Branin päiväkirja

Takaisinheitto
20. tammikuuta 2020: Hopiavuoren kenttäkisat

Kun on ei vain kertaalleen, vaan kahdesti joutunut kuntouttamaan hevosensa jännevammaa, sitä muuttuu herkästi hieman vainoharhaiseksi. Yksi huono hyppy saa sydämen jättämään yhden lyönnin väliin, kun on varma, että nyt se käy taas, nyt painajainen taas käynnistyy.

Vaikka ei ratsastaisi sillä samalla hevosella (tietenkään, eihän sillä voi enää koskaan ratsastaa). Vaikka on kaukaa haettua, että tältäkin hevoselta – nuorelta vasta, terveeltä ja hyväkuntoiselta – menee jalka. Vaikka todennäköisyys sille, että se käy juuri nyt, juuri tämän hypyn alastulossa, on häviävän pieni, käytännössä olematon.

Silti veri tuntuu pakenevan päästä, kun mä Hopiavuoren kenttäkisoihin valmistautuakseni hyppään Branilla meidän kotitallin ulkokentällä, ohjaan sen kohti yksinkertaista trippeliä, ja se tulee esteelle ihan pohjaan. Ohikiitävän hetken verran mä ehdin toivoa, että ori kieltäytyy hyppäämästä niin huonosta paikasta, mutta eihän se kiellä koskaan, ja niinpä se painuu vähän alaspäin ennen kuin ponnistaa kaikilla neljällä jalallaan kuin gepardi päästäkseen yli esteestä. Se nykäisee jalat ylös, mä kuulen tai olen kuulevinani kuinka se kopauttaa etukavioillaan satulavyön vatsapanssariin, ja sitten se lentää selkä köyryssä suoraan puomeja päin.

Mä en ehdi selässä tehdä oikeastaan muuta kuin työntää kättä eteenpäin pitkin hevosen kirjavaa harjaa ja antaa sille tilaa venyttää kaula suoraksi, mutta ajatusvirta on niiden muutamien sekuntien aikana ihmeellisen pitkä.

Nytkö se katkaisee jalkansa – meneeköhän se ympäri ja tulee mun päälle - mitä mä selittäisin Branin omistajille – miksi mä edes hyppään talvella kentällä – miksi mä koskaan aloin harrastaa kenttäratsastusta – miksi mä koskaan aloin harrastaa ratsastusta

Mutta sitten Bran laskeutuu vaimean tömähdyksen saattelemana takaisin maahan, pysähtyy, ja astuu sitten parilla isolla askeleella pois keilaamiensa puomien seasta. Hevonen on pystyssä, käyntiaskeleet ovat puhtaita, ja sitten ori ravistaa kaulaansa hämmentyneenä aivan kuin se ei tietäisi, mitenkäs siinä niin kävi.

Se hypähtää raville ennen kuin ehdin kerätä edes ohjat takaisin käsiin, vilkaisee esteitä ja tuntuu kysyvän: ”Uudestaan?”

25.1.2020 Hopiavuori KERJ - helppo - sijoitus 1/8

Viivytellen
28. helmikuuta 2020

Perjantai oli sellainen paniikinomainen muuttoa edeltävä päivä. Josefina oli ollut aamun töissä ja lähtenyt illasta Runiaciin, luvannut hoitaa Easynkin, joten mulle jäi pakkaamisen viimeistely. Käytännössä mä siis jolkottelin ympäri yksiötä, tuijottelin likaisia nurkkia, kolauttelin pahvilaatikkovuoria, rikoin lautasen tiskialtaan pohjalle ja halusin jäädä enkä sittenkään muuttaa, vaikka tosiasiassa halusin tietenkin muuttaa enkä jäisi mistään hinnasta.

Jotenkin vain ahdisti se helvetin tavaranpaljous ja se, ettei mikään ollut enää paikallaan, ja että siivoamista ja roudaamista olisi huomenna luvassa hirveästi enkä mä olisi jaksanut yhtään. Tietenkin Josefina oli itselleen tyypillisesti aloittanut tosi ajoissa ja organisoinut kaiken täydellisesti, vaatteetkin oli viikattu Bilteman taiteltaviin ja uudelleenkäytettäviin pahvibokseihin ties mitä feng shuita noudattaen, mutta määräänsä enempää ei voinut pakata etukäteenkään. Jostain meidänkin piti kahvit juoda, ja jotain piti päälleen laittaa vielä muuttoa edeltävänäkin päivänä.

Eikä niitä jo pakattuja laatikoita saanut mihinkään muualle kuin seinän vierustoille ja eteiseen huteriin pinoihin, ja jotenkin ne ruskeat lootat aiheuttivat mussa epämääräistä levottomuutta ja ärtymystä. Voi jos meillä olisi ollut varaa laittaa muuttofirma hoitamaan koko roska ja asua itse vaikka hotellissa tämä viikonloppu.

Mä heittelin loput pyyhkeet ja lakanat jätesäkkeihin, mutta en keksinyt enää muuta pakattavaa ennen aamua. Koska mä en kestänyt yhtään olla hiljaisessa ja kaikuvassa asunnossa laatikoiden keskellä, mä lähdin tallille.

Branilla olisi oikeasti kuulunut olla vapaapäivä, mutta ei se vaikuttanut harmistuneelta, kun mä kuitenkin porhalsin tallille ja aloin satuloida sitä pientä iltatreeniä varten. Ori oli ollut Arnen valmennuksen jäljiltä pari päivää väsyneen oloinen, mutta nyt se oli taas oma terhakas ja energinen itsensä, tanssahteli mun vierellä maneesiin ja hörisi sieraimet levällään loppuverryttelyjä tekevälle Meikulle.

Mä moikkasin Elleniä, joka olisi seuraavasta viikosta alkaen mun valmennuspari Isabellan treeneissä. Se oli hyvä, sillä Ellenkin ratsasti välillä kenttää ja mä taas olin miettinyt, että keskittyisin tulevalla kaudella Branin kanssa nimenomaan siihen. Ainakin, jos seuraavana viikonloppuna tulevan Coralin kanssa kaikki sujuisi ongelmitta ja me päästäisiin nopeasti kiinni estetreeneihin.

”Kuulitko, että Isabella mietti treenattaisiinko jo nyt kentällä”, Ellen kertoi kävellessään loppukäyntejä. ”Mä kyllä sanoin että ehkä vasta myöhemmin keväällä.”

”Joo, mieluummin niin”, mä vastasin ja vilunväre kulki mun selkäpiitä pitkin. Nyt, kun Auburnissa oli peräti kaksi lämmitettyä maneesia, olisi ollut sulaa hulluutta mennä ulkokentälle värjöttelemään. Vai olinko mä vain tehty sokerista?

”Että viimeistään toukokuussa sitten pitää varautua menemään ulkona”, Ellen kohautti hartioitaan. ”Varmaan vähän huonommassakin kelissä. Mutta nähdään keskiviikkona.”

”Keskiviikkoon”, mä vastasin ja siirsin Branin raviin. Mä keventelin rennosti, ratsastin isoja ympyröitä ja vaihtelin tempoa, yrityksenäni lähinnä tuulettaa omia aivoja. Ihan hyvin se toimikin, sillä kolme varttia livahti kuin huomaamatta; Bran liikkui kivasti ja malttoi pitää aivot mukana, kun mä ratsastin muutamia sulkuja. Kenttäuraa ajatellen mun pitäisi vähän saada hilattua orin koulutustasoa ylöspäin, mutta mä en ollut ihan varma, mihin asti omat rahkeet riittäisivät.

Mä olin jo kävellyt loppukäynnit ja juuri laskeutunut Branin selästä, kun Märta Merenheimo talutti Minan maneesiin. Se vilkaisi mua kerran ja kääntyi sitten hevosen puoleen, mutta kysyi: ”Eikö sun pitäisi olla muuttohommissa?”

”Ei”, mä sanoin nopeasti, ja Märta katsahti muhun taas ja sen kasvoilla pilkahti jotain outoa. Ehkä se luuli, ettei me Josefinan kanssa muutettaisikaan ilmeisesti melkein sen naapuriin, ja oli siitä tyytyväinen? Vai harmissaan?

”Tai siis joo, mutta ehtiihän tässä, kun koko viikonloppu aikaa”, mä korjasin ja Märta käänsi mulle selkänsä, lähti taluttamaan Minaa uraa pitkin.

”Jusulla on varmasti paljon tavaraa”, Märta sanoi. ”Ja teillähän on aika pitkä matka nyt.”

”Hmm, niin, Josefina sanoi että sä asut siinä lähellä.”

Märta ei sanonut mitään, eikä keskustelu jatkunut siihen pariin minuuttiin mitä mulle meni löysätä satulavyö, nostaa jalustimet ja heittää loimi Branin takaosan peitoksi, joten mä luikahdin kaikessa hiljaisuudessa pois maneesista ja mietin, miten usein me törmättäisiin mun ja Josefinan uusilla kotinurkilla.

Tieto päämäärästä
8. maaliskuuta 2020

Maaliskuun ensimmäinen viikonloppu sujui esteidentäytteisesti. Lauantaina mä, Josefina ja Niilo lähdettiin estekisoihin Eevaan. Mä tosin olin unohtanut ilmoittautua eikä jälki-ilmoja syystä tai toisesta otettu, vaikka kisat oli pienet, joten mä olin lähinnä statistin roolissa, kun Josefina ratsasti. Kotiin palattuamme mä kevyesti hölkkäsin Branin seuraavan päivän maastoesterataharkkoja silmällä pitäen ja lähdin sitten kokeilemaan Coralia ensimmäistä kertaa sen uudella kotitallilla. Hevonen oli hieno, ja mä sain vain vaivoin hillittyä itseni, etten olisi pystyttänyt Hannin maneesiin täysimittaista esterataa.

Sunnuntaina me sitten hypättiin ne maastoesterataharkat. Vaikka se oli kilpailuharjoitus eikä kilpailu, osanottajia oli mukavasti ja tunnelma sopivasti kohdillaan niin, että Bran vähän sähköistyi. Sille edellispäivän kisailmoittautumisen unohtaminen oli tehnyt hyvää, sillä orilla oli täydellinen määrä energiaa ja se hyppäsi sujuvasti ja rohkeasti. Ihan vielä me ei päästy riittävään ratatempoon, joten sijoitus oli kolmas kuudesta, mutta mä olin erittäin tyytyväinen Branin suorittamiseen ja toivoin, että ulkokausi pääsisi alkamaan mahdollisimman pian. Maastoesteiden hyppääminen maneesissa oli vähän outoa.

Kotiin päästyäni mä aloin rustata Branille kunnonkohotussuunnitelmaa.

Mä olin muutenkin yrittänyt tänä vuonna olla aiempaa päämäärätietoisempi, vaikka hädin tuskin edes täsmälleen ymmärsin mitä koko sana tarkoitti. Tai siis, eihän mulla tosiaankaan ollut mitään lopullista päämäärää, jotain sellaista ultimaattista maalia, jonka saavutettuani voisin kuolla onnellisena. Ehkä joskus pari vuotta aiemmin mä olisin sanonut, että olympiavoitto, mutta loton pääpotti ja huippuhevoset antoivat odottaa itseään ja musta oli alkanut tuntua, että mun pitäisi tyytyä vähän vähempään.

Miten vähään mä sitten tyytyisin? Sitä mä olin alkuvuonna miettinyt, ja mä olin miettinyt myös tulevaisuutta ja hevosiani, joista yhä harvempi itse asiassa oli mun oma. Mä olin aiemminkin talvella hahmotellut vanhojen kirjekuorien taakse jotain treenisuunnitelmia ja yrittänyt miettiä, miten ehtisin mahdollisimman monelle tallille yhden päivän aikana. Mä olin tuijotellut kisakalentereita ja pohtinut, miten kauas kannattaisi ajaa minkäkin luokan perässä. Nyt, kun mulla oli Coral käytössäni aiempien hevosten lisäksi, puute ei ollut enää ratsumateriaalista vaan pikemminkin vuorokaudessa olevista tunneista, ja multa vaadittiin toden totta sitä jonkunlaista päämäärätietoisuutta sen sijaan, että mä vain suhasin ympäri Kallaa ja hyppelin vähän jos jonkinlaisilla hevosilla.

Oli nuorisoa: Kisse, Aku, Easykin vielä, ja suurin osa Hannin hevosta meni nuoriso-osastoon joko iän tai osaamisen puolesta. Niiden kanssa oli kivaa ja palkitsevaa touhuta, mutta ei nuorten laittelu ja iänikuisten metrien hyppääminen pääsääntöisesti vienyt mua enää yhtään lähemmäs tavoitteita (paitsi tietysti silloin, kun siitä maksettiin, sillä rahaahan tarvitsi aina ja kaikkeen).

Oli Cava, jonka kanssa mä jatkaisin tämänkin kauden rataesteillä. Se oli älyttömän kiva hevonen, joskin musta tuntui että Isabella oikein kokenut sen kanssa sielunkumppanuutta, ja sen kanssa pääsisi hyppäämään ehkä 140-luokkiakin tällä kaudella. Mutta siihen se sitten jäisi. Cava oli ensisijaisesti kenttähevonen ja vaikka sen hyppy oli ilmava ja tekniikka tarkka, mä en nähnyt sitä hyppäämässä neljääkymppiä isompaa vaikka ratsastaja olisi omakätisesti nostanut sen esteiden yli.

Oli Coral (Carri? Curry?? Cola???) jonka kanssa oli mieletöntä päästä tekemään yhteistyötä ja joka opettaisi mulle varmasti paljon. Sen kanssa mulla oli selkeä päätavoite: osallistua Ruunaan Maljaan ja mieluusti tietenkin voittaa koko roska. Se tarkoittaisi 130-135 senttimetrin luokkia, joiden ohella me voitaisiin työstää kohti 140-luokkia.

Ja sitten oli Bran. Kiva ja yritteliäs Bran, jolla oli kolme hyvää askellajia ja monta hyvää puolta. Se oli voittanut kauden ekan kenttäkisansa, mutta mä en muistanut, milloin viimeksi se olisi voittanut rataesteillä. Niinpä mä olin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt, että siitä tulisi kenttähevonen; ei ehkä täysin, mutta ainakin ensisijaisesti. Sen vahvuudet pääsisivät kuninkuuslajissa varmasti parhaiten esille, vähän niin kuin Cavankin, ja toisaalta kenttäratsastus haastaisi mua uudella tavalla.

Mitä se tekisi musta? Kenttäratsastajanko? Mä tiesin, mikä oli siinä ajatuksessa mun ehdottomasti heikoin lenkki, ja sitten mietin, että ehkä mun pitäisi rimpauttaa Amandalle.

”Mitä teet?” Josefina kysyi mun selän takaa ja laski leukansa mun olkapäälle. Mä pyöräytin työtuolin ympäri ja vilautin paperilappua, jossa luki jotain epämääräistä laukkamaastoista ja intervallitreenistä.

”Mä ajattelin, että kisaisin tällä kaudella vaan kenttää. Branin kanssa siis.”

Josefina ei näyttänyt yllättyneeltä, eikä se tietysti yllätys ollutkaan – oltiinhan me puhuttu kenttäratsastuksesta ennenkin. Alun perin Josefina oli vähän vaikuttanut siltä, että sen mielestä laji oli kiinteine maastoesteineen turhan riskialtis, mutta musta oli alkanut tuntua, että viime aikoina se oli ollut aiheesta ainakin hitusen innostuneempi.

”Kallan Sanomia varmaan kiinnostaisi tämä tieto”, Josefina virnisti viitaten edellissunnuntain Kalla Cup -reportaasiin, jossa mut oli mainittu omasta mielestäni kiusallisen monta kertaa. Lupaavasti alkanut kenttäura kuulosti siltä, että mun pitäisi ottaa painetta menestymisestä jatkossa, mielellään vielä voittaa Kalla Cupin kenttärankingin.

Paineen tuntua mä en havainnut, mutta intoa senkin sijaan: voittaa mä kyllä halusin.

Kevätkiireitä
16. maaliskuuta 2020 #kilpailuharjoitus

Musta tuntui että mä asuin talleilla. Koska Hannin tallimestari Rossi oli ollut keuhkokuumeessa, mulla oli ollut viimeisen reilun viikon ajan erityisen paljon töitä Keinupuussa. Mä olin usein mennyt sinne jo ennen kahdeksaa, ratsastanut päivät pääksytysten, auttanut ruokinnoissa ja lapannut jonkun verran lantaakin. Neljän jälkeen mä pääsääntöisesti ratsastin Coralin (jota mä itse asiassa olin kuin olinkin alkanut kutsua Carriksi); kuuden aikaan ajoin Auburniin, Runiaciin tai Purtseille ja liikutin yleensä päivän seitsemännen tai kahdeksannen hevosen. Ennen kahdeksaa mä vaihdoin kertaalleen tallia ja ratsastin vielä yhden hevosen, tai sitten mä ajoin kotiin Keinupuun kautta auttaakseni päivän päätteeksi iltatallissa.  

Kotona mä olin noin tunti ennen nukkumaanmenoaika, ja siitä puoli tuntia meni suihkussa käymiseen ja syömiseen, joten ihan hirveästi me ei Josefinan kanssa nähty. Se ei johtunut ajomatkoista, niin kuin me oltiin ennen muuttoa pelätty, vaan ihan vaan siitä käytännön seikasta että mulla oli aivan helvetisti tehtävää vuorokauden jokaiselle tunnille eikä Josefina ollut juuri vähempää kiireinen.

Viikonloppu oli kaiken edestakaisin juoksemisen huipentuma kilpailuharjoituksineen ja Seppeleen estevalmennusrenkaan katsastuksineen, mutta se tuntui vähemmän raskaalta kuin arki, sillä ainakin me oltiin Josefinan kanssa samalla tallilla yhtä aikaa ja pystyttiin auttamaan toinen toistemme hevosten kanssa. Lauantaina mä hyppäsin kolmella hevosella neljä rataa rataesteiden kilpailuharjoituksissa ja kieltämättä mielessä kävi useammin kuin kerran, että hoitaja olisi kiva – edes kisoihin. Mutta koska mulla ei ollut nykytilanteessa varaa maksaa hevosenhoitajan palveluksista, mä en tiennyt, löytäisinkö kuuna päivänä hoitajaa joka suostuisi auttamaan parhaimmillaan neljän orin kanssa ja olisi enemmän hyödyksi kuin tiellä.

