Kellonaika on nyt 30.09.20 3:30

2 osumaa on löytynyt haulle 0

Lefan päiväkirja

11.01.2019 - Räkäinen paita ja neljä blondia

Mä olin parkkeerannut Lefan kanssa hoitopaikalle ja harjailin ruunaa äärimmäisen tarkasti hiukset nutturalla. Joulukuisen episodin jälkeen ollut neuroottinen Lefan puhtaudesta. Hoitohevosia ei löytynyt sormia napsauttamalla, eikä mulla todellakaan olis ollu varaa käydä missään ratsastamassa, mun taloudellinen tilanne oli ylipäätään muutenkin kuin Mikkihiiri merihädässä. Lefa oli ihan pelle puljatessaan edestakaisin ja kuopiesaan paikallaan. Se oli yrittänyt aiemmin liiskata minut seinää vasten, eikä kavioiden puhdistuskaan sujunut kuin Strömsössä. Ruuna oli kuitenkin viimein kiiltelevän puhdas ja mä olin päättänyt olla rohkea ja viedä sen kävelylle, ehkä jopa ihan lähimaastoon.

Avasin hiukseni ja pyöräytin ponkkarin ranteeseeni. Mä nimittäin vihasin sotkunutturoita melkein yhtä paljon kuin puolen sentin tyvikasvua mun platinablondeissa hiuksissa. Lähdin taluttamaan Lefaa pitkin käytävää kun se päätti paskoa käytävälle. Nuljautin silmiäni ja huokaisin kuuluvasti.
"Et oo tosissas", mumisin ruunalle ja jatkoin sen taluttamista karsinalle.
Tuo todella pitäisi siivota heti. Toimiston ovi avautui. Ole Isabella, ole Isabella, rukoilin mielessäni.
"Sinä", jäätävä ääni kuului takaani.
Se oli Amanda. Mun takana oli Amanda ja Lefa oli just päättänyt possuilla käytävälle. Mun sielu syväjäätyi perijättären äänensävystä. Teki mieli käpertyä pieneksi ja surkeaksi mytyksi, tästä ei todellakaan hyvä heiluisi. Yritin hengittää mahdollisimman rauhassa. Olin varma, että Amanda kykenisi haistamaan pelon ja saisi siitä lisäboostia.
"Van Leeuwen", ääni jatkoi. "Siivoa tuo, välittömästi. Sitten toimistoon, meillä on keskusteltavaa."
Amanda katosi toimistoon paukauttaen ovea. Huokaisin syvään ja päästin Lefan karsinaansa odottelemaan.

Siivosin lattiaa ja mua itketti, Amanda varmasti antais mulle kenkää, tää oli jo niin mones virhe. Ensin Lefa oli ollut pölyinen ja sitten olin vahingossa pukenut sille väärän loimen. Kurkkua kuristi ja ahdisti, kaikki meni vaihteeksi ihan totaaliperseelleen. Mulla ei ollut rahaa maksaa edes mun vuokraa, uudesta autosta puhumattakaan, mä menettäisin Lefan ja Aubrunin ja mun ihmiskontaktit ylipäätään. Mulla ei ollu poikaystävää tai ylipäätään ketää, joka ois välittäny musta, enkä mä ilmeisesti osannut enää edes hoitaa hevosia. Lisäksi mun kynnet oli huoltokunnossa, eikä mulla ollut varaa huollattaa niitä. Kynsinauhasta glitteriin alkoi olla useamman millin rako. Mun elämän piti olla upeaa, mutta todellisuudessa tää oli ihan painajaismaista. Ikään ku tässä ei muutenkaan ois ollu tarpeeksi, mä olin kuullu, että Gabi oli painellut Saksaan. Minunhan siellä piti olla, eikä hänen. Pyyhkäisin nenääni paitani hihaan ja toivoin todella, ettei kukaan nähnyt. Lähdin työntelemään kottareita pois.

