Cavan päiväkirja

Cavan päiväkirja

Balaclava xx, "Cava" | vaaleanrautias täysiveriori | omat sivut
Omistajat: Isabella & Amanda Sokka | Hoitaja: Aliisa Huru

1. Balaclakakfkak

24. marraskuuta 2018

Musta tuntui kuin mä olisin ollut työhaastattelussa.

Siis mä olin halunnut vain päästä pitkästä aikaa heppailemaan, ja sitten Hanni oli vinkannut yhden hevosen ja sanonut voivansa suositella mua vuokraajaksi.

Oisikohan mun pitänyt siitä suosittelemisesta jo tajuta, että tässä nyt oli kyse vähän eri asiasta kuin naapurin Irman cushing-oireilevan suokinprutkun kaivamisesta esiin savipellosta? Ettei tänne niin vaan marssittu revityissä farkuissa ja parhaat päivänsä nähneessä festaripaidassa, jonka mä olin pukenut päälleni, koska sen kainaloissa oli mukavan huomaamattomat reiät, jotka estivät liiallista hikoilua kelien vaatiman toppatakin alla. Edes vähän. Ehkä.

No, mulla oli reikiä kainaloissa ja reisillä, ja mun tukka oli neljättä päivää kampaamatta ja näytti siltä, että sieltä jostakin pehkon uumenista voisi koska tahansa kopsahtaa lattialle mun hukkaama hiusharja ja kourallinen aamiaismuroja, ja mä istuin överisiistissä toimistohuoneessa ja tunsin olevani työhaastattelussa, vaikka mä halusin vaan rapsutella heppoja. Ja ehkä ratsastaa vähän.

Jaa niin että miten mulla oikein sujui se haastattelutilanne?

Mä näytin Ronja Ryövärintyttären ja Röllin hekumallisen metsärakkauden lopputulokselta, mutta onneksi mulla oli ihana luonne ja hyvät puhujanlahjat. Niin, ja Hanni, joka oli kielinyt mun hevostaustasta etukäteen. Siitä, miten mä käsittelin hevosia ja millainen olin ratsastajana.

”Kuulemani mukaan olet”, mua arvostelevasti silmäilevä (enkä voinut edes syyttää sitä siitä) hienoneiti Amanda Sokka aloitti skarppiin sävyyn, antoi kulmiensa liikahtaa sitten hieman ylöspäin ja täydensi ilme muuten täsmällisen muuttumattomana: ”Kaheli.”

Mä katsoin sitä vakaasti silmiin.

Ja nyökkäsin.

”Koistisen mukaan pysyt minkä vaan hevosen selässä etkä valita turhasta”, Amanda Sokka jatkoi, ja jos en nyt kovin pahasti hallusinoinut, siinä sanojen taustalla virisi sellainen hyvin hienovarainen hyväksyntä.

”Mun suurin saavutus ratsastajana”, letkautin ja hymyilin yksinkertaisen hölmön hymyäni.

Ainakin mä olin rehellinen. Mä en ollut ikinä ollut se ratsastaja, joka laitettiin kisoihin sellaisen hevosen selkään, jonka tavoite oli voittaa koko karkelot. Ei mulla ollut riittävästi hienosäätönappuloita sellaiseen! Katsos kun multa puuttui keskittymiskyky. Ja kunnianhimo. Mä pidin enemmän elämyksistä! Ja roikkua mä osasin. Olin hirveän hyvä tarraamaan kiinni ja sulkemaan silmäni, jos liikaa hirvitti.

Ei mua yleensä hirvittänyt. Mulla oli vaan hauskaa. Silloinkin kun ei olisi pitänyt olla.

”Olet toiminut nuorten hevosten kanssa.”

Koska se ei ollut kysymys, mä en vastannut. Mitä mä olisin edes sanonut? Jees? Eikun täällä piti varmaan sanoa kyllä. Pitikö sanoa myös neiti?

”Ja pidät hyppäämisestä.”

Kai mun oli pakko pitää, kun mä olin ihan sysipaska kouluratsastaja. Mutta en mä sitäkään möläyttänyt ääneen, koska Hannin ääni mun päässä karjui, että Amanda Sokka ON KOULURATSASTAJA. Jeesus, mä mietin, miten ihmisistä tuli sellaisia? Oliko niillä joku kromosomipoikkeama?

”Mutta sä lopetit sillä Koistisella jo viisi vuotta sitten”, Amanda kurtisti vähän kulmiaan.

Me istuttiin pitenevä hetki hiljaa, koska mä en heti tajunnut, että SE oli kysymys.

”Aa!” mä kiekaisin heti kun oivalsin asiaintolan. ”Joo siis mä työskentelin ulkomailla, mutta olen mä ratsastanut tässä välissäkin.”

No. Parilla aasilla. Ja yhdellä kamelilla. Norsullakin, kerran, mikä näin jälkikäteen vähän harmitti, koska eihän niiden norsuparkojen elinolot nyt olleet kovin hyvät. Mutta ei sitä kysytty, niin en mä tarkentanut.

”Mun hevonen on kenttähevonen. Ja sillä viiraa päässä”, Amanda kertoi, ja mä katsoin sitä silmät kirkkaina.
”Ihanaa! Ai millä tavalla viiraa?” keksin kysyä.
”Varmaan samalla tavalla kuin sulla”, Amanda tokaisi, ja mä mietin hetken aikaa, kuulinko mä ihan oikein.

Voi, kyllä mä kuulin. Ilahduin siitä kamalasti. Pidin Amandasta jo nyt, vaikka se oli hienoneiti.

”Voit pyytää jotakuta näyttämään Balaclavan. Käy katsomassa sitä. Keskustelen hakemuksesta sen toisen omistajan kanssa ja me palataan asiaan.”

Oi kuinka suopeaa. Amanda itse ei tietenkään alentuisi hevosta esittelemään. Mutta että oikein voisin pyytää jotakuta muuta... ja mistä hakemuksesta me puhuttiin? Mä halusin vaan hevosenhoitajaksi. En mä hakenut mitään työpaikkaa. Mutta kyllä mua kiinnosti nähdä se hevonen, ja sitä varten mun piti etsiä joku esittelemään se mulle.

Niinhän mä sitten tein. Yhytin tallityöntekijännäköisen tyypin ja esitin asiani:
”Hellurei! Kuule hei, mun pitäisi löytää Blaklaklablablargh.”

Hyvä. Mun elämäni tavoitteisiin voitaisiin vaikka saman tien kirjata, että oppisin ihan ensimmäiseksi lausumaan hevosen nimen. Koska tavoitteita piti ihmisellä olla. Mulla ei kyllä yleensä ollut, mutta kai mä heittäisin jotain hatusta jos sellaisia kysyttäisiin.

Tallityöntekijäoletettu katseli mua pitkään.

”Mä tarkoitan sitä Amandan ja öö, toisen omistajan kenttähevosta”, selvensin ja väläytin iloisen hymyn perään.
”Ai Cavaa?”
”Joo, sitä varmaan! Mä ilmeisesti hain sen hoitajaksi. Niin olisi kiva nähdä se. Amanda sanoi että joku muu voi esitellä sen, se ei itse vissiin viitsi!”

Mä en vielä tiennyt, ettei siinä tallissa pitänyt puhua niin kovaan ääneen Amandasta ja sen viitsimisistä. Tallityöntekijä näytti ehkä vähän epätoivoiselta, mutta en mä huomannut. Mä olin juuri muistanut olevani käytöstavaton.

”Mä olen siis Aliisa”, esittäydyin ja virnistin valloittavasti.
”Jonathan. Ja Cava on täällä tarhassa.”

Mä olin kai hämmentänyt Jonathania niin paljon, että se viittilöi mut mukaansa (ehkä päästäkseen musta mahdollisimman nopeasti eroon). Se dumppasi mut tarhankulmalle katselemaan hauskan näköistä hevosta. Balaklaklakla. Hauska.

2. Sinkkivinkit

10. joulukuuta 2018

Voihan kröhä ja nuha. Sellainen meinasi puskea päällä, ja voitte uskoa, ettei sellainen sopinut mulle yhtään! Juurihan mä olin viikonloppuna joutunut menemään Kippoon, koska siellä tuoppi oli kokonaista 50 senttiä halvempi kuin Krouvissa. Se tarkoitti, että mun tilini senhetkisillä varoilla saattoi saada sieltä yhden kokonaisen kaljan enemmän kuin Krouvista, ja vähän jäi sitten vielä ylikin.

Se tarkoitti kaikkiin ylimääräisiin työvuoroihin tarttumista, ja silloin ei sopinut sairastua.

Siksi mä pukeuduin niin lämpimästi kuin suinkin pystyin, kun lähdin tallille hoitamaan hoitsuvirkaani. Mä olin toden totta HevosenHoitaja Huru, ja se oli musta aika mukavaa! Ratsaille en ollut Auburnissa noussut, ja kun välillä katselin muita siellä ratsastavia, ajattelin, etten kyllä varmaan haluaisikaan. Kämppikseni Kaino-Josefinan hevosella mä sain nyt alkaa maastoilla, ja siitä tulisi varmasti hauskaa. Sellainen puskailu sopisi mulle aivan hyvin.

Mun hoitohevoseni Bala-Kala, elikkäs näin dementikkojen kesken ytimekkäästi Cava (vaikka mä olin ehdottanut kyllä sille muitakin sopivia lempinimiä, mutta ei niitä oltu hyväksytty hienoneitien toimesta), sai tyytyä tavoitteellisempiin ratsastajaan. Tänään oli kivisiskon vuoro.

Isabella Sokka tonki työkseen kiviä. Se jos joku vahvisti mun mielikuvaa siitä, että näillä perijättärillä oli perimässään jotakin pahan kerran pielessä. Ei kai niistä muuten olisi tullut sillä tavalla haksahtaneita! Toinen oli kouluratsastaja ja toinen kivien erikoisasiantuntija, ja siinä oli kyllä kaksi sensorttista osaamisaluetta, jotka pitkästyttivät mua pahemmin kuin junavuorot Laihialle (ymmärrättehän, että laihialaiset kymmeneen kertaan käytettyihin foliosuikaleisiin paketoituine voileipineen ovat suorastaan ylpeitä siitä, ettei heidän tarvitse hyödyntää ravintolavaunun palveluita).

Mielipiteestäni huolimatta mä kuitenkin hymyilin leveästi Isabellalle, joka purjehti paikalle pieni hännystelijä kannoillaan.
"Iltapäivää", tervehdin. "Ratsu on melkein valmiina!"

Hoitopaikalle kiinnitetty Cava liikahti vähän levottomana, kuin ilmaistakseen, että kuntoonlaitossa olikin jo kestänyt ihan liian kauan. Valepukki! Olin ollut niin nopea kuin olin niistelyltäni ehtinyt.

"Hei, Aliisa", Isabella tervehti kohteliaasti ja loi Cavaan sellaisen katseen, että mä tiesin kyllä tasan tarkkaan, että mun työjälkeäni arvioitiin. Sen kun. Kyllä mä osasin yhden hevosen aina harjata ja satuloida. Mikä siinä nyt edes saattoi mennä pieleen?
"Sen häntä pitää kyllä pestä", sanoi nokkava pikkumimmi, jonka olisi mun puolestani sopinut pysyä vain Isben vaitonaisena varjona.
"Meidaatko ihan totta, eddä pesisin sen nyt, kun on pakkasta?" kysyin tyynesti ja sitten aivastin kyynertaipeeseeni. "Sidden sen pitäisi jäädä sisälle kuivattelemaan, ja Cava tulee kahjoksi koppilevossa."

Se oli ihan totta. Cava oli virkistynyt, kun matkaväsymys oli hellittänyt, eikä se ollut kovin montaa hetkeä paikallaan. Häntäpyykki saisi odotella sellaista päivää, että ehtisin tekemään sen niin myöhään illalla, että hevonen olisi joka tapauksessa seuraavat x tuntia sisätiloissa. Tarhausaikaa siltä en kyllä omin päin leikkaisi lyhyemmäksi.

"Niin, niin, ehtiihän sitä", Isabella tuumaili vähän hajamielisen oloisena, mutta teroitti sitten katseensa kääntäessään sen muhun. "Aliisa, onko sulla flunssa?"
"Nooo, vähän vilustumista vain", niiskaisin. "Pitää kyllä toivoa, ettei se tästä pahemmaksi mene. Paljon työvuoroja, en voi sairastua."

Ohi käveli kottareita työntävä Jonathan, jolle mä hymyilin iloisesti. Se ei vilkaissutkaan mua. Oh my, mahtoiko tyyppiä kaduttaa kovinkin?

"Mama aina sanoo, että flunssa paranee sinkillä ja C-vitaminilla", nenäkäs varjo-Isabella tiesi kertoa.

Mä virnistin vaarallisen huvittuneena.

"Juu, sinkin saannista mä kyllä viikonloppuna jo huolehdinkin", lausuin ihan totisen kuuloisena. "Pitää varmaan vielä kokeilla sitä C-vitaminia."

Mä näin kaksi asiaa: jo vähän matkan päähän ehtineen Jonathanin niskan jännittymisen ja Isabellan poskien punehtumisen, josta mä arvasin, että nainen kyllä ymmärsi sinkistä jotakin.

Onneksi pikkumimmi ei tiennyt.

"Sitä sinkkiä pitää ottaa kuurina", se sanoi.
"Viivi, kiitos, mä luulen, että Aliisa kyllä aikuisena ihmisenä tietää kuinka hoitaa alkavaa flunssaa", Isabella kiirehti sanomaan.
"Juu-u, hyvin sujuu hoitelut", nyökyttelin pontevasti.

Mä en ollut ihan varma, naurattiko Isabellaa vai paheksuiko se vaan.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Mä olin luvannut ratsastaa tiistaina Cavan, mutta juuri ennen kuin mä astuin tallin ovesta sisään mä hätäännyin.

Soitin Josefinalle, ja se onneksi vastasi heti.

“Onko Aliisa tänään tallilla”, mä suhisin puhelimeen ja vahtasin ovea; sehän tästä vielä puuttuisikin että Huru hyppäisi siitä suoraan mun syliin. “Mä oon just menossa liikuttamaan sen Cavan.”

Josefina tyrskähti vähän puhelimeen. “Ei, kyllä se töihin meni”, se vastasi melkein iloisen kuuloisena. “Etkai sä välttele sitä?”

“Välttelen”, mä myönsin auliisti. “Nyt mä meen niin ehdin ennen pimeää. Kiitos hei! Mä tuun illalla.”

“Tule”, Josefina sanoi lempeästi ja puhelin sulkeutui naksahduksen saattelemana. Mä astuin sisälle talliin, ja se oli hiljainen niin kuin saattoi olettaakin. Ketään ei näkynyt, mutta kuului kyllä, kun Jonathan ja Gabi siivosivat toisessa päädyssä karsinoita kilpaa. Mä vähän yskin tahallani ja toivoin, että ne huomaisivat etteivät olleet enää yksin, siltä varalta että niillä oli jotain salaisuuksia, tai jotain.

Mä hain Cavan sisälle. Siitä oli tullut kotiuduttuaan aikamoinen tättähäärä, joka sai aika ajoin Braninkin vaikuttamaan järkevältä. Nytkin se huusi koko matkan tarhoilta talliin ja venytteli orikaulansa äänijänteitä vielä karsinassa - varmaan se ei uskonut, että Jonny ja Gabi olivat kuulleet mun vaimeat yskäisyni. Syntisen komea se kyllä oli, ja kiva käsitellä ja ratsastaa. Mä touhusin Cavan kanssa mielelläni, vaikka toki se valitettavasti tarkoitti sitä, että läheisemmät välit perijättärien kanssa tulivat kaupan päälle.

Tai no, läheisemmät ja läheisemmät. Mutta kyllä me nykyään joitain viestejä jouduttiin Cavaan liittyvissä teemoissa vaihtamaan. Edellispäivänä Isabella oli ilmoittanut pukertaneensa Cavalla sileällä (tai siis ei todellakaan käyttänyt juuri sanaa pukertaa, mutta kuitenkin), ja mä olin luvannut viedä sen tänään maastoon laukkaamaan. Siksi mulla olikin niin kiire - kaikesta hauskuudestaan huolimatta Cava ei ollut niitä hevosia, joiden kanssa halusi jäädä pimeille metsäautoteille kaksin. Se ottaisi ritolat heti ensimmäisestä rasahduksesta ja ampuisi suoraan toiseen ulottuuvuuteen ja jättäisi mut sinne metsään.

Niinpä mä harjasin ja satuloin herra hevosen pikaisesti ja kävelytin sen takaisin ulos. Cavalla oli raivostuttava tapa yrittää pyörähtää alta pois selkään noustessa, joten mä parkkeerasin orin alun alkaenkin seinän viereen ja pääsin kampeamaan sen satulaan mitenkuten asiallisesti. Olin mä silti onnellinen, ettei Amanda ollut näkemässä.

Pitkästä askeleestaan ja vähän kuumasta päästään huolimatta Cava oli ihan asiallinen ratsastettava, maastossa ja yksinkin. Täysin rentoutua sen kanssa ei voinut, mutta en mä millään pystyynkuolleella olisi jaksanutkaan ratsastaa. Mä tiesin yhden pitkän metsäautotiesuoran olevan hyvässä kunnossa märästä kelistä huolimatta, kun olin viihdyttänyt siellä Brania edellispäivänä samoissa merkeissä, ja suuntasin Cavan kanssa sinne. Matkalla mä yritin pyytää hevoselta jotain temponvaihteluita ja siirtymiä pitääkseni Isabellan jäljiltä ilmeisen hyvää ratsastettavuutta yllä, mutta ei se nyt ihan mennyt niin kuin oppikirjoissa, enkä mä jaksanut jäädä jankkaamaan. Nopeustreeniä oli pyydetty ja sen mä osasin kyllä toteuttaa.

Cavassa oli sen verran edellisten sukupolviensa laukkahevosta jäljellä, ettei sitä tarvinnut suoran auetessa kahdesti kehottaa. Se oli huippuhyvässä kondiksessa, iso ja pitkäsäärinen, ja sen spurttivauhti ei ollut mitenkään ihan pientä. Lara oli lähes puoliksi täysiverinen, Branissakin sitä oli jonkun verran, mutta kyllä Cava jättäisi puoliveriset heittämällä yskimään pölyä.

Vaikka ei me täysiä menty. Amanda olisi varmaan kuristanut mut, jos oltaisiin. Eihän sen kallisarvoista jalostusoria voinut niin riskeerata. Sitä pitäisi laukkuuttaa vain jossain höyhenpilven päällä.

Tunnin maasto tehty, kunnolla laukattu, hevonen oli ok, mä tekstasin Cava-tsättiin myöhemmin, kun me oltiin palattu tallille hämärtyvässä iltapäivässä ja mä olin hoitanut orin iltapuulle pilkuntarkasti ohjeiden mukaan.

Aliisa Huru kirjoittaa… puhelin ilmoitti, ja mun sydän jätti yhden lyönnin väliin, mutta sitten teksti katosi eikä enää palannut, joten ehkä se oli keksinyt omasta mielestään hyvän vitsin mutta päättänyt sittenkin sen olevan sopimaton perijättärien nähtäväksi.

