa jo parituhatta seuraajaakin. Kohta mainoksilla voisi alkaa tienaamaan taskurahojakin jo, ei muuten tekisi laisinkaan pahaa tässä taloudellisessa aallonpohjassa. Ryystin loput kahvista ja lähdin viemään Lefan ulos. Sen jälkeen pitäisi poistua tallilta häpeällisellä Ka:lla.

Mä olin ajatellut laiskotella oikein urakalla lauantaina, mutta työkaverin sairastuttua, löysin itseni kiitämässä kohti S-marketia. Lopulta tein tuplavuoron, joten mun my dayn kuvaaminen ja mun ihana öllöttelypäivä siirtyi maanantaille. Molemmat päivät viikonlopusta vietin kiinteästi töissä ja yritin lohduttautua ajatuksella tilille ropisevista euroista, tai vähenevästä luottotilin miinussaldosta, miten vain. Bemarinröttelö oli mennyt hajoamaan lopullisesti ja mä joutuisin ostamaan uuden auton, mikäli en tahtonut harrastaa hyötyliikuntaa ihan älytöntä määrää. Ka:n saisin pitää vielä ensiviikon viikon suhteellisen huokealla hinnalla, mutta sitten mun olisi keksittävä jotain muuta.

Aamulla
Maanantaina mä käänsin ruman kananmuna-auton keulan kohti Auburnia ja suuntasin tallille kymmenen aikaan aamulla. Mä moikkailin ne harvat tutut läpi, joita tallilla näkyi ja linnoittauduin suuren termosmukin kanssa varustehuoneeseen, aikeinani puhdistaa kaikki Lefan varusteet. Kiiltelevät varusteet eivät varsinaisesti tilannettani huonontaisi, mikäli Amanda ratsastaisi tänään Lefan, kuten hänellä maanantaisin oli tapana. Asetin kameran kuvaamaan touhujani ja höpöttelin mötikälle kuulumisia mun superkiireisestä elämästä. Johnny vilkaisi vähän kummissaan touhujani, muttei sanonut mitään käydessään varustehuoneessa. Samaa ei valitettavasti voinut todeta Pennasta, joka kävi luennoimassa paatoksellisesti varusteiden pilaamisesta, mikäli sattuisin kaatamaan kahvit esimerkiksi nahkaohjien päälle. Mokomakin ilonpilaaja.

Illalla
Tulin tallille uudestaan illalla huomatessani vaaleanpunaisen kolmijalan jääneen varustehuoneeseen. Amanda näkyi myös paikalla ja aikoi ratsastaa Lefalla, joten löysin itseni kahjosti käyttäytyvän ruunan karsinasta. Kun sain ruunikolle varusteet päälle, painelin taluttamaan sitä maneesiin. Amanda saattaisi olla paremmalla tuulella, mikäli hänellä olisi edes jollaintasolla lämmitelty hevonen. Lefa pomppi miten sattui ja olin lievästi helpottunut saadessani luovuttaa sen perijättärelle. Yritti ruuna häslätä Amandankin kanssa, mutta blondi laittoi pisteen sille napakasti. Lefa pyörähti melkoisen nöyräksi kouluratsuksi aiemman hirvimoodin sijaan ja en voinut kuin katsella parivaljakon treeniä ihailevasti. Amanda pysäytti ruunan ravailujen jälkeen, kiepsahti alas ja lätäisi ohjat takaisin minulle.
"Kävelytä sitä. Selästä, ettette ole tiellä", perijätär komensi ja lähti hakemaan maneesin ovelle saapunutta ruunikonkimoa tammaa. "Ja ensikerralla lämmittele raviin saakka se."
Kauhukuvat vilistivät silmissäni kuvitellessani Lefan pillastuvan. Edelleen mä silti pelkäsin Amandaa enemmän kuin Lefaa ja kiikuin jännittyneenä ruunan selkään korokkeelta.

