Kamin päiväkirja

Kamin päiväkirja

Rosengårds Kamila, "Kami" | musta fwb-tamma | omat sivut
Omistaja: Isabella Sokka | Hoitajaa ei oteta

Euro Sim Tourin ensimmäisessä, Norjaan sijoittuneessa osakilpailussa Kami oli ottanut kaksi virhepistettä enimmäisajan ylityksestä. Isabella oli ratsastanut radan korostetun huolellisesti, sillä tammalla ei ollut vielä rutiinia 130 sentin radoilla, saati 135 sentin radoilla  kansainvälisissä kilpailuissa kaukana kotona. Tuntui kuin Isabella ja lempeäluonteinen haaleanmusta tamma olisi heitetty suoraan syvään päähän. Tai ehkä oikeammin heittäytyneet, sillä ihan itsehän nainen oli CUP-luokkaan ilmoittautunut.

Toisaalta rata oli mennyt aikavirhettä lukuun ottamatta hyvin, jopa erittäin hyvin. Kami oli hypännyt epäröimättä ja selkeästä jännittyneisyydestä huolimatta ratsastettavuus oli säilynyt. Sylvi sen sijaan oli kerännyt kaikki emältään perityt kierrokset ja reagoinut pidätteisiin paljon pidemmällä viiveellä, jos ollenkaan. Kimo oli silti ollut hitusen Kamia nopeampi Norjan osakilpailussa, mutta mainituista ohjausongelmista johtuneet pidemmät tiet olivat tuoneet Sylvillekin saman aikavirheen, eikä Isabellalla ollut asiaa uusintaan kummankaan tamman kanssa.

Ihanneaika oli asetettu tiukaksi, mutta syystä. Luokan taso oli ollut kova, mikä tarkoitti, että hyvä perustekeminen ei riittäisi jatkossakaan sijoituksiin. Eikä Eurooppaa kannattanut kiertää huvikseen hyppelemässä, aivan niin halpaa tai vaivatonta huvia se ei ollut.

Anton oli huolehtinut kilpailuhoitajan vastuista Norjassa, mutta niin pätevä ja ilahduttavan harvasanainen (ainakin Isabellan seurassa) kuin tuo Vilan vuokraaja olikin, niin Jemiinan aikaansaava ja skarppi ote oli erittäin tervetullut apu Skotlannin osakilpailuun. Anton oli ollut oikeastaan melko hellyyttävällä tavalla päästään pehmennyt, mutta kilpailuolosuhteissa Isabella suosi tiimiä, jonka jakamaton huomio pysyi kahvilatilauksissa, varustehuolloissa ja hevosten täsmällisissä kävelyttämisissä, ei norjalaisissa kaunottarissa tai näihin liittyvissä hattaraisissa päiväunissa. Antonin ilmiselvän ihastustilan kylkiäisenä saapunut lievä hajamielisyys sekä taipumus livahtaa milloin minnekin nurkkaan varastamaan Sonialtaan suudelman oli vain yksi turha stressitekijä lisää. Ei sillä, etteikö Isabella ollut samalla onnellinen Antonin puolesta (mies ansaitsi romanssinsa kaiken Aliisan kanssa säädetyn jälkeen), mutta hupsutuksille oli aikansa ja paikkansa – jossakin kaukana hänen kilpailumatkoiltaan.  
 

Edinburgh oli kotoisan sateinen, aivan toista kuin Tromssan luminen satumaa. Jo ensikosketus maankamaraan lentokentän tunkkaisessa terminaalissa toi tutun tuoksun muistoineen Isabellan mieleen. Kilpailupaikalla katse hakeutui automaattisesti Ceehen ja Tomiin, ja Isabella tiesi, että nämäkin miettivät samaa. Jokin sateentuoksuisessa ilmassa, kapeissa kaduissa vanhoine kivetyksineen, vasemmanpuoleisessa liikenteessä ja pienten markettien myyjätädeissä, jotka kutsuivat asiakkaitaan kukkasiksi, toi mieleen yhteiset työvuodet Pohjois-Englannin talleilla. Ceelle ja Tomille tämä oli tietysti vielä enemmän koti; synnyinkoti, itse asiassa. Mutta kyllä Isabellakin tunsi kuuluvansa tänne. Skotlanti, Pohjois-Englanti – perunoita ja tomaatteja, niin sanotusti. Luonto oli hyvin samanlainen, vaikka raja noiden kahden kuningaskunnan välillä olikin todellinen ja varmasti monien identiteetille merkityksellinen.