Tilda asteli vastaan. Voi ei, mä en todellakaan halunnut paljastua sillekin luuseriksi. Olisi helpompi kun kukaan ei sais tietää mun lähdöstä kun vasta jälkeenpäin.
"Hei, mikä on?" Blondi kysyi ystävällisesti hymyillen ja odotti vastausta.
Me oltiin Tildan kanssa oikeastaan melkein jo kavereita. Me oltiin oltu Latviassa samassa huoneessa, laittauduttu ja juhlittu yhdessä. Miksi se oli ylipäätään niin mukava mulle, mä voisin kestää Amandan huutamisen, mutta mä en todellakaan kestäis sitä, että joku ois mulle kiva. Kyynel vieri silmäkulmastani ja kiirehdin pyyhkimään sen pois ennenkuin se syövyttäisi mun meikkipohjaan jäljen.
"Ihan superhuono päivä, ei mikään varsinaisesti", sanoin ja pusersin väkinäisen hymyntapaisen huulilleni. "Varmaan menkat alkamassa tai jotain."
Vaihdoimme pikaisesti muutaman sanan ennen kuin jatkoin matkaani lantalaan.

Seisoin toimiston ovella valehtelematta minuutin ennen kuin uskalsin koputtaa siihen. Mä olin pikafiksaillut naamani siihen kuntoon, että saatoin astella Amandan eteen.
"Niin", ääni vastasi toimistosta koputettuani oveen tarpeettoman reippaasti.
Blondi istui täydellisen huoliteltuna ja katsoi minua.
"Sä pyysit käymään", sanoin kysyvästi ja hymyilin anteeksipyytävästi. "Siis mä oon oikeasti tosi pahoillani siitä, että Lefa ei oo aina ollu puhtaimmillaan, mä lupaan käydä useammin ja olla tarkempi ja mitä vaan."
"Okei?"Amanda sanoi ja katsoi minua erittäin typertyneenä.
Ilmeisesti neiti Sokka ei ollut niitä tyyppejä, joilta saisi toisen mahdollisuuden. Pitikin mennä nolaamaan itseni anelemalla armoa.
"Sä sanoit sähköpostissa silloin, että sä oot ratsastanut VaB ja 120 cm tasolla. Voisit alkaa ratsastamaan Lefalla sillointällöin", Amanda sanoi.
Tälläkertaa oli minun vuoroni olla typertynyt. En muistanut enää koko sähköpostia, jonka lähetin kuukausia sitten Auburniin.
"Siis mitä, oikeasti? Tai siis tottakai, ehdottomasti!" Takeltelin.
En mä todellakaan ollut arvannut, että Amandan meillä on keskusteltavaa vois olla jotain positiivista.

Kävelin Lefan karsinaa kohti  askel keventyneenä ja typeränä hymyillen. Vitsit mikä tuuri, Amanda Sokka lupasi, että mä saisin ratsastaa sen superhienolla hevosella. Siis oikeasti ratsastaa, muutoinkin kun vain alkulämpimiä Amandalle.
"Hei Penna! Ihana päivä tänään", sanoin ja nyökkäsin hymyillen miehelle.
Blondi tervehti neutraalisti ja jatkoin pikaisesti matkaa. Mulla oli superhyvä fiilsi, mutta olin silti valmis syöttään mun räkäisen paidan miehelle, mikäli se luennois yhtään mistään just nyt.
"Hei muru, heii", lässytin ruunalle avatessani karsinan.
Mä veisin Lefan ihan supermukavalle kävelylle. Ruuna katseli mua korvat hörössä, enkä voinut estää itseäni halaamasta sitä. Lefa huiskautti häntäänsä ärsyyntyneenä kaulassaan riippuvasta koalasta, mutta antoi minun kuitenkin olla vierellään. Päästin irti ja siirryn rapsuttelemaan sitä harjan alta. Amanda ja Lefa oli kyllä luodut toisilleen, molemmat olivat hivenen tuulellakäyviä, eikä niistä ikinä tiennyt mitä odottaa. Ehkä ihmisversiokin olisi ihan inhimillinen tapaus pohjimmiltaan?