Lefa tuntui yllättävän korkealta astellessaan eteenpäin. Mä puristin aluksi ohjia kuin hukkuva ja kiittelin onneani, että Amanda tosiaan oli ratsastanut jo ennen mua. Lefa tuntui nytkin tikittävältä aikapommilta, mutta siitä ei luonnollisestikaan voisi syyttää ketään muuta kuin itseään. Vähitellen mä tuudittauduin uskomukseen, ettei Lefa heittäisi mua alas selästään, vaikka välillä kyttäsi nurkkia ja tuhisi. Katselin samalla Amandan ja ruunikonkimon eleetöntä etenemistä ja tunsin itseni kateelliseksi. Amanda ei koskaan hengästynyt, saati hionnut, vaikka olisi vetänyt minkälaisen treenin hevosten kanssa. Toista se oli meillä tavallisilla kuolevaisilla, jotka hikoilivat jo karsinaa puhdistaessa. Ehkä Amanda oli jonkinsortin alien, ei nuin huolitellulta voisi näyttää jatkuvasti, mäkään en siinä onnistunut, vaikka miten yritin.
"Ei sitä loppupäivää tarvi kävelyttää", Amandan kirkas ääni sivalsi.
"Joo mä aattelinki viedä tän talliin", mutisin.
Liu'uin alas ruunan selästä ja lähdin taluttamaan sitä talliin. Ehkä mä saisin ratsastaa sillä vielä joskus muulloinkin, ainakin nyt ilmeisesti niitä alkuverkkoja. Naurahdin ajatukselleni, vastahan mä olin vannonut, ettei mua saisi hevosen selkään enää koskaan. Amanda osasi kuitenkin yllättää, enkä mä uskaltanut sanoa sille vastaan. Onneksi mä en uskaltanut, sillä jo tuo hetken kävelykin Lefalla tuntui terapialta. Eka uudenvuodenlupaus toteutettu.

Mä olin parkkeerannut Lefan kanssa hoitopaikalle ja harjailin ruunaa äärimmäisen tarkasti hiukset nutturalla. Joulukuisen episodin jälkeen ollut neuroottinen Lefan puhtaudesta. Hoitohevosia ei löytynyt sormia napsauttamalla, eikä mulla todellakaan olis ollu varaa käydä missään ratsastamassa, mun taloudellinen tilanne oli ylipäätään muutenkin kuin Mikkihiiri merihädässä. Lefa oli ihan pelle puljatessaan edestakaisin ja kuopiesaan paikallaan. Se oli yrittänyt aiemmin liiskata minut seinää vasten, eikä kavioiden puhdistuskaan sujunut kuin Strömsössä. Ruuna oli kuitenkin viimein kiiltelevän puhdas ja mä olin päättänyt olla rohkea ja viedä sen kävelylle, ehkä jopa ihan lähimaastoon.

Avasin hiukseni ja pyöräytin ponkkarin ranteeseeni. Mä nimittäin vihasin sotkunutturoita melkein yhtä paljon kuin puolen sentin tyvikasvua mun platinablondeissa hiuksissa. Lähdin taluttamaan Lefaa pitkin käytävää kun se päätti paskoa käytävälle. Nuljautin silmiäni ja huokaisin kuuluvasti.
"Et oo tosissas", mumisin ruunalle ja jatkoin sen taluttamista karsinalle.
Tuo todella pitäisi siivota heti. Toimiston ovi avautui. Ole Isabella, ole Isabella, rukoilin mielessäni.
"Sinä", jäätävä ääni kuului takaani.
Se oli Amanda. Mun takana oli Amanda ja Lefa oli just päättänyt possuilla käytävälle. Mun sielu syväjäätyi perijättären äänensävystä. Teki mieli käpertyä pieneksi ja surkeaksi mytyksi, tästä ei todellakaan hyvä heiluisi. Yritin hengittää mahdollisimman rauhassa. Olin varma, että Amanda kykenisi haistamaan pelon ja saisi siitä lisäboostia.
"Van Leeuwen", ääni jatkoi. "Siivoa tuo, välittömästi. Sitten toimistoon, meillä on keskusteltavaa."
Amanda katosi toimistoon paukauttaen ovea. Huokaisin syvään ja päästin Lefan karsinaansa odottelemaan.

Siivosin lattiaa ja mua itketti, Amanda varmasti antais mulle kenkää, tää oli jo niin mones virhe. Ensin Lefa oli ollut pölyinen ja sitten olin vahingossa pukenut sille väärän loimen. Kurkkua kuristi ja ahdisti, kaikki meni vaihteeksi ihan totaaliperseelleen. Mulla ei ollut rahaa maksaa edes mun vuokraa, uudesta autosta puhumattakaan, mä menettäisin Lefan ja Aubrunin ja mun ihmiskontaktit ylipäätään. Mulla ei ollu poikaystävää tai ylipäätään ketää, joka ois välittäny musta, enkä mä ilmeisesti osannut enää edes hoitaa hevosia. Lisäksi mun kynnet oli huoltokunnossa, eikä mulla ollut varaa huollattaa niitä. Kynsinauhasta glitteriin alkoi olla useamman millin rako. Mun elämän piti olla upeaa, mutta todellisuudessa tää oli ihan painajaismaista. Ikään ku tässä ei muutenkaan ois ollu tarpeeksi, mä olin kuullu, että Gabi oli painellut Saksaan. Minunhan siellä piti olla, eikä hänen. Pyyhkäisin nenääni paitani hihaan ja toivoin todella, ettei kukaan nähnyt. Lähdin työntelemään kottareita pois.