Myös Viivi oli erittäin innoissaan. Itse asiassa Cee, Viivi ja Tom viipyisivät saarella auburnilaisia pidempään, sillä kilpailumatka oli samalla oiva tilaisuus tavata sukulaisia Englannissa ja Skotlannissa. Kummityttönsä johdatuksesta Isabella löysikin itsensä heti ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä (hevosten lepopäivänä) Edinburghin kaduilta, joilla Viivi puikkelehti kuin kotonaan – kiitos skotlantilaisen isoisän. He ottivat (Viivin aloitteesta) erittäin edustavia yhteiskuvia yksisarvispatsaiden edustalla, söivät skonsseja ja jäätelöä (aurinko paistoi hetkellisesti! muuten sää oli puolipilvinen), ihmettelivät kirjaston arkkitehtuuria ja ihastelivat vanhaa ja arvokasta yliopistoaluetta. Tai niin, ainakin Isabella ihasteli.

Viivi tuntui ihastuneen enemmän shoppailumahdollisuuksiin, ja tyttö innostuikin ostamaan suuren paperikassillisen erittäin yksisarvis-kuosisia vaatteita ja asusteita Primarkista, suorastaan pöyristyttävän halpaan hintaan. Niin paljon kuin Isabellaa puistattikin astella valtavassa halpahallissa kaikkea muuta kuin halvoissa vaatteissaan, ei hän lopulta raaskinut antaa kummityttönsä käyttää omia viikkorahasäästöjään mokomiin ostoksiin, vaan maksoi koko huvin. (Viivi oli hyvinkin saattanut laskea tällaisen lopputuloksen varaan.)

Yhteinen päivä kierrellen kaupungilla oli yllättävän rentouttava. Isabella tajusi sen todella vasta sitten, kun he jälleen liittyivät muiden seuraan tallille ja tarkastivat hevoset. Kilpailutunnelma iskeytyi tajuntaan yhtä läpäisevästi kuin peribrittiläisen kostea ilmanala tunkeutuessaan kylmyytenä luihin ja ytimiin.

Hän starttasi jälleen vain hevostensa pääluokassa, nuorten estehevosten CUP:ssa. Tammat olivat vireitä, Isabellakin. Oli melkein ivallista, että nyt, kun Isabella tosissaan keskittyi ja pyysi Kamilta enemmän; parempaa ja aktiivisempaa laukkaa, nopeampia reaktioita; niin juuri tällaisella hetkellä Alexander Rosengårdin katse porautui Isabellaan. Alexander ei koskaan peitellyt tunteitaan – tai ei, tunteitaan ehkä, niistä hän ei tiennyt mitään. Alexander ei koskaan peitellyt mielipiteitään, Isabella korjasi mielessään ja tunsi sateen kastelemalla ihollaan arvostelun raskaan painon. Katse oli syväluotaava tunkeilevalla ja epäystävällisellä tavalla, ja mikä häiritsevintä: se ei tuntunut vaikuttavan miehen omaan ratsastamiseen mitenkään, ei ainakaan negatiivisesti.

Voi olla, että Isabella sisuuntui siksi. Ehkä Alexanderin nenänvarttaan pitkin valuttama katse, yhtä helposti tulkittava kuin mies olisi sanonut ajatuksensa ääneen, oli kaiken avain. Toisaalta hän oli päättänyt jo edellisen osakilpailun jälkeen, että nyt oli korkea aika parantaa omaa suoritustasoa.