Vaikka hevosten kanssa olikin härdelliä, itse kilpailuharjoitukset menivät hyvin: itse asiassa niin hyvin, että mä toivoin menon jatkuvan melko lailla täsmälleen samanlaisena Kalla Cupin ensimmäisissä osakilpailuissakin. Easy hyppäsi rohkeasti ja oli ensimmäinen ei-sijoittunut; Bran teki hyvän tuplanollan 120-luokassa ja vaikka se väsähtikin toisella radalla ja alkoi pudotella puomeja, mä olin tyytyväinen sen ratsastettavuuteen ja edistymiseen talven aikana. Carrin kanssa mä vietin honeymoonia ja se tuntui niin hyvältä selkään, että mä olisin voinut hypätä sillä vaikka kaikki luokat, mutta me tyydyttiin pieneen 115 senttimetrin rataan ja voitettiin se helposti. Carri oli Laran ja ehkä Saksan-Ladyn jälkeen ehdottomasti nopein hevonen, jolla mä olin hypännyt, ja se tuntui ainakin toistaiseksi suoritusvarmemmalta kuin kumpikaan niistä tammoista. Toki tekemistä oli, mutta se oli mukavaa tekemistä se.

Illalla me oltiin suunniteltu menevämme Josefinan kanssa pitsalle, mutta kun me oltiin ensin suhattu läpi suunnilleen kaikki paikkakunnan tallit ja hoidettu lauma hevosia yökuntoon kisaharjoitusten jäljiltä, ei meistä ollut enää lähtijöiksi. Me päätettiin yrittää sunnuntaina uusiksi, mutta vaikka kummankaan ei tarvinnut istua kuin parin hevosen satulassa, aika tiukka oli sekin vapaapäivä. Aamulla me hurautettiin Seppeleeseen estevalmennusrenkaan katsastuksiin, jossa mä hyppäsin Carrilla ja Josefina Belisalla. Katsastuksien jälkeen taas tapahtui ihme, kun me molemmat – siis jopa mä – osallistuttiin Auburnin koulukilpailuharjoituksiin.

Mä menin helpon A:n kenttäohjelman lähinnä nähdäkseni, missä vaiheessa Bran oli sileäntyöskentelyssä. Alun perin mä olin miettinyt kisaavani sen kanssa vielä helppoa alkavalla kaudella, mutta täytyi myöntää että isommat maastoesteet ja teknisemmät radat kiinnostivat. CIC ykkösestä selviäminen vain tarkoittaisi sitä, että meidän pitäisi ratsastaa läpi helpon A:n ohjelma ja tietysti mielellään vielä pärjätä, ei vain rämpiä radan läpi.

Mä olin skeptinen vielä silloinkin, kun ratsastin Branin valkoisten aitojen sisäpuolelle, mutta hevonen yllättikin. Se liikkui elastisesti ja teki tarkkaa työtä, ja mä taas yritin parhaani mukaan olla huolellinen teiden kanssa. Bran olisi saanut liikkua ehkä vähän kootummin, ja mä olisin voinut istua hieman kauniimmin ja ratsastaa vähäeleisemmin, mutta lopulta me saatiin huikeat 67 ja puoli prosenttia vaikka tuomareina olikin sellaisia tiukkiksia kuin Amanda Sokka ja Cecilia Blankley. Pisteet riittivät kuudenteen sijaan kolmentoista lähtijän luokassa, ja mä olin Braniin niin tyytyväinen, että annoin sille puoli kiloa porkkanoita radan jälkeen.

Niinpä me päästiin lopulta sinne pitsalle vasta maanantai-iltana. Rossi oli miten kuten tervehtynyt ja mulla oli ollut suorastaan kevyt työpäivä. Josefina sen sijaan oli tullut Märta Merenheimon isän säikyttelemäksi ja jostain syystä kutsunut sen sisäänkin, ja Josefina selitti seikkaperäisesti tarinaa kuusien kohtalosta ja Märtan isästä samalla, kun mä hotkin pitsaa minkä ehdin.  

”Oliko se isä vähän huonomuistinen, tai niin, silloinkin kun te olitte lukiossa?” Josefina kysyi ja taiteili pitkää kolmionmallista pitsasuikaletta suuhunsa.

Mä kurtistin kulmiani enkä muistanut koko isää.
”En muista”, mä tunnustin. ”Ei ole jäänyt mieleen. Ei me varmaan montaa kertaa nähty.”

”Niin”, Josefina vastasi ja näytti mietteliäältä.

”Vähän outo perhehän se on ollut aina”, mä totesin ja kohautin harteitani. En ollut nähnyt Märtaa hetkeen, mutta varmaan me ennemmin tai myöhemmin taas törmättäisiin – etenkin nyt, kun me oltiin käytännössä naapureita. Niiden tiluksilta mä olin kyllä ajatellut pysyä poissa.

14.3.2020 Esteratsastuksen harjoituskilpailut Auburnissa – 120 cm - sijoitus 6/17
14.3.2020 Esteratsastuksen harjoituskilpailut Auburnissa – 125 cm - sijoitus 10/11
15.3.2020 Kouluratsastuksen harjoituskilpailut Auburnissa – HeA kenttäohjelma - sijoitus 5/13

---

Mä olin lakkaamassa varpaankynsiä sängyllä kun se tapahtui. Olin aloittanut toisella lakalla, mutta huomannut että se oli jo muuttunut vanhuuttaan kökköiseksi, ja vaihtanut sitten toiseen. Nyt mulla oli yhdeksän varvasta 'hurmion kätyrit' -sävyistä punaista ja yksi ukkovarvas kimaltelevan turkoosi.

Ojentelin juuri nilkkojani arvioiden voisinko olla tässä jonkin uuden muoti-ilmiön keksimisen äärellä, kun mun puhelimesta pääsi soittoääni jota en ollut ikinä kuullut. Mä katsoin mun näyttöä. Jäädyin. Sen jälkeen katsoin kauhistuneena turkoosia glitteristä lakkaputkiloa mun edessä. Kuinka vanhaa sen tökötin piti olla, että siitä lähtevät huurut saivat aikaan aistiharhoja?

Käänsin katseeni uudestaan näyttöön, nostin sen epäileväisenä kurtistelevan naamani eteen ja painoin "vastaa". Mun naama pieneni esikatselukuvakkeeksi alakulmaan, kuten se videopuhelussa tuppasi tekemään, ja muu näyttö täyttyi pimeästä, tarkentumattomasta pinnasta.

"Daniel?"
"Cella? Hei –"
"Daniel mitä sä teet?"
"Mitä?"

Linja kahisi ja mä katsoin pienen valoraidan häivähtävän pimeässä ruudussa.

"Että mitä ihmettä sä teet?"
"Soitan sulle? Saksasta? Piti soittaa Whatsapp-puhelu kun netti on ilmainen mutta en ollut varma maksaisiko ulkomaanpuhelut sulle –"
"Dani." Mä purin poskeni sisäpintaa, etten nauraisi. "Ota se puhelin pois korvalta."
"En? Siis –"
"Dani sä soitat mulle videopuhelua, mä näen vaan sun korvakarvat."

Hiljaisuus, sitten kahinaa, ja lopulta Danielin partainen, miellyttävän tuttu naama tuli näytölle näkyviin epäimartelevasti alaviistosta kuvattuna.

"Hi grandpa", mä virnuilin naama nykien. "Toivottavasti oot siellä turvassa vaikka on tätä viirusta liikkeellä joka iskee teihin yli 80-vuotiaisiin."
"Mä painoin kyllä sitä ihan normaalipuhelun logoa Whatsapissa", Daniel puhisi ärsyyntyneenä. Se näki jopa Itämeren toiselta puolelta, että mä avasin isoa suutani riemastuneena vielä moniin isoisävitseihin, joten se keskeytti mut hätäisesti.

"Sun tarvis hoitaa mulle yks juttu." Niin kauniisti pyydetty. Kohtelias mies.

"Mulla on siellä Poppelikujalla muutamia papereita. Alakerran siinä antiikkilaatikostossa. Amanda Sokka otti muhun yhteyttä että ne tarvisi Auburnin kartanolla niistä papereista kopiot koska mulla on siellä valmentajasopimus ja nyt on uus verovuosi. Ja mä en oo tulossa Suomeen vielä."
"Ja sä haluaisit että mä otan niistä kopiot ja laitan ne eteenpäin?"
"No.. joo. Tai oikeastaan niiden pitäis saada ne alkuperäiset, ja ne ottaa ite kopiot niistä."

Mä olin ollut puolivälissä natisevia lankkuportaita matkalla alakertaan, kun pysähdyin ja katsoin Danielin kuvakulman leventämää naamaa.

"Eli... sä haluat että mä ajan Auburniin ja vien ne paperit?"
"Jos mitenkään pystyt."
"Oonko mä sun lempi-ihminen Suomessa kun soitit tän videopuhelun just mulle?"

Luulin hetkeksi että yhteys katkesi ja Danielin kasvot friizasivat yhteen ilmeeseen, mutta ruudun silmien hidas räpsäytys muistutti mua että Danielin naama vaan oli sellainen.

"Et, sä vaan satut olemaan ainoa jolla on siihen taloon avaimet."

Ajomatka Kallaan oli nopeampi kuin mä odotin. Kun Daniel oli opastanut näkö- ja audioyhteydellään mitkä paperit ottaa alakerran laatikoista mukaan ja kun mä olin viettänyt onnellisen vartin nauramalla papereiden alta löytyneelle Danin vanhalle passikuvalle olin lähtenyt heti matkaan. Kevätaurinko oli valkohehkuinen ja mä olin unohtanut aurinkolasit, mutta jopa siristellessäni näin että Auburnin parkkipaikka oli sairaan hieno.

Ja voi pojat, oli mulla tulossa joulu etuajassa, jos mä olin innoissani jo parkkiksesta.

Auburnin miljöö oli älytön. Se oli kuin joku intohimoinen heppaihminen olisi saanut rankentaa jossain hyvin grafikoidussa tietokonepelissä unelmatallinsa ja käyttänyt huijauskoodeja jotta se peli ei voinut rajoittaa sen luovaa hulluutta. Mä olin pihaan kävellessäni samaan aikaan sairaan vaikuttunut, sairaan kateellinen ja sairaan tietoinen siitä että mun kauhtuneet Niken trikoot näytti sinisiltä pitkiltä kalsareilta.

Tallin pihalla oli aika hiljaista. Mä keikuin hetken kantapäilläni katuen sitä, etten ollut puristanut Danielista kaikkea informaatiota Auburnin tilasta ja etenkin siitä, missä oli Virallinen Jättöpiste johon saattoi viikata kuriirien kuskaamat kirjeet. Maalaisjärki sanoi, että kartanotalo toimi jonkinlaisena päärakennuksena, mutta mä olisin ennemmin tehnyt siihen keskelle pihaa kuopan ja ryöminyt sinne kuolemaan kuin yrittänyt noin vain kävellä sinne sisään.

Sitten hallista, joka muistutti kovasti maneesia mutta oli suurempi ja hienompi kuin kaikki oikeat maneesit, kuului vaimea aplodien aalto. Voi luoja, oliko täällä joku tapahtuma tänään? Mun mahdollisuudet löytää joku paikallinen luottohenkilö, joka voisi ottaa Danin paperit vastaan, oli kaventunut juuri noin 1:20 kertoimista yhteen sadasosaan. Mittailin maneesia kärsivästi katseellani ja valuin sitä kohti pystyäkseni lukemaan pienen banderollin tekstin opastusnuolineen:

KALLA CUP KENTTÄRATSASTUS.
Ilmoittautuminen →
Verryttelyalue ←

Kun mä käänsin päätäni, verryttelyalueen nuolen suunnalta käveli näkyviin hyvin vaikuttavan näköinen hevonen kisakamppeisiin pukeutuneen ratsastajansa taluttamana. Se ratsastaja näytti olevan kiihkeisiin ajatuksiinsa uponneena – mä tunnistin sen maanisen ilmeen kaikilta kisareissuilta, no, kaikkien ihmisosallistujien naamoilta – ja se räpelsi hevosensa kalliin estesatulan jalustinhihnaa. Mun harkitessa, voisinko pyytää niiltä apua, sen takaa tuli pari muuta kävelevää ratsukkoa näkyviin. Ilmeisesti joku luokka oli juuri päättynyt.

”Hei!” mä huikkasin ensimmäisenä näkemälleni, maskuliinisen ja sporttisen näköisen orin taluttajalle, koska pelkäsin että katsomosta pöllähtäisi kohta juuri lopettaneen luokan kannustusjoukot kaakattamaan onnitteluja ja analyysejä, ja siinä myllyssä mä en saisi Danin papereita koskaan perille. Miespuolinen ratsastaja ei ensin ajatuksissaan reagoinut, mutta kun sen kirjava hevonen nosti mun lähestymiselle korviaan, se kääntyi katsomaan kypärän lippa silmiä varjostaen.

”Anteeks kun vaivaan, mutta onkohan Sokan sisaruksista jompikumpi tänään tavotettavissa? Mulla olis niille paperitöitä joita ne on odottanut, mä ajoin varta vasten niitä tuomaan kun mä en tiennyt että täällä on jotkut karnevaalit.” Lisäys oli ehkä tarpeeton, mutta mä halusin eliminoida sen mahdollisuuden, että mun käskettäisiin vain palata kiireettömämpänä päivänä. Ratsastajamies nosti kypärää hieman otsaltaan, katsoi mua aavistuksen pitkään kuin olisi miettinyt jotain, ja osoitti sitten katsomoa kohti.

”Isabella kisaa ite tänään, mutta Amandan taisin nähdä katsomossa.” Kun se puhui, oli mun vuoro jäädä katsomaan sitä aavistuksen pitkään, koska mulle tuli vahva tunne että tunsin sen äänen.

”Rasmus?”

Mä taivutin niskaani vähän vajaan näköisesti kun koitin nähdä kunnolla kypärän lipan alle, mutta onneksi taivutusta ei tarvinnut ylläpitää kauaa. Mies nosti leukaansa yllättyneen näköisenä, sen tutut silmät tutki mua hetken ja sitten se kohotti iloisesti kulmiaan.

”Cella?”

Me oltiin käyty Rasmuksen kanssa samalla tallilla joku puoli ihmisikää sitten, Susijoella, ennen kuin mä olin henkäissytkään Liekkijärvelle päin. Me seistiin ilahtuneen näköisinä vastakkain, molemmat selvästi vähän epävarmoina siitä, olisiko tämän harvinaisen tilanteen kunniaksi pitänyt halata tai keksiä salainen kädenpuristus tai jotain. Me oltiin kuitenkin oltu samaa porukkaa parikin vuotta, mutta ei kuitenkaan mitään lähimpiä ystäviä. Ei meidän menneisyydestä voinut kertoa mitään nostalgista tarinaa, kuinka me leikittiin Rukan kurahousut päällä Talli palaa -leikkejä tai istuttiin kentän hiekalla työntämässä kiviä nenään, koska me oltiin oltu jo varmaan 16-vuotiaita kun me tavattiin. Silti se oli niin tuttu. Mä muistin vieläkin, millainen ratsastaja se oli ollut, ja kuinka se oli niinä aikoina saanut sen ensimmäisen hevosen.

”Miten Lara voi? Selvästi sun hevosasiat on laajenneet sitten viime näkemän.” Rasmuksen ilahtuneesta ilmeestä päätellen siitä oli kiva, että mä muistin Laran, ja että mun aiheenvalinta oli sopiva. Se kertoi mulle rauhallisella äänellä Laran loukkaantumisista, kuinka monella hevosella se nyt paineli menemään pitkin maailmaa (se määrä sai mut vähän nostamaan kulmiani), ja esitteli mulle sen kirjavan sporttihevosen joka pienesti kuolasi sen takin hihaan siinä ohjien toisessa päässä. Bran. Kenttähevonen, Rasmuksella ylläpidossa. Se oli kyllä sairaan hieno. Kun Rasmus kysyi mun hevoselämästä, mä kerroin vähän välttelevästi Windistä ja Daisystä, ja kutittelin samalla mun kättä kohti uteliaana kurkottelevan orin nukkaista turpaa. Se höplötti huultaan iloisesti mun kutittavien sormien ympärillä.

”Kuulostaa kivalta”, Rasmus sanoi vilpittömään sävyyn, mutta mun rinnassa iti silti pienoinen alemmuuskompleksi. Vihaisen tuntihevosen ja eläköityneen kouluratsun paijaajana mä olin pääosin tyytyväinen – mutta jos vastassa seisoi joku jonka kanssa me oltiin teineinä ravattu samoissa valmennuksissa, oltu yhtä lupaavia, yhtä intohimoisia, ja nyt vain meistä toinen oli menestynyt, arvostettu, syli täynnä huippuhevosia, oli pakko vähän kyseenalaistaa elämässä tehtyjä valintoja.

”Mutta. Sä kysyit Sokan klaanista”, Rasmus muisti hätkähtäen, ja näytti pahoittelevalta kun Bran alkoi kihnuttaa suitsien alta kutiavaa päätään muhun väkivaltaisesti. ”Hitto, no, katsomoon ei oo vaikea löytää ja mä luulen että Amanda on siellä. Tulisin näyttämään mut –” Se osoitti kädellään vähän tarpeettomasti hevosta, joka peitti valmiiksi kaiken mun näkökentästä. Sillä ei ollut ilmeisesti henkilökohtaisen tilan käsitettä ollenkaan.

”Kun mulla ei oo hoitajaa sille nyt, mun pitää mennä jälkihuoltaan se ite.”
”No… miltä Amanda näyttää?” mä kysyin ja huomasin kyllä itsekin että kuulostin epätoivoiselta. Katsomosta oli purkautunut kymmeniä ihmisiä aurinkoiseen ilmaan jaloittelemaan, ja mä en jaksanut uskoa, että löytäisin vieraan ihmisen siitä joukosta ihan tuosta vaan, kun katsomoon sisään oli aplodien aaltoilusta päätellen jäänyt vielä kolminkertainen määrä.

”Se on –” Rasmus aloitti, mutta pohti sitten. ”Kuule, uskallatko ottaa Branin hetkeksi? Jos mä vien ne paperit sille, mä tunnen sen ja se on ehkä helpoin niin, sopiiko?”

Mä olin niin helpottunut, että olisin pussannut Rasmusta, mutta maltoin odottaa sen aikaa että se oli Danin kirjekuori kädessään kadonnut katsomon ovesta sisään ja pussasin sitten sen sijaiskärsivää hevosta. Sitä ei ilmeisesti haitannut. Hetken katseltuani pyysin orin käyntiin, ja sen vetävä askel ei osoittanut vähääkään merkkiä kisaväsymisestä monipäiväisen tapahtuman jälkeen. Kävelytin sitä kevätauringon lämmittäessä sen ruskeita ja valkeita laikkuja epätasaisesti, ja jouduin välillä kiristämään omaa tahtiani tottumattomana viritetyn kisapelin ””rennon jäähdyttelykäynnin”” nopeaan tahtiin.