Tilda asteli vastaan. Voi ei, mä en todellakaan halunnut paljastua sillekin luuseriksi. Olisi helpompi kun kukaan ei sais tietää mun lähdöstä kun vasta jälkeenpäin.
"Hei, mikä on?" Blondi kysyi ystävällisesti hymyillen ja odotti vastausta.
Me oltiin Tildan kanssa oikeastaan melkein jo kavereita. Me oltiin oltu Latviassa samassa huoneessa, laittauduttu ja juhlittu yhdessä. Miksi se oli ylipäätään niin mukava mulle, mä voisin kestää Amandan huutamisen, mutta mä en todellakaan kestäis sitä, että joku ois mulle kiva. Kyynel vieri silmäkulmastani ja kiirehdin pyyhkimään sen pois ennenkuin se syövyttäisi mun meikkipohjaan jäljen.
"Ihan superhuono päivä, ei mikään varsinaisesti", sanoin ja pusersin väkinäisen hymyntapaisen huulilleni. "Varmaan menkat alkamassa tai jotain."
Vaihdoimme pikaisesti muutaman sanan ennen kuin jatkoin matkaani lantalaan.

Seisoin toimiston ovella valehtelematta minuutin ennen kuin uskalsin koputtaa siihen. Mä olin pikafiksaillut naamani siihen kuntoon, että saatoin astella Amandan eteen.
"Niin", ääni vastasi toimistosta koputettuani oveen tarpeettoman reippaasti.
Blondi istui täydellisen huoliteltuna ja katsoi minua.
"Sä pyysit käymään", sanoin kysyvästi ja hymyilin anteeksipyytävästi. "Siis mä oon oikeasti tosi pahoillani siitä, että Lefa ei oo aina ollu puhtaimmillaan, mä lupaan käydä useammin ja olla tarkempi ja mitä vaan."
"Okei?"Amanda sanoi ja katsoi minua erittäin typertyneenä.
Ilmeisesti neiti Sokka ei ollut niitä tyyppejä, joilta saisi toisen mahdollisuuden. Pitikin mennä nolaamaan itseni anelemalla armoa.
"Sä sanoit sähköpostissa silloin, että sä oot ratsastanut VaB ja 120 cm tasolla. Voisit alkaa ratsastamaan Lefalla sillointällöin", Amanda sanoi.
Tälläkertaa oli minun vuoroni olla typertynyt. En muistanut enää koko sähköpostia, jonka lähetin kuukausia sitten Auburniin.
"Siis mitä, oikeasti? Tai siis tottakai, ehdottomasti!" Takeltelin.
En mä todellakaan ollut arvannut, että Amandan meillä on keskusteltavaa vois olla jotain positiivista.

Kävelin Lefan karsinaa kohti  askel keventyneenä ja typeränä hymyillen. Vitsit mikä tuuri, Amanda Sokka lupasi, että mä saisin ratsastaa sen superhienolla hevosella. Siis oikeasti ratsastaa, muutoinkin kun vain alkulämpimiä Amandalle.
"Hei Penna! Ihana päivä tänään", sanoin ja nyökkäsin hymyillen miehelle.
Blondi tervehti neutraalisti ja jatkoin pikaisesti matkaa. Mulla oli superhyvä fiilsi, mutta olin silti valmis syöttään mun räkäisen paidan miehelle, mikäli se luennois yhtään mistään just nyt.
"Hei muru, heii", lässytin ruunalle avatessani karsinan.
Mä veisin Lefan ihan supermukavalle kävelylle. Ruuna katseli mua korvat hörössä, enkä voinut estää itseäni halaamasta sitä. Lefa huiskautti häntäänsä ärsyyntyneenä kaulassaan riippuvasta koalasta, mutta antoi minun kuitenkin olla vierellään. Päästin irti ja siirryn rapsuttelemaan sitä harjan alta. Amanda ja Lefa oli kyllä luodut toisilleen, molemmat olivat hivenen tuulellakäyviä, eikä niistä ikinä tiennyt mitä odottaa. Ehkä ihmisversiokin olisi ihan inhimillinen tapaus pohjimmiltaan?