Niin tai näin, kun nuorten 135 sentin CUP-luokka oli ratsastettu, Isabella ja Alexander olivat kunniakierroksella peräkkäin. Hän Kamilla ja Alexander Peksillä, orilla, joka oli Isabellan Power Jump -voittoratsun Ankan ainokaisen varsan isä. Tunne onnistuneiden ratojen jälkeen oli mahtava, paitsi että he, hän ja Alexander, olivat kunniakierroksella täysin väärin päin.


Isabella ei ollut osallistunut Tromssassa kilpailusarjan after rideille, sillä niin paljon kuin hän kaipasikin irtiottoa, työt eivät olleet tuolloin odottaneet. Hotellihuone oli muuttunut etätyötoimistoksi hurmaavalla talvinäkymällä. Tällä kertaa hän oli varautunut lipumaan ihmisten ilmoille tyylikkäässä cocktailmekossaan. Nauttimaan hieman viiniä, rupattelemaan Sarahin ja Jemiinan kanssa tavanomaista vapautuneemmin, flirttailemaankin ehkä (ei tosin Sarahille ja Jemiinalle).  

Kävi kuitenkin ilmi, että juhlissa oli melko tarkasti rajattu teema. Ja teemalla tarkoitettiin teemaa, ei pukukoodia tai värikoodia tai muuta ymmärrettävää rajoitusta juhlakansan pukeutumiseen. Oikeampi sana olisi ollut naamiaiset, ja pelkkä ajatus siitä sai Isabellan naaman venähtämään hienoisesta järkytyksestä. Viivi sen sijaan oli kateudesta vihreä, sillä juhlat olivat täydellisesti kakaran makuun (mikä Isabellan mielestä todisti virheellisestä ikärajamäärittelystä. Fantasiajuhlat lapsille, hienostuneet aikuisille – niinhän sen olisi kuulunut mennä??).  

“Tuskin kukaan vahtii, oletko pukeutunut tarpeeksi teeman mukaisesti”, Cee lohdutti.
“Even I’m going anyway”, Tomkin totesi harteitaan kohautellen, ja oli arvattavissa, että mies pukeutuisi tasan tavallisiin vaatteisiinsa.

Isabella tiirasi ystäviään siristellen, epäuskoisesti. Sarah ja Jemiina olivat menossa myös, laittautuivat jo. Tosin Isabella ei tiennyt, pukeutuivatko nämä. Ehkä. Kumpikin näyttäisi varmasti aivan yhtä tyrmäävältä taruolentona kuin omana itsenään.

Tallialueella kuhisi vielä jonkin verran porukkaa. Jotkut pakkasivat tavaroita lähtöä varten valmiiksi, jotkut, kuten Isabella, tarkastivat vielä kertaalleen hevosiaan. Vastauksen viivyttely oli oikeastaan turhaa. Lopputulos oli ollut kiusallisen selvä alusta alkaen.

“Äh, ei. En pysty siihen”, Isabella puuskahti ja pudisteli päätään. “Entä jos siellä onkin joku komea mies? Ja se on pukeutunut… en mä tiedä, vaikka joksikin tontuksi? Peikoksi?? Ei, jätän väliin, kiitos. Linnamiljöö olisi varmasti upea, mutta… Niin. En vain pysty. Ei mulla riitä fiilistä sellaiseen.”

Cee naurahti, mutta nyökkäsi sitten ystävänsä tuntien. “Ihan miten vaan.”
“Menkää te vaan jo valmistautumaan, tarkastan vielä Sylvin jalat ja tilaan sitten yksikseni jotain huonepalvelusta. No problem”, Isabella vakuutteli, ja sitten kaksikko lähti.

“Meillä taitaa olla paljonkin yhteistä”, kalsea ääni kuului takaa, ja Isabella käännähti kohdatakseen vaikeasti tulkittavan ilmeen, ehkä ylimielisen hymyntapaisen.
“Ai”, hän tokaisi kysyvästi kaukaiselle serkulleen.
“Huumorintajuttomuus”, mies sanoi, kuin se olisi selittänyt kaiken.

Sitten Isabella hymähti huvittuneena. Niin, se oli oikeastaan päivänselvää. Ei ollut tarvetta kysyä, osallistuisiko Alexander Rosengård jatkoille. Naamiaiset, joina Alexanderkin epäilemättä näitä juhlia piti, eivät kertakaikkisesti olleet huumorintajuttomille.