kirjoittaja Adelina van L.
lähetetty 11.01.19 9:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3456

Kartanopäiväkirjat

Zen Gaala
Kertomuksia Gaalaan liittyen.
Toteutuksena biisihaaste #lotanhaaste (musikaalihaaste?) sekä
vaihtuvat tunnelmat: #tunnelmahaaste (Saa toki lukea ilman pakkokuuntelua!!)



Ensimmäinen näytös: Vivaldi - Winter (youtube)
Auburnin kartanolla joulukuussa 2018

Kutsukirje Latviasta oli saapunut. Olin jo ehtinyt pelätä, että yllämme vellovat ja skandaalia enteilevät myrskypilvet olisivat antaneet herra Iivari von Hoffrénille tai tämän mielipiteisiin epäilemättä vaikuttavalle neiti Vitaliya Dzelzainille syyn peruuttaa tämänvuotinen kutsumme.

Emme kuitenkaan jääneet seurapiirikerman ulkopuolelle, vaikka niin pelkäsin. Paksusta ja laadukkaasta paperista valmistettu kuori oli suljettu vanhanaikaisella vahasinetillä ja osoite oli kirjoitettu koukeroisin kirjaimin, kenties aidolla musteella. Kutsun olisi pitänyt olla perillä jo aiemmin, mutta epäilin viivästyksestä vahvasti Kallan pikkuisen postitoimiston ainoaa työntekijää, herra Johanssonia.

Villeimmissä kuvitelmissani herra Johansson höyrytti kyläläisten kirjeitä auki saadakseen haltuunsa kutkuttavia juoruja, joita saattoi sitten vaihtokaupata uusiin tietoihin muuten vain nenänsä jokaisen asioihin pistävien kylämummojen kanssa. Kuvitelmani oli pakostakin peräisin historiallisista rikosromaaneista, sillä herra Johanssonin älykkyys tai tupakan harmaannuttamien sormien näppäryys ei ikimaailmassa riittäisi moiseen. Oikeastaan häntä ei ollut myöskään mitään syytä herroitella, eivätkä sellaiset kallalaiset joiden elämässä oli jotain juoruamisen arvoista, olleet käyneet perinteistä kirjeenvaihtoa vuosikymmeniin.  

Vaan juuri niin se paksupaperinen ja juhlallinen kirje minuun vaikutti. Pujahdin mielessäni klassisen musiikin, mahtavan rönsyilevien juhlamekkojen, seurapiirisääntöjen ja herroittelun maailmaan. Amanda nosti kirjeen sen kummempia varomatta muhkean ulko-ovemme jaloista. Sisko nyrpisti paksulla kuramatolla selkeästi erottuvalle lehtiroskalle, jota onneton talvenaloitus oli kenkien mukana siihen kuljettanut.

”Saatiin sittenkin kutsu”, Amanda totesi tunteettomasti ja myhähdin jotain myötäilevää.
”Onneksi otin jo yhteyttä ompelijaan! Eihän tässä ajassa olisi ehtinyt teettää kunnollista asua”, blondi jatkoi tuhahdellen.
Jatkoin hiljaista myötäilyäni, vaikka suorastaan tärisin innostuksesta muistellessani mahtipontista pukeutumista ja tanssahtelua vanhan latvialaislinnan koreassa juhlasalissa Vivaldin tahtiin (komeasti frakkiin pukeutuneen Miken napakoilla käsivarsilla..).

Amanda ei vaikuttanut yhtä tunnelmoivalta, ja estin itseäni vain vaivoin syöksähtämästä kirjeen kimppuun, kun sisko oli repimässä sitä vaaleanpunaiseksi lakatuilla kynsillään. Amanda kuitenkin seisahtui, arvosti ehkä sittenkin juhlan luonnetta. Rivakasti tämä asteli eteisen lipastolle ja kaivoi esiin vanhan kirjeveitsen, jolla avasi kutsun täydellisen siistillä viillolla.