4. Parasta A-luokkaa

27. joulukuuta 2018

Mä tunnistin kyllä takaliston Cavan lavan vierellä. En mä ollut koskaan aiemmin varsinaisesti pysähtynyt sitä katselemaan, mutta nyt se sattui olemaan siinä sillä tavalla ns. tyrkyllä. Mihin muualle mä olisin katsonut, kun edessä oli vain alaruumis? Tai olihan se yläkroppakin siellä karsinassa, mutta ei sitä sillä tavalla voinut nähdä, kun se oli taittuneena Cavan kavion puoleen, niin että ellen mä halunnut katsella kantapäitä, pakarat oli seuraavaksi loogisin vaihtoehto.

Rasmus Alsilan yläruumis kyllä pompsahti oikein sutjakkaasti mun nähtäville, kun mä sillä lailla iloisen reteästi tervehdin:
"Katos vaan, sä olet palannut!"

Kyllähän mä oikeasti olin tiennyt jo aikoja sitten, ettei Rasmus ollut enää Saksassa, mutta en mä sitä sanonut, jotten vaikuttaisi kahelilta stalkkerilta. Tiesin mä senkin, että Rasmus oli nyt tallilla. Mä tunnistin sen auton siinä missä takamuksenkin.

Sen mä sitten koin kohtuullisen normaaliksi asiaksi sanoa ääneenkin:
"Tai näinhän mä sun auton tossa tallin parkkiksella, niin että en mä kyllä tajua miksi mä yllätyin sun näkemisestäsi, haha!"

Rasmus ei jostakin käsittämättömästä syystä näyttänyt hirveän ilahtuneelta, kun mä kerroin tietäväni, millaisella koslalla se liikuskeli paikasta toiseen. Totta kai mä tiesin! Sehän seukkaili mun kämppiksen kanssa. Sellaisia asioita nyt vaan kuului tietää.

"Eikö nuo kumarteluhommat ole hoitsun hommia?" kysäisin ystävällisesti hymyillen ja ojensin käteni Rasmusta kohti (se melkein kavahti vähäsen). "Anna se koukku tänne. Säästetään sun selkää, niin oot vetreänä ratsastaessasi. Mä hoidan mielelläni sulle tän kiekujan."

Mä olin niin päättäväisen avulias, ettei Rasmus voinut muuta kuin totella. En mä kyllä tiennyt, tekikö se muutenkaan muuta kuin totteli. Se oli vähän niin kuin tyttöystävänsä. Niistä oli vaikea sanoa, kumpi oli komennossa, koska kumpikaan ei kerta kaikkiaan vaikuttanut kovin määräileväiseltä.

Cava oli pian valmis. Se ei juuri tainnut kaivata hellyyttä ja halailua, ja kun Rasmus seistä tönötti vaivaantuneena noin metrin-parin päässä, en varmaan muutenkaan olisi viitsinyt unohtua paijailemaan ja pusuttelemaan sitä. Cavaa. (Olin luovuttanut sen virallisen nimen kanssa.)

"Mä luulin, että Amanda ratsastaa sillä tänään", muistin vielä ihmetellä ääneen.
Rasmus ei sanonut mitään, joten mä loin siihen paljonpuhuvan katseen.
"Sä et näytä kansainväliseltä huippumallinaikkoselta", tokaisin ja arvelin, että Rasmus ymmärtäisi nyt vihdoin selittää, miksi se ratsasti Cavalla Amandan päivänä.

Rasmus meinasi tukehtua johonkin, enkä mä ollut varma, oliko se naurahdus, yskähdys vai tuhahdus.

"Joo, öö, en varmaan. Siis Amanda on jo siellä Latviassa", se sanoi, ja siitä mä sain hyvän syyn liimautua sen kannoille ja seurata sitä maneesiin.
"Ai jaa! No mikset sä sitten jo ole? Tai siis te? Tai kai sä olet kuitenkin vielä viemässä Josefinan sinne?"
"Mä luulen että pikemminkin Josefina vie mut", Rasmus huomautti osapuilleen kohteliaasti. "Mutta me lähdetään vasta 30. päivä."
"Aa, okei! Vitsi, miten kiva reissu teille tulee. Vuodenvaihde ja linna ja kaikki, onko mitään romanttisempaa?"
"Öh... niin kai, joo."

Romantiikka. Ei ehkä se aihe, josta kannatti yrittää iskeä small talkia Rasmuksen kaltaisten henkilöiden kanssa. Mä niin tunsin ihmistyypin. Ehkä ainoa aihe, joka olisi sentyyppisille vielä vaivaannuttavampi, olisi erotiikka. En taitaisi kokeilla kepillä sitä jäätä ainakaan vielä tänään.

Maneesissa oli rauhallista. Ehkä se johtui siitä, että joulusta oli ihan vasta selvitty ja keräiltiin voimia vuodenvaihtoon. Vain soma tumma tamma, joka muistutti kovasti Jusun Grannia, käveli maneesin toisesta päädystä meitä kohti, kun mä (ratsastajalta tietty mitään kysymättä) roikuin avuliaasti vastaan Rasmuksen noustessa mun hoitohevoseni satulaan. Mustiin pukeutunut ratsastaja tervehti meitä kollektiivisesti.

Cava tietenkin kiljui ja hörhötteli, koska se oli havahtunut tajuamaan, että oli samassa tilassa Tamman kanssa.

"Jestas", Naishevosen ratsastaja naurahti ja tuhahti yhtäaikaa. "Se osaa kyllä pitää meteliä." (Mä olin vähän hämmästynyt, kun Rasmus ei sanonut, että "niin Aliisakin", mutta sitten mä muistin, kuka se oikein oli.)

Väläytin valoisan hymyn musta-asuiselle ratsastajalle.
"Cava pitää huolen, ettei jää huomaamatta", virnistin. "Ja kyllä tollaiselle neidolle nyt kannattaa aina vähän äänihuuliaan värisytellä. Epihän se on? Se on hieno. Mä olen Aliisa."
"Joo, Epi tää on!" tamman ratsastaja vaikutti edes miedosti ilahtuneelta, kun tunnistin hänen hevosensa. ”Anna.”

Mun A-klubini siis laajentui. A niin kuin Adelina, Aliisa, Amanda, Anna, Anton.

Ja Auburn, tietenkin.

5. Tutisevat tärykalvot

2. tammikuuta 2019

Oli ihmisiä, jotka eivät vaienneet koskaan. Mä olin sellainen, mutta vähän samaa vikaa oli myös Penna Vaanilassa. Mä istuin harvinaisen hiljaisena loungen (koska kukapa olisi kutsunut sitä ymmärrettävämmin mutta, harmi vain, arkisemmin tallituvaksi tai oleskelutilaksi?) pöydän ääressä, tuijotin hölösuuksi heittäytynyttä harkkaria ja pitelin kahvikuppia käsissäni kuin hukkuva kellukettaan.

Mä olinkin hukkumassa. Krapulaan.

Toista päivää jatkuvaan saatananmoiseen krapulaan, tai ehkä jo kolmatta, jos laskettiin se, miten mulla oli jo toisen bilepäivän aamuna ollut vähän kehno olo. Mä olin kuitenkin onnistunut sivuuttamaan sen.

”Tiedätkö”, keskeytin Pennan luennon hevosten totuttamisesta ilotulituksiin ja muihin aistiärsykkeisiin. ”Tää sun monologisi voisi olla hirvittävän kiehtovaa kuultavaa, jos mulla ei olisi niin järjetön päänsärky.”

Ehkä Penna näytti hieman närkästyneeltä, kun mä sillä tavalla kaivoin sen Elämää Tärkeämmälle puheelle kuopan. En jaksanut olla pahoillani. Hymyilin sille sileästi, sillä tavalla ettei tuntunut, että pää halkeaisi.

”Jospa olet hyvä poika ja säästät tän mulle sellaiseen päivään, kun mulla ei ole kuolettava krapula.”

Siemaisin sievästi kahviani ja annoin Pennan loukkaantuneen maiskauksen upota hiljaiseen äänimaisemaan. Ehkä mä olin vähän ansainnut sen tuiman katseen ja sen, että mun elvyttävä kahvi oli ehtinyt pikkuisen väljähtää. Penna taapersi tomerasti pois, varmaan johonkin tärkeään hommaan, ja vaalean Valerien vaalea omistaja tyrskähti ytimekkäästi.

”Siinä sä teit meille kaikille palveluksen”, se sanoi hymyttömänä. Se oli joksikin ihmeelliseksi onneksi niitä ihmisiä, joiden ei tarvinnut edes hymyillä näyttääkseen hyvältä.

”Mä tiedän, Julia, mä tiedän”, virkoin maireasti ja olisin nyökytellyt päätäni, jos olisin vihlonnalta kyennyt. ”Mutta nyt mun on myönnettävä tappioni. Ei tämä kahvi auta tässä rappiossa. Paras mennä vaan hakemaan Cava ja käydä hommiin.”

Nousin ja huokaisin syvään.

”Luoja olkoon armollinen ja Cava suu soukallaan”, esitin rukoukseni ja poistuin käytävän puolelle, missä kohtasin jo kolmannen ristinsielun tänä tallipäivänä.

Se olikin sitten niitä toisen ääripään ihmisiä. Se piti suunsa ankeasti kireäksi viivaksi tukittuna, ja mitä mä olin sivusta sattunut kuulemaan, silloinkin kun se puhui, niin mitään ystävällistä sieltä suunnalta ei kuultu. Luulenpa, että jos siltä kysyisi, miksi se on niin tympeä, se mulkaisisi vaan ja perustelisi itse itselleen, ettei vaan piitannut turhanpäiväisestä small talkista eikä ollut täällä tullakseen pidetyksi ja saadakseen ystäviä. Varmaan sillä olisi joku tosi traaginen backstorykin.

Mä hymyilin suloisesti Matilda Tammilehdolle, jota mä pidin kaikella ystävällisyydellä vähän käytöstavattomana ankeuttajana.

”Heippa, päivänsäde!” huikkasin ohimennen niin, että mun oma nuppiparkani tunsi rajua halua mukiloida mun äänihuuleni siitä reippaasta ja ehdottoman kivuliaasta helähdyksestä.

Mä en jäänyt katsomaan, mitä mä sain aikaiseksi, mutta kyllä mä arvasin, kun mä kuulin kireiden askelten hidastuvan vähän. Mistä vetoa, että Matilda Möksis Tammilehto tuijotti mun loittonevaa selkää silmät äkäisessä sirrissä ja leuka niin jäykkänä, että sitä voisi käyttää jäätyneiden laivaväylien avaamiseen. Paitsi että eihän se piitannut muiden mielipiteistä (ärsyyntyi vain), koska ne olivat turhia.

Cava ei hirnunut nähdessään mut, mikä oli olosuhteet huomioonttaen sangen mukava juttu.

Oli tietysti typerää ilahtua. Sehän nimittäin tarkoitti vain sitä, että se säästi äänijänteitään päräyttääkseen ilmoille uusia todellisuusulottuvuuksia avaavan kiekunan merkiksi siitä, että oli saapunut talliin.

”Voi jestas”, mä tuhahdin sille. ”Mä olen niin pettynyt suhun. Jos me aiotaan jatkossa tulla toimeen keskenämme, opettele pitämään pääsi kiinni kun mä teen kuolemaa.”

Ja se ryökäle hirnui vastineeksi uudemman kerran, eikä yhtään vähemmän tärykalvoja naarmuttavasti kuin aiemminkaan. Jumalauta, hevonen.

6. Barbien pyllystä

4. tammikuuta 2019

Olenko mä koskaan kertonut, että Cavan varusteet on ihan älyttömiä? No, tässä kertomus aiheesta:

Loimet. Niitä oli jumaaaalaton määrä, enkä mä valehdellut lämpimikseni. Ne eivät ihan yksinkertaisesti tahtoneet mahtua mihinkään, ei, vaikka niitä olisi miten viikannut ja laskostanut. Mä nyt en lähtökohtaisestikaan ollut se Vuoden Säntillisin Taittelija, ja sitten mulla meni joka kerta hermo, kun mun piti etsiä Cavalle sopiva loimi sen hevosriepujen runsaudensarvesta, tai mikä vielä pahempaa, sulla sinne jotakin takaisin.

Oikeastaan sen hyllykkö oli kuin Pandoran lipas: kun sen kerran avasi, sieltä räjähti esiin katastrofi. Mä vannon, että mun hienon mutta pölvästin hoitohevoseni loimiin oli loitsittu se sama manaus, joka sai Kalmanhaanaukio 12:n kaapissa olevat kaavut kuristamaan pahaa-aavistamattomia ja/tai typeriä nuuskijoita. Jonakin päivänä Jonathan tai joku muu tallin työntekijöistä löytäisi mun ruumiini loimien väkivaltaisesti sitomana ja siniseksi kuristamana.

Loimia oli joka lähtöön. Niitäpä vasta oli hupaisa vaihdella Bala-Kalalle, kun sääolosuhteet hiemankin muuttuivat. Mä en käsittänyt, mitä väliä sellaisella hienosäädöllä oli. Musta oli pääasia, ettei hevonen uinut omassa hiessään tai kalissut jääpuikkona, mutta Cavapa oli Hieno Hevonen, jonka karvan ja ihon lämpötilaa piti suunnilleen mitata erityisherkällä paistomittarilla — eikä edes riittänyt, että hevonen pysyi suotuisassa kypsyydessä ulkoillessaan, vaan se piti myös osata kuorruttaa oikealla värillä silloin kun se liikkui ihmisten ilmoilla.

Cavalla oli pääasiassa kahta eri varusteväriä. Mä viiltäisin sitä myös ratsastavalta Rasmukselta kaulavaltimon auki silkoisen terävällä hymyllä, jos se nyt vielä keksisi hankkia hevoselle omankin teemavärinsä mukaiset varusteet. Kolmea mä en kestäisi.

Siskokset suhtautuivat kumpikin omalla tavallaan, jos satuin enemmän tai vähemmän erehdyksissä pukemaan heidän ratsulleen vääränvärisen satulahuovan.

Ensin se tapahtui vahingossa.

Isabella halusi käyttää oranssinpunaista huopaa, mutta minäpä toin maneesiin burgundinpunaisen kangaskappaleen alla ihan tyytyväisen näköisenä askeltavan Cavan. En mä mitään ylitsevuotavia kiitoksia odottanut, mutta jonkinlaista tyytyväistä nyökkäystä eden, kun hevospalvelu pelasi niin hyvin, ettei itse tarvinnut edes vaivautua käymään tallissa, kun hevoset kulkeutuivat ihan itse maneesille saakka.

No en saanut nyökkäystä. Sain vähän kärsivää huokailua ja sellaista pidäteltyä suunmutristelua, jota hienot ihmiset harrastavat, kun ovat tyytymättömiä johonkin, mutteivät tahdo vaikuttaa nirppanokilta.

“Kakista ulos”, mä töräytin suorapuheisesti. “Mikä siinä on perseellään?”

Ja taas. Isabella Sokka todella hallitsi ylhäisen kätken-tässä-tuntemuksiani-ilmeilyn. Sen tyrmistyksenpeittely-yritys sai mut muistamaan, ettei sille varmaan olisi pitänyt puhua ihan siihen sävyyn, ei ainakaan, jos oli tavannut sen alle viisi kertaa ja oli arvoasteikossa sen saappaankantojen alapuolella. Pitäisi muistaa ensi kerralla, ajattelin, ja tiesin, etten muistaisi. En välttämättä edes yrittäisi.

“Tämä on kouluhuopa”, Isabella lausui neutraalilla äänensävyllä, ja heittäytyi sitten niin näyttävän huolettomaksi ja piittaamattomaksi, ettei se voinut olla muuta kuin paksua palturia. “Mutta ei se nyt tällä kertaa haittaa, ei ollenkaan! Yritä vain ensi kerralla muistaa, että estesatulan kanssa on se oranssinpunainen huopa.”

Vastaanotin hymyn, joka oli niin kohtelias, että se ansaitsi mun mielestäni lisänimen ylevä. Hymyilin herttaisesti takaisin, vähän niin kuin en olisi lainkaan tajunnut, etten välttämättä seuraavalla kerralla saisi yhtä pehmeää kohtelua. Ihan hups-huolettomasti vain!

Seuraava kerta ei oikeastaan enää ollut ihan täysin vahinko, vaan johtui omasta uteliaisuudestani. Isabellan reaktioita oli ollut niin hulvatonta seurata, että päätin kokeilla samaa Amandan ratsastusvuorolla.

Olihan se ihan hupaisaa, mutta loppujen lopuksi arvelin, etten jatkossa jaksaisi testailla Amanda Sokan reaktioita ihan niin suurella mielenkiinnolla. Viihdyttävin osa kokemusta oli se esimerkillisen tyytymätön ilme, joka koreille kasvoille vääntyi, kun johdatin pörisevän Cavan kirahvinraajaisemman omistajansa luo.

“Huopa vaihtoon”, kuului ehdoton komento, jota tehostivat silmien vaativa siristys ja sihisevä loppukaneetti: “Mars.”

Vihoviimeisin typeryys Cavan varusteiden joukossa saapui aikuiseksi varttuneen Vaahteramäen Eemelin kiikuttamana ja satulansuojukseen verhottuna. Oletpa muuten täydellisen typerä, jos et jo tajunnut, että kyseessä oli satula. Mä en tietystikään aluksi tiennyt, että se olisi Cavan, mutta sitten se Eemeli avasi sanaisen arkkunsa.

“Amandaa ei kai ole näkynyt?” se arveli, ja mä pähkäilin laiskasti, ettei Eemeli ollut siihen paras mahdollinen vertaus; en vain keksinyt nopeasti parempaakaan, mutta ehtisihän sitä.
“Ei kai sitä voi olla näkemättä, jos se nyt ylipäätään sattuu olemaan paikalla”, mä virkoin. “Mutta mä olen avulias.”
“Jaa, niin, eipä kai”, blondiini mumahteli, ja mä mietin, oliko se jotenkin hidasjärkinen vai vaikuttiko se muuten vaan aina siltä, kuin olisi ajatellut jotakin vähän työläämpää ja hienompaa kuin minä. “Hmm. No, mulla olisi sen Balaclavan satula.”

Ja se sanoi Cavan nimen niin kirkkaasti ja selkeästi, että mun teki mieli antaa sille seisovat aplodit TAI pyytää sitä toistamaan se muutamaan kertaan oikein hitaasti, jotta mäkin oppisin.

“Ai Cavan?” mä kuitenkin hämmästelin. “Sillähän on jo satula. Kaksikin.”

Ei helkkari, tarvitsisiko mun nyt todella tehdä Josefina-parasta onneton? Se varmaan sulloutuisi samaan arkkuun, jos Rasmus keksisi ryhtyä (tai no, joutuisi) madonruoaksi.

Mun keskustelukumppani liikautti vähän suutaan, enkä mä ollut ihan varma, millä tavalla. Tuottiko sille hankaluuksia muotoilla sanojaan? Pitikö se mua ärsyttävänä inttäjänä? Aikoiko se sanoa, että samapa tuo, palaan jonakin toisena päivänä ja pyörähtää kannoillaan ihan vaan päästäkseen musta eroon?

“Tämä on Amandan tilaama mittatilaussatula”, se kertoi, ja musta oli aika hellyyttävää, miten sen vaatimattomuus meni vähän hämilleen, sillä tavalla kuin käy, jos on oikeastaan vähän ylpeä jostakin omasta tekeleestään muttei kehtaa osoittaa sellaista muille.
“Ooh! Annahan kun katson. Mä olen Cavan hoitaja. Voin laittaa sen paikalleenkin!” innostuin, sillä mä en ollut koskaan nähnyt ehtaa mittatilaussatulaa.

Satula-Eemeli oli etäisesti vaivautuneen ja huvittuneen ja jonkun muun oloinen, mutta ojensi satulan mulle, ja mä riivin satulansuojuksen pois kuin lahjakääreen.

Tyrskähin.

“Ettei sulla vaan olisi sattunut jokin mittavirhe”, mä sanoin äidilliseen sävyyn ja keikuttelin pikkuruista kapistusta käsissäni. “Cava ei kuitenkaan ole mikään welsh mountain.”

Mua katsottiin vähän kummasti takaisin.

“Mittatilaussatula on tehty sekä hevosen että ratsastajan mitat huomioonottaen”, mulle selitettiin kärsivällisesti, miksi Cavan uusi satula näytti barbiehevosen omaisuudelta.
“Aivan”, mä nyökkäsin oivaltavasti. “Amandalla onkin kyllä mitätön pylly.”

Oli viihdyttävää seurata hennon punan kulkua ensin ylös ja sitten hitaasti takaisin alas Eemelin kasvoilla. Mä melkein odotin sen hiuskikkuroidenkin muuttuvan vaaleanpunaisiksi, mutta ei ne tehneet niin, vaikka mä kuinka katselin. Siinä samassa mä keksin, miksikä tätä tyyppiä piti kutsua. Hiiteen köykäinen Lindgren-viittaus, tämä oli osuvampi:

“Kiitos vain, Rafael”, mä hymyilin.
“Michael”, se korjasi.
“Gabriel”, luikautin liukkaasti, koska se ei ollut tajunnut, etten mä yrittänyt tapailla sen nimeä vaan alleviivata sen joulukuuseen ripustettavaksi kelpaavaa enkelilookkia. Vitsi meni kyllä vähän pilalle, kun se toikin yhtäkkiä enemmän mieleen nk. suomiräppärin. Sillä mä en kuustani koristaisi.

No, aina ei voinut onnistua, ei edes vitsailussa. Michael seisoskeli siinä vielä hetken sen näköisenä, että oli oikeastaan lähdössä johonkin, ja sitten se toivotti kohteliaat päivänjatkot ja meni. Mä jäin miettimään, minkä ikäinen se oikein olikaan. Mulla ei ollut hajuakaan.

Mä jäin yksin satulahuoneeseen seuranani satula, johon mahtuisi yksi kappale Amandan perseitä ja puolikas mun (eikä tietenkään samanaikaisesti), ja jotenkin se huvitti mua niin paljon, että mä hykersin lyhyesti itsekseni.

7. Paluu-Huru

27. tammikuuta 2019. #merikantovalmentaa

Meitsi oli takaisin kuvioissa! Kööpenhamina oli tehnyt tehtävänsä ja mä olin paremmalla tuulella kuin aikoihin (mikä tarkoitti aika hiton hyvää moodia). Olin mä kuitenkin myös aika väsynyt, ja siksi musta oli sangen sopivaa vain istuskella katsomassa tiirailemassa jotakuta Herra Iso Nimi Ja Vielä Suurempi Takki -valmentajaa ja sen hoteissa hikoilevia ratsukoita. Mun kasvoillani oli mun kaikkein analysoivin ilmeeni, sillä valmennukset antoivat mulle suuria asioita pohdittavaksi.

Niin kuin nyt vaikka sen, oliko tämä Lauri Merenneitomies lintu vaiko kala ja mikä sen sykkeen oikein sai kohoamaan. Sanotaanko nyt vaikka niin, että sille oli tarjolla kaikenlaisia ratsastushousuja tarkasteltavaksi, mutta ei sen ilme nyt niin kauheasti värähdellyt. Ensimmäisessä mun seuraamassani ryhmässä oli kuitenkin kattava kattaus (höhö) katseltavaksi: oli parhaassa iässä oleva miesratsastaja; parhaaseen ratsastuslookiin itsensä puunannut Adelina; nuorta hevostaan taitavan vähäeleisesti ratsastava ihana Anna; ja teinityttö, jonka kohdalla mä olin kyllä oikeastaan vähän helpottunut, ettei Merenmiekkonen liikoja innostunut. Sehän se olisi ollut arveluttavaa. En saanut selvyyttä mieltäni askarruttavaan tutkimusongelmaan, en vielä sittenkään kun kämppikseni ja toinen suunnilleen hänen ikäisensä tyttö ottivat areenan haltuun.

Sen jälkeen jo kyllästyinkin katselemiseen. Höh, mälsää seurailla koko valmennuksia, jos ei paljastunut mitään mehevää. Ehkä joku sellainen, joka oli ollut paikalla koko viikonlopun, tietäisi paremmin. Lähdin loungeen etsimään sopivaa tietolähdettä.

Jouduin kuitenkin pettymään, ja kuulutin sen ääneen, tietenkin.
"Perskele, sinä vain", huokaisin ja mutristelin huuliani tyytymättömänä.
Anton Seljavaaraton kohotti katseensa puhelimensa näytöltä (olisi nyt edes tekstaillut jonkun kuuman chicksin kanssa, mutta ei varmaankaan) ja näytti siltä, ettei tiennyt, ollako ilahtunut mun näkemisestä vai närkästynyt siitä, miten suorasukaisesti mä ilmaisin oman mielipiteeni hänestä.
"Kiva nähdä suakin, Huru", se tuumasi sitten.
"No niin onkin!" mä sanoin ja piipahdin Antonin selän takana halaamassa tätä kaverillisesti. Yhtä toverillisesti Anton taputteli mun käsivartta ja yskähti sitten.
"Sun hiukset on... kaikkialla", se sanoi ja pärski yhtä erityisen sinnikästä sellaista pois suustaan.
"Elämä on. Mutta ihan tosi, missä on kaikki sellaiset ihmiset, jotka osaisivat auttaa mua mun ongelman kanssa?"
"Aloitetaan siitä, mikä sun ongelma nyt oikein on", Anton ehdotti selvästi kuvitellen, että se voisi olla mulle avuksi.

Mä tuijotin sitä pitkään ja pärskähdin sitten.
"Ei, sulla nyt ei taatusti ole näkökulmaa siihen, mikä saa kenetkin syttymään."
Anton näytti vähän pöyristyneeltä, ja sitten miedosti huolestuneelta, ja sitten se kysyi kulmat kevyessä kurtussa:
"Mihin tuo nyt perustuu?"
"Mun etnografiseen tutkimukseen", hymyilin ystävällisesti ja taputin Antonin poskea. "Mutta voinhan mä olla väärässäkin. Kerropa nyt, kun olet tuota Merihenkilöä seuraillut koko viikonlopun: mikä on sen juttu?"
"Mikä juttu?"
"Mikä saa sen viisarin raksuttelemaan?" mä huokaisin - eikö Anton tosiaankaan tajunnut?
"Miten niin? Aliisa, yritätkö sä iskeä sen?" Anton kysyi silmiään siristellen, ja mä nauraa räkätin.
"No en tosiaan, mutta kunhan ajattelin! Eihän se ole mun tyyppiä."
"Sun ajatukset sahaa kyllä tosi omituisia latuja. Ja onko sulla tyyppiä?"
"Onko sulla? Ja sivakoipa säkin niillä laduilla joskus, tulee väriä tohon sunkin elämään", hyrisin ja katsahdin kelloa. "Ei mutta, mun pitää kyllä lähteä kävelyttämään Huutavaa Hevosta, jos aion joskus selviytyä täältä poiskin. Ai niin! Kiitos kysymästä, mulla oli hirveän antoisa reissu! Voin kertoilla siitä enemmän kaljan ääressä joskus! Heippa nyt!"

Jätin Antonin tuijottamaan perääni sen lupauksen turvin ja pyyhälsin noutamaan Cavan pihalta. Siellä se raasu nökötti loimiensa alla ja vaikutti tyytyväiseltä, kun mä tulin pelastamaan sen sisätiloihin, muttei (onneksi) sentään kajautellut ilonhuutoja. Ei se musta niin paljon pitänyt.

Ohimennen mä pähkäilin, kävelyttäisinkö Cavan ihan jalkaisin vai kiipeäisinkö kuitenkin satulaan (ei siihen Rafael-Michael-Gabrielin tekemään leluhepan häkkärään). Mielessä kävi yksi tallikerta, jonka aikana mä olin joutunut rakentamaan Isabellalle esteitä ja puuskutellut sitten hyväntuulisena, että mä olin ihan valmis heittäytymään selälleni ja räpistelemään hiekkaenkeleitä maneesin pohjaan. Isabella Sokka oli katsonut mua kävelevän Cavan satulasta ja muistuttanut ylen kohteliaaseen sävyyn, että Auburnin väellä oli sopimusalennuksia kuntosalille, uimahalliin ja ties minne, ja että mäkin sain hevosenhoitajana niitä hyödyntää, vaikka niistä oli tietenkin suurin apu tavoitteellisille ratsastajille.

Miten railakkaasti mä olin nauranut! Isabella oli oikea humoristi, ja se, miten muka-asiallisesti se vitsinsä esitti, teki niistä kahta hauskempia.

Mä olin kertonut keskustelusta kotona Jusulle, joka oli mennyt vähän merkillisen näköiseksi ja sanonut sitten varovaiseen perussävyynsä:
"Aliisa, mä en ole varma, oliko se vitsi."
Mä olin viitannut kintaalla ja pärskähtänyt, että tietenkin oli. Kuntosali. Uimahalli. Hah-haa, näytinkö mä muka siltä, että viettäisin aikaani sellaisissa paikoissa? Heh heh, hih.

Silti mä emmin hetken, ennen kuin kiipesin Cavan selkään. Eihän se nyt olisi tehnyt mulle huonoa, hevosen rinnalla harppominen meinaan. Oli kuitenkin yhä tammikuu, ja se oli sellaista aikaa, jona kuului huhkia ja kuntoilla ihan hulluna, jotta saattoi loppuvuoden maata sohvalla venyttämässä napaansa sipsin ja toisenkin verran. Cavan kävellessä rivakasti eteenpäin mä laskeskelin, montako vetelää kuukautta voisin ostaa tammiurheilulla anteeksi, jos aloittaisin nyt.

Jäljellä oli enää neljä täyttä päivää. Ei sillä kovin montaa kuukautta kyllä ansaittaisi. Se oli ihan puhdasta matematiikkaa, ja sen nojalla mä päätin hylätä ajatuksen urheilullisesta tammikuusta. Jospa ensi vuonna sitten aloittaisin aikaisemmin ja ehtisin enemmän!

8. Jo on kevätkiimoja pidellyt

8. helmikuuta 2019

Mä seurailin kulman takaa, kuinka Rasmus Alsila lähestyi Cavan karsinaa. Sattuneesta syystä mä tiesin jo, että se oli käynyt kurkkaamassa myös orin tarhalle. Sinne se oli astellut hyvin tarmokkaana (heh, siinäpä yhdistelmä). Sen olemus oli lysähtänyt vähäsen, kun se oli nähnyt, että Cava oli jo ehditty hakea sisälle. Mä hymyilin maireana, koska mä tiesin sen arvanneen, että mun täytyi olla jo tallilla hoitamassa sille ratsua valmiiksi. Poika oli takuulla toivonut saavansa tehdä sen itse, eikä mistään hevoskuiskaajasyystä, vaan siksi, ettei se ollut ihan niin Hurun lumoissa kuin olisi jo tähän mennessä voinut olla.

Mä en oikein tiedä, mistä meidän välillä oikein kiikasti. Siis kyllä me oltiin ihan tosi sujut ja okei, mutta viimeistä klikkausta ei vaan tullut ja mä kyllä yleensä klikkasin kaikkien kanssa vaikka väkisin! Joskus mä mietin, johtuiko se siitä, kuinka mä kutsuin sitä Rasmutiniksi (Rasputinin innoittamana: Raa-Raa-Rasmuutiiin, lover of the Rosengåård. Kyllä, hyräilin sitä aina välillä, kun Rasmus oli meillä kylässä). Tai ehkä Rasmus todella oli tyytymätön siihen, että mä leikkasin sen tyttiksen tukan. TAI entäs jos se olikin salaa hirveän mustasukkainen! Jos se kuvitteli yksinäisinä öinään, kuinka me loikoiltiin Jusun kanssa yhteisen kotimme sohvalla viltin alla katselemassa kauhuelokuvia ja mä silittelin sen pelokasta tyttöystävää rauhoittelevasti, eikä se itse päässyt paikalle olemaan Josefinansa tuki, turva, peruskallio ja ritari ja mitä noita nyt on.

Mutta ei, kyllä se johtui siitä että Rasmus oli kulmikas ja mä soljuvan kaareva – enkä mä puhunut fyysisistä ominaisuuksista, sillä sellaisilla ei ollut meidän välisessä suhteessa minkään sortin roolia.

Oli hupaisaa katsella, kuinka Rasmuksen askeleet ja koko olemus jotenkin hidastui, kun se oli koko ajan lähempänä ja lähempänä Cavan karsinaa. Se kurkkasi sisään, ja koska karsinassa ei ollut muita kuin puhtaaksi harjattu hevonen, tarmo palasi Rasmus Alsilan kehoon. Mä livuin lähemmäs sitä, ja kun poikaressu kääntyi hakeakseen Cavan varusteet, joita mä jo kannoin, me oltiin yhtäkkiä nenäkkäin. Mä sanoin maireasti hymyillen:
”Pöö!”
”Jumalauta!” Rasmus vastasi, kohtelias kaveri kun oli.
”Mikä tervehdys tuo nyt oli?” mä tivasin siltä ja virnistin kuin Irvikissa.

Rasmuksen kanssa nokittelu oli vähän yksipuolista puuhaa. Nytkin se kyllä katseli mua kulmiensa alta sen näköisenä kuin sillä olisi pään sisällä muodostunut jo kymmenkunta asiaa mulle takaisin sanottavaksi, mutta ne eivät vaan tulleet ulos sieltä. Ystävällisesti mä odotin hetken, vähän niin kuin neitsytpojalta suudelmaa, mutta tilanne ei edennyt mihinkään.

Siispä mun piti ottaa ohjat käteen, enkä puhu Cavan ohjista, sillä ne mä luovuttaisin ilomielin Rasmukselle, jonka soma peppu sentään mahtui täysiverisen satulaan. Ensin ne ohjat oheisremmeineen pitäisi vain saada orin päähän.

”Olisit voinut sanoa vaikka ’ei omakaan tervehdyksesi ollut kovin muodollinen, Huru’”, avitin reilusti (kyllä siitä pojusta vielä mulle kuittailuvastus saataisiin) ja nyökäytin sitten päälläni Cavan suuntaan. ”Mä harjasin sen sulle jo valmiiksi, Proo Raider. Tarvii vaan heittää romppeet niskaan.”
”Öö. Joo. Kiitti”, Rasmus sanoi. ”Oisin mä tietty itekin…”
”Aiotko sä olla tuommoinen vielä sittenkin kun oot kuuma nimi maailman huipulla? Et sä kerkeä sekä ratsastamaan että satuloimaan useampia hevosia. Paras tottua hevosenhoitajien palveluksiin”, vinkkasin.

Tietysti Rasmus meni vaivaantuneen näköiseksi. Siinä mielessä se oli ihan kuin Jusu, ettei siitä oikein irronnut retostelua. Sillä olisi ollut nyt erinomaiset mahdollisuudet pieneen kehuskeluun tai vitsinomaiseen tulevaisuuden hehkuttamiseen, mutta ei.

”Laita sä satula niin mä puen suitset, sujuu sukkelampaan. Kuulin Isabellan tarjouksesta!” kuulutin, kun Rasmus ei itse sanonut siitä mitään.

Rasmus hätkähti. Se katseli mua vaivihkaa, ja mä melkein kuulin sen ajatusketjun. Mistä mä olin saanut tietää? Jusulta varmaan, vaiko sittenkin Isabellalta, ja jos jälkimmäiseltä, olisiko mulla jotakin tekemistä tulevien kisamatkojen kanssa.

Mikä ihana ajatus. Rasmus Alsila ja mä kahdestaan ratsasteluntäyteisillä matkoilla pitkin maailmaa. Mä tyrskähdin ajatuksilleni, ja voi miten Rasmuksen levottomuus syveni.

”Sitten ulkomaillahan sä vasta tarvitsetkin hoitajaa”, hymisin.
”Josefina lupasi auttaa”, Rasmus virkkoi harvinaisen vikkelästi ollakseen… hän.

Mä hymyilin ja nyökyttelin. Me varustettiin Cava, ja sitten me lähdettiin kävelemään maneesiin. Silloin mä en enää voinut pitää lämpimiä ajatuksia itselläni.

”Jusu on kyllä niiiin suloinen! Sinä onnenpoika.”
Hätkähdys oli melkein hypähdys, ja vaikka meidän välissä oli Cavan kookas pää, hämmentynyt puna heloitti sen takaa. Rasmus otti kömpelösti vastaan kehuja itsestään, ja vielä surkeammin tyttiksestään ja niiden välisestä suhteesta.
”Ajatella, että se sillä tavalla kieltäytyi tosta mahiksesta jotta sä saisit sen”, mä hyrisin – se oli musta kamalan romanttista.
”Mistä mahiksesta?” Rasmus kysyi nyt, ja sanoja säesti raksutus, kun se ajatteli. Mahtoi käydä työstä.
”Ulkomaan kisareissuista Isabellan hevosilla, tietty”, sanoin huolettomana. Voi pientä tyhmyliiniä, tottahan se nyt sen tiesi, sillä Jusu nyt ei vaan kerta kaikkiaan pitänyt salaisuuksia Rasmukselta. Ehkä poika oli vain unohtanut.

Kohta Rasmus “Pröfessiönäl” Alsila istui hevosen selässä ja mä katsomossa. Vilkutin iloisesti ihanalle Tildalle, joka juuri parhaillaan saapui myös maneesiin kauniin Coconsa kanssa. Cava luikautteli lemmenhorinoitaan samaan tilaan saapuneelle tammalle ja mä pyöräytin vähän silmiäni, koska tuntui, että jopa kaikilla hevosilla oli viimeaikoina ollut enemmän sutinaa kuin mulla. Mä olin todella nunnaantunut (jos ja kun ei laskettu Kööpenhaminaa).

En mä kuitenkaan ollut huolissani. Pian koittaisi kollektiivinen kevätkiima, ja auringonsäteiden riisuessa muodottomaksi tekeviä toppatakkeja maan kansalaisten yltä mä olisin valmiina vastaanottamaan oman osuuteni säpinästä. Kyllä sitä jostakin ilmestyisi. Aina ilmestyi.

9. Nakkihommia Hurulle

15. helmikuuta 2019 - #routinetrophy

Auburnin viikonloput olivat kiireisiä, sanokaa mun sanoneen. Oli Merikantoja ja Susinevoja, ja sitten tulivat kilpailut, jotka toisivat hulinaa taas parille viikonlopulle. Mitähän seuraavaksi tapahtuisi?

Cavakin kilpailisi. Huomenna sillä hyppäisi itse Isabella Sokka. Olisi kiva nähdä ori ihan tositoimissa, sillä se oli kaiketi aika hyvä hevonen. Vielä mielenkiintoisemman siitä teki sen luonne, joka saattaisi hyvinkin taata kaikenlaista sirkushupimeininkiä yleisön viihdykkeeksi siitä huolimatta, että sen ratsastaja oli ehdottomasti osaamisensa puolesta tehtävien tasalla. Mä olin kuullut Isabellan tuhisevan, että hevonen oli ärsyttävän vahva, ja Rasmus sitten taas oli joskus kironnut reippaan ratsun heikkoa keskittymistä. Minusta se oli vaan tympeän äänekäs sille päälle sattuessaan, mutta mä en kyllä ratsastanutkaan sillä kunnolla, joten mä en osannut niin sanoa sen muista omituisuuksista.

Nyt me oltiin Cavan kanssa maastossa kävelemässä. Sen piti tietenkin olla huippuvireessä huomenna, joten mut oli lähetetty napakalla WhatsApp-viestillä vetristelevälle kävelylenkille sen kanssa. Me saatiin onneksi seuraa Nitasta ja Adelinasta ratsuineen, mikä oli hauska sattuma. Meillä oli jo aika hyvä kaveripiiri tästä kehittymässä, kiitos Jusun synttäreiden (joilta se ruoja karkasi ensimmäisenä. Muistin yhä välillä pienesti härnätä sitä siitä).

Adelina ja Nita puntaroivat kilpailujännitystä ja -asuja. Mä kuuntelin niiden ilahduttavan hilpeää höpöttelyä poikkeuksellisen hiljaisena. Mun ja Antonin ystävänpäivä oli lipsahtanut Krouvin puolelle, ja noh. En katunut enkä enää voinut huonostikaan, vaikka aamupäivästä olinkin kokenut aavistuksia päänsärystä.

"Ootsä Aliisa kisannut joskus?" Nita yhtäkkiä kysyi.
Mä nauraa hörähdin.
"Oon mä joskus, joo. Kaikenlaisilla kaistapäillä jossain lähitallien harjoitus- ja seurakisoissa. Melkoisia kokemuksia kyllä. Mun tallikaverin koostama blooper-video mun kisasuorituksista löytyy varmaan vieläkin YouTubesta", arvelin.
"Millä nimellä! Pakko nähdä", innostui Adelina.
"Mikähän se ois. Hurun heppahurauttelut? Mut tietenkin haukuttiin hevostalli.netin keskustelussa oikein joukolla maanrakoon, kun joku linkkasi sen sinne", muistelin.
"Ei kai se nyt niin paha voinut olla", Nita naurahti.
"Usko pois, oli se. En mä niitä hevosia rääkännyt, kyllä se oli pikemminkin päinvastoin, mutta en mä kyllä sitä Sokille näyttäisi."

Cava ja sen ruunakaverit talsivat mukavan sopuisina tallin pihaan. Me oltiin pidetty hyvät turvaetäisyydet toisiimme, sillä vielä lähtiessä kolmikko oli kohotellut kuvainnollisesti kulmiaan toisilleen. Pöyhkeilevät kaulanpullistelut ja silmienpyörittelyt onneksi unohtuivat aika nopeasti, eiväthän meidän hepat nyt sentään mitään raakalaisia olleet.

Vielä kepeästi hekotellen ja hölpötellen me talutettiin hevosemme talliin. Jutustelu lakkasi kuin me oltaisiin kaikki muututtu yhtäkkiä mykiksi, kun käytävällä kiiri Isabellan ääni.
"Aliisa! Hyvä. Tulepa toimistoon kun kerkeät", hän komensi, ja lisäsi vielä vähän niin kuin mä olisin idiootti joka ei tajunnut asiaa itse: "Hoida hevonen ensin."

"O-ou", mä kuiskasin Adelle ja Nitalle Isabellan kadottua näkyvistä. "Mitähän pahaa mä olen tehnyt."
"Ehkä se on nähnyt sen sun videon", Adelina virnisti.
"Toivottavasti ei", mä irvistin, ja kuulin Nitan tyrskähtävän.

Pistin töpinäksi. Hoidin Cavan niin vikkelästi kuin kykenin tinkimättä hoidon laadusta. Saisin takuulla huutia, jos näin kisojen alla hutiloisin sen kanssa. Saatoin olla huldahuoleton-tyyppinen henkilö, mutta en mä nyt tieten tahtoen sentään aiheutellut muille ihmisille pettymyksiä ja itselleni harmia.

"Kop kop", sanoin tovia myöhemmin toimiston ovenraosta kurkistellen.
"Kas, Aliisa. Käy peremmälle. Otatko kahvia?"
"Kiitos, en mä varmaan enää tähän aikaan", kieltäydyin niin kohteliaasti kuin osasin. Kohteliaisuus oli kyllä väsyttävää puuhaa.
"En aio viedä paljon aikaasi, joten mennään suoraan asiaan", Isabella ilmoitti viileän ystävällisesti. "Ensinnäkin: saat luvan toimia huomenna sihteerinä estekisojen kahdessa ensimmäisessä luokassa."

Se ei ollut kysymys. Isabella oli jo aikaisemmin tiedustellut viestillä, olisinko käytettävissä, ja koska olin jo silloin luvannut olevani paikalla, olisi ollutkin kohtalaisen turhaa vielä varmistella asiaa. Huvitin itseäni suunnittelemalla viestin, jonka lähettäisin Antonille ja jossa selvittäisin hänelle olevani sihteerikkö-Huru.

"Toisekseen: pystyisitkö mitenkään järjestämään kalenteriisi pari-kolme viikkoa vapaata maaliskuun alussa?"

No se oli kysymys, ja se oli vähän yllättävä. Ymmärsin päivän tai parin tarpeen erinomaisille sihteerinkyvyilleni, mutta kaksi tai kolme viikkoa? Mihinköhän hämärään projektiin minä nyt olin päätymässä sihteröimään?

"Enköhän", arvelin uteliaana kuulemaan asiasta lisää. "Toki mun täytyy olla yhteydessä työnantajaan, mutta mä olen kyllä paukuttanut niin paljon plussaa pankkiin, että luulisin niiden olevan joustavia."
"Se olisi erinomaista", Isabella huoahti jotenkin helpottuneen oloisena. "Lähetän Rasmuksen kilpailemaan Routine Trophyyn Markarydiin. Se on Ruotsissa."

-- Markarydiin. Se on Ruotsissa.

Multa ehkä karkasi tuhahdus. Mikä siinä olikin, että Isabella puhui mulle kuin vähän tyhmemmälle yksilölle? Kai mä nyt tiesin, että Markaryd oli Ruotsissa.

Tiesinkö mä? Öh. Kyllähän se kuulosti hyvin ruotsalaiselta, ja lisäksi se kuulosti aika tutulta. Mulla ei kuitenkaan sytyttänyt ihan vielä: ei sen suhteen, miksi Markaryd kuulosti tutulta, eikä sekään miksi Isabella kertoili mulle Rasmuksen kisailemisista. Päätin (kerrankin), että kannatti olla hiljaa eikä tehdä itsestään ääliötä myöntämällä tietämättömyyttään ääneen.

"Hän tarvitsee varmasti kansainvälisissä kisoissa apukäsiparin. Sinä tunnet jo Cavan, ja lisäksi mukana on minun Ankka, jonka kanssa pärjäät varmasti hyvin. Siksi ajattelin, että sopisit hyvin hevosenhoitajaksi", Isabella selitti valintaansa.
Mä naurahdin vähäsen, koska tiesin, ettei tämä ratkaisu nyt ehkä Rasmuksen suurin unelma ollut.
"Rasmus meinasi joskus, että Jusu varmaan auttelisi sitä mielellään", huomautinkin.
"Niin, Josefina kai antaisi vaikka hevosensakin poikaystävälleen." Isabellan sävy oli asiallinen, mutta ilme paljasti ohikiitävän hetken ajan jotakin muuta; oliko se huvittuneisuutta vai turhautuneisuutta ja kohdistuiko se muhun vai mun kämppikseen, sitä mä en tiennyt. "Mutta oletan, että hän kilpailee itsekin. Hänkin olisi varmasti tyytyväinen apuusi, enkä kiellä sua auttamasta molempia ratsastajia, vaikka kustannankin matkasi Rasmuksen hevosenhoitajana."

Ilmainen matka Ruotsiin! Miksipä ei. Mä aloin innostua, sillä mulla oli reissunaisen sielu. Sitä paitsi Antonille lähtevä viesti kävisi vielä hauskemmaksi, kun olisin sihteerin lisäksi myös hoitsu.

"Varmistan mun esimieheltä hetimiten ja palaan asiaan niin nopeasti kuin voin", tiedotin asiallisimmalla sävylläni.
Isabella näytti ehkä hieman paheksuvalta. Se saattoi tietenkin olettaa, että mä tein pilkkaa olemalla niin huolellisen muodollinen, koska enhän mä yleensä ollut. Hupsista.
"Niin missä ne kisat oikein olikaan?" kysäisin yhtäkkiä, vaikka muistin kyllä: Ruotsissa.
"Falkencreutzien tiloissa Ruotsin Markarydissä", Isabella kertoi tarkasti artikuloiden.
Hymyilin suloisesti. Niin, Markaryd oli Ruotsissa.

Falkencreutz. Nimi jäi mieleen pyörimään, vaikka se olikin vaikea ja inhottavan terävä. Nimi huusi Ruotsin ritarihuonetta, ja jos Markaryd oli kuulostanut tutulta, niin tämän mä vasta tunnistinkin.

Antonille lähtevä viesti sai odottaa, mä päätin poistuessani Isabellan puheilta. Ensin mä otin yhteyden Alexander Rosengårdiin, joka jopa vastasi FaceTime-puheluun.

"No mutta Huru", se sanoi, ja kuulosti suomea puhuessaankin - jos mahdollista - vielä ruotsinkielisemmältä kuin ennen lähtöään naapurimaahan töihin.
"No mutta hurri", mä tervehdin rakastettavasti. "Sano nyt vielä mikä se sun pomon nimi oli."
"Karla [epämairitteleva lempinimi] Falkencreutz", Alexander lausui hienosti ja irvisti rumasti.
"Ja eikö se sun talli ole Markarydissä? Ruotsissa."
"Mun talli", Alexander tuhahti, ja mä näin, että siitä olisi ollut ihanaa voida kutsua jotakin paikkaa ihan omaksi henkilökohtaiseksi tallikseen. "Joo, Falkencreutzien talli on Markarydissä - Ruotsissa."
"Arvaa kuka tulee sinne?"

Alexander toljotti mua ruutujen (omansa ja mun) välityksellä ilmeettömänä. Ai niin, ei se ollut niitä tyyppejä, jotka nauttivat arvailuleikeistä.
"No Rasmus Alsila tulee", aloitin, enkä sitten malttanut pitää omaa osuuttani salassa niin pitkään kuin olin suunnitellut. "Ja mä sen hoitajana. Ai niin, ja ilmeisesti ehkä sun pikkusysterikin. Fun!"
"Tulet tänne mun pikkusiskon ja sen pojkiksen kanssa? Jipii."
"Älä intoosi tukehdu."
"Usko pois, en."
"Olet oikeasti kuitenkin tyytyväinen, kun tapaat jotain ystävällisempiä henkilöitä kuin pomosi", huomautin.
"On mulla täällä ystäviä", Alexander totesi, ei lainkaan närkästyneenä, mutta vähän ylevänä kyllä. Se oli sille niin luonteenomaista, ettei sitä aina muistanut liittääkään sen kuvailuihin.
"No, kohta sulla on parin-kolmen viikon ajan muutama ystävä enemmän kuin tavallisesti."

10. Etähoitsu

21. helmikuuta 2019

Juna se vaan taas kolisteli menemään, ja minä sen mukana. Jotta mä pääsisin lähtemään pariksi viikoksi ulkomaille, mun oli nyt vaan paiskittava työtunteja tiskiin minkä kerkesin. Onneksi mä olin väsymätön tyyppi; mulle oli oikeastaan se ja sama, teinkö mä kolme- vai kuusikymmentätuntista viikkoa.

Amanda Sokka ei kuitenkaan tainnut ymmärtää meidän tavallisten, työteliäiden pulliaisten elämän realiteetteja. Isabellalle asia oli selvä kuin pläkki: äkillinen komennus useammaksi viikoksi hevosenhoitohommiin tarkoitti sitä, että ne tunnit oli jotenkin korvattava työnantajalle ja no, omalle tilille. Rasmus Alsila varmasti saikin reissusta ihan kelpo palkkaa, mutta mun korvaus oli ns. nimellisempää sorttia.

Joka tapauksessa, siis Isabellan suopeasta ymmärtäväisyydestä huolimatta, mä sain kuivan ja moittivan ääniviestin siitä, miten mä olin sitoutunut hevosenhoitajaksi mutta mua ei ollut näkynyt sitten Cup-kilpailuiden, ja lisäksi hoitohevoseni sangiovesensävyinen kouluhuopa oli jäljiltäni hukassa.

Tyrskähdin.

1) Cup-kilpailuista oli muutama hassu päivä.
2) Eipäs ollut hukassa.
3) SANGIOVESE.

Ymmärsin kyllä estehuovan tomaatti-sävyn, sillä ketsupiltahan se näytti ja ketsuppi valmistettiin pääasiassa tomaatista. Mutta SANGIOVESE - hah! Huopa näytti vähän paremmalta ketsupilta, mutta kuulosti fiiniltä pastakastikkeelta. Ehkä se muuten olikin jokun pastakastikelajike, sillä olihan tomaattikin, ilmiselvällä tavallaan. Ilahduin omasta nokkeluudestani. Selvisipä takuulla sekin, mistä Isabella-malliston huopa oli IHAN VARMASTI saanut nimensä. Oli kyllä vähän hassua nimetä tuotteitaan pastakastikkeiden mukaan, kun kumpikaan korrenhoikista hienoneideistä ei suoranaisesti vaikuttanut siltä että olisi ikänään sullonut suuhunsa niin hiilaripitoista sapuskaa.

Ravintolavaunussa ei ollut ruuhkaa, joten mä katsoin sopivaksi vastata Amandan viestiin.

"Niin siis mullahan on tämä tällainen työ-asia", aloitin ääniviestini. "Joten mä joudun välillä olemaan täälläkin, vaikka olisi mukavampaa kyllä pyyhkiä olemattomia pölyjä Cavasta kuin kylmävetareista. Joka tapauksessa se huopahan on siis pesussa, mutta onhan sillä se toinenkin, ja se on kyllä sen omassa kaapissa. Siellä vaan on niin pirusti kamaa, että ei ehkä osu ekana silmään, mutta on se siellä. Tsemppiä etsintään!"

Huispautin ääniviestin maailmalle hyvin tyytyväisenä itseeni. Hetken mietittyäni lähetin vielä toisen:

"Sitä paitsi musta se tomaatti on siitä kivempi, kun se mätsää niin kivasti Rasmuksen poskiin."

Olin jo ehtinyt lähettää viestin, ennen kuin oivalsin, että Raa-Raa kuului itsekin siihen Cava-ryhmään, jossa viestittely käytiin. Tyrskähdin toistamiseen. Oli mukavaa olla tehokas näin etänäkin - siis tehokas Cavan hoitaja ja Rasmuksen punehduttaja.

11. Ja niin he olivat perillä

4. maaliskuuta 2019. #routinetrophy


CAVA: Uijuma, minun tammat tässä. Tuolla lisää! Mutta se onkin ruuna. Uhka?? Pää ylös. Näytä suurelta ja mahtavalta.

RASMUS: Nyt vit-tu Granni oo kunnolla... (puhisee. Kyselee mielessään, miksi juuri hänen pitää pidellä "murjottavaa saakelia".)

GRANNI: Eiii jjjumalauta mitä seuraa. En tiiä kuka on pahin: kiljahteleva kasanoova, iloinen idiootti vai nämä ihmiset? Tuokin tuossa omahyväisenä. Ja mitä sinäkin siinä narusta nyit??

JESSI: (Kameran takaa) Ei huolta, Alsila, Granni se vaan ymmärtää miten Alexander Rosengårdiin kannattaa suhtautua.

ALEXANDER: (Naurahtaa kylmäkiskoisesti)

ALIISA: (Naurahtaa ilahtuneesti, alkaa pitää Jessistä).

TRINA: Uijui voi että on ihanaa olla teidän kanssa täällä, minä pidän kaikista, kyllä en tiiä missä ollaan ja vähän hirvittää mutta voi miten mukavia ihmisiä ja komea ori ja voi Granni minä sitten pidän sinustakin.

GRANNI: Älä.

JUSU: (Ei tiedä onko kuva jo otettu, muttei uskalla lopettaa kömpelöä poseeraamista.)

ALIISA: (Valittaa, nurisee) Mulla on kauhea pissahätä. Ole Jessi kiltti ja ota kuva nopeasti!

12. Huru tekee huomioita

5. maaliskuuta 2019. #routinetrophy

Markarydin kevät oli kirinyt kallalaisen serkkunsa edelle. Ero oli huomattava, vaikkei suinkaan dramaattinen. Lämpötila oli plussan puolella, ja silloin kun aurinko sattui hyväilemään eikä tuuli sörkännyt teräväkyntisiä sormia sotkemaan tilannetta, sitä saattoi vähän nautiskella olostaan ja siitä varmuudesta, että pian kevät olisi taas täydessä kukoistuksessaan. Vuodenkierto alkoi olla mulle tässä iässä jo niin tuttu, että tietenkin mä tiesin, mikä sitä seuraisi: kesä. Ihana, täyteläinen, voimakasvärinen kesä, johon meikä-Huru solahtaisi kuin vikkeläliikkeinen kala tyyneen veteen.

Jusun olemus oli ryhdikäs ja vaikka mä tiesin, että sitä hermostutti, se näytti päällisin puolin itsevarmalta. Se oli kumma sillä tapaa: kun se oli hevosen selässä, se häilyi itselleen tyypillisen epävarmuuden ja ratsastaja-Jusun orastavan itseluottamuksen välillä. Mä annoin itseni tarkastella kämppikseni olemusta pitkään, sillä mä tiesin, etten mä jäisi siitä kiinni. Jusu oli niin uppoutunut johonkin omaan maailmaansa, ettei se olisi huomannut edes... no, äitinsä katseen se kyllä olisi tuntenut pistelynä ihollaan.

En uskaltanut enää tuijotella Josefina Rosengårdia, kun olin tullut ajatelleeksi hänen äitiään. Mä olin melko varma, että sellainen ajatus manaisi tyttöressun huomion välittömästi puoleensa. Sitten Jusu näkisi, että mä tuijotin, ja sellainen tekisi sen levottomaksi, koska se alkaisi kuitenkin arvailla, mitä mä oikein ajattelin siitä.

Keskityin Cavaan. Se oli ehkä vähän pörhäkämpänä kuin kotosalla, mutta ei mua pelottanut. Mäkin olin sillä tavalla kumma - ja aika monella muullakin - että hevosen selässä mä luotin itseeni aina aukottomasti. En mä koskaan pudonnut, ellei tapahtunut jotakin järkyttävän yllättävää, enkä välttämättä sittenkään. Oikean ratsastamisen mä tietenkin jätin niille, joilla riitti mielenkiintoa ja keskittymiskykyä muuhunkin kuin matkusteluun.

Siis esimerkiksi Alexander Rosengårdille ja sen Jessille. Mä olin varma, että ne kaksi olivat juuri niin läheisiä kuin kaksi sellaista vähän etäistä ja ylevän vetäytyvää persoonaa saattoi olla. Jos ei Alexanderin uloke ollut tupsahtanut Jessin koloon usein ja toistuvasti, mä olin uuvatti. Enkä mä ollut; mä tiesin etten ollut.

"Kuinka kauan Jessi ja Alexander oikein oli pari? Ja kauanko siitä on", mä aloitin kyselytuntini rupattelevaan, kepeään sävyyn.

Joskus toiste Josefina olisi hätkähtänyt, mutta nyt se istui oman Granninsa selässä ja tilanne teki siitä tyynemmän kuin tavallisesti. Oliko se käynnin letkeän rytmin tai lihasmuistiin tallentuneen tuttuuden vaikutusta? Todennäköisesti.

"Ei ne mikään pari ole ollut", Josefina lausui harkiten.
Mä naurahdin.
"No onhan. Ihan yhtä varmasti kuin mä ja Anton ollaan bylsitty."
En mä mitenkään tarkoituksella sörkkinyt Jusun hermorakennetta uuteen uskoon. Mä nyt vaan olin vähän avoin, tai siis ihan hiton paljon enemmän kuin ehkä olisi ollut hyväksi niin mulle itselleni kuin mun ympäristöllenikin.
"No oletteko te sitten Antonin kanssa pari?" Jusu nakkasi yllättävän paluupallon, mutta en mä hätkähtänyt, tuhahdin vain ja nyppäisin Cavan ohjaa, sillä se oli hetkeksi vaikuttanut siltä kuin aikoisi unohtaa, että Granni inhosi sitä(kin).
"Ei. Mä en rupea sellaiseen. Me pannaan niin kauan kuin Anton suostuu niin tekemään rupeamatta tyrkyttämään mulle mitään sormuksekimalteisia tulevaisuudenkuvia."

Jusu kuunteli vaitonaisena ja silitti Granninsa kaulaa. Mä mietin, että miksi ihmeessä, kun ei Granni varmaan kyennyt tuntemaan mitään mielihyvää sellaisestakaan kohtelusta. Mä olin joskus epäillyt tavanneeni ihmisiä, jotka olivat jotenkin vajaita tunneskaalaltaan, mutta Granni teki sen vaikutelman lähtemättömämmin kuin yksikään ihminen. Ja sitten mun pölvästi hoitohevonen hörötteli sille aina välillä kokeilevasti, niin kuin se mököttäväilmeinen tammanmöllykkä (turvallisen etäisyyden päässä) sen rinnalla olisi ollut joku unelmien daami. No, sai kai sitä hevosillakin olla oma makunsa.

"Niin no", Jusu aloitti hyvin puntaroivaan sävyyn. "Kaipa parina olemisessakin on aika monta tasoa ennen kuin on pakko hypätä siihen renkaaseen."

Katsos junioria! Josefina Kaino Rosengårdko se siinä jakeli parisuhdeviisauttaan kuin kaiken nähnyt ja kokenut oman elämänsä Eki. Mun suun seudun lihakset kiemurtelivat ja tutisivat, kun mä yritin pitää hymyni riittävän pienenä, jottei Jusu menisi siitä hämilleen. Yritin myöskin olla laukomatta sen suuntaisia kommentteja kuin sähän sen tiedät tai niinkö, kuulisin niistä mielelläni lisää tai milläs tasolla neiti itse sitten on.

Mä saatoin olla nopea laukomaan ajatuksiani ääneen, enkä aina ollut ihmisille mieliksi, mutta tässäpä suuri uutinen: mä en ollut täysin tilanne- ja tunnetajuton tyyppi. Joskus (siis oikeasti aika harvoin mutta joskus kuitenkin) mä onnistuin suhteuttamaan hurttiuteni tason seuran mukaan. (Kivasti terveisiä kivalle, muistan jupinasi.) Jusun kanssa tasoa piti aina alentaa, mutta toisaalta välillä sillekin teki ihan hyvää saada vähän harjoitusta vaikeiden kommenttien vastaanottamisessa.

Ei kuitenkaan juuri nyt, sillä se oli jännittynyt jo muutenkin, mä painotin itselleni.

"Hermostuttaako sua jo huominen?" mä avasin sille mahdollisuuden purkaa huoliaan.

Mä olin Ruotsissa hevosia hoitamassa, mutta ylpeänä rintaani röyhistäen mä ajattelin, että oli musta paljon muuhunkin. Tiesin, että hyvä suoritus esteradalla vaati muutakin kuin hevosen, jonka fysiikka oli kunnossa. Ratsastajan päällä oli merkitystä (ja ehkä siksi mä en koskaan pärjännyt missään kilpailuissa, koska mun pääni kumisi usein somasti tyhjyyttään). Hei, mähän voisin perustaa jonkun urheilukyökkipsykologipalvelun.

"Kyllä mua vähän", Jusu myönsi, ja mä tiesin, että sen sanakirjassa jännittää vähän tarkoitti vähemmän hillityn henkilön kielenkäytössä jotakuinkin tunnen jo jännäyrjön tekevän tuloaan.
"Niin, kyllähän sen ymmärtää", mä sanoin ymmärtäväiseen sävyyn ja katselin ympärilleni. "Tällainen paikka ja aika isot kisat."
"Joo, mutta kyllä mua ihan eniten hirvittää Alexander", Jusu huomautti nuoruudensileät kasvot hämmästyttävän kurttuisina. Sitten se korjasi: "Tai ei, ei itse asiassa sittenkään Alexander. Sen pomo. Se Karla. Musta tuntuu että kun mä olen Alexanderin sisko, se aikoo tuijottaa mua aina kun mä ratsastan."

Mä olisin halunnut sanoa, ettei se varmastikaan pitänyt paikkaansa, mutta en oikein voinut. Me oltiin tavattu itse Karla Falkencreutz tänä aamuna, kun se oli saapastellut meidän jabapätkälle Alexander seuranaan. Se oli näyttänyt pitkältä ja kopealta - siis Karla, vaikka oikeastaan samat sanat pätivät kyllä Jusun isoveljeenkin, vaikka (hämmästyttävää kyllä) sen kopeus kalpeni vaalean naistirehtöörin rinnalla.

Karla Falkencreutz ei ollut vaivautunut puhumaan meille kaikille. Ehei, se oli puhunut sujuvaa ruotsia, ja mä olin melko varma, että se oletti ja tarkoitti vain palkollisensa ja tämän pikkusiskon, joille se oli sentään kotikieli, ymmärtävän.

Siinä se meni vikaan. Mä olin valmis pistämään puolet tukkani pituudesta pantiksi, että Jessistä oli tullut Rosengårdeilla (ja yhden sellaisen sängyssä?) vietettyinä vuosina jo kohtalaisen sujuva ymmärtäjä, vaikkei ehkä puhuja.

Kuuntelinpa mä itsekin tarkkaavaisena, vaikka pidinkin visusti huolen, että vaikutin kiusaantuneelta ja tylsistyneeltä niin kuin sellaiset ihmiset, joille heidän edessään käyty keskustelu on käsittämätön. Siksi mä ymmärsin Jusuun iskostuneen pelon, ja osittain myös siksi, että mä olin vihdoin tavannut legendaarisen Susanne Rosengårdin, siis esteratsastajasisarusten äidin. Se ei ollut legendaarinen siksi, ettäkö Jusu olisi puhunut siitä paljon.

Päin vastoin. Jusu ei puhunut äidistään juuri koskaan, ei ainakaan siinä määrin kuin lapsuudenkotinsa hevosista tai yhtä huolettomasti kuin isästään. Siksi mä olin alkanut arvella, että kai se olisi jotenkin merkillinen henkilö.

Ja olihan se. Niin oli kuitenkin myös Karla Falkencreutz, ja mä väitän, että ruotsalaisempi ruotsinkielentaitaja paini vielä aivan omassa sarjassaan. Ei mikään ihme, että herkkä Jusu säikähti, kun Karla lausui vapaasti suomentaen:
"Seuraan mielenkiinnolla ratsastustasi. Jos sinussa on lupausta samoissa määrin ja nöyryyttä enemmän kuin veljessäsi..."

Sen jossittelun se oli jättänyt riippumaan ilmaan keskeneräisenä.

Cava viritteli Grannille taas matalaa soidinhörinää. Tumman tamman äkäinen hännänsivallus katkaisi vikittelyt heti alkuunsa, vähän niin kuin Alexander Rosengårdin siristyvä katse oli saanut mut (kerrankin) olemaan ottamatta edellä kuvailtua kohtaamista Karla Falkencreutzin kanssa myöhemmin puheeksi.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019 #routinetrophy

Routine Trophyn ensimmäisenä varsinaisena kisapäivänä tapahtui seuraavaa:
- Bran hyppäsi hyvin ja sijoittui
- Granni hyppäsi hyvin ja sijoittui
- Isabellan hevoset olivat kurittomia eivätkä sijoittuneet
- Trina hyppäsi huonosti eikä sijoittunut

Ankan heikohko suoritus ei sinällään tullut mulle tai kenellekään muulle yllätyksenä, sillä se oli tuntunut matkasta edelleen väsyneeltä ensimmäisistä verkkahypyistä lähtien. Se otti pari puomia, kun ei kerta kaikkiaan viitsinyt nostaa jalkojaan riittävän korkealle. Mä uskoin ja luotin siihen, että tamma olisi kyllä lauantaina jo paremmassa vireessä ja parantaisi muutenkin kisaturneen loppua kohden (eli silloin, kun mä jättäisin sen Alexander Rosengårdin osaaviin käsiin).

Mutta Cava, se kiljukaula. Se oli ekallakin radalla kuuma, mutta toisella tulevan hevoseni isä lähti ihan kerta kaikkiaan käsistä.

Me oltiin edetty viisi estettä kahdenkympin radalla, kun Cava sanoi, että nyt mentiin eikä meinattu kun kerta tänne saakka tultiin. Se puri kuolaimeen, laittoi korvat pystyyn ja hännän tötterölle, ja sittenhän me mentiin ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa. Ensin hävisi jarru kahden hypyn ajaksi ja sitten ohjaus, kun Cava vaihtoi laukan ja puski ulkolapa edellä kaarteeseen, mutta se onneksi tapahtui vasta juuri ennen viimeistä estettä. Mä sain jotenkin hevosen osumaan tolppien väliin, kun riittävästi kiskoin rystyset valkeina, mutta Cava ei enää ehtinyt edes ponnistaa vaan se rysäytti koko esteen tuhannen säpäleiksi.

Sillä suorituksella me sijoituttiin kuitenkin jopa luokan puolivälin tienoille eikä laskua rikotusta esteestä tullut perään ainakaan heti. Kävelin Cavan itse pois, kun se oli mun päivän viimeinen ratsu, ja talutin sen sitten muiden kisaajien katseita väistellen jabaansa. Herra kiljuhanhi itse oli täysin tyytyväinen päivän suorituksiin, tietenkin. Mä en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Huru ilmaantui paikalle talliloimen kanssa ja naureskeli ääneen – se oli ainakin kantansa valinnut.

”Mä kerroin neiti hevosenomistajille, että puhelimesta loppui akku enkä mä saanut teidän rataa videolle”, Aliisa sanoi. ”Mutta on se videolla. Jos vaikka haluat itse nähdä.”

Mä irvistin. Amanda ja Isabella olivat käskeneet meitä EHDOTTOMASTI kuvaamaan kaikki hevostensa radat ja lähettämään ne VÄLITTÖMÄSTI niille, mutta onneksi Aliisa tiesi paremmin. Mä tunsin äkkiarvaamatta syvää kiitollisuutta Hurua kohtaan, vaikka mulla oli vaikeuksia saada sitä sanoitettua.

”Hyvä”, mä vain murahdinkin ja aloin irrottaa suojia Cavan jaloista. ”Siis en halua. Amanda varmaan hakisi hevosensa omakätisesti pois, jos näkisi.”

”Luokatonta ratsastamista!” Aliisa kiekaisi niin että jabarivistö tärisi ja vaikka se ei ihan kuulostanut Amandalta, mä sain kyllä kiinni siitä, kenen määrätietoista nuottia se haki.

Ihan hirveää hyvää ratsastamistahan se ei ollut, se oli kyllä faktaa, mutta lauantaina olisi taas uusi päivä. Mä luotin Cavaan. Kyllä se yhden rusetin mulle hyppäisi, niin että kehtaisin vielä palata Kallaankin. Muuten voisi olla, että mä joutuisin jäämään Ruotsiin, ehkä Alexanderin henkilökohtaiseksi assistentiksi.

14. Ihan jeppis kevät

27. huhtikuuta 2019

Sateenjälkeinen elämä oli aina parempaa ja raikkaampaa. Mä nuuhkuttelin muhevaa metsää ja aistin lisääntyvää vihreää. Ei sitä vielä paljon ollut, mutta kevätsateilla oli tapana nostattaa kesäisyysastetta varsin nopeasti. Jos ei paidaton Verneri Kaajapuro ollut vielä riittänyt kadottamaan viimeisiä lumia Kallan konnuilta, kyllä vesisateet tekivät sen sen puolesta.

”Äläpä tuijottele”, kielsin leppoisasti Cavaa, joka oli juuri keksinyt mahdollisen säikähdyksenkohteen: puussa säksättävä orava oli liikkeissään vikkelä ja sen kynnet pitivät rapinaa männyn runkoa vasten.

Cava, hyväitsetuntoinen orhi, ei sittenkään alentunut pelkäämään niin harmitonta metsänkävijää. Oravalla oli täysi oikeus olla siellä, kotonaan, eikä täysiverinen tehnyt sen läsnäolosta katsetta kummoisempaa numeroa. Mä hymähdin. Järkevä hevonen.

Mulla oli asiat hyvin. Mä olin jättänyt junaraiteet taakseni ja siirtynyt töihin Koivun majataloon. Siellä mä pyörittelin yrityksen sometilejä kuin paraskin markkinoinnin ammattilainen, ja tein mä toki muutakin, kaikkea sellaista majataloarkeen liittyvää. Siviilielämän kannalta muutos tarkoitti lisääntynyttä vapaa-aikaa, ja se taas tarkoitti juuri tätä: maastokävelyitä Balaklaklaklaan kanssa ja muuta hevosharrastelua. Mä olin taas alkanut pitää yhteyttä Hanni Koistiseen, ja se oli toivottanut mut (palkollisensa elikkä Rasmus Raa-Raa Alsilan suureksi riemuksi) tervetulleeksi maastoilemaan kopukoillaan aina kun ehtisin. Välillä mä sitten kävin siellä, ja mietin mä sitäkin, pitäisikö mun varata jokin viikkotunti Murronmaan ratsastuskoululta.

Vaan ei ehkä kuitenkaan. Ratsastuskentällä pyöriminen ei ollut erityisen hauskaa, ellei ollut riittävän hyvä tehdäkseen siellä jotakin merkittävää taikka jännittävää. Sitä paitsi tuntihevosissa harvoin oli sitä sellaista kipinää, jota mun rämäpäinen sieluni kaipasi. Cavassa olisi, mutta vuokraaminen oli kallista ja niin, ihan liian tavoitteellista.

Kipinästä puheenollen — Anton Seljavaarassa oli sellaista kyllä. Mä olin nyt sitten vihdoin ja viimein löytänyt sen helpon ja mutkattoman fwb-suhteen itselleni. Sellaistahan mä olin kaivannut. Sekin oli plussapuoli tässä keväässä. Ei tarvinnut juuri nähdä vaivaa, sillä Anton oli aina saatavilla, mikä oli toki mukavaa. En mä silti halunnut laiskistua liiaksi, jottei jännite katoaisi, enkä mä myöskään ollut kadottanut avarakatseista mielenkiintoani.

Pistin tallikenkää toisen eteen. Nyt kun säät olivat miellyttävämpiä, mä olin alkanut tykätä tästä metsässä kävelemisestä. Sehän oli melkein kuntoilua, vaikka en sitä hampaat irvessä tehnytkään enkä taatusti tavoitellut mitään bikini fitness -beibeilykuosia. Mä halusin yhä luottaa, että olin puoleenivetävä ilmankin. Bikinikelejä mä kyllä odotin silti. Mä rakastin kesää ja otin ilolla vastaan jokaisen siitä kertovan merkin, paitsi ehkä yhden: (jo ihan ennen aikojaan, jos multa kysyttiin) pakkaamista suunnittelevan Jusun.

Se tarkoittaisi sitä, että mä jäisin yksin Pitkän miehen kujalle. Mä inhosininhosininhosin yksinoloa, ja yhtäkkiä mä huomasin olevani vähän mustasukkainen kämppiksestäni. Saakeli soikoon, että sen pitikin olla niin naiivisti pihkassa siihen Alsilan poikaan. Enhän mä voinut kummallekaan mitenkään kiukutella, enkä halunnutkaan, mutta oli se nyt sentään kumma, että sitä vaan päätettiin lähteä eikä multa kysytty mitään. Pyh ja pah. Olinhan mä nyt sentään tärkeä osa niiden elämää, tietenkin, niin että kyllä olisi luullut että mun mielipiteeni olisi jonkinlainen Juttu.

Mä en ollut oikein saanut mitään varteenotettavia yhteydenottoja, ja kun me Cavan kanssa palattiin tallille, mä hoidin ensitöikseni herra hevosen ja menin sitten lueskelemaan ilmoitustani. Oliko siinä jotakin vikaa?

Mä tajusin sitä lukiessani, että yksi juttu siitä puuttui. Tuskin mikään myyntivaltti, mutta tärkeä kuitenkin, sillä vaikka Jusu oli kylmäsydämisesti hylkäämässä mua, mä halusin silti että se pitäisi musta vielä kesän jälkeenkin.

Ps. Plussaa, jos osaat pitää viherkasveja hengissä.

Lisäsin sen lyijykynällä ilmoituksen loppuun. Sitten palasin Cavan luo aikeinani viedä se tarhaan.

“Ehkä mun pitääkin muuttaa tänne sun kämppäkaveriksesi, niin olisi jotakin seuraa”, jupisin hevoselle, mutta enpäs vielä silloin tiennytkään, että varsin pian muhun otettaisiin yhteyttä ja asiat alkaisivat näyttää silläkin saralla valoisammalta.

15. Tyyntä sirkuksen edellä

22. toukokuuta 2019

Kyllä sitä vaan oli vähäsen pöpi päästään, kun tällaiseen lajiin meni haksahtamaan. Cava, hieno hoitohevoseni, pölisi jo kävellessään niin, että yskitti. Taivas tietää, että jos mä olisin ollut astmaatikko, mä olisin pysynyt todella kaukana hevostalleista keväisin ja ehkä muulloinkin.

"Että kehtaatkin piehtaroida", nuhtelin hevosta. Se liikutteli sieväpiirteisiä korviaan ja näytti viattomalta kuin mikä, mutta kyllä mä tiesin, että sitä se ei ollut. Kyllä se oli tietoisesti teettänyt mulle hirveän määrän hommaa.

Mä en ollut ainoa hullu tässä tallissa. HAH! Kaikkea muuta. Talutellessani Cavaa pihamaan halki tallille ja sitten käytävää pitkin karsinalle ja katselin kaikkia vastaantulevia tyyppejä tietäväisesti. Kyllä ne oli kaikki tavalla tai toisella sekaisin. Täytyi olla. Osa oli vain sillä tavalla mukavan arkisesti vinksin vonksin, mutta olin takuuvarma, että joukkoon täytyi mahtua muutama oikeasti aika kukkuu-tyyppi. En vielä tiennyt, keitä ne sellaiset oli, mutta päätin pitää silmäni auki.

Olin hillunut hevospiireissä niin pitkään, että olin kohdannut monenlaisia hyypiöitä ja hiippareita. Auburnissa porukka piti kulissinsa ehkä keskivertoa paremmin yllä, vaikka kyllähän kaikenlaisia puolivillaisia huhuja kuuli, jos piti korvansa hörössä.

Sitten ei kyllä tehnyt mieli pitää enää mitään ruumiinosaa höröllään, kun rupesin harjaamaan Cavaa. Voi jestas sitä hiekkapölyn määrää! Arvelin, että sitä rapisi hiusten seasta vielä joulukuusen juurellekin. Yskin ja kirosin ja kirosin ja yskin, ja hevonen edessäni puhdistui hitaasti ja epävarmasti. Vieläköhän ehtisin kevätsirkusta ajatellen tilata jonkun hengittävän-mutta-likaahylkivän kokovartalohevospuvun? Varmasti jostakin Wishin uumenista löytyisi sellaisia. Olisipahan pienempi homma hevosen kisakuntoon puunaamisessa.

Sunnuntaina sillä kilpailisi itse Amanda Sokka, ja osasin jo kuvitella, millainen riemu siitä ratkeaisi, jos hevonen olisi paskainen. Amanda ei tietenkään alentuisi repimään tukkaa omasta päästään, mutta multa ehkä ohimennen. Onneksi mulla oli mistä luopua. Riittäisi sitten kenttäviikonlopuksi Isabellankin nyhdettäväksi vielä jotakin.

Olisi kuitenkin kiva nähdä Cava tositoimissa. Sen verran mussa sitä heppahullua oli, että nautin kisatohinasta. Vielä siitä ei näkynyt montaakaan merkkiä, mutta kyllä tässä piakkoin saataisiin sirkus käyntiin.

"Olisi hyvä, jos sinä et keksisi ruveta vetonaulaksi, senkin hupiveikko", varoitin Cavaa. "Ei ainakaan pelleksi."

16. Salihirmu

5. kesäkuuta 2019

Kävin kerran salilla. Siis sillä tallin kuntosalilla. En mä tiedä, mikä mielenhäiriö se oli; ehkä tulossa oli ukonilma, ja se sekoitti mun aivoni ja hermoimpulssit ja pisti tekemään kummallisia asioita. Ehkä mun pää oli vain hapertunut helteestä, tai ehkä mä olin vain outo.

Siellä oli kaikenlaisia juttuja ja asioita, joita mä en osannut nimetä enkä ainakaan tiennyt, miten niitä olisi pitänyt käyttää. Tunsin oloni kultakalaksi, joka oli pistetty hiekkalaatikkoon. Niin eksyksissä mä olin.

Kosketin muutamaa käsipainoa (ne osasin nimetä!) ja tökin sormellani jumppapalloa. Muuhun en uskaltanut koskea.

Sitten paikalle saapui Jonathan, joka kaikesta päätellen tiesi, mitä salilla tehtiin. Mä olisin voinut ruveta iskemään siitä juttua, sillä tavalla kasuaalisti vaan haastaa sen esittelemään asiantuntijuuttaan ja ehkä itsekin oppia jotakin siinä sivussa, mutta... meh. Mä huomasin yhtäkkiä, että ei mua jotenkin kiinnostanutkaan koko tämä salihomma tarpeeksi. Jos Hurun muidu jossakin oli huono, niin sellaisten asioiden opettelemisessa, joihin ei ollut oikeanlaista paloa. Tähän ei ollut itse asiassa minkäänlaista.

"Treenaamassa?" kysäisi Jonny kulma kohollaan.
"Kunhan katselin", vastasin rehellisesti, ja Jonny naurahti.
"Ei ne lihakset kyllä katselemalla kasva."
Mä en ollut ihan varma siitä, sillä Jonnyn lihaksia oli kyllä katsottu ja paljon, ja kas kuinka niille olikaan käynyt! Kasvoivat, perhana. En mä väittänyt, että pelkästään tuijottamisen ansiosta, mutta saattoiko kukaan todistaa, ettei katseella ollut mitään tekemistä asian kanssa?
"Niin, eipä varmaan", sanoin vain. "Aion silti testata ennemmin sitä teoriaa kuin saliohjelmaa. Jätän huhkimisen niille, jotka siitä kiksejä saa. Tsaukkis!"

Pyrähdin niine hyvineni tallin puolelle ja vilkaisin kelloa. Joopa, kaipa Cavan voisi jo hakea sisälle ja ryhtyä harjailemaan sitä Isabellaa varten. Olin luvannut kävelyttääkin sen valmiiksi, sillä Isabella oli Hyvin Tärkeä ja Kiireinen Ihminen. Hevoshommiin sukeltaminen oli kuntosalishokin jäljiltä hirvittävän mukavaa, sillä siinä kontekstissa mä sentään osasin asiani.

"Caaleppiii", huhuilin hevosta sen tarhaa lähestyessäni.

Cava
[ ] tuli iloisesti portille vastaan
[ ] jatkoi hilpeää kirmailuaan noteeraamatta mua ollenkaan
[x] ihan selvästi mulkaisi mua ja käveli laiskasti poispäin.

"Hä, mikä oman elämäsi Granni sä nyt kuvittelet olevasi", mä jupisin puoliksi huvittuneena ja puoliksi tympääntyneenä hevoselle, joka ei olisi voinut mieltäosoittavammalta vaikuttaa, vaikka olisi yrittänytkin.

Nätisti se kuitenkin antoi ottaa itsensä kiinni, jahka me oltiin kävelty hetki peräkkäin ympäri tarhaa kuin ne kuuluisat pienet elefantit. Me ei kyllä saatu leikkiimme mukaan muita kavereita, mikä oli vähän sääli, mutta ei se mitään. Rapsuttelin uljasta orhia, kun se oli mukavasti narun päässä. Sitten menin ihan villiksi ja muiskautin sen sievälle silkkiturvalle suukon. Cava höristeli korviaan ja näytti siltä, ettei pahoittanut tästä mieltään, mistä mä päättelin, että Grannin henki oli lakannut kanavoitumasta siihen. Hyvä niin.

Isabellalla ei ollut pahaa sanottavaa Cavan varusteista tänään, minkä mä tietenkin kirjasin päiväni suuriin saavutuksiin. Kerroin myös siitä toisesta saavutuksesta:
"Kävin salilla tänään!"
Isabella ei ehkä ymmärtänyt, miksi mä otin asian puheeksi. Se ei varmaan muistanut vihjailleensa mulle, että salillakäynti ja rehkiminen voisi tehdä mulle hyvää. Mä muistin. Unohdin kuitenkin sopivasti kertoa, mitä mä siellä salilla olin tehnyt, tai siis en ollut tehnyt.
"No sepä mukavaa", tuumasi Isbe poissaolevasti ja kapusi sitten Cava-nimisen kuntosalilaitteen kyytiin.

Mä asetuin kentän laidalle katselemaan, ja mietin, että jos lihakset eivät katsomalla kasvaneet, niin entäs sitten ratsastustaito.

Sitä mun pitäisi ehkä testata joskus, ajattelin. Jos se oli mahdollista, niin tällä toljotusmäärällä, mitä mä olin Auburnissa kirjanpitooni nakutellut, mun pitäisi olla jo aikamoinen mestarisratsastelija.

17. Hurjia juttuja

8. kesäkuuta 2019

Trallallaa lala lala lei.

Niin hyvällä tuulella mä olin istuskellessani Antonin sohvalla juomassa aamukahvia. Se oli tarjoiltu mulle käteen asti, mikä oli aika hauskaa, ja Anton oli jopa ollut riittävän välkky muistaakseen, että mun kahviin laitettiin kauramaitoa. Siitä hyvästä se oli saanut aika hyvän suudelman. Meillä oli niin mukavaa ja rentoa sillä hetkellä, että mua vähän mietitytti, mikä mielenhäiriö saikaan mut haksahtamaan Auburnin tallimestariin.

Mikä käsittämätön ajatus?? Enhän mä koskaan kyseenalaistanut tollaisia asioita. Olinko mä todella niin tyytyväinen nykytilanteeseen? Hmm. Mielenkiintoista.

”Aiotko sä tulla tallille”, mä kysäisin kaveriltani, joka joi niin ikään kahvia ja selasi puhelinta.
”Hmh? Mä en taida keretä ainakaan nyt aamusta. Äiti taisi sanoa tulevansa kylään. Pitääköhän mun siivoilla…”
”Ehkä haluat pedata sängyn”, ehdotin ja nousin mennäkseni pesemään hampaat. Paras kadota paikalta ennen mitään äitejä. Sellaisia mä en kyllä välittäisi tavata, kiitos vaan, vaikka saisin niiden pojilta miten hyvää aamukahvia tahansa.

Äidinpelossa mä suoritin poistumisen Antonin asunnolta aika hyvässä epäjärjestyksessä. Pelmahdin alaovella jotakuta keski-ikäistä naisihmistä vastaan ja tervehdin sitä reippaasti enkä yhtään pälyillyt, koska sen rouvan muistin nähneeni siellä aiemminkin. Se oli kaikeksi onneksi Antonin naapuri eikä äiti. Huh. Hyvän sään aikana poistuttu, siis.

Hyvä sää oli tallillakin, tai siis ulkona muutenkin. Arska paistoi ja siitä mä pidin, ja niin Cavakin, kun mä vein sen narun päässä syömään vähän vihreää. Se ei ollut päässyt (epäilemättä kaikista haaveistaan huolimatta) laitumelle tammalauman päällysmieheksi, vaan joutui tyytymään tarhaeläimen kohtaloon kesälläkin. Vähän vihreää se sai silti, kun sitä nyt muutaman kuukauden ajan oli tarjolla, ja voi että kun se nautti.

Se ei olisi malttanut lähteä sisälle ollenkaan. Jouduin vähän nykimään narua ja polkemaan jalkaakin, jotta se erkanisi ruohomättäästään.
”Tules nyt, senkin kaniini”, mä huokaisin.

Ihme kyllä Cava totteli. Me kierrettiin pieni kävelylenkki, mikä oli vähän raivostuttavaa puuhaa, sillä Cava yritti vähän väliä ryysiä mättöpuuhiin. Yrityksiksi jäi, enimmäkseen, sillä päättäväisyydessä ja nokkeluudessa mä en jäänyt keskivertohevoselle toiseksi, vaikka massassa toki ehkä vähän sitten jäinkin. Jälkimmäisen ominaisuuden takia Cavalla oli edes mahdollisuus onnistua pyrkimyksissään, mutta olemalla riittävän nopea ennakoimaan mä yleensä sain sen pysäytettyä ennen typeryyksiä.

Tallissa oli jotenkin outo tunnelma. Mä en tiennyt miksi, mutta päätin ottaa selvää. Ympäriinsä saapastelevalta Amanda Sokalta mä en viitsinyt ruveta kyselemään mitään, sillä tämä oli vielä sitä aikaa päivästä, kun sen suonissa virtasi veri kofeiinin sijasta, ja nyt se näytti muutenkin vielä entistäkin kireämmältä.

Mä yhytin Gabriellan satulahuoneesta, kun mä kävin hakemassa Cavan harjoja antaakseni sille mukavan, pintaverenkiertoa ja vähän lihaksistoakin hellivän kunnon harjauksen ja sukaruopsuttelun. Reiska-tamman omistajalta mä jo kehtasinkin kysellä juttuja ja asioita.

”Mikä homma täällä oikein on vireillään? Jengi käyttäytyy omituisesti.”
”Laitumelta on kadonnut hevosia”, Gabriella sanoi, ja sen kulmat menivät stressiruttuun.
”Miten niin kadonnut?” mä hämmästelin, sillä mun kuulaani ei mahtunut, miten hevosen kokoiset eläimet katosivat. ”Tarkoitatko, että varastettu?”
Gabriella näytti vähän kauhistuneelta ja sitten mietteliäältä.
”Kukaan ei tiedä! Langat kyllä oli ehjät, me tarkistettiin, joten ei ne ainakaan läpi ole menneet. Se vaan, kun nuo ei mitenkään olleet lauman, no, rahanarvoisimmat eläimet”, Gabriella sanoi ja vältti taitavasti käyttämästä sanaa arvokas; sellainenhan oli kunkin näkökulmasta riippuvainen määrite. Kyllähän vanha vironprutku varmasti oli omistajalleen arvokkaampi kuin mikä tahansa naapuripitäjän kallis estehevonen, etenkin katoamistilanteessa.

Mikä johti mun ajatukset kadonneisen hevosten, no, vähän niin kuin sureviin omaisiin.

”Mitkä hevoset katosivat?” mä kysyin saadakseni tietää, keille tallilaisista olisi tahditonta laukoa kadonnut hevonen -vitsejä lähiaikoina (varmasti sellaisia olisi olemassa, jos vaikka googlaisi tai vähän kaivelisi aivoarkistojaan).
”Rilla ja Hani”, Gabriella kertoi.
”No voi räkä”, mä pulautin.

Jokohan Gee tiesi?

Mä huomasin jättäneeni puhelimeni autoon, kun kaivelin sitä shortsien taskuista ottaakseni selvää. No, ehtisin mä myöhemminkin.

Harjailin Cavan oikein hierovin ottein, ja se piti siitäkin. Tunsin itseni oikeaksi huippuhoitaja. Hevonen nautti päivästä ja mä saatoin kuvitella, että sellainen teki sen pääkopalle hyvää. Kyllähän henkinen hyvinvointi teki osansa kilpailusuorituksissakin. Jos mä jatkaisin tätä menoa, Cava pieksisi kaikki seuraavissa kisoissaan (toisin kuin edellisissä).

Autolle palatessani mä jo unohdinkin koko Geelle soittamisen, sillä mulle oli tullut viestejä.

seljis
jätit sitten hiusharjasi
ja hammasharjasi
ja jotain kasvolappuja
äiti kysyi onko mulla ollut täällä joku naisvieras

Hupsista! Vauhdikas lähtö oli todella ollut vauhdikas. Meikinpoistolaput ja kaikki lojumassa siellä Antonin pienessä kylppärissä.

Kirjoitin kieli poskella takaisin:
kai sanoit että ei kun ne meikinpoistolaput on sun
Että löysit innostavia meikkivideoita tubesta ja aloitit uuden harrastuksen

Anton vastasi aika pian, että tietty, ja mä hymähdin puhelimelle ennen kuin laskin sen pois ja lähdin ajelemaan kotiin. Luotin siihen, että Seljis oli osannut selitellä tilanteen omalle äidilleen menemättä turhiin diitseihin.

Kenttäkilpailuissa

Maanantaina 17.6.2019

”Kuulehan Aliisa”, aloitin. Cava oli juuri saatu lastattua hevosrekkaan, kahden tyhjän osion päähän Rillasta, jolle se yhä hirnahteli inhottavan epätoivoista paloa uhkuen.
”Niin arvon neiti?” Aliisa hihkaisi, kenties täysin vailla ivaa ja vilpittömästi, mutta kohottelin kulmiani yhtä kaikki. Aliisa istui keskellä, Gee toisessa reunassa. Kiinnitin juuri turvavyötäni kuskin paikalla ennen kuin jatkoin asiaani.
”Sovitaanko, että sikäli mikäli tilanteen tullen joudut julkisella kilpailupaikalla puhuttelemaan hoitohevostasi nimeltä, se olisi ihan vaan Cava?”
Aliisa nyökytteli huimasti, aivan kuin liikkeen määrä jotenkin vakuuttaisi vahvemmin (vaikutus oli itse asiassa täysin päinvastainen), joten päätin vielä varmistella.
”Siis... Tiedäthän, Cava. Ei muita lempinimiä, kuten Cavandeerus, Cavalaikka, Cavatsuikka, Cavatsu, Balakla, Cavamiini, Caaleppi, Calevi, Balaklaakaakaa”, parahdin hengästyneenä.

Saatoin unohtaa listasta joitakin Aliisan suusta kuulemiani, mutta totisesta ilmeestään päätellen viestini oli mennyt perille. Ainakin osittain, sillä kuin pienen lapsen tapaan, Aliisan oli ihan pakko saada vielä kommentoida.
”Viimeisin kuulosti aavistuksen verran Balakakalta, neiti Sokka. Sellaista en tokikaan käyttäisi”, hevosenhoitajani tokaisi ykskantaan, enkä voinut kuin tyrmistyä sanattomaksi. Gee sen sijaan kuului tyrskähtävän.

Ajatella, pian Aliisa ja Viivi olisivat samalla kilpailupaikalla. Peräti kolmen päivän ajan.


Kilpailupäivä vain eteni. Kumma kyllä, kouluosuus oli Cavan kanssa vahvuuteni (kiitos Amandan ratsutuksen, joskaan en sitä pikkusiskolle noin vain ääneen pukahtaisi), ja Rillallekin se oli helpoin osakoe. Olin kisahurmoksessani unohtanut hetkeksi kaiken muun, mutta kun päivän suoritukset oli ratsastettu ja kilpailuhoitajani hakeneet hevoset käsistäni, ehdin kiskaista Ceetä hihasta.

”Hei! Miltä tuntui?”  
”Huh. Jaa-a. Eniten jännittää, selviääkö Viivi kisahoitajan tehtävistä”, Cee naurahti.
”Hienostihan se selviää! Miten sen orin laita on?”
”Ai Italian tuonnin?”
”No minkäs muunkaan.”
”Siellä se hörhöttelee lainakarsinassa, mutta itse asiassa meille on tulossa yksi ori takaisin. Tekee jo tiukkaa”, ystävä huokaisi.
”Mmm niin. Kunhan täältä päästään, niin siirretään se Auburniin? Alsila on vienyt orinsa mukanaan Saksaan, sen karsinaa voi väliaikaisesti käyttää. Sitten pitää vain vakuuttaa ostajaehdokas.”
”Voi kuule, se vakuuttaa kyllä! Pitäisin piru vie mielelläni itse, jos aikaa, tilaa ja resursseja vain olisi”, Cee sanoi, ja madalsi sitten ääntään kuiskaukseksi: ”Ja jos ei olisi Viiviä. Olisi aika ilkeilyä kieltää tytöltä isänsä antama lahja ja pitää se sitten itse.”
”Totta. Vaan entä se poni?” kysyin, sillä emme olleet keskustelleet kunnolla Cecin ja Viivin Italian matkan jälkeen.
”No... Mitähän sanoisin? Se on... se on tapaus. Tavallaan potentiaalinen, mutta sitä oli aivan kamala lastata. Ja ratsutus on puutteellinen.”
”Mutta?”
”Se on silti meillä. Kotona. Vaan kunhan nuorten orien laidunkausi päättyy, niin viimeistään silloin saat se riesoiksesi. Ei minulla riitä karsinat.”
”Viivi on varmasti innoissaan?”
”Enemmänkin. Viivi on sekaisin. Ei puhu muusta kuin Pontson ratsastamisesta, vaikka siitä yhtään mitään vielä tule.”
”Oh god...”
”Sanos muuta. Jumalia tässä taas tarvitaankin. Odotahan vain, kun näet ne molemmat.”

Virnistelin ja pudistelin päätäni – kylläpä Lucio oli taas onnistunut keittämään asiat spagetille. Toivoin, että edes joku mielessäni olevista ostajista kiinnostuisi puoliveriorista tosissaan. Cecilialla oli huolensa tallin kannattavuuden kanssa, eivätkä uudet hevosprojektit tavanneet varsinaisesti nostaa tuottoja.

Kilpailukeskuksen pihamaalla oli liikettä, viimeisiä luokkia ratsastettiin vielä. Kauempana Juuso talutti ratsuaan, mutta tunnisti meidät silti. Mies heilutti suuntaamme ja vilkuttelin hymyillen takaisin.
”Yöksi Juuson kainaloon vai?” Cee kiusoitteli.
”Noh, tuskinpa vain! Minulla on hoitojoukot mukanani. Nukumme Aliisan ja Ginnyn kanssa hevosrekan makuutiloissa. Sitä paitsi kilpaileminen on väsyttävää.”
”If you say so”, Cee tuumasi, ja silmien pilkahdus kieli epäuskosta siveyttäni kohtaan.

”Hei naiset, mistä puhutaan?” Aliisan laulavasointuinen ääni kuului. Mahtavatukkainen hevosenhoitajani päätti talutella pörisevää Cavaa läheisyydessämme, mutta pudistelimme vain kumpikin päätämme merkiten: emme mistään. Cee poistui leveästi hymyillen, minä keskityin pitämään ilmeeni päättäväisen itsepintaisena. Aliisa kyllästyi kun keskustelu tyrehtyi, eikä Cavakaan malttanut pysytellä paikoillaan.

Lähdin hajamielisesti kulkemaan omaan suuntaani miettien, että tänään nukkuisin kiltisti hevostyttöjen kesken. Varmasti nukkuisin. Vaan kävihän siinä silti sitten niin, kuten tavataan sanoa: yöt ovat pitkiä. Yksinäisiä. Varsinkin, jos houkutukset löytyvät ihan pienen, pienen matkan päästä.

Aliisan ja Geen nukahdettua livahdin rekasta, enkä palannut kuin hieman ennen päivänkoittoa. Poissaoloani tuskin huomattiin, eikä kukaan ihmettelisi kesken raskaiden kenttäkilpailuiden haukottelevaa kartanon perijätärtä – olinhan tietenkin tottunut nukkumaan aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Majoittuminen rekkaan oli kaltaiselleni suorastaan luonnotonta, vaikka rekka olikin maksanut maltaita ja erottui pysäköintialueella todellakin edukseen. Ja jos itse uskoisin selitykseni, niin kuka tahansa nielisi sen.

---

18. Kuis hurisee

13. heinäkuuta 2019

Mä olin levoton aina, mutta ihan erityisesti heinäkuussa. En mitenkään yleisesti aina kaikkina heinäkuina, mutta tämän vuoden kyllä, ja sille oli aivan selkeä syy, jonka päälle mä en kuitenkaan osannut tai tohtinut laittaa sormeani. Tavallaan mä tiesin, mutta kun en halunnut tietää, ja olinhan mä nyt kuitenkin aika hyvä sulkemaan silmäni sellaisilta jutuilta, jotka eivät vaan sopineet mun päähäni.

Tallikin oli jotenkin levoton, sähköinen, ja se oli omituista, sillä yhtä aikaa kaikki oli kesäisen vetelää ja hidasta. Mä tarkkailin muita: levottomaan treenipuuskaan herännyttä Ellietä; turpiin saanutta tallimestaria; itseään - tietäen tai tiedostamatta? - kuivuttavaa Isabellaa; ja Marttaa, joka luikki tavallista huomamattomampana muttei lainkaan vähemmän pahantuulisena; Matildaa joka oli niin ryhdikkään tehokas aina Amandan arvokasta estetammaa käsitellessään, vähän kuin se olisi ollut jotakin mittaamattoman tärkeää; ja Innaa, joka sai välillä viestejä jotka sai sen hymyilemään salavihkaa puhelimelleen; milloin Juliaa ja milloin sen poissaoloa; ja kaikkia muitakin mä tarkastelin, mutta Antonia mä en uskaltanut pohdiskella kovin syvällisesti.

Siitä muiden toimien seurailusta muhun sukelsi jo levottomuudenhitunen. Jotenkin kaikki oli niin omissa kuplissaan, ja vaikka mä välillä yritin puhkoa niiden reunoja ja tuppautua seuraan, musta tuntui että ne oli teflonia ja mä... jotakin, mitä teflon hylki. Paitsi Anton ei hylkinyt, se imi mua puoleensa ja se oli yksi osasyy siihen, miksi mä meinasin kiipeillä seinille, vaikken mä sille mitään sanonutkaan. Se oli niin kauhean kiva, mukava ja mutkaton, ja meillä oli aina hauskaa yhdessä, mutta me vietettiin niin paljon aikaa keskenämme että musta alkoi tuntua omituiselta.

Cavakin oli meinannut kiivetä seinille, kun talliin saapui PONI, joka oli lisäksi ORI. Suurta ja tärkeää mahtiomistaja-Viiviä oli vaikea olla näkemättä, kun se marsseerasi maailman ylväimpänä ponilikkana pitkin poikin tallia ja tiluksia ja tohotti niin maan kauheasti Omasta Ponistaan ja sen hyvinvoinnista. Tavallaan sitä tohinaa pakoon päästäkseni mä nappasin Cavakuikan liinan päähän ja poistuin.

Me kierrettiin ensin derby, ihan mielenkiinnosta. Sitä laiteltiin kuntoon Power Jumpia varten, ja voi pojat, siinä vasta tapahtuma. Vähän mä intoilin siitä, että Jusu tulisi käymään, mutta en kunnolla siitäkään. Mä olin sopeutunut hyvin Hannenkin kämppikseksi. Hanne oli Jusua roisimpi ja rosoisempi, se ei niin herkästi vaivaantunut mun jutuista, ja meillä oli mukavaa, mutta niin vain sekin hermostutti mua.

Me käytiin kerran sellainen keskustelu, että se jäi pitkäksi aikaa pyörimään päähän.
"Mites, aiotko olla himassa vai meetkö poikaystäväsi luokse?" Hanne kysäisi huolettomana, ja mä toljotin sitä yksinkertaisena.
"Kenen?"
"Ai, ettekö te Antonin kanssa seurustelekaan?"
"Ei?"
"Sori. Vietätte vaan niin paljon aikaa, luulin ihan."
"Joo no kavereina me. Hengaillaan."
"Hengailette."
"Niin."
"Okei."

Cavatsuikkeli pysähtyi tuijottamaan derbyn pohjaa huoltavaa laitetta. Mä en oikein tiennyt, mikä se oli ja mitä se teki, sillä mun nähdäkseni nurmikenttää ei voinut ihan tosta noin vaan lanata niin kuin hiekkakenttää. Ehkä se haravoi jotakin kuvioita nurmeen? Katsahdin Cavakalaa ja mietin, pitäisikö sille harjata pyllyn päälle jokin shakkiruudukku, kun Isot Kisat koittaisivat. Mitähän mahtaisi neiti I. Sokka sanoa siihen? Neiti A. Sokka latelisi tietenkin vain tasaisen tyytymättömiä sivalluksiaan, niin kuin sillä oli tapana. Kuinka kasaria olivat shakkiruudut hepan pyllyllä, varmaan jotain sen suuntaista.

"Hyvä on, ei ruutuja", mumahdin hoitohevoselleni. "Mutta jouhissa on kyllä siistimistä ennen kisoja. Miten sulla puskeekin tota tukkaa, täysiverisellä ratsuhevosella?" Mielikuvissani täysiveriset olivat luirutukkaisia luuviuluja, mutta sitten oli hoitohevoseni Caaleppi Calacucceli, joka ei ollut saanut memoa. Se oli kasvattanut tukan, eikä sillä paistaneet kylkiluut jatkuvasti karvan läpi vaikkei se plösö ollutkaan. Nähdäkseni se oli aika hyvässä kondiksessa.

Calmaricavaleissönin valmistelu Power Jumpiin oli vähintään yhtä pitkä ja monimutkainen prosessi kuin tallin tilojen. Mä en ollut mikään järjestelmällinen listaihminen, mutta NYT mulla oli To Do -lista ja aikataulu, jonka mukaan mä huolehdin hevosen ja varusteiden pesuista, huolloista ja puuninkihommista. Cavan liikutuksesta oli tullut kahta järjestelmällisempää, ja nyt kun sen satunnainen lainakuski Alsila oli ulkomailla, Sokan sisarukset pörräsivät vuoronperään hevosen ympärillä. Mä olin löytänyt itseni yhä useammin huolehtimassa kevyistä liikutuksista, niin kuin nyt esimerkiksi tänään, kun me tallusteltiin maastakäsin kohti metsää. Joskus ratsastinkin, mutta oikeastaan aina maastossa, sillä ei mua huvittanut pyöriä tavoitteellisten ihmisten tiellä.

Nyt mä odotin, että mä olin visusti näköyhteyden päässä kartanosta ja somasti metsän siimeksessä, ennen kuin tein suuren rikoksen. Ori liinassa toisessa kädessä ja puhelin toisessa mä jatkoin matkaa ja toivoin, ettei kukaan (Penna) tulisi vastaan todistamaan sitä turvallisuusriskiä. Soitin ystävälleni Aura Kalmakurjelle, eikä se ehtinyt edes edes haloota sanoa, ennen kuin mä jo puuskahdin pontevasti:
"Meidän on mentävä reissuun."
"Aijaaha, terve vaan sullekin, Aliisa-rakas. Minne me ollaan menossa, milloin ja ennen kaikkea miksi?"
"Pitämään hauskaa! Irti arjesta!"
"HAHHAH onko sulla muka joku arki", nauroi Aura, joka tiesi millainen hunsvottituleemenijä mä olin.
"No ON ja se se ongelma onkin! Mun elämä on niin samanlaista nyt koko ajan! En kestä sitä!"
"O-ou", Aura parkaisi, naureskeli ja vakavoitui sitten. "Kuulostaa pahalta. Ei yhtään sulle sopivalta tilanteelta. Mä olen kyllä miettinyt jotakin junareissua jonnekin."

Ai niin. Aurasta, joka oli kuitenkin entinen muotibloggaaja ja nykyinen lifestyle-blogimirkku, oli tullut myös eettisesti valveutunut kansalainen. Vilkaisin Caliccaa, joka käveli yhä kiltisti liinassa eikä aiheuttanut syytä huoleen ja hampaidenkiristykseen. Hyvä niin. Saatoin jatkaa puheluani.

"Meillä on täällä tallilla isot kilpailut kuun lopussa, ja siihen asti mun on ainakin oltava paikalla, mutta sitten mä voisin ottaa töistä palkatonta joskus elokuussa. Lähettäisiin jonnekin. Ihan sama mulle minne. Mieluiten niin, että sä varaat kaikki matkat multa salaa ja mä vaan tuun mukana ja mulle selviää vasta matkalla, mihin ollaan menossa", mä haaveilin jännityksestä ja yllätyksistä.

"No sehän passaa", Aura ilmoitti.

Hetken aikaa me jauhettiin kakkaa. Sitten mä säikähdin hirveästi, kun Balakuikka kohotti päätään ja huikkasi korvia raatelevan hirnunnan - ja joku vastasi siihen matalalla, hörisevällä hirnunnalla.

"Mun pitää lopettaa!" huudahdin Auralle ja suljin puhelimen sen siliän tien, sillä en edelleenkään tahtonut jäädä rysän päältä kiinni.

Mutkan takaa ilmestyi kaksi tummaa tammaa. Tilda ja Anna siinä vain olivat kuljettamassa hevosiaan laitumelta tallille, enkä mä uskonut, että ne olisivat ihan ensimmäisenä bustanneet mua hienoneideille, mutta oli silti hyvä että olin jo ehtinyt sulloa puhelimen taskuun. Mä nimittäin jouduin pitämään Caviskaa kahdella kädellä ja pyöräyttämään sen pois polulta.

"Päästetääs daamit edeltä, hyvä herra hevonen", puhisin Callungille.
"Kiitos, Aliisa", Tilda hymähti mulle.
"Me mennään nopeasti, niin Cava ei ehdi kamalasti hermostua", Anna lupaili.
"Juu, eipä kestä, ei tässä mitään!" mä vakuuttelin pusikossa seisten ja tunsin nokkosen polttelevan sitä pienen pienen pientä kaistaletta mun nilkkani ihosta, jonka kengät ja housunlahkeet jättivät sille paljaaksi.

En jäänyt kantamaan kaunaa, koska en mä ollut sellainen. Me jatkettiin matkaamme ilman muita välikohtauksia. Yhdellä suoralla mä jopa kannustin Caakurin raviin, mutta ei siitä oikein tullut kyllä mitään, kun mä rupesin pihisemään jo ehkä kolmenkymmenen metrin jälkeen (ja sekin saattoi olla yläkanttiin). Mun kesäkunto ei ollut sellainen sarahreyesmäinen juoksen-puolimaratoneja-ja-lisäksi-ratsastan-vapaaehtoisesti-aina-ja-koko-ajan, vaan enemmänkin juoksen-vain-jos-henkeni-riippuu-siitä-ja-ratsastan-jos-hienoneidit-käskee. Sillä hetkellä varmaan kukaan muu kuin Näyhön Heidi ei ollut yhtä surkea juoksulenkkeilijä kuin mä, ja silläkin oli siihen heikkouteensa jonkinlainen selitys.

Oli hirvittävän hienoa olla hikinen ja nokkosten polttama ja hyttysten syömä, kun palasi sellaisen tallin kuin Auburn pihaan. Mä en tiedä miten kaikki muut teki sen, mutta ne näytti sata kertaa freesimmältä kuin mä. Kaajapuron Verkkukin, joka nyt kävi välillä katsomassa Salsaa ja siskonsa tiinettä Sessaa ja tyttöystävänsä ratsastushousuihin verhottua takapuolta, asteli pihassa vastaan ja näytti niin TV-sarjasta repäistyltä että, että. Sillä oli paita päällä, mikä oli vähän sääli, mutta annettakoon se nyt sitten anteeksi tämän kerran. Saatoin aina palata someen tiirailemaan paljasta pintaa. Mukavaa, mukavaa.

Estevalmennus

Tiistaina 16.7.2019

Isabella kiinnitti ruskean nahkavyön, silitti Cavan omaa nimeä kantavasta oranssinpunaisesta huovasta hellästi heinänkorren pois ja ryhtyi sitten suitsimaan hoitopaikalle kiinnitettyä oria. Hetken emmittyään nainen päätti koettaa taas korvahuppua. Cava oli niin hemmetin reaktiivinen, mutta korvahuppunsa kanssa Kilpailukeskus Saviojan esteluokissa ori oli ollut ensi kertaa ihan oikeasti hyvä. Avuilla ja reipas, mikä oli tuonut kaksi ruusuketta kotiin.

Lauri Merikannon valmennuksen alkuverryttelyssä Cava ei ollut hyvä. Ori oli voimakas ja esteitä nähtyään se kävi selkeästi ylimääräisillä kierroksilla. Isabellaa alkoi ärsyttää: miksei hän ollut tarjonnut Cavaa Jonathanille ja ottanut itse Vilaa? Vila olisi ollut täydellinen, kivempi. Ihana, toimiva tamma, hänen itsensä ratsuttama. Hermostus lisääntyi Cavan punkiessa ulkoapuja vasten voltilla, eikä täysiveriverta kantava ja energinen Epi ollut kaikista rauhoittavinta seuraa.

Lauri ei vielä valmentanut, sillä Isabella oli tietoisesti tullut verryttelemään hyvissä ajoin. Mies kuitenkin lähestyi juuri derbyä, eikä perijätär halunnut komean Merikannon näkevän tätä hemmetin raskasta alkutaistelun vaihetta. Niinpä neiti Sokka päätti ottaa aikalisän. Uudet alkukäynnit, rauhallista hengittämistä, parempi asenne – jotakin sen suuntaista. Hän oli päättänyt kilpailla Cavalla Power Jumpissa, ja siinä päätöksessä oli nyt pysyttävä. Kai se sitten kuitenkin oli jonkinlaista kaipuuta tarttua haasteisiin, tai sitten hän oli tullut hevosten suhteen hulluksi. Toisaalta Cava ei ollut sellainen ratsu, että sen voisi noin vain viskoa muiden ratsastettavaksi. Rasmus oli tehnyt hyvää työtä orin kanssa, mutta nuori ja ammattimaisen tyyni esteratsastajamies ei ollut nyt täällä.

Kun Isabella tunsi itsensä valmiiksi valmennukseen, hän ryhtyi työstämään Cavaa käynnissä. Paljon pysähdyksiä, peruutuksia, väistöjä, huolellisia kulmia. Ravissa sama juttu, ja sitten hallittua laukkaa. Suurella laukkaympyrällä Cava yhtäkkiä kokosi takaosansa täydellisesti alle, ja Isabella tunsi kaiken loksahtavan paikoilleen. Cava oli avuilla ja vaikka se yhä tuntui hirvittävän vahvalta ja energiseltä, tuo kaikki voima oli ratsastajan hallittavissa.

”Oikein hyvä, Isabella”, Merikannon rauhallinen ääni totesi, ja nainen hätkähti. Hän oli unohtanut valmentajan läsnäolon täysin, mikä oli kai toisaalta hyvä asia. Kevyt puna kohosi neiti Sokan poskille kehua seuraten, sillä takaraivossaan hän tiedosti ja muisti, miten sisko oli juuri edellispäivän ratsastuksellaan treenannut Cavan kanssa koottua laukkaa.
”Pidä tuo laukka mielessäsi kun lähdette tulemaan innaria”, Lauri ohjeisti, ja paineen alla saman täydellisen tunteen säilyttäminen tuntui yhtäkkiä vaikeammalta.

Cava oli kuitenkin vertynyt ja ketterä. Innarilla askeleet tuntuivat soljahtavan helposti omille paikoilleen. Enää Cava ei vastustanut ulkoapuja, vaan taipui kivasti täsmälleen sen kokoiselle voltille, jollaisen Isabella halusi ratsastaa. Välikäyntien jälkeen hypättiin kahta pystyä suhteutetulla linjalla, ja jälleen Cava taipui mukisematta loivalle linjalle. Tehtävää kuitenkin vaikeutettiin seuraavaksi, sillä linjan perään piti kääntää jyrkästi kohti okseria.

Cava oli yhä avuilla ja suorastaan taianomaisen ketterä: se varmaankin mietiskeli Amanda Sokan vaatimaa alkeellista laukkapiruettiharjoitusta polkiessaan voimakkaasti takaosansa ympäri tiukkaan käännökseen, mutta Isabella iloitsi liian varhain. Valmennuksen kestäessä harjoitukset alkoivat käydä liian kiihdyttäviksi täysiveriorin mielelle. Okserin jälkeen laukka kiihtyi, ja Cava kiskaisi kaulansa niin jyrkälle kaarelle, että tuntuma suuhun katosi täysin.

Laukka tömisi yhtä voimakkaasti kuin Isabellan sydämen syke rautiaan rymistellessä korskuvaan tahtiin derbyä ympäri.
”Laske käsi matalalle, tuntuma takaisin! Istu voimakkaammin satulaan!” Lauri huusi kylmänrauhallisesti, ja sydän pamppaillen Isabella keskittyi tämän sanoihin. Matalalla kädellä hän toden totta tunsi ohjien päässä jotakin, mutta hänen oma säälittävä painonsa ei vaikuttanut orin vauhtiin millään lailla. Niinpä perijätär teki nopean ratkaisun ja pidätti ratsuaan kerralla voimakkaasti.
”Noin juuri – ei, myötää vasta kun se ihan oikeasti hidastaa! Ota kerralla käyntiin asti!”

Cava palasi avuille ruman ja voimakkaan pidätteen jälkeen, mutta Isabellan oma rentous oli tiessään. Kootun laukan siivittämä zen-fiilis kuoli kerrasta, eikä valmennuksen jatkaminen tai koko Power Jump -kilpailu tällä ratsastustaidon sekä itseluottamuksen perikatoon syöksevällä siitosorilla kuulostanut enää lainkaan houkuttelevalta tavoitteelta. Isabella piti kyllä kuumista estehevosista, Eela esimerkiksi oli ollut hänen parhaansa, mutta orien voimakkaassa energiassa oli jotakin perin vastenmielistä.

”Isabella – kerää itsesi ensin. Hengitä ihan rauhallisesti, kävele hetki pidemmin ohjin, mutta sen verran tuntumalla ettet anna sen juosta. Ratsasta se kaikessa rauhassa avuille ennen rataharjoitusta”, Merikanto määräsi, ja Isabella nyökkäsi tälle helpottuneena. Juuri niin hän oli tahtonutkin tehdä, mutta valmennuksissa omien ratkaisujen tekeminen tuntui aina jossain määrin petolliselta kulloistakin valmentajaa kohtaan. Nyt täytyisi vain saada koottua ajatukset, ja ehkä, ehkä he eivät ryssisi rataa aivan täysin. Sitä paitsi – mitä muka voisi sattua? Hän putoaisi, Cava villiintyisi, Epi villiintyisi, Anna putoisi selästä ja sitten Cava astuisi Epin ja he kaikki jäisivät hevosten alle ja kuolisivat –

Vaan herranjestas, ei kai sentään. Jos hän putoisi, hän putoaisi. Turvaliivi pitäisi todennäköisesti sisäelimet jokseenkin ehjinä ja jos Cava nyt sitten leiskauttaisi derbyn aitojen yli, niin siinähän sitten liihottaisi vapauteensa. Eipähän tarvitsisi kilpailla lainkaan, jos kilparatsu olisi karauttanut kohti auringonlaskua eikä enää koskaan palaisi.

Hengitä, rentoudu, ratsasta se ensin avuille. Niin. Isabellan ajatukset eivät olleet kovin toiveikkaat yhtään minkään suhteen, mutta Laurille hän ei villeinä laukkaavia mielikuviaan tietenkään kertonut, vaan olevinaan hengitti ulkokuorensa rennoksi. Laukka nousi sisäpohkeen hipaisusta ja tuntui hyvältä, voimakkaasti polkevalta. Isabella ratsasti ensin voltin, koetti koota laukkaa muutaman askeleen, ja Cava kokosi. Vaikka niinhän se helvetti aina verryttelyssä kokosi. Vasta radalla kontrolli katoaisi jos olisi kadotakseen, ja ristiriitaisin tuntein perijätär ohjasi pahaenteisesti häntäänsä pyörittävän täysiveriorinsa kohti miniradan aloittavaa okseria.

Oli vain kauhovien jalkojen pauhu, humiseva tunne vatsassa ja edessä hermostuttavan valppaina nököttävät, korvahuppuun verhotut liiallisesta innokkuudesta kielivät korvat. Taianomaista oikeastaan, miten viiden esteen ja kahden puomin rata riitti siihen, että muu maailma katosi.

Lauri Merikanto:

"Hyvä rytmi, anna sen edetä."
"Suorista kaarteen jälkeen."
"Ulkoavut läpi, hyvä, noin."
"Taputa sitä."

Lauri nyökkäsi hyväksyvästi viimeisen kommenttinsa jatkeeksi ja mietti, mitä täysveriorin ratsastajan päässä mahtoi siinä vaiheessa liikkua. Cava oli koko valmennuksen hypännyt ongelmitta, mutta Isabella oli vaikuttanut hermostuneelta. Sellaista piirrettä Lauri ei ollut naisessa aiemmin havainnut.
"Tuollainen flow teidän täytyy saada radalle", mies totesi kannustavasti ja seurasi päädyssä ravaavaa ratsukkoa askeleillaan sen verran, että pysyi kuuloetäisyydellä.
"Laukka on kaiken a ja o - kun saat sen haltuun, se venyy tai tulee takaisin sen verran kuin on tarpeen."

Lauri tarkoitti sanojaan, sillä Cavan tekniikka riitti kisaradoille niin kauan kuin sen laukka pysyisi kontrollissa. Lauri tiesi myös, että Isabella pystyisi hallitsemaan sen, ellei nainen alkaisi epäröidä omiaan. Merikannon silmät siristyivät aavistuksen, kun mies harkitsi sanojaan ennen ratsukon päästämistä loppuverryttelyihin:
"Mieti, miten pääset itse parhaiten oikeaan moodiin. Ratsu tulee perässä."

19. Jotakin tapahtuu

22. heinäkuuta 2019

Power Jump sitä, Power Jump tota, Power Jump tätä, Power Jump, Power Jump, Power Jump. Se saattoi olla ainoa kerta mun elämässä, kun mun ja Märta "Martta" Merenheimon ajatukset kulkivat samoja latuja, sillä yleensä mun mieli hiihteli kepeän iloisilla taajuuksilla ja Martan sen sijaan, en mä tiedä, jossain raskassoutuisella suolla varmaan. Power Jump -huuma oli KAIKKIALLA, ja mä en päässyt sitä pakoon edes töissä, sillä tietenkin Koivun majatalo oli Power Jump -kilpailijoiden majoituskohde numero yksi. Mestan sometilejä hoitavana henkilönä mä olin itsekin joutunut suoltamaan aikamoisen määrän Power Jump -aiheista kukkua muiden nähtäväksi, joten sori siitä.

Mä viimeistelin Cavan varustamista tämänpäiväisiä treenejä varten, kun Anton ilmestyi paikalle sen näköisenä, että oli käynyt pulahtamassa suihkulähteessä.
"Uuh, hikinen uroo", mä huohottelin vitsikkäästi.
"Joo, voi juma. Tässä säässä pitäisi treenit kieltää laissa, mutta pakko se on harjoitella, ettei tarvitse kisoissa hävetä."

Power Jump. Toveri Seljavaara oli mennyt työntämään päänsä siihen loukkuun. Niin että puhuttaisiinpa siitä nyt sitten.

"Niin, onhan ne aika iso tapahtuma niin ei voi mennä soitellen sotaan", mä sanoin. "Vaikka eihän se sulle juniorimestarina ole temppu eikä mikään."
"Ha-ha. Olisipa mulla yhtä kova luotto itseeni."
"Rakas, en mä luota suhun pätkääkään . Mä yritin vain rohkaista."
"Sulla ois tossa kannustavan tyttöystävän roolissa vielä vähän petrattavaa."
"Ha! Petraan sitten kun mä päätän ryhtyä sellaiseksi", mä nauraa räkätin. Tyttöystävä! Näkis vaan ja kuulis kolinaa.
"Joo no totta kyllä, en tiedä miksi odotinkaan sulta kannustavuutta", Anton mutisi ja virnisti vähän. Pyöräytin silmiä. Niin sen tapaista tarttua siihen kannustuksenpuutteeseen sen sijaan, että tarraisi siihen itsestäänselvyyteen ettei musta ollut kenenkään tyttikseksi. Se oli sellaista huumoria, alleviivata sitä asiaa joka oli totta jättämättä se huomiotta.

"Annatko vielä sen sienen? Kostuta ihan vähän. Ei, ei noin märäksi, purista", opastin kanaemona Antonia. Mä olin nyt kisojen alla ollut ihan ekstrahyvä hoitaja lievittääkseni kisajärkkäilyistä stressaantuneiden hienoneitien, niin, stressiä. Pyyhkäisin Cavan suitset aina hohteleviksi ennen kuin vein sen kummankaan ratsastettavaksi, jotta ne tietäisi, että ainakin se detalji olisi kisapäivänä aivan viimeisen päälle. Isabella kisaisi Cavalla metrineljääkymmentä, ja mä toivoin pyhästi, että se rökittäisi ainakin muuan röyhkeän Rosengårdinnulikan, jonka mä olin bongannut osallistujalistoista peräti kolmella hevosella. Alexanderos oli tehnyt myös varauksen Koivun majataloon, joten enköhän mä näkisi sitä sitten ihan kylliksi.

"Nyt tämä on valmis. Pitää viedä se derbylle ja kävelyttää vähän", kerroin Antonille, joka valui meidän mukaan. Jotakin se höpisi siitä, ettei me oltu keretty nähdä, ja mä huiskautin toteamuksen huolettomasti sivuun, sillä me ei oltu nähty siksi etten mä ollut tahtonut. Sitä mä en tietysti Antonille kertonut, sillä mä en koskaan ollut ystävilleni törkeä (tahallani). Olin vaan täyttänyt päiväni kaikilla muilla tutuilla ja menoilla ja voivotellut, että voi kun ei ehdi.

"Katso nyt - melkeinhän voisi kuvitella, että täällä tapahtuu pian jotakin", päivittelin muka mistään mitään tietämättä, kun me kuljettiin tallialueen poikki ja kaikkialla oli hyörivää väkeä puunaamassa paikkoja kuntoon. Kukkaistutuksia, aitojen maalaamista, ruohon mittailua ja saksimista millilleen sopivaksi, ovennuppien kiillottamista - kaikkea sellaista "vain meillä Auburnissa" -meiningissä.
"Näinköhän olisi", Anton tarttui vitsiin. "Mitähän lie!"
"Oisko joku ratsastustapahtuma", olin veikkailevinani.
"Täälläkö? Kyllä loogisempaa olisi jotkut... omituisen himmelimusiikin festarit."
"Totta! Tai Suomen suurimmat lavatanssit."
"Onko valssi hallussa?"
"Tietenkin", kehuskelin, ja Anton katsoi mua niin epäuskoisena, että mä nauroin ääneen. "No ei. Ei sinne päinkään. Mä valssaan kuin kuusijalkainen elefantti."
"Sen mä tahdon kyllä nähdä", Anton hymähti.
"Varo mitä toivot. Kuule", mä keksin, koska mä olin taas huomannut, miten mukavaa oli viettää aikaa Seljiksen kanssa. "Mennäänkö hakemaan jätskit, kun täältä päästään? Onko sulla mulle aikaa ja sopiiko jäätelö kilpaurheilijan ruokavalioon näin lähellä Suurta ja Mahtavaa koitosta?"

Antonin ilme oli valoisa, kepeä ja vähän pehmoinen. Mun ystävillä oli tapana pitää musta, mutta Anton teki senkin keskimääräistä paremmin. Hymyilin.

"Tietty mulla on sulle aikaa. Tota ruokavalioasiaa pitää kuitenkin vähän miettiä", Anton tuumasi totisena, mutta kuiskasi sitten: "Ainakin täällä Auburnissa, missä seinilläkin on korvat. Tiedän pari henkilöä, jotka nylkisi mut jos julkisesti kertoisin miten epäurheilullista mun elämä on."
Kihersin ja yhdyin kuiskimiseen:
"No, ei sentään täysin epäurheilullista. Voidaan tänään toteuttaa jotkut hyvät iltatreenit vaikka."

#powerjump sitä, Power jump tätä -huipentuu

Perjantai 26.7.2019

”No niin. Onnea kilpailuun, neiti”, hevosenhoitaja Aliisa Huru toivotti erityisen juhlalliseen sävyyn roikkuessaan Cavan jalustimessa satulan toisella puolella. Onneksi Huru ei sentään hienoneiditellyt, kuten tällä oli toisinaan salaisesti tapana (Aliisa ei varmaan tiennyt, että Isabella tiesi, vaan kartanon perijätär tiesi kuitenkin). Oikeastaan juuri nyt Isabellaa ei haitannut lainkaan, että vähintään puolet kentällä verryttelevistä ratsastajista tukijoukkoineen kuulivat Aliisan kovaäänisen kiekauksen. Neidittely toi tässä tilanteessa hänelle jonkinlaista henkistä arvovaltaa ja sen seurauksena itseluottamusta, joten Isabella kiitti Hurua hienostuneesti hymyillen.

Cava oli reipas, ja tuttu muutaman kierroksen kestävä ”haloo olen saapunut” -hirnunta halkoi kartanon maita. Kilpatakkiin sekä valkoiseen huopaan brodeerattu ’Sokka’ ei jättänyt epäilyksen sijaa kilpailijan henkilöllisyydestä. Isabella Sokka tunsikin jokaisella solullaan sekä kotikenttäedun että juuri saavutetun huomion mukanaan tuomat paineet.

Hiekkakentällä verrytteli enemmän tuttuja kuin tuntemattomia ratsastajia, ja hetken ajan hän kuvitteli kaikkien katseiden seuraavan juuri itseään. Jopa jotkin täysin vieraat henkilöt, kuten katsomossa istuvat kaksi miestä, tuijottivat avoimesti ja näyttivät perijättären mielestä tutuilta. Epätodelliselta tuntuva tilanne sai Isabellan varmaankin hieman harhaiseksi.

Ja tietenkin, koska kuinkas muutenkaan, Cava oli alkuun kamala. Isabella aloitti voimakkaan orinsa jumppaamisen käynnissä, sitten laukassa, sillä ravi oli haastavin saada rennoksi. Isabellan oma tamma, Ankka, oli kiimassa, ja vaikka Ankka ei ollut kiinnostunut Cavasta, ori oli kyllä hyvin vahvasti kiinnostunut siitä. Kentällä hämmennystä aiheuttavan kimon selässä keikkuvalla Rasmus Alsilalla oli anteeksipyytelevä ja keskittynyt ilme, mutta enempää Isabella ei ehtinyt heidän menoaan seuraamaan.

Cavan laukka oli laadukas, mutta edestä täysiverinen oli kamalan raskas. Kutsu radalle tuli hämmentävän pian, ja itse asiassa Isabellan vuoro oli siskon Saksasta hetki sitten palanneen poikaystävän jälkeen. Lähtömerkki annettiin, sitten vakava nyökkäys, puolipidäte, hallittu laukannosto, hengittäminen syvään – hän pystyisi tähän, Cava oli yhä kuulolla –, ensimmäinen hyppy, sitten tiukahko kaarre vesiesteelle, voimakasta laukkaa, hyvä hyppy, muurille, taas hyvä hyppy(!), vieläkin reippaampi laukka, katse kohti kartanon nimikkosarjaa, edessä katsomo yleisöineen–

Orin raskas ratsastettavuus tuntui jo vatsalihaksissa sekä käsivarsissa, kun Isabella menetti hetkellisesti kaiken keskittymisensä. Yleisössä, silmiinpistävästi kaksistaan alarivin aivan reunassa, olivat ne kaksi miestä verryttelyn laidalta. Eivät ne mitään tuntemattomia olleet, vaan tutkijoita Kallan poliisilaitokselta! Tunnistamista seurasi järkyttynyt olotila, joka vaikutti vääjäämättä ratsastamiseen.

Lähestyminen sarjalle oli surkea, pystyn ja okserin väliset askeleet haparoivia. Surkeaa lähestymistä seurasi huono hyppy, josta seurasi huono lähestyminen ja toinen huono hyppy, mitä seurasi lähes täydellinen paniikki. Isabella ei ehtinyt hengitellä itseään rennoksi tai palauttaa kadotettua tuntumaa, vaan sen sijaan perijätär yritti selviytyä.  Rata – hän muisti kyllä radan. Ei ollut aikaa ajatella ratsastusta ja panikoida rikostutkijoiden läsnäoloa, joten nainen yksinkertaisesti antoi rautiaan täysiverisensä laukata ja hypätä, pelkästään ohjaten tätä oikeaan suuntaan.

Loppurata oli juuri sitä, silkkaa selviytymistä ja tiukkoja käännöksiä, mutta Isabella tuskin huomasi vaaralliseksi kiihtynyttä vauhtia. Päällimmäisenä mielessä siinsi huoli ja häpeä, vaikka perijätär takertuikin siihen kaikista pienimpään: mitättömään toivonpilkahdukseen.  Kenties poliisit olisivat vain katsomassa kylän suurinta hevostapahtumaa. Se oli täysin mahdollista, olihan.

---

"Ratsukko 009 - Sokka, orillaan Balaclava xx pääsee finaaliin!"
Kuvan perjantaisen perusradan seitsemänneltä esteeltä (ei uusintaradan esteissä, PJ-arvoluokassa este 11) on ottanut kilpailuiden virallinen kuvaaja @Jesse K..

'Ruusumeri' -pystyeste oli Kallan Kukka & Ruukun sponsoroima tuoreine ruusuineen.