Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Jinxin satulassa kahden startin verran taiteiltuaan Lauri ei pitänyt suurena ihmeenä, että trakehner oli edelleen heidän riesanaan eikä uudessa kodissa, jonne tamman oli ollut tarkoitus lähteä. Pari kertaa Jinxiä kokeilemassa käynyt nainen oli kuitenkin löytänyt toisen, omien sanojensa mukaan vakaamman hyppääjän ja vakaudessa Dierk Mayerilta ostettu sähikäinen jäi monien varjoon.

Päivän tulossaldo oli Jinxin osalta surkea: vain yksi uusinta, jossa tamma oli ottanut kaksi täysin turhaa puomia silkkaa huolimattomuuttaan. Viimeisen puomin Lauri otti kontilleen, koska ei ollut ratsastanut tammaa tarpeeksi syvälle kulmaan ja siksi tuonut sen pienessä laukassa esteelle. Muutoin radat olivat kaikkinensa olleet pelkkää sähellystä, kun Jinxi oli hohkanut kuumuutta kilpaa auringon kanssa.

“Tällaisella näytöllä tuo on meillä vielä joulunakin”, Lauri puuskahti Heidille luovutettuaan Jinxin Vivialle, joka oli tullut avuksi tamman viilentämiseen. Heidi vilkaisi silmänvalkuaisiaan väläyttelevää Jinxiä, joka oli loukkaantunut verisesti ryntäidensä kastelemisesta ja kohautti olkiaan.
“Eihän tässä mikään kiire ole. Kyllä sille vielä ihminen löytyy”, nainen virkkoi rauhallisesti ja vilkaisi Lauria kulmiensa alta. Mies ei ehtinyt edes riisua kypäräänsä, kun Heidi oli jo astunut lähemmäs ja porannut tarkan katseensa Laurin silmiin.
“Onneksi pääset kohta toipumaan Vegasin selkään”, nainen virnuili ja kurkottautui painamaan suukon Laurin poskelle.

Vegasin satulaan nouseminen oli todellakin terapeuttista, eikä Lauri tehnyt tamman kanssa pitkää verryttelyä. Askellajit läpi, muutama rento hyppy pienemmille esteille ja pari huolellista, viritellympää hyppyä ratakorkeudella. Niillä eväillä ratsukko oli selvinnyt monesta radasta, eikä Lauri halunnut läkähdyttää hyvää tulosta tehnyttä ratsuaan kuumuudessa. Vegas ei ollut vielä päässyt kunnon kesälomalle, koska Ruunaan Malja ja Kalla CUP olivat asettuneet kesäkuussa peräkkäisille viikoille, mutta tulevalla viikolla tamma saisi olla useamman päivän laitumella palauttelutreenin jälkeen.

Perusrata tuntui helpolta, eikä Lauri ottanut kuin yhden varmistushypyn verryttelykentällä ennen uusintaa. Mies ehti seurata Isabella Sokan uusintaradan ja nyökkäsi naiselle tervehdyksen tämän poistuttua radalta. Juuri ennen Lauria uusinnassa startannut, Ruunaan Maljan kanssakilpailija Sederström veti tammansa kanssa tuplanollat. Lauri tervehti kasvoiltaan tutuksi tullutta miestä ennen kuin nosti laukan ja keskittyi tavoittelemaan puhdasta rataa, jolla mahdollisuudet sijoittumiseen olisivat hyvät.

Lauri kierrätti katsettaan mietteliäänä derbykentän katsomoon pakkautuneessa ihmisjoukossa. Vegas harppoi kohti kisa-areenaa letkein askelin, eikä Lauri sillä hetkellä huolehtinut siitä, olisiko tamma vireessä radalle vai ei – yleisesti ottaen se oli ollut tasaisen hyvässä vedossa koko kevään.

“Mitä sä mietit?” Heidin utelias ääni kysyi. “Sitä kolmoissarjaako?”
“En”, Lauri murahti mietteliäänä. Nopeasti kaarteen jälkeen tuleva kolmoissarja oli mietityttänyt vielä radankävelyssä, mutta koska Vegas oli tullut verryttelyssä hyvin kiinni ja vastaavasti reagoinut aktiivisesti pohkeeseen, Lauri uskoi heidän selviävän sarjasta. Sen sijaan mies pohti verryttelykentän laidalla päivystänyttä nuorisojoukkoa, joka oli siirtynyt katsomoon.

“Et kai sä – siis ethän sinä, ammattiratsastaja Lauri Merikanto – ota paineita teinityttöjen sometuksesta?” Heidin epäuskoisen huvittunut ääni tivasi, kun nainen tajusi Laurin harhailevan katseen. Miehen katse rävähti Heidiin valmiina puolustautumaan vaikka Lauri tiesi, ettei vakava päänpudistuskaan olisi johtanut naista harhaan.

“Se on epäilyttävää”, Lauri myönsi.
“Ai se, että Vegas on saanut oman fanisivun Instaan?” Heidi pärskähti. Pari päivää kolmansien osakilpailuiden jälkeen yksi Laurin valmennettavista oli esitellyt miehelle Vegasin kuvin koristeltua tiliä, jossa oli kerrottu Livin’ Las Vegazin menestyksestä Ruunaan Maljassa ja jopa kaivettu Hanami Weekin tuloslistoja, joilla tamma oli yhtä lailla keikkunut kärkipäässä.

“Sekin”, Lauri puuskahti leukaperiään kiristellen. “Mutta Sarah ilmoitti eilen nähneensä minun fanitilin.”
Heidin ilme oli aidon yllättynyt ja Lauri seurasi, miten naisen raottuneet huulet levenivät ensin häkeltyneeseen virnistykseen ja sitten leveään, hallitsemattomaan nauruun, joka sai Vegasin pyörittelemään kysyvänä korviaan.

“No siinä tapauksessa täytyy pitää varansa – minun siis”, Heidi ilmoitti naurunsa seasta ja kuikuili samaan suuntaan, jonne Laurikin oli hetkeä aiemmin katsonut. Tyttötrio oli selvästi huomannut kohta radalle valmistautumisvuorossa olevan ratsukon lähestymisen, sillä puhelimet olivat nousseet ilmaan ja todennäköisesti zoomailivat parhaillaan Lauria ratsuineen.

“No niinpä tosiaan”, Heidi mumahti ja Lauri huomasi nopealla vilkaisulla, että nainen oli avannut Instagramin puhelimensa näytölle. “Mun ei näköjään tarvitse vaivautua katsomoon ollenkaan, koska täällä lupaillaan Instaliveä.”

Lauri tunsi värin pakenevan kasvoiltaan: tämäkö tosiaan vaadittiin ammattiratsastajan pakan sekoittamiseen juuri ennen rataa? Joukko nuoria hevosintoilijoita ja Instagramin livelähetys, joka ottaisi lähitarkasteluun hänen jokaisen ratkaisunsa kolmoissarjasta lähtien?

Laurin viimeinen ajatus ennen lähtömerkkiä oli sosiaalisen median aiheuttamien paineiden ottaminen esiin valmennuksissa ajankohtaisena aiheena.

Sokkien tallialueesta oli kesän mittaan tullut entistäkin tutumpi Laurille, joka oli saanut uusia valmennettavia Auburnin kesätallilaisista. Mies ei ollut pistänyt pahakseen, kun Isabella oli kysynyt, voisiko välittää Laurin yhteystiedot vuokrasopimusten solmimisen lomassa, jotta uudetkin tallilaiset tietäisivät tallin valmennustarjonnan.

Uusien lisäksi entisetkin valmennettavat treenasivat ahkerasti. Laurin vakiovalmennettavien ryhmä oli kutistunut Sarahin päätettyä valmennussuhteensa ja Avan ollessa kesän ulkomailla. Matilda oli kuitenkin jatkanut entiseen tapaansa ja Viivi teetätti Laurilla töitä useamman valmennettavan edestä.

Lauri ei ollut kovin kokenut juniorivalmentaja, koska oli aiemmin valmentanut aikuisempia ratsastajia. Se oli puhdasta sattumaa, sillä kaikenikäiset asiakkaat olivat asiakkaita ja jos halu kehittymiseen löytyi, Lauri halusi tarjota apuaan. Vivienne vain sattui olemaan suurempi persoona, eikä tytön saama lainaratsu - Avan suomenpienhevonen - ollut ainakaan hillinnyt tämän egoa. Viivin valmentaminen vastasi arviolta kolmen poniratsukon ryhmän kaitsemista, sillä huomio ei saanut herpaantua hetkeksikään, eikä Lauri kokemuksesta vähätellyt asiaa lainkaan.

Noin viikon takainen valmennus oli erityisesti jäänyt Laurin mieleen: Viivin ratsu oli vaihtunut ja yllättäen kontrolliharjoitukseksi suunniteltu treeni olikin kääntynyt laitumesta löysistyneen moottorin käynnistelyyn. Sen valmennuksen aikana Lauri oli ehtinyt hörpätä vettä useammankin kerran, koska Viivin ratsu ei ollut meinannut sinkoutua avaruuteen miehen tietämättä.

Valmennuksen jälkeen käyty keskustelu oli kuitenkin syy, jonka vuoksi Lauri rinnasti Viviennen kokonaiseen ponityttöjengiin. Tyttö oli nimittäin saanut päähänsä, että Cariad - Heidin Cariad - kaipaisi liikutusapua ja tarjonnut sitten silmääkään räpäyttämättä itseään pestiin. Lauri oli jo maalaillut kauhukuvia kadonneesta Cariadista ja järkyttyneestä Heidistä, mutta oli sitten toppuutellut Viiviä niin hienovaraisesti kuin oli siinä hetkessä kyennyt. Vaikka tyttö oli lopulta poistunut kohti metsää lainaratsunsa kanssa ihan tyytyväiseltä vaikuttaen, Lauri saattoi silti vain toivoa, ettei tämä keksisi mitään uutta loistoideaa ja putkahtaisi esimerkiksi Runiaciin, koska siinä kulki miehen senhetkisen juniorikokemuksen raja.

“Joko me voidaan tulla?” reipas ääni kysyi ja havahdutti Laurin puomien verkkaisesta asettelusta. Nopea kellon vilkaisu kertoi ratsukon olevan viitisen minuuttia etuajassa, mutta niin oli tapansa mukaan valmentajakin.
“Ilman muuta, täällä on jo valmista”, Lauri hymähti, suoristautui ja jäi katsomaan kentälle kävelevää ratsukkoa. Suurehkon orin karva kiilteli ilta-auringossa kilpaa sen nahkavarusteiden kanssa, eikä koulupainotteisuus olisi voinut paistaa läpi ratsukosta yhtään enempää.

“Puomitreeniä, vai?” Lauri uteli kiinnostunut katse silmissään ja sai Viljaksi viime viikolla esittäytyneen naisen nyökkäämään hymyillen.
“Jep. Haluan saada monipuolisuutta treeneihin, jotain muutakin kuin puskissa rymyämistä koulutreenien kylkeen”, nainen virnisti. “Mutta toistaiseksi kaikki puomeihin ja miniesteisiin liittyvä on ollut meidän kohdalla katastrofaalista.”

Lauri nyökkäsi.
“No, eiköhän asialle voi jotain tehdä”, mies totesi. “Voit keventää uralla ja lämmitellä sitä omalla tyylilläsi. Aloitetaan puomit sitten käynnissä, niin vältetään katastrofit.”

Kolme varttia myöhemmin ruunikon kaula oli hionnut, mutta se käveli tyytyväisen oloisena kaulaansa venytellen. Viljan kasvoilla oli leveä hymy, kun nainen taputti oriaan ja huiskautti kättään portin kupeella.
“Kiitos tästä!” nainen heläytti. “Katsotaan se ensi viikon aika, eiköhän se johonkin saada sovittua.”
“Eiköhän”, Lauri vastasi puomi sylissään ja vilkaisi kentältä poistuvaa ratsukkoa vielä viimeisen kerran.

Lauri ehti järjestellä puomit uusiksi ja nostaa ne jo aiemmin valmistelemiensa tolppien väliin Jemiinan saapumiseen mennessä. Koko kesäksi valmennukset kerralla varannut nainen oli tehnyt hyvää työtä suomenhevosruunansa kanssa edellisessä estevalmennuksessa. Lauri oli saanut siitä osviittaa ratsukon vahvuuksista ja heikkouksista ja suunnitellut senpäiväisen treenin palvelemaan paitsi niitä, myös suuntaamaan katseen ratsukon tuleviin estekisoihin.

“Anna sen sujua. Pidä laukka yllä kaarteessa, suorista ja hellitä. Kun laukka pyörii, älä prässää sitä turhaan. Se voi ottaa puomeja siksikin”, Lauri ohjeisti, kun ratsukko otti viimeisiä verryttelyhyppyjä. Ruunivoikko hyppäsi ruotsalaisen okserin puhtaasti, mikä oli selkeä parannus aiempaan pudotukseen.

“Seuraavaksi tulet nämä ratana: pysty, tasaokseri, sarja, aaltolankku, ruotsalainen okseri. Muista huolellinen lähestyminen ykköselle, koska jos rysäytätte sitä päin, pakka levähtää heti alkuunsa - radan ensimmäinen este on oikeastaan tärkein. Tasaokserille tarpeeksi rohkeasti eteen kulmasta, että se saa voimaa hyppyyn. Sarjalla ei ylimääräistä, se tuli sen hyvin. Aaltolankulle suoristus kunnolla, tai se jyrää sen taas. Viimeiselle okserille samaan tapaan kuin äsken, ei liikaa säätämistä. Perusradan tempo riittää tässä vaiheessa, tavoittele nollatulosta.”

Lauri seurasi ratsukon työskentelyä mutisten tarkkoja ohjeita sinne tänne: puolipidäte, myötää, ulko-ohja tukee, suorista, vähän eteen.
“Se oli aika hyvä”, Lauri totesi, kun Jemiina siirsi pienesti puuskuttavan ratsunsa raviin. “Se b-osa olisi pysynyt ylhäällä, jos se hyppy a-osalle ei olisi ollut niin laakea. Mutta hyvä korjaus lankulle, se pysyi siitä hyvin irti.”

“Vieläkö jaksaa?” Lauri tiedusteli pieni hymy huulillaan välikäyntien päätteeksi ja nappasi Jemiinan ojentaman vesipullon takaisin portin kupeeseen. Nojautuessaan aitaan viimeisiä ohjeita korkeammalle radalle antaen Lauri tunsi olonsa kotoisaksi: valmentaminen tuntui sillä hetkellä ainoalta oikealta työltä hänelle.

Lauri oli tullut Jinxin omistajuuden aikana yhteen hyvin yksinkertaiseen johtopäätökseen: tamma oli täysi m*lkku, kun sille päälle sattui. Kun se alkoi täysin rutiininomaisen, hyvän verryttelyn jälkeen ponnahdella takasilleen edellisen ratsukon radan aikana, Laurin mielessä oli ohikiitävän hetken vilahtanut koko startin peruminen. Mitä järkeä oli lähteä radalle hevosella, joka oli taas päättänyt ettei sillä ollutkaan kivaa ja halusi näyttää sen myös potentiaalisille ostajaehdokkaille?

Jinxiä naisystävänsä kanssa ostaessaan Lauri ei ollut uskonut, että tamma olisi riesana vielä heinäkuussakin. Trakehnerin haastava ratsastettavuus oli parantunut viime kuukausina paljon, mutta h-hetkellä se keksi lähes poikkeuksetta tempauksen, joka sai koeratsastajat varpailleen. Nyt se oli tekemässä sitä Power Jumpin yleisön edessä, eikä Lauri varsinaisesti odottanut tamman hurmaavan ketään puolelleen laukannostoa seuranneella, terävällä pukilla.

Ensimmäisten esteiden jälkeen Jinxiin saattoi taas vaikuttaa. Lauri oli tammalla kilpaillessaan huomannut, että sen kisavire oli aivan omanlaisensa. Jinxin kanssa täytyi olla pari hyppyä edellä, muttei toisaalta lainkaan: tammaa täytyi pystyä lukemaan joka askeleella ilman, että häiritsi sen keskittymistä liikaa. Yksikin ylimääräinen pyyntö aiheutti protestointia, joka johti usein pudotuksiin, kun ärsyyntynyttä Jinxiä ei enää kiinnostanut pysyä irti puomeista.

Laurin täytyi olla yhtä tarkka kiitosten kanssa, sillä Jinxi ei ollut hevonen, joka eli kehuista. Radan loppupuolella miehen sisäkäsi myötäsi tuskin huomattavasti, kun tamman kaviot karhaisivat kentän pohjaa vesiesteen jälkeen. Toinen ja samalla viimeinen kehu irtosi vaativan kolmoissarjan päätteeksi, kun kulmassa pari ylimääräistä ponnahdusta ottanut, pituusesteistä kuumunut tamma oli pysynyt läsnä ja huolellisena.

Ehkä Jinxissä oli sittenkin toivoa – ja ehkä joku muukin kuin Lauri näkisi sen.

***

Kun Lauri oli vuosi sitten osallistunut Power Jumpiin vasta Suomeen saapuneen Vegasin kanssa, miehellä ei ollut vielä ollut mitään käsitystä, mitä uusi hevonen toisi tullessaan. Aiemmin kenttäratsastajaksi itseään tituleerannut mies oli tuolloin startannut uudella estehevosellaan 120 senttimetrin korkeudella, koska valmistautumisaika kisoihin oli ollut olematon ja se oli näkynyt myös tuloksissa.

Kun yhteistä treeniaikaa oli alkanut kertyä, myös ratakorkeudet olivat nousseet. Alkuun passiiviselta tuntuneesta Vegasista oli alkanut kuoriutua ratsu, joka hyppäsi varmasti ja syttyi uusintojen rohkeammista reittivalinnoista. Siinä sivussa Laurin estesilmä oli harjaantunut entisestään, kun mies oli kolmen lajin sijaan keskittynyt Vegasin kanssa kisoissa vain yhteen – hyppäämiseen.

Ruunaan Malja, Hannaby Hanami Week ja nyt Power Jump jo toistamiseen. Lauri ja Vegas olivat ehtineet vuodessa osallistumaan erilaisiin suomalaisten – ja kansainvälisten – esteratsastajapiirien arvostamiin kilpailuihin, eikä tuloslistalla roikkunut enää kolmen pudotuksen kerryttämät virhepistemäärät. Niiden sijaan Runiacin satulahuoneen seinällä komeili värikäs rivi ruusukkeita, jotka Vegas oli voittanut.

Sijoituksia tärkeämpää oli kuitenkin se maailma, jonka tamma oli Laurille avannut: aiemmin vain kenttähevosen omistanut mies arvosti Vegasin mahdollistamaa lajipainotusta rataesteille, koska hyppääminen oli aina kiehtonut Lauria kenttäratsastuksen osakilpailuissa eniten. Nyt, kun hänellä oli allaan Saksassa kilpauransa aloittanut hannovertamma, ei tarvinnut miettiä kuinka epäoikeudenmukaista oli laittaa kenttähevonen hyppäämään pitkää vettä, jos se oli alun perin koulutettu nelistämään veteen maastoesteradalla hetkeäkään epäröimättä.

Kun Vegas keinahti laukkaan ja Lauri päästi irti kaikesta ylimääräisestä kohdistaessaan huomionsa radan ensimmäiseen esteeseen, ratsukon valtasi tyyneys, jota ei oltu nähty vielä vuosi sitten. Tummanrautiaan korvat nousivat pystyyn, kun sen kaviot rummuttivat kentän napakkaa pohjaa ja se oli ottanut ainoaksi tehtäväkseen Laurin kanssa olemisen.

Koska sen kaksikko toden totta oli vuodessa oppinut: läsnäolemisen yhdessä, kun he molemmat antoivat kaikkensa. Toinen ratsastajalleen, toinen hevoselleen.

Viimeinen puolivuotinen oli ollut Laurille ja Vegasille työntäyteinen kilpailujen osalta. Jos kyseessä ei olisi tekemisestä niin selkeästi nauttiva hevonen, Lauri olisi karsinut kisakalenteria matalammalla kynnyksellä. Mutta koska Vegas tuntui kisoissa menevältä ja Lauri sai kompensoitua kisastartteja kevyemmillä treeniviikoilla, hyppyjä ei tullut liikaa ja tamma tuntui palautuvan hyvin.

Ruunaan Malja alkoi silti painaa – jos ei ratsua, niin Laurin pääkoppaa. Kilpailemisesta aina nauttinut mies ei ollut koskaan aiemmin osallistunut niin monta osakilpailua sisältävään kilpailusarjaan ja oli yllättynyt tuntemuksistaan. Vaikka vaihtelu toki virkisti, miksi Ruunaankosken derbykenttä ja samalla kaavalla toistetut osakilpailut alkoivat maistua puulta?

“Tämän jälkeen on enää finaali”, Lauri totesi puoliääneen saaden naisystävältään ja hevosenhoitajaltaan kysyvät katseet. Mies huokaisi, yritti hymyillä huulten kaartuessa väkisinkin epämääräiseen irvistykseen ja taputti valmiiksi varustetun Vegasin kaulaa.
“Sitten saadaan huilata hetki ja suunnitella loppukauden kisat kaikessa rauhassa”, Lauri jatkoi, vaikkei osannutkaan täysin sanoittaa ajatuksiaan.

Ehkä se oli juuri sitä, ettei keväällä ilmoitettu aikataulu Maljalle jättänyt suunnitteluvaraa, Lauri ajatteli verryttelyn aikana. Vegas hyppäsi ongelmitta, joten mies jätti hypyt minimiin ja keskittyi työstämään tamman laukkaa optimaaliseksi. Kisakalenterinsa hevosten ratsastettavuuden ja riittävän levon, omien töiden ja muiden menojen mukaan suunnitteleva Lauri ymmärsi hetki ennen kisa-areenaa kohti ratsastamista, että siitä tosiaan oli kyse: joustamattomasta pitkän aikavälin aikataulusta. Se ei ollut estänyt Ruunaan Maljaan osallistumista eikä osakilpailuissa starttaamista, mutta vienyt Laurilta hetkellisesti vapauden tehdä kaikki päätökset itse hevostensa suhteen.

Mutta Ruunaan Maljakaan ei kestänyt ikuisesti – jäljellä oli enää kaksi rataa.

“Kulta?”
“Niin?”
“Sä lupasit.”
“Joo, mutta..”
“Ei mitään muttia. Mä hoidan pakkaamisen.”

Lauri oli aavistanut, mitä Heidi oli pakkaamisvastuun anastamisella tarkoittanut, mutta sai varmistuksen vasta kansliasta palatessaan.
“Tuo ei ole meidän kisahuopa”, Lauri totesi kykenemättä hillitsemään virnettään. Heidi vilkaisi miestä olkansa yli kujeileva hymy huulillaan ja suoristi vaaleanpunaista huopaa kuin alleviivatakseen tyytyväisyyttään.
“Se tuo onnea”, nainen totesi ja taputti Vegasin kaulaa välittämättä Laurin kyseenalaistavasta kulmien kohottelusta.

Onnea tuova perintöhuopa, tutuksi tullut miljöö ja uskollinen fanitiimi sen laidalla saivat huvittuneen, ajoittain epäuskoisen hymyn viipymään Laurin kasvoilla koko verryttelyn. Osaltaan siihen vaikutti toki myös Vegas, joka heräsi hyvin ensimmäisissä hypyissä ja tuntui vastaanottavaiselta finaaliradan ansoja ajatellen. Ratamestari oli pistänyt parastaan, mutta sitä Lauri oli toivonutkin, koska ratakorkeus ei enää yksin haastanut ratsukkoa perushyvänä ratapäivänä.

Lähtömerkin jälkeen olivat vain juhlavat esteet, kirkuvanpinkki huopa ja korvansa höristänyt Vegas. Lauri palasi ajatuksissaan ensimmäisen osakilpailun radalle ja tavoitteli samaa tunnetilaa lähestyessään ensimmäistä estettä. Se oli helpon oloinen pysty pitkällä lähestymisellä, mutta juju piilikin kakkosesteessä, jolta varsinainen työskentely alkoi. Vegasin kaviot irtaantuivat maasta ja Laurin katse mittaili oikeaa lähestymislinjaa aaltolankulle, jolle lähestyminen tuli nopeasti ja joka putoaisi pienimmästäkin jalkavirheestä – mutta onneksi oli onnea tuova Carlee-vainaan perintöhuopa, joka ainakin Heidin mielestä siivitti heidät puhtaasti esteen yli.

Lukemattomien puheluiden, WhatsApp-viestien ja koeratsastusten jälkeen Jinxi oli vihdoin lähtenyt koeajalle viikko Power Jumpin jälkeen pääkaupunkiseudun kupeeseen. Ostajaehdokas oli topakka, parikymppinen nainen, jonka entinen kisaratsu oli jouduttu yllättäen lopettamaan onnettomuuden myötä. Jinxi oli sopinut tämän käteen paremmin kuin yhdenkään toisen kokeilijan, joten Lauri oli omasta puolestaan luvannut tamman Riikan mukaan heti varsinkin, kun myyntihinnasta ei tarvinnut käydä suurempaa neuvottelua.

Kolmen viikon jälkeen Riikka oli soittanut. Lauri oli tietenkin toivonut, että nainen olisi jo vakuuttunut Jinxin sopivuudesta ja halusi tehdä kaupat, mutta todellisuus oli toinen: tamma oli kahden viikon treenin jälkeen alkanut radikaalisti huonontua ratsastettavuudeltaan ja kun Riikka oli pudonnut satulasta Jinxin lähes kaaduttua selälleen pystyyn hyppäämisen seurauksena, nainen ei ollut enää pitänyt tammaa sopivana valintana.

Niinpä Jinxi oli palannut elokuussa takaisin Runiaciin klinikan kautta parantelemaan selkäjännevammaa, josta kukaan ei ollut siihen mennessä tiennyt. Eläinlääkärin mukaan vamma oli tuore ja voinut aiheutua yksinkertaisuudessaan liukastumisesta laitumella. Vamma oli kuitenkin hoidettavissa ja koska Jinxi oli muutoin terve, Lauri ja Heidi eivät olleet edes harkinneet lopettamista - Jinxiin oli jo laitettu aikaa, vaivaa ja rahaa eikä Lauri enää pitänyt sitä täysin toivottomana tapauksena.

“Ei sitä voi takaisin myyntiinkään laittaa”, Lauri oli todennut ja Heidi oli vain pudistanut päätään mietteliäs ilme kasvoillaan.
“Sillä on hyvä suku”, Heidi oli hymähtänyt, eikä naisen ollut tarvinnut sanoa enempää, kun Lauri oli jo saanut kiinni ajatuksesta.
“Ja se voisi vaikka rauhoittua”, hevosten kasvattamisesta vain entisen pomonsa toimesta tietonsa saanut Lauri komppasi huvittuneesti virnistäen.

Koska astutuskausi oli ollut lopuillaan, aikaa orivalinnan harkitsemiseen ei ollut juuri jäänyt. Koska Jinxissä virtaava täysveri rajoitti orivalintaa vakaamman jälkeläisen takaamiseksi, lähialueen oritarjonta oli tutkittu nopeasti. Vasta myöhemmin, kesken rentouttavan saunahetken Heidi oli keksinyt ratkaisun. Lauri oli juuri heittänyt vettä kiukaalle ja sen sihinä peitti alleen ääneen lausutut kaksi sanaa.

“Mitä?” Lauri oli kysynyt ja kääntänyt katseensa puukiukaasta naisystäväänsä.
“Että entäs Vargas?” Heidi oli toistanut.
“Mitä siitä?” kysyi mies, joka ei ollut päässyt vielä kärryille ajatuksesta, johon Heidi oli jo uppoutunut mielessään. He olivat viimeksi jutelleet valmennusasioita ääneen, joten puheenaiheen vaihto ei ollut sujunut ilman lisävihjeitä.
“Jinxille. Se on järkevä hevonen ja tasapainottaisi mahdollisesti Jinxin kuumaa luonnetta, sen lisäksi varsasta saattaisi tulla este- tai kenttähevonen. Vargasin geeneihin ripaus täysiverisyyttä voisi tehdä aika hyvää, varsasta saisi ainakin hyvät rahat suvun puolesta jos sitä ei halua pitää.” Heidi oli tutkinut Laurin kasvoja sanojensa päätteeksi melkein silmiään räpäyttämättä.
“Vargas?” Lauri oli murahtanut mietteliäänä. Miten mies ei ollut itse tajunnut edes ajatella oriaan, joka Heidin erinomaisten perustelujen valossa olisi järkevä orivalinta Jinxille?

Heidin ehdotus oli mennyt nopeasti läpi ja yhtä nopeasti oli kulunut aika astutuksesta ensimmäiseen tiineystarkastukseen.
“Mitä luulet?” Lauri kysyi vilkaisten Heidiä aidon kiinnostuneena. Hevoskasvattajana täysin noviisi Lauri oli helpottunut siitä, että vierellä oli aiheesta ymmärtävä ihminen, jonka kanssa projektiin oli helppo lähteä.
“Vaikuttaa lupaavalta, mutta en halua jinxata mitään”, Heidi hymähti tyytyväisenä sanaleikistään. Kallassakin tutuksi tullut eläinlääkäri Niiranen naurahti ääneen.
“Katsotaan nyt miltä täällä näyttää”, nainen ei lupaillut mitään kääriessään pitkää muovihansikasta käteensä.

Kesti hetken, kun Merja käänteli ultraäänilaitetta ja tunnusteli samalla Jinxin kohtua sormillaan. Sitten kuva pysähtyi mustan pallon kohdalle ja eläinlääkäri klikkaili ultralaitteen näytölle mittatyökalun.
“On siellä parin sentin alkiorakkula, eli tiine on”, nainen kertoi lopulta hymyillen. Heidin kasvoille kohosi yllättyneen innostunut hymy, joka koki pienen kolauksen tämän kääntäessä katseensa Lauriin. Kädet puuskassa seisova mies ei nimittäin vaikuttanut rekisteröineen Merjan sanoja, vaan tuijotti jonnekin Jinxin ohi selkeästi omiin ajatuksiinsa vaipuneena.

“Mmm-h?” Lauri ähkäisi tuntiessaan pukkauksen kyljessään. Tummien silmien kysyvä katse kääntyi ensin Heidiin ja sitten eläinlääkäriin, joka vaikutti valmiilta pakkaamaan tavaransa ja jatkamaan seuraavaan paikkaan.
“Meille tulee varsa”, Heidi valaisi ystävällisesti saaden Laurin kulmat kohoamaan. Mies oli juuri ehtinyt käydä mielessään läpi kaikki skenaariot, joista todennäköisimmältä oli tuntunut Jinxin seisottaminen tyhjänpanttina pihan perällä siihen saakka, että tamman selkä kestäisi taas ratsastaa.
“Toivotaan parasta - ei tässä vielä kannata kaivaa varsaloimia kaapin perältä”, Merja muistutti hyväntuulisesti. Lauri huomasi Heidin nyökkäävän eläinlääkärille ja tiedosti taas, että oli ainoa, joka ei ollut aiemmin ollut osana sellaista keskustelua.

“Tämä tuntuu vähän liian helpolta ollakseen totta”, Lauri myönsi Heidille Merjan lähdettyä pyöräyttäessään luimistelevan ja ilmeisen loukkaantuneen Jinxin karsinaansa.
“Sillä on kyllä kaikki kortit puolellaan, molemmat hevoset ovat hyväkuntoisia ja -ikäisiä, pitää nyt vain toivoa, että se pitää sen”, Heidi vastasi ja sulki tamman karsinan oven päästettyään miehen sieltä ensin ulos. Hän tiesi kyllä, että tästä hetkestä varsomiseen oli monta mahdollista mutkaa, eivätkä vaarat loppuneet edes varsomiseen. Paljon pitäisi mennä juuri oikein, että heillä olisi terve varsa tallissa ensi kesänä.

“Jinxin tuntien se kyllä laittaa meidän maksamaan kokemastaan kärsimyksestä”, Heidi virnisti vähäsen ja pujotti kätensä Laurin ympärille.
“Ties vaikka oltaisiin juuri laitettu alulle pahempi hevosvarsa, mitä Malachai ja Jinxi yhteensä. Onneksi ei sentään niitä kahta keksitty risteyttää”, nainen jatkoi ja rutisti kevyesti toisen takin selkämystä sormiensa välissä.
“Siihen mä en olisi suostunut”, Lauri totesi ja antoi liioitellun vakavan ilmeen viipyä kasvoillaan ennen kuin vastasi naisystävänsä virnuiluun. “Itsesuojeluvaisto on sentään vielä tallella.”

Niiden sanojen myötä Lauri palasi vielä hetkeksi ajatuksiinsa, joissa Jinxi seisoikin nyt tarhassaan päivä päivältä pyöristyen. Sen, tulisiko varsasta terve, järkevä ja käyttötarkoitukseensa sopiva näyttäisi vain aika, jota heillä onneksi oli. Jinxin tarina oli saanut täysin odottamattoman käänteen, mutta siinä hetkessä Lauri ei ollut siitä kovin pahoillaan.

Perjantai
Vargas tuntui hyvältä ja Laurista tuntui vähintään yhtä hyvältä: kenttäkilpailut toivat kaivattua vaihtelua rataesteiden tahkoamiseen, vaikka Ruunaan Maljan kotiuttanut mies olikin tyytyväinen menestymiseensä toisella ratsullaan. Vargas oli kuitenkin jäänyt auttamatta vähemmälle huomiolle ja treenit olivat keskittyneet enemmän sileän työstämiseen sekä kestävyyteen hyppyjen pysyessä maltillisena.

Koulukokeessa Vargas jäi kuitenkin yllättäen vaisuksi. Lauri oli jo verryttelyssä todennut, ettei ori ollut lennokkaimmillaan ja oli tehnyt tietoisen päätöksen pitää vaatimustaso maltillisena, etteivät pisteet putoaisi rikkojen vuoksi. Yli seitsemänkymmenen prosentin tuloksia parhaillaan haalinut kimo oli kuitenkin vielä pykälän vaatimattomampi ja ratsukko jäi auttamatta tuloslistan puolivälin tienoille.

“Ette sentään jääneet viimeisiksi”, Heidi oli todennut, kun Vargas oli lastattu koppiin ja vuorokauden valmistautumisaika maastokokeeseen oli alkanut.
“Ei”, Lauri hymähti. “Ja tuloksethan saadaan vasta sunnuntaina.”

Lauantai
Lauantaiaamu valkeni viileänä, mutta maastokokeen alkuun mennessä sää oli suosiollinen. Lauri verrytteli ratsunsa huolella, eikä Vargasin koulukokeen tahmeudesta ollut enää tietoakaan: ori tuntui menevältä ja sen työskentelymotivaatio tuntui olevan korkealla. Maastossa Vargas oli aina ollut väsymätön eikä Laurilla ollut epäilystäkään, etteikö orin kunto kestäisi tämänpäiväistä suoritusta.

Tuulenvire pyöritteli Vargasin auki jätettyä otsaharjaa, kun ori nelisti korvat pystyssä kohti vettä. Lauri siirsi painopistettään vain sen verran, että saattoi vakauttaa keskivartalonsa alashypyssä, jossa ori ei epäröinyt hetkeäkään. Vesipisarat roiskahtivat kimon ryntäille, kun se harppoi veden läpi ja ponnisti itsensä takaisin kuivalle maalle jatkaen vahvaa laukkaansa kohti seuraavaa estettä.

Lauri ei hillinnyt hyvällä draivilla etenevää ratsuaan, kunnes havahtui vasta kymmeniä metrejä ennen maalilinjaa treenikellonsa lukemaan: he olivat alittamassa enimmäisajan. Vielä kolmen kilometrin paikkeilla vauhti oli ollut sopiva, mutta ilmeisesti Vargas oli Laurin tajuamatta kiristänyt vauhtia loppua kohden. Mies ratkaisi asian muutamalla puolipidätteellä, muttei ehtinyt tehdä asialle sen suurempaa korjausliikettä. Vargas oli joka tapauksessa tehnyt tyylipuhtaan suorituksen, joten virhepisteet kirjautuivat suoraan ratsastajan tilille.


Sunnuntai
Asetelma estekokeeseen oli kutkuttava: Lauri oli tasapisteissä toisen ratsastajan kanssa jaetulla neljännellä sijalla, eikä kolmannen sijan ratsukko ollut kuin nimellisen etumatkan päässä. Lopulliset sijoitukset olivat siis vielä täysin jakamatta, eikä Lauri aikonut antautua taistelematta niistä. Koska Vargas hyppäsi verryttelyssä terävästi Lauri tiesi, että tänään ei säästeltäisi tai otettaisi varman päälle. Ratakorkeus ei ollut vaativa 140-luokkia hypänneelle ratsukolle, joten Lauri lähti tavoittelemaan nopeaa nollarataa ja sen myötä sijoittumista estekokeessa.

Rata oli näyttänyt helpolta rataesteillä kuluneen vuoden aikana harjaantuneen Laurin silmään ja siltä se myös miehestä tuntui. Vargas hyppäsi rohkeasti ja sujuvasti, eikä Laurin tarvinnut varmistella kuin toiseksi viimeiselle esteelle, jolle mies otti varmuuden vuoksi suunniteltua pidemmän lähestymisen varmistaakseen nollatuloksen. Ratkaisu osoittautui tulosten tultua oikeaksi, koska aika riitti toiseksi parhaaseen suoritukseen, nosti ratsukon lopullisen tuloslistan toiselle sijalle ja jätti tyytyväisen hymyn Laurin huulille.

“Näitä tuloksia kannatti odottaa”, Heidi virnisti palkintojenjaon jälkeen. Lauri nyökkäsi taputtaen kimonsa kaulaa vielä kerran. Vargas oli kokonaisuudessaan tehnyt erinomaista työtä ja Lauri oli taas fiksumpi sen suhteen, mitä orin syystreeneissä kannattaisi painottaa. Miehen oli tarkoitus siirtää hyppäämisensä pääpaino Vargasiin keväästä saakka paljon hypänneen Vegasin sijaan ja kuten osakoetulokset nyt vahvistivat, jatkaa kenttäkilpailuohjelman hiomista.

Kun Lauri oli pari päivää sitten soittanut entiselle pomolleen, keskustelu oli kääntynyt nopeasti Vegasiin. Sascha oli myöntänyt epäilleensä Vegasin mahdollisuuksia mitä kisakentillä pärjäämiseen tuli, koska tammalla oli aina ollut taipumusta heittäytyä flegmaattiseksi. Aikaluokissa pelkkä nollarata ei vielä tuonut sijoituksia ja huolellisesti hyppäävä tamma oli menneinä vuosina jäänyt usein monen ratsukon päähän ruusukkeista, elleivät kanssakilpailijat olleet tasaisesti napanneet jokainen edes yhtä puomia.

“Yeah, thanks”, Lauri oli hymähtänyt puhelun päätteeksi, kun Sascha oli toivottanut onnea seuraavaan koitokseen. Ruunaan Maljan voittoratsu oli valmistautunut Kalla Cupin kolmanteen osakilpailuun rennosti, vaikka Lauri olikin päättänyt ottaa ensimmäisen 150-startin. Sitä oli hauduteltu keväästä lähtien ja koska tamma oli ollut kotitreeneissä hyvä sekä ehtinyt vetää henkeä edellisistä kisoista, Laurista oli tuntunut hyvältä tehdä luokkakorkeuden nosto tutussa ympäristössä ja hyvissä puitteissa.

“Se näytti helpolta - melkein liiankin. Olitte vähän hitaanpuoleisia”, Heidi virnisti, kun Lauri ja Vegas olivat palanneet ensimmäiseltä uusintaradaltaan. Metrineljänkymmenen luokkakorkeus oli ratsukolle rutiinia, jonka Lauri oli kuitenkin halunnut ottaa pohjalle varmistaakseen, että tamma oli järkevä viedä isommalle radalle.
“Pitää säästellä paukkuja viiteenkymppiin”, tummanrautiaan selässä istuva mies vastasi rento hymy huulillaan, kumartuen sitten taputtamaan ratsunsa kaulaa. Vegasista oli tullut arvokas kilpakumppani, jonka kanssa Lauri viihtyi kisaradoilla.

Toisen luokan verryttelyssä Vegas otti puomin, jonka Lauri kuitenkin koki omakseen: mies oli tuupannut tamman pystylle vähän turhan kaukaa, eivätkä takajalat nousseet tarpeeksi. Virhe oli kuitenkin helposti korjattavissa, eikä Lauri tuntenut oloaan epävarmaksi lähtiessään radalle. Ensimmäinen hyppy oli hyvä ja sama tunne jatkui seuraaville esteille. Vegas hyppäsi tarkasti ja vaikka korkeus teetätti sille töitä, se ei epäröinyt ponnistuksissaan.

Viides este oli viuhka, jolle Lauri sai ratsastettua suunnittelemansa tien, mutta jolle Vegasin etuset eivät nousseet tarpeeksi. Puomi putosi maahan tamman jalkojen mukana ja vaikka Vegas otti extrasekunteja hakiessaan tasapainoaan esteen jälkeen, se jatkoi rataa hyvällä asenteella. Koska rata oli ratsukolle ensimmäinen sillä korkeudella eikä Lauri ollut lähtenyt tavoittelemaan kuin varmaa suoritusta, mies ei hätäillyt loppuradan suhteen: perustempo ja huolelliset lähestymiset riittivät virhepisteiden hillitsemiseen neljässä.

Vaikka toinen startti ei tuottanut uusintarataa eikä sen vuoksi edes mahdollisuutta kunniakierrokseen, Lauri oli entistäkin tyytyväisempi tammaansa. Vegas venytti tyytyväisenä kaulaansa päästessään ravaamaan verryttelyalueelle ratsastusloimi lämmikkeenään, eikä Lauri peitellyt hymyään kohdatessaan tuttuja kasvoja.

Vargas laittoi Eyonille kampoihin sen, minkä puoliverinen täysverille saattoi. Lauri oli aina pitänyt oriaan oman arvonsa tuntevana, mutta unohti usein sen kilpailuvietin, joka saattoi herätä kesken laukkamaaston. Ruunikonkimon kaviot rummuttivat hiekkatietä ja sen satulassa kevyessä istunnassa tasapainoileva mies siristi silmiään ilta-auringon säteiden hehkuessa kasvoille kypärän lipasta huolimatta. Vargas saavutti Heidin ratsastamaa punarautiasta saaden sen puolestaan lisäämään vauhtia. Lauri tiesi, että orikaksikko juoksisi vielä juoksemasta päästyäänkin, mutta antoi Vargasin laukata Eyonin imussa niin kauan, että Heidi huikkasi hidastavansa.

“Tämä luulee olevansa täysverinen”, Lauri vitsaili taputellessaan kevyesti puuskuttavan orinsa kaulaa kaksin käsin. Mies oli panostanut Vargasin treenaamiseen syksyn mittaan Vegasin viettäessä kevennettyä jaksoa hektisen kisakevään ja -kesän jälkeen. Vargas oli vastannut treeniin hyvin, eikä viikon takaisessa vuositarkastuksessa ollut ilmennyt mitään moitittavaa.
“Ihan hyvä, että edes joku laittaa tälle vähän kampoihin”, Heidi totesi hyväntuulisesti antaen ruskeiden nahkaohjien liukua sormiensa välistä pitkiksi. Siitä huolimatta, että he olivat juuri revitelleet hevosten kanssa, Eyon ei keräillyt kierroksia ja malttoi rauhoittua heti kun siltä niin pyydettiin.
“Ja toisaalta pitää teidän egonne kurissa”, nainen jatkoi suupieli virneessä ja siirsi katseensa leveällä tiellä vierelle siirtyneeseen Lauriin. He olivat pitkästä aikaa ehtineet yhdessä pitkälle maastolenkille Hanneleen viihdyttäessä Sofiaa kotona askartelun merkeissä.

“Kerroinko mä muuten jo, että joku lähetti Zevistä ostotarjouksen eilen? Vaikka se ei ole edes myynnissä”, Heidi kertoi naurahtaen.
“Et”, Lauri hymähti yllättyneenä. “Eilen tosin oli hässäkkää, joten en ihmettele.”
Jinxi, joka oli onneksi pysynyt tiineenä, oli järjestänyt kengittäjälle ja samalla omistajilleen tekemistä heittäytymällä täysin päättömäksi. Vaikka tamma näytti päällisin puolin sopeutuneen kevyempään elämäänsä eikä yrittänyt esimerkiksi tulla läpi kävelytyskoneen seinistä, paikallaan seisominen tallikäytävällä oli ollut ylitsepääsemätön asia.
“Joo, se oli joku Muurinen tai jotain sinnepäin. Oli nähnyt meidät kisoissa ja tiedusteli tyttärelleen opetushevoseksi sitä. Vastasin, että Zevi ei taida olla ihan sitä mitä he hakevat”, Heidi jatkoi ja antoi toisen kätensä nojautua reittään vasten. “Zevi ja opetushevonen ei sovi välttämättä samaan lauseeseen.”

“Ei kyllä”, Lauri myötäili huvittuneena. “Ja luulen vähän, että olisi voinut tehdä tiukkaa hinnankin osalta.”
Vargas venytti tyytyväisenä kaulaansa, kun Lauri antoi orille pidempää ohjaa sen askeleen rentouduttua. Mies oli saanut oristaan muutaman ostotarjouksen matkan varrella, muttei ollut koskaan harkinnut yhtäkään tosissaan.
“Vegas haluttiin myös ostaa Maljan aikaan”, Lauri ähkäisi muistettuaan fanikerhonsa edustajien vanhempien kiusalliset keskustelunavaukset, joista oli voinut aistia sen, ettei kukaan ollut alun alkaenkaan uskonut tamman olevan myynnissä. “Ne tytöt - muistat varmaan - iskivät siihen silmänsä.”
Heidi nauroi ääneen vapautuneesti.
“Mä ajattelinkin, että niinköhän sun fanijoukko luovutti Maljan jälkeen”, nainen hengähti kulmaansa kohottaen. Fanitytöt olivat olleet ihastuttavan pitkäjänteisiä.
“Kai sä tarjosit niille kuitenkin maksullisen tutustumiskäynnin niiden idolin kotitallilla?” Heidi kysyi virnistellen. “Signeeraustilaisuuksineen ja yhteiskuvineen päivineen.”
“Tietenkin - ja kerroin kyseisen kotitallin omistajattaresta, joka on yhtä lailla rautainen ammattilainen”, Lauri jatkoi kasvot peruslukemilla.
“Ne varmaan kiljui innosta”, Heidi nauroi.

Tallipiha alkoi lähestyä samalla, kun aurinko painui horisontin taa. Heijastimilla varustettujen ratsastusloimien pukeminen oreille ei ollut ajankohdan huomioiden ollut yhtään liioiteltua.
“Kiitos seurasta”, Lauri virkkoi seuralaiselleen laskeuduttuaan satulasta. Miehen katse viipyi Heidissä, joka näytti kauniilta punertavine poskineen ja tuulen sotkemine hiuksineen.
“Kiitos itsellesi ja että huolitte meidät matkaanne”, nainen vastasi ja sai vain vaivoin pidettyä itsensä hevosenmitan päässä miesystävästään. Kahden orin haisteluetäisyydelle päästäminen ei ollut suudelman arvoinen, ei vaikka kuinka teki mieli. Jalustinhihnat kiertyivät sinisten metallijalustimien ympärille ja vatsapanssari löystyi parilla reiällä. Eyon hieroi suupieliään etupolviinsa tyytyväisen oloisena.

Orit saivat jäädä varusteiden purkamisen jälkeen iltaheiniensä pariin. Vargas oli juonut mash-sekoituksensa ennätysajassa, joten Lauri oli marssinut pesemään tyhjän ämpärin saappaat jaloissaan. Mies onnistui heti alkajaisiksi räiskäyttämään vedet treenisaappailleen ja yritti ensihädässä pyyhkiä suurimmat vedet hihaansa.

“Mun täytyy vielä kuivata ja rasvata nämä”, Lauri huikkasi Heidille matkalla satulahuoneeseen ja viittoi kohti saappaitaan. “Tuletko avuksi?”
Miehen kasvoilla kävi merkitsevä hymy, ennen kuin näköyhteys brunetteen katkesi oven suljeuduttua Laurin perässä. Ei kestänyt montaa sekuntia, kun ovi kävi uudemman kerran. Heidi nojasi selkänsä varustehuoneen ovea vasten ja kallisti päätään ihaillessaan kaappinsa alahyllyä tutkivaa Lauria. Ilkikurinen pilke silmäkulmassaan nainen pysyi paikallaan ja odotti, että etsintäretki päättyisi. Yhtäkkiä kevyttoppatakki tuntui tukahduttavan kuumalta hänen päällään.

Lauri tunsi Heidin katseen itsessään, mutta kumartui kaivamaan puhtaalta näyttävän pikkupyyhkeen kaappinsa hyllyltä.
“Onko sulla rasvaa jossain siinä lähellä?” mies kysyi pyyhkiessään saappaita ja vilkaisi nopeasti naista, jonka katse oli yllättävän intensiivinen. “Mä olen melko varma, että mun oma on trailerin varusteboksissa, koska en ole nähnyt sitä sitten kisojen.”
Laurin kasvoille kohosi pieni, kysyvä virne, kun mies suoristautui naisystävänsä eteen ja nakkasi pyyhkeen takaisin kaappiinsa.
“Saattaa ollakin. Mitäs mä siitä hyödyn, jos lainaan kallista nahkarasvaani sulle?” Heidi kysyi pitäen selkänsä ovea vasten itsepäisesti. Parkkipaikka oli hetki sitten ollut autio, mutta asiaan saattaisi tulla muutos hetkenä minä hyvänsä. Siihen saakka nainen kuitenkin aikoi ottaa hiljaisesta hetkestä kaiken haluamansa irti.


“Täytyykö sun tosiaan hyötyä siitä jotenkin?” Lauri ihmetteli ääneen kulmat liioitellusti kohonneina samalla, kun otti askeleen kohti Heidiä voidakseen kohottaa naisen leukaa. Tummat silmät tarkkailivat naisen ilmettä siihen asti, että miehen huulet ehtivät tämän huulille. Ja kun Heidi vastasi suudelmaan hetkeäkään epäröimättä, Laurin kädet ohjasivat naisen vaistomaisesti kaapin ovea vasten.
“Tietenkin”, Heidi mumisi huulia vasten, tuntien sähkön kulkevan suudelmasta niskaansa ja selkärankaa pitkin varpaisiin saakka. Oli hassua miten sellaiset arjen keskellä varastetut hetket toivat joka kerta mieleen ne ensimmäiset kerrat, kun he olivat suudelleet sillä tavalla. Kaapin ovi tuntui ainoalta vakaalta asialta sillä hetkellä. Heidi rypisti Laurin takin kauluksen sormiensa väliin vetäessään miestä lähemmäksi itseään melkein kuin olisi hukkunut ilman toista.
“Mmm-h”, Lauri murahti Heidin huulille hetkeä ennen kuin pakotti itsensä kauemmas niistä siltä varalta, että joku yksityishevosten omistajista pölähtäisi paikalle. Mies virnisti, haroi hiuksiaan ja huokaisi syvään.
“Pidä tuo ajatus - ja etsi se rasva.”
“Ilkeää”, Heidi mumisi hengästyneenä.

***

“Sauna on kohta valmis”, Lauri mutisi ääntään madaltaen keittiötasoon nojaavalle Heidille. Taloon oli laskeutunut hiljaisuus Sofian iltatoimien jäljiltä, eikä Lauri voinut vastustaa kiusausta kävellessään naisystävänsä vierelle vain siksi, että saattoi kurottaa kaksikolle viinilasit bruneten pään yläpuolelta.
“Otin vaihteeksi rieslingiä”, mies totesi kaivettuaan valkoviinipullon jääkaapista. Korkki rasahti auki ja Laurin kaadettua lasit puolilleen mies palautti täyden huomionsa takaisin Heidiin.
“Ihanaa”, Heidi huoahti värähtäen hieman toisen katseen alla. Jos hän oli tuntenut olonsa hieman väsyneeksi nukutettuaan Sofian hämärässä makuuhuoneessa, se karisi tummanruskeiden silmien edessä.
“Miten sä osaatkin olla noin pirun täydellinen mies”, Heidi sanoi virnistäen, siirtäen sitten Laurin otsalle karanneen hiussuortuvan takaisin järjestykseen muiden joukkoon.
"En osaakaan", Lauri vastasi hymyillen, nosti viinilasit tasolta ja ojensi toisen Heidille. "Kippis sille."

Puukiukaan lämpö oli Laurin mielestä ihan omassa luokassaan miehen asunnon sähkökiukaaseen verrattuna. Kiuaskivet sihisivät, kun mies kaatoi niille vettä ja nojautui sitten saunan seinää vasten. Laurin katse valui löylykauhasta Heidiin, jonka hiukset näyttivät saunan hämyisessä tunnelmavalaistuksessa lähes mustilta. Nainen vastasi katseeseen, onnellinen hymy viipyen huulillaan. Olisi luullut, että hän olisi jo tottunut viihdyttämään Lauria kotonaan, mutta tämän läsnäolo tuntui siitä huolimatta aina yhtä ilahduttavalta. Osasyy siihen oli varmasti se, etteivät he asuneet yhdessä tai edes nähneet joinain viikkoina muutamaa kertaa enempää. Molempien kiireinen työelämä ja omalta osaltaan myös arki pienen lapsen kanssa vei välillä tunnit vuorokaudesta vähän liiankin tehokkaasti.

“Mitä sä mietit?” Heidi kysyi ja käänsi päätään niin, että hänen hiuksensa liukuivat toisen olkapään yli.
“Sitä, piditkö sä kiinni siitä ajatuksesta”, Lauri myönsi rehellisesti ja antoi nykivän suupielensä levitä virneeseen. Tummien silmien katse ei arastellut miehen katsoessa Heidiä samalla, kun kädet liukuivat naisen kuumalle iholle.
“Hmm”, Heidi mumahti ja värähti kosketuksesta, vaikka saunassa oli yli 70 astetta lämmintä. Hänen ei tarvinnut arvella mikä ajatus toisen sanojen takana oli, sillä Laurin virnistely paljasti kaiken oleellisen. Heidin mahanpohjassa tuntui miellyttävää kihelmöintiä naisen siirtyessä lähemmäksi rakastaan. Vaikka hän kuinka yritti pitää omat kasvonsa peruslukemilla, tyytyväinen virne pyrki melkein väkisin esille.
“Mulla ei ole harmaintakaan aavistusta mistä ajatuksesta sä höpötät”, Heidi valehteli ja painoi lyhyen suudelman Laurin huulille.
"En usko", Lauri mutisi bruneten huulille vetäessään tämän lähemmäs. Lämpötila tuntui jatkavan nousuaan, kun mies sai lukittua Heidin syleilyynsä ja vaatia tältä rehellistä vastausta.

Lauri taputti kenttäratsunsa kaulaa vielä kerran ennen jalkautumista orin satulasta. Vargas oli taas tehnyt työnsä, vaikkei maneesi sopinutkaan fysiikaltaan vahvalle orille yhtä hyvin kuin ulkokauden maastoesterata, mutta alkaneeseen hallikauteen oli vain pakko sopeutua.

“Hei”, Isabellan ääni tervehti havahduttaen Laurin katsomaan ympärilleen. Kartanon perijätär oli ollut lähtövuorossa aiemmin ja ehtinyt jo viedä ratsunsa pois - tai luovuttaa sen hevosenhoitajalleen.
“Hei”, Lauri vastasi vastaten samalla Isabellan hymyyn. Lauri törmäsi Isabellaan lähes viikottain käydessään valmentamassa ratsukoita Auburnissa, mutta päätyi harvemmin juttusille naisen kanssa.
“Miltä maastokoe halliolosuhteissa tuntui?” Isabella tiedusteli, aivan kuin olisi lukenut Laurin ajatukset.
“Siinähän se - teidän maneesissa seinät eivät onneksi kaadu päälle”, Lauri totesi rento hymy huulillaan. Mies löysäsi Vargasin satulavyötä ja nosti jalustimet ylös samalla, kun esitti vastavuoroisesti kysymyksen Isabellan ja naisen ratsastaman täysverisen suorituksesta.

“Minun täytyy nyt jatkaa matkaa”, Isabella pahoitteli lyhyen, mutta asiantäyteisen keskustelun päätteeksi. “Huomiseen! Oletan, että teissä on vastusta.”
Perijättären kasvoilla oli ovela hymynkare, kun tämä onnistui täysin luontevasti taputtamaan Vargasia ja koskettamaan ohimennen Laurin käsivartta samalla, kun liikahti kohti Tammiareenaa. Lauri ei ehtinyt kommentoimaan Isabellan sanoja, vaan jäi katsomaan naisen loittonevaa selkää huvittuneesti hymyillen.

Lauri oli ehtinyt korjata enkkuvilttiä paremmin Vargasin selässä ja lähteä kohti Runiacin vakiopaikaksi muodostunutta varikkoa parkkipaikalla, kun mies huomasi tutun hahmon toisen tallirakennuksen nurkalla. Heidi ei reagoinut Laurin kädenheilautukseen, mutta lähti kävelemään parkkipaikan suuntaan - useampi kymmenen metriä heitä edellä. Lauri huokaisi, koska torstaisen keskustelun jälkeen heidän välinsä olivat olleet tavallista jähmeämmät eikä eilinen, kisaviikonlopun kiireinen avauspäivä ollut tarjonnut mahdollisuutta kunnolliseen keskusteluun.

Runiacin rekka näkyi jo, kun Laurin katse kävi heidän ohittamassaan kartanossa. Mies muisti ne kerrat, kun oli käynyt rakennuksessa - etenkin viimeisimmän, koska se oli sisältänyt kartanon allasosastolla kastuneen Heidin saattamisen kartanolta taksiin ja hänen asunnolleen. Sinä iltana Lauri ei kuitenkaan ollut käynyt kartanossa ensimmäistä kertaa, olihan hän majoittunut siellä jo ennen Orijoelle muuttoaan Matildan koordinoiman valmennusviikonlopun aikaan.

Laurin leukaperät kiristyivät, kun miehen katse kääntyi takaisin Heidiin, joka oli jo päässyt rekalle ja joka ei ollut hiljentänyt vauhtiaan missään vaiheessa antaakseen Laurille ja Vargasille mahdollisuutta ottaa naista kiinni kävelyvauhdilla. Jos Heidin käytös johtui edelleen torstaisesta keskustelusta, nainen ei todennäköisesti pitäisi kuulemastaan, jos Lauri olisi kertonut kartanolla vietetyistä öistä - tai oikeastaan siitä yhdestä, jonka jälkeisenä aamuna mies ei ollut herännyt vierashuoneensa sängystä.

Lauri oli tehnyt tietoisen valinnan ilmoittaessaan Vegasin Kalla CUPin viimeiseen osakilpailuun: yksi startti riittäisi. Ratsukko oli miehen nopean laskutoimituksen perusteella ehtinyt kuluneella kaudella startata 140 senttimetrin luokissa kahdeksan kertaa sijoittuen joka kerta, kun mukaan laski myös Ruunaan Maljan kolmen viimeisen osakilpailun 135-140 senttimetrin luokat. Vaikka kauteen mahtui myös 130-luokkien verryttelystartteja, esteet olivat nousseet kotitreeneissä jo keväällä kisakorkeuden yläpuolelle.

Ratsukko oli lopulta startannut ensimmäisen 150-luokkansa edellisissä osakilpailuissa Auburnissa, jolloin yksi puomi perusradalta oli jättänyt heidät tuloslistan heikompaan päähän. Lauri oli kuitenkin ollut tyytyväinen tammaansa, joka oli hypännyt rohkeasti ja mitään kyseenalaistamatta. Mies uskoi vakaasti siihen, että Vegas voisi olla hänen ensimmäinen ratsunsa, jonka kanssa hän starttaisi vielä jokin päivä GP-luokissa, mikäli palo rataesteisiin säilyisi.

Vegas tuntui hyvältä Matildan jälkeen, mikä ei sinänsä ollut Laurille yllätys - Matilda oli selkeä, mutta vähäeleinen ratsastaja, jonka käsiin Lauri oli luottanut tammansa hyvillä mielin. Toisaalta Vegas oli myös pääsääntöisesti yhden ratsastajan hevonen, jonka asetuksia ei vähällä hetkautettu, ja sen vuoksi paluu satulaan vierailevan tähden jälkeen oli Laurille helppo.

Verryttelyhyppyjen aikana Lauri tunsi, miten Vegas korjasi Matildan kanssa matalammilla esteillä tekemänsä virheen. Tamma varoi etujalkavirheitä viimeiseen saakka ja hyppäsi ensimmäiset hypyt pienemmille esteille niin irti puomeista, ettei Lauri kokenut järkeväksi ottaa enempää hyppyjä sellaisille korkeuksille. Niinpä mies otti pari testilähestymistä suurelle pystylle sekä okserille ja koska hypyt olivat terävät ja puhtaat, jätti verryttelyn siihen ja jäi odottamaan lähtövuoroaan.

“...Sherman & Terminal Zei neljä virhepistettä, seuraavana Merikanto & Livin’ Las Vegaz.”
Pian kuulutuksen jälkeen maneesissa kajahti lähtömerkki, joka antoi Laurille luvan ohjata Vegasin perusradan ensimmäiselle esteelle. Mies oli päättänyt pitää radalla hyvää tempoa ja hyödyntää lyhyitä tievalintoja kuitenkin niissä rajoissa, että ratsukon matka jatkuisi uusintaan. Vegasin hypyissä ei ollut häivähdystäkään väsymyksestä tai jalkavirheistä ja Lauri tiesi jo ennen viimeisiä esteitä, että tummanrautias selviytyisi virheettä maalilinjan yli.

Kun uusinta koitti, Laurilla oli kaksi vaihtoehtoa: ratsastaa joko tuplanollaa varman päälle pelaten ja siten yhdestäkin pudotuksesta tuloslistalla vajoten tai ottaa tietoinen riski ja ratsastaa voitosta silläkin uhalla, että Vegas ottaisi puomeja. Lopputulos voisi olla molemmissa taktiikoissa sama niin hyvässä kuin pahassakin ja Lauri teki lopullisen päätöksen vasta uusintaradan ensimmäisellä esteellä, jonka Vegas ylitti niin itsevarmasti, ettei ratsastajalle jäänyt epäselväksi, mitä mieltä tamma asiasta oli. Niinpä Lauri vaihtoi löi ison vaihteen silmään ja lähti kokeilemaan, millaiseen tulokseen Vegasin kapasiteetti riittäisi.

Vegas jatkoi vahvalla linjalla ja puomit pysyivät vaivatta kannattimillaan samalla, kun ratsukko eteni radalla nopeaan tahtiin nipistäen metrejä jokaisesta lähestymisestä, jonka suhteen niin saattoi turvallisesti tehdä. Vasta toiseksi viimeisellä esteellä tapahtui jotain ennakoimatonta, kun Vegas hyppäsi täysin hyvältä tuntuneen hypyn tarkoituksella vinolla lähestymisellä. Satulaan hypyssä ei tuntunut mitään heikkoa, mutta Lauri kuuli kolahduksen, jonka aiheuttajan täytyi olla tamman takaosa. Pudotuksesta yllättäen suivaantunut tamma leiskautti uusinnan viimeiselle okserille sellaisella voimalla, että heikompaa olisi hirvittänyt, eikä Laurikaan olisi halunnut tasapainoilla mukana sellaisissa hypyissä useammalla esteellä.

Vegas pystyi siis nopealta tuntuneeseen uusintaan yhdellä takajalkavirheellä. Ohjatessaan pärskivää tammaa pois kisa-areenalta hetkeä ennen kuulutusta Lauri ei vielä tiennyt, riittäisikö se tänään sijoitukseen, mutta tiesi puolestaan sen, että tulevalla kaudella Vegas tulisi pääsemään radan loppuun tuplanollilla.

Kalla CUP oli huipentunut päivällä kouluratsastuksen viimeisiin osakilpailuihin ja koonnut kisaväkeä illaksi Krouviin, jonne myös Heidi ja Lauri olivat suunnanneet palautettuaan päivällä kilpailleet hevoset Orijoelle ja syötyään päivällisen kaikessa rauhassa. Vaikka Lauri ei ollut enää itse kilpaillut koulupäivänä, kilpailupaikalla vietetty aika oli vaatinut veronsa ja mies sai hädin tuskin peitettyä haukotuksen luoviessaan tietään ihmisjoukon poikki.

Lauri nojasi baaritiskiin odotellessaan juomia, jotka oli tilannut itselleen ja pöytään istumaan jääneelle Heidille. Miehen katse kiersi Kallan paikallisen asiakaskunnassa, eikä tämä ollut huomata vierelleen ilmestynyttä naista, ennen kuin tämä avasi suunsa juomatilauksen vuoksi.
“Hyvää iltaa”, Lauri hymähti käännettyään katseensa Isabellan suuntaan.
“Ai. No mutta hyvää iltaa”, Isabella vastasi, ehkä liiankin maireasti hymyillen, ja jonkinlaisena reaktiona sopimattomalta tuntuvaan hymyyn tämä käänsi katseensa kokonaan pois.

Sokka ryhtyi naputtelemaan baaritiskiä kirkkaanpunaisiksi lakatuilla kynsillään ja katseli sormiensa kärsimätöntä liikettä. Vaikutti siltä, että juomissa kestäisi. Krouviin oli ahtautunut Kalla Cupin jatkojen kunniaksi melko paljon väkeä ja Isabellalle tuntematon baarityöntekijä oli juuri hävinnyt pahoitellen takahuoneeseen, koska jotakin oli loppu.

“Mikä fiilis jäi? Cupista?” Isabella kysyi sitten Merikannolta, kun vierekkäin seisoskelu ihan hiljaa olisi ollut vielä hölmömpää. Sitä paitsi: enää hän ei arastellut, Lauri oli vain päässyt yllättämään. Nyt hymy oli tavallinen. Hillitty.
“Hyvä. Tullaan ensi vuonnakin”, Lauri vastasi ovela katse silmissään. “Ovathan teidän puitteenne kisajärjestelyjen osalta aivan omaa luokkaansa.”
“Ai, kiitos”, Isabella hymähti, vaikkei hän nyt aivan tosissaan ollut yllättynyt. Kilpailujen eteen nähtiin paljon vaivaa – ei kukaan muuten tällaiseen kylään tulisi. “Kisavire on ainakin ollut kohdallaan.”

Isabella loi Merikantoon, ei, vaan Lauriin, rohkeamman katseen. Kilpailuaihe sai hänet hivenen ärsyyntymään, mutta toisaalta nainen ei ollut koskaan häpeillyt vastoinkäymisiä – tai äh, oli tietenkin. Varsinkin niitä, joihin liittyi poliisi. Tai niitä, joihin liittyi esimerkiksi alaisen pikkuveli. Ratsastaessa sattui kuitenkin kaikenlaista, eikä se ollut suoranaisesti häpeäksi.
“Omasta kaudestani en niin tiedä. Hevoset ovat kyllä menestyneet, mutteivät välttämättä minun kanssani”, Isabella naurahti, mutta muisti samassa Power Jump -voittonsa sekä eilisen luokkavoittonsa Kamilla. Vaikuttiko hän nyt leuhkalta? Ehkä pitäisi keskittyä mieheen, hymyilläkin ehkä vähän flirttaillen.

Isabella taikoikin kasvoilleen viekottelemman hymyn (viini veressä sanoi, että se oli hyvä idea), ja siirtyi hieman lähemmäs. Että kuulisi helpommin, tietenkin. Huutelu ei koskaan ollut seksikäst… kohteliasta. Se ei yksinkertaisesti ollut kohteliasta. “Sanohan... Kumpi vetää enemmän, kenttä- vai esteratsastus?”

Isabellan kysymys sai Laurin naurahtamaan, koska mies oli kuluvan kauden aikana esittänyt saman kysymyksen itselleen lukuisia kertoja.
“Tuo on erittäin hyvä kysymys”, Lauri totesi mietteliäästi hymyillen ja kääntyi nyökkäämään kiitoksen baarimikolle, joka oli laskenut olut- ja viinilasin miehen eteen tiskille. Lähimaksu onnistui vaivattomasti ja Lauri kääntyi takaisin Isabellan puoleen pujotettuaan lompakon takaisin taskuunsa.
“Jos minulla olisi edelleen vain Vargas, niin kenttä. Sen kapasiteetti on rataesteillä ihan äärirajoilla metrineljänkymmenen luokissa, ja sen fysiikka sopii muutenkin paremmin maastoon. Jokinhan siinä lajissa on aina viehättänyt, eikä vähiten maastokokeen tuoma adrenaliini”, Lauri jatkoi katse Isabellassa. “Mutta nyt Vegasin kanssa sitä viehätystä on löytynyt myös rataestemaailmassa. Joskus tuntui, ettei siinä lajissa ole tarpeeksi vaihtelevuutta, mutta ehkä se olikin suurimmaksi osin kiinni ratsuista. Tämä kausi kääntyi vähän vahingossa estepainotteiseksi, mutten osaa olla siitä pahoillani.”

“Taidat itsekin tasapainoilla kahden lajin välillä?” Lauri hymähti vielä.
“Mmm, kieltämättä. Kenttä on sujunut tänä vuonna karmaisevan huonosti, mutta luulenpa, että kemiat eivät vain rakkaan ratsuni kanssa todellakaan kohtaa. Muuten vastaan kyllä, että kenttä. Tykkään leikitellä pidempään”, Isabella vastasi ja väläytteli hymyään.

Sitten perijätärkin sai viininsä, ja rupattelutuokio tuli luonnostaan päätökseensä.
“No.. Oli kiva törmätä. Hauskaa joulua teidän perheelle, jos ei enää sitä ennen kohdata”, Isabella toivotteli, ja ennen kuin nappasi juomiaan, halasi Lauria.
“Sitä samaa”, Lauri toivotti halauksen lomassa ja nyökkäsi hymyillen Isabellalle halauksen päätyttyä, ennen kuin kääntyi palatakseen pöytään juomien kanssa.

Heidi yritti olla kuin ei olisi nähnytkään kuinka hänen miehensä oli nojaillut Isabellan olkapäähän tai miten nainen oli katsellut Lauria. Pöydästä oli ollut hyvin esteetön näkymä tapahtumaan eikä Heidi halunnut olla se mustasukkainen naisystävä, joka teki kärpäsestä härkäsen. Hän hymyili hieman ja kiitti juomasta ja tyytyi vain kiristelemään hampaitaan, kun Lauri jatkoikin Isabellan hehkuttamista kertomalla miten oli ratsastanut hyvin Kamilla eilen.

“Haluatko jo lähteä?” Lauri kumartui tuntia myöhemmin kysymään vieressään istuvalta Heidiltä, joka vaikutti miehen kevyen humaltuneen suodattimenkin läpi siltä, ettei enää jaksanut Krouvia ja sen ihmismäärää.
“Mieluusti kyllä”, Heidi vastasi jäykästi ja mietti miten pitkään oli tuijotellut puolityhjää viinilasiaan sinä iltana. Hän olisi voinut lähteä jo tunti sitten, mutta oli vakuutellut itselleen olevansa kypsä, aikuinen nainen joka ei antaisi pienen mustasukkaisuuden vaikuttaa iltaansa. Mutta eihän sellaisesta teeskentelystä ollut sinäkään iltana tullut mitään ja Heidi oli sulkeutunut lopulta kuoreensa pitkästä aikaa. Se tuntui omituisesti sekä vieraalta että tutulta samanaikaisesti.
“Mennään sitten”, Lauri totesi ripaus reippautta äänessään ja nousi ylös hetkeä aiemmin muista ihmisistä tyhjentyneestä pöydästä.

“Katsotaan olisiko tolpalla yhtään taksia”, Lauri mutisi käännellen Heidin takkia niin, että saattaisi avustaa naista sen pukemisessa. Kestohymy miehen huulilla johtui Heidin jähmeydestä, jonka syytä Lauri saattoi vain arvailla. Nainen sen sijaan taisteli vastaan halua repiä takki omiin käsiinsä ja sanoa, ettei tarvinnut apua sen pukemisessa. Vaate joka tapauksessa sujahti Heidi päälle avustettuna.
Pakomatka ulko-ovelle avaamaan itse itselleen oven keskeytyi kuitenkin ystävällisten kasvojen pelmahtaessa jostakin kuljetulle reitille.
“Joko te lähdette?” Josefina kysyi näyttäen samanaikaisesti hieman pettyneeltä mutta iloiselta. Heidi pakotti kasvoilleen pehmeämmän ilmeen, vaikka se tuntui hyvin pakotetulta eleeltä.
“Joo, ei vanhukset jaksa kisapäivän päätteeksi”, nainen yritti vitsailla, mutta kuulosti jopa omaan korvaansa omituiselta.
“Älä viitsi, ettehän te ole niin vanhoja!” Jusu kauhisteli. Naista kuitenkin kutsuttiin jo muualle ja pariskunta livahti Krouvin ovesta sen turvin lumiseen ulkoilmaan.

(toinen osa)

Laurin vuosi oli alkanut vauhdikkaasti, kun valmennukset olivat joulutauon jälkeen pyörähtäneet käyntiin, treenit Vegasin ja Vargasin kanssa olivat startanneet ja uusi asiakashevonen oli muuttanut maneesitalliin.
“Hyvä”, Lauri mutisi tarkkaillen ruunikonkirjavan tamman reaktioita sen selkään kohdistuvaan kosketukseen. “Voit kokeilla, antaisiko se sun laskea enemmänkin painoa satulaan. Pysy jakkaralla, mutta kuitenkin.”

Matilda näytti keskittyneeltä, kun nainen lopetti Caratinan sivelemisen tamman lautasilta ja kyljistä ja nojautui sitten hitaasti kohti satulaa. Tintiksi kutsutun tamman korvat pysyivät uteliaasti hörössä, vaikka Matilda nojautui satulaan venyttäen käsiään kohti nuoren puoliverisen toista kylkeä.

“Se riittää tälle päivälle”, Lauri ohjeisti, kun Matilda oli saanut nojailla tammaa vasten hyvän, rauhallisen tovin. Vaikka Tintti vaikutti suhteellisen helpolta sisäänratsastettavalta, oli turha kiirehtiä. Kristiina oli vannottanut, että tamman suhteen ei ollut hänen puolestaan mitään tiukkaa aikataulua ja että Tintin esikouluvaihe voisi venyä vaikka koko kevään mittaiseksi. Naisella ei ollut vielä tallipaikkaa tammalle, joten oli senkin osalta järkevää, että kirjava pysyisi kevään Runiacissa ja jäisi mahdollisesti myös laiduntamaan tallille.

“Kiitos tästä - ja Vargasin liikuttamisesta”, Lauri sanoi Matildalle, jonka oli pyytänyt mukaan Tintin koulutukseen paitsi siksi, että uskoi pienikokoisen naisen sopivan pienehkön tamman sisäänratsastusvaiheeseen itseään paremmin, mutta myös siksi, että tiesi aihealueen kiinnostavan Matildaa. Zelia oli tullut naiselle sisäänratsastettuna ja vaikka tämä olikin tehnyt sen jälkeen paljon työtä tamman eteen, tulevaisuutta varten myös pykälän nuoremman hevosen kouluttamisesta ei olisi ainakaan mitään haittaa.

“Se näytti sujuvan hyvin”, tallipihalle pysähtynyt Heidi hymyili, kun Lauri talutti Tinttiä kentältä kohti tallia.
“Tämä on aika huoleton tapaus, ainakin kun sille päälle sattuu”, Lauri hymähti. Ennen Matildan osuutta mies oli juoksuttanut Caratinan totuttaakseen sitä satulaan myös liikkeessä. Liinan päässä tamma oli esittänyt useamman juhlaliikkeen ja käyttänyt ensimmäiset kierrokset pelkkään höyryämiseen.

“Oliko sulla vielä muita hommia tälle päivälle?” Heidi kysyi kallistaen päätään. Nainen oli riisunut Tintin suitset ja roikotti niitä käsissään selvästi odottaen, että Lauri ehtisi ottaa tamman loput varusteet pois.
“Jinxin voisi ottaa hetkeksi maneesiin hölkkäämään”, Lauri vastasi, sillä oli nähnyt mahaansa kasvattelevan ruunikon rallitelleen tarhassaan aamupäivällä. “Mutta ei mitään sen suurempia.”
“Eli ehdit juuri ja juuri juomaan kahvit?” Heidi virnisti, eikä naisen äänensävystä huvittunut Lauri vaivautunut edes vastaamaan.

Lauri palautti Tintin tarhaansa ja nappasi samalla reissulla mukaansa Jinxin, jonka pudotti suurentuneeseen boksiinsa odottamaan.
“Käyttäydy”, mies murahti luoden tammaan merkitsevän katseen samalla, kun nakkasi karsinaan reilun tupon heinää. Jinxi oli saanut muuttaa maneesitallista päätallin puolelle vuodenvaihteessa, koska tamman omistajakaksikko oli ennustanut herkkäsieluisen trakehnerin tottumisen uuteen karsinaansa osoittautuvan yhtä yötä pidemmäksi projektiksi. Niin oli käynytkin, mutta kuluneiden viikkojen aikana Jinxin raivokas kolistelu oli alkanut hiljalleen vähentyä ja tamma oli alkanut sietää uusia naapureitaan.

Lauri harppoi kohti satulahuonetta, kun miehen kännykkä pärähti soimaan tämän taskussa. Vastatessaan puheluun Lauri oli odottanut aiheen koskevan jotain huomattavasti vähäpätöisempää, mutta satulahuoneen ovelle päästyään mies haroi hämmentyneenä hiuksiaan ja nykäisi oven auki mietteliäänä.

“Vivia oli leiponut mokkapaloja”, Heidi ehti hihkaista, mutta naisen ilme vakavoitui heti, kun tämä huomasi Laurin ilmeen. Mies kiirehti nyökkäämään puolittainen hymy huulillaan ja istuutui satulahuoneen sohvalle napattuaan valmiiksi kaadetun kahvikupillisen käteensä.
“Mitä?” Heidi pihahti ja Lauri huomasi naisen ajatusten kiirivän kauemmas ja huomattavasti vakavampiin aiheisiin kuin mistä todellisuudessa oli kyse.
“Korhonen soitti”, mies vastasi nopeasti, kerraten vuokranantajansa sanoja mielessään. “Aikoo kuulemma laittaa useamman asuntonsa myyntiin ja tarjosi mulle etuoikeutta omani ostamiseen.”

Lauri tarkkaili Heidin ilmeitä ja jäsensi omia ajatuksiaan: miehellä itsellään oli jo yksi omistusasunto, jossa Valtteri oli edelleen vuokralla. Orijoelta Lauri oli ehdottomasti halunnut vuokrata asunnon, koska oli muuttaessaan uskonut pikkukaupungin olevan lopulta vain väliaikainen pysähdys. Siihen pysähdykseen oli kuitenkin tullut hidastelua aiheuttanut tekijä, joka katsoi Lauria silläkin hetkellä selkeän jännittyneenä.

“Mutta saan kuulemma miettiä tämän viikon”, Lauri lisäsi, vaikka tiesi jo mitä mieltä oli kerrostaloasunnon ostamisesta Orijoelta. Mies oli alun perin katsellut rivitaloasuntoja ja Heidin tultua mukaan kuvioihin alkanut kallistua yhä enemmän omakotitaloasumiseen, mikäli sellaiseen tulevaisuudessa olisi järkevä mahdollisuus.

Vaikka Laurin ei tarvinnut ilmoittaa päätöstään vielä, mies tiesi tarvitsevansa suunnitelman, joka mahdollistaisi yritystoiminnan ja parisuhteen ylläpitämisen. Tummat silmät katselivat Heidiä ja yrittivät piilottaa osan ajatuksista, jotka risteilivät niiden takana.

Tammikuu tuntui joka tapauksessa tarjoavan sisältöä Laurin elämään koko vuoden edestä.

Helmikuu ei ollut toistaiseksi ollut Runiacissa edeltäjäänsä hiljaisempi: Laurilta pari valmennusta kesällä ottanut Vilja oli muuttanut kuun alussa talliin kaksi hevosta, joiden myötä maneesitallissa oli tyhjänä enää yksi karsina. Viikonloppuna siinäkin karsinassa oli ollut tilapäinen asukas, kun Hartzeilta Laurin asiakkaalle löydetty hevonen oli yöpynyt Orijoella odottaessaan jatkokyytiään pohjoiseen. Samassa autossa oli matkustanut myös yksi samaan osoitteeseen jäänyt kaksijalkainen, josta olisi huomattavaa hyötyä kevääksi Runiacin kasvaneen hevosmäärän kanssa.

“Martin ratsastaa tänään Vargasin ja Adamaksen. Ja ottaa varmasti sun vinkit vastaan jälkimmäisen kanssa, jos haluat tulla paikalle”, Lauri selosti Heidille kaksikon kävellessä maneesitallin käytävällä.
“Voin tulla”, Heidi vastasi hymyillen. “Vaikka Martin pärjää sen kanssa varmasti.”

Lauri uskoi samoin, olihan mies heti alkuunsa luvannut pojalle mahdollisuuden Vargasin ratsastamiseen kiireisimpinä päivinä. Lauri oli nähnyt parikymppisen nuoren miehen viimeksi ratsailla käydessään katsomassa Vegasia Saksassa ja tiesi, että Sascha ja Adine olivat kouluttaneet poikansa huolella. Martinin taustan vuoksi Lauri ei ollut epäröinyt kertoessaan Heidille Saschan tammikuisesta puhelusta ja kysymyksestä, joka oli tullut puun takaa: Martin oli ilmoittanut haluavansa työharjoitteluun Suomeen ja nimenomaan Orijoelle. Sascha oli yrittänyt kohteliaisuuttaan selittää Laurille, miten lähtemättömän vaikutuksen tämä oli tehnyt Martiniin ollessaan Hartzeilla töissä vuosia sitten, mutta lisännyt jo seuraavassa lauseessa, että poika tuntui haikailevan jonkin tai jonkun muun perään.

Lauri kääntyi vilkaisemaan taakseen kuullessaan oven käyvän. Viljan kasvoille ilmestyi leveä hymy, kun tämä talutti reilusti loimitettua puoliveristä heitä kohti.
“Moikka”, nainen tervehti ja pyöräytti hopeanruunikon hoitopaikalle. “Teillä on kyllä niin kivat tilat täällä.”
“Kiitos”, Heidi vastasi silminnähden ilahtuneena asiakaspalautteesta. “Mukava kuulla, onhan näihin panostettukin.”
“Joo, sen kyllä näkee”, Vilja hymyili ja alkoi riisua toppaloimia Sydneyksi kutsutun tamman päältä. Nainen oli kertonut tamman tarinan Laurille pääpiirteittäin ja luonnehtinut tamman saamista kisaleasingiin mahdollisuudeksi, jollaista ei ollut uskonut saavansa.
“Ai niin, Heidi, ehditäänkö me katsoa niitä valmennusaikatauluja tässä kohta?” Vilja jatkoi ja ennen kuin Lauri ehti täysin sisäistää naisen sanoja, tämä oli ennättänyt Heidin viereen tihrustamaan kalenteria puhelimensa näytöltä.

Vilja olisi halunnut myös kysyä Laurin aikatauluja Konnan puomivalmennusta ajatellen, mutta miehen täytyi vastata puhelimeen.
“Ehditkö muuttaa ulos neljänteentoista päivään mennessä?” Korhonen kysyi mennen suoraan asiaan.
“Ehdin”, Lauri vastasi epäröimättä. “Saatan saada luovutettua avaimen lauantainakin, jos aikataulut pitävät.”
“No siinä tapauksessa”, vuokraisäntä myhäili ilmeisen tyytyväisenä. “Palataan asiaan silloin.”

Puhelun päätteeksi satulahuoneeseen puhumaan paennutta Lauria vastassa olivat valmennusaikatauluja odottava Vilja, puhelusta selkeästi kiinnostunut Heidi sekä Vargasia taluttava Martin, joka tenttasi Lauria orin varusteista.
“Tällä viikolla? Huomenna olen illan Kallassa, mutta muina päivinä viikonloppua lukuunottamatta on väljää”, Lauri vastasi ensimmäisenä Viljalle, kääntäen sitten katseensa Heidiin. “Lupasin hoitaa muuton sunnuntaihin - tai no lauantaihin - mennessä. Jos siirretään tavarat perjantaina, loppusiivouksen ehtii tehdä lauantaina. Niin joo, Vilja, perjantaina valmennan mieluiten aamusta.”

Naiskaksikon saatua vastauksensa Lauri keskitti huomionsa Martiniin, jolla oli edessään ensimmäinen treeni Vargasin kanssa.
“No jumps today”, mies virnisti harjoittelijalle, joka oli puhunut hyppäämisestä saapumisestaan asti. “Maybe next time - if you get along with Vargas.”
Martin kohotteli kulmiaan merkitsevästi, muttei vastannut mitään. Lauria huvitti, miten paljon poika muistutti isäänsä sillä hetkellä, mutta päätti pitää asian omana tietonaan.

“But Heidi owns Adamas”, Lauri virkkoi vilkaisten naisystäväänsä pieni pilke silmäkulmassaan. Miehen ei tarvinnut sanoa enempää, sillä Martinin katse oli jo kääntynyt Laurin naisystävään, joka olisi saattanut haluta tutustuttaa Martinin hevoseensa ensin sileällä. Heidin siniset silmät siristyivät hetkeksi, kun niiden katse kävi Laurissa, joka oli siihen asti hoitanut harjoittelijan ohjauksen yhdessä Viljamin kanssa.
“I’m going to take a few jumps with Vegas in the afternoon”, Lauri jatkoi välittämättä Heidin pistävästä katseesta, kun nainen joutui ahtaalle virkaintoisen harjoittelijan kanssa. “But let’s see. She’s tough.”

Keskustelua sivusta seurannut Vilja näytti pidättelevän nauruaan, kun Martin yritti selkeästi päättää, oliko kaikki Laurin sanoma totta vai härnäystä. Laurin suupieli nyki uhkaavasti, kun mies toivoi, että muuttotarjous olisi edelleen voimassa.

Lauri siristi silmiään valkoisten hankien ja auringon säteiden tarjoilemalle kirkkaudelle ohjatessaan ratsunsa sopivalle alkukäyntilenkille kartanon lähimaastoihin. Miehen ei olisi tarvinnut sillä viikolla käydä Auburnissa, koska valmennusten osalta oli meneillään väliviikko, mutta siitä huolimatta Lauri oli Sokkien tallilla jo toistamiseen. Syy siihen käveli matkaavoittavin askelin lumisella tiellä ja pörisi omiaan tavalla, jonka Lauri oli jo yhdistänyt orin syvimpään olemukseen. Koska kenttäviikonloppu käynnistyisi perjantaina, Lauri oli päättänyt tehdä viimeistelytreenin sileällä puomeja hyödyntäen ja antaa Cavalle vapaan ennen ensimmäistä osakoetta.

Diili, jonka myötä Lauri oli alkuvuodesta löytänyt itsensä Isabellan hieman surullisenkuuluisan kenttäkisaratsun satulasta useampaan otteeseen, oli syntynyt yllättäen. Laurin palattua Auburniin joulun valmennustauon jälkeen tulevan kauden kisasuunnitelmat olivat tulleet puheeksi toisen perijättären kanssa ja tämä oli ilmaissut tyylilleen uskollisen neutraalisti, ettei aikoisi startata Cavalla. Sivulauseessa esille tullut ehdotuksen tapainen oli muotoutunut molemmille osapuolille järkeväksi järjestelyksi, jonka oli sovittu jäävän kertaluontoiseksi startiksi Kalla CUPin ensimmäisissä osakilpailuissa.

Lauri oli treenannut Cavan kanssa aikataulujensa mukaan lähinnä niinä päivinä, kun oli tullut Auburniin valmennusten vuoksi. Kapasiteetikas ori oli valmis palaamaan kisaradoille ja koska Lauri oli kilpaillut samalla tasolla viime kauden, oli mies keskittänyt ratsastukset peruspalikoiden kasaamiseen pikakelauksella aloittaen sileältä ja jatkaen siitä rataesteiden kautta muutamaan halliolosuhteen maastoesteeseen.

Cava oli ratsastettavuudeltaan omanlaisensa, vaikka siinä oli myös samoja piirteitä kuin Vargasissa. Toisaalta Lauri koki vahvalaukkaisen orin sopivan käteensä, mutta tiedosti sen vaativuuden etenkin kouluosuudella, jota treenatessa Cava tuntui herkästi lipsuvan puoliteholle. Esteillä Lauri oli saanut oriin paremman tuntuman, mutta tiesi nollatuloksen vaativan Cavalta sataprosenttista keskittymistä. Maastoesteradalla Lauri puolestaan tiesi laukan olevan Cavan vahvuus ja heikkous, mikä täytyisi pyrkiä valjastamaan vahvuudeksi ihanneajan muotoon.

Yhteenvetona treeneistä Lauri ymmärsi Isabellan turhautumisen Cavan kisamenestyksen suhteen: orilta saattoi sen potentiaalin puitteissa odottaa paljonkin, mutta selkeästi kisatilanteessa tapahtui jotain, joka pudotti Cavan sijoitusta tuloslistoilla. Lauri odotti kisatilanteen kokemista Cavan kanssa siinä missä Isabellakin, eikä ollut suostunut kommentoimaan orin ratsastettavuutta naiselle sen enempää ennen osakilpailuviikonloppua. Treenit olivat aina eri asia kuin kisatilanne, jota kohti Lauri oli tällä kertaa valmistautunut kahden orin voimin.

“Valmista?” Heidin ääni huikkasi ulkoa. Lauri varmisti, että loimeen ja kuljetussuojiin verhottu Vargas oli kunnolla kiinni trailerissa ja peruutti ulos kopin sivuovesta.
“Jep”, mies vastasi pieni hymy huulillaan, sulki oven ja harppoi autolle valmiina starttaamaan sen keulan kohti Runiacia.

“No, ei sijoituksia tältä viikonlopulta - paitsi se estekoe meni kyllä nappiin”, Heidi puuskahti ja Lauri huomasi nopealla vilkaisulla, kuinka tutkiskeleva katse bruneten kasvoilla oli saanut tämän kulmat painumaan pieneen kurttuun.
“Niin”, Lauri myötäili miettien molempien orien suorituksia viikonlopun aikana. Molemmilla oli ollut hetkensä, mutta myös haasteensa, joista Lauri otti suurimman osan kontolleen.

“Se estekoe Vargasin kanssa tuntui helpolta. Eikä se ongelma ollut maastoesteilläkään, tällä kertaa se suunnilleen mahtui laukkoineen halliolosuhteisiin. Mutta se kouluosuus - sillä ei vain riitä näyttävyys. Eikä mulla selkeästi pää kouluaitojen sisällä.”
Heidin suusta purkautuva naurahdus oli spontaani ja hetken nainen vaikutti jopa säikähtäneen reaktiotaan Laurin vakavanpuoleiseen pohdintaan. Ratin takana istuvaa miestä tilanne vain huvitti, mutta tämä piti kasvonsa peruslukemillaan odottaessaan nykyisen avovaimonsa analyysiä.

“Mutta saitte Cavan kanssa kovat prosentit, nehän hipoivat seitsemääkymmentä”, Heidi totesi.
“Eikä Vargas jäänyt siitä kuin kolme prosenttia, mutta silti”, Lauri jatkoi heti.
“Se oli kovatasoinen luokka.”
“Amanda Sokan tuomaroimaksi, kieltämättä.”
“Niin. Mutta olethan sä vieraantunut koulukokeesta, tietysti. Sun pääpaino oli viime kaudella aika vahvasti rataesteillä.”

Keskustelu sai Laurin uppoutumaan hetkeksi ajatuksiinsa, koska Heidi oli sanonut ääneen ajatuksen, jota mies oli pyöritellyt päässään jo pidemmän aikaa. Sen oli myös alleviivannut hyvin estekokeen ensimmäinen sija Vargasin kanssa: rataesteet olivat tuntuineet helpoilta. Luontevilta. Se sai kenttäratsastajaksi aiemmin itsensä tituleeranneen miehen totisen kysymyksen eteen, kun ilmassa leijaili kysymys siitä, oliko mies vaihtamassa - vai jo vaihtanut - päälajinsa.

Kahdessa lajissa kilpaileminen laadukkaasti ei ollut mahdottomuus - olihan Laurilla ykkösratsu molempiin lajeihin. Vaikka molemmat olivat kotiuttaneet viime vuoden lopuksi Kallan ammattilaisrankingin palkintoloimet sijoitustensa johdosta, Vegasin koko kauden sijoitukset suhteessa starttimääriin olivat olleet hurjat.

“Ai, totta, Vargas sijoittui lopulta paremmin kuin Cava”, Heidi hymähti ja Lauri huomasi tämän tuijottavan tulospalvelun sivua puhelimestaan.
“Niin, Isabella ei tajunnut esittää toivetta siitä”, Lauri veisteli huvittuneena. “Tarkoituksena oli vain katsoa, mihin siitä on tuolla treenimäärällä.”

Lauri ei ollut asettanut Cavalle minkäänlaisia odotuksia siinä missä Vargasille. Cava oli toiminut kouluaitojen sisällä odotettua paremmin ja ollut maastoesteillä kohtuuhyvä kuumumista lukuunottamatta. Rataesteiden osalta Lauri ei puolestaan ollut tyytyväinen oriin, joka oli helpon puomin okserilta. Cava ei kuitenkaan ollut jäänyt tuloslistalla kauas Vargasista, joten loppujen lopuksi Laurin tuli tarkastella ratkaisujaan oman orinsa kanssa.

“Illalla katsotaan sitten videoita”, Lauri virnisti naisystävälleen, joka oli videoinut molempien orien kaikki osakokeet.
“Silmät saa laittaa kiinni, mutta kuulokkeet on pidettävä päässä?” Heidi virnuili viitaten torstai-iltaan, jolloin nainen oli yllättänyt Laurin verekseltään Temptation Island Suomen ääreltä olohuoneesta.
“Nimenomaan”, Lauri puuskahti huvittuneena viitsimättä muistuttaa Heidiä siitä, että oli nukahtanut sohvalle pitkän päivän päätteeksi jo ennen prime timen huipentuman alkua.

Lauri hörppäsi kahvikuppinsa tyhjäksi samalla, kun tarkisti tabletin näytöltä valinneensa Vegasin luokan varmasti oikein. Ilmoittautuminen Kalla CUPin seuraavaan osakilpailuun meni läpi ja sen rupeaman jälkeen Vegasin ja Vargasin kisakalenterit olivat saaneet täytettä.
“Joko sä olet valmis?” Heidin ääni huikkasi satulahuoneen ovenraosta.
“Jep, tulen ihan pian”, Lauri vastasi sulkien tabletin näytön noustessaan seisomaan laittaakseen laitteen ja kahvikupin niille kuuluville paikoille.

“Ilmoittauduitko Cailla? Ja hoiditteko jo Martinin ilmoittautumiset?” Heidi tenttasi Brunon satulasta. Lauri kohotti katseensa Vargasin niskasta keväiseen maisemaan ja nyökäytti suureleisesti päätään.
“Joo, ilmoitin sen neljäänkymppiin. Ja Martin menee Adamaksella rataesteillä kahtakymppiä, kenttäviikonloppuna sitä ykköstä. Hoidettiin samalla ilmoittautuminen niihin Ansamaan juhannusviikon kisoihin”, Lauri vastasi huvittuneena siitä, miten tarkan kiinnostunut Heidi oli hevostensa ilmoittautumisista, vaikka Martin ei ollut missään vaiheessa edes aikonut ilmoittautua ilman Laurin käännösapua. Malachain ilmoittamista Lauri oli arponut viime hetkille saakka, sillä mies oli väistänyt orin kilpailuttajan paikalta Heidin palattua kehään äitiyslomansa jäljiltä. Kevään mittaan keskustelu oli alkanut kääntyä Power Jumpiin ja kun Heidi oli ilmaissut rivien välistä toivovansa Malachain kilpailevan siellä nimenomaan Laurin kanssa, mies oli alkanut kääntää mustan orin estetreenejä tekniikasta rataharjoituksiin.

“Okei, hyvä”, Heidi hymähti ja Lauri kuuli, miten Brunon kaviot kuopaisivat hiekkatien pintaa, kun nuorehko ori mitä ilmeisimmin säikähti metsikössä lentoon räpiköineitä lintuja. Vargas oli täydellistä seuraa herkkäsieluiselle kouluratsulle, sillä kimoa ei kiinnostanut mikään muu kuin edessä avautuva, tuttu laukkasuora.

Tallille palattuaan Lauri purki Vargasin rutiininomaisesti varusteista ja vei orin nauttimaan auringonpaisteesta tarhaan. Yhtä rutiininomaisesti mies harppoi Jinxin tarhalle, jossa vastassa oli tavanomaistakin happamampi tamma.
“Miltä siellä näyttää?” tuttu ääni huhuili ja Lauri käänsi vaistomaisesti katseensa naisystäväänsä, joka harppoi Jinxin tarhaa kohti. Jinxi käytti tilaisuuden häikäilemättä hyväkseen ja Lauri ehti vain tajuta, että tamman hampaat napsahtivat yhteen miehen toisen käsivarren tienoilla.
“Älä kehtaa”, Lauri murahti napaten kiinni Jinxin riimusta, ettei tamma yrittäisi seuraavaksi syödä tarhaan saapunutta Heidiä.

“Jaa-a, ei sillä taida vieläkään olla kiire”, Heidi totesi kumarreltuaan hetken Jinxin ympärillä. Tamman varsominen oli lähellä ja periaatteessa varsa olisi voinut jo olla maailmassa, mutta Jinxi oli mitä ilmeisimmin päättänyt, ettei vielä ollut aika.
“Se odottaa niitä ensi viikon helteitä”, Lauri virnisti laskiessaan Jinxin takaisin päiväheiniensä pariin.
“Mukavuudenhaluinen”, Heidi tuhahti huuliaan mutristaen. Lauri kaappasi naisen kainaloonsa päästyään tarhan portin turvallisemmalle puolelle ja mietti, kuinka Jinxi oli ollut jo vuoden poissa kisakentiltä. Sen verran tamma oli myös saanut parannella selkäjännevammaansa, jonka kuntouttaminen alkaisi hiljalleen loppukesästä. Se tarkoittaisi treenejä varsa mukana, joten Lauri toivoi hartaasti, että pikku-Jinxille olisi siunaantunut kunnon ripaus Vargasin järkevyyttä.

Jinxin häntä viuhtoi ötököitä kauemmas, kun tamma nyhti ruohoa laidunläntillä, joka oli aidattu toisen tammalaitumen kylkeen. Tamman punertava karva kiilteli auringossa ja hetkeksi Lauri pystyi palaamaan muistikuvissaan viime kesään, jolloin ajatukset Jinxin kanssa oli jo kesän alkumetreillä suunnattu Ahvenanmaalle Power Jumpiin.

Tänä kesänä Jinxin ei kuitenkaan ollut tarkoitus matkustaa lainkaan pois Runiacin tontilta. Syy siihen kirmasi laitumen laidalta emäänsä kohti pienet kaviot ruohoa rummuttaen, eikä Lauri voinut olla kohottamatta kulmiaan, kun varsa nelisti emänsä ohi ja päättikin jatkaa matkaansa aina laitumen portille saakka. Vasta muutaman viikon ikäinen Vixenjinx oli ollut ensimmäisistä päivistään asti suunnattoman rohkea, eikä se nytkään empinyt yhtään pyrkiessään tutkimaan kasvattajansa käsiä.

“Se on kyllä kaunis”, Laurin vierelle ennättänyt Heidi huokaisi sipaistessaan varsan turpaa, joka työntyi tapansa mukaan kosketusetäisyydelle.
“Niin”, Lauri myhäili rapsuttaen tammavarsan otsaa, jonka persoonallisen merkin mies toivoi pysyvän samanlaisena tamman kasvaessa.
“Onko se nyt Vixen?” Heidi tiedusteli kysyvä katse silmissään. “Siis Vik-sen. Eihän siitä oikein muutakaan saa väännettyä, ellei halua jotain ihmismäisempää. Viivi??”

Laurin spontaani naurahdus riitti epäilemättä kuittaamaan Vixenin Vixeniksi, eikä Heidi tuntunut sen halukkaammalta juurruttamaan Viiviä tamman kutsumanimeksi. Kaksikko oli pyöritellyt nimi-ideoita keväästä asti, mutta lukinnut nimen vasta tutustuttuaan varsaan ensimmäisten päivien ajan. Vixenjinx oli kuulostanut ja näyttänyt hyvältä ja Laurin mielestä se yhdisti Jinxin ja Vargasin nimet hyvin yhteen.

Nähtäväksi jäi, miten paljon kyseinen nimi tulisi tulevaisuudessa vilahtelemaan kilpailuiden tuloslistoilla ja missä lajeissa. Suvun perusteella Vixenin veri epäilemättä vetäisi estemaailmaan, mutta Lauri elätteli pientä toivetta myös kenttäratsun urasta. Siihen uraan oli kuitenkin vielä aikaa, eikä ensimmäistä kasvattiaan rauhallisessa kesäillassa paapova mies halunnut ajatella sitä vielä liiaksi. Nyt oli aika keskittyä kesään ja varsa-aikaan, joka olisi epäilemättä Vixenin tuntien vilkas.

Jaba-alueiden tasainen kuhina, jatkuvasti korviin kantautuvat kuulutukset ja kiertely Expo-alueella olivat luoneet Laurille kisatunnelman ensimmäisestä kilpailupäivästä lähtien. Miehen urakka oli alkanut startilla Zelialla, jonka hoitaminen oli Matildan vastuulla. Vaikka nuorella tammalla ei ollut vielä paljoa kokemusta suurilta areenoilta, se oli yllättänyt itsensäkin ja ollut radalla erinomainen ratsastaa. Sen tunteen turvin Lauri oli uskaltanut lähteä ratsastamaan uusinnassa tosissaan ja vaikka se olisi voinut nuoren hevosen kanssa päätyä useampaan virheeseen, Zelia oli ottanut apuja vastaan maaliin saakka ja noussut nopealla ajalla luokan kärkeen. Se kärkisija oli kestänyt loppuun asti ja viikko oli alkanut vielä odotettuakin vahvemmin.

“Hei, sehän meni tosi hyvin”, Heidi hengähti saavutettuaan Laurin ja Vegasin, jotka olivat hetki sitten päättäneet uusintaradan.
“Jep”, Lauri kuittasi ottaen vastaan naisen ojentaman vesipullon. “Se jäi ajelehtimaan liikaa sille sarjalle, ihme ettei otettu useampaa puomia. Mutta muuten ihan ok.”

Ajelehdinta kuitenkin riitti kymmenenteen sijaan ja niin Vegaskin oli korkannut kisaviikon kunniakierrokset. Vahva alku sai Laurin epäilemään mahdollisuuksia muissa luokissa menestymiseen, vaikkei ratsastetuilla radoilla olisi todellisuudessa mitään tekemistä tulevien tulosten kanssa. Sen sijaan, että mies olisi antanut epäilyksille enempää tilaa takaraivossaan, mies päätti keskittyä nauttimaan Pariisin puitteista, jotka tekivät kilpailemisesta kokonaisvaltaisen elämyksen.

“Se on tänään ollut hermostuneempi”, Matilda mutisi laskiessaan otteensa Zelian ohjista, joista nainen oli pitänyt kiinni selkäännousun ajan kuin ei olisi todella luottanut siihen, että Lauri pääsisi satulaan omin avuin.
“Hyvä tietää”, mies vastasi kootessaan ohjia nopeasti käsiinsä Zelian jo pyrähdellessä eteenpäin. “Katsotaan ja tunnustellaan.”

Matildan arvio tammastaan osoittautui jo verryttelyssä todellisuutta vastaavaksi, sillä Zelia kielsi toiselle verryttelyesteelle ilman mitään selkeää syytä. Lauri pyrki nollaamaan tilanteen ja kehui tammaa vuolaasti sen hypättyä esteen yli toisella yrittämällä. Mies tiesi ratakorkeuden teetättävän tammalle jo töitä, sillä startti olisi Zelialle ensimmäinen sillä tasolla. Samalla mies kuitenkin tiedosti ruunikon kapasiteetin, jonka ei vielä pitänyt olla ylärimalla, ja keskittyi työstämään tammaa paremmaksi sileällä.

Edellisen luokkansa voittanut Zelia oli selkeän hermostunut lähtömerkin jälkeen, jonka vuoksi Lauri ratsasti erityisen huolellisen ja kiireettömän tien ykkösesteelle. Pari ensimmäistä estettä sujuivat hyvin, mutta sarjalle tultaessa Zelian imu estettä kohti katosi. Lauri sai tsempattua tamman yli a-osasta, mutta ruunikko kielsi b-osalle ja jäi poukkoilemaan paikoilleen päätään viskoen.

Lauri tiesi, että hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: ottaa rauhassa uusi yritys tai viheltää peli poikki ja keskeyttää rata. Mies nosti laukan, haki uuden lähestymisen kaikessa rauhassa ja tuki tammaa jokaisella askeleella, rohkaisten sitä estettä kohti äänellä. Zelia hyppäsi, otti kaksi jännittynyttä laukkaa ja ponnisti b-osalle. Puomi kolahti alas, mutta siinä vaiheessa sillä ei ollut merkitystä – Lauri keskittyi jo seuraavaan esteeseen, jonka oli nähnyt tuottaneen vaikeuksia muutamille ratsukoille.

“Mä olin jo ihan varma, että se kieltää ulos”, Matilda totesi heti kuuloetäisyydelle ennätettyään. “Tai siis.. Mulla olisi ainakin kieltänyt, se menee siihen tilaansa ja siihen se usein jää.”
Lauri hymähti naisen takeltelulle ja totesi, miten Zelia oli tehnyt parhaansa sille vaativalla radalla. Sen jälkeen mies taputti ruunikkoa kaksin käsin, laskeutui ratsailta ja jätti tamman Matildan ja tämän seurassa liikkuvan Jessen huomaan.

“Lähdetäänkö kaupungille, jos käyn nopeasti suihkussa?” Lauri kysyi Heidiltä kaapatessaan tämän kainaloonsa. Mies painoi huulensa naisen tuulessa liehuviin hiuksiin ja hymyili itsekseen.
“Sulla taisi olla jotain ostoslistalla”, Lauri mutisi hiljaa.
“Mm-h”, Heidi vastasi ja käänsi päätään suikaten suukon tuoreen kihlattunsa poskelle. “Saat ratsastaa tosissasi koko loppuviikon, jos meinasit maksaa ne timantit. Mulla on kallis maku.”

Ulkopuolinen olisi saattanut ottaa Heidin sanat tosissaan naisen pokerinaaman kestämisen vuoksi, mutta Lauri tyytyi vain hymyilemään huvittuneena.
“Otat sen, josta pidät eniten”, mies totesi ja jatkoi virnistellen: “Onneksi startteja on jäljellä vielä neljä.”

Power Jump lähestyi ja vaikka arvokilpailu oli keskittänyt Laurin ajatukset rataesteisiin, miehen toinen jalka oli pysynyt tiiviisti kenttäratsastuksen maailmassa pitkin kesää. Vargas oli kilpaillut viimeksi Ansamaassa juhannusviikolla, jolloin ori oli ollut parhaassa iskussa koko kaudella siihen mennessä. Ratsukko oli saanut koulukokeesta ennätyssuuret prosentit, joiden jälkeen yhden pudotuksen rataesteet ja vaihtelevasti sujunut maastokoe olivat nostaneet Vargasin kunniakierroksen vetohevoseksi. Lisäksi joukkue, jossa Lauri oli ratsastanut Isabellan ja Jemiinan kanssa, oli sijoittunut suurehkossa joukkuekilpailussa neljänneksi.

Vaikka pienet terveysvaivat olivat varjostaneet Vargasin paria edeltävää kisakautta ja ori oli ajoittain joutunut telakalle, Lauri ei ollut missään vaiheessa luopunut ajatuksestaan siitä, että terveenä pysyessään Vargas voisi nousta neljän tähden luokkiin. Ansamaan kilpailu oli vahvistanut sitä tunnetta ja saanut Laurin harkitsemaan asiaa vakavissaan: olisiko jo aika?

Alun perin seuraavat kenttäkilpailut olivat kisakalenterissa Kalla CUP:in seuraavan osakilpailun aikaan, mutta Lauri päätyi selaamaan kisakutsuja valmennuskeikkansa päätteeksi. Pian mies päätyi selaamaan Kuuvuoren ratsastuskeskuksen avajaisten yhteydessä järjestettävien kilpailuiden kutsua ja huomasi, että tarjolla oli myös neljän tähden luokka. Puitteet vaikuttivat lupaavilta ja vaikka kilpailut eivät paisuisi suuriksi, Lauri uskoi reissun antavan enemmän kuin ottavan - miehellä oli useita kontakteja sillä suunnalla ja matkaan voisi siten yhdistää myös esimerkiksi hevosenkokeilureissun asiakkaalle, joka etsi tällä hetkellä kakkosratsua esteille.

Ilmoittauduin kisoihin Ahvenanmaalle, Vargas CIC4. Siellä on myös koulu- ja esteluokkia, katsotaan illalla yhdessä lisää, Lauri kirjoitti Heidille ja starttasi sitten autonsa. Vaikka kesä oli jo puolessa välissä, kisoja oli onneksi vielä rutkasti edessä.

Lauri oli ehtinyt tehdä Runiacin tiimin kanssa jo niin monta lähtöä kilpailuihin, että valmisteluista oli tullut rutiininomaisia: yksi kävi läpi mukaan pakattuja varusteita, kaksi viimeisteli hevosia lastausta varten ja Heidi, joka ei tehnyt mitään edellä mainituista, vahti kelloa ja valmisteli parhaillaan hevosrekkaa Laurin apuna lastausvalmiiksi.
“Lauri hei, Vegasin satulan päällä ei ollut huopaa enkä löytänyt sitä mistään. Yksi huopa puuttuu”, Vivia ilmoitti ja Lauri puuskahti huvittuneena. Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun Vegasin kisahuopaa ei oltu pakattu mukaan, eikä mies aikonut tällä kertaa startata tammallaan vaaleanpunaisissa. Laurin katse kävi Heidissä, jonka vastuulla tämän ajattelema värisekaannus oli taannoin ollut, ja kiitti sitten Viviaa.
“Se ei tainnut olla vielä illalla kuiva, haen sen nyt”, Lauri totesi ja hipaisi ohimennen kihlattunsa käsivartta merkitsevä katse silmissään.

“Are you guys ready?” Martinin ääni kysyi heti, kun Lauri harppoi tallin puolelle.
“Yeah, your turn”, Lauri vastasi vilkaisten saksalaista harjoittelijaa ja tämän suomalaista tyttöystävää, josta oli tuntunut tulleen Martinin myötä vakituinen osa tiimiä. Kaksikko silmäili toisiaan silläkin hetkellä niin tiiviisti, että Laurista tuntui siltä kuin hänen läsnäolonsa olisi sivuutettu täysin.
“Malachai and Adamas first – Ava, otatko Adamaksen niin Heidi saa keskittyä Malachaihin – , then Jeramy’s Lelle and umm – Lollo. Vivia takes her.”, Lauri luetteli. “Ronya should be the last one right after Vegas. So Martin, you’ll take the pony.”

Martinin nyökkäys oli Laurille merkki jatkaa matkaa. Mies kuuli karsinoiden ovien aukeavan ja oletti kaksikon ryhtyneen tuumasta toimeen.
“Hey Martin”, Lauri päätyi vielä huikkaamaan tajuttuaan tulevansa itse viimeisenä. “Take Vegas. I’ll bring the pony.”
Lauri odotti, että Martin palasi karsinasta hänen näköpiiriinsä. Nuori mies vilkaisi pomoaan, tuijotti tätä hetken ja näytti peukaloa. Lauri jatkoi matkaansa ennen kuin satulahuopa unohtuisi tyystin, mutta päätyi jo hetkeä myöhemmin penkomaan omaa kaappiaan varmistaakseen, että oli ottanut mukaan paremmat saappaansa.

“Löytyihän se oikea huopa mukaan”, Heidi virnuili, kun Lauri luovutti taluttamansa ponin Vivialle ja harppoi rekan varustetilan luo pakatakseen hakemansa satulahuovan mukaan.
“Jep”, Lauri vastasi. “Kaikki kyydissä?”
“Mun laskujeni mukaan joo, vaikka jouduin kyllä vastaamaan välissä puhelimeen. Mutta Martin kävi äsken tallissa, eikä sillä ollut enää hevosta käsipuolessa”, Heidi pohti ääneen ja päätyi sitten varmistamaan asian tallipojalta, joka nyökkäsi hyväksyvästi:
“Yeah, Lauri brought the pony. We’re ready.”

Kisamatka Auburniin oli niin lyhyt, ettei rekka kaartanut tutulle parkkipaikalle montaa tuntia ennen ensimmäistä starttia. Vaikka kartanon mailla järjestettiin usemman kerran vuodessa kansallisen tason kilpailuja, kansainvälisten kisojen kuhina näyttäytyi ihan eri tavalla jo parkkipaikalla, vaikka raviratamajoituksen vuoksi kaikki kuljetusautot eivät pakkaantuneet kilpa-alueen läheisyyteen. Kuljettajana toiminut Lauri parkkeerasi rekan huomioliiviin pukeutuneen toimihenkilön osoittamaan spottiin ja ohjeisti sitten hevosenhoitajiksi mukaan lähteneitä Viviaa ja Avaa aloittamaan hevosten purkaminen kyydistä, jotta ensimmäisten luokkien ratsut saataisiin ulos rekasta.

“Lauri”, Vivian ääni kysyi taas, mutta tällä kertaa sen sävy oli epävarma.
“Niin?” varustetilan avannut mies tiedusteli neutraali ilme kasvoillaan.
“Sinun piti kuulemma lastata Vegas”, Vivia aloitti irvistäen. “Se ei ole kyydissä.”
“Mitä?” Lauri ähkäisi ja lähti harppomaan rekan toiselle puolelle, jossa vastassa oli vakavoitunut Ava ja punehtunut Martin.
“Teille taisi Martinin kanssa tulla pieni kommunikaatiokatkos”, Ava töksäytti ja tilanne alkoi valjeta Laurille muutaman tarkentavan kysymyksen jälkeen: Martin ei ollut kuullut pomonsa viimeistä lausetta vaan ollut siinä uskossa, että Lauri toisi Vegasin itse. Nähtyään Laurin tuovan ponia viimeisenä, Martin oli automaattisesti olettanut, että Vegas oli jo kyydissä. Vivialla puolestaan ei ollut missään vaiheessa ollut täysin tarkkaa lastaussuunnitelmaa, jonka pohjalta nainen olisi Ronyaa lastatessaan tajunnut virhettä.

“Se huovan unohtuminen olisi vielä ollut pientä”, häkeltyneen huumorilla asiaan suhtautunut Heidi nauroi hersyvästi. Martin näytti häpeilevän tilannetta edelleen pidellessään päivän kisaratsuaan turvavälin päässä, kun Ava puolestaan vaikutti päässeen olemattomasta shokistaan yli pyöritellessään luontevasti narun päässä askeltavaa Ronyaa.
“Pitihän sekin päivä nähdä, että itse Lauri Merikanto unohtaa kilparatsunsa kotiin”, Heidi huokaisi ilmeisen uupuneena naurukohtauksestaan ja pyyhki silmäkulmiaan samalla, kun Vivia liikehti levottomasti lastaussillalla.
“Mitä tehdään?” nainen tiedusteli saaden Laurin aivot raksuttamaan.

Kaikkien, etenkin Laurin – ja Martinin – onneksi Jeramy oli tullut rekan perässä omalla autollaan ja suostui lainaamaan sen Laurille, jotta tämä pääsi hakemaan kisaratsuaan ja tuomaan sen perässä trailerilla. Normaalisti kilpailupaikalla seesteisenä pysyvä mies huomasi kiristelevänsä leukaperiään jättäessään Vegasin Avan holhoukseen siksi aikaa, että Malachain startti oli ohi.

“Onneksi tätä ei stressaa, vaikka unohtui kokonaan matkasta”, Heidi hymähti taputtaessaan Vegasin kaulaa Laurin kavuttua tamman selkään. Mies nyökkäsi puoliksi huvittunut hymy huulillaan ja kokosi ohjat käsiinsä. Vegasin selässä Lauri tunsi taas rentoutuvansa, koska toisen kilparatsunsa tapaan tamma ei ollut heti katoamassa alta ja olevan valmiina ottamaan kipinää jokaisesta ärsykkeestä, jota kilpailupäivä tarjosi. Siihen rentouteen vajoten Lauri ratsasti Vegasin maneesin viileyteen, verrytteli tamman huolellisesti ja kertasi radan mielessään. Tummanrautias tuntui hyvältä, eikä Auburnin tutuksi tullut derbykenttä stressannut tammaa lainkaan ratsukon päästyä valmistautumaan kilpa-areenalle. Vegasin karva kiilsi auringossa, joka oli päässyt hetkeksi esiin pilvien takaa ja Lauri tunsi sykkeensä kohoavan – ei liikaa, vaan juuri sopivasti. Miehen fokus oli jo radan ensimmäisessä esteessä eikä esimerkiksi siinä, kuinka koko kilpailusuoritus olisi jäänyt välistä, jos kisapaikka olisi ollut yhtään kauempana.

Vegas oli valmiina starttaamaan Power Jumpissa kolmatta kertaa, eikä Laurikaan olisi olosuhteisiin nähden voinut olla yhtään valmiimpi.


Lauri Merikanto ei oikeastaan pitänyt Malachain kaltaisista hevosista – siis sellaisista, joiden kaviot lähestulkoon kipinöivät jo pelkästään siitä, että kymmenen metrin päässä oli ihmisiä, hevosia, esteitä tai muuta siltä loputtomalta listalta, jolle olivat vuosien mittaan listautuneet kaikki mustaa oria kohahduttavat asiat. Syy, jonka vuoksi Lauri istui kierroksiaan tasaisen varmasti verryttelymaneesissa keräävän Malachain satulassa istui katsomossa, koska oli orin omistajan roolissa palkannut miehen ensin läpiratsastamaan ja myöhemmin kilpailemaan orilla. Matkan varrella sekä Malachain että tämän omistajan rooli Laurin elämässä oli muuttunut, kun Malachaista oli tullut vakituinen treenattava ja Heidistä kihlattu, mutta se ei varsinaisesti ollut muuttanut Laurin mielipidettä hiilenmustasta sähikäisestä.

Lauri oli kilpaillut Malachailla Power Jumpissa kaksi vuotta sitten, kun arvokilpailu oli viimeksi ratsastettu Sokan siskosten mailla. Mies oli muistellut suoritusta valmistellessaan oria tämänvuotiseen koitokseen, johon Lauri oli asennoitunut hyvin eri tavalla – siinä missä mies oli vuonna 2019 pyrkinyt hillitsemään Malachain vauhtia, oli Lauri nyt lähdössä radalle ratsastamaan aikaa. Suunnitelma oli syntynyt kesä-heinäkuun vaihteessa kisamatkalla Pariisissa, jossa kilpailuviikon aikaratsastusluokat olivat näyttäneet hyvin sen, mihin Malachai oli luotu: nopeuteen. Kun Lauri oli vauhdin sijaan hakenut suoritukseen turvallisuutta kaarteiden laajuuden ja huolellisten lähestymisten kautta, oli ori kaiken ylimääräisen sijaan keskittynyt vain esteisiin sekä niiden ylittämiseen.

Kilpailijan ja valmentajan uransa aikana Lauri oli oppinut, että jokaisen ratsastajan elämään mahtui niitä kuuluisia elämän hevosia, mutta myös hevosia, jotka pysyivät työkavereina. Niiden kanssa koettiin onnistumisia ja epäonnistumisia, niihin tuskastuttiin ja toisaalta välillä todettiin, ettei kannattanut luovuttaa, koska pitkäjänteinen työ alkoi kantaa hedelmää. Malachai edusti Laurille ehdottomasti jälkimmäistä kategoriaa, mutta se ei vienyt piiruakaan pois siitä huolellisuudesta, jolla mies verrytteli orin valmiiksi kilpailusuoritusta varten.

Musta ratsastushanska kohosi hetkeksi trakehnerin kiiltävälle kaulalle, kun Lauri palkitsi orin laukannostosta, jonka energia suuntautui suoraan eteenpäin. Malachain huomio oli radan ensimmäisessä esteessä, eikä Lauri tehnyt elettäkään jarrutellakseen oria, jonka oli saatava ensimmäinen hyppy pois järjestelmästään. Askel osui kohdalleen ja Malachai korskahti ponnistaessaan voimakkaaseen, tarkkaan hyppyyn, joka siivitti ratsukon tämän vuoden Power Jump -suoritukseen.

Laurista tuntui, että kisakesä oli päättänyt vaatia veronsa juuri sillä hetkellä, kun miehen oli tarkoitus nousta Vargasin satulaan ja debytoida orin kanssa ratsukon ensimmäinen yhteinen neljän tähden kenttäluokka. Tasotavoite oli ollut Laurin mielessä Vargasin ostohetkestä lähtien ja vaikka miehestä oli ajoittain tuntunut siltä, etteivät orin paukut välttämättä riittäisikään sille tasolle, kulunut kausi oli ollut voimakkaasti nousujohteinen ja antanut toivoa tasonnousun suhteen. Mikäänhän ei tosin ollut vieläkään varmaa ja juuri siksi Lauri oli kuskannut kenttäratsunsa Ahvenanmaalle selvittämään, mihin heidän rahkeensa ratsukkona riittäisivät.

“Oliko sulla sitä urheilujuomaa jossain lähellä?” kypärää päähänsä kiskova, juuri pitkän kaavan mukaan haukotellut Lauri kysyi kihlatultaan, joka loi mieheen merkitsevän katseen.
“Sun olisi pitänyt antaa mun ajaa enemmän”, nainen huomautti, mutta ojensi Laurille pullon, jonka sisällön mies toivoi antavan elimistöön sen verran potkua, että tämä saisi avattua kilpailusuorituksensa koulukokeessa kunnialla.
“Sun täytyisi myös levätä enemmän”, Heidi mutisi pidellessään Vargasin ohjia sen aikaa, että Lauri sai kumottua myrkyllisen värisen juoman kurkkuunsa. “Sä olit väsynyt jo ennen tätä reissua, eikä tällainen matkustaminen ainakaan auta asiaa.”
“Totta”, Lauri myönsi huuliaan mutristaen, antaen sitten väsyneen virneen levitä huulilleen. “Vaikka en kyllä tiedä mikä määrä lepoa auttaisi tähän väsymykseen - se on varmaan jo kroonistunut.”
Heidin tuhahti ja Lauri kumartui painamaan nopean suukon naisen huulille ennen kuin miehen täytyi kiirehtiä verryttelyyn.

Puoliverioriaan verrytellessään Lauri lipui ajatuksissaan vuosia taaksepäin kisoihin, jotka olivat olleet ratsukon ensimmäiset. Silloin tähtiä oli ollut vähemmän ja Vargas vihreämpi, ja Lauri muisti edelleen kuinka jännitys oli ollut ottaa vallan. Mies itse oli siihen hetkeen mennessä kilpaillut kenttäratsastuksessa useilla silloisen työnantajansa hevosilla, mutta ensimmäisen täysin oman hevosen viemisessä kilparadoille oli ollut oma jännityksensä. Silloin Lauri oli katsonut enemmän muiden ratsukoiden työskentelyä verryttelyissä, mutta vuosien mittaa miehen fokus oli keskittynyt täysin tämän omaan tekemiseen.

Vargas liikkui hyvin, mutta Lauri tiesi, ettei se vielä riittänyt. Vaikka luokka oli pieni, mies halusi kokeilla orinsa kapasiteettia pykälän vaativammassa koululuokassa pyrkien esittämään kaiken sen laadun, mitä Vargas parhaimpina päivinään väläytteli. Kun verryttelyn toinen kimo ratsu liiteli kentän toisella laidalla varsin vakuuttavaa ravia, Lauri tunsi hermojensa kiristyvän hetkellisesti: oliko heistä vielä sille tasolle? Minkä luokan mies valitsisi ratsukon seuraaviin kisoihin, jotka satuttiin kaiken hyvän lisäksi kilpailemaan kansainvälisellä tasolla Ranskassa? Vargas tarjosi laukkaa, kun selässä hetkellisesti jännittyneitä apuja antava ratsastaja tavoitteli lisättyä ravia lävistäjän alussa ja Lauri tiesi, että tilanne vaati nollausta.

Vargas oli rakennettu ajan kanssa. Lauri itse oli kilpaillut Saksan vuosinaan CIC4-luokissa, joten miehen omat rahkeet riittivät kyllä. Ratsukko oli edellisissä kenttäkilpailuissaan saanut kolmen tähden luokan koulukokeesta ennätysprosenttinsa. Kaikki edellytykset onnistumiselle olivat siis olemassa, kunhan Lauri palauttaisi keskittymisensä hevoseensa ja sen tukemiseen valkoisten aitojen sisällä.

Kilpaurheilu vaati veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin, sen Lauri oli siihen ikään ja kokemukseen mennessä ehtinyt tiedostaa. Onneksi se myös antoi takaisin ja kuittasi sillä kroonisen väsymyksen tai yllättävien epäilysten hetkien kaltaiset töyssyt kisamatkoilla.

Perjantai

Vargasin ensimmäinen startti kansainvälisellä tasolla oli Laurille tavoite, jonka mies oli asettanut orille jo vuosia sitten. Kun Vargas oli tullut Laurille vihreänä, vasta kenttäuraansa aloitelleena ratsuna, olivat kansainväliset kenttäkilpailut tuntuneet kaukaisilta. Vuosien vieriessä tavoite oli kuitenkin koko ajan alkanut tuntua entistä realistisemmalta, jos ei laskettu hetkiä, kun Vargas oli joutunut telakalle ja koko sen kilpauran jatko oli hetkellisesti ollut vaakalaudalla. Lauri ei ollut missään vaiheessa sitonut tavoitetta varsinaisesti mihinkään luokkatasoon, mutta ajoitus Pariisin kisojen suhteen oli jännittävä siltä kantilta, että ratsukko oli vasta lähtenyt nousemaan neljän tähden luokkiin. Huolella ja ennen kaikkea maltilla tehty työ oli kuitenkin kantanut heidät siihen pisteeseen, että perjantaina kymmenes syyskuuta ratsukko oli aloittanut tulikokeensa Château de Garcian juhlavalla kilpa-areenalla.

Lauri oli jo aloittanut oman kilpailurupeamansa Heidin omistaman Eyonin kanssa kolmen tähden luokassa aiemmin päivällä. Täysveriorin koulutulos oli kohtuullinen, vaikka Lauri ei ollut saanut oria varsinaisessa suorituksessa yhtä lennokkaaksi kuin verryttelyssä. Vargasin kohdalla mies sai uuden mahdollisuuden ja vaikka tämä oli treenannut molempien orien kanssa kotona koko kauden, olivat treenimäärät - ja kisasuoritukset - suuremmat Vargasin kanssa. Se asetti Laurille paitsi odotuksia, myös paineita; Pariisiin asti ei lähdetty pelaamaan varman päälle.

Vargas toimi koulukokeessa kuin ajatus. Lauri otti tietoisia riskejä ja esitti Vargasin kaikissa askellajeissa äärirajoja hipoen. Jos pakka olisi päässyt hajoamaan kerrankin, koko kilpailu heidän osaltaan olisi voitu taputella. Vaikka kenttäratsastus oli kolmen osakokeen summa, Lauri oli panostanut koko kesän nimenomaan sileällä treenaamiseen, jotta vahvistaisi Vargasin siihen asti heikointa osa-aluetta kenttäratsastuksen näkökulmasta.

“Te olitte ihan mielettömiä”, Heidi henkäisi silmät loistaen kiirehdittyään ratsukon luo heti radan jälkeen. Laurilla ei ollut vaikeuksia vastata naisen hymyyn, kun mies taputteli kimonsa kaulaa kääntäen katseensa sitten jättiscreeniin, jolle lopullinen prosenttimäärä oli juuri lävähtänyt: 74,600 %. Luokan ensimmäisenä ratsukkona Lauri ja Vargas jäivät tuloksella luonnollisesti ensimmäisiksi, mutta vaikka muutama ratsukko pystyi takomaan taululle kovemmat lukemat, Vargas ratsastajineen jäi lopulta viidennelle sijalle. Se oli enemmän kuin Lauri oli uskaltanut toivoa, mutta ei yhtään vähempää mitä mies olisi rehdille orilleen sinä päivänä suonut.

Lauantai

Garcian linnan maastoesterata oli aivan eri luokassa kuin mikään muu rata, jolla Lauri oli elämänsä aikana ehtinyt kilpailla. Esteet olivat näyttäviä, reittivaihtoehtoja niille oli useita ja oli jokaisen ratsastajan harkinnan varassa, missä kohtaa kannatti pelata varman päälle tai ottaa riski.

Eyon suoritti tasaisen varmasti. Sujuvan maaston päätteeksi oman kellonsa kanssa sekoillut Lauri oli yllättynyt aikavirheistä täysverisen matkaavoittavan ja vauhdikkaan laukan vuoksi, mutta osasi paikantaa ihanneajan ylittymisen syyt radan kahteen osuuteen, joissa molemmissa mies oli halunnut helpottaa Eyonin työtä ja valinnut pidemmän lähestymisen. Vargasin maastokokeessa Laurin taktiikka oli sama, koska edellispäivän riskinoton jälkeen varman päälle pelaaminen oli nyt tärkeää, sillä kielloista maksettiin maastoesteradalla kalliisti. Eyonin lailla Vargas ei katsonut esteitä, mutta tuntui kuitenkin kaipaavan ratsastajaltaan tukea siinä määrin, ettei Lauri halunnut ottaa riskiä kirimällä aikaa vaativimmilla reittivalinnoilla. Tämä toi virhepisteitä lopulta kahdeksan, mutta tuoreeltaan radan jälkeen se tuntui Laurista kohtuulliselta. Maasto oli ollut vaativa ja Lauri uskoi, että oli onnistunut hakemaan Vargasista optimaalisen vaihteen ja jättämään samalla enemmän paukkuja viimeiseen osakokeeseen.

Illallisella Lauri ei halunnut spekuloida kummankaan kisaratsunsa senhetkistä tulostilannetta tai mahdollisuutta sijoittumiseen vaan keskittyi Heidiin, jonka kanssa oli paennut kilpailualuetta pieneen, idylliseen ravintolaan.
“Seuraavat kisat ulkomailla voisivat olla sinun”, Lauri vinoili viinilasinsa takaa. Heidi pyöräytti huvittuneena silmiään, mutta Lauri huomasi kyllä, miten katse naisen silmissä oli muuttunut. Mies tiesi, että kun Heidin kisakalenteri ja Euroopan kouluratsastuksen kilpailutarjonta täsmäisivät, nainen ei empisi.

“Mutta ihan mukavaa, että nämä groominhommatkin kelpaavat”, Lauri jatkoi silmäänsä iskien ja uskoi Heidin tietävän sanomattakin, että kaiken sen vitsailun takana piili kiitollisuus siitä, että nainen oli matkustanut mukana tällekin reissulle.

Sunnuntai

Sunnuntaina molemmat hevoset tuntuivat hyviltä, mutta Laurin olo ennen päivän ensimmäistä starttia oli levoton. Mies ei tapansa mukaan antanut sen näkyä, mutta tunsi sisällään, että odotukset olivat kasvaneet, eikä Lauri toivonut kummankaan orin kilpailun päättyvän epäonnistumiseen tasaisen alun jälkeen. Rataesteillä keskiöön nousi entistä enemmän nopeus, mutta teknisesti vaativilla radoilla täytyi myös viimeiseen saakka välttää virheitä. Hyppyominaisuuksiltaan erilaiset Eyon ja Vargas vaativat Laurilta omien asetusten täydellistä nollaamista luokkien välissä, mutta siihen oli onneksi tarjolla runsaasti aikaa.

Eyon teki nopeahkon nollan ja Lauri tiesi, että ilman alkuradan käsijarrua ori olisi voinut olla jopa luokan nopein. Se titteli olisi tosin saattanut merkitä myös puomeja, sillä Eyon oli verryttelyssä tuntunut hieman liian virittyneeltä ja tehnyt yhden aika räikeän etujalkavirheen, jonka myötä puomit olivat kolisseet kannattimiltaan. Yhdistelmä taktikointia ja riskinottoa oli johtanut hyvään lopputulokseen, eikä Laurin levottomuudesta ollut enää tietoakaan, vaikkei Eyonin kokonaistulos aivan riittänyt sijoituksille.

Laurin mielestä Vargas oli aina ollut tasaisen varma suorittaja rataesteillä ja huolellisena hyppääjänä sillä ei ollut tapana ottaa puomeja, ellei ratsastaja tehnyt virheitä. Tähän ajatukseen tukeutuneena Lauri uskalsi ratsastaa aikaa vastaan läpi radan, jolla Vargas oli selvästi kotonaan. Suurilla ulkoareenoilla ori oli aina ollut parhaimmillaan ja sellaisille areenoille sen fysiikka oli selvästi luotu. Nopea nolla ei missään nimessä tuntunut helpolta, mutta sen saavuttaminen maalilinjan ylityksen jälkeen ei tullut Laurille yllätyksenä.

Lauri katsoi Heidiä hetkenä, jolloin ranskalainen kuuluttaja muotoili hänen nimensä uuteen uskoon ja tuntui antavan Vargasin viralliselle nimelle täysin uudet artikulointiohjeet. Laurin huulille nousi hymy sitä mukaa, kun tulosten paljastuminen iskostui Heidin tajuntaan sekuntien vieriessä täysin pysähtyneessä, ohimenevässä hetkessä. Vargas pärskähti kuin olisi halunnut osaltaan reagoida tietoon, että oli sijoittunut kansainvälisessä debyytissään ja lunastanut kaikki ne odotukset, joita Lauri oli orille vuosien saatossa uskaltanut asettaa. Kunniakierroksella Lauri antoi puoliverisen kavioiden niellä areenan kuitupohjaa vihreän ruusukkeen liehuessa valtoimenaan Vargasin suitsissa.

Maine ja mammona tuntuivat Laurilta toissijaisilta, sillä kaikissa visioissa määränpäänä oli silti nimenomaan kunniakierroksen huumaava tunnelma - sellaisia hetkiä kannatti tavoitella.

Ruunikonkimon kavioiden tasainen rummutus katkesi hetkeksi, kun ori ponnisti keskikokoisen taloesteen yli korvat keskittyneesti hörössä. Laurin katse oli jo tukkiesteessä, jolle lähestyminen talolta vaati kontrollia esteen sijainnin vuoksi. Vargas tuli hyvin takaisin puolipidätteestä ja Lauri kokosi laukkaa kohti kulmaa kääntääkseen isolaukkaisen orin lävistäjälle täydellisessä tasapainossa. Mies antoi Vargasin sujua kohti tukkia ja antoi orille pidempää ohjaa rauhallisen hypyn jälkeen ohjaten kimon uralle jäähdyttelemään.

Hallimaastoesteiden hyödyntäminen oli työsuhde-etu, jota Lauri aikoi hyödyntää jatkossakin. Mies purki Vargasin yksityistallin hoitopaikalla ja jätti orin kuivattelemaan solariumin alle siksi aikaa, että ehti itse heittää ratsastusvarusteet pois. Paluumatkalla Lauri oli törmätä Isabellaan, joka kertoi tunnistaneensa hoitopaikalla odottavan Vargasin jo kauempaa.

“Tulossa vai menossa?” perijtär kysyi, vaikka ovela ilme tämän kasvoilla paljasti naisen päätelleen jo vastauksen Laurin kypäräkampauksesta.
“Lähden viemään Vargasin takaisin Orijoelle, että ehdin takaisin ennen illan valmennusrupeamaa”, mies vastasi vilkaisten kimoa, joka tuijotti heitä hievahtamatta muutoin hiljaisessa tallissa. Laurista oli mukavaa nähdä Auburnin kokoista tallia eri vuorokaudenaikoina, kun porukkaa meni ja tuli eri tahtiin.
“Niin, aivan”, Isabella hymähti. “Jos meillä olisi vapaata oritarhaa, olisin tarjonnut sitä ja säästänyt sinut ajamiselta. Toki kenttä alkaa jäädä vähemmälle käytölle, derbystä puhumattakaan – siellä Vargas varmasti kestäisi aidassa.”
“Kiitos tarjouksesta”, Lauri kiitteli mietteliäänä. “Olisihan se ollut monellakin tapaa järkevämpää, jos vain olisin osannut varautua siihen etukäteen.”

Loppujen lopuksi Lauri päätyi tarttumaan Isabellan tarjoukseen, sillä mies oli arvioinut aikataulunsa heikosti ja pystyi välttämään kiireen jättäessään Vargasin perijättären järjestämässä lainaloimessa tyhjälle derbylle. Miestä seurannut tallityöntekijä kantoiruunikonkimolle heinää sekä vettä, joiden äärelle Vargas lopulta pienen pörhistelyn jälkeen malttoi jäädä. Ratkaisu antoi Laurille paitsi väljyyttä aikatauluun, säästi myös puhtaasti polttoainetta ja vaivaa.

Koska valmistautumisaikaa iltapäivän ensimmäiseen valmennukseen jäi, Lauri suuntasi kulkunsa jo tutuksi tulleeseen loungeen.
“Ai, moi”, kahvinkeittimen äärellä hääräävä Sarah heläytti tunnistaessaan huoneeseen saapuneen miehen. “Laitoin juuri täyden pannullisen kahvia tippumaan.
“Moi, mahtavaa, luit mun ajatukseni”, Lauri puuskahti huvittuneena ja istuutui pöydän ääreen. “Mitä kuuluu?”

Keskustelu Sarahin kanssa kahvia odotellessa polveili nopeasti aiheesta toiseen: ensin nainen kertoi treeneistään Minan ja Effin kanssa, poikkesi hetkeksi hehkuttamaan tulevia Halloween-juhliaan ovela ilme kasvoillaan ja palasi sitten takaisin hevosaiheisiin kommentoiden parin päivän takaisia harjoituskoulukisoja, joissa oli kilpaillut Lauria vastaan.
“Ne Vargasin prosentit olivat ihan mielettömät”, Sarah huokaisi ja nousi sitten kahvinkeittimen äärelle. Lauri oli tekemässä samoin, mutta nainen viittoi miestä istumaan paikallaan ja nappasi käsiinsä kaksi kahvikuppia.
“Niin, se oli kyllä hurjassa vireessä”, Lauri totesi muistellen, miten hyvältä Vargas oli vaativan A:n radalla tuntunut siitäkin huolimatta, ettei ollut vielä lähellekään vakiintunut sille tasolle etenkään muuten kuin kenttäkilpailuohjelmien osalta. “Ja ehkä jätin itsekin varman päälle pelaamisen pois, koska harjoituskilpailut ovat se kokeilemisen mahdollisuus. Eihän Vegaskaan mikään liitokavio ole, mutta ylsi silti sijoituksille luokassaan.”

Vegasin – sekä Malachain – ilmoittaminen kouluratatreeniin oli ollut Laurilta hetken päähänpisto. Harjoituskisat olivat sopineet kalenteriin mainiosti, mutta sekä kentän että rataesteiden kilpailukutsun tarkastelun myötä mies oli todennut, ettei täydessä kisavireessä olevia ratsuja ollut kannattavaa kuskata harjoittelemaan tasoonsa nähden liian helppoja luokkia – poislukien Vegasta, jota Lauri oli lainannut Matildalle siltä varalta, ettei nainen pääsisi starttaamaan Zelialla Kalla CUP:n viimeisissä osakilpailuissa. Kouluratsastus sen sijaan oli ollut villi kortti, jonka Lauri oli käyttänyt ajatellen hoitavansa samalla kolmen hevosen treenit siltä päivältä vähän erilaisella twistillä. Päätös oli ollut kannattava, sillä kaikki hevoset olivat yllättäneet miehen positiivisesti. Jopa Malachai oli pysynyt radalla nahoissaan ja saanut Heidin vitsailemaan lajinvaihdosta.

Venähtäneen kahvihetken jälkeen Lauri suuntasi suoraan maneesiin, jonne ensimmäisen valmennuksen ratsukot eivät olleet vielä ehtineet. Mies katseli esteitä viimeistellen tehtäväideoita mielessään siihen saakka, että maneesin ovi avautui ja Jemiina sekä Marc ratsuineen saapuivat Saarnin puolelle.
“Ei kai me olla myöhässä aikataulusta?” Jemiina tiedusteli ensimmäisenä saaden Laurin pudistelemaan huvittuneena päätään.
“Ette, minä olen vain ajoissa”, mies vastasi. “Mutta jos te olette jo kävelleet, eiköhän aloitella – ottakaa pari kierrosta kevennellen, vaihdetaan sitten laukkaan. Tänään luvassa on halliolosuhteisiin tyypillisiä, vähän ahtaampia lähestymisiä.”

Sanojensa päätteeksi Lauri nyökkäsi antaen ratsukoille luvan siirtyä hänen ohjeidensa mukaan raviin. Hymy miehen kasvoilla oli rento, kun tämä istuutui tukkiesteen päälle ja alkoi huudella ohjeita maneesinpuolikkaassa ravaaville ratsukoille.