Cavan päiväkirja

20. Ähäkutti, äkäpussi

17. elokuuta 2019
#summerfling

Kirjoitetaanpa historiankirjoihin merkintä oikein paksulla, punaisella tussilla: mä olin pahalla tuulella, jota en saanut karistettua itsestäni pois edes… millään keinolla. En sitten millään. Ärsytti. Hermostutti. Teki mieli kiertää kehää, mutta mä en voinut, koska oli kisapäivä ja neiti Sokka tarvitsi ratsunsa. Niinpä ainoa kehää kiertävä asia mun ajatuksieni lisäsi oli Cavan karvaa sukiva kumisuka. Viuh, viuh, viuh se pyöri, mutta mikään ei pölissyt, sillä täysiverinenhän oli jo aivan puhdas.

Mä en muistanut olleeni niin hermojeni reunalla aikoihin — en varmaan vuosiin! Vähän mua huoletti, että mitä jos mun mielentilani tarttuisi Cavaan ja Isabellan kisat sen kanssa menisivät aivan pipariksi, mutta sitten taas: niinhän niillä oli tapana mennä muutenkin. Isabella ei pitänyt Cavasta varmaan kovinkaan paljon, ja musta tuntui, että ellei heppa olisi ollut hienosti rakentunut ja lisääntymiskykyinen, se olisi saanut kernaasti karata tarhasta ja unohtua niille teilleen.

”Jospa sä tänään yllätät ja käytät aivojasi”, mutisin hevoselle, ja pysähdyn sitten miettimään, että olisiko kuitenkin parempi jos ori vain luottaisi ratsastajansa aivoihin ja unohtaisi omansa.

Unohtamisesta puheenollen: mä olin melko varma, että kämppikseni Josefina Jusu Rosengård oli unohtanut kotiosoitteensa. Mä en ollut juuri nähnyt sitä muuta kuin ihan vilaukselta sen jälkeen, kun se mukamas muutti Saksasta takaisin. Se luuhasi koko ajan Rasmuksen luona, ja mä kihisin kiukusta, koska kuka Rasmus Alsila muka oli pitämään mun kämppistäni hallussaan? Ha-loo, ne ei asuneet yhdessä. Mä olin kysynyt. Jusu oli punastunut ja vastannut, että ei ne olleet päättäneet mitään sellaista, vaikka tavallaan Rasmus oli kyllä sivunnut asiaa. Tavallaan? Ei laskettu. Mun kirjoissa Jusu oli yhä velvollinen olemaan mun seurana, ja se suoritti sitä velvollisuutta tosi surkeasti. Mä en voinut alkaa etsiä uutta, parempaa kämppistä tilalle, sillä mun nykyiseni kuitenkin yhä roikkui kirjoilla, mutta toistan: surkeasti.

Kaiken muun lisäksi Antonkin, mun mukamas niin mutkaton panoystäväni, hoiti omaa seuravelvoitettaan vähintään yhtä surkuteltavasti kuin Jusu omaansa. Mä en tiennyt, mikä sitä risoi, mutta jotenkin se oli ollut After Ridejen jälkeen vähän kireänä, eikä se ollut rientänyt mun vällyjeni väliin yhtään niin riemukkaasti kuin olisi mun mielestä pitänyt. Jos mä en olisi paremmin tiennyt, mä olisin kuvitellut sen jotenkin ottaneen itseensä, kun mä olin kevyesti flirttaillut sen Joachimin kanssa (se nyt oli vain sellaista, tiedättehän, hupsunhauskaa ilonpitoa; eihän sellaisten miesten kanssa, jotka olivat kylliksi vanhoja olemaan oman isäsi pikkuveljiä mutteivät riittävän vanhoja kunnon charmanteiksi hopeaketuiksi, ryhdytty sen kummempaan). Tai ehkä mä olisin myös voinut kuvitella, että sitä jotenkin korpesi se, miten mä tuhannen humalassa muistelin lämmöllä ja naurulla sitä kertaa, kun mä tietämättäni naarasin kämppiseni (juuri sen SURKEAN! kämppiksen) isoveikan esittelemään mulle pikkuveikkaansa ja mahdollistin maailman vaivaantuneimman sisaruksellisen aamukohtaamisen.

Niin että mulla oli putipuhdas hoitohevonen, surkea hylkyrikämppis ja kiukutteleva ei-yhtään-mutkaton-panomies.

Vaihdoin kumisuan sellaiseen harjaan, joka piti niin kovaäänistä suih suih suih -ääntä, etten mä sen ja oman kihinäni takaa kuullut lainkaan, kuinka epämääräiset askeleet lähestyivät käytävää pitkin. Ne olivat sellaiset vuorotellen rivakat ja vuorotellen hitaat, päättäväiset ja empivät, päämäärätietoiset ja eksyneet.

Mä olin nopean toiminnan nainen, ja mä ehdin huisk-huisk-huiskia Cavan sillä suih-suih-suihkivalla harjalla läpikotaisin, ennen kuin ne askeleet ehtivät empiä tiensä mun luo saakka. Silloin mä olin juuri astunut taas käytävälle hakemaan pehmeää, siloittelevaa ja viimeistelevää harjaa, ja oli pieni ihme, etten mä tipauttanut sitä lattialle silkkaa pöyristymistäni alleviivatakseni, kun mä kohtasin sen.

Olinhan mä tiennyt, että se pyöri nurkilla. Miksi???? Sitä mä en tiennyt, mutta mä en myöskään halunnut, sillä oli takuulla parempi etten mä tiennyt sen touhuista yhtikäs mitään.

Se tuijotti mua, ja mä tuijotin takaisin, ja melko varmasti musta huokui kaikki se rätisevä ja kipinöivä turhautuminen, jota koko universumi kaikkine kommervenkkeineen mussa oli viimeisten viikkojen ajan lietsonut.

”Hei.”

Miksi se sanoi niin, mä mietin epäluuloisena ja mulkaisin sitä. Miksi se sanoi hei?

”Täällä on vissiin taas jokin tapahtuma”, se jatkoi.

Mä toljotin, nyt en epäluuloisena vaan -uskoisena. VISSIIN? Talli KUHISI kisapöksyistä väkeä. Vissiin… juupa juu. Se taisikin olla vielä paksukalloisempi kuin mun takanani seisova orihevonen, jos tässä nyt sen mielestä oli vielä jotakin epäilystä siitä, oliko täällä meneillään jokin tapahtuma.

”Niin tota, mun hoitohevoseni omistajatar sanoi, että mun kannattaisi hankkia tuutori. No mä ajattelin, että tänään sellaiselle olisi erityisesti tarvetta. Kun kaikki pyörii ja pörrää niin paljon. Että mitä mun pitäisi tehdä etten olisi tiellä vaan hyödyksi… kun kaikki pyörii ja pörrää niin omalla tavallaan, tiedäthän.”

”Kysytkö sä ihan totta tosissasi tuota multa?” Sain puhekykyni takaisin juuri sopivasti päästäkseni ilmaisemaan epäilykseni sen älynlahjoista. ”Oletko sä ihan daiju?”
”No mä vaan ajattelin”, se sanoi ihan viattoman näköisenä ja heilautti päätään niin että sen typerän siivo polkkatukka heilahti, ”että jos sä voisit.”
”Etkö sä näe, että mä olen kiireinen.”
”Sä seisot vaan pölysuka kädessä. Kuinka kiireistä toimintaa se voi olla?”
”Erittäin”, mä sanoin ja toivoin heti perään, että olisin keksinyt jonkun originellimmän ilmaisun. Jonkun sellaisen, joka olisi oikein lihavoinut sitä, kuinka tärkeää oli valmistautua viimeistelemään Isabella Sokan kilparatsun karvapeitteen pehmeänruskea hohde. Niin joo, ja että olisin tajunnut huomauttaa, ettei "pölysuka" ollut varmaan edes oikea sana, eikä ainakaan tarkoittanut sitä pehmeää harjaa, joka mun kädessäni sillä hetkellä oli.

No enhän mä sitten enää jälkeenpäin voinut vaihtaa sitä tylsääkin tylsempää sanaa mihinkään parempaan. Sen sijaan mä saatoin katsoa polkkatukkaista vastustajaani kopeasti nenänvarttani pitkin, mikä vaati vähän vaivannäköä, koska me oltiin oikeastaan ihan saman pituisia, ja poistua dramaattisesti paikalta terävämpien sanojen saattelemana:
”Ja vaikka mulla ei olisikaan kiire, niin en mä kyllä sulle miksikään tuutoriksi ryhtyisi. Varas.”

Harmi mun kannalta, että poistuin dramaattisesti liian lyhyen matkan päähän, jotta se oikeasti olisi ollut näyttävä häipyminen. Miksen mä mennyt vaikka loungeen? Miksi mä vaan marssin kaksi askelta Cavan vierelle? Miksi se jäi tampiona möllöttelemään mun hoitohevoseni karsinan ovelle niin kuin ei olisi ollenkaan tajunnut, etten mä kaivannut sen seuraa?

Tajusi se sitten lopulta kuitenkin, mutta ihmeen kauan siinä kesti. Kaikkia mun ympärillä olevia olentoja vaivasi kyllä jokin hidasjärkisyystauti, mä purnasin mielessäni, ja ajattelin, että siinä oli taas yksi punakynämerkintä niihin historiankirjoihin. Mä en yleensä tuntenut oloani huoneen älykkäimmäksi yksilöksi.

Luojan kiitos mä pääsisin huomenna reissuun. Ystäväni Aura oli tehnyt mitä lupasi: se oli varannut meille matkan mystiseen kohteeseen, joka selviäisi mulle sitten lentoasemalla. Ainoa harmi oli se, ettei me voitaisi jäädä niille teillemme. Mä olisin taas Kallan vanki, kun kenttäosakilpailut seuraavalla viikolla käynnistyisivät, ja luoja yksin tietää, milloin mä seuraavan kerran saisin päästää vipattavan menojalkani valloilleen. Aikuisen elämä oli paikallaan pysyvää paskaa. Miksi mä olinkaan ajatellut olevani valmis sellaiseen ja hylännyt reissutyöni? Mä olin maailman surkein aloillaanpysyjä.

Mun pitäisi keksiä elämääni jotakin uutta jännitystä. Mieluiten mahdollisimman pian.

21. Onnea onnea onnea vaan

10. syyskuuta 2019

Tänään mä tulin tallille, raivostuin ja lähdin. End of story.

No joo, ehkä sitä voisi vähän vielä avatakin. Sitä, miksen mä suorittanut hevosenhoitajan pyhiä velvollisuuksia niin kuin kuului. Se oli tavallaan sellaista itseeni kohdistuvien vääryyksien ja pinnan alla (ja vähän päälläkin) jylläävien pahojen fiilisten projisointia viattomaan luontokappaleeseen elikkä Rasmus Alsilaan.

Niin joo, mutta eihän Rasmus ollut ensinkään viaton. Se oli viallinen. Pikkuvikainen. Ja typerä. Ihmiset oli niin typeriä nykyään.

”Öö, moi — Aliisa”, se mölähti, ja tauko puheessa ennen nimeä sai mut siristämään silmiä.

Ai, melkein jo ajattelin että olit unohtanut mun nimen olemassaolon lisäksi, lausuin pääni sisällä, mutta ääneen en sanonut mitään. Tuijotin kylmästi. Se taukki ei edes tajunnut hätkähtää. Se vain taputti Cavan kaulaa (kohtaus tapahtui jalon orhin karsinalla, sillä sinne olin sen puoli sekunninpuolikasta sitten sen kerennyt tuikkaamaan).

”Tota, niin, ehtisitkö – ehtisitkö laittaa Cavan mulle kuntoon suunnilleen kuudeksi?” se kysyi hirvittävän nöyrästi.
”Ai että pääset nopeammin Josefinasi luokse?” kysyin söötisti hymyillen.
”Öh, no, niin, tavallaan.”
”En ehdi.”

Salaisuus: olisin ehtinyt. En tahtonut. Josefina sen sijaan tahtoi. Niin olin kuullut.

”Mutta olihan tuolla loungessa noita muita tyttöjä tyhjänpantteina”, sanoin vääristynyt hymy huulillani. ”Että kosiskelepa vaikka niitä.”

Rasmuksen silmät räpsähtivät. Mä näin sen kuin hidastettuna, imin itseeni jokaikisen liikkeen murto-osan. Se näytti uskomattoman dorkalta, ja synkkänä mä aprikoin, miten Jusu oli koskaan saattanut menettää sille sydämensä, vasemman nimettömänsä neitseellisyyden ja hitto loppuelämänsä.

MUN KÄMPPIS oli mennyt KIHLOIHIN eikä KUKAAN ollut viitsinyt KERTOA MULLE paitsi joku OMITUINEN MUMMO Näyhönpenikan ristiäisissä kun mulla oli kaiken muun lisäksi KARSEA KRAPULA. (Tuntui tosi omituiselta rääkyä sanoja päässään tuolla tavalla. Tavallinen ajatus. HUUTOAJATUS. Tavallinen ajatus. KRÄÄÄKS.)

Rasmus Alsila oli pikkuvikainen kosiskelija. Jusu Rosengård oli hylännyt mut eikä edes viitsinyt itse laatia mulle mitään memoa siitä asiasta. Joopa joo.

”Öö, okei, no, kyllä mä taidan itse sitten… kiitos”, Rasmus sönkötti.
”No hei kuule eipä kestä!” heläytin tosi iloisesti, taputin itsekin Cavaa ja työnnyin ulos sen karsinasta. Koska mä olin mukava ihminen, toivotin vielä oikein imelästi: ”Kivoja ridailuja hei. Niin ja onnea.”

Tuntuipa vitun paskalta jaella onnea tyhjästä kaivosta.

22. Esiriita

28. syyskuuta 2019

Ei valmennuksia tänään. Tavallista arkea vain ilman charmanttia isipappa-Rosengårdia ja kuivankarkeaa dressage-Susinevaa. Viikonloput tapasivat olla mukavia päiviä: porukkaa oli tallilla paljon, ja vain harvalla oli sillä tavalla kiire kuin arki-iltoina. Tunnelma oli kepeämpi, kun porukka ei ollut työpäiviensä uuvuttamaa. Vaikka toisaalta… nyt kun ajattelin asiaa, aika harva auburnilainen teki tavallista toimistotyöaikaa. Töissä oltiin, viikonpäivästä ja vuorokaudenajasta viis, silloin kuin pomo käski.

Välillä mun kävi kaikkia tallin hevosenomistajia sääliksi. Ajatella, että valtaosa niistä varmaan joutui raatamaan niska limassa kyetäkseen maksamaan hevosensa kulut. Mä en ollut mikään matemaatikko, mutta kyllä mä piru vie osasin sen verran laskea ettei hevosenpito tällaisessa lukaalissa ollut halpaa edes Kallassa (ja olin saattanut joskus onnistua tiristämään tarkan summan Rasmukselta, mutta sen olin kyllä jo unohtanutkin.) Ei edes riittänyt, että kaikki rahat hupenivat hevoseen. Niin hupeni aikakin.

Ainoa tapa, millä mut olisi saanut huijattua hevosenomistajaksi, olisi se jos saisin olla kuten Sokan siskokset. Kun oli rahaa määrättömiin, saattoi palkata tallityöntekijöitä huolehtimaan lukuisista hevosista, ja ne hommat mistä ei raaskittu työntekijöille maksaa, voitiin teettää hevosenhoitajilla eli meikäläisillä sekä vielä vähän sitäkin tyhmemmillä hölmöläisillä: vuokraajilla.

Vuokraajat maksoivat kaiken sen tekemisestä mitä mäkin tein ja joutuivat lisäksi treenaamaan hampaat irvessä.

Kun se ajatus kiteytyi mun päähäni Cavaa rapsakkaassa syyssäässä talutellessa, mä aloin kyseenalaistaa omaa soveltuvuuttani Auburnin hienoille hevostalleille.

”Tiedätkö, Cava”, jupisin hevoselle, koska muutakaan juttuseuraa ei juuri sillä hetkellä ollut saatavilla. ”Hulluinta tässä kaikessa on se, että melkein kaikki tuntuu nauttivan siitä ahertamisesta. Silloinkin, kun niitä ahdistaa kun kisoissa menee paskasti, ne janoaa lisää. Treeniä treeniä treeniä ja mokailua kisoissa siinä toivossa, että ehkä joskus onnistaakin. Sitten saa ruusukkeen.”

Tuhahdin. Cava pärskähti. Jestas, välillämme vallitsi yhteys. Nyt se oli todistettu: vaikka mä monessa muussa yhteydessä huusinkin tarpeettoman lujaa, niin hevosille mä osasin kuiskailla uskottavasti. Tai no, ehkä kyse oli siitä, ettei Cava ollut kuiskailuhevonen ja sille sopi mun kailottavampi minuuteni.

Ehkä mä en sopinut Auburnin perusmuottiin. Mä en ollut piukkapyllyinen-pitkäsäärinen-sieväneiti-kuvastomalli enkä syönyt salaattia. Mä en nauttinut tavoitteellisesta tekemisestä vaan ajelehdin ja seikkailin mielelläni. Mä en piitannut tuon taivaallista siitä, kuinka monta askelta mahtui seitsemäntoista metrin esteväliin tai kuinka takajalat sai pidettyä aktiivisina tai miten hepan sai tanssimaan sievää tiputanssia pisteessä X diagonaalisella poljennalla.

Mutta Cavasta mä oikeastaan vähäsen sittenkin piittasin, vaikka se oli typerä ja hieno. Se ei hienostellut ja diivaillut turhia, vaan oli oikeastaan aika mukavan suoraviivainen eläin. Sen turkkia oli mukava silitellä ja jouhet aika helppo letittää, sillä ne eivät kuohunneet samalla tavalla joka suuntaan kuin mun mutta eivät myöskään olleet kaksi risua ristissä. Mikä parasta, Cava tuoksui hevoselta. Sitä mä olin monivuotisen tallitaukoni ajan eniten kaivannut. Tuoksua.

Kai mä olin aika tuoksuohjautuvainen, sillä heti kun mä olin saanut hyvin kävelytetyn hoitohevoseni tyrkättyä poikkeuksellisen vaitonaisen ja viivasuisen Isabella Sokan käsiin, mä tein vaistomaisen päätöksen mennä loungeen. Heti oven avatessani mä tunnistin tuoreen kahvin läsnäolon. Mmm, jo pelkkä aromi oli piristävä ja samaan aikaan mieltä tyynnyttävä.

Mä en ollut tajunnut olevani väsynyt ja vähän stressaantunut ennen sitä hetkeä. Kun mä sitten kerran oivalsin sen asian, mä annoin kasvojeni valahtaa hymyttömiksi. Tämä olisi mun rypemishetkeni. Menisin ja ottaisin kupin kahvia ja istuisin hiljaisessa loungessa ja sallisin itseni olla —

— Anton Seljavaara.

”Öh.”

Anton oli kaatamassa itselleen kahvia, kunnes mun hehkeä öh-äännähdykseni tavoitti sen kuulokorvat. Katse singahti muhun, ja varmaankin vanhasta tottumuksesta se skannasi mun kehon. Mä en jaksanut pahastua. Mulla oli ihan hyvä keho katseltavaksi. En ottanut itseeni siitäkään, kun se kasvoja tarkasteltuaan korvasi tervehdyksen kysymyksellä.

”Oletko sä nukkunut huonosti?”

Mä yritin tulkita äänensävyä. Oliko se huolissaan mun hyvinvoinnista vai siitä, mitä mä olin nukkumisen sijaan tehnyt ja kenen kanssa? Oliko se lainkaan huolissaan? Aika neutraalia, summasin loppujen lopuksi. Sellaista tyhjänpäiväistä hei olemme molemmat aikuisia puhukaamme sivistyneesti jos on pakko ja vältelkäämme sitten toisiamme taas kiitos heihei hyvää kuuluu kiitos näkemiin.

”No… joo. On ollut vähän. Kaikenlaista. Stressiä”, tunnustin, sillä musta ei kyllä ollut siihen typerään small talk -leikkiin, jossa esitettiin kysymyksiä joihin ei oikeastaan tahdottu vastauksia. ”Tuota, ilkeäisitkö kaataa mullekin sitä kahvia?”

Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt, jos Anton olisi siinä vaiheessa hylännyt aikuismaisuutensa ja sanonut, että kaada keskenäs sinä kusinen ämmä. Olisinko flipannut vai kohauttanut olkiani? Mun ei tarvinnut tehdä kumpaakaan, sillä Anton ryhtyi sanaakaan sanomatta täyttämään mulle omaa kuppia. Mä katselin sitä enkä, harvinaista kyllä, myöskään sanonut mitään.

Se muisti, että mä käytin kauramaitoa. Kiusallaankaan se ei lorauttanut tavallista maitoa mun kahvini sekaan. Musta tuntui vähän omituiselta.

”Tässä.”
”Kiitos.”
”Ole hyvä.”
”Kiitos.”
”Ha-hhh. Hmm.”

Siinä sitä sitten oltiin. Me asetuttiin loungen pöydän ääreen, eikä vierekkäin niin kuin joskus. Me ei asetuttu edes vastakkain, vaan viistoon, kuin alleviivataksemme välimatkaa, joka meidän keskelle oli kasvanut sinä kesäpäivänä kuuluttajankopissa. Se oli yhä olemassa. Mä halusin sen olevan ja varmaan Antonkin, tai en nyt tiedä halusinko mutta olin päättäväisesti hyväksynyt että niin asia nyt oli. Että me ei enää oltu sitä mitä nyt ikinä oltiinkaan oltu.

”Mulle tulee uusi kämppis.”
”Ai?”
”Huomenna.”
”Mihin Jusu oikein menee?”
”Naimisiin kai.”
”Älä? Rassenko kanssa?”
”Kuinkas muuten. Mutta ne ei tahdo tehdä siitä numeroa.”
”Tekeekö ne ikinä mistään? Tahallaan.”
”Niin. Niin. Eipä kai. Mitä sulle kuuluu?”
”En ole menossa naimisiin ainakaan.”

Naurahdin ontosti. Keskustelu kangerteli enemmän kuin sen olisi pitänyt. Vitsailu oli väkinäistä, hymyt varovaisia ja lauseet lyhyitä. Saakeli soikoon. Mä olin hyvä keskustelija mutta tämä oli luokatonta.

”Mulla on ikävä sua”, lipsautin sitten.

Kiva. Jos se ei ollut viimeinen naula arkkuun niin mikä sitten.

”Ai”, sanoi Anton.

Ai, eikä muuta. Hiton hyvä kyllä niin, koska mä itse jo kyseenalaistin, miksi mulla edes oli äänihuulet ja kaikki se muu sälä, jonka avulla saattoi möläyttää merkityksettömiä juttuja ääneen. Eihän mulla ollut Antonia ikäväikävä. Miten olisi voinut olla?

”Mulla olisi vielä hetken käty”, paikkasin tilannetta valjulla vitsailulla ja pahensin kaikkea takuuvarmasti entisestään. ”Eih, etkä jumalauta sano vaan ai.”

Antonin äänensävyn kärkkäys yllätti.

”Mitä sä sitten oikein haluat, että mä sanon?”

Muhun kohdistettiin tiukka mutta levottomasti hypähtelevä katse.

”Aina sama juttu. Sun pillin tahtiin pitäisi mennä, vai sanotaanko se suoraan: sun pil—”

Siihen mä katsoin parhaaksi keskeyttää Antonin hyvin alkaneen tulistumisen.

”Chill! Mä vaan vitsailin. Huonosti, mutta kuitenkin. Ajattelin vaan että jos asiat palaisi normaaliksi”, esitin asiani ja huokaisin syvään. ”Mutta ei vissiin kuitenkaan palata ihan noin normaaliksi.”
”No ei.”
”Okei, ei.”
”Hyvä.”
”Mm. Kiitos kahvista.”

Jos Isabella Sokka yllättyikin mun äkillistä kiinnostustani tavallista lauantaisileää kohtaan, mitään se ei ainakaan sanonut. Oli myös melko mahdollista, ettei se edes huomannut, kuinka mä marssin kiusallisesta kahvihetkestä kuolettavan tylsän kentälläpyörimisen äärelle.

Milloin musta olikaan tullut ihminen, joka vältteli kiusallisia tilanteita ja valitsi ennemmin jopa tylsyyden? Ennenkuulumatonta.

23. Mikä olkoon todistettu

6. lokakuuta 2019

Oli vaikea kuvitella Matilda Tammilehdon olevan hempeä, ennen kuin näki sen halailevan miesystäväänsä syrjässä juhlien keskipisteestä. Oli hankala uskoa Märta Merenheimon olevan mitään muuta kuin murjottava, paitsi jos sattui salaa todistamaan sen ohimenevää hymynhetkeä tarhasta haettavaa Minaa katsellessaan. Kaikessa asiallisuudessaan Isabella Sokalla ei välttämättä ajatellut olevan huumorintajua, kunnes se hiprakkapäissään hupsutteli cocktailjuhla-aiheisilla sanaleikeillä.

