Branin päiväkirja

7. marraskuuta 2018
#kouluvalmennus

Olisi ollut valehtelua väittää, etteikö mua olisi pelottanut mennä Amandan valmennettavaksi. Bran oli asunut Auburnissa alle viikon, ja vaikka se mutkattomana orina olikin kotiutunut hyvin, ei se ollut vielä kovin tottunut työskentelemään porukassa. Mä taas en ollut tottunut työskentelemään sileällä valvovan silmän alla, enkä mä vieläkään ollut tottunut Amandaan ylipäätänsä.

Rationaalinen puoli mussa tiesi kyllä, että oli ollut Isabellalta hyvä veto laittaa mut ja Bran nuorten hevosten ryhmään; sinne se toki iän ja tason puolesta kuuluikin. Monipuoliset treenit tekisivät sille taatusti hyvää, kun se ei työskennellyt ylipäätänsä kuin nelisen kertaa viikossa, ja enemmän mä saisin vietyä sitä yksin eteenpäin esteillä kuin sileällä.

Silti. Pelotti.

”Tänään työstetään käyntiä ja laukkaa”, Amanda ilmoitti heti ensimmäiseksi, kun me – minä, Matilda ja Minka – oltiin päästy maneesiin. Se oli sentään helpottava tieto, sillä ravi oli vielä Branin ehdottomasti heikoin askellaji. Se oli ikäisekseen hyvässä kunnossa ja hyvin ratsastettu, mutta toki tasapaino ja voima sillä vielä kehittyisi ajan myötä. Estehevosena sillä oli luonnostaan hieno laukka eikä käynnissäkään mitään valittamista, mutta ravin tahdin kanssa olisi vielä työtä.

Tai no, käynnissä ei olisi ollut valittamista, jos Bran olisi suostunut kävelemään. Nyt Amandalla oli paljonkin valittamista. Mä purin hammasta ja kestin, istuin rennommin ja syvemmälle satulaan, pidin joustavamman käden, ja siltikin kirjava pikkuori hiihteli menemään vailla yhtään järjellistä ajatusta. Pysähdykset valuivat ja suorilla Bran kiemurteli minkä kerkesi. Mulla alkoi puskea tuskanhiki otsalle pelkästään kun ajattelin, mitä Amanda meistä nyt ajatteli.

Laukkatyöskentely onneksi oli, kun sinne asti päästiin, jo vähän skarpimpaa. Bran alkoi keskittyä ja kuunnella, ja kun se teki niin, mä taas muistin miksi mä pidin siitä niin paljon. Se hevonen toden totta osasi liikkua niin halutessaan: se oli höyhenkevyt, mutta samalla pelkkää energiaa, ja jotenkin täydellisen tasapainossa jäntevyyden ja joustavuuden välissä aina kun sitä käänsi.

Amanda ei ollut ihan yhtä vaikuttunut, joten arvatenkaan Bran ei kuitenkaan näyttänyt ihan yhtä hyvältä kuin tuntui.

”Rasmus, lyhennä sitä laukkaa”, perijätär komensi mua juuri, kun olin mielestäni saanut orin niin pieneen liikkeeseen kuin tällä hetkellä se jaksoi kantaa. ”Ota ne ohjat käteen nyt ensi alkuun.”

Mä otin ohjat käteen. Ja sitten mä yritin ratsastaa vielä paremmin. Ihan hirveän paljon enempää musta ja Branista ei irronnut – ori alkoi olla väsynyt ja mä en ollut ratsastanut kunnolla melkein kuukauteen. Mutta ainakaan meitä ei heitetty ulos maneesista, joten kai se sitten ihan kehityskelpoisesti meni.

”Onko Amanda aina noin tiukka”, mä tiedustelin Matildalta, kun arvon valmentaja oli jättänyt meidät kävelemään loppukäyntejä keskenämme.

”Jep”, violettihiuksi nyökkäsi ilmeettömänä.