”Onneksi minulla on Mikael”, Amanda mutisi silmäillessään kutsua. Voi kunpa olisin voinut käyttää samaa repliikkiä. Siskon suu muodosti ’plaa plaa plaa’ -eleitä, joista päättelin sisällön olevan edellisvuotista myötäilevä.

”Harmi ettei sinulla ole ketään edustavaa. Siis miestä. Kenet ajattelit repiä mukaasi tänä vuonna? Taas jonkun nuoren ja ohjailtavan?” sisko piikitteli.
”Niin, sitä täytyy miettiä”, vastasin kireästi ja otin ojennetun kuoren vastaan. ”Ehkä keksin jotakin.”

Voit kuunnella edellisen sävellyksen rauhassa loppuun, tai vaihtaa tunnelmaa.

***

Toinen näytös: Mansell - Requiem for a Dream (youtube)

Amanda virnisti pahoittelevan ivailevasti (ilmeyhdistelmä, johon tietääkseni vain siskoni kykeni yhtä vaikuttavalla tasolla) ja häipyi yhdellä rivakalla käännähdyksellä. Jäin yksinäni eteisaulaan, kirje rutistettuna hellästi rintaa vasten.

Oli outoa haluta seurapiirien keskelle näin paljon. Klassinen musiikki jatkoi soimistaan päässäni, se muutti vain muotoaan dramaattisemmaksi ja surullisemmaksi. Hengitystäni ahdisti, kun mietin asioiden todellista laitaa.

Minua pakotti yhä poliisin asettama matkustuskielto ja totta puhuakseni aloin olla äärimmäisen kyllästynyt koko sanaan. En ollut vieläkään virallinen epäilty, mutta pakkokeinon käyttöä oli perusteltu esitutkinnan onnistumisen edellytyksenä. Oli edelleen vain ajan kysymys, koska minut asetettaisiin syytteeseen ihan oikeasti.

Kuristava tunne jatkoi voimistumistaan, nyt kun se oli taas palannut valtaamaan kehoni. Olin välttynyt siltä jo pidemmän aikaa, unohtanut ajatella mahdollista tulevaisuuttani väärin perustein tuomittuna kaksoismurhaajana. Sydänparkani läpätti kiivaasti ja hengenvedot olivat lyhyitä ja kiireisiä.

Edes Amanda ei tiennyt, miten paljon poliisit tiesivät; miten paljon nämä arvailivat ja epäilivät, vetivät toisiinsa liittymättömiä mutta ulkopuolisen silmin yhteensopivia lankoja yhteen. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta poistua maasta, joten gaalaillallinen kaikkine juhlallisuuksineen oli jätettävä väliin.

Kuumeisen surun ja epäreiluuden valtaamana vaelsin yläkertaan omaan huoneeseeni, ja olin tyytyväinen, etten kohdannut matkallani siivoojaa tai tallimestaria tai yhtään ketään. Amandasta ei kuulunut enää tuhahdustakaan ja lysähdin onnettomana makuuhuoneeni leveälle ikkunalaudalle.

Maisema oli lohduton, puut olivat yhtä paljaita kuin omat tunteenikin. Maassa oli seitinohut kerros lunta, joka ei vielä onnistunut kätkemään allensa syksyn synnyttämää synkkyyttä. Tunsin silmäkulmieni kostuvan, vaikka pienenpieni järjenääni sisälläni sanoi, etten voinut tilanteelle mitään. Miksi itkeä sellaista kohtaloa, jota ei voinut välttää? Uusia juhlia tulisi kyllä. Tämän tilanteen pitäisi olla kaikista murheistani pienin, vaan silti pettymyksen aalto jatkoi mieleni myrkyttämistä ja hukutti alleen kaiken muun.