Ehkä viiden minuutin jälkeen Rasmus palasi, onnistuneena.
”Mä löysäsin siltä vähän vyötä”, mä sanoin, ja ojensin ohjat oikealle omistajalleen taputtaen orin kaulaa.
”Kiitos”, Rasmus sanoi, ja katsoi mua vähän tutkailevasti.
”Kiitos itellesi.”

Me katsottiin toisiamme. Bran katsoi verryttelyalueelta tulevia tammoja.

”No, teidän pitäis varmaan…”, mä sanoin kevyesti ja ylimalkaisesti.
”Jep.” Rasmus silitti hajamielisesti Branin kaulaa.

”Kuule. Mun pitäis kylmätä sen jalat. Jos jaksaisit tulla auttaan vielä ihan hetkeksi.”

Korjaussarjoja
23. maaliskuuta 2020 #arnenvalmennus #kevatpaivantasaus

Kalla Cup oli alkanut kenttäratsastuksella, ja mä olin tietysti alkuvuoden menestyksestä innostuneena ilmoittautunut vanhan tutun helpon sijaan CIC1-luokkaan.

Bran teki hienon kouluohjelman ja hyppäsi varmasti myös maastoesteet hallissa, mutta sunnuntain estekokeella hevoselta lähti ns. lapasesta. Siinä kävi sitten niin, että me valuttiin lopputuloksissa keskitason heikommalle puolelle ja mä sain hevostalli.netin ratsastuspalstalta myöhemmin kuulla kunniani.

Lähettäjä: ?
Päivämäärä: 22.3.20 19:34:18

Vahvaa suorittamista Anna Sareelta! R. Alsila taas oli näköjään niin innostunut tästä kenttähommasta että unohti täysin miten rataesteitä hypätään.

Lähettäjä: minttu
Päivämäärä: 22.3.20 19:39:23

joo, oli kyllä kohtuullisen myötähäpeää herättävä suoritus sen kirjavan kanssa… miten ne rosengårditkin sille niitä hevosiaan työntää kun tulostaso on tämä

Lähettäjä: -.-
Päivämäärä: 22.3.20 19:42:05

Ens viikolla näköjään kisaa taas Sokan sisarten hevosellakin. Piiri pieni pyörii Kallassakin, ei voi muuta sanoa!

Mä en jaksanut ottaa kommenteista itseeni enkä kertonut Josefinalle (lähinnä siksi, etten mä kehdannut paljastaa oikeasti lukevani hötönettiä). Tiesinhän mä itsekin, että ei se nyt ihan putkeen ollut mennyt. Bran ei ollut tuntunut sunnuntainakaan väsyneeltä, päinvastoin, mutta vauhdinsäätely- ja ohjauslaitteisto oli kadonnut kahden ensimmäisen esteen jälkeen täysin ja mä olin suorastaan yllättynyt, että virhepisteitä oli loppujen lopuksi kertynyt vain 12 eikä esimerkiksi 48.

Niinpä me maanantaina Arnen valmennuksessa keskityttiin tekemään korjaussarjaa ja fiksaamaan se, mitä fiksattavissa oli. Me hypättiin muutaman esteen radanpätkiä ja treenattiin erityisesti kaarteiden ratsastusta, mikä oli osoittautunut edellispäivänä kisoissa melko lailla mahdottomaksi. Vaikeita kaarevat linjat olivat nytkin, mutta Bran oli kuitenkin jo vähän paremmin kuulolla. Esteet pidettiin matalina, sillä kisarupeama oli kuitenkin ollut raskas, joten liian ylpeä puomien pysymisestä kannattimillaan ei silti voinut olla.

”Voihan se olla, että kun sillä kroppa ja aivot vähän väsyvät, se ratkoo asioita lisäämällä vauhtia”, Arne pohti meidän kävellessä loppukäyntejä. ”Vaikka se ei tuntuisi nuutuneelta, niin on silti mahdollista, että sillä on paukut jo vähän loppu. Kunnonkohotusta ja huolellista sileän treeniä ennen seuraavia kisoja, sanoisin.”

”Ei tässä ihmeitä ehdi tekemään, kun seuraavat kisat on jo keskiviikkona”, mä hymähdin. ”Koulukisat tosin vain.”

”No, niiden jälkeen sitten maastoon spurttailemaan”, Arne kannusti ja hymyili. ”Kuinkas Coralin kanssa on sujunut?”

Hyvinhän sen kanssa oli tosiaankin mennyt. Viikonloppuna ori pääsisi kunnon tulikokeeseen: ensin Kalla Cupiin perjantaina ja sunnuntaina hyppäämään yhden luokan Ruunaankoskelle. Täytyi myöntää, että vähän mua jännitti lähteä kisaamaan sen kanssa ensimmäistä kertaa kunnolla, ja mä toivoin, ettei me annettaisi hevostalli.netin leideille enempää moittimisen aihetta.

Yksi mukavakin juttu sunnuntaihin oli mahtunut, mä mietin myöhemmin valmennuksen jälkeen hieroessani linimenttiä Branin jalkoihin. Mä olin törmännyt Cellaan.

Me oltiin tunnettu aikoja sitten, vähän Laran hankkimisen molemmin puolin, kun me oltiin molemmat käyty Susikalliossa kaukana Kallasta. Mäkin olin hetken aikaa ollut siellä ihan vain hoitajana, kun olin Callen menettämisen jälkimainingeissa miettinyt, ratsastaisinko enää koskaan – tosissani tai ollenkaan. Cella oli ollut pieni, vaalea, kovaääninen, iloinen ja hevosten kanssa taitava. Ei me mitään sydänystäviä kai oltu, koska mä en harrastanut sydänystäviä, mutta jonkunlaisia kavereita kuitenkin. Cella oli hyvä tyyppi.

Ja sitten mä olin vuosien jälkeen törmännyt siihen Auburnin kartanon pihamaalla.

Se oli ollut outoa, mutta ei läheskään niin outoa kuin esim. Märtan tapaaminen vuosien tauon jälkeen, ja Cellalla juttu luisti kuten ennenkin. Mä saatoin etäisesti tavoittaa oman 17-vuotiaan itseni, kun Cella oli avuliaasti tullut mun mukaan kylmäämään Branin jalkoja ja me oltiin vaihdettu viime vuosien kuulumisia. Kaikenlaista sitä oli ehtinyt tapahtua, itse kullekin.

”Mustahan tulisi hyvä groomi”, Cella oli naureskellut harjattuaan ja loimitettuaan sillä välin, kun mä putsasin varusteita.

”Ota yhteyttä sit jos paluu hevosenhoitajaksi kiinnostaa”, mä olin ähkäissyt kädet kyynärpäitä myöten satulasaippuavaahdossa. ”Mulla näitä ratsuja ja kisapäiviä riittää.”

Cella oli katsahtanut muhun tutkivasti. ”Voin mä oikeastikin lähteä joskus auttelemaan”, se oli kohauttanut hartioitaan ja rapsutellut silmät ummessa nauttivaa Brania poskelta. ”Saa kysyä.”

Me oltiin siirrytty muihin aiheisiin, mutta nyt mä mietin, pitäisikö mun oikeasti laittaa Cellalle viesti. Perjantaina mä hyppäisin taas kolmella orilla, ja koska Bran ei ollut niistä yksi, sillekään tuskin riittäisi montaa minuuttia huomiota. Ehkä Cella voisi auttaa sen kanssa, jos se oli ollut tosissaan siitä, että sitä voisi kysyä. Kehtaisinko?

20.-22.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - kenttäratsastus - CIC1 - sijoitus 4/7

Huokaus
25. maaliskuuta 2020: Koulukilpailut ratsatuskeskus Eevassa

Heti, kun mä pysäytin Branin keskihalkaisijalle ja tervehdin tuomaria, mä näin miten Elviira Siniketo jotenkin oudosti huokaisi silmillään, vaikka suu pysyi samanlaisena tiukkana viivana koko ajan. Mä tiesin, että kaikki mun ja kapean hevoseni olemuksessa huusi kenttäratsukkoa, ja arvasin, että kouluratsastustuomari arvioisi varmaan mieluummin oikeaa kouluratsastusta kuin epätoivoista yritystä treenata kevään kenttäkisojen kouluosuutta varten autenttisessa ympäristössä. Mä yritin katseellani viestittää pahoittelut arvon tuomarin ajan hukkaamisesta ja kertoa, että me Branin kanssa tarvittiin kouluratatreeniä tosi, tosi paljon, mutta Elviira Sinikedon katse oli viileän kyllästynyt, joten mä sitten vain nopeasti siirsin Branin raviin ja aloitin radan.

25.3.2020 Ratsastuskeskus Eeva KRJ - helppo A - sijoitus 2/4

Treeniä ja palkintoja
1. huhtikuuta 2020 #isbenvalmennus

Äiti paasasi puhelimeen niin kovaa, että mun piti pitää Samsungiani muutaman sentin irti korvalta.
”Sanoivat ruunamaiseksi”, se sanoi tuohtuneena, ”kuulemma lihasköyhä! Sinun pitää tulla liikuttamaan sitä jo tällä viikolla, minä en vielä sen selkään uskalla.”
”Turha sitä on enää puskea huippukuntoon, johan se arviointi oli ja meni”, mä yritin, mutta äiti ei ottanut mun kommenttia kuuleviin korviinsakaan.
”Leinosessa on kenttä jo kuiva. Nähdään perjantaina?” se tiukkasi.
”Mulla saattaa olla perjantaina jotain suunnitelmia Josefinan kanssa ja Akuhan on tosiaan vasta kääntynyt kolmevuotiaaksi, että en kiirehtisi –”
”Otat Josefinan mukaan”, äiti julisti ja mä kuulin, kuinka sen ääni alkoi jo kaikota puhelimesta. ”Heihei”, kuului jostain kaukaa ennen kuin puhelu päättyi.
Mä irvistin omalle puhelimelleni ja tungin sen povitaskuun, ennen kuin nappasin pölyharjan Branin takapuolen päältä ja jatkoin sukimista. Ori vilkaisi mua uteliaana aivan kuin olisi miettinyt, miksen mä enää jutellut ääneen.

Äiti oli aina suhtautunut kasvatteihinsa leijonaemomaisella intohimolla, mutta palattuaan Laran pojan Akun myötä kasvatuskantaan pitkähkön tauon jälkeen siitä oli tullut suoranainen tyranni. Se oli haukkunut mulle milloin minkäkin näyttelytuomarin, kun ori ei ollutkaan joka näyttelyssä BIS-voittaja kaikista äidin odotuksista huolimatta, ja tämänpäiväinen kantakirjaustilaisuus oli tietenkin saanut sen repimään pelihousunsa. Aku oli saanut aika hyvän arvostelun ja KTK-III -palkintoon oikeuttavat (tosin vain puoli pistettä kakkosesta jääneet) pisteet, ja vaikka musta se oli kolmevuotiaalle ja vielä selvästi keskenkasvuiselle hevoselle hyvin, äiti ei oikein sulattanut kommenttia ruunamaisuudesta.

Aku oli itse asiassa varsin ruunamainen yleisolemukseltaan, se oli kiltti niin kuin isoveljensä Easy eikä ollut lainkaan perinyt Laran hapanta naamaa tai Cavan kiljumistaipumuksia. Ainakaan vielä se ei ollut tehnyt mitään sen ihmeempiä koiruuksia ja se oli hyvin käsiteltävissä myös vieraissa paikoissa. Helppoa ratsua siitä kuitenkaan tuskin tulisi: Aku oli osoittautunut kohtuullisen tuliseksi kaveriksi, kun mä olin sen alkuvuodesta laittanut satulaan. Mitään sen kummempia treenejä me ei oltu vielä tehty. Aku osasi kantaa ratsastajan kaikissa askellajeissa, mutta ei ihan aina halunnut, joten pieniä takiaistaipumuksia oli sen kanssa vaadittu.

Toisaalta mulla oli pitkästä aikaa edessä vapaa viikonloppu, joten ehkä mä ehtisinkin jossain välissä Akun satulaan. Mä olin myös suunnitellut hyppyjä Easyn ja Carrin kanssa, sillä jälkimmäiseksi mainitun kanssa mä olin edellispäivänä osallistunut Pirkko Repon estevalmennukseen Ruunaankoskella ja saanut aimo nipun motivaatiota ja hyödyllisiä kotitreenejä. P. Repo ei ollut mitenkään kaikista miellyttävin valmentaja, mutta ainakin se oli tiristänyt musta ulos melko lailla kaiken, mitä lähti. Kaikenlaisesta se mua ripittikin (”Missä jalka? Ei hevosen, vaan sun oma! Niin, ei missään. Käytä sitä.”) mutta hevosta kehui, ja Carrilla oli taas nautinto hypätä, joten kokonaisuus oli vahvasti plussan puolella.

Saisi nähdä oliko Branin kanssa kokonaisuus plussan puolella, mä mietin satuloidessani kirjavaa oria. Isabellan kevään toinen valmennus oli alkamaisillaan, ja Anna Epin kanssa oli liittynyt mun ja Ellenin seuraan. Anna oli mennyt voittamaan Kevätpäiväntasauksen CIC1-luokan ja kaiken lisäksi vielä suunnilleen pyyhkinyt meillä muilla osallistujilla lattiaa, mikä aiheutti mussa lieviä katkeruuden tunteita – ne olivat kuitenkin vasta aivan tauolta tulleita.

Hyvin niillä meni valmennuskin: Epi hyppäsi iloisesti eikä mistään tauosta ollut tietoakaan. Branin kanssa me jouduttiin vääntämään kaarteiden kanssa, kun se ei taas olisi millään suoristunut ulos kaarteista hyvässä laukassa vaan kaarteiden jälkeen tapahtui aina sitä kuuluisaa jotain, mikä sai puomit putoamaan kannattimiltaan.

”Ulko-ohja!” Isabella huusi mulle maneesin laidalta suunnilleen kaksitoista kertaa valmennuksen aikana. ”Ja ulkopohje myös, ei sitä voi unohtaa, kun käännät. Jos Bran tulee esteelle ihan banaanin muotoisena, pudottaa se joka kerta varmasti.”

Niin se sitten pudottikin, kunnes mä vähän hermostuin itselleni ja otin sen ulko-ohjan käteen, tiristin väsyneistä koivistani kaiken irti ja puskin Branin suoraksi. Hevonen luimisti ja kiihdytti muutaman askeleen ajaksi vauhtia, mutta tuli pohkeiden väliin – shock! – ja hyppäsi sitten ilmavan, hyvän loikan. Kun me oltiin toistettu sitä erilaisilla kaarteilla useampi kerta, ja Isabellakin huomasi ettei kyse ollut moukan tuurista vaan jonkunlainen työvoitto, me lopetettiin siihen. Branille oli tullut kuuma, ja mä mietin että se pitäisi taas klipata.

Mun teki mieli kysyä Annalta, mikä oli sen ja Epin menestyksen salaisuus, mutta en mä sitten kehdannut kuitenkaan, ja me talutettiin hevoset väsyneen mutta suhteellisen tyytyväisen hiljaisuuden vallitessa talliin.

Kuraroiskeita ja kisakohtaamisia
11. huhtikuuta 2020

Me oltiin juuri pakkaamassa kamoja lähteäksemme Sjöholman kisoihin, kun mä tajusin tehneeni virheen.

Mä olin:
a) ilmoittanut aiemmin viikolla Auburniin, että Bran saisi ulkoilla aurinkoisina kevätpäivinä ilman loimea
b) ollut ilmoittamatta Auburniin, että me lähdettäisiin lauantaina puolenpäivän jälkeen kisoihin

Niinpä mä kamat autoon pakattuani löysin Branin tarhasta mudalla kuorrutettuna. Sen tarha oli sulanut kokonaan vasta pari päivää aiemmin, sillä siihen paistoi kunnolla vain aamuaurinko, ja ori oli todellakin ottanut ilon irti kurasta. Se oli sen näköinen, että oli piehtaroinut koko aamun, ja jo yllättävän lämmin kevätaurinko oli kuivattanut mutakerroksen sen karvan pintaan.

Aikataulu ei todellakaan antanut myöten Branin pesemistä, joten hetken panikoinnin jälkeen mä otin sen talliin, laitoin käytävälle kiinni ja aloin harjata niin vimmaisesti, että mun käsi oli minuutin päästä väsyneempi kuin koskaan salitreenin jälkeen. Luojan kiitos mä olin vasta jokunen viikko aiemmin löytänyt Branille hoitajan, joka otti orin toisen kyljen hoitaakseen. Kun mä ja Cella oltiin saatu hevonen harjattua, lattia oli kuivuneesta kurasta ruskea ja Bran periaatteessa puhdas, mutta edelleen aivan törkeän näköinen. Se oli kirjava, joten ruskeat laikut sinällään näyttivät kohtuullisen siisteiltä, mutta muta oli värjännyt hevosen valkoiset osat harmaanrusehtaviksi eikä asialle ollut melko lailla mitään tehtävissä ilman shampoopesua.

”Pitäisikö sen antaa piehtaroida uudestaan, ja harjata vähän vähemmän, niin jos se olisi kauttaaltaan ruskea”, Cella ehdotti.
Mä voihkaisin tuskasta ja vilkaisin kelloa. ”Ei meillä ole nyt kyl aikaa enää mihinkään. Pakko vaan lähteä.”
”Tuskin kukaan kehtaa eläinsuojeluilmotusta kuitenkaan tehdä”, Cella kannusti, ja niin me sitten lähdettiin – me ja hevonen, joka oli sen näköinen ettei sitä ollut kukaan harjannut koko keväänä, mutta itseensä hämmästyttävän tyytyväinen.

11.4.2020 Stall Sjöholma tarinaestekisat - 120cm - sijoitus ?/?

Radan jälkeen, kun me oltiin Cellan kanssa hoidettu Bran matkustusvalmiuteen ja odoteltiin luokan päättymistä ennen kotimatkalle lähtöä, mä törmäsin Arne Rosengårdiin. Vaikka kisat olivat pienet ja mä olin toki nähnyt ja nopeasti tervehtinyt Arnea jo aiemmin, nyt me osuttiin kahviossa kirjaimellisesti samaan pöytään ja ajauduttiin keskusteluun.

”Branhan hyppäsi mukavasti”, Arne kehaisi istuutuessaan alas.
”Joo, ihan hyvä on nyt ollut”, mä nyökyttelin. ”Mukavan näköinen se sinunkin hevosesi. Kenttäratsuako siitä mietit?”
”Kyllä vain, katsotaan mihin suuntaan se lähtee tästä kehittymään. Valtavan kiltti se kyllä on.”
”Toivotaan parasta”, mä sanoin vähän latteasti, ja sitten seurasi hiljaisuus, jota mä välttelin ryystämällä vielä vähän liian kuumaa kahvia.

”Josefinako ei päässyt lähtemään?” Arne kysyi lopulta kahviaan sekoittaen ja vilkaisi Cellaa, joka tunki rahkapiirakkapalaa suuhunsa.
”Joo, ei, sillä oli töitä”, mä selitin ja koin parhaaksi myös esitellä seuralaiseni. ”Cella lupasi lähteä mun kisahoitajaksi.”
”Sepäs on mukava”, Arne hymyili Cellalle, joka huiskautti kättään.
”Joo ja siis tässä on tosiaan Josefinan isä, siis Arne”, mä selitin, ja Cellan kulmat rypistyivät ja se avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta sitten se laittoikin sinne lisää rahkapiirakkaa ja nyökytteli vain.

”Huomennahan me mennään sitten Carrin, tai siis Coralinkin kanssa Ruunaankoskelle”, mä koin tarvetta selittää myös sitä, miksei mulla ollut uusin kisahevoseni mukana. ”Coral on kyllä ollut tosi hyvä treenissä, vaikka enhän mä sillä toki paljoa ole ehtinyt vielä hyppäämään kisojen ulkopuolella. Onko teiltä tulossa hevosia sinne?”
Arne pudisti päätään. ”Ei, nyt on lähinnä näitä pikkuluokkia hevoset vailla. Mutta eiköhän me taas tavata näissä merkeissä. Ruotsissa sitten viimeistään!”

Arne hymyili aurinkoisesti ja Cella, jolle en ollut kertonut Ruotsin kisaviikosta vielä mitään, vilkaisi mua kiinnostuneena. Rosengårdien perhekokous, johon mäkin saatoin joutua osallistumaan, toden totta läheni uhkaavasti. Mä nielaisin niin kovaa että olisin voinut vaikka gulps-äänen kaiun kimpoilevan kahvion seinistä.

Hetken lepo
20. huhtikuuta 2020 #tietähtiin2020

Mä olin ajanut yön Lapista Kallaan, ratsastanut aamulla pari hevosta Hanni hevoskauppiaan tallilla, käynyt pikaisesti nukkumassa päiväunet ja syömässä kotona, ja sitten raahautunut takaisin Auburniin Arne Rosengårdin valmennusta varten. Niin pitkiä kuin maanantait usein olivatkin, tämä nimenomainen maanantai löi laudalta kaikki ne aiemmat. Mun silmänräpäykset uhkasivat muuttua mikronuniksi ja mä varovasti toivoin, että Josefina voisi ajaa valmennuksen jälkeen kotiin. Luojan kiitos tiistai olisi vapaa, enkä mä ollut suunnitellut sille päivää muuta kuin makoilua.

Vaikka mua väsyttikin armottomasti, Bran tuntui Cavan ja painajaismaisen Tie tähtiin -skaban jälkeen niin ihanalta ratsastaa, että itse valmennus meni hyvin. Vaikka mä paikka paikoin toin kirjavaa hevosta huonoihin paikkoihin ja koomasin ratkaisevilla hetkillä satulassa, Bran pelasti mut kerran jos toisenkin ja vaikutti tekevänsä sen ihan mielellään. Se oli kiltti hevonen eikä yrittänytkään häikäilemättömästi hyötyä mun heikoista hetkistäni, toisin kuin eräs nimeltä mainitsematon herra kiljukaula. Branilla ratsastaminen kävi jos nyt ei höyhensaarilla leijumisesta, niin ainakin jonkinlaisesta hermolomasta.

Valmennuksen jälkeen mä ja Josefina hölkättiin ja käveltiin hevoset kentällä, sillä kevät oli vähän yllättäen edennyt niinkin pitkälle, että valoa riitti vielä reilusti seitsemän jälkeen.

”Miksi mä en ottanut Brania Tie tähtiin -skaboihin Cavan sijaan”, mä pohdin ääneen. Mä olin uumoillut, ettei Bran jaksaisi niin raskasta kisarupeamaa kenttäkisojensa ja kunnonkohotuksensa ohella, mutta tuskin se olisi voinut väsyneenäkään hypätä huonommin kuin Cava. ”Bran on niin kiva ratsastaa siihen verrattuna. Mä haluaisin kisaamaan sen kanssa.”
”No, kohta saatte kisata sydämen kyllyydestä Markarydissä”, Josefina hymyili Grannin selästä. ”Joko sä ilmoittauduit?”

”Jo”, mä nyökkäsin. ”Täytyy vielä sumplia kulkeminen, kun meillä on ne kisat Seinäjoella sunnuntaina ja mä hyppään tietysti vielä viimeisessä luokassa. Teidän ei ainakaan kannata jäädä mua odottelemaan, tulen sitten vaikka Vaasan kautta tai jotain. Katsotaan, kyllä se järjestyy.”
”Aika tiukka aikataulu kyllä teillä”, Josefina vastasi mietteliäästi.

”Kyllä mä jotain keksin”, mä yritin kuulostaa luottavaiselta. Ja tietysti keksisinkin – mä en jättäisi väliin mahdollisuutta kisata ties kuinka monta kv-luokkaa viikon aikana. ”Ja ensi viikonloppuna ei ole mitään suunnitelmia! Mennään vaikka maastoon?”

”Mennään”, Josefina lupasi.
Mä toivoin hyvää säätä – ja sitä, ettei Cavaa lykättäisi mulle liikutettavaksi viikonloppuna. Mä tarvitsin hieman taukoa siitä jaksaakseni hypätä sen kanssa taas seuraavana sunnuntaina kisoissa.

---

Poppelikujalla asuminen oli surkeaa. Suurin osa alakerran, ennen Lynnin ja Danielin valtakunnan, huonekaluista oli valkoisten lakanoiden peitossa samalla lailla kuin Muumitalossa talviunien aikaan, pölyltä ja varmaan etenkin musta irtoavilta kirpuilta suojassa. Tapetissa oli haaleita geometrisia rajoja jälkinä niistä tauluista ja pikkukalusteista, jotka Lynn oli ottanut mukaan muuttaessaan. Ainoa etäisesti elävältä vaikuttava huone oli keittiö, jossa ilmeisesti tallipuolen henkilökunta kävi pitämässä kokouksia ja keittämässä kahvia, olihan tämä edelleen kuitenkin Danielin nimissä ja käytössä oleva talo.

Surkeus piti vain kestää, sillä ei mulla ollut täällä muutakaan kotia. Allun melkein kuukauden takaisen tylytyksen (ja mitä mä kutsuin ’meidän todella lopullisen eron’) jälkeen olin lukittautunut mun ullakkohuoneeseen tuijottamaan telkasta Hengenvaarallisesti lihavaa, ja ruudun tuhtien tätien impatessa viimeisiä aromeja suklaakääreistään olin lojaalisti osallistunut haistelemalla Allun hajua sen vanhasta paidasta. Välillä olin toki villisti sekoittanut pakkaa ja tullut huoneestani ulos, vaeltanut omituisen asumattomissa huoneissa ja miettinyt miten helvetissä tässä nyt näin taas kävi. Yöt olin ulissut kuin räystääseen juuttunut paha henki, pitäen seuraa kaikkien siinä talossa kukoistaneiden parisuhteiden haamuille.

Tai siis. Sitä mä olin tehnyt päivät pitkät kunnes Rasmus Alsila oli soittanut mulle, ja mä olin vastannut vaikka luulin että vieras numero olisi taas joku teini joka halusi myydä mulle Vauva-lehden 24 kuukaudeksi. Pahan hengenkin sielu naukui joskus ihmiskontaktia.

Rasmus oli kuulostanut kauhean asialliselta puhelimessa, mutta mä en pilkannut sitä kun se vahingossa teititteli mua, koska pyytämällä mua kisareissuille ja Auburniin auttelemaan sen kirjavan orin kanssa se antoi mun elämälle yhtäkkiä merkityksen. Mä en edes kuunnellut sen selitystä siitä, että se oli osallistunut joihinkin Tähtisilmä-kinkereihin (tms) jonkun kiljuvan orin kanssa ja että sen vuorokauden tunnit oli nyt venytetty äärettömän ohueksi kalvoksi. Mun puolesta se olisi voinut pyytää mua ottamaan Branin sen käsistä vain koska se oli kamala hevonen tai puri tai haisi kaalilta, ja mä olisin silti ottanut.

Sitä mä olin siis tehnyt viimeaikoina. Vähintään pari kertaa viikossa mä olin ajellut Kallaan, huomaten että jos oli kesärajoitukset ja luotti siihen 80% mahdollisuuteen että käpykylien poliiseja ei kiinnostanut jos ajoi sataakolmeakymppiä kahdeksankympin alueella, välimatka kotoa sinne kesti vain tunnin. Auburnissa mä olin ollut alkuun eniten Rasmuksen läsnäollessa, kun se näytti mulle ihmisiä ja paikkoja. Se esitteli mut sen siskolle Josefinalle, jolla oli poikkeuksellisen kaunis ja aristokraattinen kaula, ja kun lopetti sen kaulan tuijottamisen sydänsilmäisesti kuin Ranskan vallankumouksen giljotiininkäyttäjä, sen kanssa saattoi käydä myös ihan mukavan keskustelun. Mulla oli etäinen mielikuva, että olin nähnyt sen Josefinan jossakin, mutta koska en osannut kiinnittää sen spektaakkelimaista kaulaa mihinkään oikeaan tilanteeseen, oletin että se oli vain näitä sosiaalisen ihmisyyden outouksia.

Mä tapasin myös paljon muita ihmisiä. Siis paljon. Siinä missä Seppeleessä oli saanut tuntien ulkopuolella olla aina aika rauhaksiin jotain yksittäisiä pyryjä tai inkereitä lukuunottamatta, täällä käyvä porukka oli oikeasti tavoitteellista ja kunnianhimoista ratsastajaeliittiä, ja ne ravasivat oikeasti treenaamassa ja valmentautumassa kaikkina vuorokaudenaikoina. Tummatukkainen Sarah oli esittäytynyt oikein käsipäiväällä mulle Rasmuksen hienovaraisesti tönäistyä meidät yhteen tallikäytävällä: mä en raaskinut kertoa sille että mä tiesin kyllä kuka se oli, koska sen ja Robertin joskus muinoin Seppeleen kisareissulla tapahtuneen kohtaamisvyyhdin ja Robertin totaalisen pasmojen menetyksen takia Sarahin identiteetti oli luonnollisesti selvitetty ja sen Instagram oli kiertänyt Seppeleen kahvihuoneessa. Lisäksi mä tapasin Ellien ja Ellenin, jotka katsoivat mua oudosti kun ehdotin, että voitaisiin meidän nimien samankaltaisuuksien ja blondien pääkarvojen ansiosta perustaa joku oma klubi.

Ja tapasinhan mä Itse Perijättärenkin. Toisen. Sen ruskean. Joskus mä koin jonkun ihmisen vihdoin livenä tavatessani, että se ei ollut täysin sellainen kuin mun mielikuva oli, vaikka en ollut aktiivisesti tiennyt mulla olevan siitä mielikuvaa olevankaan. Isabellan kanssa kävi päinvastoin. Se oli tosin paljon lyhyempi kuin olin ajatellut siitä kunnioittavasta sävystä jolla siitä puhuttiin, mutta se kantoi itsensä niin, että mä aloin olla hyvin tietoinen siitä että mun omat luut alkoi jo huonojen elämäntapojen ja satamatyöntekijän tupakointitahdin takia painua kasan. Se oli kyräillyt peittelemättä mun collegehousuja, joihin Bran oli jättänyt kuolaimestaan hetki sitten heinänvihertävän kuolavaahdon, mutta hymyillyt sitten selvästi vuosien harjaannuksen tuomalla kohteliaalla taivutuksella ja sanonut että tervetuloa ja saa kysyä jos jotain tiluksista tai toiminnasta tarvitsee tietää. Sitten se oli nauranut, koska se oli luullut mun kysymystä 'onko se solarium josta kaikki puhuu ihmisille vai hevosille?' hyväksi vitsiksi.

Tänään mä olin tullut aamupäiväksi hoitamaan Branin kuntoon jotain sen ja Rasmuksen valmennusta varten, koska poika itse oli vasta palailemassa Lapista edelliseltä ratsastusurakalta. Kirjava ori puhisutteli ylimääräistä kevättä ulos rinnastaan kun talutin sitä auringonläikittämän pihahiekan poikki talliin. Sillä oli ollut tarhan sulamisen vuoksi ihastuttava taipumus olla täydessä kurakuorrutuksessa tullessaan sisään, niin tänäänkin, ja muistellen erästä viikon takaista kisareissua jolle se oli joutunut lähtemään näyttäen heppashampoomainoksen ennen-kuvalta, mä olin iloinen että olin tullut ajoissa.

Pesukarsina oli autuaan vapaa. Ylipäätään tuntui, että joutuisin ottamaan sanojani takaisin Auburnin ratsastajien yliaktiivisuudesta, sillä tallissa oli hyvin tyhjää. Ilmeisesti koko väki oli Rasmuksen kanssa niissä samoissa kinkereissä, palailemassa parhaillaan Lapista. Oli tyydyttävää katsoa rauhassa lian valumista hevosen karvasta viemäriin, seurata kuinka sieni pyöri isolla takaosan lihaksella ja pesuaineen vaahto muuttui tasaisin väliajoin ruskeaksi. Bran rentoili ja höristeli korviaan käytävälle, jolla ei tapahtunut mitään. Se oli toki kisahevonen eikä mikään leppoisa pullaponi, ja välillä se näkyi siitä, mutta verrattuna mun potkivaan ja juonittelevaan ihmisvihaajatammaan se oli kyllä niin kiltti hevonen.

Mä olin ehtinyt taluttaa Branin ulos, ajatuksena kuivattaa ja kävelyttää sitä kevätauringossa, kun kaksi älyttömän isoa ja varmaan viimeisintä mallia olevaa hevosautoa kaartoi parkkipaikan ja tallipihan välimaastoon. Bran nosteli vähän päätään isoille autoille ja niiden nostamalle pölypilvelle, ja vastasi jollekin lajiystävälleen joka kimakasti ilmoitti saapumisestaan auton sisältä.

Rasmus itse nousi toisen rekan ratista. Se näytti uupumuksesta pystyyn kuolevalta eikä edes huomannut meitä kun lähti auttamaan rekan hevososan isoa ovea auki jonkun tytön kanssa. Ihmisiä ja hevosia alkoi tulla enemmänkin esiin: hevoset niin kilpureiden näköisinä kuin voivat olla, vireinä, kiiltävinä, mätsäävissä kuljetussuojissaan ja loimissaan, ihmiset taas mukavimmissa matkustuspöksyissään ja nutturat sekaisin pitkän matkan jälkeen.

Mä käännyin juuri 90 astetta lähteäkseni Branin kanssa toiseen suuntaan meidän kuivurikävelylle, ajatellen että oltaisiin kaikki iloisempia ja enemmän järjissämme jos ei vietäisi kaikkia tilusten 600-kiloisia pakoeläimiä saman neliömetrin sisään jos ei ollut pakko.
 
Se oli hassua, miten nopeasti mä tunnistin sen. Ihan vaan sivusilmällä, se ei ollut mikään voiko se olla vaan SE ON!!! -tunnistus. Sillä oli lippis silmillä ja se potkiskeli puutuneita jalkojaan, eikä ollut monen muun mukana tunkeilemassa ovella valmiina ottamaan hevostaan ulos rekasta.

Robert näytti ihan samalta kuin ennen, vähän ehkä ryhdikkäämmältä, kaipa tämä yleinen treenaushullu ilmapiiri täällä vähän hinkkautui kaikkiin. Se väisti ärtyneen näköisenä kun jonkun ulos pakittaneen kisaratsun takapää käännähti yllättävän puolikaaren melkein sen jaloille, ja kääntyi samalla väistöaskeleella suoraa muhun päin.

Oli mun onni että Bran oli niin kiltti, mun ote oli hämmennyksestä ja tunteesta niin löyhä että se olisi voinut vaan kävellä karkuun. Mun ja Robertin välillä oli edelleen parikymmentä metriä mutta se oli ilmiselvästi nähnyt mut: se sama takapää joka oli melkein kolkannut sen äsken heilahti ikiliikkujana takaisin vaarallisen läheltä, mutta Robert ei edes räpäytyksen ajaksi irrottanut silmiä musta.

Mun teki mieli nostaa käsi moikkaukseen mutta se tuntui painavalta. Pieni kuvottava olo nousi mun mahassa, sellainen joka tulee kun alkaa olla varma, että jokin jota on kauheasti pelännyt on nyt oikeasti tapahtumassa. Mä olin vältellyt kuollakseni kaikkia mun tuntemia ihmisiä viime viikot. Mä pelkäsin että Allu oli pitänyt raivoisan sanansa ja kertonut kaikille mitä mä olin tehnyt, ja että kaikki meidän yhteiset tutut vihasi mua nyt niin kuin Allukin. Ja Robert... se oli aina ollut mulle tärkeä, mutta se oli Allun paras kaveri.

Robertin ilmettä oli mahdoton tulkita kun se lähti astelemaan mua kohti. Mulla tuli pieni paniikki; en pitänyt sitä ihmisenä joka löisi ketään, mutta mitä jos se kokisi tarpeen puolustaa Aleksanterin kunniaa? Mikä oli brittien versio väkivallasta? Heittäisikö se mun päälle teetä ja skonsseja?

Mä painauduin osittain Branin yhä kosteaa lapaa vasten turvaan ja se puhisi kysyvästi mun käsivarteen. Robert saavutti viimeiset metrit meidän välillä, mä näin että se puri huultaan, ja sitten se kaappasi mut isoimpaan (ja ehkä ainoaan) halaukseen jonka se oli ikinä mulle antanut.

Sen huppari haisi vähän tunkkaiselta matkustusnyhväämiseltä kun mä painoin pään siihen ja rutistin takaisin. Näin Robertin olan yli että pari ihmistä rekkojen luota, Sarah esimerkiksi, katsoi meidän halausta vähän tutkivasti. Mutta nyt mä en välittänyt.

Se pieni, mustuudellaan kalvava paha henki suli hiljaa ulvoen mun sisältä pois.

Hannaby Hanami Week: Bran ja Josefina
10. toukokuuta 2020 #hanamiweek #jusmus

Hannaby Hanami Week oli ollut hyvää aikaa, monellakin tasolla.

Kaikki hevoset olivat hypänneet hyvin – toki osa paremmin kuin toiset – ja muutama rusettikin me oltiin saatu tuliaisiksi. Lisäksi me kaikki oltiin kerätty sitä kuuluisaa kokemusta, joka varmasti auttaisi eteenpäin. Kaikki mun ratsuista olivat vielä varsin nuoria, Carrikin vasta kahdeksanvuotias, ja niillä oli kyllä aikaa kypsyä huipputason kilpahevosiksi, jos olivat kypsyäkseen.

Mutta vielä paljon onnellisempi kuin hyvistä radoista ja niistä parista rusetista, mä olin onnellinen Josefinasta.

Ruotsiin lähtevät edeltävät viikot olivat olleet omituisia ja ehkä ensimmäistä kertaa meidän suhteen aikana musta oli välillä tuntunut, että ehkä me ei elettäisikään koko elämäämme onnellisina loppuun asti yhdessä niin kuin joku Disney-leffan sankaripariskunta. Välillä siltä oli tuntunut Ruotsissakin.

Lauantai-iltana me kuitenkin oltiin selvitty ensin Rosengårdien perhepäivällisestä ja sitten illanistujaisista Joen ja muun kisaväen kanssa, ja sitten otettu viinipullo mukaan ja kadottu Hannabyn linnan ulkoalueille keskustelemaan elämästä ja meistä. Mä edelleenkään ollut löytänyt itsestäni yhtään normaalia supliikimpaa miestä, mutta mä olin vähän takellellen onnistunut viinilasia käsissäni pyöritellen kertomaan, miltä musta tuntui ja mitä ehkä halusin tai ainakin luulin haluavani elämältä ja meiltä ja kilparatsastukselta, ja Josefina oli tehnyt samoin.

Ei se mitään tietenkään lopullisesti ratkaissut, että heitti puheeksi ilmoille sanoja, joiden paikkaansaapitävyydestä ei ollut itsekään varma, mutta ilmaa se oli puhdistanut. Ja jotenkin hetkellisesti kadonnut yhteys mun ja Josefinan välillä oli palannut taas.

Siitä, jos mistä, mä olin onnellinen. Josefina oli ihminen, jonkalaista ei mun reitille tulisi toista, ja mä halusin pitää siitä kiinni.

Ja lisäksi mä olin onnellinen kaikista hevosistani, mutta erityisesti Branista, joka oli ollut koko viikon hyvä, mutta ei ihan tarpeeksi hyvä sijoittuakseen. Yksi puomi siellä, toinen täällä; lauantain luokassa yksi aikavirhe tiputtamaan meidät sijoituksilta. Yhtään varsinaisesti huonoa rataa Bran ei ollut hypännyt, ja lisäksi se oli käyttäytynyt koko viikon kuin unelma ja saanut Cellaltakin kehuja. Ori oli kiltti, hauska, komea ja laadukas, ja mä olin iloinen jokaisesta päivästä jonka sain sen kanssa viettää. Se oli mun sielunveljeni siinä missä Easy ei ollut ja Carrista oli vielä liian aikaista sanoa; Branin kanssa kaikki tuntui helpolta.

Siksi musta tuntuikin, että sen siirto pääasiassa kenttäluokkiin oli ollut yksi parhaista päätöksistä mitä olin tänä vuonna tehnyt. Mä päätin mun Hannaby Hanami Weekin näytösluonteiseen maastoesteluokkaan Branin kanssa, ja voi pojat, miten hauskaa sekä mulla että hevosella oli. Maastoesteet olivat huomattavasti erikoisempia kuin mitä meistä kumpikaan oli koskaan nähnyt, mutta Bran ei kahta kertaa niitä vilkaissut vaan loikki jokaisen yli itsevarmuutta ja iloa puhkuen.

Kovin kovaa mä en uskaltanut päästellä, joten pisteradalla meidän kohtaloksi jäi olla toinen ei-sijoittunut – ei meille mikään vieras paikka tuloslistalla - mutta se ei saanut mun hymyä hyytymään hetkeksikään. Hyppääminen oli hauskaa, paljon hauskempaa kuin oli pitkään aikaan ollut, ja toivoin että me saataisiin Branin kanssa vastaavanlaisia ratoja vielä paljon lisää.

Vaikka se ei ollut mun hevonen, ja tuskin tulisi koskaan olemaankaan, oli se hevonen jollaista tuskin tulisi mun reitille toista.

4.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120cm - sijoitus 11/36
5.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120-125cm - sijoitus 8/28
8.5.2020 Hannaby Hanami Week - 125cm - sijoitus 16/25
9.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120cm - sijoitus 10/34
9.5.2020 Hannaby Hanami Week - Mother's Day Special maastoesteet - sijoitus 8/23

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa
25. kesäkuuta #kesäpäivänseisaus

Granni oli päättänyt alkaa kenttähevoseksi, tai ehkä Josefina oli päättänyt alkaa kenttäratsastajaksi. Joka tapauksessa Kalla Cupin kesän kenttäkilpailut olivat menneet kaksikolla paremmin kuin hyvin, ja mä olin tyttöystävästäni äärettömän ylpeä. Mä olin päättänyt, että syksyn osakilpailuissa usuttaisin ne mun ja Branin seuraksi yhden tähden luokkaan.

Tai sitten mä itse siirtyisin niiden seuraksi harrasteeseen - Bran taas ei nimittäin tuntunut osaavan päättää, minkä osa-alueen se haluaisi mokata. Tällä kertaa ori oli roikkunut kaikissa osakokeissa sitkeästi puolenvälin paremmalla puolessa, mutta lopputulema oli silti vähän lannistava seitsemäs sija. Erityisen paljon virheitä oli tullut maastossa, mistä Bran oli ottanut myös reilusti yliaikaa. Mä en ollut ihan varma, olinko siirtynyt hevosen kanssa CIC1:een vähän turhan nopeasti – ehkä meille molemmilla olisi tehnyt hyvää panostaa suoritusvarmuuteen astetta helpommassa luokassa. Ehkä mä olin yrittänyt liian kiireellä tavoitella Branin kanssa kuuta taivaalta ja pudonnut siitä hyvästä hetkellisesti pohjalle, mutta ehkä me syksyyn mennessä vielä noustaisiin.

En mä kovin pettynyt osannut olla, mutta en hirveän tyytyväinenkään, ja mä toivoin että Carri ja Cava tekisivät rataesteillä hyvää työtä. Ja Kisse, joka aloittaisi kisauransa Innan alla.

Torstaina mä ja Josefina maastoiltiin hevosilla kevyesti kisarupeaman päätteeksi. Me napattiin Granni mukaan Auburniin ja käyskenneltiin hevosinemme ratsastuspuistossa, joka oli kesän tullen päässyt oikeuksiinsa. Ruoho oli vihreämpää kuin mitä mä olin ehkä koskaan nähnyt, ja linnut huusivat suunnilleen jokaisessa puussa.

”Tavallaan vähän kurjaa jättää Bran tänne heinäkuuksi”, mä sanoin ja rapsutin kirjavan orin kaulaa. ”Vaikka kyllä Cella ja muut varmasti pitää siitä hyvää huolta.”
”Aivan varmasti”, Josefina vastasi luottavaisesti. ”Ja ehkä se ilahtuu kun pääsee lomalle. Joko sä olet pakannut Coralin tavarat?”
”En ole vielä aloittanutkaan”, mä tunnustin. ”Entä sä Grannin?”
”Pientä viimeistelyä vielä vailla”, Josefina hymyili, ja mä olin aistivinani sen hymyssä vähän jännitystä.

Munkin olotila oli sekoitus intoa ja jännitystä. Vaikka meidän tämän vuoden visiitti Saksaan olisikin vain kuukauden mittainen, olisi se jälleen hyvä mahdollisuus päästä kisaamaan paljon, hyppäämään vielä enemmän, ja esitellä myös Carrille monenlaisia areenoita.

Kaiken muun mukavan lisäksi mä lähtisin Saksaan mukanani tehtävä: äiti oli käskenyt mua katselemaan nuoria siitostammanaihioita sillä silmällä ja tuomaan yhden mukanani, jos jotain löytyisi. Se oli ehkä Kissen, ehkä Laran uusimman varsan Desin myötä innostunut kasvatuksesta jälleen ihan uudella tavalla ja päättänyt, että kyllä vielä yksi tamma menisi – jos jotain todella kivaa ja todella hyväsukuista löytyisi. Sellaisen etsiminen oli vastuullinen tehtävä, mutta kiinnostava sellainen, ja mä uskoin saavani pomolta apuja siihen hommaan.

Kaiken kaikkiaan musta tuntui, että heinäkuusta tulisi kyllä hyvä – ja se huipentuisi Ahvenanmaan Power Jumpiin, jonne me suunnattaisiin Josefinan kanssa suoraan Saksasta. Mä en ollut vielä päättänyt, koittaisiko mun ja Branin jälleennäkeminen jo siellä vai vasta myöhemmin Auburnissa, mutta enköhän mä löytäisi sinne jokusen hypättävän hevosen kaikesta huolimatta. Pitäisi vain malttaa olla valitsematta liian isoja luokkia - tuntuisi Carri huomenna ja Saksassa miten hyvältä tahansa.

Kotiinpaluu vuosimallia 2020
27. heinäkuuta 2020

Vaikka mä tietenkin olin tiennyt, että Josefina lähtisi Ahvenanmaalta suoraan Latviaan, mä olin kuitenkin lahjakkaasti unohtanut asian. Niinpä mulle tuli jotenkin oudolla ja nololla tavalla yllätyksenä, että mun todella piti palata Manner-Suomeen yksin, kun mun tyttöystävä lähti viettämään lomaa Zenin kartanolle.

Tai enhän mä yksin ollut, vaan hevosia oli mukana kohtuullisen kokoinen lauma. Josefina oli uskonut Grannin mun kuskattavaksi, sitten oli Carri ja Vivani, ja joukonjatkeena Marchioness, jonka uuden omistajan mä olin lopulta saanut selville. Lidia Railakka ei nimenä sanonut mulle hirveästi mitään, mutta oli käynyt ilmi, että sekin oli Auburnin kesätallilaisia. Hyvät hevoskaupat se oli ainakin tehnyt, sillä Marketta oli kiva ja huoleton käsitellä ja malttoi rauhallisesti odotella Power Jumpinkin ajan matkan jatkumista.

Mä pudottelin hevosia matkasta yksi kerrallaan. Koska Carri meni Keinupuuhun, Granni Purtseille, Vivani väliaikaisesti Akun paikalle Runiaciin ja Marketta Auburniin, mä en ihan hirveästi ehtinyt jäädä katsomaan, miten kukin kotiutui. Heitin kullekin vettä ja heinää karsinaan ja katsoin ennen poistumistani, että ne alkoivat maistua. Äiti oli Vivania vastassa ja henkäisi kuuluvasti hevosen nähdessään, mikä ei ollut ollenkaan sen tapaista, mutta mä tulkitsin sen ihastuneeksi enkä kauhistuneeksi reaktioksi.

Viimeiselle pysäkille Auburniin mä saavuin vasta kohtuullisen myöhään illalla, mutta tallilla oli silti vielä reilusti väkeä – parkkipaikalla oli useita vieraita autoja ja kentällä joku ratsasti mulle tuntematonta isokokoista ruunikkoa. Vaikutti siltä, että Sokat olivat saaneet kesätallipaikkoja hyvin täytettyä. Toivottavasti ei liian hyvin, ja mä löytäisin Branin ja Akun edelleen omista karsinoistaan.

Marketan uusi omistaja marssi tallista pihalle, kun kuuli mun äheltävän rekkaa parkkiin.
”Terve”, mä sanoin, ja Lidia Raikalakka tervehti ehkä hitusen kylmäkiskoisesti takaisin.
”Matkustiko se hyvin?” nainen tiedusteli ja seisoi kädet lanteilla, kun mä laskin takasillan napista alas. Marketta, joka oli jäänyt ainoaksi hevoseksi kyytiin, hirnahteli meille iloisesti.

”Joo, ei mitään valittamista”, mä kehuin ja sain vuorostani seurata vierestä, kun Lidia alkoi oma-aloitteisesti purkaa uutta hevostaan kyydistä. Mä en tiennyt mihin se oli menossa, vai peräti jäämässä Auburniin, mutta en kokenut asiakseni alkaa kyselemäänkään.

”Kiitos kuljetusavusta”, Lidia sanoi kriittinen katse edelleen Marketassa. ”Tamma vaikuttaa hyvävointiselta.”

”Eipä mitään, siinä se meni missä muutkin”, mä vastasin hiuksiani haroen ja suljin takasillan. Nyt kun Josefina ei ollut järjen äänenä mukana, mä olin päättänyt jättää rekan siivouksen huomiseen ja suoria sen sijaan Branin karsinan kautta kotiin unille. Mä en malttanut odottaa, millainen viidakko meidän paritalon puolikkaan pihaan oli ehtinyt heinäkuun aikana kasvaa.

Branin harjasta oli kasvanut myöskin viidakko heinäkuun aikana, mä huomasin heti ensimmäisenä, kun saavuin orin karsinalle (kyllä, se oli edelleen olemassa). Kirjava hörisi mulle tuttavallisesti ja katseli mua niin lempeästi isoilla ruskeilla silmillään, että hetkellisesti melkein herkistyin. Vaikka Bran oli Cellan päivitysten mukaan pärjännyt erittäin hyvin ilman mua, ja mä olin viihtynyt Saksassa ilman sitäkin, oli mulla erityisesti viime päivinä ollut sirkusponia hitusen ikävä.

Mä raaputin sen otsaa pyörteen kohdalta ja jos en olisi ollut niin väsynyt, olisin saman tien satuloinut orin ja laukkuuttanut sen auringonlaskuun. Nyt se saisi kuitenkin odottaa huomiseen.

Uuden äärellä
16. elokuuta 2020

Josefinan koulu, johon se oli varasijalta päässyt, oli alkamassa. Mä olin tietysti onnellinen tyttöystäväni puolesta ja varma, että se pärjäisi enemmän kuin hyvin, vaikka syksystä olisi tulossa taatusti kiireinen itse kullekin. Josefina itse sen sijaan oli paitsi innoissaan, myös kauhuissaan. Yksikin yö mä olin herännyt ja huomannut sen tuijottavan silmät lautasina kattoon, ja kun mä olin kysynyt mikä sillä oli hätänä, Josefina oli sanonut pelkäävänsä että se reputtaisi heti ensimmäisen kurssin.

Sunnuntaina, kun Josefinan uuden elämänkäänteen alkuun oli vain yksi yö aikaa, me lähdettiin yhdessä Auburniin: Josefina oli päättänyt testata Akua. Mä lievästi pelkäsin, että nuoriherra Akulius onnistuisi heittämään sen selästään ja Josefina esim. katkaisisi kätensä eikä pääsisikään orientaatioviikolleen, mutta seisoin silti urheasti maneesin keskellä ja katsoin silmä kovana, kun Josefina käänteli Akua ympyröille ja ohjasi sen rohkeasti muutaman pikkuhypynkin yli.

Maneesi oli Auburnin mittakaavalla jopa ruuhkainen ja Akun treeni houkutteli paikalle lisääkin katsojia: mä en suoranaisesti yllättynyt, kun muun muassa Märta Merenheimo saapui paikalle kyräilemään. Se näytti erityisen hilpeältä aina, kun Aku heitti jonkun ihmeellisen pukkiloikan, ja uskoakseni sitä ei olisi haitannut yhtään, jos Josefina tosiaankin olisi tippunut ja katkaissut kätensä.

Vaikka esteet olivat pieniä, Akun hypyt eivät olleet ihan pikkuisia – se oli keksinyt kaksi metriä liian aikaisin ponnistamisen hauskuuden ja hyppäsi kuin esteet olisivat satakuusikymmensenttisiä. Josefina joutui ehkä hivenen laittamaan kroppaa peliin, mutta kesti kuin kestikin selässä ja oikeastaan mä olin aika tyytyväinen näkemääni. Akulla oli omia kujeitaan, mutta se esitti myös varsin hyviä ajatuksia ja kehityskelpoista tekniikkaa niin halutessaan.

Kun Josefina jo loppuverryttely Akua, mä uskaltauduin tallin puolelle hakemaan Branin liinan päähän juoksutettavaksi. Ori oli ollut kevyellä liikunnalla pari viikkoa ja valmistautui palaamaan lomalta kunnon työskentelyn pariin. Pääsääntöisesti mä oli jumppaillut sitä sileällä, tehnyt muutamia tekniikkatreenejä kavaleteilla, ja ennen kaikkea maastoillut paljon. Kirjavan kanssa puuhastelu oli Carrin kanssa vietetyn heinäkuun jälkeen tervetullutta vaihtelua, vaikka meidän ote rataesteistä olikin päässyt auttamatta katoamaan. Onneksi syyskuun Kalla Cupiin oli vielä reilusti aikaa.

Bran hölkötteli liinan päässä askellajit läpi molempiin suuntiin eikä intoutunut spurttailemaan. Se oli selvästi pulskistunut ja vähän myös laiskistunut sitten kesäkuun ja mä päätin, että ensi viikolla me ryhdistäydyttäisiin toden teolla.

”Hyvin ratsastettu”, mä sanoin Josefinalle myöhemmin, kun me laiteltiin hevosten varusteita satulahuoneessa paikoilleen, ja painoin suukon sen punaiselle poskelle.  

”Sehän oli hauska”, Josefina hymyili. ”Vauhdikas! Siitä tulee varmasti kiva.”

”Toivotaan”, mä vastasin ja virnistin. ”Sähän voit sitten alkaa kisata sillä.”

Josefina pyöritteli silmiään ja nauroi. Nähtäväksi jäisi, kuka Akun kanssa vuoden tai kahden päästä kisaisi, vai kisaisiko kukaan – mutta ainakin yhden iltapäivän hupia hevonen oli tarjoillut koko rahan edestä. Mä arvelin, että Josefinallakaan ei ollut hevosen selässä ollessaan riittänyt aikaa opintojen alun murehtimiseen. Aku jos joku oli taitava pitämään kuskinsa hetkessä.

7. syyskuuta 2020

Vaikka mä en ollut erityisen herkkäsieluinen, jopa musta tuntui, että Arnen seuraava valmennus tuli hieman liian pikaisesti Rosengårdien kartanon tapahtumien jälkeen – se kun oli jo maanantaina. Mä en tosin edelleenkään tiennyt, mitä oikeasti oli tapahtunut. En luonnollisestikaan osannut ruotsia tarpeeksi hyvin, että olisin pysynyt nopeatahtisessa keskustelussa mitenkään perillä, eikä Josefina ollut ottanut asiaa puheeksi enää kotona. Päinvastoin, se oli kartellut koko teemaa kuin ruttoa ja mä olin antanut olla, vaikka olin edelleenkin hämmentynyt koko tilanteesta. Ehkä Josefina kertoisi, kun olisi valmis, tai sitten se jäisi Rosengårdien salaisuudeksi niin kuin oletettavasti moni muukin asia siinä perheessä.

Arnen valmennukseen mä kuitenkin menin kuten normaalisti. Josefina oli aamulla ilmoittanut, ettei ehtisi mukaan koulun takia – oli se sitten tekosyy tai ei – joten mä ja Titta saatiin ruhtinaallisesti treeniaikaa. Bran, joka oli jälleen alkanut päästä työnteon makuun, hyppäsi hyvin ja oli erityisen tarkka jaloistaan, eikä tainnut ottaa koko tunnin aikana yhtään puomia. Osa lähestymisistä oli vähän hasardeja ja kaarteiden ratsastukseen mun pitäisi jälleen kiinnittää erityisen paljon huomiota ennen seuraavia kisoja, mutta kaiken kaikkiaan mä olin Branin tekemiseen tyytyväinen.

Arne Rosengård kehui orin hyppyä ja parantunutta tekniikkaa, ja mikä olennaisempaa, suhtautui muhun aivan kuten ennenkin. Viikonlopun tapahtumista ei puhuttu, mutta sen sijaan me keskusteltiin lyhyesti syksyn kisoista, Carrista ja meidän osalta kesken jääneestä Ruunaan Maljasta, eikä mikään viitannut siihen että Arnen ja mun välillä olisi mitään kitkaa. Tuskin olikaan – vaikka mä en osannut ruotsia, sen olin ymmärtänyt, että kyse ei ollut millään muotoa musta.

Valmennuksen jälkeen suoriuduin vielä takaisin Keinupuuhun juoksuttamaan Carrin pikaisesti. Koska maneesissa ei ollut muita, mä päästin lopulta orin kokonaan irti liinasta, ja siellä se sitten painalsi itseensä tyytyväisenä edestakaisin mun katsellessa. Kun mä lopulta pääsin kotiin, kello oli jo selvästi lähempänä kymmentä kuin yhdeksää. Päivä oli ollut perhanan pitkä.

Josefina istui keittiössä tietokoneen ääressä ja luki keskittyneen oloisena englanninkielistä tekstiä. Mä painoin suukon sen poskelle ja kaadoin sitten lasin täyteen vettä. Olisi pitänyt mennä suoraan suihkuun, mutta äkkiä mulla oli kurniva nälkä – edellinen ateria oli tainnut olla lounas.

”Menikö töissä hyvin?” Josefina kysyi eikä oikeastaan irrottanut katsetta näytöstä. Sen kulmien välissä oli pienenpieni ryppy.

”Meni, ja valmennuskin”, mä vastasin. ”Entä koulussa?”

”Juu”, Josefina nyökäytti ja nakutti hetken näppäimistöä. ”Kiire, nyt kun kurssit ovat kunnolla alkaneet.”

Mä olin sanomaisillani, että Josefinan ei pitäisi heti alkuun pingottaa ettei se väsyisi kesken syksyn (koska opiskelukin oli maraton eikä sprintti), mutta sitten mun mieleen tuli tärkeämpi päivän aikana tapahtunut asia kerrottavaksi.

”Joe soitti”, mä nimittäin muistin. ”Se on kuulemma tulossa käymään marras- tai joulukuussa.”

”Käymään? Täälläkö?” Josefina kysyi ja kääntyi katsomaan mua.

”Niin se uhkasi”, mä kohautin harteitani. ”Kuulemma se on tulossa viemään Kidin kallisarvoisia siemeniä jollekin suomalaiselle tammanomistajalle henkilökohtaisesti, mutta mä en tiedä keksikö se sen päästään. Joka tapauksessa se ilmoitti että on muutaman yön sitten Kallassakin.”

”Jaa, no, tervetuloa”, Josefina sanoi jokseenkin hämmentyneen näköisenä. Sitten se kuitenkin hymyili ja sulki läppärin kannen. ”Hauskaa! Vihdoinkin päästään esittelemään Joelle Suomen talven parhaita puolia.”

”Niinpä”, mä virnistin. Hauskaa siitä nimenomaan tulisi, jos mä yhtään Joachimia tunsin.

Kilpakumppanit
15. syyskuuta 2020 #syyspäiväntasaus

Vaikka mä en näin vanhemmiten ollut enää mitenkään verissäpäin kilpaileva voitonjanoinen hirviö, mua hieman ärsytti Jesse Aro.

Mies roikkui mun edellä Kalla Cupin kenttärankingissa melkoisen etumatkan turvin, ja jos mä vielä halusin voittaa, Jessen pitäisi suunnilleen suistua Inkansa satulasta seuraavassa osakilpailussa, ja sellaista mä en sentään viitsinyt toivoa. Kirjava, kovasti Brania ulkoisesti muistuttava tamma oli tehnyt hyvin töitä kahdessa ensimmäisessä osakilpailuissa ja kesällä voittanutkin luokkansa. Siitä ylemmäs ei enää pääsisi, mutta mun ja Branin pitäisi sen sijaan päästä. Meidän pitäisi lakata keikkumasta luokan puolivälin tienoilla ja ottaa askel eteenpäin kaikilla osa-alueilla.

Mä ja Jesse ei edes kilpailtu samassa luokassa, vaan ainakin toistaiseksi se oli mennyt nuorella hevosellaan helppoa. Siksikin tuntui olevan hankala miettiä, mitä mun nyt pitäisi tehdä, että voittaisin sen ja Inkan kokonaisrankingissa. Toivoa että joku muista helpon menijöistä ratsastaisi paremmin kuin Jesse? Pitää peukut sen puolesta, että omassa luokassani Nathaniel Rossi menestyisi tammoillaan edes kerran huonommin kuin mä? Ratsastaa itse paremmin?

Tietysti syy mun ranking-kakkossijaan löytyi peilistä, hyvässä ja pahassa – mutta ei vain sieltä. Kenttäratsastaja oli juuri niin hyvä kuin kenttäratsunsa; hevosen puolesta ei kukaan voinut hypätä. Toki hyvä ratsastaja osaisi kompensoida hevosen puutteita omalla ratsastuksellaan ja treenikausina tehdä päämäärätietoisesti töitä sen eteen, että ne puutteet muuttuisivat vahvuuksiksi, mutta prosessit olivat pitkiä eikä edistys tapahtunut sormia napsauttamalla. Jokaisen treenin piti viedä eteenpäin, mutta yksi treeni ei vaikuttaisi kokonaisuuden kannalta vielä mihinkään. Bran taas oli muuttunut mun pyynnöstä estehevosesta kenttäratsuksi suunnilleen yhdessä yössä, ja vaikka se oli hoitanut oman tonttinsa erittäin hyvin, mun pitäisi treenata sitä kohti yhden tähden kenttäkisojen voiton vaatimalle tasolle entistä lujemmin. Olisi pitänyt jo – mähän sen olin päättänyt siirtää luokkaa ylemmäs heti alkukaudesta.

”Mitä mietit?” Josefina kysyi pelkääjän paikalta. Me oltiin jälleen yhden pitkän tallipäivän jälkeen matkalla Purtseilta kotiin. Mä ajoin ja vettä vihmoi tuulilasiin, jonka takana kaikki oli lähinnä mustaa. Syksy oli toden teolla saapunut.

”Olisikohan pitänyt kisata Branin kanssa vielä helppoa”, mä pohdin ääneen hetken mietittyäni. ”Se joutuu kuitenkin tekemään tosi kovasti töitä yhden tähden kisassa.”

”Ei kai sentään”, Josefina vastasi. ”Sehän osaa kaikki ne tehtävät ja selviää hyvin maastokokeesta. Kokemustahan te vain tarvitsette!”

”Niinpä kai”, mä vastasin ja käännyin kotipihaan. Juuri ja juuri sateen läpi erottuvanakin meidän pimeä paritalonpuolikas näytti kutsuvalta. Mä huokaisin syvään ja päätin olla miettimättä koko kisoja enää sinä iltana. H-hetkeen ei ollut enää montaa päivää.

Siinä vaiheessa mä en vielä tiennyt, että Jesse Aro oli tällä kertaa ilmoittautunut niin ikään CIC1-luokkaan, ja me ihan tosissaan päästäisiin kilpailemaan toisiamme vastaan. Olisiko se tuntunut ärsyttävältä vai motivoivalta – en olisi osannut sanoa.

Voitonmaku
25. syyskuuta 2020 #syyspäiväntasaus

Kerrankin musta tuntui, että syyskuun Kalla Cupin osakilpailuissa kaikki mun ratsut olivat suorittaneet omalla tasollaan. Vivani oli kertaalleen kieltänyt sateenkaariesteelle, ja mä olin ratsastanut kuumana käyneellä tammalla niin pitkät tiet, ettei me oltu tietenkään lähelläkään kärkikahinoita. Mun ja Vivanin yhteisen treenimäärään nähden hevonen oli kuitenkin tehnyt melko lailla kaiken sen, mitä mä olin pyytänyt, ja mä saatoin olla sen suoritukseen tyytyväinen. Todennäköisesti ne olivat tamman ensimmäiset ja viimeiset kisat Suomessa tällä kaudella, mutta Vivani oli vasta nuori – me ehdittäisiin kyllä kisata vuoden päästäkin.

Carri taas oli tuntunut omalla radallaan uskomattoman hyvältä. Meidän ensimmäinen metrineljäkymppi oli aiheuttanut mulle hieman ylimääräisiä sydämentykytyksiä, mutta ori oli hoitanut homman varmaotteisesti kotiin. Helpohko perusrata oli ollut meidän osalta liki moitteeton, ja se oli aika paljon sanottu multa, jolla oli tervettä itsekriittisyyttä aika runsaasti. Uusinnassa mä olin tuonut sen okserille vähän liian kauas ja takapuomi oli pudonnut pienestä takajalkakosketuksesta, mutta Carri oli mennyt niin reippaasti ja meidän tiet olivat olleet niin pienet, että loppujen lopuksi me oltiin nopeimpia neljä virhepistettä uusinnasta keränneistä ratsukoista. Lähellekään sijoitusta sillä ei päässyt, mutta sekään ei haitannut. Luokasta seuraavaan siirtyminen oli aina omanlaisensa kynnyksen takana, ja mä olin enemmän kuin iloinen, että me oltiin otettu se askel niin, ettei kenenkään tarvinnut liiemmin hävetä.

Bran taas ei ollut suorittanut omalla tasollaan, vaan kirjava oli täysin ylittänyt itsensä. Erityisesti sen koulurata oli niin hyvä, että Amanda Sokka olisi taatusti ollut ylpeä, jos olisi ollut paikalla katsomassa. Sen turvin me oltiin siirrytty johtoon ja pysytty siellä koko kisan ajan, vaikka sekä maastossa että esteillä oli tullut pieniä virheitä. CIC1 oli kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa tuntunut helpolta ja siltä, että me todella kuuluttiin kenttäradalle eikä vain yritetty larpata kenttäratsukkoa siinä nolosti epäonnistuen.

Kaiken tietysti kruunasi se, että Branin voiton myötä me oltiin siirrytty kenttärankingissa tasoihin Jesse Aron kanssa. Joulukuun osakilpailuissa riittäisi jännitettävää, itse kullekin.

Josefinan kisaviikonloppu taas ei ollut mennyt ihan niin kuin suunnitelmissa. Belisa ei ollut hypännyt kovinkaan kummoisesti, ja lisäksi se, että meistä oli melkein tullut avoparin sijaan vauvaa odottava pariskunta, oli aiheuttanut Josefinalle silminnähtävää lisästressiä. Mä en ollut melkein ehtinyt sisäistää koko asiaa, mutta Josefinalla oli tietysti ollut aikaa miettiä/pelätä/arvuutella asiaa jo useita päiviä, ja vaikka se lopputuleman selvittyä sanoi olevansa helpottunut, musta tuntui että se pohti asiaa edelleen. Mitä jos? Mä olin toivonut, että kisat saisivat sen ajatukset takaisin nykyhetkeen, mutta niin ei ehkä ollut ihan käynyt, ja mä en oikein tiennyt mitä sanoa.

Kaikesta huolimatta mä en voinut olla muuta kuin äärettömän tyytyväinen ja iloinen mun kaikista kolmesta ratsusta ja niiden suoriutumisesta kisoissa. Vaikeahkon kevään jälkeen homma oli alkanut rullaamaan, ja mä toivoin, että hyvä tunne kestäisi kisakauden loppuun. Hetken huumassa mä laitoin videon Carrin perusradasta pomolle ja Joelle, kiitin niistä kesän vinkeistä ja sanoin että Vivanikin oli hypännyt hyvin. Toinen vastaus kilahti mun puhelimeen minuutin kuluttua, toinen puolen tunnin. Mä virnistin puhelimelle niitä lukiessani.

Very decent riding, luki toisessa.

Toisessa: haha what’s wrong with your face?? nah jk, curry looks good, congrats bro

---

Mun mielestä syy ei ollut mistään näkökulmasta katsottuna mussa, vaan kaikista näkökulmista katsottuna Rasmus Alsilassa.

Olin kertonut sen Rasmukselle itselleenkin, kun se oli kesällä ehdottanut tätä sen kaiken pahan aloittamaa suunnitelmaa jättää Bran mun vastuulle kuukaudeksi kun se painuisi Saksaan. Kun olin sanonut sille, että olisi täyttä idiotismia jättää mut kaksin sen kalliin ja hienon hevosen kanssa, koska olin käsitellyt sitä siihen mennessä ehkä viiteen otteeseen enkä osaisi hypätä sillä, se oli ensin luullut että vitsailen ja sitten päättänyt, että olen vaan ujo ja vaatimaton hevostaidoistani.

En tiedä onko Rasmus siis koskaan tavannut mua, koska mussahan ei ole ainoatakaan vitsikästä, ujoa tai vaatimatonta solua.

Niin se kuitenkin lähti, pakkasi hevosautoon kiiltävän kisatakkinsa, kiiltävän tyttöystävänsä ja pyöristettynä noin 80 kiiltävää kisahevostansa, joista yksikään ei ollut Bran, ja hurruutteli Saksaan. Mä jäin Branin karsinan eteen seisomaan sormi suussa ja kerroin sille, että Cella-tädin kanssa pääset kuule tässä heinäkuussa maastoilemaan sydämesi kyllyydestä. Bran ei vastannut, teki vain jotain huultenhöplötysliikettä mun rannetta vasten, saaden siitä ilmeisesti suurtakin iloa.

Noin 80% Cellan Ja Brandonin HupiHeinäkuusta meni hyvin. Välillä yllätyin siitä, kuinka kiltti hevonen Bran olikaan, ja toisinaan taas siitä, että sen paijattavan karsinakäyttäytymisen taustalla oli tosiaan kilpahevonen, joka vaati toimintaa elämäänsä, ettei se kaikesta patoutuneesta energiasta mennyt ja räjähtänyt. Sen opin kyllä nopeasti, kun Bran yhden hitaan ja helteisen viikon päätteeksi (”ei Brankaan varmaan kaipaa yhtään lisähikoilua, taidan tänään vaan pestä sen pihalla!!”) kiikutti mua kuin markan lanttia lähdettyään multa käsistä maaston laukkasuoralla. Sen jälkeen keksin sille vaikka väkisin päivittäisiä virikkeitä, kaikkea puolentoista tunnin koulutreeneistä itseaskarreltuun pulmapalloon, jota ori sai ronkkia tarhassa (hei, olen työtön ja mulla on paljon vapaa-aikaa).

Mutta ne esteet. Voi luoja, ne esteet. Rasmus oli tehnyt melko selväksi, että se odotti mun pitävän Branin kunnon kaikin puolin hyvänä sen poissaollessa. Paineet hyppäämisestä tuli mun uniin, sai mun kädet hikoilemaan rattia vasten kun ajoin Kallaa kohti ja tekemään paniikinsekaisilla aivoillani todella huonoja päätöksiä.

Ja sillä tavalla Rasmus Alsila tuli välillisesti aiheuttaneeksi Tilanteen.

Viimeisellä viikolla ennen Rassen paluuta mä olin tehnyt henkisen päätöksen hypätä Branin kanssa, edes pienet ja herättelevät hypyt, koska ennemmin söisin pääni kuin menisin myöntämään Rasmukselle mun randomisti syntyneen estepelkoni. Mä olin pysäyttänyt väkisin ensimmäisen tallilaisen, joka näytti siltä että se tiesi ainakin suoralla tallikäytävällä kulkiessaan mihin oli menossa, ja kysynyt missä ja miten täällä voi itsenäisesti hypätä. Mun uusi mentori oli violettitukkainen ja ilmeeltään sen oloinen, että se ei välttämättä halunnut olla mun uusi mentori. Se sanoi sen myös suoraan, että ei ehtinyt mulle nyt esitellä estekalustoja, mutta että Pennalta voisi varmasti kysyä.

Mä en tiennyt, mikä on Penna, ja se taisi näkyä mun naamasta. Mun uusi mentori oli jo kääntänyt rintamasuuntaansa valmiina keskustelun loppuun, mutta ilmeisesti se sääli mua, koska se huokaisi ja käski mun odottaa siinä niin se löytäisi Pennan mulle.

Toivoin kauheasti, että Penna ei löytyisi, ja mun esteratsastuskoetus siirtyisi hamaan tulevaisuuteen.

Paikoillaan toimettomana mollottaminen oli tuskaista, joten livahdin ulos samasta ovesta kuin lilatukka hetkeä aiemmin pennanmetsästykseensä. Kesäinen aurinko paisteli lämpimästi, mutta mua kylmäsi. Mä kaivoin tärisevin käsin röökiaskin ratsastushousujen taskusta ja sytytin sen yhdellä sytkärin naksautuksella.

Mikä tässä nyt on niin kauheaa?

Mä olin hypännyt junnuna mun omaa teini-ikäistä rimpularuumistani korkeampia esteitä kuin vettä vaan. Bran oli järkevä hevonen ja mä saisin kyllä hyppäämisestä kiinni taas ennen kuin huomaisinkaan. Mä latelin itselleni näitä lohdullisia ajatuksia ja imeskelin vielä lohdullisempaa filtteripäätä. Savu vapautti mukanaan jokaisella ulospuhalluksella pienen määrän mun paniikista.

Ja niin käynnistyi Tilanne.

Nainen, joka paikalle pamahti, oli mua 20 senttiä pidempi ja sen verran mieleenpainuvan kaunis, että mä tiesin nähneeni sen ennenkin. En ehtinyt kaivaa sen henkilöllisyyttä muististani ennen kuin hälytyskellot alkoivat soimaan mun pienessä päässä, ja tajusin jonkin olevan vialla. Nainen harppoi kartanon suunnalta ja sen kehonkieli oli niin roihuavan raivostunut, että sen ääriviivat näyttivät vääristyvän ulospäin.

Vaistomaisesti mä otin muutaman askelen kauemmaksi, vaikka en tietenkään uskonut että mä olisin täysin vieraan ihmisen niin palavan vihan kohde.

Se olisi ollut koomista, se kuinka mä en ymmärtänyt lainkaan mitä tapahtui, jos se ei olisi ollut niin kauheaa.

Parin askelen päässä musta vaaleatukkainen raivotar huusi mulle ensimmäisen kerran, ja mä en pystynyt rekisteröimään sanoja, sen verran vihaisen hengästyneisyyden vääristämiä ne olivat. Sitten se jättikin jo sanat sikseen ja tarttui mun röökiä pitelevän käden ranteesta niin kovaa, että mun värttinäluu varmaan plopsahti sisäänpäin.

”Miten – kehtaat – ”, blondi puristi mun kättä yllättävän voimakkaasti (eli kipeästi) niin kapoiseksi naiseksi. Se siirtyi ilmeisesti huutamisesta seuraavalle vihan tasolle, eli äärettömän uhkaavaan sihinään.

”Minun mailleni – minun tallini seinän viereenkö olet päättänyt tulla polttamaan? Haluaisitko tehdä jotain muuta, käydä kusemassa isovanhempieni haudalle?”

Ahaa, tunnisti pieni osa mun aivoista, joka ei ollut lamaantunut kuolemanpelosta. Amanda Sokka.

Sokka väänsi puolikkaaksi kutistuneen röökin mun kädestä, joka ei ollut vaikeaa koska sitä pitävä käsi oli muuttunut tunnottomaksi, ja tallasi sen hirveällä raivolla kiiltävän ratsastussaappaansa koron alle.

”Täällä ei pala yksikään rööki niin kauan kuin mä elän, ne voi aiheuttaa pahempia asioita kuin sä voit edes ymmärtää. En edes tiennyt että joku voi olla noin juntti!” uhkaava sihinä alkoi voimistua taas tavallista puheääntä kovemmaksi.

”Painu helvettiin mun tallilta, ja ole hyvin tarkka, että en enää koskaan näe sua täällä.”

Niin, Tilanteesta oli nyt kolme kuukautta. Rasmus oli palannut Saksasta, ja mä olisin halunnut olla sille vihainen siitä, että sen aiheuttaman stressipolttamisen takia mulla oli yhtäkkiä jonkin tasoinen porttikielto Auburniin ja hyvin vaikutusvaltainen vihaaja. Mutta Rasmukselle oli tosi vaikea olla vihainen, kun se oli niin helvetin kiva.

”Hei, Bran tuntui tosi hyvältä ja taipuisalta tänään treeneissä, kiitos että oot ratsastanu sitä niin hyvin ja huolella”, Rasse oli sanonut mulle lämpimästi puhelimessa noin viikko sen paluun jälkeen.

”Meillä on taas elo-syyskuusta alkaen kisoja ja valmennuksia tulossa, joihin kaivattais sun apua, laitan lähempänä päivämääriä sulle!”

Jotenkin olin sanonut joo ja kiva, vaikka mun oli pitänyt heti Rasmuksen palattua kertoa sille tapahtuneesta. Olisi pitänyt nöyrästi myöntää, etten mä voinut käydä tallilla jonka omistaja oli antanut mulle harvinaisen selvän (vaikkakin ylireagoidun) punaisen kortin.

Täällä mä siis seisoin, Kielletyllä Maalla. Hämärä alkoi laskeutua kuulaan syyspäivän päätteeksi, ja kartanon pihamaan lehtipuut loistivat mikä minkäkin sävyisessä ruskapuvussaan. Mä rapsuttelin hajamielisesti Brania harjan alta, kun me odoteltiin maneesin ulkopuolella, että Rasmus olisi valmis edellisen ratsastettavansa kanssa. Huomasin taas tarkkailevani rakennusten ympäristöä vaaleatukkaisilta ja perintöä saaneilta henkilöiltä näyttävien hahmojen varalta.

Periaatteessa, mä olin selittänyt itselleni, Amanda Sokka ei sanonut että en saisi TULLA sen maille, se vain sanoi että mun piti olla tarkka ettei se NÄKISI mua. Tähän asti se oli sujunut aika hyvin, koska vaaleammalla kartanonneidillä taisi olla aivan oma vuorokausirytminsä, ja saatoin luottaa siihen että se ei Tilanteen sattuessa edes tiennyt, kuka mä olin.

Siinä vaiheessa, kun Tilanteesta yhä autuaan tietämätön Rasmus tuli ottamaan multa Branin ohjat, mä pohdin, pitäisikö mun ostaa tähän Auburniin soluttautumiseen lisäturvaksi valeasu, vaikka yksi viiksekäs tekonenä.

---

Luukku 4:
Rasmus lohikäärmeen kidassa

”Alexander syö mut elävältä”, Rasmus toteaa eteisessä vetäessään takkia päälleen.

”Eikä syö”, ovenpieleen teemuki kädessä nojaava Josefina hymähtää, mutta hänen äänensä ei ole aivan niin vakuuttava kuin Rasmus toivoisi.

”Miksei me vaan menty yhdessä valmennukseen”, Rasmus mumisee. ”Sitten se ei ainakaan olisi voinut syöstä tulta mun päälle kuin puolet ajasta.”

”Höpö höpö”, Josefina sanoo ja puolittain työntää Rasmuksen ulos ovesta – hän on etukäteen pyhittänyt päivän tenttiin lukemiselle ja haluaa aloittaa sen mahdollisimman pian, kun talossa hiljenee.

Rasmus sen sijaan ajaa Auburniin, joka on kaikeksi onneksi hiljainen – hän ei kaipaa todistajia potentiaaliselle nöyryytykselleen – ja satuloi Branin Alexander Rosengårdin valmennusta varten. Vaikka hän sinällään tulee Josefinan veljen kanssa kohtuullisesti toimeen, on valmentaja-valmennettava -dynamiikka kuitenkin eri asia kuin pikkusiskon poikaystävä-tyttöystävän isoveli -dynamiikka. Sitä paitsi Bran on ollut aivan liian pitkään hieman liian kevyellä liikutuksella, ja Rasmus joutuu toteamaan jo alkuverryttelyssä, että sen laukansäätelyongelmat eivät suinkaan ole kadonneet omia aikojaan.

Rasmus on ehtinyt jonkun aikaa jumpata laukkaa saamatta sitä yhtään paremmaksi, kun Alexander saapastelee maneesiin ja alkaa nostella puomeja kannattimilleen. He siirtyvät välittömästi suoraan asiaan: päivän teemana ovat suhteutetut linjat ja niille ratsastaminen. Esteet ovat ensin hieman alle metrin korkuisia, ja ne Bran selvittää maantiejyrääkin muistuttaessaan. Mutta se ei riitä, kun Alexander tempaisee esteet reilusti yli kisakorkeuden ja käskee tulemaan linjat uudestaan. Bran vetää kaulan suoraksi ja vetää mukanaan melko lailla jokaisen puomin niin kuin vain kenttähevonen, joka on oppinut olemaan välittämättä pikku kolhuista, osaa.

Rasmuksen poskia kuumottaa, kun Alexander huokaisee syvään. Kipinöitä ei vielä näy, mutta Rasmus ei yhtään yllättyisi, jos niitäkin alkaisi tätä menoa ilmaantua.

”Olit löysä”, Alexander toteaa hänelle ominaiseen suorasukaiseen tyylinsä ja käskyttää Rasmuksen tekemään laukannostoja. Rasmus tekee tekemästä päästyäänkin (tosin yrittäen samalla muistella, missä mielenhäiriössä alun perinkään ilmoittautui valmennukseen – oliko hän sekoittanut A. Rosengårdit keskenään?) ja ihme kyllä, hevonen alkaa pikkuhiljaa kerätä takajalkansa alleen.

Hyväksi Bran ei hieman yli puolen tunnin valmennuksen aikana tule, eikä Rasmuksesta tule sen kummoisempaa ratsastajaa, mutta he saavat yhden kehuksi tulkittavan kommentin ja käskyn harjoitella lisää laukanratsastusta. Alexander marssii tiehensä, ennen kuin läkähtynyt Rasmus saa suunsa auki kiittääkseen, mutta ehkäpä Rasmuksen tilisiirto riittäisi pelastamaan tilanteen.

Kun Rasmus loppuverryttelyn jälkeen ohjaa Branin loppukäynneille kohti ratsastuspuistoa, on taas alkanut sataa lunta.

#alexanderinvalmennus

---

Luukku 12:
Kilpailuvietti

Yleensä Rasmus suhtautui Kalla Cupiin lähinnä hyvänä mahdollisuutena kerryttää kisakokemusta vaivattomasti lähellä kotia, eikä hänellä ollut sen suurempia suorituspaineita. Kalla Cupissa oli hyvä aloittaa nuorten hevosten kisaura ja tehdä ratakorkeuksien nostoja kokeneempien kohdalla. Helpotti elämää merkittävästi, kun ei tarvinnut lähteä kotia edemmäs kisaamaan, vaikka Rasmuksen ratsuluku olikin vähentynyt taannoisesta (toisin kuin Josefinalla, Rasmus mietti – hänellä olisi kiireiset viikonloput edessä).

Nyt tilanne oli kuitenkin siinä mielessä jännittävämpi, että osakilpailussa ratkaistaisiin Kalla Cupin kenttäsarjan voitto. Pelissä oli käytännössä enää kaksi osallistujaa: Rasmus ja Jesse Aro. Vaikka Rasmuksella ei ollut mitään Jesse Aroa vastaan ja Branin suorittaminen omalla hyvällä tasollaan olisi tärkeämpää kuin mahdolliset ratkaisevat sekunnin sadasosat tai prosentit, halusi Rasmus tietenkin voittaa. Kevään huono kisamenestys ja ruotsalaistabloidien kitkerät kommentit muistuivat välillä edelleen mieleen, eikä Rasmus halunnut joutua enää samanlaiseen suohon oman ratsastuksensa kanssa näin pian sen jälkeen, kun hän oli viimein onnistunut kampeamaan itsensä sieltä kantavalle maalle.

Voittoloimia ja kukkakimppuja Rasmus ei kaivannut, mutta hän olisi valehdellut jos olisi väittänyt, ettei voiton mukanaan tuoma maine ja kunnia olisi erityisesti juuri tänä vuonna kelvannut.

Perjantain koulukokeessa Bran oli Rasmuksen onneksi jatkanut samalla tavalla kuin syksyn osakilpailuissa: olemalla parempi kuin suunnilleen kertaakaan treeneissä. Cellan ja Rasmuksen yhdessä tuumin pesemä ja kiillottama ori oli suorastaan tanssahdellut radan läpi ja saanut lopulta yli seitsemänkymmentä prosenttia. Yhden syksyn aikana Branin heikoimmasta osa-alueesta oli tullut vahvin, ja vaikka Rasmus olikin tuloksesta erittäin tyytyväinen ja onnellinen, hän pelkäsi että samaan aikaan se tarkoitti sitä, että vahvimmasta osa-alueesta oli tulossa heikoin.

Ja niinpä vaikka olisi voinut luulla, että hyvä koulurata olisi lievittänyt Rasmuksen suorituspainetta, vaikutus oli käytännössä päinvastainen. Lauantaina Rasmus tunsi olonsa kireäksi ja hermostuneeksi, ja vaikka hän yritti peitellä sitä aina erityisesti Josefinan kanssa keskustellessaan, täysin normaaleilta hänen suustaan tulevat lauseet eivät kuulostaneet.

Branin kisahoitajaksi jälleen kerran lupautunut Cella, joka oli myös ollut sanalla sanoen omituinen koko siihenastisen kisaviikonlopun ajan, kävelytti hevosta sen aikaa, kun Rasmus käveli hallimaastoesteradan. Sen jälkeen Rasmus saisi alkaa saman tien verryttelemään, sillä luokka oli pieni. Cella, joka oli sonnustautunut isoon villapipoon ja häntä itseään pidempään kaulahuiviin, pyyhkäisi vielä Rasmuksen noustua satulaan Branin hännästä heinänkorren ja taputti sitä sitten kupeelle.

”Tsemppiä radalle!” Cella toivotti ja madalsi sitten ääntään. ”Eihän Amandaa ole näkynyt?”

”Tänään?” Rasmus rypisti kulmiaan. Kysymys oli hieman omituinen. Hän ei tiennyt, että Cella ja Amanda edes liiemmin tunsivat: perijätärtä oli näkynyt tallilla viime aikoina vain harvoin. ”Ei, ei kai se täällä ole. Kenttäratsastus on sen mielestä ajanhukkaa.”

Cella mutisi jotain sellaista, joka kuulosti hieman olevan ”no hyvä”, ja nosti sitten molemmat peukalonsa pystyyn. ”Nähdään radan jälkeen.”

Bran tuntui verryttelyssä hyvältä. Se liikkui lennokkaasti mutta tuli pidätteistä takaisin, ja vaikka se ei ollut edes nähnyt hallimaastoesteitä hetkeen, ori hyppäsi verryttelyesteet isoilla itsevarmoilla loikilla. Rasmus teki lyhyen verryttelyn ja antoi hevosen sitten kävellä samalla, kun hän kertasi mielessään esterataa. Se oli pitkä ja sisälsi joitain haastavia lähestymisiä, mutta ei mitään, mistä Bran ei selviäisi.

Josefina, joka oli jo päivän urakkansa hoitanut ja saanut hoidettua Madden kuljetuskuntoon yhdessä hevosen omistajan kanssa, saapui verryttelymaneesin laidalle vähän ennen Rasmuksen suoritusvuoroa. Rasmus, joka tunsi tarvitsevansa kaikki mahdolliset onnenpeukut, ilahtui tyttöystävänsä näkemisestä jopa tavallista enemmän.

”Aikooko Bran hypätä tosi hyvin, no tietenkin aikoo”, Josefina jutteli Branille, joka oli tunkenut turpansa hänen kainaloonsa, ja katsahti sitten Rasmukseen. ”Mikä fiilis?”

”Hyvä”, Rasmuksen ytimekäs vastaus kuului.

Josefina hymyili jotenkin lempeästi. ”Hyvin se menee. Mäkin selvisin siitä! Ja oli jopa hauskaa.”

Rasmus yritti hymyillä, mutta jotenkin se vaikutti irvistykseltä. Myöhemmin hän taatusti olisi iloinen siitä, että Josefina olisi ehkä jatkossakin houkuteltavissa kenttäkisoihin, mutta nyt Rasmuksen ajatukset pyörivät lähinnä vain… Jesse Arossa.

Rasmus todella, todella paljon halusi voittaa. Ei välttämättä osakoetta eikä luokkaa, mutta ainakin Jesse Aron.

#talvipäivänseisaus #mitenmeni

Matkasuunnitelmia
6. tammikuuta 2020

Vaikka mä olin hetken aikaa harmitellut, etten sairastumiseni takia ollut päässyt lähtemään Josefinan mukana uudenvuodenjuhliin, loppupeleissä mä olin aika tyytyväinen siihen, että uudenvuodenaattona en joutunut kiskomaan pukua päälleni vaan olin saanut syödä sohvannurkassa sipsiä ja juoda kaljaa. Vuoden vaihtumisen jälkeen mä olin onneksi parantunut flunssasta nopeasti, ja hevoset pääsivät palaamaan treeniin normaaliaikataulun mukaisesti. Aiempien ratsujen lisäksi mä olin luvannut ottaa lisää vastuuta Kissen treenaamisesta, sillä Inna ja äiti halusivat sen osallistuvan uuden vuoden Kalla Cupin ensimmäisissä osakilpailuissa jo kenttäluokkaan ja työtä olisi vielä jonkun verran tehtävänä, ennen kuin tamma olisi sinne valmis. Toisaalta mä olin kuin olinkin hallitseva kenttämestari (Jesse Aron suureksi pettymykseksi) ja saisin varmaan vähän vihreänkin ratsun kunnialla läpi harrasteluokasta.

Loppiaisena mä hyppäsin lyhyen työpäivän jälkeen Branilla jumppasarjaa, ja virkeä mutta mukavan kuuliainen hevonen teki hyvin töitä ja sai hien pintaan itselleen ja mulle. Orin vire oli niin kiva, että oikeasti mä olisin halunnut jo kilpailemaan, mutta kisakauden alku antoi vielä odottaa itseään ja maastoesteille ei tietysti olisi asiaa vielä aikoihin – sen verran lunta Kallassakin jo oli, ja lisää tuli harva se päivä.

Josefina, joka oli ollut päivävuorossa Auburnissa, tuli jalomielisesti auttamaan mua puomien kantamisessa paikoilleen treenin jälkeen.

”Mä oon miettinyt, pitäisikö se Desi lähettää myös ulkomaille”, mä otin puheeksi, kun me posket punaisina roudattiin suunnilleen sadansia puomeja estevarastoon. Bran käveli mun perässä ja töni mua turvallaan olkapäähän, kun mä pysähdyin. ”Eikös Ilve ollut edelleen menossa sinne Fischereille? Jos vaikka sinne mahtuisi myös.”

”Se oli suunnitelma, kun viimeksi Ulrikan kanssa puhuin”, Josefina vahvisti. ”Onhan siellä pidemmät laidunkaudet tosiaan, eikä se sen kalliimmaksi tule.”
”Jep, sillä mäkin mietin. Kehtaisitko sä kysyä, mikä aikataulu niillä on? Jos varsat voisivat mennä vaikka samaa matkaa.”
”Totta kai”, Josefina lupasi ja nosti sinivalkoisen puomin seinälle telineisiin.

Mä olin hetken hiljaa. Desin lähettäminen Saksaan olisi ehdottomasti viisas päätös, ja ainahan sen voisi ottaa sisäänratsastettavaksi kotiinkin, kun sen aika tulisi. Tietysti olisi harmi, kun sitä tuskin pystyisi käymään katsomassa montaa kertaa vuodessa, mutta sitten taas – en mä ollut sattuneista syistä nähnyt sitä nytkään pitkään aikaan. Vaikka mä tietysti periaatteessa saisin käydä Rosengårdeilla katsomassa hevosiani sovitusti, käytännössä ilman Josefinaa sen vanhempien luo meneminen tuntui jo ajatuksena oudolta, ja Josefina taas ei ollut osoittanut pienintäkään mielenkiintoa kartanolla käymiseen.

”Mä oon miettinyt myös Laran tulevaisuutta”, mä sanoinkin vähän varovaisesti. ”Että siirtäisikö sen vähän lähemmäs.”

Josefina ei hätkähtänyt. ”Niin”, se vastasi tyynesti, ”kyllähän täältäkin päin joku tallipaikka sille varmasti löytyisi.”

”Eihän se mitään maneesitallia tarvitse, ison tarhan ja hyvän heinän vain”, mä sanoin. ”Täytyy kysellä.”

Onneksi asialla ei kuitenkaan ollut mikään kiire, ja mun kyselyt saivat jäädä lähitulevaisuuteen. Ja jos Josefina sattuisi sillä välin sopimaan asiat vanhempiensa kanssa, ei sekään haittaisi – Laraa oli hoidettu Rosengårdeilla paremmin kuin hyvin ja se tuntui viihtyvän siellä, jos se nyt ylipäätänsä viihtyi missään. Josefina itse sen sijaan tarttui tuumasta toimeen ja soitti Ulrikalle jo kotimatkalla.