”Hyvä, koska mä en malta odottaa seuraavaa kouluvalkkaa”, vastasin ja käänsin Zeliasta äkkiä kiinnostuneen Branin sitten kauemmas. Matilda kääntyi vilkaisemaan mua nähdäkseen vitsailinko. Mä en jaksanut edes virnistää, kun hampaat olivat kipeät yhteen puremisesta, mutta varmaan se tajusi muutenkin.

666-kaarinen kiemuraura
16. tammikuuta 2019 #isabellantähdet

Joulukuu me oltiin eletty Branin kanssa mukavaa hiljaiseloa. Pikkuori oli tehnyt kivasti töitä Vernerin valmennuksessa viimeistelyviikolla ja mä olin saanut niin hyviä vinkkejä radan ratsastukseen sen kanssa, että itse Cupin viimeisessä osakilpailuissa me oltiin sijoituttu kasikympissä neljänneksi ja metrissä kolmanneksi.

Ruusuke oli tehnyt mut iloiseksi ja ylpeäksi, mutta vieläkin siistimpää musta oli se, miltä Branin ratsastaminen tuntui. Mä olin iloinen ja ylpeä joka kerta kun mä nousin sen satulaan, ja lähes aina entistä paremmalla tuulella kun mä laskeuduin sieltä. Tietystikään joka ratsastuskerta ei ollut pelkkää vaaleanpunaista unelmaa, mutta kaiken kaikkiaan Bran sopi mun käteen niin hyvin ja tuntui niin OIKEALTA, että välillä mä olin varma että kohta se katkaisisi jalkansa tai kaikki menisi muuten päin seinää. Koska ainahan kaikki meni.

Mutta niin vain vuosi vaihtui, ja Bran oli edelleen terveenä ja loman jäljiltä entistä motivoituneempana ja halukkaampana oppimaan, ja mä pursusin intoa ja ideoita. Vaikka mä en ollut ihan varma, miten pitkään Bran olisi mulla käytössä ja mitä sitten tapahtuisi, mä olin päättänyt vaientaa mun pahimpaan varautuvat katastrofiaivot ja nauttia siitä, mitä mulla oli.

Mulla oli myös uusi valmennusryhmä. Sen nimi oli Isabellan tähdet ja se sisälsi mut ja Branin sekä Matildan ja Zelian. Mä en voinut olla näkemättä kokonaisuudessa pientä tilannekomiikkaa.

Komiikka oli kuitenkin kaukana meidän ensimmäisestä valmennuksesta, joka oli sileän tunti. Isabella oli päättänyt aloittaa vuoden skarpisti ja laittoi mut ja Matildan ratsastamaan 666-kaarista kiemurauraa suunnilleen koko tunnin. Bran joko taipui mutta ei suoristunut, tai suoristui mutta ei taipunut, ja kun sillä loppui inspiraatio, alkoi sekoilu.

Ja kun sekoilu alkoi, multa loppui moti, ja mä vaan mietin miten helpoiten saisin keploteltua itseni johonkin ryhmään joka EI sisältänyt kouluratsastustunteja, ikinä.

Matilda ratsasti vähän kireän oloista Zeliaa suu tiukkana viivana, eikä sanaakaan vaihdettu sillä tunnilla eikä sen jälkeenkään, sillä mä vähän luulin että me molemmat oltiin yhtä tympiintyneitä armaiden nuorten ratsujemme suorituksiin. Isabella yritti kannustaa meitä ottamaan tehtävän kotiläksyksi eikä sortunut huutamaan, vaikka aihettakin olisi saattanut olla, mutta varmaan kaikille meistä jäi vähän synkkä fiilis viidakon tähtösten ensimmäisestä kokoontumisesta.

Mutta valmennuksen jälkeen mä lähdin Branin kanssa vielä kävelemään maastoon ja siinä talvista ihmemaata katsellessani päätä puristava kouluratsastusvanne vähän hellitti ja elämä (kuvaannollisesti) kirkastui. Viikonloppuna mä menisin tapaamaan Hannia ja keskustelemaan lisää sen tarjoamasta työstä – oliko se sitten työhaastattelu vai ei, sitä mä en tiennyt, mutta kuitenkin. Ja kiireinen Isabellakin oli valmennuksen jälkeen huikannut, että voitaisiin joku päivä istua alas ja katsoa kevään kisojen aikatauluja.

Varmaan mun pitäisi pian ilmoittaa isällekin, että se saisi aloittaa rekryn, mutta sitä mä kieltäydyin murehtimista juuri nyt. Äkkiäkös se yhden markkinointi-ihmisen Murronmaan kokoisesta kaupungista kaivaisi mun, valeasiantuntijan, tilalle.

23. tammikuuta 2019

”Rasmus”, Isabella pysäytti mut käytävällä, kun olin suuntaamassa varustehuoneeseen. ”Sinun kannattaisi ehdottomasti ilmoittautua Susinevan valmennuksiin helmikuulle. Saat Branin ratsastettavuutta vielä paremmaksi ennen Kalla Cupin ensimmäistä osakilpailua.”

Mä pysähdyin kuin seinään. Mikä Susineva? Mitkä valmennukset? Ja joko tämän vuoden Kalla Cup oli alkamassa? Vastahan mä olin selvinnyt edellisestä.

Mä varmaan näytin niin hämmentyneeltä, että Isabella katsoi parhaaksi avata asiaa lisää. ”Daniel Susineva tulee valmentamaan Auburniin helmikuun puolivälin tienoilla”, se suunnilleen tavasi mulle. ”Sileän treenejä kaikentasoisille. Ilmoitustaululla on lisätietoa.”

Sitten se huiskautti kättään ja lähti jatkamaan matkaa, ja koska mä olin jo ehtinyt unohtaa minne mä olin menossa, niin menin sitten ilmoitustaululle.

Mä luin infon, ja vaikka mä a) en pitänyt kouluratsastuksesta ja b) olin köyhä, ilmoittauduin kuitenkin esteratsastajille ja niiden nuorille hevosille suunnattuun ryhmään. Toinen Isabellan tähdistä eli armas Matilda oli jo ehtinyt rustaamaan nimensä listaan mun edelle, ja mä pohdin, oliko Isabella PAKOTTANUT sen osallistumaan valmennukseen yhtä julmasti kuin mut.

Sitten mä lähdin hakemaan Brania sisään. Mä olin juuri saanut oven auki, kun mun näkökenttään ilmaantui ratsastusta varten varustettu Mina ja jotain sinihiuksista. Abort mission, mun aivot sanoivat ja mä pakitin takaisin käytävän uumeniin, mutta Märta ehti tottakai kääntää päätänsä ja nähdä mut luimistelevan varjoissa kuin mikäkin rotta. Vaikka enhän MÄ ollut se joka tässä vältteli toista, ainakaan en omasta mielestäni. Mä otin silti vielä yhden askeleen taaksepäin –

ja sitten mä törmäsin Pennaan.

”Mitäs sä täällä kuikuilet”, se kyseli kovaan ääneen, ohitti mut ja astui puoliksi avoimesta ovesta ulos. ”Mulla on sulle Rasmus muuten asiaa.”

Voi vittujen kevät, mä kirosin raskaasti mielessäni ja mietin hetken, voisinko mä vain kääntyä ympäri ja mennä ulos jostain toisesta ovesta. Sitten mä kuitenkin keräsin itseni ja astuin Pennan perässä winter wonderlandiin.

Penna Vaanila oli niitä ihmisiä joihin en ollut tutustunut, mutta jotka olivat jotenkin omasta mielestään silti tutustuneet muhun. Se sovitti askeleensa sentin tarkkuudella mun askeleisiin, kun mä lähdin marssimaan kohti Branin tarhaa, ja avasi portinkin mun puolesta.

Ja koko sen ajan se hölisi. Mä en jaksanut kuunnella ihan jokaista sanaa, mutta mulle kuitenkin selvisi, että Bran oli onnistunut rikkomaan jo yhden talviloimen tällä viikolla ja että mun pitäisi heti paikalla ostaa sille uusia (koska eihän Auburnissa asuvilla hevosilla voinut olla rikkinäisiä tai paikattuja täkkejä päällään) ja varata sille osteopaatti.

” – hevoset saattavat reagoida esimerkiksi selän jumeihin tolleen”, se kertoi.

Mä en kertonut, etten mä tiennyt mikä on osteopaatti, enkä vastustellut, kun Penna hetken päästä lähti tiehensä. Se oli siitä ärsyttävä, ettei sitä haitannut, jos sen ”keskustelukumppani” ei sanonut sanaakaan, mutta sentään se ei tuntunut mun seurassa norkoilusta erityisesti nauttivankaan, ja hyvä niin.

Mä olin ajatellut ratsastaa puomeja, mutta juuri kun mä olin saanut Branille hyppykamat niskaan muistin, että Mina oli varmaan maneesissa.

Ja varmaan silloin oli Märtakin.  Sen sinisten silmien katseen alla mä ehdottomasti kieltäydyin ratsastamasta.

”Taisi tulla maastoilupäivä”, mä totesin Branille ääneen, silitin sen vaaleanpunertavaa turpaa ja kohautin harteitani. Ehkä huomenna.

Tyhjän päälle
26. tammikuuta 2019 #merikantovalmentaa

Lauri Merikanto ei ollut mulle vieras nimi, mutta en myöskään ollut päässyt sen valmennettavaksi ennen kuin se saapui omin jaloin Auburniin. Mä olin aistivinani ilmassa outoa sähköisyyttä ja ehkä vähän jännitystä, kun viikonloppu koitti ja valmennukset alkoivat pyöriä maneesissa. Toisaalta mä en ollut mikään ilmapiirien aistimisen asiantuntija, joten ehkä mä olin tulkinnut väärin.

Josefinaa, mun valmennusparia, mä ainakin tulkitsin väärin vähän väliä, mutta se vaikutti oikeasti hivenen hermostuneelta verrytellessään Grannia. Mä toivoin että se tiesi, että mä jos kuka en arvostelisi – mun mielestä se ratsasti aina kauniisti.

Mä en jännittänyt Merikantoa enkä Branin puolesta, pikkuori hoitaisi kyllä tämänkin homman maaliin, mutta katsomo-osasto oli hivenen kuumottava. Mä tunsin Märtan erikoisenväriset silmät mun selässä, kun mä ravasin niistä poispäin, ja katsoin kaikkialle muualle paisti menosuuntaan kun me ravattiin niitä kohti.

Ja kun Bran laukkasi katsomon ohi, mä olin varma, että mä kuulin Penna Vaanilan kihisevän: ”Sen häntää ei ole harjattu.”

Siinä se oli oikeassa, ei nimittäin oltukaan, mutta jotenkin mä sain siitä ja Märtan läsnäolosta kimmokkeen ratsastaa niin hyvin kuin osaisin.

Kun mä siinä verryttelin Brania laukassa ja katsoin taaksepäin menneitä kuukausia Laran ja Benkun kanssa, mä saatoin hämärästi nähdä että multa oli puuttunut nälkää. Joachim oli vihjannut siitä jo puhelimessa syyskuussa ja pomohan oli sanonut mulle suorat sanat joulukuussa, mutta ehkä vasta nyt, kun me oltiin päästy Branin kanssa tositoimiin, mä aloin huomata että ne olivat molemmat oikeassa.

Kun mä olin VIIMEIN vuosien työstämisen ja ponnistelun jälkeen päässyt Laran kanssa mitenkuten mukavuusalueelle, siis sinne missä me kuljettiin samaan suuntaan samalla vauhdilla, mä en millään ollut halunnut sieltä pois. Mulle oli riittänyt se: hauras mutta toimiva yhteistyö, onnistuneet helpot treenit, tasaiset pienet kisaradat.

Bran taas oli iästään huolimatta hevonen, jonka kanssa toimiva yhteistyö, onnistuneet treenit ja tasaiset kisaradat oli ennakko-oletus eikä mikään saavutus. Sen kanssa oli liiankin helppoa alkaa haaveilla enemmästä ja asettaa tavoitteet pilviin. Sen kanssa mä olin alkanut janota lisää samalla tavalla kuin olin janonnut Callen kanssa.

Ja vaikka mulla oli Laraa ikävä enkä mä edes uskonut kohtaloon, mä uskoin että asiat olivat järjestyneet syystä.

Ehkä siitä syystä että mä alkaisin taas ratsastaa työkseni.

Se oli tapahtumassa: mä olin käynyt tapaamassa hevoskauppias Hannia ja sen tarjoama diili oli vaikuttanut ihan kohtuulliselta, joten mä aloittaisin helmikuun puolivälissä.

Mä olin kertonut isälle ja se oli sanonut, että löytäisi kyllä jonkun markkinoinnin opiskelijan hoitamaan mun tontin, mutta että se ei voisi taata mulle työpaikkaa enää sitten jos mä haluaisin joskus palata maitojunalle toimistotyöhön.

Niinpä mä olin käytännössä tyhjän päällä, mutta Branin selästä ajateltuna sekin tuntui hiton hyvältä.

Vaihtokauppa
13. helmikuuta 2019 #isabellantähdet
kirjoitettu yhdessä @Matilda T. kanssa

Zelia tempoi riimunnarua ja oli riuhtoa itsensä irti. Matildan kasvoilla oli vakava ilme, kun nainen yritti saada nuoren tammansa pois lumipyrystä ehtiäkseen valmennukseen. Töistä lähteminen oli venähtänyt kollegan telottua kätensä, mutta lopulta violettipää oli päässyt livahtamaan tallille vain huomatakseen, että Zelialla oli huono päivä.

Jossain vaiheessa Matilda oli kuvitellut, että Zelian käytös oli tasoittunut puolessa vuodessa, mutta se ajatus hautautui karsinan kuivikkeisiin ruunikon tehdessä koko olemuksellaan selväksi, että kiinnostus valmennusta kohtaan oli pyöreä nolla.

“Hei”, Matilda tervehti Branin karsinan edustalla seisovaa Rasmusta, joka oli huomattavasti pidemmällä ratsunsa varustuksen suhteen. Nainen itse jatkoi matkaansa satulahuoneeseen, josta palasi hyvin nopeasti Zelian varusteiden kanssa.
“Tuo mun eläin on harvinaisen perseestä tänään”, Matilda totesi ohimennen Rasmukselle, jonka kanssa muodosti ryhmän. Tähtöset saattaisivat olla kaukana tämänpäiväisestä liikkumisesta, nainen mietti hiljaa mielessään harppoessaan viimeiset askeleet Zelian karsinalle.

Rasmus vilkaisi luimistelevaa Zeliaa ja sitten Brania, joka puuhasteli riimunnarunsa vetosolmun parissa. Kirjava ori oli tapansa mukaan hyväntuulinen ja valmis hommiin, mutta itsestään Rasmus ei ollut niin varma. Takana oli pitkä päivä töissä - yksi viimeisistä markkinointihommissa, ainakin tällä erää - ja edellisen kouluvalmennuksen epäonnistumiset muistuttelivat olemassaolostaan. Oikeastaan Rasmusta ei huvittanut ratsastaa ollenkaan.

“Mm”, Rasmus ynähti ja taputti jo varusteet päällä odottelevaa Brania. Karvasta nousi pieni pölypilvi; ori pitäisi klipata ennen kisoja. “Mee sä tällä, niin mä kokeilen sitä?”

Matilda oli saanut satulan Zelian selkään ja kääntyi katsomaan Rasmusta. Nainen mittaili hetken katseellaan miestä ja tämän kirjavaa oria, ennen kuin kohautti hartioitaan. Tuskin Bran voisi ainakaan Zeliaa hankalampi ratsastettava olla.