Pakotin itseni kohtaamaan totuuden, edes hetkeksi. Jos ja kun en halunnut kertoa läheisilleni, saatikka julkisesti, kuinka syvästi olin kietoutunut murhatutkintaan, oli keksittävä joku syy. Joku hyvä, pätevä ja uskottava syy jättää juhlat välistä. Päättäväisyys taisteli voimakkaimman tunteen asemasta pettymyksen kanssa, muttei aivan päässyt voitolle.

Olin liian väsynyt ja liian pettynyt keksimään mitään vielä. Annoin itselleni luvan sulkea silmät ja suorastaan velloa musertavassa epätoivossa. Unelmien sielunmessu jatkoi soimistaan päässäni. Nukahdin sen surullisiin säveliin, vartalo epämukavasti mutkalla ja poski vasten huurteista ikkunaa, sillä juuri sellaiseen asentoon ja sellaisella kylmyydellä maailmakin minua painoi.    

Voit kuunnella edellisen sävellyksen rauhassa loppuun, tai vaihtaa tunnelmaa.

***

Kolmas näytös: Grieg - In the Hall of the Mountain King (Peer Gynt Op. 23) (youtube)  
Zen, Dzelzainin linna, Latvia 31.12.2017

”Ei me vielä voida karata yhtään minnekään”, kikatin. Työnsin Mikkeä leikkisästi kauemmas, mutta tämä tarttui käteeni lempeällä tavalla yhä uudelleen.

Mies kumartui ihan lähelle ja piti tiukasti kiinni.
”Voidaanpas”, tämä vastasi karheasti suoraan korvaani. Miehen hengityksessä tuulahti alkoholi, kenties konjakki tai sitten jokin niistä raskaanmakuisista viineistä joita täällä tarjoiltiin. Tuoksahdus oli niin voimakas, että saatoin maistaa makeuden kielelläni.

Olin kyllä itsekin varsin päihtynyt, mutta sentään vielä salonkikelpoisella tavalla. Ja salongissahan tässä oltiin, sillä gaala oli yhä kesken.
”Hys, mihinkään kategoriaan ei ole ilmoitettu ehdokkaita etukäteen. Auburn saatetaan palkita”, sihahdin, mutta hienoinen hiprakka toimi itseäni vastaan. En saanut ääneeni tarvittavaa arvovaltaa, vaan virnuilin Mikelle kuin typerä nuori tyttö.
”Saatetaan saatetaan”, komistus toisteli matalalla äänellä, jonka sävy oli varsin selkeä. ”Vaan onhan täällä Amandakin. Kai se voi hakea mahdollisen palkinnon?”

Ajatus oli kieltämättä kiehtova, sillä tiesin Miken olevan... nälkäinen. Sillä samalla tavalla kuin itsekin olin. Muutama aiempi hotellihuoneessa vietetty yö (ja päivä) sekä yhteiset ratsastamiset eivät olleet vaikuttaneet kanssakäymisen määrään tai laatuun ainakaan vähenevästi.

Pidin kuitenkin pääni – olihan jotain arvokkuutta sentään oltava, kun tänne asti oli oikein kutsuvieraina saavuttu. Kohta varsinainen gaalaosuus olisi ohi joka tapauksessa ja tunnelma vaihtuisi tanssiaisiin. Mikke lopettikin aktiiviset yrityksensä kiskoa minut yksityistiloihin ja näytti vain virnistelevän vieressäni.

Etsin katseellani tuttuja, mutten erottanut ketään. Mikke oli varastanut huomioni juuri niin kokonaisvaltaisesti, etten vielä gaalan tässä vaiheessa tiennyt kanssatallilaisteni juhla-asuista yhtään mitään. Yritin etsiä edessäni istuvien ihmisten merestä edes tuttuja hiuksia, mutta kaikki nutturat ja lettiviritelmät näyttivät liian samankaltaisilta.