“Mietin sen sijaan illallista jossakin keskustan ravintoloista. Care to join?” mies heitti, ja kaikki kahden kielen soljuvasta yhdistämisestä ylenpalttisen rentoon kehonkieleen kertoi siitä, että Alexander oli maailmankansalainen, sujuvasti kansainvälinen kilpailija. Ja mitä tuli tämän perhetaustaan, olisi Rosengård taatusti hyvätapaista illallisseuraa.
“Mielelläni. Voidaan keskustella vaikka siitä, miten varastit erinomaisen hevosenhoitajan”, Isabella vastasi, ei tosin vakavissaan (kukaan ei yksinkertaisesti voinut varastaa tai omistaa Aliisaa, ei edes löysästi määriteltynä), ja oli miehen vuoro hymähtää. “Lähtö puolen tunnin päästä? Tunnin?”

“Sanotaan vaikka kolmen vartin”, Alexander päätti vilkaistuaan ranteessaan välkkyvää Hublotia – epäilemättä ratsastuskello, joka vaihtuisi illallista varten johonkin vielä astetta laadukkaampaan (ja kalliimpaan). Jokin miehen ilmeessä antoi ymmärtää, että hätäisesti valmistautunut hevosnainen ei ollut hänen makunsa ja tasonsa mukaista illallisseuraa, ehkä jopa haastoi laittautumaan. Mutta sen Isabella olisi tehnyt joka tapauksessa, ei vähimmässäkään määrin Alexanderin vuoksi.

Heidän välillään ei ollut mitään romanttista tai eroottista, mutta se ei tarkoittanut, etteikö seura olisi miellyttävää. Samankaltainen perhetausta ja hevoset yhdistivät heitä, eivätkä edes hevoset ylipäätään, vaan tietyt hevoset. Estehevoset, tietyn sukuiset hevoset. Alexander oli ratsuttanut vanhempiensa kasvattaman Kamilan, Isabellan nuoren ykkösratsun, ja kuten mainittua, hän oli lainannut Alexanderin esteoria jalostukseen. Jokin pieni tunne kertoi, etteivät ne jäisi heidän viimeisiksi yhteyksikseen mitä tuli hevosbisnekseen.

Kami oli suoriutunut Pariisin kilpailuista oivasti, vaikka se selvästi jännitti pitkää matkaa ja kuhisevaa, vierasta ympäristöä. Tutut hevoset toivat kuitenkin lohtua, etenkin Sylvi, jonka kanssa musta starttasi jälleen samoissa nuorten hevosten luokissa Euro SIM Tourin tavoin. Pikkumusta oli radoillaankin jännittynyt, mutta nöyrä ja tukeutui täysin ratsastajaan.

Ensimmäisessä startissa tuli yksi jännityskielto, mutta 130 cm:n luokassa seuraavana päivänä he paransivat. Perusrata oli huolellinen, ja Kami palkitsi Isabellan maltillisen ratsastamisen pääsyllä uusintaan. Uusinnassa putosi puomi, mutta Kami oli sentään hypännyt kevyestä kannustuksesta hitusen epäoptimaalisemmasta paikasta, jossa sitä olisi selkeästi huvittanut varuiksi kieltää. Pudotus ei hidastanut aikaa yhtä paljon kuin kielto olisi tehnyt, ja ylpeänä nuoresta tammastaan Isabella pääsikin palkintojenjakoon mm. Ruusuvuoren, Sundbergin, Joutsjoen ja Sederströmin vanavedessä. Josefina, Merikanto ja Sylvin kanssa kilpaillut Raeske ottivat jo perusradoiltaan virheet. Raeske ja Leafrain jäivät ulos uusinnasta vain täpärästi, samoin näyttävää rautiasta oria ratsastanut Rasmus. Jeramy Raesken ratsastama Sylvi oli muuten ollut koko kilpailuiden ajan varsinainen diiva – melkoinen kopio emästään sen pahimmilla hetkillä, oikeastaan. Todennäköisesti tammalle oli iskemässä kesän kolmas kiima.