”Ilve on lähdössä joskus kevättalvella, ja Ulrikankin mielestä olisi hyvä idea laittaa varsat yhtä matkaa”, se kertoi puhelun päätteeksi. ”Itse asiassa se ehdotti, että jos sulla vain on aikaa, niin sä ajaisit ne.”

Se itse asiassa ei ollut ollenkaan hullumpi idea, ja mä innostuin välittömästi. Mä saisin hyvän syyn käydä Saksassa, varsat pääsisivät varmasti turvallisesti perille, ja ehkä Hannikin voisi suhtautua ajatukseen suopeasti, jos mä lupaisin tuoda sille pari myyntihevosta tullessani.

Ja, mun mieleen muistui, jos sopivasti sattuisi, mä voisin viedä Saksaan kahden sijaan kolme hevosta: Arttu oli maininnut Indin lähtevän sinne helmikuussa, ja uskoakseni se luottaisi hevosensa mun käsiin kohtuullisen mielellään. Se laskisi matkakustannuksia kaikkien hevosten osalta.

Vielä muutamaa puhelua myöhemmin asia oli päätetty. Helmikuun lopussa mä matkaisin Ilveen, Indin ja Desin kanssa Saksaan ja jättäisin ne sinne, ja paluumatkalle saisin seurakseni jokusen nuoren puoliverisen, jotka Hanni tässä välissä hankkisi myytäväksi. Josefina tuskin pääsisi koulunsa takia mukaan, mikä lievensi mun intoa vähän.

Mutta vain vähän.

Johtaja Alsila
16. maaliskuuta 2021

Rasmus oli sitten merkillinen tyyppi, minä ajattelin. Seisoin katselemassa hänen säntillisesti järjestettyä varustekaappiaan, ja vaikka tiesinkin, kuinka tarkka poikaystäväni oli hevosistaan, niiden hoidosta ja varusteiden kunnosta, en voinut olla ihmettelemättä kontrastia varustekaapin ja vaatekaapin välillä. Jos olisin seissyt kotonamme jälkimmäisen edessä, en tosiaankaan olisi tuntenut tällaista syvää sielunrauhaa.

"Herra joukkueenjohtaja", sanoin vakavan kuuloisena, mutta mua hymyilytti vieläkin ajatus, että Rasmus tosiaankin johti joukkuetta, johon kuului hänen lisäkseen kaksi vallan pätevää ratsastajatarta, joista toinen vieläpä omisti mm. kartanon ja kymmenkunta upeaa ratsuhevosta.
"Mhäh?"
"Jos ratsastat huomenna puoliksikaan yhtä järjestelmällisesti kuin säilytät varusteitasi, teillä ei ole hätäpäivää."
"Ai?"
"Mä oon tosissasi. Tätä kaappia on ihana katsella", huokaisin onnessani.

Nurkasta, jossa Rasmus juuri puhdisti keskittyneenä Branin suitsia jumppailevan ratsastuksen jäljiltä, kuului naurunsävyinen tuhahdus.

"Se onkin mun lempikaappini", Rasmus tuumasi.
"Se saattaa olla munkin lempikaappi", hymähdin ja ryhdyin käymään varusteita läpi huomiset kilpailut mielessäni.

Olin lupautunut Rasmuksen avuksi pakkaamaan, jotta hän ehtisi kotiin ennen kello kahta yöllä. Poikaystäväni oli työpäivänsä jälkeen koukannut minut kyytiin ja olimme matkaneet ensiksi takaisin Keinupuuhun, missä minä olin pakannut Carrin varusteet sillä välin kun Rasmus oli vielä ratsastanut sen läpi. Carrin kanssa mies hyppäisi 140-luokan, ja minä toivoin tietysti, että heillä menisi hyvin. Ehkä paineet olisivat silti kovemmat pienemmässä luokassa Branin kanssa, sillä se tulos vaikuttaisi myös Jemiina Rajalan ja Isabella Sokan sijoitukseen joukkuekilpailussa. Rasmus väitti suhtautuvansa kisaan rennosti, mutta epäilin, ettei ollut sellaisia kisoja, etteikö se olisi oikeasti tahtonut voittaa ja mieluiten ylivoimaisesti.

Keinupuun tallin jälkeen olimme tulleet Auburniin, missä olin katsellut Rasmuksen ja Branin menoa. Ei meillä niin kiire ollut, ettenkö olisi ehtinyt istuskella maneesissa. Oli aina mielenkiintoista seurata Rasmusta tämänhetkisen ykköskenttäratsunsa kanssa. Ratsukko oli tehnyt yhteistyötä jo hyvän aikaa, ja koska en nähnyt heidän työskentelyään ihan joka viikkokaan, edistysaskeleet olivat minulle selvempiä kuin Rasmukselle itselleen. Poikaystävä oli näyttänyt sekä kiusaantuneelta että mielissään olevalta, kun olin kehunut Branin letkeyttä ja hänen omaa ratsastustaan.

"Miten susta muuten edes tuli joukkueenjohtaja?" kysyin laittaessani Branin suojia päällimmäiseksi harjaboksiin. Suljetussa boksissa ne pysyisivät ainakin puhtaina eivätkä voisi mitenkään unohtua matkasta.
"Tuli vaan", Rasmus sanoi hetken mietittyään, ja minä uskoin.

Rasmus nyt vain saattoi ajautua rooleihin, kuten esim. minun avopuolisokseni. Katselin miestä vaivihkaa ja ajattelin, että hän myös sopi kerrassaan loistavasti rooleihinsa. Kilparatsastajana hän oli oivallisen järkevä ja epäilemättä hyvin luotettava kilparatsastusjoukkueen johtohahmo, vaikka joskus muilla elämänalueilla saattoikin vaikuttaa vähäsen hupsulta.

"Valmista", sanoin tovia myöhemmin, kun Branin kisavarusteet olivat siivossa pinossa ja valmiina seuraavana päivänä koittavaa lähtöä varten. "Pitäisikö Branin kaviot vielä öljytä?"
"Pitäisikö ne?" Rasmus kysyi ja katsoi minua odottaen ihan vilpittömästi vastaustani.
Naurahdin. Enpä olisi mennyt nimeämään itseäni parisuhteemme johtohahmoksi. Sehän tässä suhteessa mukavaa olikin, ettei sellaista ollut: järkeilimme asioita yhdessä ja teimme päätöksiä vuorovedoin, noin pääsääntöisesti.

Tämän päätöksen kuitenkin saatoin tehdä.

"Pitäisi. Te kilpailette tietysti viimeistä yksityiskohtaa myöten hienoina", virnistin ja suukotin poikaystävääni.
"Okei. Ehkä sillä saan Isabellalta anteeksiantopisteitä, jos vaikka rata meneekin vihkoon", Rasmus tuumasi näennäisen kepeästi.
"Ei mene, mutta ehdottomasti saat", lupasin.

Tuntui mukavalta olla kisavalmisteluissa mukana, vaikka oma kilpailunhenkisyyteni uinui edelleen sikeää talviuntaan. Olin vedonnut tapaturmanjälkeisten treenien vähäisyyteen, kun olin jättänyt väliin nämä lähiseudun kisat, mutta tosiasiassa minun ei ollut tehnyt edes mieli mennä mukaan. En tiennyt, mistä innottomuuteni kertoi. Arvelin kuitenkin, että kesään mennessä se väistyisi; pakkohan sen olisi, sillä edessä olisi taas kilpailuita kilpailuiden perään pomon leivissä. Ellen sitten saisi ratsastaa vain nuori kotosalla... mikä kuulosti kieltämättä erityisen houkuttelevalta.

Ehkä minä todella olin astunut ulos kilparatsastajan identiteetistäni. Huonosti se olikin minulle istunut, kai. Enhän koskaan ollut osannut päättää, tavoitellako kuuta taivaalta vai ollako vain harrastehyppijä. Juuri nyt tuntui päivänselvältä, että tulevaisuudessa minä harrastelisin ja jos joku matkaisi kohti tähtiä, se saisi minun puolestani olla Rasmus.

Voitto
27. maaliskuuta 2021

“Noh, eipähän ole suorituspaineita”, mä totesin katsomossa, kun Isabellan ratsastama Sylvi kielsi toiseksi viimeiselle esteelle ajauduttuaan huonoon askeleeseen. Isabella käänsi sen tyynesti voltille ja piti pohkeen vähän lähempänä, ja uusintayrityksellä harmaa tamma hyppäsi lankkuesteelle loikan, jolla se olisi selvinnyt parikymmentä senttiä korkeammastakin luokasta. Viimeinen este sujui ongelmitta, mutta se ei enää meidän joukkuetta auttanut.

”Ei noin saa sanoa”, Josefina kuiskasi mulle ja näytti paheksuvalta, mutta sen huulilla käväisi nopea hymynkare.

Ja tottahan se oli – ei meidän team Auburn enää Runiacin palkintopallille nousisi. Paluumuuttaja-Jemiinan ratsu oli ottanut metrikympissä yhden puomin, ja koska molemmissa luokissa oli tullut runsaasti puhtaita suorituksia, edes mun ja Branin luokkavoitto ei pelastaisi tilannetta. Se ei toki tarkoittanut, ettenkö mä voisi vielä voittaa. Mitään sen vähempää ei luonnollisesti lähdetty yrittämäänkään.

”Haluutsä katsoa vielä vai mennäänkö jo?” mä kysyin, kun Isabella oli ratsastanut Sylvin pois radalta ja seuraava hevonen, kimotamma sekin, starttaili omaa suoritustaan. Luokkaa oli jäljellä vielä runsaasti ja mä hyppäisin omani loppupuolella, mutta mulla oli liian kevyesti päällä ja Runiacin maneesissa oli vähän viileä.

”Mennään vaan”, Josefina myöntyi ja nousi kevyesti ylös penkiltä. Mä huomasin edelleen seuraavani sen liikkeitä sivusilmällä siltä varalta, että joku sen murtuneista kylkiluista päättäisi katketa uudelleen, mutta Josefinassa ei ollut enää jälkeäkään onnettomuudesta. Periaatteessa se olisi varmasti pystynyt jo kisaamaankin, ja mä toivoin, että kisaisikin pian – mä kaipasin meidän yhteisiä reissuja eikä se ollut sama asia, että Josefina toimi kisahoitajana ja tsempparina eikä hypännyt itse.

”Te kilpailette tietysti viimeistä yksityiskohtaa myöten hienoina”, Josefina oli edellisiltana todennut ykskantaan, ja lupaus oli tietysti lunastettava. Trailerilla Josefina kiskaisi jostain esiin kasan kosteuspyyhkeitä ja hinkkasi vienosti ruusuntuoksuisilla räteillä Branin jaloista pienimmätkin tahrat pois. Sen kaviot säihkyivät mustempina kuin mun vastaputsatut saappaat ja jokainen ruskea laikku kiilsi sulan suklaan ja toffeen sävyissä. Josefina oli ehtinyt letittämäänkin molemmat orit, mikä mun mielestä oli ehkä hieman liioittelua, mutta en ollut laittanut vastaankaan. Ehkä pariton määrä sykeröitä toisi meille kisakauden alkuun tarvittavan onnenpuuskan.

Verryttely oli Runiacin ulkokentällä, joka oli vastalanattu ja kaikin puolin hyvässä kunnossa talven jäljiltä. Bran tuntui verryttelyssä energiseltä ja jopa vähän vahvalta ohjaa vasten, mutta toisaalta mulla oli vihdoin sellainen tunne, että sen molemmat kyljet todella taipuivat, kun mä pyysin. Mä otin muutaman verryttelyhypyn pystylle ja okserin kertaalleen kisakorkeudessa, ja koska hevonen tuntui kohtuullisen hyvältä ja tasapainoiselta, annoin sen sitten kävellä kunnolla ennen kuin meidän vuoro alkoi lähestyä.

”Oota, mä pyyhkäisen vielä sen puhtaaksi”, Josefina ilmaantui jostakin, kun mä ratsastin Branin ulkokentältä kohti maneesia. Se otti pyyhkeen ja pehmeän harjan ja suti hetken Branin ympärillä poistaen verryttelykentältä tulleen hiekkakuorrutuksen, ennen kuin painoi kätensä hetkeksi mun reidelle.

”Tsemppiä!” Josefina huikkasi, ja se ääni korvissani mä ratsastin Branin hetkeä myöhemmin radalle ja nostin laukan Merikannon annettua mulle lähtömerkin.

Se oli hyvä rata, sen jopa mä kaikessa itsekriittisyydessäni pystyin toteamaan jo heti suorituksen jälkeen, silloin kun en vielä tiennyt, oliko uusinnassa tullut yksi puomi alas vai ei. Bran liikkui voimakkaasti mutta elastisesti ja tuli pidätteistä takaisin vain juuri ja juuri, mutta kuitenkin sen verran, etten mä missään vaiheessa ollut isommissa vaikeuksissa. Se hyppäsi isoja, ilmavia loikkia ja kääntyi kaarteissa paremmin kuin useinkaan kotitreeneissä. Uusinnassa mä annoin laukan kasvaa, ja Bran, joka painoi viimeisten esteiden ajan tosissaan kuolaimelle ja yritti nykiä lisää ohjaa, hoiti oman tonttinsa niin hyvin kun taisi. Toiseksi viimeinen uusintaeste kolahti kovaa, ja kolahdus kaikui hiljaisessa maneesissa, mutta mä en kääntynyt katsomaan ja yritin ajatella, ettei sillä ollut väliäkään – tunne oli tärkein.

Josefinan kasvot hehkuivat vilpitöntä iloa, kun se tuli mua vastaan maneesin ovella, ja mä arvasin puomin pysyneen kannattimillaan. Olisi ollut valehtelua väittää, etteikö se olisi tuntunut siinä tilanteessa hyvältä, ja ehkä vielä paremmalta sitten kun mä sain kuulla voittaneeni koko luokan.

Huvipuisto
28. huhtikuuta 2021 #isbenvalmennus

Talven yli me oltiin Isabellan valmennuksissa keskitytty (jälleen kerran) perusasioihin. Isbe oli suunnittelut mitä mielenkiintoisempia puomitehtäviä, satoja kavaletteja, kaarevia ja suhteutettuja linjoja, jumppasarjoja; suunnilleen kaikkea muuta paitsi normaalia rehellistä radanratsastusta. Estekorkeus oli pysytellyt läpi talven Branille vaivattomilla korkeuksilla, mutta helpolla kumpikaan meistä ei ollut päässyt – perijätär Sokan tehtävät olivat vaikeutuneet kerta kerralta ja usein sekä mulla että hevosella oli valmennuksen jälkeen hiki enimmäkseen ajattelusta ja keskittymisestä, ei niinkään fyysisestä ponnistelusta. Toisaalta ori oli mennyt mun mielestä eteenpäin ja oli kevään korvilla selvästi valmiimpi kahden tähden luokkaan kuin tammikuussa.

Huhtikuun valmennuspäivän tullen mua silti suorastaan vähän pelotti, mitä Isabella oli keksinyt Kalla Cupin toisen osakilpailun pahaenteisesti lähestyessä. Brunette kuitenkin saapasteli Branin karsinalle puoli tuntia ennen valmennusta ilmoittamaan, että valmennus pidettäisiin maastoesteradallla.

”Onkos se hypännyt maastossa jo tänä vuonna?” Isabella tiedusteli.
”Ei vielä”, mä jouduin toteamaan. Viime viikot olivat olleet niin kiireisiä, etten mä ollut ehtinyt lumien sulamisen jälkeen miettimäänkään maastoesteitä. Tahtotilasta asianlaita ei kuitenkaan ollut kiinni.
”No sitten onkin jo korkea aika”, Isabella sanoi ja mittaili Brania katseellaan. ”Hypätään helpon ja ykkösen tehtäviä. Nähdään kohta radalla!”

Bran ei meinannut pysyä kirjavissa pöksyissään, kun se tajusi todella pääsevänsä hyppäämään kiinteitä esteitä. Toki se oli maastoillut läpi talven ja kasvattanut kuntoaan muun muassa kiitolaukkaamalla hangessa, mutta estehevosena se eli hyppäämisestä. Mäkään en jaksanut peitellä intoani ja nauroin paikoillaan pomppivalle orille sen sijaan että olisin kovin tarmokkaasti pyrkinyt saamaan sitä avuille. Isbe seisoi kädet lanteilla ja huokaisi kovaan ääneen, mutta mä olin näkevinäni senkin huulilla jonkun hymynkareen.

”No niin, sitten rauhallista laukkaa ja banketille”, se ohjeisti ja osoitti, mistä halusi mun ratsastavan Branin ylös. ”Rauhallista!”

Bran pyöräytti häntäänsä ja ampaisi matkaan. Se ei ymmärtänyt suomea eikä oikein mun apujakaan, kun yritin vähän jarrutella sen menoa. Mutta siististi ori kyllä hyppäsi - tehtävät tuntuivat helpoilta ja Bran itsevarmalta. Ja hauskaa meillä kyllä se oli, kun me viiletettiin esteeltä toiselle ja niiden yli. Osa-aikaiseksi kenttäratsastajaksi ryhtyminen oli kyllä ollut yksi mun elämän parhaita päätöksiä.

Kun päivän hupiannos oli saatu täyteen, Isabella lähti kävelemään meidän kanssa kohti tallia – sadepilviä oli kerääntynyt niityn ylle tummanharmaaksi massaksi ja seuraavat ratsukot hyppäisivät sen takia maneesissa.
”Miltäs sen kouluosuus näyttää nykyään?” Isbe tiedusteli.

Oikea vastaus olisi ollut, ettei miltään, sillä mä en edes muistanut milloin viimeksi olisin ratsastanut kouluradan osia läpi – varmaan edellisissä osakilpailuissa, ja kuinkas siellä olikaan mennyt.
”No tuota”, mä punastuin, ja Isabella arvasi välittömästi, että treenaaminen oli jäänyt vähälle.
”Siihen kannattaa nyt ehdottomasti keskittyä loppukevät”, se sanoi vähän ankarasti. ”Ja Branille voisi tehdä hyvää, jos joku kokeneempi kouluratsastaja ratsastaisi sitä, edes kerran tai pari. Voisitte molemmat saada uusia oivalluksia erityisesti tuosta ulkolavan hallinnasta.”
”Hm”, mä ynähdin. Isabella oli eittämättä oikeassa, mutta ketä mä muka pyytäisin? Ulpu ei varmaan käynyt kouluratsastajasta, eikä ehkä Josefinakaan.

Vaikka jotain uusia oivalluksia tässä kyllä kaivattiin, se mun oli myönnettävä. Muuten toinen osakilpailu alkaisi meidän osalta kohtuullisella todennäköisyydellä kuin ensimmäinen – murskatappiolla kouluosuudella. Sen jälkeen tilannetta ei enää pelastaisi hauskinkaan maastorata.