Edes Amandaa ei näkynyt –
”Isbe! Nouse ylös, siinä se kunniamainintasi tuli!”

Hämmennyin täysin, mutta tottelin Mikkeä kuuliaisesti. Huomasin sivusilmällä tutun hahmon: Amanda lipui näyttävässä puvussaan jo kohti avaran salin etuosaa ja otti todellakin valokeilansa. Nousin kömpelön ripeästi ja keskityin sitten korkokenkäisiin askeliini äärettömän tarkasti, sellaisella amerikkalaisen humalatestin vaatimalla naurettavuudella (kyllä, kuvittelin käveleväni viivaa pitkin ja purin kielen kevyesti keskelle suuta, jotta se pysyisi siellä).

Seisoin Amandan vieressä ja niiailin ja kiittelin Hoffrénia ”Vuoden Tulokkaan” -tittelistä vielä kertaalleen. Olimme pitäneet Amandan kanssa yhdessä puheen, mutta sen sisältö oli jo ehtinyt pyyhkiytyä mielestäni – vain puoli minuuttia esiintymisen jälkeen.

Posket alkoholista, jännityksestä, yllätyksestä tai kaikista niistä punoittaen luovin tieni takaisin Miken luo. Matkallani kuulin vuolaat onnittelut ensimmäisiltä tutuilta kasvoilta: Heidi Näyhöltä. Hymyilin äärettömän kauniiksi laittautuneelle naiselle ja vastasinkin jotain, mutten taaskaan muistanut sanojani hetkeä myöhemmin.

Taas tarkat askeleet, keskittyneen aristokraattinen hymy – vihdoinkin Miken luona.
Kapsahdin nuoren miehen kaulaan kuin mikäkin neitonen vanhasta Suomi-filmistä. Kauniin, mutta hirvittävän epäkäytännöllisen juhlapukuni helma oli niin muhkea, etten tuntenut miehen otteita lanteillani mutta uskoin niiden silti lepäävän siellä.

”Miten  meni? Puhe?” kuiskasin pelokkaana.
”Hienosti”, Mikke supatti takaisin, mutta vakava ilme ei säilynyt kasvoilla kauaa. Komea virnistys teki varsin pikaisen paluun ja ääni laskeutui sille merkillisiä tuntemuksia aiheuttavalle matalalle taajuudelle. ”Takeltelit kyllä jonkin verran. Ehkä jos antaisin sinulle opetusta? Vaikkapa kielenkäytössä?”
”Mikke!” kiljaisin kikattaen.
”Miten huono vitsi! Etkö nokkelampaan pystynyt, sir?” kiusoittelin ja tavoittelin ääneeni yläluokkaista sävyä. ”Joskin tartun kyllä iloiten jalomieliseen ehdotukseesi. Mutta ensin – nyt tanssitaan!”

Topics tagged under tunnelmahaaste on Foorumi | Auburn Estate Isbegaala17Orkesteri oli aloittanut, mutta tanssisalin lattialla oli vielä väljää. Vasta paikalliset olivat uskaltautuneet kieppumaan arvaamattomien sävelten tahtiin. Mikke oli vastahakoinen, vaan irtautui lopulta matkaani onnellisen leveästi nauraen.

Humalalla oli varmasti osuutta asiaan (juomat olivat olleet erityisen petollisia tänä iltana vaikka eivätkös ne aina olleet), mutten välittänyt lainkaan, millaisissa merkeissä meidät nähtiin yhdessä. Mikke oli kuitenkin virallinen avecini, joten oli pelkästään luonnollista käyttäytyä läheisesti.

Ehkä maisemanvaihdos vaikutti myös. Olihan täällä joitain tuttuja, mutta ne perijättärien nuorilla seuralaisilla revittelevät kallalaisreportterit loistivat huojennuttavasti poissaolollaan.