Kami oli saanut huilata laitumella reilun viikon. Isabellan palattua Norjan Sommersolverv-kilpailuista tamman treenitauko tuli päätökseen. Sommersolverveilla Sylvi oli parantanut kisakäyttäytymistään, joskin ollut varsin vauhdikas, ja Vila taas oli tehnyt kehnon keskinkertaista perusrataa. Norjan kenttäkilpailut oli muutenkin järjestetty erilaiseen tapaan: kenttäranking koostui erillisistä koulu-, este- ja maastoestekilpailuista, joissa oli mukana muitakin (siis jokaisen lajin varsinaisia osaajia). Sanomattakin oli selvää, että esimerkiksi vaativaa B:tä kouluratsukkoina kilpailevat tekivät aavistuksen erinäköistä ohjelmaa kuin kenttäkilpailijat, mutta Isabellaa ei edes kiinnostanut sijoittuminen luokkakohtaisesti – ainoastaan kenttäranking.

Suoritus Vilan kanssa ei ollut huono, paitsi maaston kohdalla. Maastoesteet kilpailtiin poikkeuksellisesti viimeisenä, minkä Isabella ajatteli ensin olevan etu kovakuntoiselle Vilalle. Lupaavasti alkanut maastokoe kaatui kuitenkin ylivoimaisen pelottavaksi osoittautuneeseen tukkiin, joka näytti päällisin puolin tavanomaiselta. Sen juurella kasvoi päivänkakkaroita ja ehkä Vila oli vakuuttunut, että niin kauniiden kukkien antamassa suojassa oli piileskeltävä jotain pahaakin. Samalle esteelle tuli kaksi kieltoa (ei onneksi hylkäykseen johtavaa kolmatta) ja kertyneet 40 virhepistettä näkyivät auttamatta lopputuloksessa. Aikavirheitä tuli kielloista huolimatta varsin maltillisesti: ihanneaika ylittyi 19 sekunnilla, eli ilman pelottavia päivänkakkaroita tamma olisi kiitänyt radan melkoista vauhtia.

Ei auttanut kuitenkaan surkutella. Anton oli jäänyt (jätetty) Norjaan (Sarahin aloitteesta ja muiden yksimielisestä kannustuksesta) ja nyt olikin Vilan laidunloman vuoro. Isabella oli vain ensin jumpannut sitä parin päivän ajan kilpailuiden jälkeen, jotta raskas rupeama ei jättäisi turvotusta tai jumeja tammaan. Hän oli juuri päästänyt viileällä vedellä suihkutetun mustan laitumelle oleilemaan ja nauttimaan vähintäänkin seuraavaksi viikoksi (jossakin vaiheessa Anton palaisi valmistautumaan Power Jumpeihin tamman kanssa, mutta nyt lepo tekisi sille vain hyvää), ja vaihtanut ratsunsa toiseen mustaan.

Kamikin saisi kevyemmän lomalta paluu -ratsastuksen. Isabella ajatteli jumpata sen läpi ja hypätä jotakin pientä, ehkä kavalettisarjaa. Hän rakasti ulkoratsastamista, mutta kolmenkympin hellelukemissa sellainen olisi hevosille pelkkää myrkkyä. Niinpä oli taivuttava viileämpään maneesiin, jossa itse asiassa Marc jumppaili palauttelevasti niin ikään Norjassa kilpaillutta Cavaa ja Louna teki Armin kanssa itsenäistä koulutreeniä.

Cava ja Marc oli palkittu kaikkien yllätykseksi Sommersolvervin parhaana kenttäratsukkona, joten joko Marc oli päässyt heti kiinni rautiaan täysiverisen sielunelämään, tai sitten Cava oli ollut vieraskorea (tai, inhottavin vaihtoehto: ehkä se oli haistatellut Isabellalle). Toki ratsukon kisadebyytti oli tarkoituksella kilpailtu todellista kapasiteettia huomattavasti helpommassa luokassa, mutta Cavan kohdalla se ei ollut automaattisesti asettanut minkäänlaisia odotuksia sijoittumiselle, saati ennakoinut koko kenttärankingin voittoa.

Cavan ja Marcin tarkkailu oli saanut Isabellan ehkä liiankin ajatuksiinsa, sillä yhdessä hetkessä hän katsoi vetreästi ympyrälle taipuvaa rautiasta orinpuolikastaan, seuraavassa hän havahtui Kamin yllättävään sivuloikkaan kesken pidemmässä muodossa hoidetun alkuverryttelyn. Maneesin laita ja pehmeä hiekka lähestyivät yhtä nopeasti kuin mitä Kamin estesatula kaikkosi alta.

Isabella humpsahti hämmentyneenä ja valmistautumattomana maahan, Kami taas jähmettyi loikan jälkeen paikalleen.
“You okay?” Marc kysyi Cavan selästä ja Isabella tunsi lisäksi Lounan poraavan katseen itsessään. Tyttö lyhensi heti Armin ohjaa, ihan fiksusti tosin, sillä irrallisen Kamin huomannut Cava aloitti juuri flirttailevan hörinän.
“Yep, all good”, Isabella huokasi, otti laidasta hieman tukea, nousi nopeasti ja nappasi Kamin kiinni ennen kuin Cava innostuisi liiaksi–
“Au”, perijätär kiljahti tahtomattaan ja vaimensi sisäiset kiroilunsa. Ote Kamin ohjista oli onneton (mutta olemassa), sillä hänen täytyi kurkotella tukea laidasta.
“Hei! Sattuiko?” huudahti Jonathan, joka ilmeisesti kolisteli maneesin eteistilan kakka-astian parissa.
“Mmm, ei pahasti! Ehkä vähän nilkkaan”, Isabella tunnusti hampaitaan kiristellen.
“Goood! Annas niin autan Kamin kanssa. Mutta ensin: KAKKUA!!!” Jonathan kailotti heti, kun oli tarpeeksi lähellä huomatakseen pomonsa kasvoilla riittävästä terveydestä kielivän punan.
“KAKKUA!” rääkäisi esimerkistä rohkaistunut Lounakin.
Marcin ilme oli kysyvä, ja Isabella mutisi juuri ja juuri kuuluvasti selitykseksi: “Someone can explain later. Means cake.”

Hampaat irvessä ja mieli tulevaa Power Jumpia ajatellen mustana Isabella könkkäsi Kamin ritarillisesti noukkineen Jonathanin perässä talliin (kuulemma Jonny olisi voinut työntää hänet kottikärryissä, mutta Isabella kieltäytyi houkuttelevasta kyytitarjouksesta).
“Varmaan riittää, että siltä riisuu varusteet ja palauttaa sitten laitumelle.”
“Joo, varmaan riittää että menet nyt istumaan alas jalka kohti taivaita, ehkä lähdet jonnekin lääkäriinkin ja annat työntekijöidesi hoitaa hevoset”, Jonny viisasteli.
“Phah.”
“Ei tuo kävely liian hyvältä näytä. KKK, nainen!”
“Joo joo”, Isabella huokaili ja lähti hitaasti vasenta jalkaansa varoen hyppelehtimään loungeen. Kenkä oli vaikea saada jalasta, mikä ei välttämättä ollut kaikkein paras merkki. Hän oli hädin tuskin onnistunut mainitussa operaatiossa, todennut nilkan varsin turvonneeksi ja kaivanut vaivalloisesti pakkasesta kylmäyspatjan ja kiinnittänyt sen pintelillä, kun Jonnyn pää ilmaantui oviaukkoon.
“Eeli lähtee heittämään sut päivystykseen. Minä ja Penna pärjätään mainiosti hommissa kaksinkin.”

Isabella ei mutissut vastaan, antoi Eelille tosin päivystyksen sijaan yksityisen lääkäriaseman osoitteen (pääsisipä vastaanotolle jonottamatta ja kuvat otettaisiin varmasti). Käynti olikin suorastaan yllätysnopea, jos automatkoja ei otettu lukuun. Lopputulos taas ei mieltä ylentänyt.

“No, saako udella..?” Eeli kysyi rohkeasti (jo udellen), kun neiti Sokka saapui tämän luokse jalka paketissa kainalosauvoihin tukeutuen.
“Murtunut.”
“Ai saakeli.”
“Niinpä.”
“Takaisin kartanolle?”
“Kyllä kiitos”, Isabella huokaisi, eikä jutustellut sen jälkeen enempää.

Illalla typerän pikkuputoamisen aiheuttamaan masennuspilveen tuli pieni, järkevän ajattelun mahdollistava rakonen. Piti kohdata tosiasiat. Power Jumpeissa hän ei kahden viikon sisään hyppäisi murtuneella nilkalla, ei sitten millään.  

Niinpä Isabella kaivoi puhelimensa ja laittoi viestin.

Kami oli kääntynyt seitsemänvuotiaaksi kuin varkain. Isabella palasi sen kanssa juuri pitkältä mutta melko rauhalliselta maastolenkiltä. Tammasta huokui jonkinlainen rauha ja tyyneys, se oli ollut koko tiineyden ajan rennompi kuin Lempiä odottaessaan. Tamman kilpailumenestys oli ollut nousujohteista: se oli parantanut sijoitusprosenttiaan kausi kaudelta nostaen ratakorkeuksiaan siinä samalla. Jotkut olivat udelleet mahdollisista loukkaantumisista – miksi se astutettiin juuri nyt? – mutta siitä ei ollut kyse. Ei, ellei sitten laskettu Isabellan omaa viimekesäistä sairaslomaa kilpakentiltä. Päinvastoin hän halusi tammansa olevan fyysisesti hyvässä kunnossa kantaessaan.

Varsottamisen ajankohtaan oli kuitenkin lopulta monta syytä. Ensinnäkin menestyksestään huolimatta Kami oli tehnyt toisinaan epävarmoja ratoja. Sen kilpailusuorittaminen oli vielä epätasaista. Toisekseen tammasta oli aistittavissa, että se kaipasi ehkä jonkinlaista hengähdystaukoa hektiseen estehevosen elämään. Eihän se lopulta ollut kuin vasta seitsemänvuotias, joka oli jo kertaalleen varsonut ja sen vuoksi kirinyt ikätovereitaan. Muutenkin Isabella edusti sitä tyyppiä esteihmisistä, jotka säästelivät hevostensa hyppyjä. Niitä oli koko hevosen elinkaarelle tietty määrä, jota ei voinut mitenkään ennalta arvata – siihen Isabella uskoi vahvasti.

Kaiken huippu, lopullinen niitti ja pidempään muhineen päätöksen sinetöijä oli Power Jumpin finaali, jossa Kami kahmi virhepisteitä epätavallisen paljon. Sitä ennen Prix de PKK -luokassa se oli hypännyt Ellien kanssa hienon radan, eikä ensin mikään selittänyt yön yli tapahtunutta dramaattista pudotusta suoritustasossa. Vaan sitten selitti. Selitys oli tavanomainen ja tammoille kliseinen. Kiima.

Kaiken huipuksi tulevalle varsalle oli valmis ostaja: Kamin ratsuttanut Alexander Rosengård. Orikin tuli häneltä. Niinpä erittäin litteäksi kotitekoiseksi pannukakuksi lässähtäneen Power Jump -finaalin jälkeen ei ollut mitään mieltä odottaa. Kami olikin tiinehtynyt helposti ja jatkanut sitten aktiivista elämää. Vasta kevään mittaan Isabella oli vähentänyt liikutuksen rasitusta ja toisaalta lisännyt kuulumisten vaihtoa. Hän lähetteli säännöllisesti ja hienovaraisen kiihtyvään tahtiin kuvapäivityksiä Kamin kasvavasta vatsasta varsan omistajalle, joka vastaili kiireidensä mukaan. Joskus Alexanderilla kesti päiviä reagoida perijättären WA-viesteihin, mutta lopulta tämä aina vastasi, ja niinpä Isabella jatkoi raportoimistaan. Hän tiesi, että pikkuisen emälinja oli Alexanderille erityisen tärkeä.