Kukaan ei taatusti edes uskaltanut leikitellä sillä ajatuksella, että Amanda Sokka saattoi surra myyntiin määrätyn kenttähevosvarsan perään, kunnes yhytti tämän paijailemasta värikästä vauvahevosta nimeltä Begrime (RAISA; lempinimi oli takuulla taas osoitus Sokkien omituisesta huumorinlaadusta)  ja kuiskailemasta tämän karvaisiin korviin, kuinka vanhempi perijätär oli ankeamielinen ja liian takertunut yksivärisyyden vaateeseensa. Mun käytöksen perusteella saattoi joskus olla vaikea uskoa, että mä olin aikuinen, mutta totta se oli, ja sen tiesi viimeistään jos näytin henkkarini tai meikittömän aamunaamani.

Oli myös mahdotonta muodostaa mielikuvaa tulistuneesta Rasmus Alsilasta, ennen kuin näki sen ottavan kuumaa Josefinansa puolesta.

Mutta uskottava se oli: Rasmus todella saattoi närkästyä. Jouduin todistamaan ilmiötä ihan korkeimman omakätisesti, kun otin väistyvää flunssaani yhä niiskutellen hoitohevosen Caaleppi Calacuccelin vastaan Auburnin kartanolla sunnuntaina kuudes lokakuuta kaksituhattayhdeksäntoista. En ollut lähtenyt nuoripari Alsila-Rosengårdin ja Cavacuiceloisen mukaan Ruunaankoskelle, koska, niin, se flunssa. Nyt aloin olla kuitenkin jo riittävän hyvissä voimissa auttaakseni hevosen kotiuttamisessa.

“Heipsu! Mitenkäs meni?” mä kysyin tavoilleni uskollisena Rasmukselta.
“No, meni”, Rasmus sanoi, ja älkää käsittäkö väärin kun mä ihmettelen ääneen sen vähäpuheisuutta: kyllähän mä jo tunsin sen riittävän hyvin tietääkseni, ettei se ollut mikään megalomaaninen suupaltti yleensäkään, mutta tämä ylettyi uudelle tasolle.
“Tuliko ruusukkeita?” jatkoin uteluani. “Matkustiko se hyvin? Entä Bran? Mitenkäs Josefinan hevoset?”

Rasmus katsoi mua jotenkin tosi omituisesti. Sen kulmat menivät myttyyn. Mä vannon: ei perinteiseen kurttuun tai ryppyyn, vaan omituiseksi mytyksi. Sitten tyyppi rykäisi kurkkuaan ja avasi sanaisen arkkunsa, mutta väisti oikeastaan kaikki kysymykset.

“Mä avaan rampin”, Rasmus Alsila sanoi, mutta pysähtyi sitten kuitenkin eikä tehnyt lupaamaansa. “Ja siis - sun varmaan kannattaisi puhua Josefinan kanssa.”
“Joojoo, kyllä mä siltäkin kyselen kisakuulumiset kun nähdään”, vakuutin.
“Ei kun siitä, kun sä heitit sen pois omasta kodistaan ja otit sinne jonkun Robertin.”

Me seistiin Auburnin kartanon pihamailla ja tuijotettiin toisiamme. Mun aivot tuntuivat tosi pumpulisilta, ja olisi tietysti ollut mukavaa pistää se kaikki flunssan piikkiin, mutta kyllä mun aivonystyrät muutenkin tapasi olla vähän tahmeita tyyppejä.

“Miten niin heitin pois kotoaan? Sehän muutti sun luokse”, mä väitin närkästyneenä. Ihanko totta tässä yritettiin tehdä musta tarinan pahista?
“Muutti… kuka niin sanoi?! Siis kyllähän se nyt asuu mun luona, mutta siksi, että sä annoit sen huoneen jollekin toiselle.”
“Hä! Mutta - tietysti se muutti sun luokse! Eihän sitä ole näkynyt aikoihin, ja sitä paitsi, kai nyt kun te menette naimisiinkin, miksi se mun luona asuisi…”
“Mennään mitä?”
“Naimisiin.”
“Kuka niin sanoi???!”

Taas me tuijotettiin toisiamme. Isabellan Cavan kisakyydiksi lainaamasta hepparekasta ei aivan vielä kuulunut kärsimättömyydestä kieliviä ääniä, mutta osasin jo arvella, että niin saattaisi käydä aika pian. Cava oli harvoin hiljaa, vaikka Bran olisikin saattanut olla riittävän fiksu sellaiseen.

“No siellä ristiäisissähän siitä puhuttiin ihan avoimesti! Teidän häistä. Se Aron Jessen äitikin kertoi luvanneensa auttaa Jusua häiden suunnittelemisessa ja järjestelyissä”, mä sopotin kovaa vauhtia.

Rasmuksen ilmeestä mä päättelin, että jotakin omituista tässä tilanteessa oli.

“Miksi?” se suorastaan pihahti.
“Kai Josefina pyysi… etkö sä tiennyt?” Jestas, kyllähän Rasmus oli aika usein aika pihalla, mutta että se ei olisi tiennyt omista kihloistaan… upsista, hetkinen, mussa virisi epäilys. “Kai te olette kihloissa?”
“Kuka niin on väittänyt!” Rasmuksen ääni kohosi kuusi ja puoli oktaavia tavallista kimakammaksi (lähiseudun koirat varmaan höristelivät korviaan, itse lähinnä luin huulilta). Haluaisin sanoa, että sen silmätkin alkoivat pullistua päästä, mutta ei sen reaktio niin voimakas ollut.
“... Ritva… Aro?” vastasin hitaasti ja epävarmasti ja tunsin oloni tosi noloksi, koska nyt viimeistään mä näin kuvion aika selkeästi.
“Ja sä uskoit?! Kysymättä Josefinalta!” Rasmus äyski harvoin, mutta tämä oli juuri sitä: äyskimistä. “Ja otit sen huoneeseen toisen asukkaan, koska oletit että se asuu jossakin muualla, ja tiedäthän sä millainen Josefina on: se tuli sokissa mun luo ja oli tosi pahoillaan koska epäili tehneensä jotakin väärin sua kohtaan.”

Mun keskustelukumppanin rintakehä kohoili aika kiivaasti. Mä näin sen, vaikka oli jo aika hämärää ja sen rintakehän päällä oli jo melko paksu takki. En olisi koskaan ennen kuvaillut Rasmuksen silmiä millään tavalla tulistuneiksi, mutta kyllä ne nyt vaan iski kipinää, kun tavallisesti niin lauhkea tyyppi katseli mua äkäisten kulmakarvojensa alta.

“Josefina jäi kodittomaksi koska joku Ritva Aro sanoi että me mennään naimisiin? Kuka se edes on?” Rasmus tiuskaisi vielä.

Koska mä olen hiton lapsellinen tyyppi, mähän siis tietysti ärsyynnyin. Se oli musta helpommin siedettävä tunnereaktio kuin häpeä (jonka aika koittaisi kyllä, mutta viimeiseen saakka mä tahdoin sitä vältellä).

“Etkö sä yhtään kuuntele? Jesse Aron äiti!” mä melkein huusin takaisin kiukku-Rasselle, ja koska se ei riittänyt mulle, mä jatkoin vielä: “Ja mitä sä mulle huudat siitä, että mä unohdin kysyä asiasta Josefinalta! Itse unohdit sen kisapaikalle!”
“Mitä?”
“No ei näy Josefinaa täällä vaikka se lähti kisoihin SUN KYYDILLÄ!”

“Jätin sen Purtseille hoitamaan omat hevosensa.”

“Jätin sen Purtseille nönnönnönnönnö”, mä matkin aivan saatanan vihaisena (itselleni) siitä että Rasmuksella olikin fiksu vastaus mun älyttömään kiukunpuuskaani.

En usko, että oli mahdollista, että meidän kohonneet äänemme olivat kantautuneet tallille saakka, mutta eihän sitä tiennyt, jos Sarah Reysillä nyt sattui olemaan vaikka hyperkuulo ja muutenkin tavallista teroitetummat aistit. Se nimittäin saapui paikalle kuin noiduttuna. Se oli selvästi vähän varuillaan, vaikka yritti olla kuin ei olisi ollut.

“Aliisa, Rasmus, mistä täällä hälistään? Yritetään pitää tallin alue rauhallisena. Ja jos rekassa on hevosia, niin eiköhän ole aika purkaa ne”, latinosukuinen iltatallintekijä ryhtyi rauhanturvaajaksi.

“Puretaan”, sanoi Rasmus.
“Puretaan”, vahvistin minäkin, koska en tahtonut jäädä tilanteeseen enää hetkeksikään.

Sarah jäi nurkille vähän niin kuin tarkkailemaan, oltiinko me taas aikuisia ihmisiä toisiaan hiekkalapioilla mätkivien taaperoiden sijaan. Oltiin. Otettiin kumpikin omat hevosemme ja paineltiin hirveää tahtia talliin (harmiksemme samaa reittiä eikä dramaattisesti eri suuntiin). Cava melkein loikki, eikä ihme, sillä mä kävelin niin lujaa että mua hengästytti jo tallin ulko-ovella. En siltikään suvainnut hidastaa tahtia vaan hiihtelin yhtä hirveää vauhtia perille saakka.

Voiiiiiihan peräsuti!

Tämä päivä oli todistanut mulle aika monta asiaa:
1. Rasmus Alsila osasi suuttua.
2. Mun flunssa ei ollut vielä täysin poissa päätellen siitä, miten mun hengitys pihisi vauhdikkaan kävelyn jälkeen.
3. Mä olin toiminut aika typerästi Josefina Rosengårdia kohtaan.
4. Jusu oli juuri niin tahdoton tohveli kuin mä olin aina kuvitellutkin.

Mun olisi pitänyt muistaa kohta neljä ennen kohdan kolme toteuttamista, jotta olisin välttynyt kohdalta yksi (ja ehkä kakkoseltakin, sillä olihan mahdollista, että flunssa oli vain karman nuijaisku).

24. Lempinimipeli

25. lokakuuta 2019

Totta kai mua kiinnosti armaan Caliccani jälkikasvu, ja kun tilaisuus koitti, mä riensin maneesiin katsomaan sen irroitteluja. Olin tyhjentänyt överituntipankkiani ja tullut tallille jo puoliltapäivin, eikä siellä silloin ollut vielä juuri ketään, paitsi ahkera-Fina tekemässä sitä mitä sellaiset tekevät parhaiten elikkäs siivoamassa ja tallivuoron parissa ahertavat Jonspa ja Gabsu. Edellämainittujen lisäksi kohtasin Isabellini Sokan ja Kaajapuron Verkkulin.

Kaksi viimeistä mä yhytin roudaamaata sitä Caalepin lasta äiteineen maneesiin, ja siksi kiidin kiskomaan Jusun seurakseni ja me liityttiin hipihiljaa maneesiposseen.

Tai no niin, niin hiljaa kuin mä nyt pystyin.

”Morjensta tölliin!” huikkasin Isbukalle ja kaljakamulleni Kaajikselle. (Pitäisi vielä vähän viilata noita lempinimiä.)

Ne vilkaisivat meitä kuin olisivat kuulleet mun ajattelemani lempinimet, eli Isbe vähän närkästyneenä ja Verkku ehkäehkäehkä etäisen huvittuneena. Saattoi toki olla, että närkästys ja huvittuneisuudenkaltainen fiilinki johtuivat siitä, että kutsuin juuri Auburnin maneesia tölliksi. Oli kyllä huiman kookas tölli, siis ihan joka suuntaan, eikä nurkatkaan hasottaneet.

”Ajateltiin tulla ihastelemaan Rouskua”, kerroin, vaikka kukaan ei kysynyt mitä me Jusun kanssa siellä oikein luuhattiin.

Jusu, tunnollinen ja työnantajansa tyytyväisyydestä huolestunut duunari kun oli, tarkensi:
”Niin, Aliisa ajatteli että se olisi mielenkiintoista, ja pyysi minua seuraksi, kun mun työaikani päättyi juuri sopivasti.”

Herra Kaajapuro ja neiti Sokka eivät sanoneet vielä silloinkaan mitään, mutta nyökyttelivät sentään ja siinä me sitten seistiin vähän kuin yhtenä porukkana mutta selvästi kuitenkin ns. kahden kerroksen väkenä. Hetken mä jaksoin pohdiskella, miksei Verneri nyt yhtäkkiä kokenutkaan tarvetta jakaa kaikkia mielipiteitään sinkkunaisista ja siitä kuinka ne kaikki tarvitsivat tai vähintäänkin tahtoivat kuitenkin miehen (news flash: eivät tahtoneet). Tulin siihen tulemaan, ettei se viitsinyt kainon ja puhtoisen Jusun kuullen. Muahan ei sellaiset seikat pidätelleet.

Sitten mun mielenkiintoni kohdistuikin yhtäkkiä Rouskuun enkä sen takia välittänyt muodostaa pidemmälle kehiteltyä teoriaa Vernerin vähäpuheisuudesta.

Ai niin! Rousku. Se johtui siitä, että mä olin vitsikkäästi ja sukupuolinormeja rikkoakseni ryhtynyt kutsumaan Cavan poikaa Roséeksi (ehdottomasti aksenttimerkillä, vaikutti hienostuneemmalta). Rosée tuntui kuitenkin vähän väkinäiseltä mun epähienostuneessa suussani, samalla tavalla kuin viinilehtien kuvaukset punaviineistä: huvitin joskus itseäni kuvittelemalla, millaisia olivat ne ihmiset, jotka pompöösin tekotaiteellisesti kertoivat viinin olevan lyijykynälaatikkomaista sen sijaan, että olisi ottanut kantaa siihen, tuliko siitä iloinen känni vai depressiivinen humala.

Hevosjalostuksesta en tiennyt mitään, ellei otettu lukuun yöllisten youtubeselailuiden antina mieleeni piirtyneitä käytännön instruktioita aiheesta (??kenelle juolahti mieleen ladata sellaista sisältöä internettiin??). Varsalla saattoi olla tai olla olematta rakenteellisia ansioita, en minä siitä niin ymmärtänyt. Cavamaisia piirteitä osasin kuitenkin etsiä, ja ihastella hupsuja varsaloikkia ja ihmetellä sitä kuinka jokin niin lyhyen aikaa elänyt saattoikin jo liikkua niin vikkelästi.

Eloisa luonne tyypillä ainakin oli. Ei kiljunut yhtä komeasti kuin iskänsä, mutta sillä oli koko elämä aikaa oppia. Ja kyllä mun ei-erityisen-syväluotaavaan analyysiin kykenevät silmätkin olivat tunnistavinaan sellaisia kasvonpiirteitä (päänpiirteitä? Miksi niitä hevosilla kutsuttiin?), jotka selvästi muistuttivat armaasta hoitohepastani. Katseessakin oli ehkä jotakin samaa, jos sitä nyt oikeastaan ehti kauheasti havainnoida, kun varsa pysytteli enimmäkseen liikekannalla.

”Melkein tässä iskee varsakuume”, huokaisin. ”Voisitko Jusu astuttaa Grannin?”
”Hmm, en mä kyllä tiedä”, Jusu empi, mistä mä päättelin, että se oli harkinnut asiaa. Mua alkoi kiinnostaa, miksi se oli niin varovainen.
”Pelkäätkö sä, että se söisi varsansa?” mä kysyin (tosissani).

Ne kääntyivät kaikki katsomaan mua. Verneri naurahti kuivasti, varmaan koska se taas luuli että mä olin oma hauska itseni ja vitsailin; ja Isabella tuhahti, varmaan koska sekin piti lausahdusta vitsinä mutta huonona sellaisena; ja vain Jusu katsoi mua sen näköisenä kuin olisi hetkeäkään epäillyt mun olevan tosissani.

Musta kysymys oli ihan validi. Toisin kuin sievä Sessuli, Granni ei huokunut kyllä mitään äidillisyyden esiastettakaan.

Mutta koska Jusua lukuunottamatta kaikki, itse asiassa jopa hevoset, katselivat mua kuin kävelevää vitsikirjaa, mäkin naurahdin. Hah-hah-haa, jopas kaskun murjaisin! Ollenkaan en tosissani ollut!

”Niin no kyllä mua enemmän mietityttää kisatavoitteet”, Jusu linjasi siivosti. ”Piki on ensi kauden poissa ja jos Granninkin nyt astuttaisi…”

Tytteli kuitenkin katseli Cavan varsaa mietteliäänä ja vähän haaveksienkin. Mä aistin jonkinmoista vauvakuumetta. Uskoin visusti, että Jususta tulisi hullu hevosnainen siinä missä jotkut olivat hulluja kissaleidejä. Suku velvoitti.

Kohta me jätettiin isbetjaverkut maneesiin (onnea vaan heppakaksikon pyydystämiseen, ajattelin). Jusu talsi autolleen ja mä peesailin perässä, koska mulla oli sille vielä asiaa.

”No, monelta sä tuut huomenna?” kysyin.
”Mihin?” mokoma hupsu kysyi hajamielisenä.
”Mun luo! Laittautumaan valmiiksi.”
”Valmiiksi mihin??”

Voi Jusu. Hullu hevosnaisuus iski jälleen. Se ei kyllä muistanut mitään, mikä ei tuoksunut hevosilta.

”Sarahin hippoihin”, mä muistutin lempeästi, ja tajusin, että Jusuhan saattaisi kuvitella hippojen tarkoittavan virtahepoja tai juoksuleikkejä, minkä vuoksi tarkensin: ”Halloween-bileisiin.”
”Onko mut kutsuttu sellaisiin?” Jusu ihmetteli.
”On! Meillä on asutkin jo valmiina”, sanoin enkä taaskaan tajunnut että tämä oli niitä juttuja jotka olin itse meidän puolesta päättänyt ja olettanut että kyllä Jusu tiesi mitä mä ajattelin.
”Mutta mulla on menoja ja munhan pitää hoitaa ja ratsastaa hevoset!” Jusu parahti. ”Enkä mä ole suunnitellut olevani iltaa jossain juhlissa.”
”Mä olen suunnitellut”, rauhoittelin. ”Ratsastat hepat ja tulet sitten mun luo! Lupaan että on viiniä ja syötävää, ja sitten sä olet Wednesday mun Morticiaan. En mä voi mennä yksin kun olisi niin hyvä pari-idea. Pliis, tule.”
”Olen mikä”, Jusu huokasi lannistuneena. Mä mietin, tunsikohan se kartanon likkana paremmin kansallisbaletin ohjelmiston kuin oleelliset kevyemmän viihteen jutut.
”Näet sitten. Se on hyvä asu ja meillä olisi hauskaa. Tulet edes piipahtamaan”, kehotin päättäväisesti ja tiesin, että Jusu tulisi.

Lähdin hakemaan Cavaa harjailtavaksi, ja mun päässä tanssivat hupsua sekalaista sambaa Cava Junior, Addamsit ja Roberdino, jonka juhliintuloa olin yrittänyt hienovaraisesti ajaa. En vielä tiennyt oliko mulla siihen samanmoista vaikutusvaltaa kuin edeltäjäänsä.

25. Hevosenhoitaja A. Huru

11. marraskuuta 2019

Olipas sitten eri hyvä jutska, että olin joskus ajankuluksi tällännyt itseni tähän erinomaisen tärkeään hevosenhoitajan pestiin. Mä olin kuullut, miten ratsastuskoulujen hoitajatoiminta oli alinta orjatyövoiman käyttöä mitä yhdenkään lapsen vanhempi saattoi kuunaan keksiä, mutta hitsi vieköön, kyllä kuulkaa oli vähän eri toista olla aikuinen ja toimia hoitajana tällaisessa ympäristössä. Caaleppi Calacucon kaitsijaksi ryhtymisen myötä mun elämääni oli tullut ihan uusia etuuksia!

1) Talliporukka. Siis oikeasti, miettikääpä hetki: mistä aikuiset ihmiset saivat ystäviä, jos eivät harrastusten kautta? Mäkin olin ekat X kuukautta (en muistanut tarkkaan) Suomeen muutettuani työskennellyt sellaisessa duunissa, missä ystävystymisen vaaraa ei juuri ollut. Tallilta mun uusimmat ihmissuhteeni, ne hyvän- ja pahanpäivän tuttavuudet ja kaikenlaiset siltä väliltä, olivat tavalla tai toisella löytyneet. Cavan korviahivelevä kiljuminen oli myös tosi hyvä small talkin -aihe sellaisten tallityyppien kanssa, joiden kanssa jutustelu oli jäänyt vähemmälle ja piti vähän rikkoa jäätä. Kyllä, Cavan kiekuminen takuulla iski säröä ainakin heikkoon jäähän.

2) Ulkoilu ja liikunta. Let's face it: inhosin kaikenlaista fyysistä rasitusta ja turhanpäiväistä kouhottamista sen eteen, että olisi fit. Jotenkin sitä vaan tuli kuin huomaamattaan tallaamaan tajuttoman määrän askelia, kun pörräsi hoitohevosasioilla. Hyvillä säillä mä jopa tykkäsin ihan kamalasti siitä, kun saatoin ottaa Cavan narunjatkeeksi ja kävelyttää sitä ulkona nätissä kartanomiljöössä valmiiksi jollekulle ratsastajistaan: kaikilla tavoin (siis keholtaan, huumoriltaan ja lajivalinnaltaan) kuivalle Amanda Sokalle, hienostuneisuuttaan joskus cock-tail-vitseillä säröttävälle Isabella Sokalle, hoitajanpalveluksia välttelevälle mutta niitä silti saavalle Rasmus Alsilalle ja viimeisimpänä mun Cava-tuntemukseeni luottavalle Jonathan Raynottille. En tiedä miksi piti käyttää koko nimiä. Ihan kuin niistä olisi tullut sen vakavasti otettavampia tyyppejä moisella muotoseikalla. (Sivuhuomiona: kyllä, kuljeskellessani kartanon mailla minä leikin omistavani kaiken. Ettekö te muka?)

3) Matkailu! Musta oli viimeisen vuoden aikana kuoriutunut melkoinen KV-groomi. KooVeellä tarkoitin kansainvälisiä kisoja. Ensin oli ollut keväinen reissu Ruotsiin Routine Trophy -kilpailuihin, ja nyt pukkasi jo seuraavaa matkaa. Ruotsissa oli ollut hitsin hauskaa. Olihan se nyt pikkasen makeeta, että mun hoitohevoseni kilpaili ihan ulkomailla (vaikka ei sillä nyt koko ajan ihan kamalan hyvin mennyt), ja kun siinä samalla pystyi vähän härnäilemään helposti kiusaantuvaa Rasmus Alsilaa, haastamaan koppavan Alexander Rosengårdin sanailuihin ja lähentymään entisestään silloisen kämppikseni Jusun-josta-ei-voi-käyttää-koko-nimeä-koska-olemme-niin-läheisiä kanssa, mikäs sen mukavampaa.

Tutun ja, no, torvelon Cavan kisahoitajana reissaaminen oli opettanut mulle oikeastaan kaiken, mitä hyvän groomin piti kansainvälisistä kisoista tietää. Siispä en ollut hetkeäkään epäröinyt, kun uusin kämppätoverini Robert Harrington pohdiskeli ääneen saisiko musta hevosenhoitajaa Dressage Masterseihin. Mä en edes tiennyt, missä ne käytiin, mutta olin heti valmis lähtemään, kun Robertin mutinan seasta erottuivat sanat "ulkomailla ja kaikkea", mä huusin olevani messissä.

Harja kieppui Cavan karvapeitteellä ja mieli kaikkien hauskojen kisareissutoimintojen parissa. Tiesin vanhastaan, että After Ride -juhlat tapasivat olla hilpeitä tilaisuuksia, mutta oli kisatapahtumissa muutakin hupia. Siellä saattoi:
1) Katsella hermoilevien kisaajien kalpeita kasvoja ja tarjota heille salmiakkia ihan vain hermoja harhauttamaan.
2) Olla itsepintaisesti tunnistamatta sitä MaailmanKuulua Tärkeää Ratsastajaa.
3) (Googlata vimmatusti ja) Tunnistaa se nöyrimmin pois muiden tieltä hakeutuva kilpailija, joka todennäköisesti koki olevansa ihan liian suurella areenalla ja käydä kertomassa hänelle, kuinka kovasti ihailinkaan häntä ja kuinka olin elänyt mukana hänen (kisatulosgooglauksen avulla löytämässäni) Suuressa Saavutuksessaan.
4) Leikkiä Hermione Grangeria ja ottaa vastaan hämmästelyitä siitä, kuinka ytimekkäänkokoisesta groomirepusta löytyikin apu kaikkeen (ml. maailmanloppu).
5) Bondata muiden groomien kanssa nurisemalla, kuinka meillä kaikilla oli juuri se kurjin ratsastaja kontollamme (vaikkei omassa oikeasti olisi ollut mitään vikaa).
6) Majoittua muiden piikkiin, koska tottahan se nyt oli oikeus ja kohtuus, ettei yötä päivää töitä paiskivan hevosenhoitajan tarvinnut maksaa omia majoituksiaan.
7) Käydä loputtomia keskusteluja hevosten suvuista jonkun äärimmäisen pätijän kanssa ja kertoa myöhemmin ne pätemiset omana tietonaan esim. Isabella Sokalle ja katsoa kuinka tämän naama venähtää hämmästyksestä.
8) Kuunella keskusteluja kielillä, joita puhujat eivät uskoneet kenenkään muun osaavan. Juku, miten makoisia juttuja saikin kuulla, jos kukaan ei tiennyt just sun kuulevan! Ihan sen ajatteleminen sai mut taas harkitsemaan kansanopiston kieliopintoja. Joko olisi aika opetella jokin uusi kieli tai edes verestää vanhaa?

Ja tietysti oli uskomatonta katsella taitavia ratsukoita tekemässä asioita, joihin itsellä ei koskaan riittäisi rahkeet. Tietysti oli ehkä vähän pulssiakohottavampaa katsella Cavaa kiitämässä esteradalla kuin toljottaa kouluratsastusta päivät pääksytysten, mutta kyllä mä silti tiesin, että eläisin joka tapauksessa Dressage Mastersissakin jokaisen kisaajan mukana. Ehkä hetken verran mäkin taas elättelisin kuvitelmia siitä, että vielä jonakin päivänä mä itsekin jaksaisin innostua tavoitteellisesta ratsastamisesta. Niin suurten kilpailuiden ilmapiiri muhun aina vaikutti.

Parhaimmillaan samaan pystyivät myös vaativat, monipuoliset treenit. Viikonloppuna olin seurannut kouluvalmennuksia kahvikuppi kourassa ja yrittänyt jo kanavoitua kouluratsastustaajuuksille, jotta olisin sitten joulukuussa mahdollisimman uskottava hevosenhoitaja.

Olihan se nyt ihailtavaa, kuinka tyypit jaksoivat hikoilla niin saavuttaakseen jonkun mystisen harmonian. Muutamakin tunti oli hujahtanut ohi ihan vain katsellessa ja miettiessä, olinko mä koskaan jaksanut nähdä niin paljon vaivaa minkään asian eteen. Törmätessäni Antoniin vähän myöhemmin tallin käytävillä oivalsin, että en ainakaan ihmissuhteiden – en enää moneen vuoteen, ainakaan.

Lisää kouluratsastuksen katsomista ja vaivattomalta näyttävän vaivannäön ihastelemista oli luvassa tänään, kun Amanda poikkeuksellisesti ratsastaisi Cavalla. Satuloin hevosen säntillisesti (yksi lisäplussa hoitajanhommiin: olin oppinut joissakin asioissa uudenlaista pikkutarkkuutta, jos se nyt siis oli plussa) ja vein hyvissä ajoin maneesiin pyörimään. Ilta venyisi pitkäksi, sillä Amandahan ratsasti tunnetusti myöhään ja toivoisi luonnollisesti, että hoitaisin Cavan myös pois sen käsistä jotta se voisi keskittyä seuraavaan hevoseen.

Ei kuitenkaan haitannut. Kyllä mä vielä tämän illan voisin katsella koulupylperrystä. Huomenna olisi sitten vaihtelun vuoro: Lauri Merikanto juoksuttaisi ratsukoita esteiden yli, ja kai mä sitten tulisin katsomaan niitäkin. En oikein tiennyt miksi, sillä ainakaan toistaiseksi Cava ei ollut osallistujalistoilla. Kai se oli taas vaan sitä hevoshulluutta, ja vähän orastavaa panostusta niihin ihmissuhteisiinkin. Ehkä mä toimisin sellaisena hymyileväisenä kannustajana kaikille reippaille estetreenareille ja siivittäisin ne hyviin suorituksiin.

26. Ruuhkamaneesi

18. marraskuuta 2019

”Jösses mikä ruuhka! Oleksä varma että Herra Ori pystyy keskittymään?” mä kysäisin rempseästi Rasmus Alsilalta.
”Hmmh”, se sanoi ja kiristi mainitun hevosen satulavyötä. Cava ei varmaan edes huomannut. Se seistä möllötteli valppaana paikallaan ja mä olin valmis pistämään pääni pantiksi: se pohti, pitäisikö huutaa. Mutta ei. Sen suosikkitakaisinhuutelijaa, Capua, ei näkynyt, ja ihmekös tuo, sillä Inna oli lähtenyt Portugalin auringon alle eikä Amanda Sokkaa tyypillisesti näkynyt tällaisena prime timena. Odoteltaisiinpa muutama tunti, niin Kyöpelinvuori Express käynnistyisi ja kuljettaisi Amandankin paikalle.

”Kai se nyt pystyy keskittymään. Se on kuitenkin kilpahevonen”, virkkoi Rasmus sitten, ja mä ymmärsin sen logiikkaa, kokenut kisagroomi kun olin. Kilpailupaikat ja verkka-alueet kuhisivat hevosia. Selitin ihan vaan siltä varalta, jos ette sattuneet sitä tajuamaan.
”No, toivotaan. Noiden paikallesaapumisesta päätellen itse Isabella Sokka saattaa liittyä pian seuraan”, totesin ja nyökkäsin maneesiin talsivien Märta Merenheimon ja Mina Hevosen suuntaan.
”Voihan sillä ratsastaa se Mikkekin”, Rasmus yritti ja alkoi asetella jalkaansa jalustimeen.
”Pah. Märtan sotkunuttura on liian huoliteltu”, mä sanoin ja asetuin roikkumaan vastaan, kun Rasmus hilasi runkonsa Cavan satulaan. ”Isbe sieltä tulee, sano mun sanoneen. Koita ehtiä saada Cava ruotuun ennen sitä, niin ette nolaa toisianne.”
”Kiitos. Koitan.”

Rasmus oli kivunnut hevosen selkään ja ottanut ohjat, ja se oli mun merkkini kiivetä puolestaan katsomoon. Koska Cava ei vielä tehnyt mitään mielenkiintoista, mä annoin katseeni kiertää muita ratsukoita. Tildan upea Coco oli ainoa, joka laukkasi, ja siksi se veti ekana mun huomion itseensä. Siinä vasta nätti ja mukavan oloinen neiti, ja heppakin vaikutti näppärältä. Hahhahhaa kuinka laiska vitsi.

Mutta joo. Näppäriä olivat tietenkin aina myös ponit. Niitä oli nyt läsnä kaksi, mikä oli aika hupsu homma näin Auburnissa. Älkää koskaan kertoko Viiville (vaikka aiemman osallistumiseni perusteella mulle olisi kyllä pitänyt tarjota täysi mielipiteenvapaus), mutta kyllä vaan Minkan ihanan värikäs Nakki oli enempi mun makuun kuin pullea Pontso. Älkää kertoko Isabellallekaan: väri todellakin vaikutti. Nakki oli niin hauska. Voitto kisoista oli mulle aika yhdentekevä juttu kuitenkin.

Katsomossa kökötti Sarah Reyes. Yhdellä vilkaisulla maneesia kansoittaviin ratsukoihin mä kartoitin syyn: varmasti se oli paikalla katsomassa ystävänsä Ellien ratsastusta.

”Miten niillä menee?” mä kysyin lysäyttäessäni laajat perskannikkani Sarahin somempien vierelle. ”Elliellä ja Riepulla?”

Lattaritaustainen minkki katsahti mua.

”Ai hei, Aliisa. Ne on nyt treenanneet paljon sileällä, kun ei tolla Riepulla paljon hypätä. Kai se vähän harmittaa Ellietä, mutta ne on kehittyneet paljon ja Lefallahan se voi hypätä”, sain selostuksen.
”Aijaa! Mä en tiennytkään”, myönsin. Riepun tilanne oli mennyt multa ihan ohi. ”Musta tuntuu, että heppojen kanssa on koko ajan jotain huolta.”
”No joo, mutta on niiden kanssa työskentely palkitsevaakin.”
”Varmasti”, sanoin ja sitten me oltiin jonkun aikaa hiljaa.

Siinä ajassa Rasmus ehti keräillä ohjat tuntumalle, Minan luokse asteleva Isabella Sokka osoittaa mun olleen alussa oikeassa ja Murjottava Märta kavuta myös katsomoon. Mä viittilöin Märtamartalle ja kutsuin sen meidän seuraan. Se katsoi mua kummasti, mutta mua katsottiin kummasti usein joten enhän mä jaksanut kiinnittää siihen huomiota.

”No mitäs Martta”, kysyin, kun se kuitenkin sosiaalisen pakon edessä (vaikka Märtat usein reagoivat varmaan huonosti pakkoon) tuli meidän luo.
”Mitä Alisa”, se sanoi, enkä mä alentunut vastaamaan, koska se käytti väärää nimeä.

Sen sijaan mä palautin huomion Sarahiin ja meidän aiempaan keskusteluun vilkaistuani, että Cava pyöri yhä Rassen kanssa maneesissa. Ne ravaili, käveli, ravaili, käveli, ravaili. Ahaa! Siirtymisiä. Klassista ja isbekelpoista.

”Joo, varmaan se on palkitsevaa, kun niiden kanssa viitsii matkustaa ulkomaille asti! Maksaa mansikoita semmonen puuha. Kuulin että lähdette myös Saksaan niihin Masterseihin? Jännittääkö jo? Robbea ainakin jännittää. Mä lähden tietty sen groomiksi.”

Mä olin siitä kumma tyyppi, että saatoin tykittää kysymyksiä ja unohtaa, että piti antaa vastapuolen vastata. En antanut.

”Vitsi kun kaikki vaan reissaa. Mäkin haluaisin. Tai tietty saan lähteä sitten sinne Saksaan Robertin kanssa, mutta Portugali! Inna ja Julle lähti Portugaliin! Se on musta yksi kivoimmista kohteista Euroopassa, vaikka heppaihmiset tuntuukin suosivan Saksaa. Jusu ja Rassekin nyt taas menee sinne vaikka vastahan ne oli koko kesän! Lupasin auttaa Jusben heppojen hoidossa ja liikuttelussa, siistiä päästä kokeilemaan…”

Jatkoin monologiani hetken piittaamatta Martan omituisesta tuhinasta ja Sarahin mmm-tässä-välissä-olisin-voinut-kommentoida-jotakin-mutta-sinä-vaan-puhut-ja-puhut -suunavauksista. Maneesista alkoi katoilla ratsukoita: ensin Tilda ja Coco, sitten Minka ja Nakki ja kohta Viivi ja Pontsokin. Tilalle tulivat Ellen komealla kimollaan ja, ai kuinka sopivas, Anton Vilalla. Vilkutin molemmille ratsastajille.

”Onpa hyvä kun saadaan se toinen maneesi… ohhoh, tulipas hyvä meno tarjolle”, tokaisin seuralaisilleni katse puhelimessani, johon oli kilahtanut viesti hyvältä seuralta.

Sarahin ja Martan suureksi suruksi mä ajattelin lähteä menoihini. Niin vastuuton en kuitenkan ollut, ettenkö olisi kysynyt hoitohevosellani ridailevan Rasaboin kantaa asiaan.

”Rasmus!” huikkasin. ”Kuule, mun pitää ehkä mennä. Pärjäiletkö ilman mun apua Cavan kanssa?”

Joku tyhmempi olisi voinut luulla Rassen näyttävän helpottuneelta. Mä tiesin, että se vaan esitti urheaa, jottei kullankalliille hevosenhoitajalle tulisi huono omatunto lähtemisestä. Se irrotti toisen kätensä ohjasta ja huiskautti sillä muka-huolettoman muka-hyväksynnän. Ylpeänä ja rehellisesti sanottuna hämmästyneenä mä pistin merkille, ettei Cava näyttänyt edes huomaavan sitäkään. Olin tullut siihen tulokseen, että ohjasta irroittaminen oli joku oikeiden kilparatsastajien kilparatsutesti, kun olin nähnyt Kallan meritoituneimman ratsastajan tekevän niin. Rasmuksen ja Cavan suoritus ei juuri hävennyt Näyhön Heidille ja Cariadille.

”Ai no hyvä sitten! Reipas poika”, mä kailotin ja jatkoin: ”Jos nyt ei vahingossa vaikka nähdäkään tässä ennen teidän lähtöä niin hyvää siitoslomaa – Jusu kertoi – ja sano Jusulle terveisiä! Toivottavasti tärppää!”

Sitten mä poistuin. Mun jälkeeni jäivät kaikumaan ainakin mun sanat, Rasmuksen poskien helotus, Märtan sihisevät (henkisen)kuolonkorinat ja muutaman henkilön häkeltyneet naurahdukset. Mutta hetkinen: liittyikö itse Isabella Sokka vuokralaisten kuoroon?

Ei kai nyt sentään.

Hyppyhommissa
21. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 18/24

Lauantaina mä hyppäsin Isabellan pyynnöstä Cavan. Mä en ollut mennyt herra kiljukaulalla pitkiin, pitkiin aikoihin, mutta se oli kyllä yksi niistä hevosista, joiden satulaan kiipesi aina mielellään. Mä olisin halunnut jutella Isabellalle ensi vuoden kuvioista ja mahdollisista kisahevosista, mutta perijätärtä ei näkynyt.

Aliisaa sen sijaan näkyi. Se oli tavoistaan poiketen saapunut tallille hysteerisen aikaisin ja kävelytti Cavaa jo maneesissa, kun mä posket punaisena saavuin paikalle pari minuuttia yli sovitun ajan. Cava hirnui mulle innokkaat terveiset ja Aliisa heilautti kättä vähän vähemmän innokkaana.

”Ette tulleet Jusun kanssa jatkoille”, se sanoi syyttävästi, kun mä tallustin maneesin poikki niiden luokse.

”Sori kun mä oon myöhässä”, mä sanoin ja rypistin sitten vähän kulmiani. Ei kai Aliisa ollut oikeasti odottanut meitä puurojuhlien jatkoille? Me oltiin menty suoraan kotiin ja katsottu Netflixiä, ennen kuin simahdin kauan ennen kuin jatkot olivat todennäköisesti edes päässeet vauhtiin. ”Mä luulin että ne olivat salaiset.”

”Tietysti teidät oltiin kutsuttu”, Aliisa puhahti, mutta hymyili sitten. ”Cava on ollut tänään ihan hölmö. Toivottavasti pysyt selässä.”

”Toivotaan”, mä sanoin ykskantaan ja ponnistin orin satulaan Aliisan pidellessä toiselta puolen jalustimesta vastaan. Cava pärisi kuin pienimoottorinen mopo ja lähti lähestulkoon lentäen liikkeelle, kun mä annoin sille hitusen myöten ohjasta.

Aliisa jäi nostelemaan mulle puomeja, ja sitä kyllä tarvittiinkin: Cava teilasi innostuksissaan aluksi esteitä oikealta ja vasemmalta. Sillä oli ihan liikaa vauhtia ja ihan liian vähän järkeä, mutta hyväntuulinen se kyllä oli enkä mäkään voinut kuin hymyillä hevosen pirteydelle.

”Voisitko edes yrittää pitää ne puomit kannattimillaan”, Aliisa valitti ehkä kahdeksannen pudotuksen jälkeen (mulle vai hevoselle, en tiennyt) eikä sitä naurattanut yhtään. Ehkä se toimi, sillä kierros kierrokselta Cava alkoi onneksi saada korvia takaisin päähän ja liikkua hallitummin, niin, että laukkaan pystyi jopa vähän vaikuttamaan. Me mentiin suhteutettuja linjoja, ja kun lopulta sain väleihin haluamani määrän laukka-askelia ja hevosen hoitamaan hypyn puhtaasti, mä siirsin Cavan käyntiin ja taputin sen kaulaa. Cava hörisi tyytyväisenä, vaikka maneesissa ei ollut ketään sen kieltä puhuvaa olentoa kuuntelemassa, ja sen korvat heiluivat rennosti pitkien käyntiaskelten tahdissa.

27. Kalla, taas

12. helmikuuta 2020

Mä olin palannut arkeen: talliin, joka on siistimpi kuin mun koti; elämään, joka on enemmän paikallaan kuin entinen; ja, no, Kallaan, joka tuntui oikeastaan kivemmalta paikalta paluun kohteeksi kuin olin olettanut. Paljon mä olin matkallani nähnyt, sillä kilometrejä oli taitettu niin maan perkeleesti, mutta en mitään niin ihanaa kuin komea ja tyhmä hoitohevoseni. Sillä oli juuri nyt meneillää jotkin iltapäiväjumpat. Mä oletin, että joku tallin tammoista ehkä teki kiimaa, tai sitten Cava vaan oli vieläkin kiihdyksissä siitä kun Bran oli päässyt pukille eikä se. Mä olin nauranut itseni tärviölle, kun olin Jusulta kuullut, että Rasmus oli alkanut joksikin spegukeisariksi. Siis Jusuhan ei tietysti käyttänyt niitä sanoja, mutta mä aioin kyllä aivan taatusti alkaa kutsua Rasmus Alsilaa ääneen sillä nimellä ja sen variaatioilla niin usein kuin pystyin.

Tänään en vielä voisi aloittaa, sillä en uskonut meidän polkujemme risteävän. Oli meinaan ihan kalentereihin ja kirjoihin ja kansiin merkattu, että tänään minä maastoilisin Cavalla. En ratsastanut sillä usein, koska olin ensiksikin hevosenhoitaja ja toiseksi pikkuisen pullukka. Välillä katsellessani palkan jälkeen yhtä lailla pullukkaa tiliäni leikittelin ajatuksella: mitäpäs jos ryhtyisin oikein virallisesti kinuamaan itselleni Cavan vuokraajan paikkaa. Sitten muistin, että pidin a) matkustelusta ja b) kiloistani sen verran, etten tohtinut tuhlata a) matkailuun varaamiani rahoja hevosen vuokraamiseen ja b) aikaani ja mukavuuttani laihduttamiseen, jota epäilemättä edellytettäisiin, jos aikoisin säännöllisesti rasittaa täysiverisen selkää ruhollani. Ja vaikka laihtumista ei vaadittaisikaan, niin aivan takuulla sellaisia hyveellisiä juttuja kuin hyvää lihas- ja kestävyyskuntoa ja kehonhallintaa. Ties mitä klausuuleja Isabella Sokka pistäisi vuokraajansa allekirjoittamaan sellaisten saavuttamiseksi: varmasti siellä lukisi jokin vähimmäisurheilutuntimäärä viikossa, ja aivan yhtä varmasti minä en sellaista tavoittaisi koskaan, koska en tahtonut.

Joskus sain kuitenkin kävelyttää Cavaa, ja, kuten tänään, maastoilla kaikissa askellajeissa. Se oli hevoselle pelkkää taukopäivän humppaa, mutta mulle se kävi kyllä työstä. Cavassa oli nimittäin sellainen juttu, että kun se oli oikein tohkeissaan, se tahtoi vain mennä, ja sitten se saattoi kyllä olla vielä kuurompi pidätteille kuin Granni, jolla olin eilen ratsastanut. Meidän kaikkien askellajien maastot yleensä tapasivat saada täysiveriorin kovin vilkkaaksi, ja sitten mentiin: Cava harppoi ja minä puuskutin yrittäessäni pidellä sitä jotensakaan järkevässä tahdissa.

Ensin piti tietysti saada se tarhasta sisään. Olin melko varma, että se ei onnistuisi ihan tuosta noin vaan. Räntämutainen maaperä vaan lennähteli, kun Cava sprinttaili menemään tarhansa päästä toiseen kuin paraskin Vermon kanta-asiakas. Mä jotenkin vaan unohduin katselemaan.

Tavallaan se oli ihan hyvä. Kävi nimittäin niin, että mä näin Mikael “Kiva” Aarnisuon nappaavan oman ratsunsa ihan tosi hallitusti tarhasta. Olisipa ollut noloa, jos mä olisin jotenkin avoimesti näyttänyt yrittäväni itse suoriutua samasta tehtävästä. Mikke, sellainen nöyrä pikku päivänpaiste kun oli, olisi taatusti pistänyt tilanteen merkille ja antanut mun muistaa sen lopun ikääni, jos siis olisi jokamiehensarahin liehittelyiltään/kyttäilyltään (mikä hiton ristikuulustelu se viimeisinkin keskustelu oli ollut??) kerennyt (kiireistä puuhaa kun kaikki muutkin yrittivät ehtiä edelle). Nyt mä sentään vaan seistä pönötin paikoillani ja vaikutin siltä, kuin olisin ollut, öö, odottamassa pilvipeitteen rakoilua ja auringon silausta kasvoilleni. Mähän olin tunnettu optimisti, joten olihan ihan mahdollista että jotain sellaista jengi kuvitteli mun tekevän.

Sain vertaistukea Viivistä, joka myöskin oli vissiin päässyt koulusta ja tullut paijailemaan poniaan. Tässä vaiheessa on hyvä sanoa, että mä jotenkin samastuin ihan kybällä Pontsoon. Se oli pikkuisen paksu, sitäkin uppiniskaisempi ja jotenkin sillä oli hyvä groove päällä meiningeissään. Viivin kanssa me sitten vierekkäisissä tarhoissa painittiin saman ongelman elikkäs älyvapaiden kavioeläinten kanssa. Silloin mä ihan totta vasta sisuunnuin ja todella päätin saada Cavan kiinni. Olisihan nyt ollut sairaan noloa hävitä tämä kisa Viiville, ja en muuten todellakaan hävinnyt. Sain Cavan (vahingossa, mutta sillä ei ole merkitystä) kiinni ja vein sen talliin, ja koska Viivin kälätystä ei alkanut hyvään toviin kaikuilla pitkin tallin seiniä, mä tiesin sen edelleen olevan ulkona kihisemässä kiukkuaan. Hah-hah-haa.

Porukkaa oli paikalla melkoinen määrä. Tavallisesti mä nautin seurasta ja hakeuduin juttusille kaikkien pahanilmanpulmustenkin kanssa ihan vain siitä ilosta, että musta nyt oli kiva koittaa kaivella kaiken maailman matildoista esiin muutakin kuin silmiensiristelyä ja tuhahduksia, joita ne ei uskoneet muiden kuulleen. Nyt mulla oli kuitenkin meneillään siirtymäriitti, ja sellaisten aikana kaipasin poikkeuksellisen paljon omaa aikaa. Harjasin ja satuloin siis rivakasti Cavan ja vein sen takaisin raittiiseen ulkoilmaan.

Selkäännousu maasta käsin ei tullut täällä kuuloonkaan. Korokkeelta mun olikin kyllä paljon mukavampi nousta kyytiin, olihan Cava miltei 170-senttinen hevonen. Sen vikkelät jalat kiidättivät meidät ripeässä käynnissä lammen vierustaa pitkin ohi huvimajasta, ratsastuskentistä ja katsomosta, jotka kaikki kertoivat tarinaa siitä, missä nyt oltiin: hevosurheilun täkäläisessä kehdossa.

Matka taittui mukavasti, kun oli reipas hevonen ja kauniita maisemia katseltavana. Cava oli, kuten tavallista, vireällä päällä eikä mun tarvinnut kehottaa sitä toiste siirtymään reippaampaan askellajiin, kun lopulta halusin ravata. Kevennyksen rytmi löytyi vaivattomasti. Niin se aina teki, vaikka sitä joskus kuvitteli, että muutama viikko, kuukausi tai vuosi poissa ratsailta muka riittäisi sellaisen asian unohtamiseen. Ei riittänyt. Mitään hevosiin liittyvää ei unohtanut koskaan, jos muisto oli riittävän syvälle kehoon tallentunut.

Laukka se vasta olikin mun veressäni ja lihassani. Cavalla oli mahtava laukka. Hevonen oli niin nopea ja vahva, ja mä todella pidin nopeista hevosista ja nopeista asioista elämässä, paitsi silloin kun käsillä oli niitä hetkiä, joissa tahtoi todella viipyä.

Parhaillaan mä viivyin yhä vähäsen reissutunnelmissa. Niin kivaa kuin olikin ollut palata kotiin, mun kapsäkki nökötti yhä purkamattomana huoneen nurkassa, tai siis keskellä lattiaa, sillä mä en ollut jaksanut sysätä sitä nurkkaan asti. Robert välillä kävi pistämässä päänsä mun ovensuuhun, ja mä näin sen nenänpielistä, miten se vähän loukkaantui siitä, kun mä en vieläkään ollut purkanut laukkuani. Mutta miten mä olisin voinut? Mun paluustani oli vasta muutama päivä. En mä voinut vielä laittaa reissuidentiteettiäni pyykkikoneeseen, kuivuriin ja viikattuna kaappiin (ketä mä huijasin, en mä viikannut ikinä mitään jos ei ollut pakko).

Yksi ihan erityisen hieno hetki me koettiin Cavan kanssa maastoillessamme, ja se oli omiaan sysäämään mua vähän edemmäs siirtymässäni reissu-Aliisasta takaisin Kalla-Aliisaksi. Se oli sellainen hetki, kun Cavan äkillinen valpastuminen sai mut katsomaan äkisti vähän tarkemmin ympärilleni. Kettu! Kettu luikkimassa kauemmas meistä! Minä näin ketun!

Spontaani kohtaaminen oikean luonnon kanssa sai mut arvostamaan sitä kaikkea, mitä tällä karulla maalla oli tarjota.

Ja kun mä myöhemmin olin juuri saanut Cavan riisuttua ja kurkistin puhelintani, odotti siellä erityisen kotoisa viesti. Se oli leivontaraaka-aineita esittelevä kuvaviesti Robertilla, ja sitä saattelivat sanat: vegan scones, wish me luck.

Mulla oli kotimaa, jossa luonto vielä kukoisti, ja kämppis, joka yritti leipoa vegaanisia asioita saadakseen mut purkamaan matkalaukkuni, ja hoitohevonen, joka.... no, se kierähti hikisenä hamppukuivikkeisiin, ennen kuin mä ehdin sanaisen arkkuni kevyttä kantta raottamaankaan.

Kai tänne Kallaan oli ihan hyvä palata reissuiltaan.

Ja niin, voisihan sitä soitella Seljiksellekin. Se oli pitänyt vähän radiohiljaisuutta, mikä oli tavallaan pikkuisen outoa, mutta ei nyt sitten kuitenkaan mun kirjoissa niin kummallista että olisin pysähtynyt asiaa kovin pitkäksi aikaa miettimään. En mä tarvinnutkaan mitään päivittäisiä tapahtumalokeja ystävieni elämistä, mutta kyllä musta olisi kiva ehtiä vaihtaa Antoninkin kanssa kunnolla kuulumisia pitkästä aikaa.

28. Performanssi

2. maaliskuuta 2020

Se huopa! Se äklösöpö ja oksupuklut kurkkuun hurauttava rakkaudellinen satulahuopa, jonka olin Jusuliinin puolesta käynyt hänen Rasmupusmukalleen käynyt ystävällisesti ystävänpäivänä noutamassa, oli edelleen minun hallussani. Niinpä tein asiasta oikein kunnon hyvän kohtauksen!

Kohtausta edelsi mitä latteinta arkea: Cavan jalat olivat kuraiset, joten ne piti pestä; ja sen satulahuovissa oli poikkeuksellinen irtokarvasato, joten ne piti harjata; ja sitten minun vaatteet olivatkin jo ihan pölyssä, ravassa ja karvassa ja sain Pennalta tosi pahan katseen josta en piitannut; ja sitten törmäsin loungen ovella Elleniin niin, että oli pieni ihme ettei meidän molempien nenät alkaneet vuotaa verta. Onneksi Ellen vaikutti olevan nyt sen verran selväjärkisellä tuulella, että henkäisi vain kerran raivokkaasti syvään ennen kuin oivalsi, että tilanne oli yhtä paljon meidän molempien syy. Muuten olisin varmasti saanut kuulla asiasta kunniani, ja siinä minä olin ala-arvoisen huono. Siis kuuntelemisessa yleisestikin, ellei asia kiinnostanut mua – ja kritiikkiä vähempää asiat eivät juuri voineet kiinnostaa.

Kun sitten vähän myöhemmin kaikesta tästä selvittyäni olin harjaamassa muitakin osia Cavasta kuin sen mutakoipia, Jonathan Raynott saapui hetkeksi karsinan ovelle pitämään minulle seuraa. Cavasta se kyseli, ei niinkään mistään muusta, ja mietin aikoiko se kenties kilpailla täysiverisellä joskus taas. Kesken keskustelun Jonny nyökkäsi tervehdykseksi jollekulle.

"Ketä moikkasit", tivasin välittömästi.
"Rasmusta."
"RASMUSTA", kiekaisin niin että Cava korskahti ja hypähti sivuun, mikä oli minusta vähän tekopyhää siltä.
"Niin, mi-" aloitti Jonny, mutta minä ryykäsin jo sen ohi luottaen siihen, että ex-tallimestari kyllä estäisi Cavaa keksimästä mitään tyhmää pakoreissua vaikka ovi jäikin jäljiltäni auki.

"RaasmuuUUSS Alsila, seis siihen paikkaan", huudahdin varustehuoneesta ilmeisesti kohti Braninsa karsinaa suuntaavan miesratsastajan selälle.

En jäänyt selvittämään, tekikö se kuten pyysin. Pyyhälsin loungeen ja hain satulahuovan, jonka olin lähinnä omaksi huvikseni kääräissyt älyttömimpään lahjapaperiin, jonka olin varastojeni perukoilta löytänyt. Ei Jusu ollut pyytänyt sitä paketoimaan, mutta hei, mä olin mahtava ystävä.

Kun mä marssin tomerasti takaisin tallin säntillisen siistille käytävälle, näky oli jotenkin hupaisa ja mun estradipersoonaani lietsova. Siinä seistä tönötti Rasmus Alsila aivan keskellä käytävää sen näköisenä että veri sen suonissa oli saattanut muuttua kiveksi. Pontson karsinan oven yli rehotti Viivin käkkärä tukka, joka melkein peitti suureksi pyöristyneet uteliaat silmät alleen. Penna Vaanilan syvästi paheksuva hahmo häilyi Velmun karsinan lähettyvillä, kauempaa meitä vilkaisi Inna, ja aiemmin lähes pahki juoksemani Ellen tuijotti meitä avoimesti Meidhirinsä luota. Olin melko varma, että kuulin ruunaväliköstä Sarah Reyesin ja Ellie von Brandtin supattelua.

Täydellinen yleisö.

"Hyvä kun nyt olet siinä! Mä olen niin kerännyt rohkeuttani tähän", hihkuin (vaikka todellinen syy lahjan Rasmukselle kulkeutumattomuuteen oli toden totta se, että mä olin unohtanut antaa sen Josefinalle, joka ei ollut myöskään muistanut kysyä sitä multa).
"Mi-hin", Rasmus pukahti kasvot harmahtavina.
"Ystävänpäivälahjaan."
"Mut-ta." Mä todella toivoin Rasmuksen itsensä vuoksi, ettei se ollut ajatellut sanoa, että mutta eihän me olla ystäviä. Jos se oli niin typerä ettei tajunnut että mä olin tasan niiden ihmisten ystävä joiden ystävä halusin olla (halusi ne itse tai ei)... niin no. Sitten se oli kyllä ihan tolkuttoman vähäjärkinen.
"Tärkeitä ihmisiä kuuluu muistaa. Siksi tässä on sulle vähän rakkautta."
"Mutta - Aliisa - eihänsuntarvitserakastaamua", Rasmus muistutti sihisevällä ja suhisevalla äänellä, vaikka se varmaan tiesi jo itsekin, ettei tällaisissa tilanteissa kannattanut sanoa yhtään mitään.

Ai jehna että se teki vähäsen ahdistettuna herkullisia syöttöjä.

"Mutta tietysti rakastan", kujersin ja nauratti koko ajatus. "Sitähän juuri tämä lahja tarkoittaa, pölvästi."
"Etpäs", intti kalpea este- ja kenttäratsastuslupaus voimattomasti, ja juuri silloin saapui (epäilemättä vahtikoiramaisen tallimestarin mystisellä taikakolikolla hälytettynä) itse pahatar paikalle tuhoamaan koko hyvin rakennetun (tallikiusaamis)kuvion.

"Mikä sirkus", sanoi ylhäinen Amanda Sokka niska koppavassa ryhdissä. Kouluratsastajatar ei puhunut kovaa, mutta loputtomalla tarkkuudella silkkinen ääni kuitenkin löysi tiensä kaikkien paikallaolijoiden korviin. Yhtäkkiä porukka havahtui uteliaisuutensa lumoista ja ryhtyi puuhastelemaan kovasti kaikenlaista. Vain Paakkasen Inna onnistui jonkun noituuden turvin vaikuttamaan siltä kuin ei olisi säikähtänyt Amandan saapumista. Minäkään en kyllä säikähtänyt: harmistuin vain. Närkästyneenä tuhahdin Amanda Sokalle, mutta tietysti niin, ettei se itse sitä huomannut (no, saihan aina toivoa ainakin), ja tyrkkäsin lahjapaketin Rasmuksen syliin.

Hetkisen verran vaikutti siltä, että saattaisin joutua käärimään Rasmuksen käsivarret lahjan ympärille itse. Se ei nimittäin tuntunut tajuavan, että sen piti pitää paketista kiinni jottei se pudonnut. Viime hetkellä Alsilan aivotoiminta käynnistyi ja ote tiukentui pehmeän paketin ympärille. Taputin Rasmusta olkapäälle, hymyilin tyypille kauniisti ja palasin Cavan karsinalle. Ai niin, taisi unohtua sanoa, että lahja oli Jusulta eikä minulta, mutta kai se joskus selviäisi.

"Jesus, woman", tyrskähti ovensuussa yhä seisoskeleva Jonathan Raynott ja pudisteli päätään.
Hymyilin sillekin ja sukelsin hevosenvarustuspuuhiin. Isabella Sokan ratsastusvuorolla Cavan oli  paras olla valmis ajoissa, vaikka juuri nyt ajattelinkin, että Amandan seuraavan kerran ratsastaessa saattaisin vaikka kokeillakin vähäsen myöhästyä (ensimmäisen ja viimeisen kerran).

Kevätpäiväntasaus

#kevätpäiväntasaus #kallacup

Sunnuntai, 22. maaliskuuta

”Mitä hemmettiä tuo nyt oli olevinaan??” puuskahdin, kun Aliisa saapui ripein askelin viskaisemaan höyrypään selkään ratsastusloimen.
”Mikä?” Aliisa sanoi hölmistyneenä ja rapsutteli tukkaansa. ”Ai! Ha-ha, kiroiletko sä teidän huikeelle radalle??”
”Isbeeee!!! Isbeisbe! Wau! Cava oli MIELETÖN mutta hahaahahha emmäkestä ahhahah”, käkätti Viivi, joka saapui laittomasti katsomossa juosten Aliisan kannoille.
”No? Mikä noin naurattaa?” kysyin hampaitani kiristellen. Cava oli ollut taas kova ratsastaa, painanut sisäpohjetta vasten kuin neuvostoliittolainen höyryveturi ja viis veisannut mistään pidätteistä. Oli silkkaa luojan lykkyä, että tuloksena oli kovavauhtinen nollarata. Sitä paitsi, onnistumisella ei ollut tulosten kannalta enää mitään väliä.

”Kun siis... Ahahahhahah, katso nyt Aliisa!”
”No?” tiukkasin uudelleen. Cava tanssahteli kuin sähikäinen ja jouduin kääntämään sen voltille. Ori ja lähellä verryttelevä Juuson työnantajan kaunis ruunikko tamma säpsähtivät pienesti, kun Aliisakin yhtyi ulvovaan nauruun.
”Ssshh! Ääntä pienemmälle”, tiuskaisin, sillä jo Cava itsessään oli tehnyt aivan riittävästi tuhoa maineelleni.

Aliisan ja Viivin hysteerinen käkätys ei kuitenkaan laantunut – ennen kuin katkesi arvaamatta.
”NOOOOU!! Aliisa!! Mitä sä oikein teit??” Viivi kiljui ja ryhtyi takomaan nyrkeillä Aliisaa kylkeen.
”Viivi mitä hittoa?” huudahdin pelästyneenä, ja ohjasin Cavan lähemmäs verryttelymaneesin reunaa pala kurkussani. Aliisa ei kuitenkaan näyttänyt olevan moksiskaan Viivin onnettomalla tarmolla viuhtovista, onneksi ilmeisen pehmeistä iskuista. Päinvastoin: nainen jakoi saman epäuskoisen ja itkunsekaisen ilmeen tytön kanssa.
”Mitä mä tein??”
”Aliisa eeeiiii”
”Eiiii, mä tosiaan poistin sen”
”Eiiii”
”Eiii, se oli niin hieno!”
”Se oli paras!! Olisin laittanut instaan”
”Todellakin”
”Ja nyt Isbe ei näe sitä...”

”Näe mitä?” keskeytin nämä itkijänaiset, jotka olivat omaksi onnekseen saaneet yhteistä äänenvoimakkuuttaan epätoivonsa tuoksinnassa alemmaksi. Verneri mulkaisi suuntaamme, mutta kilpailijanumeroilla 033 ja 039 täysiverisillään ratsastavat nainen ja mies välttelivät viisaasti valtaamaamme takakulmausta.
”Viivi oli ottanut teistä kuvan”, Aliisa vastasi.
”Ja se oli ihan paras!!”
”Aivan kamala ilme, kerta kaikkiaan ruma ja miten hirveä hyppy Cavalla –”
”Mutta mä olisin kyllä julkaissut sen. Siitä olisi saanut meemin.”

En pystynyt vastaamaan, sillä väri pakeni kasvoiltani vieden puhekyvynkin mennessään. Kamalista kamalin kuva, jonka Viivi olisi silti julkaissut?
”Viivi, onko sulla insta?” kysyin yllättyneenä.
”Tietenkin. Ja snäppi ja tiktok. Mutta en mä sua seuraa, sulla on niin noloja päivityksiä ja kommenteissakin vaan flirttailet Antonille. Mä kyllä luulen, että Anton kuolaa enemmänkin Elliee. Ja Elleniä mutta sille se ei ainakaan uskalla puhua kun se on niin huippu. Eli taitaa tykätä blondeista, vai mitä Aliisa?”
”No tuota...” Aliisa vältteli, kuin kahden tulen välissä konsanaan.
”Okei, mutta tämä, krh-hmm, erinomainen otos on nyt siis poistettu?”
”No jooo-o! Luuletko että muuten tässä itkettäisiin?? Mee nyt siitä, hieno rata oli. Cava on kunkku.”

Perjantai, 27. maaliskuuta

”Se oli sitten aika hirveä viime viikonloppuna”, kuiskasin Rasmukselle, vaikka tokihan mies oli tuloksista kuullut ja pahimmassa tapauksessa katsomostakin niitä todistanut.
Rasmus irvisti, vilkaisi nopeasti Cavan jalkoja suojittavaa Aliisaa, ja nyökkäsi.

”Toivotaan että olisi nyt parempi. Tosin paransihan se viimeksi juuri rataestekokeeseen”, huokaisin yhä kuiskaten.
”Joo”, Rasmuskin kuiskasi.
”Mitä siellä nyt supistaan? Sanokaa ääneen vaan jos on Cavasta jotakin sanottavaa.”
”Ei, sitä vaan, että se on ollut hirveän voimakas ratsastaa”, totesin vältellen.
”Mmmm-hmmpph”, tiuskaisi Aliisa, joka oli selkein sanankääntein ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että olin taas mennyt värväämään sen toimihenkilöksi päällekkäin kilpahoitajan velvollisuuksien kanssa. Totta puhuen minun ei ollut pitänyt tehdä niin, mutta Cavan kohdalla olin tullut ajatelleeksi vain kenttäratsastusta.
”No, onnea sitten!” Aliisa sanoi, ja lykkäsi puunatun orin ohjat Rasmukselle. ”Jos sulla on muitakin ratsastettavia, niin pistä eteenpäin neiti Sokalle. Kai arvoisa neitikin osaa kävelyttää.”

Niine hyvineen Aliisa poistui ja varoi vilkaisemasta minuun päinkään, vaikka luulinkin, ettei se oikeasti ollut pahasti vihainen – ainakaan pitkään.
”No tota”, Rasmus sanoi sitten vaivaantuneesti.
”Joo. Mene vaan. Kävelen sen vaikka maastossa.”


”Onkohan se kipeä?” arvuuttelin, ja ryhdyin tunnustelemaan hoitopaikalle köytetyn Cavan jalkoja. Rasmuskin kumartui: ”Ei takana ainakaan ole yhtään nestettä. Ihan kuivat.”
”Melkein liian kuivat?” myötäilin, vaikka arvailuksi meni. ”Mitenköhän selkä... Raspauksesta ei ole kauaa aikaa, tuskin on ainakaan siitä kiinni...”
”Mikäs täällä on ongelma?” jylisi ja kilisi tallimestarimme kaikkea muuta kuin kumea ääni.
”Cavaa tässä mietitään”, Rasmus huokaisi, ja päädyin itse irvistelemään.
”Näit varmaan meidän radat?”
”Niin, aivan niin. Mitenkä satula?”
”En tiedä. Kyllä sen pitäisi istua.”
”Odottakaahan – näin Minkan Nakin karsinalla – Minkaaaa!”

Ja niin saapui Minka, jonka mittaileviin otteisiin annettiin Cavan estesatula.
”Häh? Miksi te sitä uudestaan satuloitte pöljät?” Se oli Aliisa, joka pöllähti paikalle linimenttikokoelma sylissään.
Rasmus ja Minka reagoivat heti väenpaljouteen vaivaantuneella hiljaisuudella, kun taas Penna ja Aliisa yltyivät yhteiseen spekulointiin, jota tosin väritti pienimuotoinen eripura siitä, oliko mitään ongelmaa ollenkaan.

”Oliko se sustakin kamalan vahva? Ryntäsi hyppyyn ja puski sisäpohjetta vasten?” tiedustelin, kun siirryimme hieman sivummalle.
”Joo, oli kyllä. Harvinaisen vahva jopa Cavaksi”, Rasmus myönteli.
Kolmessakympissä Rasmus ja Cava keräsivät kahdeksan virhepistettä jääden sijalle 15/17, kun itse laitoin vielä huonommaksi: Nappasin yhden pudotuksen sitäkin enemmän, minkä johdosta olimme Cavan kanssa neljänkympin häpeälliset pohjimmaiset.
”Mitenkäs se Art of War?” jatkoin yhtäkkiä rupattelua, ja Rasmus vähän hätkähti. ”Sehän on äidilläsi, eikö?”
”Joo. Larassakin on kipinää. Saa nähdä”, se hymähti, ”mutta ei sille ole kun vasta hädin tuskin satulaa laitettu.”
”Niin, aivan”, harmittelin, sillä ajatukseni olivat kääntyneet arvaamattomaan Kärppään.

”Mitä täällä oikein vouhkataan?” viilsi tuttu ääni ilmaa.
Lopetimme sangen rönsyilevän small talkimme Alsilan kanssa, Minka lakkasi hypistelemästä satulaa ja Penna ja Aliisa sukelsivat kumpi miltäkin puolelta Cavaa käytävälle.
Kaikki katsoivat toisiaan hetken – kuka niistä, jotka eivät pelänneet Amandaa, avaisi suunsa ensin?
Penna, tietenkin.
”Cava on ollut jopa epätavanomaisen hankala ratsastettava. Kentän ja esteiden tulokset pohjalukemissa”, tallimestari raportoi kuolemanvakavana.
”Ahaa”, sisko totesi, mutta äänestä kuulsi epäuskoisuus.

Amanda siirtyi Cavan luo, tie tyhjeni kuin itsestään.
”Voi sinua pientä”, se kuiskutti, mihin Cava vastasi näykkäisemällä takkia. Amanda ei närkästynyt, vaan naurahti: ”Hieno poika.”
Sitten sisko kääntyi meidän muiden puoleen.
”Eläinlääkärihän tarkasti sen? Ennen startteja, tietenkin?”
”Tietenkin”, vahvistin, sillä sanat oli kohdistettu eniten minulle.
”Eikä siitä löytynyt mitään?”
”Ei.”
”Hyvä”, Amanda totesi painokkaasti. ”Luulenpa, että se on saanut teistä pölvästeistä ja estesatuloista tarpeekseen. Katsotaan huomenna, millaiseen kuriin ja nuhteeseen se taipuu. Siihen asti en usko, että meillä on todellista syytä huoleen.”

Nyökkäsin kireänä, ja hoitopaikan edustalle tuppautuneet ihmiset lähtivät purkautumaan kuka mihinkin.

Lauantai, 28. maaliskuuta

Kävi ilmi, että Cava todellakin pystyi halutessaan kanavoimaan voimansa kurinomaiseen suoritukseen, ainakin sileällä. Kovatasoiseksi osoittautuneessa vaativassa B:ssä ratsukko sijoittui neljänneksi ällistyttävällä 72,929 prosentin tuloksellaan, eikä vaativa A mennyt merkittävästi huonommin. Penna tosin tiesi kertoa (Amanda ei itse papereitaan näyttänyt), että teknisesti taitava suoritus aleni osin yleisvaikutelman takia 65,714 prosenttiin, sillä Bastian Löw oli havainnut suojattinsa rujot pidätteet.

Eli Cava oli kuumunut koulussakin! Niinpä niin – sitä siskon nihkeästi lausuttu vastaus uteluihini (”liikkui hyvin eteen, voimakas takaa”) oli siis todellisuudessa tarkoittanut. No, pitäköön orinsa. Vähentäisin aivan varmasti omalla vastuullani olevia liikutuskertoja minimiin.

Merikannon valmennus
14. huhtikuuta 2020 #tietähtiin2020

Ei ollut mikään yllätys, että mun ja Cavan ensimmäinen Tie tähtiin -osakilpailu oli mennyt jokseenkin penkin alle, joten mä kerroin sen Laurillekin valmennuksen aluksi. Suoraan sanottuna olin alkanut katua, etten ottanut vaikka Brania kisaratsukseni, mutta sitä mä en kyllä paljastanut kenellekään. Amanda, jonka kanssa Cava kyllä se teki ihan hyvin töitä, olisi varmasti heittänyt mut Auburnista ulos, jos olisi saanut kuulla siitä kautta rantojen.

”Tää on ollut jo pidemmän aikaa vähän vahva ratsastaa”, mä kerroin Laurille, kun me siirryttiin kentältä verryttelemästä maneesiin. ”Että en tiedä tarvitseeko edes murehtia uusinnan ratsastamisesta, kun ei me sinne taideta päästä.”
Merikanto heristi mulle sormeaan. ”Ei ainakaan tuolla asenteella”, se kommentoi ja oli tietysti oikeassa, vaikka mä epäilin ettei Cavan ja mun haasteet johtuneet ainakaan täysin mun asenteestakaan. Isabellaakaan ei ollut Cavan selässä juuri näkynyt sitten Kevätpäiväntasauksen. Mä olin yrittänyt osakilpailujen välissä käydä muutaman kerran sen selässä, mutta en mä ollut juuri viisaammaksi tullut – Cava oli vahva kädelle ja puski surutta ulkoapujen läpi halutessaan johonkin muualle kuin sinne, minne mä yritin sitä kääntää.

”Sun pitää saada se vähän lyhyemmäksi ja paremmin takaosalle”, Lauri julisti tuomionsa, kun me oltiin otettu joitakin hyppyjä. ”Vähän kevyempi ja tasaisempi käsi, vaikka tuntuisi että se vain vetää vastaan. Laukkaa alle, ei eteen. Sen pitää odottaa ennen hyppyjä ja sun pitää odottaa, että se hyppää.”
Käytännössä se oli tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kun mä päästin ohjasta, Cava valui entistä pidemmäksi ja etupainoisemmaksi, välillä melkein veti pään eteen selkälinjan jatkoksi ja paahtoi menemään kuin höyryjuna. Ympyröillä ja kaarteissa mä sain sitä Laurin ohjeilla vähän hallintaan ja takajalkojensa päälle, joten tiukkoja käännöksiä sisältävät uusintaradan tehtävät alkoivat sujua kohtuullisesti, mutta pitkät suorat laukkapätkät olivat Cavan ratsastettavuudella myrkkyä. Kovaahan se meni, eikä ongelma vauhdissa ollutkaan, mutta edes metrikahdenkympin esteillä täyttä laukkaa kaahottaminen ei enää riittänyt.

Vaikka me saatiin hyviäkin hyppyjä aikaiseksi, valmennuksesta jäi lievästi epätoivoinen olo. Mä olin kyllästynyt häviämään koko ajan ja tuntui, että Cava jos joku ei olisi se hevonen, joka nostaisi mut takaisin luokkien kärkeen. Mikä ihme kaikkien mun ratsujen kanssa oikein mätti?

Lähtövalmisteluja
17. huhtikuuta 2020 #tietähtiin2020

”Osaatko sä nyt letittää sen sunnuntaina?” Aliisa tiukkasi, kun me perjantai-iltana käytiin Cavan kamoja läpi ja pakattiin niitä Ikea-kasseihin. Huru ei pääsisi lähtemään mukaan Lappiin saakka, mutta muuten meitä tietysti oli niin iso lössi, että yksin kenenkään ei tarvitsisi hevosensa kanssa pärjätä. Aliisa asetteli letityskuminauhat harjapakin sivulokeroon ja tunki Showshinen harjojen viereen.
”En”, mä kohautin hartioitani. ”Se jää nyt letittämättä kun sä et tule.”
”Joidenkin pitää katsos käydä töissäkin eikä vain ratsastella sinne tänne”, Aliisa ilmoitti ja mä jätin huomiotta uravalintaani kohdistuvan piikin.
”Kaipa Ellie voi sen letittää, me kun ollaan tiimikavereita ja kaikkea.”
”Tai Anton”, Aliisa vastasi ja nauraa räkätti sitten päälle siihen malliin, että mä päätin että ainakaan Antonia en kysyisi. Enkä Isabellaa,  vaikka nainen olikin mukaan lähdössä.

”Väkirehut sillä on noissa pusseissa valmiina, ja öljy erikseen, niin muista lisätä se iltaruokaan”, Aliisa selitti ja osoitteli mulle jättimäisiä minigrippejä. Paljonko se hevonen oikein söi? Ei ihme, että se oli ollut vähän kuuma ratsastaa, mä ajattelin ja mietin, mitäköhän kävisi, jos vain maagisesti unohtaisin antaa sille kauraa ennen kisoja.
”Joo”, mä vastasin.
”Ja muista turvottaa kaikki ruuat kunnolla ennen kuin annat.”
”Joojoo.”

”Entäs mikä satulahuopa laitetaan”, Aliisa kysyi ja kurottautui nostamaan hyllyltä vinon pinon huopia. ”Pitääkö sen olla valkoinen?”
”Ei kai”, mä vastasin. ”Oisko toi musta?”
”Äh, niin tylsää, Rasmutin”, se pärskähti ja heitti mustan saman tien takaisin kaappiin. ”Mites se ihana minkä mä annoin sulle rakkaudella ystävänpäivälahjaksi?”
Aliisan siirappinen hymy oli jopa vähän pelottava, ja mä siristin silmiäni. Suoraan sanottuna olin unohtanut satulahuovan. Koko kohtaus oli ollut niin erikoinen, että mä olin laskenut huovan Branin kaappiin enkä ollut uskaltautunut käyttämään sitä liki ollenkaan, niin hieno kuin se olikin. Mua jotenkin pelotti, että Aliisa oli noitunut sen.
”Hmm niinnojoo mä en oikeastaan haluaisi liata sitä”, mä sopersin todennäköisesti yhtä punaisena kuin seuraava satulahuopa, jolla Aliisa lopulta heitti mua.
”Tomaatti sitten”, se tokaisi, ja koska Cavan estehuovissa ei tainnut olla sen enempää valinnanvaraa, mä tungin huovan ratsastusloimen kanssa samaan Ikea-kassiin. Ne olivat vähän eri sävyä (Isabellan mielestä varmaan paljonkin), mutta mä en jaksanut uskoa, että se voisi tuoda meille lisää huonoa onnea. Kovin montaa pykäläähän me ei voitu rankingissa enää alaspäin pudota.

29. Jumalavida

21. huhtikuuta 2020

"Nyt jumantsuikka hevo. Jos ei meno kohta muutu, olet pian kaajapurolainen ruuna", syydin Cavan niskaan hirveimmän keksimäni uhkauksen.

Hevonen värisytteli hienopiirteisiä sieraimiaan ja nytkäytti korviaan, jotka olivat nekin niin sirot ja sievät, että orhi ei kuuna päivänä sulautuisi Kaajapurolandian paikallisväestöön. Ei pitänyt käsittää väärin: pikkutallistahan ponnisti maailmalle koko ajan upeampia kilparatsuja, vaikka mainospuheet olivatkin ihan eri tasoa. Ha, muka takapajuinen pöpelikköpihatto.

Vaikka Cavalla ja Kaajapurojen kärkitykistöllä saattoikin olla se asia yhteistä, että ne olivat kaikki kilpahevosia, tämä herkkänahkainen täysiverihevonen oli tottunut Auburnin mukavuuksiin. Tuijotin hevosta silmiäni siristellen ja ajattelin, että tässä olisi jollekin psykoloogille pulmapähkinä konsanaan. Kuinka Cava, joka oli niin hyvin rakentunut, pidetty ja treenattu, saattoikin olla niin luokattoman surkea suoritushevonen?

Se oli taas käynyt ryssimässä yhdet Tähtitaivas-osakilpailut. Tämä toisiksi viimeinen sija voitiinkin sitten punoa osaksi maineikkaan Balaclava-oriin surullisen kuuluisaa epäonnistumisten ketjua. Mä en ollut edes viitsinyt väännellä Rasmukselle kamalasti naamaani asiasta, koska pakkohan sitäkin oli jo ottaa päähän tämä suurten farssien sarja. Siinä missä muut tavoittelivat tähtiä, Rasmus ja Cava painelivat ihan omaa tietään tähteisiin.

"Sut heppa kuule takuulla kuvautetaan päästä varpaisiin ja otetaan litratolkulla verta kokeita ja testejä varten", povasin Cavalle, joka nyt olla möllötteli mun harjattavana ja näytti kauniilta. Sen homman se osasi. Cava oli vähän sellainen palkintoblondi. Sen pisteet olivat kaikkein korkeimmillaan kun sitä vain katseltiin eikä siltä odotettu minkäänlaisia suursaavutuksia (tai ihan pieniäkään).

Vatsanpohjaa väänsi vähäsen.

"Mä oikeastaan melkein toivon, että sussa on joku vika", sanoin puhdittomasti. Oli kamalaa toivoa sellaista omalle hoitohevoselleen, mutta jotenkin olisi ollut vielä lohduttomampaa vain ajatella, että Cava nyt vain kerta kaikkiaan oli surkea. Hyvässä lykyssä siitä löytyisi jokin selittävä mutta ehdottomasti parannettavissa oleva tekijä, ja sitten hevonen hoidettaisiin kuntoon ja sen tulostaso nousisi kuin Aggregat 4. Silloin taivaskaan ei olisi rajana: silloin kolkuteltaisiin avaruuden portteja.

"Mikä vika Cavassa on?" viereeni tupsahtanut Gee kysyi uteliaana.
"Mikä vika Cavassa ei ole?" kysyin. "Isabella on varmasti aivan sillä hilkulla että kohta löydän myynti-ilmoituksen, jossa kuvaillaan mun oma hoitohevonen."
"Mihin se sen ilmoituksen laittaisi?"
"Jonnekin kaukaisen levikin lehteen, ehkä ulkomaille. Sellaiselle lukijakunnalle joka ei ole seurannut Cavan kilpauraa."

"Kuka muka laittaa ilmoituksia paperilehteen", Gee naureskeli, ja se rapsutteli Cavan poskea mutta katseli sinne sun tänne, ja mun suupieliä nyki. Tuolta mäkin olin aina koulussa näyttänyt: huomio ihan kaikkialla muualla kuin siellä missä piti. Joka tapauksessa olin aina päässyt läpi kaikesta, viimeistään toisella yrittämällä.
"Isabella Sokka, ihan taatusti. Sillä saattaa olla jopa jotekin omaa spesiaalipainomustetta, jolla se vaatii ilmoituksensa teetettävän", kuvailin.
"Vihollisten veri?" Gee ehdotti, ja ennen kuin ehdin vastata, aihe vaihtui: "Vähänkö aufregend kun Rilla menee kohta sinne Latviaan! Ja on Ruotsin kisat! Mutta milloin me kaikki mennään Saksaan, kysyn vaan, se on hyvä paikka..."

Ja silloin huoli Cavan tulevaisuudesta sai seuralaisen.

Mikä hemmetti oli mun oman tulevaisuuteni laita? Mulla ei ollut mitään reissuja suunniteltuna. Mä olin ollut samassa mukavassa paikallaan pysyvässä työssä jo vuoden päivät ja asunut samassa kämpässä jo x vuotta (en jaksanut laskea). Kämppis vain oli vaihtunut välillä, niitä mulla oli ollut kolme, ja säätöjen määräkin oli laskenut. Juuri parhaillaan mulla oli yksi niin kiehtova säätö, että siinä meinasi Anton Seljavaarakin jäädä vähän sivuun. Se oli pikkuhippasen huolestuttavaa. Aloin pelätä, että ensi vuonna tähän aikaan havahtuisin huomaamaan, että olin yhä saman Taikun kanssa, asuin yhä samassa osoitteessa, tein yhä samaa työtä enkä ollut käynyt missään Kallan rajojen ulkopuolella.

Jumalavida. Mä tarvitsin elämääni jotakin uutta, ennen kuin muuttuisin kivipeikoksi.

Revanssi
24. huhtikuuta 2020 #tiehtähtiin2020

Perjantaina mä keräsin itseni ja viimeiset itsevarmuuden rippeeni ja kiipesin Cavan selkään. Vaikka mulla ei ollut suuria toiveita siitä, että orin ja mun yhteistyö paranisi seuraavaan osakilpailuun mennessä treenaamalla, ei se ainakaan treenaamattakaan tapahtuisi.

Koska mä halusin minimoida riskit törmätä yökyöpeli-Amandaan, ja mieluusti kehenkään muuhunkaan tallilaiseen, mä lähdin Auburniin jo heti aamuseitsemän jälkeen. Josefina oli noussut vähän mua ennen ja lähtenyt siivoamaan tallia kuudeksi, mutta mä olin pitänyt silmiä kiinni siihen saakka, että ovi oli paukahtanut kiinni. Yksi syy siihen oli se, että mä olin kuolettavan väsynyt edellisviikonlopusta ja viikon valvomisista (selvästi mä olin tulossa vanhaksi), mutta samalla mua vähän painoi meidän eilinen keskustelu. Mä en ollut arvannut, että mua kiristävä tunne oli näkynyt päällepäin, enkä mä missään nimessä ollut halunnut puhua siitä. Sen ääneen sanominen, että alkanut kisakausi paskoine suoritukseen painoi mua, olisi tehnyt siitä todellista, enkä mä halunnut antaa itsestäni heikkoa kuvaa. Edes Josefinalle. Varsinkaan Josefinalle.

Parkkipaikka oli mun onnekseni liki tyhjä, kun mä kaarsin Jeepini sinne. Minka ja Jonathan olivat ruokkineet hevoset ja valmistelivat parhaillaan päiväruokia, ja mä huikkasin niille, että Cava voisi jäädä sisään. Mun onnekseni Penna Vaanila ei ollut töissä. Se olisi varmaan kieltänyt mua ratsastamasta ennen kuin Cava olisi syönyt kaikki aamuheinänsä ja sitten pitänyt vielä ruokalepoa, enkä mä olisi päässyt satulaan ikinä.

Nyt mä kuitenkin harjasin ja varustin iloisesti hörisevän Cavan ja talutin sen maneesiin, joka oli tyhjä, niin kuin mä olin laskelmoinutkin. Mun päivän tavoitteena oli ratsastaa Cavalla pari ympyrää ihan lyhyttä laukkaa, niin että ori tosiaan kevenisi edestä ja tekisi takaosalla töitä, odottaisi ja kuuntelisi mua. Se ei ollut liikaa vaadittu Cavan tasoiselta kenttähevoselta, mutta mulla oli paha aavistus siitä, että mä saattaisin joutua jonkun aikaa vääntämään.

Aavistus piti paikkaansa: Cava kiskoi vastaan ja mä hikoilin sen selässä. Mä puristin itsestäni ulos kaiken mitä siinä ennen puolta yhdeksää lähti, ja siltikin mulla meni reilusti yli tunti, että sain Cavan viimeinkin ottamaan viisi pientä ja siistiä laukka-askelta, jolloin se ei nyppinyt ohjaa tai painanut ulkoapuja vasten tuhannen elefantin voimalla.

”Onnistuuko?” Matilda Tammilehdon synkkä ääni halkoi ilmaa, kun mä jarrutin Cavan käyntiin. Se laittoi oven perässään kiinni ja pysäytti Zelian, alkoi säätää satulavyötä ja jalustimia katsomatta enää muhun päinkään.

Mä puhalsin kuin maratonin jälkeen, kun taas Cava hypähteli siihen malliin, ettei tuntunut missään. Eikä se varmaan olisi seuraavalla kerralla tippaakaan parempi kuin aiemmin.

”Ei”, mä totesin Matildalle, enkä selittänyt eikä Matilda kysellyt.

Mä tunsin oloni uupuneeksi, ja vaikka mä olin sen päivän tavoitteeni saavuttanut, ei sekään tehnyt mua yhtään sen tyytyväisemmäksi.

Vappupalloja
1. toukokuuta 2020 #tietähtiin2020

Ensimmäinen toukokuuta, vappupäivä. Sen sijaan, että mä olisin vaikka piknikillä Josefinan kanssa ahtaen itseeni simaa, munkkeja, tippaleipää ja perunasalaattia, mä olin jälleen kivunnut Cavan selkään. Sen sijaan, että mä olisin suunnannut sen kanssa maneesiin vääntämään laukkaharjoituksia, mä olin kuitenkin mennyt maastoon. Oli täydellinen aurinkoinen päivä, vähän tuulinen eikä edes kovin lämmin, mutta kaunis ja kuiva kuitenkin. Mun maastoreissulla oli monta funktiota: omien aivojen tuulettaminen, Cavan potentiaalinen väsyttäminen sunnuntaita varten, ja kiitolaukkaaminen siinä toivossa, että sen ansiosta Cava jotenkin maagisesti löytäisi myös hitaammat laukkavaihteensa.

Jos Tie tähtiin olisi alkanut nyt, ja sunnuntaina olisi ollut ensimmäinen osakilpailu, mä en olisi missään nimessä osallistunut. Mutta koska mä olin olin osallistunut, ja saanut vielä Amandan ja Isabellan kallisarvoisen orin lainaan, oli selvää että mä edes yrittäisin viedä homman kunnialla loppuun. Se on vain yksi rata, mä yritin toistella itselleni. Kun siitä selviäisin, me päästäisiin lähtemään Ruotsiin ja elämään Markarydin hevos- ja kisakuplassa koko viikko ilman häivähdystäkään tästä punaisesta täysiverisestä, joka pomppi mun alla kuin vappupallo mun yrittäessä saada aikaan tasaista ravia.

Tietysti myös Ruotsin reissu jännitti mua jonkun verran. Luvassa oli kohtuullinen isoja luokkia kaikken mun hevosten osaamistasoon nähden, enkä mä ollut kisannut kv-kisoissa hetkeen. Lisäksi mua lievästi pelotti – ehkä jopa enemmän kuin itse kisaaminen – koko Rosengårdien perheen kohtaaminen. Eikä edes pelkkä kohtaaminen, vaan me majoituttaisiin kaikki Linnahotellissa, joka jo sanana oli mulle aivan liian pramea. Mä vain toivoin kuumeisesti, että kaikki menisi hyvin: en nolaisi itseäni Josefinan perheen edessä, Alexander ei vihaisi mua sydämensä pohjasta, ja hevoset tekisivät parhaansa ja saisivat edes jonkun rusetin. Jos mä häviäisin kaikki luokkani, mä lopettaisin ratsastamisen siihen paikkaan.; oikeastaan mä varmaan katoaisin yön pimeinä tunteina Ruotsiin enkä palaisi lahden yli koskaan.

Kaiken hyvän lisäksi mä joutuisin mennessä ylittämään lahden Robert Harringtonin kyydissä. Josefina oli junaillut sen, ja vaikka se tietysti oli kaikista järkevin vaihtoehto, mä en erityisemmin odottanut matkaa yhdessä Mr. Iso-Britannian kanssa. Mä en ollut ihan varma, tiesikö Robert, että Easyn lisäksi myös mä olin tulossa sen kyytiin, enkä toisaalta aikonut ottaa esille ennen sunnuntaita. Ei se voisi mua Seinäjoellekaan jättää.

Cava ei halunnut pohdiskella, Cava halusi mennä täyttä laukkaa. Kun hyvä, pitkä ja pehmeä suora avautui meidän edessä, hevonen painoi kaulan kaarelle ja veti kuolainta vasten niin kovaa, että mun olkanivel meinasi irrota kuopastaan.

”Nyt hei”, mä puhuttelin sitä tiukasti, ”et sä ole mikään laukkahevonen, vaikka satutkin olemaan täysiverinen.”
Cavan toinen korva heilahti taaksepäin kuuntelemaan, ja se otti muutaman tepsuttavan käyntiaskeleen. Ori puhkui ja pärski ja heilautti sitten päätään niin, että valkoista vaahtoa lensi sen suupielistä mun takille asti.

Mä en jaksanut sitä enää pidellä, enkä liiemmin kyllä halunnutkaan. Kovaahan me oltiin tultu tänne menemäänkin.
”Mene nyt sitten”, mä lupasin sille, nousin jalustimien varaan ja työnsin kättä vähän eteenpäin. Cava painui vähän alas, ponnisti sitten eteenpäin, ja ampaisi laukkaan.

Hitto että se menikin kovaa. Joka kerta mä onnistuin vähän yllättymään siitä, miten lujaa Cava suorilla pääsi: metrit vilahtelivat hevosen alla sekunnin murto-osissa. Ehkä sen tosissaan olisi pitänyt sittenkin laukkahevonen, mä mietin. Ja ehkä mun olisi pitänyt olla jockey eikä esteratsastaja, mähän olin aika lyhytkin. Cavan osalta oli jo myöhäistä vaihtaa urasuunnitelmaa, mutta entä mun? Ehkä mä Ruotsiin jäämisen sijaan ottaisinkin lennon Australiaan, jos kisat menisivät penkin alle.

Rasmuksen ja Cavan tie tähtiin #tietähtiin2020

17. toukokuuta 2020: Kisa-aamuna
13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.

Koska mun luokka, 120 senttimetriä, hypättiin viimeisenä vasta ihan illalla, mulla oli koko sunnuntaipäivä aikaa haahuiluun. Mä olin päättänyt ratsastaa Cavan jo aamusta kevyesti, niin sillä ei olisi ehkä ihan niin paljon sekoiluenergiaa jäljellä, kun meidän hyppyvuoro koittaisi. Niinpä mä harjailin sitä kaikessa rauhassa yhdessä niistä karsinoista, jotka me oltiin saatu Hallavasta päiväkäyttöön, kun lyhyensorttinen ruskeatukkainen nainen ilmaantui karsinan ovelle. Cava päästi ilahtuneen hirnahduksen/kiljahduksen ja sai suunnilleen koko tallin tärisemään, mutta tulija ei näyttänyt olevan moksiskaan.

”Moi!” brunette tervehti iloisesti. ”Mä olen Minja, näiden kisojen toimittaja. Olisko sulla ollut aikaa vastata muutamaan kysymykseen?”
”Moi”, mä vastasin huomattavasti varautuneemmin, ja vaikka mä oikeasti olisin ehkä halunnut kieltäytyä, en kehdannut. ”Joo, no, mikä ettei.”

”Kiva!” Minja hymyili ja rapsutteli Cavaa kaulalta yhdellä kädellä samalla, kun kaivoi toisella jostain takataskustaan lehtiön ja kynän. ”Sähän olit Rasmus ja tässä on Cava, eikös vain. Se on kyllä komea!”

”Joo, me ollaan Auburnista, tai siis mikäs se meidän tiimin nimi nyt olikaan –” mä aloin sönköttää.

”Jalavat”, Minja kertoi avuliaasti.

”Just se. Hmm, joo, tämähän ei siis ole mun hevonen, vaan Isabella ja Amanda Sokan. Onhan se komea joo.”

”No, mites teillä on kisat menneet?” Minja hymyili ja laski kynän valmiiksi paperille. Cava ei ollut ilahtunut siitä, että sen henkilökohtainen rapsutuspalvelu oli päättynyt, ja mä ohjasin sen ison pään kauemmas karsinan oviaukosta.

”Eipä kovin ihmeellisesti”, mä sanoin totuudenmukaisesti. ”Tai no siis, viime osakilpailuissahan Cava voitti luokkansa, mutta sitä ennen oli kaksi tosi huonoa rataa.”

”Aivan”, Minja nyökytteli. ”Mistä arvelet että edellisen osakilpailun äkillinen menestys sitten johtui, muutitteko jotain valmistautumisessa?”

”Eipä oikeastaan”, mä kohautin harteitani. ”Hevonen on ehkä vähän tuulellakäyvä. Tai siis, itse olisin saanut ratsastaa paremmin ensimmäisissä osakilpailuissa”, mä kiirehdin lisäämään diplomaattisesti siltä varalta, että joku Sokka sattuisi lukemaan ulostuloni.

”Milläs mielin nyt tämänpäiväiseen finaaliin?”

”Ihan hyvillä”, mä kohautin taas harteitani ja tunsin, miten huono haastateltava -leima iskeytyi mun otsaan. ”Hevonen on ainakin hyvin levännyt. Katsotaan mitä tulee.”

”Näin tehdään”, Minja nyökytteli ja läpsäytti lehtiönsä kiinni. ”Eipä sitten muuta. Kiitos teille ja tsemppiä kisoihin!”

Mä ehdin juuri ja juuri mumista kiitokseni, kun Minja oli jo poissa. Mä vähän toivoin, että mun osuus deletoitaisiin lopullisesta artikkelista kokonaan: varmaan kisoista mielenkiintoisempiakin haastateltavia löytyisi. Minja oli tosin vaikuttanut mukavalta, joten tuskin se sentään kirjoittaisi mihinkään lehteen, että mun kisatulokset olivat olleet surkeita (niin kuin eräs toinen nimeltä mainitsematon toimittaja oli tehnyt). Vaikka mistäs sitä koskaan tiesi.

17. toukokuuta: Radalle
18. Kirjoita tarina takaperin.

Lähtölupa halkoi ilmaa. Cava höristi isoja korviaan sen kuullessaan: kokeneena kisahevosena se tietenkin tiesi, että pillin vihellys tarkoitti sitä, että aivan juuri pääsisi aloittamaan radan. Mä puoliksi odotin, että ori olisi ampaissut laukkaan omia aikojaan ja ryöstänyt jonnekin lähimpänä olevalle kutsuvannäköiselle esteelle, mutta ihme kyllä se odotti mun apuja rauhassa. Ehkä jopa epäilyttävänkin kuuliaisena, mä mietin, kun nostin käynnistä laukan ja ratsastin päätyyn vielä yhden ison ympyrän. Toivottavasti se ei ollut vain tyyntä myrskyn edellä. Mä kävin tapani mukaan radan mielessäni läpi vielä kerran, ennen kuin katsoin linjan ensimmäiselle esteelle ja ohjasin sitten Cavan sitä kohti. Ori nosti korvat pystyyn.

xx

”Muista nyt sitten ratsastaa huolelliset tiet ja ottaa kaarteissa nopeasti kiinni, että saat Cavan takaisin avuille”, Isabella ohjeisti mua yllättävän tiukkailmeisenä, kun me seisoskeltiin orin kanssa odottelualueella ja katsottiin meitä edeltävän ratsun suorittavan rataa tasaisen varmasti. ”Eikä lujaa! Uusinta on sitä varten, jos sinne asti päästään.”

Mä nyökkäsin katse edelleen radassa. Mä muistin estejärjestyksen – olisin muistanut vaikka unissani, mutta arvelin, että ainakaan radan unohtamiseen mun ja Cavan finaalisuoritus ei saisi kaatua. Noin sataanviiteenkymmeneen muuhun asiaan se voisi kyllä sitten romahtaa, mutta mä päätin olla murehtimatta niitä mahdollisuuksia etukäteen.

”Joo. Pari vaikeampaa linjaahan tuossa on.”

”Ulkoapujen kanssa vain tarkkana”, Isabella muistutti vielä. ”Tsemppiä!”

Katsomosta mä erotin Josefinan, joka nosti vaivihkaa peukkua, kun huomasi mun katsovan. Mä nostin omaani takaisin.

xx

”Odotas, tuo yksi sykerö on purkautunut”, Josefina pysäytti mut juuri, kun mä olin lähtemässä Cavan kanssa kohti verryttelyä. ”Eikös tässä ole vielä ihan hyvin aikaa? Jos mä korjaan sen.”
Mä vilkaisin kelloa. Aikaa oli enemmän kuin hyvin, vaikka Cava olikin hevonen, joka tyypillisesti tarvitsi aika pitkän verryttelyajan malttaakseen kuunnella radalla apuja edes mitenkuten. ”Jos viitsit”, mä nyökkäsin. ”Eipähän tule sitten perästäpäin sanomista.”
”Ja se voi tuoda huonoa onnea myös”, Josefina naurahti.
”Joo, sitähän me viimeisenä tarvitaan”, mä mietin vähän synkeänä.

Josefina letitti paikoillaan steppailevan Cavan jouhisuortuvan uusiksi ja pyöräytti sen tiiviille sykerölle, jonka kiinnitti letityskuminauhalla paikoilleen. Mä kiitin jälleen kerran onneani, että Josefina oli suostunut kaikesta huolimatta lähtemään kisoihin mukaan. Jos ei olisi lähtenyt, Cavakin olisi joutunut hyppäämään ratsuharja tuulessa hulmuten.

30. Kis kis

23. toukokuuta 2020

Lallalaa, lauantai. Heräsin yhdeltätoista enkä ollut mistään myöhässä, ja sekös oli mukava hommeli. Sitä oli jotenkin aivan eri tavalla hyvällä tuulella, kun ei joutunut heti aamusta kiirehtimään ja kuikuilemaan kelloa. Rauhaisan aamupalan jälkeen suuntasin suoraan tallille. Vaikka järki olisi sanonut, että viikonloput olivat tallilla ruuhkaisinta aikaa, niin ei oikeastaan kuitenkaan ollut: arki-illat olivat kaikkein kiireisimpiä, kun monen vuokraajan ja yksityisenomistajan päivästä lohkesi iso osa töille ja kaikki muuna aikana estyneet tuppasivat tallille samojen lyhyiden tuntien aikana. Lauantaisin väki tuli miten mieli, ja jos porukkaa kävikin paljon, ruuhkan tuntu oli pienempää.

Sain kuitenkin hetkeksi juttuseuraa Minkasta, tai siis en saanut vaan itse tuppauduin kun näin siniletin varustavan maagisen söpöä ponioriaan.
"Se on niin ältsin ihana, voisin ottaa sen mun parvekkeelle", kehuskelin ja rohkenin rapsuttaa Nakkia, kun Minka ei ollut elekieleltään ylisuojelevaisen eikä torjuvan oloinen.
"Se varmaan viihtyisi, kun olisi mitä kytätä", Minka veikkasi.
"Juu-u, sitä siellä kyllä on. Milloin Robert pyllertää ylösalaisin pitkin seiniä sisällä ja milloin naapurin lapset kuvaa tiktokkeja pihalla. Saisiko lapset edes olla siellä? Onko sinne joku ikäraja?"
"... en tiedä?"
"Noo, joka tapauksessa: voit laskea mut Nakin faniklubiin. Hauskaa ratsastusta! Täytyy hakea herra Cava puunattavaksi."

Ja niin tein. Minun maailman hienoin hoitohevoseni näytti maailman hienoimmalta nytkin, kun se oli yltä päätä pölyssä. Kai se oli se sen ryhti, joka teki väistämättä vaikutuksen, ja ehkä hienopiirteinen pää ja koreasti kaartuva kaula, kun se tarkisti nopealla nuuhkaisulla, kannoinko makupaloja mukanani. Yleensä en kantanut, sillä oletin, että ei kuulunut urheiluhevosten tapoihin napostella milloin mitäkin. Tietysti suurin syy olla tarjoilematta Cavalle makupaloja oli naurettava Pennan pelko.

Tietenkään en pelännyt Pennaa itseään. Vähät minä siitä välitin, jos joku elämän liian vakavasti ottava geeliletti moittisi mua ja kantelisi hienoneideille. Olin vain kehitellyt teorian, jonka mukaan Pennasta tuli sitä virkaintoisempi, mitä useammin se pääsi napisemaan jostakin, ja uskokaa pois: oli palvelus meille kaikille tallin kävijöille, jos sitä puolta hänessä ei ruokittu yhtään enempää kuin oli pakko. Siispä nappasin Cavan matkaan ihan ilman makupala-avustuksia tälläkin kertaa ja vein herra orin talliin, missä se vaikutti tarkastavan sieraimiaan väpätellen, josko joku tallin hemaisevista vuokralaistammaneideistä sattuisi olemaan kiimassa.

"Hörhörhör", Cava kommentoi tilannetta tarkastuksensa jälkeen.
"Vai niin", tuumasin.
"Huruliisako se täällä keskustelee hevosen kanssa", paikalle tupsahtanut toveri Seljavaara naureskeli.
"Älä väitä ettet itse koskaan juttelisi Vilalle", nakkasin takaisin, ja Antonin ilmeestä päätellen oli todella erittäin todennäköistä, että voisin joskus narauttaa sen kuiskimasta jotakin noloa Vilan naisellisen karvaiseen korvaan. Jestas, miespolohan ihan punastuikin vähän! Siitä kauhistuneena/innostuneena jatkoin: "Et kai sä vaan mitään erotiikkajuttuja sille höpise? Kun näytät tuolta."
"En näytä! Enkä höpise! Itse höpiset."
"Niin höpisenkin. Et ehtisi hakea Cavan harjaboksia? Lupaan keittää sulle kahvit jos autat vähän. Katso nyt tätä, ihan hiekkamonsteri koko hevonen, ja Isbuli taatusti tulee koska tahansa."
"Isbuli", Anton toisti ja tokeni vasta sitten toimimaan.

Hienosti se toimikin: se jopa harjasi Cavaa mun kanssa. Jos Cava olikin häkeltynyt saamastaan hyvästä palvelusta, se ei oikeastaan osoita sitä mitenkään. Musta tuntuu, että se tekee päässään nopean laskutoimituksen ja päättää, että kaksi harjaajaa tarkoittaa lyhyempää harjausaikaa. Sitten se tyytyy tilanteeseen, sillä kaikkien näiden meidän yhteisten aikojen jälkeenkään mä en vielä ole saanut hevoskuiskattua siitä esiin hellyydenkipeää seuramiesluonnetta. Meidän yhteiselo on mutkatonta, mutta vailla turhaa romanttista krumeluuria: vähän niin kuin mun ja Antoninkin välit (omalta kantiltani katsottuna) tai kämppiselämä Robertin kanssa.

Kun Cava oli puhdas ja juuri sillä hetkellä valmiiksi satuloitu, Isabella saapui paikalle kuin noiduttuna.

"Hei, Aliisa ja Anton. Hienoa, että Cava on jo valmiina. Vien sen kestävyysmaastoon. Pahoitteluni, että saavun näin viime tingassa - ettehän joutuneet odottelemaan kauan?"

Se oli retorinen kysymys, sillä Isabellahan tietää jo, että jos joudun odottelemaan, lähden omatoimisesti kävelyttämään Cavaa maasta käsin (tietysti siksi, että olen juuri niin hyvä ja itseohjautuva hoitaja, enkä suinkaan siksi, etten malta olla aloillani köh). En silti malttanut olla sanomatta:
"Pienen tovin, mutta ei se mitään."

Isabella hymyili niin kuin silloin tehdään, kun jokin pieni lapsukainen on tehnyt jotakin oikein reipasta ja tahdotaan osoittaa, että voivoi kun me isot aikuiset ollaan sinusta niin ylpeitä. Viittasin kintaalla moiselle ylevyydelle ja ojensin hoitohevoseni ohjat sen toiselle omistajalle. Ratsukko lähtiessä matkoihinsa me suuntasimme Antonin kanssa sille lupaamalleni kahvittelulle.

Sen aikana kävimme keskustelun lemmikkieläinkaupoista.

"Ai onko Murronmaalla mikä? Eläintarvikekauppa?" Anton varmisti epäuskoisen oloisena, kun tiedustelin siltä, muistiko se oliko Murronmaan ostarilla vielä se yksi kauppa, jonka ikkunaan vaihdettiin aina kuva Viikon Asiakkaasta. En tiennyt millä perusteella kuvat valittiin: olin melko varma, että osa oli vain Googlen kuvahausta noukittuja eikä asiakkaita alkuunkaan.
"Niin. Sellainen, mistä saisi kissanruokaa."
"Mihin sä sellaista tarvitset?" Anton kysyi ja jotenkin musta tuntui, että sen päässä raksutti niin lujasti, ettei se itse kuullut mitä mä vastasin.
"Mun deitti tekee vapaaehtoishommia löytöeläinsuojassa, ja musta se on aika hienoa. Olisi kiva auttaa itsekin jotenkin, niin mä tahtoisin lahjoittaa sinne vähän ruokaa."

Ihan takuulla Anton ei ollut kuullut mitä mä sanoin, koska se ei vastannut mitään. Se vain katsoi mua niin kuin se olisi kivettynyt niille sijoilleen, ja mä odotin mielenkiinnolla, koska se oikein tokenisi siitä halvaantumisestaan.

"Aa, kiva", Anton sanoi lopulta.

Mutta ei se kuulostanut yhtään siltä, että sen mielestä olisi ollut kivaa, että mä tahdoin hyväsydämisesti ottaa mallia vielä hyväsydämisemmästä tyttiksestäni ja toimia eläinten hyväksi. Ihme juttu.

31. Yksi - kaksi - kilpaile!

22. kesäkuuta 2020

Rauhaisa hetki ennen kenttäkisoja oli vähintä, mitä mä saatoin armaalle hoitohepalleni suoda. Sillä oli edessä pitkä viikko, kilpailisihan se ensin kenttäratsastuksen PRO-luokassa Isabellan kanssa kolmen päivän ajan, sitten hyppäisi kaksi starttia estekilpailuissa ja joutuisipa vielä taipumaan Amanda "Kouluratsastusnoita" Sokan tahtoon viikon päätteeksi. Mä en ollut tipan tippaa huolissani siitä, jaksaisiko Cava, sillä sehän oli loputon tarmonpesä, ja kaiken lisäksi sillä oli kautta historian ollut tapana olla vähäsen, öö, hitaasti lämpeävä kilpailusuorituksissaan. Olisi mielenkiintoista nähdä, tepsisikö siihen nimenomaan kilpailuviikon tehostaminen. Ehkä se yllättäisi kaikki ja voittaisi kaiken kaikkien kanssa.

(En kyllä odottanut liikoja.)

Cava tosin ei tuntunut tahtovan mitään rauhaisaa hetkeä. Kun mä puunasin sitä vimpan päälle valmiiksi kenttäratsastuksen ensimmäiseen osakilpailuun, se pörisi ja pärräsi, ja mua alkoi jo valmiiksi huvittaa mielikuvituksessani rakentelemani Isabella Sokan ilme, kun se tajuaisi millä päällä täysiveriori oli. No, olihan Cavalla kuitenkin vielä aikaa rauhoittua ja napsauttaa päälle työmoodi, joka siivittäisi sen huippusuoritukseen toisensa jälkeen.

(En kyllä odottanut liikoja.)

Mun oli ihan pakko myöntää itselleni, että olin kehittynyt kisahevoshoitajana ihan huimasti sitten Auburnissa aloittamiseni. Astahdin taaksepäin ihastelemaan kätteni työtä ja totesin, että Cavan letit olivat upeat. Tasainen rivi sieviä nykeröitä koristi hepan kaulan jaloa ylälinjaa, ja kun maltoin irrottaa katseeni lettirimpsusta ja haravoida läpi koko hevosen, minua odotti tahrattomana hohteleva karvapeite. Cavan väri oli sitten kaunis, ja minun ansiostani vielä tavallistakin loistokkaampi, sillä olin tietysti pessyt ja harjannut ja kiillottanut sitä kiillottamasta päästyäni. Penna tietysti väitti karvapeitteen kiillon olevan suoraa seurausta tarkkaan suunnitellusta ruokinnasta, mutta en antanut sen ryöstää kunniaa mun ahkerasta uurastuksestani. Cava näytti niin hyvältä, että itse Amandakin varmasti syytäisi mulle vuolaita kiitoksiaan sen nähdessään.

(En kyllä odottanut liikoja.)

Sitä en kyllä tiennyt, missä vaiheessa musta olikin tullut näin täsmällinen. Hevonen oli valmiiksi letitetty ja siistitty, ja se oli suojattu kevyellä loimella, eikä tullut edes kiire. Oliko sekin Auburnin aikaansaama muutos mussa? Vai oliko musta tullut, hyvänen aika, aikuinen? Se oli oikeastaan aivan mahdollista, ajattelin pohdiskellessani millaista mun elämä oli tätä nykyä. Asuin kivassa kolmiossa oletettavasti jäädäkseen tulleen kämppiksen kanssa; menin melkein päivittäin vakkarityöhön, jossa mulla oli jopa jonkinlaisia ylenemismahdollisuuksia; ja ensimmäistä kertaa ikiaikoihin mä olin parisuhteessa enkä tuntenut kiristävää ja kuristavaa ahdistuneisuutta asiasta. Itse asiassa olin niin sinut suhteen kanssa, että olin peräti raottamassa ominta maailmaani tyttöystävälleni. Olin kutsunut hänet seuraamaan Kalla Cupia (en tosin koulukilpailuita, koska nehän olivat hitsin tylsää katseltavaa, jos ei ollut hevosihminen ja vähän vaikka olikin). Siinähän se näkisi sulavasti mun harrastukseni ja monta ystävää. Tuskin maltoin odottaa, että pääsisin esittelemään hänet Antonille. Kuvittelin, kuinka meillä kaikilla kolmella klikkaisi oikein ihanasti, ja sitten me voitaisiin alkaa viettää huoletonta aikaa yhdessä, eikä mun tarvitsisi enää jakaa aikaani puoliksi tyttöystävälle ja olonsa laiminlyödyksi kokevalle ystävälleni. Voi että miten hauskaa meillä tulisikaan olemaan!

(Ja kyllä, siinä asiassa odotin aivan liikoja.)

32. Kissoja pöydillä

3. heinäkuuta 2020

"Heippa!" huutaa töräytin hitustakaan piittaamatta siitä, keskeytinkö jotakin. Olin saapunut loungeen ryminällä, sillä minulla oli tärkeä missio käsillä. "Onko Antonia näkynyt?"

Nitan, Ellenin ja Jonathanin päät kääntyivät kuin yhdestä päätöksestä muhun päin.

"Ja ääntä lähtee", Jonny päivitteli päätään pudistellen, mutta näytti ihan nauravaiselta kuitenkin.
"Jep, tolla volyymilla säikäytät kaikki uudet tallilaiset heti tiehensä", Ellen totesi.
"Ja Pennan", Nita lisäsi.
"Toivottavasti Pennan", me kaikki muut sanottiin yhteen ääneen.
"Vaikka ei se kyllä pelästyisi", Nita huomautti harmistuneena. "Suuttuisi vain."
"Ei Penna suutu", väitin. "Se vain tärkeilee. Siitä on ihanaa kun se saa huomautella tyypeille asioista. Ja jos uudet tyypit säikähtää mun ääntä, niin sitten ne ei ole vielä kuulleet Cavan kiljuntaa. Kannattaisi karaistua."

Niin, uudet tyypit. Sellaisia oli alkanut tupsahdella esiin joka nurkan takaa, ja mä olin jo ehtinyt stalkata kaikkia löytämiäni tulokkaita somessa, mutta juttusille en ollut vielä päässyt. Juuri nyt mua ei kiinnostanutkaan, sillä mulla oli totisesti kiire.

"Niin se Anton", muistutin muita alkuperäisestä kysymyksestäni.
"Ei oo näkynyt", Ellen sanoi ja teki pienen ilmeen, jonka merkityksestä en ollut varma.
Muutkin kaksi pudistelivat päätään.
"No voi piru", puuskahdin ja myrskysin pois loungesta yhtä äkkinäisesti kuin olin tullutkin.

Ei auttanut muu kuin alkaa purkaa levottomuutta Cavan varusteiden ja hoitotarvikkeiden perusteelliseen inventaarioon ja tehopuhdistukseen. Ei näkynyt Antonia, eikä tyyppi ollut vastannut mun viimeisimpään viestiini mitään, joten kissan nostaminen pöydälle joutui odottamaan. Kissalla tarkoitin saunabileiden välikohtausta.

Tavallaan oli ihan hyvä, ettei asiaa päästy ihan vielä käsittelemään. Mä en nimittäin ollut vielä aivan varma siitä, mitä mieltä olin koko tilanteesta. Huokaisin syvään tutkiessani Cavan satulahuovan (yhden monesta) nurkkaan ilmestynyttä tahraa ja yrittäessäni päättää, voisinko olla "huomaamatta" sitä vai pitäisikö minun olla hyvä hoitaja ja yrittää pestä mokoma. Luonnollisesti vain puoli huokaisua oli varattu satulahuovalle, loput Anton Seljavaaralle. Koska huokaisu helpotti oloani vähäsen, päätin huokaista uudemman kerran ja aivan yhtä ponnekkaasti kuin ensimmäiselläkin.

Googlailin puolella mielenkiinnolla tahranpoistovinkkejä ja eksyin Marttojen sivuille. Huvitin itseäni kuvittelemalla, kuinka Merenheimon Martta kirjoitteli verkot pullolleen marttaniksejä. Huvitus kuitenkin hiipui nopeasti, mikä oli vähäsen huolestuttavaa, sillä yleensähän jaksoin nauraa hörötellä tylsemmillekin jutuille heikkopäisen pitkään.

Anton oli ollut mun kaveri, ystävä, sellainen jopa että olin kuvitellut sen ystävyyden säilyvän läpi elämän ja kaikenlaisten käänteiden. Mua ei kiinnostanut tippaakaan, oliko Anton bylsinyt mun deittikumppaniani joskus ammoisina aikoina ennen kuin me oltiin Taikun kanssa edes tavattu, mutta se mua vähän kyllä kaihersi, ettei mun oma ystäväni suvainnut palastella omaa kiusaantuneisuuttaan ja mitä lie mörköfiiliksiä sen vertaa, että olisi saanut ne nielaistua ja iloinnut mun yksisarvista harvinaisemmasta parisuhdeonnestani. Iloitsisinhan mäkin, jos Anton löytäisi jonkun.

Vai iloitsisinko?

Iloitsisin. Tietysti. Olin tarjoutunut yhteiselle lomamatkalle Antonin ja Kaisun kanssa. Kaislan. Kaisan. Whatever.

Whatever, tosiaan. Niin sanoin myös Cavan satulahuovan tahralle. Ei jaksanut kiinnostaa. Tulisi sanomista jos tulisi, mä en paria Sokkaa säikähtäisi. Osasihan ne itsekin varmasti kiikuttaa omaisuuttaan pestäväksi. Ehkä ne osaisi jopa laittaa pyykkikoneen päälle (sillä martoista viis, eikö koneellinen pesu ollut aina paras)? Ei, eivät kai nyt sentään.

Päätin, että tänään oli kerrassaan erinomainen päivä käydä syöttelemässä Cavalle vähän vihreää. Olihan se sitä jo saanut, pitkin alkukesää. Sitten ihan yhtäkkiä ja salakavalasti oli saapunut heinäkuu ja tallin tammat, ruunat ja nuoret oripojat olivat päässeet laitumille. Cava nautti suuresta tarhastaan milloin säntäilemällä ja milloin piehtaroimalla. Juuri nyt se teki jotakin harvinaista: makasi laiskana keskellä tarhaansa.

"Onko mun kissa riivannut sut?" kysyin ääneen.

Cava tuskin korvaansa lotkautti. Se köllötteli niin tyytyväisen näköisenä, että mä seisahduin tarhan portille. Viitsisikö tuota nyt edes herättää? Takuulla ori pitäisi vihreän napostelemisesta, mutta oli oikeastaan tosi hauskaa nähdä se noin rentona. Ehkä tammalaumojen siirtäminen kauemmas laitumille oli saanut Valppaan Orin hölläämään vähäsen otetta elämästä ja ottamaan lungisti.

Tai ehkä mun kissan henki oli todella ottanut Cavan valtaansa.

Se oli nimittäin laiska kissa.

Niin joo, mulla oli tosiaan kissa! Ja nyt en enää puhunut tilanteesta, vaan eläimestä.

Kun Robert saapui kotiin niiltä samaisilta CUP-jatkoilta, joissa vertauskuvallinen pöydälle nostettava tilannekissa tapahtui, epävertauskuvallinen kissani loikkasi keittiön saarekkeen kesken meidän yöllisen keskustelun. Ei se oikeastaan mitään keskustelua ollut, vaan molemminpuolista tivaamista.

"Missä sä olet ollut?"
"Missä sun tyttöystävä on?"
"Missä sun tyttöystävä on?"
"Was that supposed to be funny?"
"Miten sun kotimatkasi oikein kesti noin kauan?"
"Mitä se - and where the hell did this cat come from??"
"Sä olet silittänyt sitä jo viisi minuuttia."
"Mä en ole edes ollut kotona viittä minuuttia."
"Hyvä on, puolitoista minuuttia. Sä silitit mun kissaa puolitoista minuuttia ennen kuin sä edes tajusit sen olevan olemassa."
"Onko sulla kissa??"
"On. Sähän juuri silität sitä."

Torkkuvan Cavan ja laiskan kissan ilmeiden samankaltaisuuden lisäksi niiden kahdella vallitsi muunkinlainen yhteys. Mä olin nimittäin antanut kissalleni nimeksi Viura, ja se oli hoitohevoseni lempinimen teemaan liittyvä nimi. Cava-kuohuviinien valmistuksessa käytettyjä Macabeo-rypäleitä kun kutsuttiin myös Viuraksi, ja sen knoppifaktan luettuani olin ilahtunut: Viura oli kuin modernisoitu Viiru. (Tiesin jo nimen antaessani, että Viiruksi se varmaan kuitenkin ennen pitkää vääntyisi.)

"Laiskan kissan omistajalla laiska hoitohevonen", mutisin itsekseni, ja sitten hymähdin. "No, lepo sulle Cava sallittakoon."

Kyllä Cava ainakin mun mielestä oli ansainnut vähäsen lomailua. Se oli kilpaillut paljon, jos nyt ei järisyttävän suurella menestyksellä, ja treenannut sitäkin enemmän ja siittänyt joitakin varsojakin. Jos se nyt tahtoi ottaa löysästi tarhassaan, mikä minä olin sitä estämään. Kesä kaikilla ja lepo toisilla; oma lomani alkaisi vasta elokuun puolivälissä. Siihen asti saisin paiskia duunia maksaakseni oman ja kissani elämän.

33. Neuvonantajia ja neuvooantavia

12. syyskuuta 2020

Se oli nyt sitten kuulkaas syksy. Sen tiesi siitä, kun nenä tuppasi vähäsen vuotamaan aina kun siirtyi kirpsakasta ulkoilmasta sisätiloihin, ja siitä, miten hienoista tarhapohjista huolimatta hoitohevoseni hienopiirteisiä korvia täplittivät mutaroiskeet. Niin, korvia. Miten, Cava, miten? Vaikka eipä sillä, rapaiset olivat herrahevosen koivetkin.

"Onko kellään ideoita, miten saada nämä korvat puhtaaksi?" huikkasin talliin päästessäni sopivasti näköpiiriin osuneille Amelielle, Innalle ja Viljalle. Luulisi niiden kouluratsastajina tuntevan kaikki jipot ja niksit, mitä tuli hepan puunaamiseen. "Mä vähän epäilen, että Cava ei arvosta, jos suihkutan vettä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos."
Viljaa, joka tuli ihan lähemmäs katsastamaan Cavan korvatilannetta, vähäsen nauratti.
"Lahjakkuutta tuokin. Mutta ehkä se lähtee ihan harjalla rapsuttelemalla", kesäkisu arveli.
"Toivotaan, että Cava pysyy sitten nätisti aloillaan. Mahdankohan silti yltää? Sääli, ettei mulla ole Amelien sääriä", höpöttelin.
"Tai jos vaan käytät jakkaraa", ehdotti Inna, tuo järjen ääni.

Se olikin sitten hyvä idea, johon päätin tarttua. Ja hyvä oli sekin, ettei siinä sitten käynyt mitään sen kummempaa. Se puolestaan oli vähän vähemmän hyvä, että Penna Vaanila sattui näkemään, kun keikuin hoitohevoseni karsinassa ja vieläpä aivan sen pään tuntumassa jakkaran päällä. Kuulemma turvallisuushasardi, jaddajaddajaa. Tosi nöyrästi (eli oikeasti en ollenkaan nöyrästi) vastaanotin nuhtelun ja toivotin Pennan sitten leppoisasti helvettiin, mitä se ei ottanut vastaan kovinkaan leppoisasti. Kumma tyyppi.

Kun Cava oli puhdas ja mä puolestani kaikkea muuta, koin ansaitsevani kunnon tauon ahertamisesta. Tupsahdin loungeen, mistä löysin ilokseni Jusun viettämästä kahvitaukoa (ja siivoilemasta keittiötasoja, tietenkin, koska milloinkas se olisi kyennyt sietämään pienintäkään epäjärjestystä ympärillään. Oli kuin koko maailmanjärjestys olisi ollut sen henkilökohtainen painava vastuu).

"Jusu kuule! Sä kun oot tollanen ihmissuhdepro", aloitin reippaasti ja sain vastaukseksi säikyn hätkähdyksen.
"Tuskin nyt sentään", ex-kämppikseni torppasi epävarmana omana itsenään.
"No tehokas ihastuja nyt kuitenkin, mikä on just se asiantuntemusalue jota mä kaipaankin. Kun mä olen ihastunut enkä tiedä mitä tehdä. Mieti asiaa mun kanssa, pliide!" vaadin, ja näin jo Jusun ryhdistä kuinka se alistui kohtaloonsa, kuten sillä oli tapana.
"Sun tyttöystävä varmaan tietää, että sä olet ihastunut siihen. Jos ei, niin osoita se jollakin kivalla jutulla, koska siitä on varmasti kiva tietää että sä tykkäät siitä", Jusu yritti paeta tilanteesta geneerisellä vinkillä.

Se vinkki ei kuitenkaan ollut alkuunkaan sitä, mitä mä kaipasin, koska.

"Tuo nyt olisikin helppoa, mutta kun mä en nimenomaan puhu siitä. Mun ongelma on se, että mä olen nyt ehkä ihastunut Antoniin enkä tiedä mitä mun kannattaisi asialle tehdä", selitin.

Jusu oli hiljaa ja näytti sulattelevan mun kertomustani. Oikeastaan näytti siltä, että siinä oli sille paljon sulateltavaa. Oli vaikea kutsua Jusu Rosengårdin olemusta epäystävälliseksi, mutta sillä hilkulla se nyt kuitenkin oli: ilme oli epätavallisen tuima ja ryhti jotensakin jähmeä. Mietin, oliko se ehkä sittenkin vähän vihainen mulle siitä, että Granni oli saanut haavan Innan ja mun kaaharikohtaamisen seurauksena. Jusu oli kyllä väittänyt, ettei se ollut suuttunut ja muistuttanut, ettei tilanne ollut ollut mun syy. Saattoihan silti olla, ettei se vain kehdannut sanoa suoraan vihastuneensa siitä, että satuin putoamaan sen hevosen selästä.

"Mä en kyllä tahtoisi antaa mitään ohjeita tuollaiseen, koska en mä osaa", Jusu lopulta sanoi vastuuta vältellen, mutta jatkoi melkein tuomitsevalla äänensävyllä emmittyään pienen hetkisen: "Tai ehkä... ehkä sun kannattaisi nyt vaan ajatella mitä mä tekisin tossa tilanteessa."
Mun kulmat kurtistui, kun mä pohdin mitä ihmettä se nyt sitten oikein tarkoitti. Mitä Josefina Rosengård, passiivisten olentojen kuningatar, tekisi? Olipa hieno vinkki, hei!
"Jos sä olisit parisuhteessa ja ihastunut toiseen, sä et takuulla tekisi asialle mitään", aloitin. "Mutta -"
"Nimenomaan", Jusu sanoi ärsyttävän suoraan ja näytti vähäsen ankaralta. "En tekisikään. Nyt mun on kyllä mentävä jatkamaan töitä."

Sitten se meni menojaan ja jätti mut yksin kahvikupillisen ja ankaran ajatustoiminnan pariin. Vai ettei mun pitäisi tehdä asialle mitään? Leikkiä vain parisuhdetta Taijan kanssa ja unohtaa uudelleenleimahtanut Antoninkaipuuni? Odottaa, että muut tekisivät asioille jotakin? Antaa asioiden olla?

Mä olin huono odottamaan ja vielä huonompi noudattamaan muilta saamiani neuvoja, vaikka olisin niitä itse kysynyt. Ehkä siksi mä sain parhaat/huonoimmat ideani aina juuri silloin kun joku toinen oli kehottanut mua tekemään jotakin. Niin kävi nytkin. Yhtäkkiä mussa syttyi pakottava tarve laittaa viestiä Antonille, ja sen mä teinkin:
kaljaa tänään sun luona
Sillä kaikki ratkeaisi. Otettaisiin pari neuvoa-antavaa (huh kuinka juntti ilmaisu, mutta tilanteeseen sopiva) ja keksittäisiin ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin. Niin kuin että mites tästä eteenpäin. Sitten mun mieleen juolahti karmaiseva ajatus: mitäs jos Anton edelleen olisi sitä mieltä, että mun pitäisi puhua tyttöystäväni kanssa asioista? Voi pee! Niin paljon kuin rakastinkin puhumista, niin joku raja siinä sentään että millaista!

Vähän kierroksilla käyden mä sitten palasin "rentouttavalta" kahvitauoltani varustamaan Cavaa, joka onneksi ei ollut tullut tunkeneeksi esim. lantaa vastaputsattuihin korviinsa. Kenties se oli sitten sitä täysiverimäisyyttä, kun Cava sangen herkästi virittäytyi samoille kiihtymistasoille mun kanssani ja oli maailman raivostuttavin satuloitava, kun se ei sitten millään halunnut pysyä aloillaan.

Huokaisin syvään. En pitänyt sen myöntämisestä, mutta itsepä soppani keitin - niin Cavan kuin ihmissuhteidenikin suhteen. Ja aivan varmasti molempiin olisi ollut jokin todella simppeli, mahdollisesti aikuismainen ratkaisu, jonka jälkeen kaikki olisi taas tasaantunut, mutta ihan yhtä varmasti mä olin maailman viimeinen ihminen joka sellaiseen aikuismaiseen toimintaan kykenisi.

Kun Isabella Sokka vähän myöhemmin levotonta Cavaa ratsastaessaan kysyi multa, oliko ori ollut jo hoidettaessa sellaisella tuulella, mä kohautin viattomana olkiani. En kyllä ottaisi vastuuta Cavan hermostuneesta mielentilasta kontolleni, jos ei ihan pakko olisi. Se osasi kyllä käyttäytyä omituisesti ihan ilman mun apuakin.

"Ehkä se oli vähän pinkeä", tuumasin.
"Aivan. Eli ehkä tänään on vain tällainen päivä", Isabella aprikoi tyytymättömän oloisena.

Joo-o. Tällaisia päiviä oli viime aikoina ollut liikkeellä.

#syyspäiväntasaus

19. syyskuuta 2020

“No, joko se on edustuskelpoinen?”
“Eiköhän!” Aliisa heläytti ja laskeutui ähkäisten tuolilta joka näytti epäilyttävästi kuuluvan loungen, eikä suinkaan hoitopaikan kalustukseen. Punapehko pyyhkäisi rivakalla liikkeellä istuimen pintaa, mutta kengänjälki oli jo ehtinyt muodostua. Kuului vaimeaa kiroilua, jota seurasi pienten hikihelmien pyyhkimistä kasvoilta niillä samaisilla sormilla, joilla oltiin juuri levitetty tuolin pintaan tiiviimmin pölyä, hiekkaa, hamppua ja hevosenkakkaa.  

Ihme kyllä Isabella ei huomioinut tomeran hoitajansa kyseenalaisia toimia, vaan asteli löysästi ja lähes haluttomasti Cavan viereen. Lyhyisiin naruihin kiinnitetyn orin huulet alkoivat välittömästi mupeltaa ilmaa, mutta orin omistajanpuolikas teki tottuneen väistöliikkeen ja nyökäytti sitten nyrpeän hyväksyvästi. Sykeröt olivat riittävän hyvät.

“Hei! Oi, onpa hän hieno!” Isabellan vanavedessä lipunut Cee kehui.
“No mutta hei vaan. Ollaanpa sitä hyvällä tuulella!” Aliisa huomautti blondille, ja kohotteli sitten tietäväisesti kulmiaan neiti perijättären suuntaan, joka aivan selvästi ei ollut.

Cee kohautteli harteitaan ja jonkin aikaa sanaton viestintä Ceen ja Aliisan välillä jatkui. Oli selvää, että Isabellaa stressasi tai ärsytti, ja varsin todennäköistä, että syynä oli Cava. Itse asiassa Isabella oli hetken aikaa harkinnut starttaavansa CIC3:ssa Vilalla, jonka suoritusmoraali ja kaikenlainen tottelevaisuus mitattiin aivan eri asteikolla rautiaan kanssa. Ratkaisu oli kuitenkin tehty: hän keskittyisi tämän kauden loppuun asti Cavaan. Ensi vuonna olisi kenties Vilan vuoro astella takaisin kenttäareenoille.

“Onko Isbe jo kertonut meidän uusimmasta villityksestä?” Cee kysyi Aliisalta.
“Ai, eipä ole tainnut. Mistä niin?”
“Se on kyllä Ceen villitys, ei meidän. Suostuin mukaan kokeilemaan.”
“No???”
“Me aloitetaan matkaratsastus!” Cee julisti silmät tuikkien. “Olemme käyneet nyt useamman kerran yhdessä oikein pitkillä maastolenkeillä, ja sitten kerran vain syntyi ajatus – miksi me ei tehtäisi tätä ihan tosissaan?”
“Oh, mahtavaa! Kuulostaa kieltämättä Balakavalalle sopivalta lajilta.”
“Niinhän se kuulostaa”, Isabella pisti väliin, “ja Cava olisikin varmasti nopea.”
“Hei, älä nyt. Se oli vahinko! Mutta kyllä me vielä ehditään nopeuskilpailuun.”
“Ai, mitä?”
“Cee tässä ilmoitti meidät ihanneaikaluokkaan. Hän on ilmeisesti seurannut, miten helppoa ja mukavaa Cavan kanssa on kenttäkilpailuissakin suorittaa maastokoe ennaltamäärättyyn tahtiin”, Isabella totesi piikikkäästi ja Aliisa tirskahti.

“Äh älä viitsi vihoitella vieläkin! Se on vain 15 kilometriä. Etköhän sinä jaksa sellaisen matkan ajan käyttää vähän puolipidätteitä.”
“Vain 15 kilometriä ja vähän pidätteitä?? Kiitos tsempeistä. Olen tällä hetkellä huolissani tulevasta vajaasta neljästä kilometristä.”
“Noh noh, eipä lannistuta Isbe! Kunhan takapuolesi jaksaa siellä matkaratsastuksessa”, Aliisa tirskautti. “Suosittelen lisää fyllinkiä teille molemmille, etenkin jos kisamatkat vielä pitenevät.”
“Working on it! Kahviossa oli aivan erinomainen vegaaninen mustikkadonitsi. Jänistin pumpkin spice -maun kanssa, mutta se ei ole jättänyt minua rauhaan. Eihän kaksi donitsia päivässä ole liiaksi?”
“Ei varmasti! Yksi molemmille kankuille! Täytyykin napata muutama mukaan kuuluttamoon, kiitti vinkistä Cee! –Hei, Isbe ha-loo, otahan nyt kavala ja pidä kunnon huolta siitä! Täytyy palata hommiin. Kiidätte hienosti eikö, pusi-pusi Cavalaika, älä heitä hienoneitiä ainakaan vesistöön, reipas poika! Moikku!”

Ja niin Aliisa hyrskysi menemään. Isabella huokaisi syvään ja lohdutti itseään: Cavalla ratsastaminen oli aina lopulta kivempaa kuin kamala ajatus Cavalla ratsastamisesta. Pitäisi vain olla välittämättä tuloksista ja nauttia vauhdista.


Isabellan ja Cavan lähtövuoro oli vasta yhdentenätoista, joten Aliisan ja Pennan äänet kiekuivat jo ensimmäisten suoritusten selostuksia, kun he vasta jonottivat portaittain järjestettyyn eläinlääkärintarkastukseen. Cava oli valpas ja nyhti ohjia tuon tuostakin. Oli juuri heidän vuoronsa, kun Isabellan puhelin soi.

“Hei”, Isabella vastasi, sekä puhelimeen että tutulle Merjalle, joka ryhtyi katsomaan Cavaa lävitse.
“Alma Koskela tässä hei.”
“Hei Alma, tiedän. Olen tallentanut numerosi.”
“Että mitä että? Onko siellä Isabella? Tavoittelen Isabella Sokkaa!!”
“Joo, hei Alma, Isabella tässä.”
“Ahaa. No olisit nyt heti esittäytynyt. Tämä uusi puhelin on niin kummallinen.”
“Lämpö on ok. Katsotaan sitten liikkeet?” Merja kysyi.
“Joo katsotaan vain.”
“Että mitä? Ei tällä voi katsoa, en minä ainakaan tiedä miten katsotaan. Soitan sinulle puhelimesta!”
“Joo tiedän Alma. Oliko sinulla jotakin asiaa?”
“Tietenkin on. Joko siellä on luokka alkanut?”
“On. Pian minunkin täytyy jatkaa verryttelyä.”
“Ahaa, ette sitten viitsineet odottaa. Kun minä olen soittanut jo vaikka miten monta kertaa! Mikset sinä vastaa? Katsos Penan autossa on jokin osa rikki. Se ei voikaan kyyditä minua. Isabella – halooo, mitä ihmettä sinä huohotat siellä?”
“Juoksen Cavan rinnalla. Ota taksi, joohan? Ehdit nähdä loppukilpailun vielä.”
“Juokset? Ei pyhä sylvi, lapsi rakas, kyllä minun aikanani verryteltiin ratsain!!”
“Ollaan vielä eläinlääkärintarkastuksessa.”
“Mutta verryttelyssä sinä sanoit!”
“Onko se ollut yhtään epäpuhdas?”
“Ei.”
“Kyllä sinä niin sanoit!”
“Joo niin sanoin. Vastasin juuri Merjalle.”
“Mitä, miksi sinä Merjan kanssa puhut verryttelystä, nyt kuule Isabella tarvitsen kyydin. Heti!”
“Odota Alma-rakas, tilaan sinulle taksin ihan pian!”
“Ei täällä näy mitään taksia!”
”Minä tilaan sen ihan pian.”
“Tilaat? Vasta pian? Ei herranen aika minähän voisin tilata sen yhtä hyvin itsekin, jos et ole vielä edes tilannut!”
“Kiitos, voit ottaa käyntiin, liikkuu kivasti. Ei haavoja, suu ok, täysin kuivat jalat, lämpö ok, ja noin – kiinteä uloste. Saatte lähtöluvan, tsemppiä!”
“Kiitos!”
“Sietääkin kiitellä ja pahoitellakin pitäisi! Sinä et ollut nyt yhtään avuksi. Soitan taksin itse. Nähdään siellä ja jos ratanne on siihen mennessä ohitse, niin teidän on parempi olla kärkisijoilla tyttönen!”
“Kyllä, tietenkin. Nähdään pian Alma!”
[tuut, tuut, tuut.]


Tiivistelmä Isabellan ja Balaclavan viikonlopusta:

18.9.2020 Koulukoe 67,86 % eli saman ohjelman hinkkaus tekee mestarin (maaliskuussa: 58,93 % kesäkuussa: 66,79 %)
19.9.2020 Maastokoe 8,3 vp – yksi osaa maastotreenejä, yksi osaa aikaratsastusharjoituksia sekä aimo annos isotädin pelkoa (maaliskuussa: 45,4 vp, kesäkuussa: 27,8 vp)
20.9.2020 Estekoe 5 vp: yksi puomi ja liian nopea aika, jotta sentään aivan kaikessa ei parannettaisi (maaliskuu: 0 vp ja 4. nopein aika, kesäkuu: 0 vp ja osakokeen ykkönen).
 
Lopputulos: Seitsemäs kenttästartti Kalla Cupissa. Ensimmäinen sijoitus ja huima parannus kokonaistulokseen!! Sija 3/14 virhepistein 61,51. (Parannus edelliseen (77,62 vp) ja vertailun vuoksi: ratsukon yhteisenä pohjanoteerauksena 109,78 virhepistettä.)

34. Näillä mennään

24. lokakuuta 2020 #kallankaaharit

Anton ei ole nähnyt musta vilaustakaan ainakaan viikkoon, eikä se ole ollut mitään sattumaa. Ette usko kuinka pitkälle olen ollut valmis menemään välttääkseni kohtaamista (mahdollisesti pysyvästi entisen, vaikken tahdo sitä uskoa) parhaan kamuni ja säätöni kanssa. Loungessa tapahtuneen välikohtauksen jälkeinen aika on alkanut vaikuttaa valmistavalta koulutukselta salamurhaajan pestiin, niin taitava näkymättömissä pysyttelijä musta on tullut. Kohta mulle varmasti kolahtaa postiluukusta pääsykoekutsu Assassiinien Akatemiaan, ja sitten se on kuulkaas menoa, rytinää ja pauketta. Tähän saakka mun valmistautuminen on sujunut erinomaisesti ja olen jo alkanut pohtia, voisinko hyödyntää uutta supervoimaani, piiloutumista, jotenkin myös esim. töissä.

”Hui saatana”, puuskaisen Cavalle, kun olen näkevinäni tallin pihamailla vilauksen Antonista.

On se Anton. Äkkiä mulle tulee karmaiseva kiirus, sillä kukapa tahtoisi katkaista erinomaisten onnistumistensa putken silkkaa varomattomuuttaan! Onneksi tarhojen välinen oikopolku Purtsilaan on näkyvissä kuin vastauksena mun rukouksiin, jos siis olisin keksinyt rukoilla, ja sinne mä suuntaan määrätietoisesti Cavan kanssa. En mä tietysti usko hetkeäkään, etteikö Anton näkisi meitä tai ainakin Cavaa, jonka takana mä yritän parhaani mukaan piilotella, sillä aidantolpat eivät kamalasti tarjoa näkösuojaa ja piha on muuten melko avoin. Nyt pitää kuitenkin tyytyä siihen, että ollaan tarpeeksi kaukana jottei puheyhteyksiin ryhtymisestä tule mitään.

”Tästä tulikin tällainen, hmm, verkkalenkki”, informoin Cavaa, joka ilmoittaa korvanheilautuksella että asia ookoo.

Kaajapuroille johtava ratsastuspolku sujahtaa somasti metsään, ja mä tuijottelen ympäröivää metsänpohjaa etsiskellen jotakin pääpolusta erkanevaa väylää, jota pitkin me voitaisiin palata tallille. Varmastihan Anton on jo luikkinut tammatalliin, ja sitten mä voin huomaamatta viedä Cavan yksäritalliin, minne se kuuluukin. Isabella oikeastaan odottaa jo ratsuaan, minkä muistaminen saa mut irvistämään. Mitä kauemmas me Cavan kanssa eksytään, sitä todennäköisemmin Isabella alkaa huokailla turhautuneena, kun sen päivän ratsastusaikataulut menevät koko ajan pahemmin mönkään.

Kyllähän Isabella varmaan ymmärtäisi, mä ajattelen, jos siis kehtaisin selittää mistä Cavan ja mun viivästynyt talliin paluu oikein johtuu. Se on vetävä nainen kuten mäkin, joten pakostakin se on joskus kokenut samankaltaista välttelyntarvetta kuin mä nyt. Ei ehkä tismalleen samasta syystä, mutta saletisti se on joskus vältellyt jotakuta. Niin siinä vaan joskus kuulkaa käy, kun säätöjä riittää kompasteltavaksi asti.

Ja kompastua mä meinaankin ihan konkreettisesti, kun polun poikki kiemurtelee kurja kivikkoinen kieleke. Cava jatkaa säälimättömästi matkaa ja on vähällä repiä mut perässään polvilleen, ja jos mä jonkun vuoksi joskus nöyrästi polvistelen niin en kyllä ainakaan hevosen. Siksi mä ähkäisen sisukkaasti, minkä Cava kuin ihmeen kaupalla ymmärtää merkiksi pysähtyä. Siinä tasapainoani palautellessani suon silmäyksen maalle, joka oli vähällä ottaa mut turhan innokkaasti vastaan. Se näyttää ihan tavalliselta maaperältä. Jokin epäluulo muhun ehkä kuitenkin pesiytyy, tai vaan halu selvitä loppumatka ilman kompuroimisia, ja siksi mä katson silloin tällöin jalkoihini matkan jatkuessa. Me päädytään onneksi pian sille polulle, jonka tiedän johtavan Purtseilta Auburniin johtavalle ajotielle, joten ehkä meillä ei kestä kymmentä minuuttiakaan ennen kuin ollaan taas lähtöpisteessä.

Polulta mä kuitenkin löydän omituista maaperän kulumaa. Suuri salapoliisi sisälläni herää ja keksii heti, mitä ne uramaiset jäljet oikein ovat. Tästä ei suinkaan ole luikertanut megalomaaninen pyton. Ei, nämä ovat mopon renkaan jälkiä!

“Cava! Nytpäs teimme löydön! Odotapas kun Isabella kuulee”, kiekaisen Cavalle, joka on jo niin tottunut mun mekkalointiini, ettei juurikorvaansa lotkauta (olisikin vähän tekopyhää siltä säikkyä muiden kiekumisia). Adrenaliini purskahtelee ja pirskahtelee mun kehossani. Kaaharijengi on takuuvarmasti käynyt täällä! Ajatella, että ne penskat on näin röyhkeitä! Tulla nyt näin lähelle Sokkain maita!

Muhun tulee yhtäkkiä vipinää, jota lähtökohtaisesti vauhdista nautiskeleva Cava ei pistä pahakseen. Hiki alkaa nopeasti valua pitkin mun selkää, kun melkein hölkkään loppumatkan kotiin pitkäkoipinen täysiverinen vierelläni harppoen. Perillä mun posket punoittavat niin, että on pieni ihme, ettei kukaan lohkaise mitään messevää punajuurivitsiä mut nähdessään (mä ainakin olisin lohkaissut).

“Isbeee”, mä kieun kuin paraskin viivi konsanaan. “Nyt ne on jo käyneet kolkuttelemassa teidän maita!”

Isabella Sokka seisoo Cavan karsinan edustalla tutkailemassa orin harjakoria, jonka sisältö on ehkä vähän huiskin haiskin, mutta kyllä mulla on vakaa aikomus järjestellä se joskus. Olen liian malttamaton ja kiireinen hätääntyäkseni siitä, onko Isabella yhtä kiukkuinen kuin sen ampiaisvyötärö antaa olettaa (nälkäisillä ihmisillä on tapana olla äkäisiä, ajattelen minä). Ja no, en kyllä varmaan hätääntyisi muutenkaan. Ihan niin piittavainen mä en siitä ole, mitä mieltä mun suorituksistani hevosenhoitajana oikein ollaan. Voisin olla, jos maksettaisiin mojovaa palkkaa.

“Hei vain sinullekin, Aliisa”, Isabella sanoo suoristauduttuaan arvokkaasti täyteen lyhyyteensä, kun me Cavan kanssa sujahdetaan sen ohitse orin karsinaan. “Keitähän ne oikein mahtavat olla? Ja mukavaa nähdä, ettette eksyneetkään pysyvästi matkalla takaisin talliin.”
“Hö, ei tiettykään eksytty, olenhan mä jo oikein vakiokalustoa”, huitaisen piilotellun kritiikin surutta pois pöydältä ja jatkan sitten tärkeämmällä aiheella: “Ne mopokaaharit. Näin moponjälkiä tarhojen takana.”
“Vai niin”, Isabella sanoo miedosti uteliaan oloisena. “Vai sellaista teit sillä välin kun odottelin täällä hevostani! Hienoa, että otat tallin turvallisuuden noin tosissasi, Aliisa.”

Harjatessani Cavan kylkeä katse orin puoliomistajassa mä melkein näen diashow’n, joka pyörii Isabellan päässä. Se kuvittelee parhaillaan mua kulkemassa nenä maassa tutkimassa tarhojen taustoja. No, melkein niinhän se menikin, vaikka todellisuudessa olin kyllä melko kaukana tarhoista jäljet nähdessäni, enkä tosiaankaan ollut lähtenyt niitä etsimällä etsimään, vaan… Ai niin! Anton! Öynöy, kunhan se nyt ei vaan tunkisi tänne vaan pysyisi Vilansa luona.

“Olin itse asiassa aiemmin yhteydessä kunnan suuntaan, kun nämä, hm, mopokaaharit olivat häiriöksi ratsukoille. Vanhan kyläkoulun luo on laitettu ratsukoista varoittavat liikennemerkit. Ehkäpä teinit nyt ymmärtävät, etteivät ole ainoita tielläliikkujia niillä main”, Isabella, tuo - anteeksi ranskani - naiivi ja teinien todellisuudesta vieraantunut hupakko, lausahtaa.
“Kylttejä”, sanon hitaasti. “On pystytetty muutama kyltti. Silläkö tämä ongelma nyt ratkesikin?”
“Niin. No. Toimiin on tartuttu”, Isabella tuumasi.
“Ja mistä lähtien kruisailun makuun päässeet teinipöntöt on noudattaneet mitään kylttikehotuksia, kysynpähän vain”, puuskahdan synkkänä. Eikö kukaan ota tätä ilmiötä tosissaan? Montako kertaa mun pitää henkilökohtaisesti melkein kuolla, ennen kuin mopokaahailijoita aletaan oikeasti pitää ongelmana? Vai tarvitaanko siihen joku mua arvokkaampi läheltä-piti-uhri?

Isabella kohauttaa olkiaan.

“Ei kai niitä oikein voi tukkapöllylläkään ojentaa järkeviksi”, hienoneiti arvelee ja tarttuu pääharjaan.

Se on jotenkin luontevaa: että mä hoidan hevosen ruhon ja kaviot ja Isabella Sokka sipsuttaa vähän tummanruskeaa päätä pienellä harjalla ja suorii otsatukan. Sitten mä satuloin hevosen ja Isabella suitsii, ja pian Cava menee menojaan omistajattarensa kanssa. Mä en turhaan edes tarjoudu taluttamaan alkukäyntejä, sillä Isabella tahtoo tehdä sen itse lämmetäkseen kylliksi ratsastaakseen. Omituista väkeä, urheilla nyt ennen varsinaista urheilua, mutta mitäpä se mulle kuuluu.

Ja kun mulla ei enää ole Cavaa, jonka luona piilotella, en enää tahdo jäädä tallille pyörimään. Todennäköisyys törmätä Antoniin on liian suuri. Jos me törmättäisiin, meidän pitäisi varmasti puhua, niin julmetun ankeissa merkeissä kuin meidän edellinen kohtaaminen oli mennyt. Puhdistaa ilmaa. Se olisi aikuismaista.