Oli syy mikä tahansa, niin matka oli parasta mitä meillä oli. Kumpikaan ei huolehtinut muista. Keskityimme vain toisiimme ja tanssimme ja juhlimme kuin sadussa. Huomisen huolia ei ollut, ei nyt, vaikka (ja juuri siksi koska) me molemmat tiesimme, että tämä oli tässä.

Ehkä juuri hetkellisyyden vuoksi meillä oli niin ihanaa. Juhlat hulppeassa linnassa ja käyttäytyminen vastarakastuneen pariskunnan lailla – se oli kaikki niin absurdia, että tilanteeseen oli kerta kaikkiaan pakko heittäytyä yhtään mitään muuta miettimättä.

***

”Nyt riittää tämän lajin kieputus”, Mikke tuhahti. Otsalla kelmeili muutama hikipisara, sillä olimme tanssineet varsin vauhdikkaasti. Tunsin itsekin kampaukseni hikeentyneen, enkä edes uskaltanut tarkistaa puuterini pitävyyttä.

Mikke oli silminnähden turhautunut, mikä hymyilytti minua kovasti. Loin vielä viimeisen silmäyksen gaalaloistoon ja annoin miehen sitten kuljettaa minut huoneeseemme. Vuodenvaihteeseen, tuohon taianomaiseen hetkeen, oli vain viitisen minuuttia aikaa.

***

Viimeinen näytös: hiljaisuus
Kalla, 2018

Kallassa emme juurikaan tavanneet. Ensin syynä oli kiire. Aikataulumme menivät ristiin, ja tallissa ei tosiaan kehdannut hempeillä. Kuukausien kuluessa juhlien vapautunut tunnelma vaihtui vaivautuneisiin nyökkäyksiin Auburnin käytävillä.

Kiusallinen ilmapiiri ympärillämme tiheni, mitä enemmän aikaa kului. Gaalamatkasta tuli mielessäni pelkkä himmeä muisto: liian hyvä, jotta olisin tohtinut uskoa sitä enää todeksi. Mieli oli varmasti tehnyt tepponsensa, ja lisännyt muistoihin kultaa.

Joskus kevättalvella Mikke sitten vain katosi. Mies ei enää ilmaantunut tallille ja Haitan tallipaikkasopimus purettiin kaikessa hiljaisuudessaan. Tamma kaikkine varusteineen vain haettiin pois. Olin häkeltynyt, kiukkuinenkin. Jollain oudolla tavalla petetty.

Vaan nyt Mikke oli palannut. Ostanut Amandan kautta meiltä kasvatin ja palannut. Hämmentyneet tunteeni olivat kenties laimenneet, mutta kaipasin vastauksia yhä, etenkin nyt. Mikä oli mennyt niin pahasti pieleen, mitä Mikelle oli tapahtunut?

Kohotin haaveillen henkaria. Olin pujottanut pukupussin pois, ja sivelin mietteissäni viime vuoden gaalamekkoa. Surumielisesti hymyillen asetin juhlapuvun roikkumaan ikkunankarmeihin. Se näytti kerta kaikkiaan ryhdittömältä, pelkältä massiiviselta möykyltä rönsyilevää kangasta.

Raketit alkoivat paukkua tasaiseen tahtiin, paljon aiempaa villimmin. Se jos mikä oli varma vuodenvaihtumisen merkki. Nostin itselleni yksinäisen maljan kokonaisella samppanjapullolla tyhjyyden kanssa kippistäen.

Itsesäälille, unettomuudelle, murhatutkinnalle, köyhälle rakkauselämälle sekä tärkeimmälle: niiden kaikkien voitokkaalle peittämiselle.  

Herran vuonna 2019 kenenkään ei edelleenkään tarvinnut tietää koko totuutta Isabella Sokan elämästä ja kärsimyksestä.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 10.01.19 14:48
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kartanopäiväkirjat
Vastaukset: 21
Luettu: 1133

Takaisin alkuun

Siirry: