2 osumaa on löytynyt haulle 0

Cavan päiväkirja

24. Lempinimipeli

25. lokakuuta 2019

Totta kai mua kiinnosti armaan Caliccani jälkikasvu, ja kun tilaisuus koitti, mä riensin maneesiin katsomaan sen irroitteluja. Olin tyhjentänyt överituntipankkiani ja tullut tallille jo puoliltapäivin, eikä siellä silloin ollut vielä juuri ketään, paitsi ahkera-Fina tekemässä sitä mitä sellaiset tekevät parhaiten elikkäs siivoamassa ja tallivuoron parissa ahertavat Jonspa ja Gabsu. Edellämainittujen lisäksi kohtasin Isabellini Sokan ja Kaajapuron Verkkulin.

Kaksi viimeistä mä yhytin roudaamaata sitä Caalepin lasta äiteineen maneesiin, ja siksi kiidin kiskomaan Jusun seurakseni ja me liityttiin hipihiljaa maneesiposseen.

Tai no niin, niin hiljaa kuin mä nyt pystyin.

”Morjensta tölliin!” huikkasin Isbukalle ja kaljakamulleni Kaajikselle. (Pitäisi vielä vähän viilata noita lempinimiä.)

Ne vilkaisivat meitä kuin olisivat kuulleet mun ajattelemani lempinimet, eli Isbe vähän närkästyneenä ja Verkku ehkäehkäehkä etäisen huvittuneena. Saattoi toki olla, että närkästys ja huvittuneisuudenkaltainen fiilinki johtuivat siitä, että kutsuin juuri Auburnin maneesia tölliksi. Oli kyllä huiman kookas tölli, siis ihan joka suuntaan, eikä nurkatkaan hasottaneet.

”Ajateltiin tulla ihastelemaan Rouskua”, kerroin, vaikka kukaan ei kysynyt mitä me Jusun kanssa siellä oikein luuhattiin.

Jusu, tunnollinen ja työnantajansa tyytyväisyydestä huolestunut duunari kun oli, tarkensi:
”Niin, Aliisa ajatteli että se olisi mielenkiintoista, ja pyysi minua seuraksi, kun mun työaikani päättyi juuri sopivasti.”

Herra Kaajapuro ja neiti Sokka eivät sanoneet vielä silloinkaan mitään, mutta nyökyttelivät sentään ja siinä me sitten seistiin vähän kuin yhtenä porukkana mutta selvästi kuitenkin ns. kahden kerroksen väkenä. Hetken mä jaksoin pohdiskella, miksei Verneri nyt yhtäkkiä kokenutkaan tarvetta jakaa kaikkia mielipiteitään sinkkunaisista ja siitä kuinka ne kaikki tarvitsivat tai vähintäänkin tahtoivat kuitenkin miehen (news flash: eivät tahtoneet). Tulin siihen tulemaan, ettei se viitsinyt kainon ja puhtoisen Jusun kuullen. Muahan ei sellaiset seikat pidätelleet.

Sitten mun mielenkiintoni kohdistuikin yhtäkkiä Rouskuun enkä sen takia välittänyt muodostaa pidemmälle kehiteltyä teoriaa Vernerin vähäpuheisuudesta.

Ai niin! Rousku. Se johtui siitä, että mä olin vitsikkäästi ja sukupuolinormeja rikkoakseni ryhtynyt kutsumaan Cavan poikaa Roséeksi (ehdottomasti aksenttimerkillä, vaikutti hienostuneemmalta). Rosée tuntui kuitenkin vähän väkinäiseltä mun epähienostuneessa suussani, samalla tavalla kuin viinilehtien kuvaukset punaviineistä: huvitin joskus itseäni kuvittelemalla, millaisia olivat ne ihmiset, jotka pompöösin tekotaiteellisesti kertoivat viinin olevan lyijykynälaatikkomaista sen sijaan, että olisi ottanut kantaa siihen, tuliko siitä iloinen känni vai depressiivinen humala.

Hevosjalostuksesta en tiennyt mitään, ellei otettu lukuun yöllisten youtubeselailuiden antina mieleeni piirtyneitä käytännön instruktioita aiheesta (??kenelle juolahti mieleen ladata sellaista sisältöä internettiin??). Varsalla saattoi olla tai olla olematta rakenteellisia ansioita, en minä siitä niin ymmärtänyt. Cavamaisia piirteitä osasin kuitenkin etsiä, ja ihastella hupsuja varsaloikkia ja ihmetellä sitä kuinka jokin niin lyhyen aikaa elänyt saattoikin jo liikkua niin vikkelästi.

Eloisa luonne tyypillä ainakin oli. Ei kiljunut yhtä komeasti kuin iskänsä, mutta sillä oli koko elämä aikaa oppia. Ja kyllä mun ei-erityisen-syväluotaavaan analyysiin kykenevät silmätkin olivat tunnistavinaan sellaisia kasvonpiirteitä (päänpiirteitä? Miksi niitä hevosilla kutsuttiin?), jotka selvästi muistuttivat armaasta hoitohepastani. Katseessakin oli ehkä jotakin samaa, jos sitä nyt oikeastaan ehti kauheasti havainnoida, kun varsa pysytteli enimmäkseen liikekannalla.

”Melkein tässä iskee varsakuume”, huokaisin. ”Voisitko Jusu astuttaa Grannin?”
”Hmm, en mä kyllä tiedä”, Jusu empi, mistä mä päättelin, että se oli harkinnut asiaa. Mua alkoi kiinnostaa, miksi se oli niin varovainen.
”Pelkäätkö sä, että se söisi varsansa?” mä kysyin (tosissani).

Ne kääntyivät kaikki katsomaan mua. Verneri naurahti kuivasti, varmaan koska se taas luuli että mä olin oma hauska itseni ja vitsailin; ja Isabella tuhahti, varmaan koska sekin piti lausahdusta vitsinä mutta huonona sellaisena; ja vain Jusu katsoi mua sen näköisenä kuin olisi hetkeäkään epäillyt mun olevan tosissani.

Musta kysymys oli ihan validi. Toisin kuin sievä Sessuli, Granni ei huokunut kyllä mitään äidillisyyden esiastettakaan.

Mutta koska Jusua lukuunottamatta kaikki, itse asiassa jopa hevoset, katselivat mua kuin kävelevää vitsikirjaa, mäkin naurahdin. Hah-hah-haa, jopas kaskun murjaisin! Ollenkaan en tosissani ollut!

”Niin no kyllä mua enemmän mietityttää kisatavoitteet”, Jusu linjasi siivosti. ”Piki on ensi kauden poissa ja jos Granninkin nyt astuttaisi…”

Tytteli kuitenkin katseli Cavan varsaa mietteliäänä ja vähän haaveksienkin. Mä aistin jonkinmoista vauvakuumetta. Uskoin visusti, että Jususta tulisi hullu hevosnainen siinä missä jotkut olivat hulluja kissaleidejä. Suku velvoitti.

Kohta me jätettiin isbetjaverkut maneesiin (onnea vaan heppakaksikon pyydystämiseen, ajattelin). Jusu talsi autolleen ja mä peesailin perässä, koska mulla oli sille vielä asiaa.

”No, monelta sä tuut huomenna?” kysyin.
”Mihin?” mokoma hupsu kysyi hajamielisenä.
”Mun luo! Laittautumaan valmiiksi.”
”Valmiiksi mihin??”

Voi Jusu. Hullu hevosnaisuus iski jälleen. Se ei kyllä muistanut mitään, mikä ei tuoksunut hevosilta.

”Sarahin hippoihin”, mä muistutin lempeästi, ja tajusin, että Jusuhan saattaisi kuvitella hippojen tarkoittavan virtahepoja tai juoksuleikkejä, minkä vuoksi tarkensin: ”Halloween-bileisiin.”
”Onko mut kutsuttu sellaisiin?” Jusu ihmetteli.
”On! Meillä on asutkin jo valmiina”, sanoin enkä taaskaan tajunnut että tämä oli niitä juttuja jotka olin itse meidän puolesta päättänyt ja olettanut että kyllä Jusu tiesi mitä mä ajattelin.
”Mutta mulla on menoja ja munhan pitää hoitaa ja ratsastaa hevoset!” Jusu parahti. ”Enkä mä ole suunnitellut olevani iltaa jossain juhlissa.”
”Mä olen suunnitellut”, rauhoittelin. ”Ratsastat hepat ja tulet sitten mun luo! Lupaan että on viiniä ja syötävää, ja sitten sä olet Wednesday mun Morticiaan. En mä voi mennä yksin kun olisi niin hyvä pari-idea. Pliis, tule.”
”Olen mikä”, Jusu huokasi lannistuneena. Mä mietin, tunsikohan se kartanon likkana paremmin kansallisbaletin ohjelmiston kuin oleelliset kevyemmän viihteen jutut.
”Näet sitten. Se on hyvä asu ja meillä olisi hauskaa. Tulet edes piipahtamaan”, kehotin päättäväisesti ja tiesin, että Jusu tulisi.

Lähdin hakemaan Cavaa harjailtavaksi, ja mun päässä tanssivat hupsua sekalaista sambaa Cava Junior, Addamsit ja Roberdino, jonka juhliintuloa olin yrittänyt hienovaraisesti ajaa. En vielä tiennyt oliko mulla siihen samanmoista vaikutusvaltaa kuin edeltäjäänsä.

More than meets the eye | Sarah R.

24.10.2019

Sarah ei tiennyt miksi. Hän ei ollut uskaltanut kysyä.

Sormet hipelöivät pehmeitä kankaita ja jäivät tunnustelemaan samettista mekkoa. Katse haparoi asuissa, jotka oli lajiteltu melko lailla aikakausittain. Hän mietti miltä olisi näyttänyt koristeellisessa 1800-luvun mekossa, pelkkä ajatuskin metallisen krinoliinin päälle laittaminen sai tuskanhien otsalle.
Sarah siirsi katseensa Jonathaniin ja irvisti hieman.
"Miksi me ollaan täällä, Jonny?" nainen lopulta uskaltautui kysymään.
"Miss Sassy Bitch", Jonathan vastasi ja katseli pelottavan innoissaan 90-luvun lopun asuja ja kuteita. "Tuli puhe aikasemmin Patun kans siitä, mitä se pukee sun pippaloihi ja tajusin, et mulla ei oo mitään keksittynä. That is why we're here."

Jonathan nosti rekistä tummansinisen paljeteilla koristellun mekon, mallasi sitä edessään kuin vanha tekijä ja pudisti päätään. Sarahia pelotti vähän enemmän.

"Mä - mä ymmärrän, että me haetaan pukua halloweenjuhliin, mutta miksi me ollaan täällä? Miksi sä katsot mekkoja?"

Sarah ei tiennyt oliko se kovinkin epäkohteliasta, mutta ei voinut olla kysymättäkään. Kuvio alkoi maalautua naisen ajatuksissa ja sen hetken päätelmät olivat, että Jonathan oli tulossa lauantaina juhliin mekossa.
"Miksi?" Sarah tuijotti Jonathania suoraan silmiin.
"Why the hell not?" mies naurahti ja käänsi katseensa kauhistuneeseen naiseen. "Live a little, or something", Jonathan lisäsi.

"Hei, voinko mä auttaa jotenkin", nuori blondi kysyi asiakaspalveluosaaminen huokuen tämän kasvoilta. Jonathan vilkaisi naista ja hymyili tälle takaisin.
"Pitäs löytää joku oikeesti upee mekko halloweenia varten", mies vastasi tälle ja laittoi sinisen leningin takaisin rekkiin.
"Mitäs kokoa mahtaa neiti etsiä?" blondi uteli Sarahilta.
"Saanko kuolla?" Sarah kysyi peittäen kasvonsa käsiinsä. Jos hän olisi tiennyt millaisille pukuostoksille oli lupautunut, jopa Thomaksen seura olisi voittanut tämän. Naisen teki hetken ajan mieli kadota rekeissä riveissä olevien mekkojen väleihin ja unohtua sinne.
Itsevarmaa Sarahia ei oltu tehty sellaisiin tilanteisiin.

"Se mekko ei ole mulle", latina selvensi lopulta, kun Jonathan ei saanut jostain syystä suutaan auki. Sarah osoitti ystäväänsä ja huokaisi syvään. Sen lauseen jälkeen myyjä käänsi katseensa hitaasti Jonathaniin, joka virnuili entistä leveämmin.
"Aivan", myyjä sanoi hiljaa ja mittaili katseellaan Jonathania. "Jos onni on sun puolella, muutama tarpeeks iso leninki saaattaa löytyä."

"Sarah, hälp!" Jonathan hihkaisi naurunsekaisesti sovituskopin puolelta. "En taivu!"
"Ehei, Jonny hyvä. Saat selvitä tästä ihan itse. Apinapuvun kanssa mä olisin voinut auttaa, vaikka kantaa sun banaanit, mutta tämän ristiretken saat kulkea ihan itse. Ja onhan sulla avulias myyjä apunasi", Sarah vastasi ja nojasi syvemmälle sovituskoppien edessä olevalle korkeaselkäiselle tuolille. Hän odotti kauhunsekaisin tuntein mitä sovituskopista tulisi hetken päästä ulos. Myyjä kurkisti varoen kopin ovenraosta ja astui sisälle.

Muutama minuutti myöhemmin Jonathan astui ulos nauraen ja lähes itkien. Merensininen mekko mahtui juuri ja juuri miehen ylle ilman, että saumat antoivat periksi. Saman sävyiset hapsut lähtivät kankaasta vieri vierestä ja pisimmät ylettivät lattialle asti. Syvään uurrettu v-kaula-aukko oli todellakin syvä, verrattuna miesten paitoihin.
"Ei helvetti, tää on best", mies nauroi ja katsoi Sarahia. "Voit sä silti kantaa mun banaania", mies virnisti ja näytti kieltä. Brunette kääntyi koppia kohti ja tutki omaa peilikuvaansa peilistä.
"Näyttää nii väärältä, siks tää on hyvä", tämä jatkoi ja heilutteli tasapaksua lantiotaan saaden hapsut heilumaan.

Sarah jäi sanattomaksi. Hän halusi itkeä ja nauraa ja lopulta ei kyennyt muuta, kuin tuijottaa. Ja sulkea suunsa tajuttuaan sen koskettavan melkein liiketilan lattiaa.

Se mekko oli ihan kamala. Niin hirvittävä, että Sarahin teki mieli oksentaa hieman.

"Ei."

Se oli kaikki, mihin nainen pystyi. Pään liike mukaili tämän sanoja.
"Ei, ei ja ei. Ei."
"Well, sadly you don't have a say in this", Jonathan virnuili.
"Olis myös tällänen vaihtoehto. Tarpeeks iso kainaloiden alta ja lantiota ei periaatteessa ole", myyjä toi erittäin haalean violetin asun henkarissa kaksikon eteen. Blondin toinen suupieli nyki nykimistään nähdessään Jonathanin keimailevan sinisessä mekossaan.
"Toi olis ihan salee Patun mieleen", Jonathan osoitti henkarista roikkuvaa asua. Hän saattoi nähdä, kuinka lamppu syttyi, nyt viimeistään blondi hymyili enemmän ymmärtävämmin.
Sarah valui alemmaksi tuolillaan.

"Kai sä tiedät, että sinne on tulossa muitakin ihmisiä. Ihmisiä, jotka sä tunnet, joiden kanssa sä teet töitä?"
"Olen erittäin tietoinen, kiitos huolenpidosta."
"No siinä tapauksessa, sä otat sen, mistä tykkäät. Vaikka apinapuku sopisi sulle ehkä paremmin", Sarah luovutti ja pieni virne nousi naisen suupieleen. Kaiken maailman tilanteisiin Jonathan hänet johdattelikin.
"Thank youuuu! Tällä sinisellä siis mennää. Onha tää iha kamala, mut se on suurin syy", mies naureskeli.

Olisi erittäin mahdollista, että Jonathanin viimeisetkin maineen rippeet katosivat tämän myötä, mutta ainakaan mies ei enää ollut jäämässä tallimestarin virkaan. Se muuttuisi muuten yhdellä sanalla Isabellan suusta. Amanda tuskin jaksaisi välittää niin paljoa.

"Eli, tällä mennään?" myyjä varmisti vielä ja Jonathan nyökkäsi.
"Eikä sanaakaan sun broidille. Saapahan jotain yllätyksiä elämäänsä", Jonathan sanoi (melkein) vakavana Sarahille, joka näytti tässä vaiheessa olevan yhtä tuolin kanssa, jossa istui.
"Älä huoli, mä en kerro tästä kenellekään", Sarah vastasi kohottaen kulmiaan merkitsevästi. Sormet varjostivat silmiä hirvittävältä näyltä samalla, kun nainen hieroi otsaansa.
"Oh Dios, ten piedad", Sarah henkäisi lähes ääneti.