Mussa kuitenkin elää härkäpäinen haluttomuus olla aikuinen. En todellakaan tahdo käydä Antonin kanssa minkäänlaista keskustelua. Sehän sanoi musta tosi rumia asioita! Niin kuin esimerkiksi että mä muka pelailin sillä itsekkäästi ja omien ehtojeni mukaisesti ja jotenkin pakotin sen odottamaan itseäni. En varmasti pelaillut enkä varmasti pakottanut enkä todellakaan ilahtunut kun musta sillä tavalla maalailtiin koko tämän sotkun musta pässi! Veri kiehuu taas, kun ajattelenkin koko asiaa. Minäkö muka tarinan paha ihminen? Olkoon sitten niin. Ajatelkoon Anton niin. Eihän meidän ole mikään pakko olla jatkossakaan missään tekemissä toistemme kanssa, kun tämä välttely sujuu nytkin näin erinomaisesti. Eipähän tarvitse jutella syvällisiä eikä edes pintapuolisesti kysellä kuulumisia. Jos Anton kysyisi, kertoisin että paskaa kuuluu kun mummo kuoli ja Taija jätti, mutta mitäs se sille nyt enää kuuluu. Itsepä mun mielestä otti musta ystävyyseron keskellä Auburnin loungea, joten sillä mennään.

Epämukavaa

14. joulukuuta 2020 #talvipäivänseisaus #mitenmeni

Isabella Sokka ei useinkaan ajatellut, mitä mieltä muut olivat hänestä. Tai niin hän oli ainakin koko ikänsä vakuutellut itselleen – miksi hän välittäisi, mitä hyötyä siitä olisi? – kunnes tapahtui jotakin nöyryyttävää, tai jotain sellaista, joka sai hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi. Silloin Isabella Sokka yllättäen välitti, paljonkin.

Voisi kuvitella, että kartanon perilliseksi syntyminen olisi mukavaa ja melkoinen siunaus, mutta oli siinä paljon muutakin: ennen kaikkea paljon kaikenlaista epämukavaa. Niinpä tämä kamala epämukavauus oli tunnetaajuus, jolla neiti Sokka vanhempi oli oppinut luovimaan ja selviytymään erinomaisesti. Se oli inhottava vahvuus, mutta hyödyllinen. Viimeisimpänä Isabellan luonteenlujuudesta kertoi ehkäpä se, että nainen oli kilpaillut kokonaisen Kalla CUP -kauden 2020 hyvin kyseenalaisella menestyksellä puoliksi omalla Cavallaan, jonka kanssa sukset menivät useammin ristiin kuin liukkaasti alamäkeen.  

CUP:n huipennus ei ollut varsinaisesti ollut kenttäratsastuksen osalta huipennus, ei ainakaan kotikentällä edustaneelle Isabellalle. Taas hän oli miettinyt, miksei yksinkertaisesti kilpaillut Vilalla, joka olisi taatusti esimerkiksi pysähtynyt lopputervehdykseen – erittäin kyseenalaisen loppunöyryytyksen sijasta (siinä mielessä noin 60 prosentin tulos oli ollut tuomareilta armollinen, että Isabellan hätääntynyt ratkaisu esittää läpimenemättömien pidätteiden jälkeen itse unohtaneensa pysähdyksen oli tuskin huijannut ketään).  

Hallimaastoesteet olivat olleet pienoinen katastrofi nekin, vaikka ratsukko ei rikkonutkaan ennätysvirhepisteitään. Kolmekymmentä oli silti aika paljon liikaa, juuri sen verran, että Epämukavuus oli hyvin vahvasti läsnä vielä ratkaisevana päivänäkin. Eikä estekoekaan mennyt läpi puhtaasti – ei, koska vauhtia oli ollut radan toisen esteen, Sokka Lux -pystyn jälkeen niin paljon, että Isabella oli pidättänyt hädissään oria vähän vahvemmin, mistä hyvin syvälle sieraimiinsa herneet ottanut täysiverinen oli palkinnut rysäyttämällä Auburnin nimikkosarjasta käytännöllisesti katsoen lävitse. Kahdeksan virhettä, kiitos ja anteeksi, ajatteli Isabella; “Mutta hienosti tarjoiltu show”, oli Viivi lohduttanut, mikä ei lohduttanut; “Hei, ei tullut sataa virhepistettä täyteen!” oli Aliisa lohduttanut, mikä ei lohduttanut kyllä sekään.  


“Jokos olet lakannut märehtimästä kenttäkisoja?” Aliisa kysyi ottaessaan vasta liikutetun Cavan ohjat käsiinsä loppukäyntejä varten.
“Äh enpä tiedä. Ärsyttää, oikeastaan”, Isabella puuskahti.
“Ehkä pitäisi vähän höllätä? Rentoutua? Voitaisiin käydä yksillä”, hevosenhoitaja ehdotti armollisesti.

Isabella vilkaisi Aliisaa pikaisesti – niin, oli hän ennenkin Aliisan kanssa viinitellyt. Se ei ollut tosin jäänyt yksiin.
“Voi, en tiedä. Minulla on tänään vielä Alexanderin valmennus. Kamin kanssa vielä! Alexander tuntee sen läpikotaisin”, Isabella huokaili ja antoi parkunsa näkyä epätavallisen läpinäkyvästi.
“Sitä suuremmalla syyllä. Ei olla kauaa. Rentoudutaan vain vähäsen. Sitä paitsi, parempi näin päin! Etpähän olisi krapulassa valmennuksessasi”, Aliisa hihkui suostutellen.
“Aliisa! Ei kukaan valmentaudu krapulassa. Mutta silti, en tosiaan voisi olla kauaa”, perijätär punasteli, mutta oli jo antamaisillaan periksi ajatukselle. Ehkä lasi viiniä tekisi tosiaan hyvää – varsinkin kun krapulanpelkoa ei olisi, herranjumala ei, se oli kertaalleen koettu ja kuolemanvaaralliseksi todettu.
“Eli illalla siis? Yhdet vain. Vaikkapa kuohuviiniä niin pysyy hienostuneena, mutta rentouttaa.”
“Kunhan ei juoda cavaa!”
“Okei, lupaan Cavabatsuikan nimeen, käsi Cavalalaikalla – au! Isabella! Joo joo, lupaan. Ei cavaa.”

35. No tuota

2. tammikuuta 2021

“Inna kun mää oon aina pitänyt itteäni hyvänä tyyppinä”, mä puuskahdin Paakkaselle, jonka kanssa ajattelin ystävystyneeni aika tehokkaasti meidän pämpätessämme yhdessä (ja mietin, mistä se pitkä mää oikein putkahti: enhän mä ollut Tamperetta aikoihin nähnytkään). Tässähän me nytkin oltiin niin kuin parhaat kaverukset: kävelyttämässä orhejamme halki lumisen ratsastuspuiston. Cava ja Capu, karsinanaapurit, tulivat hyvin toimeen keskenään, vaikka ei me silti kyllä ihan kylki kyljessä tai nenä pyllyssä ratsasteltu.
“Mutta mä taidankin olla ihan paska”, jatkoin sitten, ja Inna naurahti räkäisesti (oikeasti: sillä oli nenä ihan tukossa).

“Kuinkas nyt niin, Aliisa hyvä?” edellä ratsastava Inna kysyi ja kääntyi vilkaisemaan mua olkansa yli.
“Nokun”, vastasin hankalana ja mutristelin vähän huuliani. “Oon vaan.”

Hepat kävelivät ja lumi narskui. Päivä oli kaunis eikä pakkanenkaan turhan napakka. Kaikki oli sillä tavalla tosi iloisesti, vaan kun ei sitten kuitenkaan ollut. Mulla oli omituinen olo. En osannut kuvailla sitä muutenkaan! Melkein teki mieli sanoa, että mua jotenkin vähäsen vaivasi jokin asia, vaikka sellainen ei ollut mulle tyypillistä.

“Huru, tuo ei nyt käy. Et sä voi aloittaa kertomalla olevasi paska ja sitten jättää sitä asiaa siihen. Mä tarvitsen nyt vähän enemmän perusteluja!” Inna patisteli.

Mä katselin Cavan kaulaa ja sille laskeutuvaa harjaa edessäni. Täysiveriori nyppäisi ohjaa mun kädessäni, tai ehkä mä olin sittenkin ensin itse nyppäissyt sitä suusta ja saanut aikaiseksi tyytymättömän vastareaktion. Olin montaa asiaa, mutten kovin kummoinen ratsastaja. Parasta mitä saatoin hevosen selässä tehdä, oli olla mahdollisimman huomaamaton, sillä mulla ei juurikaan ollut työkaluja hevosten ratsastamiseen sillä tavalla kuin osaavilla tyypeillä oli. Jos multa olisi puuttunut rohkeuskin, olisin varmasti pysytellyt maankamaralla satulan sijaan.

“Jotenkin mua nyt vaan vaivaa tää Anton-juttu”, ähistelin. Pienen hetken ajan olin itselleni rehellinen: mua vaivasi se, miten itse käyttäydyin Antonia kohtaan. Innalle en sitä kuitenkaan sanonut, koska en kyennyt sellaiseen suoraselkäisyyteen.
“No miten se nyt taas?” Inna ihmetteli ja kääntyi taas mun puoleeni voidakseen kohottaa kulmiaan. “Viimeksi kun mä olin kartalla, te bylsitte kuin kiimaiset kanit. Onko se sitten ihan surkea sängyssä vai mikä siinä on niin kurjaa?”
“Siis ei tosiaankaan! Meillähän on ollut aina tosi kivaa ja kehitytään aina vaan!”

Cavan hienopiirteisten korvien värähtely muistutti mua hiljentämään vähän ääntäni.

“Mikä siinä sitten mättää?” Inna painosti edelleen.
“Aksu heitti ilmolle idean, että muuttaisin Ruotsiin”, pamautin.
“Aksu? Tarkoitatko sä Aksulla Alexander Rosengårdia? Bylsitkö sä senkin kanssa, vai miksi se tuollaista ehdottelee? Aiotko sä muka oikeasti mennä Ruotsiin Alexander Rosengårdin perässä? Mitä sä luulet, että Anton sanoo, kun kerrot sille ton?”

Inna tykitti suustaan kysymyksiä sellaiseen tahtiin, etten mä ehtinyt sanoa sille kerrassaan mitään. Sen hevonen hiipi salavihkaa raville, ja Cava seurasi, koska mä en pidellyt ohjia kovin hyvin käsissäni enkä todellakaan osannut jarruttaa menohaluista täysiveristä istunnalla niin hyvin kuin olisi varmaan pitänyt. Saatoin jäädä helposti jälkeen hevosen aivoituksista, mutta yleensä en kuitenkaan ollut se, joka puhuttiin kumoon muiden ihmisten toimesta niin kuin nyt.

“Hidasta vähän”, sanoin Innalle, joka oli vihdoin saanut Capun käyntiin ja kai käsitti mun kehotukseni konkreettisemmin kuin olin itse tarkoittanut. Kyselyn lopettamisen sijaan Inna pysäytti hevosensa, ja Cava seurasi taas Capun esimerkkiä. Siinä me seistä tolloteltiin keskellä ratsastuspuistoa.
“Aiotko sä edes kertoa Antonille, että lähdet, vai katoatko vaan vähin äänin?” Inna kysyi, ja musta tuntui, että se tunsi mut vieläkin paremmin kuin olisi pitänyt parin yhteisen ryyppyillan jälkeen. Oli kuin me oltaisiin tunnettu vuosia.
“Siis kun en mä vielä tiedä, lähdenkö mä edes”, väitin, vaikka mun levoton reissusieluni nyiskeli taas kerran kaikkia mahdollisia naruja mun sisimmässä ja oli valmis murhaamaan mut, jos en muuttaisi ulkomaille, kun kerran oli tarjoutunut tilaisuus.
“Mitä sä tekisit siellä?”
“Hevosenhoitajaksi. Reissaisin Alexanderin mukana, kun se kisaa, ja raataisin siellä Falkencreutzilla”, selitin, ja jätin kertomatta sen, että olin jo ehtinyt intoilla pääseväni hyödyntämään matkailualan osaamistani Hannabyn linnanhotelilla silloin kun en olisi tallihommissa. Alexander oli naurahtanut kuivasti ja huomauttanut, että ei mulla sellaiseen olisi aikaa. Jos olisin hevosenhoitaja, olisin sitä kokopäiväisesti, enkä jakaisi fokustani fifti-fifti muiden töiden kanssa.

“Käveltäiskö kuitenkin?” kysyin Innalta, joka oli rypistänyt kulmansa mietteliäälle mutkalle. “Ettei hevoset kylmety. Tai mun perskannikat jäädy irti loppuruumiista. Ei täällä tuntunut näin kylmältä niin kauan kun oltiin liikkeellä.”

Inna kehotti Capun taas käyntiin, muttei jättänyt puheenaihetta sikseen.

“Ootsä rakastunut Alexander Rosengårdiin?” se viskasi ilmoille absurdin kysymyksen, joka sai mut nauramaan ääneen.
“Voiko Alexander Rosengårdiin rakastua?” kysyin asiaankuuluvasti. “Hitto mikä ylimielinen nilkki, vaikka hauska jätkä onkin. Ei mulla oo mitään romantillisia tunteita sitä kohtaan, senkin pönttö. Mun reissujalka vaan vipattaa. Mä oon ollut ihan liian kauan aloillani, Inna, tajuuksä. Mä olin monta vuotta matkaopas enkä mä ole koskaan asunut näin kauan yhtäjaksoisesti samassa kämpässä, saati sitten maassa. En kohta kestä tätä ilman että tuun hulluksi!”
“Etköhän sä ole jo vähäsen.”
“Olen varmaan. Mutta tiiät mitä tarkoitan.”
“No joo.”

Reissumme alkoi lähestyä päätöspistettään. Olisikohan Anton tallilla, mietiskelin. Meidän petipuuhien lopetteluyritys oli jo osoittautunut ihan yhtä säälittäväksi kuin mun äidin tupakoinnista vieroittautuminen, ja olin oikeastaan jo päättänyt mennä Antonin luo tänään. Ongelma vain oli, etten mä tiennyt miten kertoisin sille, että harkitsin muuttoa rapakon taakse.

“Mä en siis ole päättänyt vielä mitään”, alleviivasin Innalle, vaikka luotinkin, ettei se menisi lipsauttamaan Antonille mitään. “Ha! Ilmoittauduin jo johonkin sinkkuretriitille Kanadaan, kun ajattelin, että ehkä se tyydyttäisi mun matkustamisenhalun. Sitten mun ei tarvitsisi muuttaa ulkomaille.”

Inna keinui Capun käynnin tahdissa eikä sanonut pitkään aikaan mitään. Kun se lopulta puhui, se puhui niin hirveitä juttuja, että sen olisi mun mielestä ollut parempi olla hiljaa.

“No joo. Mutta jos sä podet jo huonoa omatuntoa siitä, että aiot lähteä Aksun luo Ruotsiin, niin eiköhän sulla ole jo toinen jalka matkalaukussa”, se arveli raivostuttavan tarkkanäköisesti. “Keksit vielä sijaistoimintojakin. Niin kovasti sun tekee mieli lähteä sinne.”

Mä en suostunut vastaamaan siihen mitään. Marssitin vain Cavan ohi Innan ruunikosta treeniratsusta heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullen ja ratsastin tallin pihaan, missä heittäydyin dramaattisesti ratsailta ja lähdin kiskomaan Cavaa vauhdilla sisään. Olkani yli huusin jotakin kivasta maastoilusta, mutten varsinaisesti tarkoittanut sitä. Mulla oli solmussa niin pää kuin sydänkin, ja etenkin jälkimmäisen mä olin kuvitellut jo oppineeni pitämään aisoissa (ensimmäistä en edes yrittänyt).

Anton Seljavaara tupsahti kuin noiduttuna loungen ovelle, kun mä olin ehtinyt tuupata Cavan karsinaansa. Kirottua! Miksi Cavan karsinan pitikin sijaita juuri tässä! Onneksi Anton oli niin tampio, ettei se nähnyt ajatusmyttyrää mun pääni sisällä, vaan rupesi vaan virnuilemaan mut nähdessään ja pysähtyi niille sijoilleen.

Sen virne tarttui.

“Aattelin tulla kylään tänään”, ilmoitin sille ja olin yhtäkkiä ihan kyvytön tuntemaan huonoa omatuntoa yhtikäs mistään. Hei, naisella oli tarpeensa ja elämässä piti olla iloja. Anton jos mikä oli iloinen asia.

Voi v*ttu. Mä niin ryssisin kaiken taas. Aloin jo tuntea, kuinka kaikki kieppui hallinnasta, enkä vieläkään ollut oppinut, miten se kierre pysäytettäisiin.

Kalla CUP - Gemini

21.–23. kesäkuuta 2021

Jesse oli erään valmennuksen päätteeksi vain ohimennen maininnut Isabellalle kaipaavansa välillä isommille kenttäradoille. Inkan kanssa hänellä ei varmaan koskaan tulisi mahdollisuutta startata sellaisissa luokissa, sillä tamma edelleen oli miehellä vain "lainassa" ja ainakin tällä hetkellä näytti siltä, ettei tason nosto vielä pitkään aikaan tulisi kyseeseen.
Isabella oli kuitenkin hetken hiljaisuuden jälkeen ehdottanut, että mies voisi osallistua Cavan kanssa tulevissa kenttäkilpailuissa. Jessen suusta oli karannut huvittunut naurahdus ennen kuin hän oli tajunnut naisen olevan tosissaan.

Mies oli joutunut pohtimaan muutaman päivän, kehtaisiko, sillä ei halunnut "viedä" Rasmukselta tai Laurilta kisaratsua ns. nenän edestä, Sallin kisamenestys oli ollut vähän samaa tasoa kuin Sokkien orilla, Cava ei vastannut hänen hevosmakuaan (sukupuoleltaan) ja olisiko hänellä edes aikaa treenata hetkellisesti kahden hevosen kanssa.

Kun mies oli sitten tarpeeksi kauan jahkaillut asian kanssa, oli Matildakin jo turhautunut avopuolisonsa pähkäilyyn ja komentanut vastaamaan Isabellalle myöntävästi.
"Susta näkee jo kauas, että haluat kokeilla sitä Cavaa, joten kokeile. Sua kuitenkin vaan harmittais, mikäli Isabella tässä välissä olisi löytänyt sille toisen ratsastajan ja sulla menis tuo tilaisuus ohi."
"Niin, ainahan minä voin niin sanotusti koeratsastaa sen ja sitten päättää, kannaattaako meidän edes tähdätä mihinkään kisoihin", mies oli huokaissut.

Kuten lähtölistoista lopulta saattoi päätellä, Jesse oli tarttunut tilaisuuteen.
Inkan jälkeen Cava oli tuntunut kytevältä ruutitynnyriltä, mutta onneksi miehellä oli kokemusta myös vähän vaativammista hevosista. Hän oli kyllä kuullut vaikka minkälaisia juttuja täysiverisestä orista, mutta ei Cava lopulta niiiiiin "paha" ollut kuiin jutut antoi ymmärtää.
Jessen mielestä ori oli oikeastaan aika sympaattinen tapaus.

"Onko tämä koskaan hiljaa?" mies oli  huvittuneena kysäissyt Antonilta erään estetreenin alussa. Cava oli vaihteeksi maneesiin astellessaan päästellyt ilmoille korvia särkevän hirnunnan kuin ilmoittaakseen, että oli paikalla siitäkin huolimatta, ettei muita ratsukoita sillä hetkellä maneesissa edes ollut.
Anton ei ollut vastannut mitään. Kasasi vain esteitä Aron ohjeiden mukaisesti ja yritti olla näyttämättä liian happamalta.

Blondi mies oli vain pohtinut, oliko Jesse ajatellut ihan loppuun asti tätä "Tuletko auttamaan"-pyyntöään.
Ei Antonilla todellakaan ollut mitään Jesseä vastaan, he olivat kuitenkin kavereita, mutta sata kertaa mieluummin Seljavaara olisi auttanut Jesseä Inkan kanssa.
Syy oli Jessen ratsussa. Tai ei oikeastaan edes siinä ratsussa... Cava vain toi liikaa muistoja mieleen. Vaikka Aliisa oli häippässyt Ruotsiin aikapäiviä sitten ja yhtedenpitokin oli hiipunut pikkuhiljaa, odotti Anton silti lähes joka kerta orin karsinan ohittaessaan, että Huru tupsahtaisi ulos sieltä niin kuin ei olisi koskaan mihinkään lähtenyt.
Ja sellaiset hölmöt odotukset saivat myös vähän omatunnon kolkuttelemaan blondin päässä, koska hänellä oli kuitenkin lähes mutkaton juttu Sonian kanssa meneillään, ei silloin mitään exiä kaipailtu! Eihän?

Jessen ja Cavan treenit meni vähän miten meni milloinkin. Välillä onnistuttiin lähes täydellisesti, välillä mistään ei meinannut tulla yhtikäs mitään. Mutta sellaista se elo hevosten kanssa usein oli.
Mitään valtavaa menestystä mies ei todellakaan odottanut kisoista. Tietenkin pärjääminen orin kanssa olisi ollut enemmän kuin mukavaa.
"Voittajaolo mikäli ei tuu hylkäystä", Jesse oli naurahtanut Antonille maastoestepäivänä. Seljavaara oli nauranut myös, rutistanut pikkuista norjalaista kylkeään vasten ja Jesse oli pudistellut huvittuneena päätään.
"Kuulin, että tämä etsisi ihan vakituista ratsastajaa. Muuta tänne ja ota tästä itsellesi kisaratsu. Antonia tuskin haittaisi", Jesse oli sanonut englanniksi, iskenyt ohimennen silmäänsä Sonialle, joka oli vain tuhahtanut hiljaa.
Antonkin oli hymähtänyt epämääräisesti. Tietenkään häntä ei olisi haitannut, mikäli Sonia olisi pakannut tavaransa sekä hevosensa ja muuttanut Suomeen, mutta... Ei kai siinä olisi ollut mitään järkeä? Ja olisiko se jotenkin kiusallista? Aliisa oli hoitanut Cavaa ja seuraavaksi Sonia hyppäisi siihen rooliin?
"Ei tällä kisamenestyksellä muuteta mihinkään", Sonia oli huokaissut, rimpuillut itsensä irti Antonin otteesta ja kadonnut paikalta.
"Sori, se on vähän pahalla päällä kun ei sillä ja Theolla noi kisat putkeen mene", Anton oli selventänyt Jesselle ennen kuin oli lähtenyt heilansa perään.

Jesse ymmärsi Sonian fiilikset hyvin vaikkei itse mikään hirveän kilpailuhenkinen ihminen ollut. Harmittihan se, jos ja kun kisat menisivät ihan penkin alle.

Maastoesteradalla Cava oli tapansa mukaan pistänyt heti alkumetreillä ykkösen silmään ja yrittänyt paahtaa niin lujaa kuin koivistaan pääsi pitkin rataa.
"Se hyytyy yleensä loppua kohden sen takia."
Niinpä Jesse yritti parhaansa mukaan pidätellä täysiveristä, jotta sillä riittäisi paukkuja loppuun asti. Eihän se aivan täydellisesti onnistunut, mutta siitä huolimatta he pääsivät ilman kieltoja ulos radalta eikä 13,6 virhepistettä miehen mielestä todellakaan huono ollut. Häntäpäässä tuloslistaa sitä sillä suorituksella kuitenkin roikuttiin, mutta Jesseä ei harmittanut, vaikka tiesi ettei todellakaan tulisi Cavan kanssa sijoituksille pääsemään eilisen koulukokeen ja tämän päivän perusteella.
Vielä olisi tietenkin rataesteet jäljellä, mutta vaikka Jesse ja Cava nollilla pääsisivät radan läpi, pitäisi kaikkien muiden ratsukoiden joko vedellä maksimimäärät virhepisteitä tai joutua hylätyiksi, ehkä sitten olisi piiieni mahdollisuus sijottautua.

"Kyllä sieltä vähintään se neljä virhepistettä tulee", Jesse oli mutissut lauantai-iltana Matildalle ennen nukahtamistaan.
"Älähän nyt. Tiedä vaikka olisitte ykkösinä", Tammilehto oli haukotellut, suukottanut miestään poskelle ja käpertynyt sitten tämän kainaloon.
Ei, Cava ja Jesse eivät olleet ykkösinä rataesteillä, mutta varmaan vähän kaikkien ihmetykseksi, parivaljakon nimet löytyi toiselta sijalta.

Kaikenkaikkiaan virhepisteitä viikonlopun ajalta kertyi 57.
"Eihän tämä nyt niin kamala ollut", Jesse oli todennut Isabellalle.
"Eihän se kamala olekaan. Vähän vain... Tuollainen", Sokka oli tuhahtanut.
"Voin kokeilla joskus uudelleenkin."
"Katsotaan", Isabella hymyili.