“Okei”, Matilda tokaisi ja nappasi suitset telineestä.

Rasmus nojasi Branin oveen ja nyökäytti päätään. Tuskinpa Isabellallakaan olisi mitään sitä vastaan.

Kun ratsut olivat valmiit, kaksikko suoritti hiljaisen vaihdon. Matilda tuijotti Zeliaa Branin vierestä ja naisen suupieli nykäisi tahattomasti, kun nuori ruunikko esitteli Rasmukselle hapanta naamaansa. Bran pukkasi violettihiuksista käsivarteen kuin alleviivaten sitä, että tässä vaihtokaupassa Matilda taisi olla voittaja.

Matkalla maneesiin Matildan teki mieli kertoa jotain Zelian ratsastettavuudesta, mutta se tuntui vähän turhalta. Nainen oli nähnyt Rasmuksen nousevan Haukankin satulaan ilman sen kummempaa ennakkovalmistelua ja ratsastanut oria rutiininomaisesti - ja hyvin. Bran oli nuori siinä missä Zeliakin, joten liian suurta kulttuurishokkia tuskin tulisi.

Isabella ei sanonut mitään huomatessaan ratsunvaihdoksen, mutta naisen kasvoilta näki, miten tämä punnitsi suhtautumistaan asiaan. Hetken ilmassa leijaili odotus - käskisikö Isabella molemmat omien ratsujensa selkään? Kun perijätär pysyi hiljaa, Matilda seurasi Rasmuksen esimerkkiä ja nousi ratsunsa satulaan.

Ratsukot kävelivät alkukäyntinsä hiljaisuuden vallitessa, kun taas Isabella alkoi luennoida lyhyesti valmennuksen teemasta: tasapainoisista siirtymisistä ja temponvaihteluista. Rasmus oli iloinen, ettei tiedossa ollut mitään sen vaikeampaa. Toisaalta jopa kolmikaarinen kiemuraura oli osoittautunut viime kerralla hänelle ja Branille haastavaksi, joten miehen odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kunhan nyt selässä pysyisi, Rasmus mietti kerätessään ohjat tuntumalle.

Zelia tuntui energiseltä mutta kireältä, ja Rasmus totesi melko pian, että se muistutti nuorta Laraa. Hevonen oli tasapainoinen liikkuja, hyvin herkkä ja vilkkaan oloinen. Samaan aikaan se ei kuitenkaan ollut kovin yhteistyöhaluinen; tamma olisi mieluusti edennyt omaa vauhtiaan hieman pitkänä ja kadota ulkoavuilta kaarteissa. Branin myötä Rasmus oli tottunut hieman yksioikoisempaan ratsastettavaan, jonka kanssa ei tarvinnut olla aivan yhtä tarkkana apujenkäytöstä.

Matilda oli seurannut hetken Rasmuksen ja Zelian työskentelyä, mutta tullut nopeasti siihen tulokseen, että Bran vaati täyden huomion. Isabellan teetättämissä verryttelevissä tehtävissä ei ollut mitään uutta tai ihmeellistä, mutta Bran vaati ratsastajaltaan hieman uudelleenohjelmointia. Ori liikkui omalla moottorillaan ja vaikutti vireältä, mutta asettui silti helpommin ratsastajan asettamiin raameihin.

Ruunikonkirjavan satulassa istuminen avasi jo valmennuksen alussa Matildan silmiä, koska nainen oli Zelian lisäksi päässyt vain huomattavasti kokeneempien ratsujen selkään. Branin ja Zelian samankaltaisuudet ja eroavaisuudet auttoivat naista arvioimaan tammansa osaamista ja ratsastettavuutta uudessa valossa. Matildan katse lipui hetkeksi Zeliaan, jonka selässä istuvan Rasmuksen kasvoilta näki, ettei tamma päästänyt tätä turhan helpolla.

Branin sivuaskel ensimmäisessä laukannostossa havahdutti Matildan ajatuksistaan. Nuoren orin laukka oli voimakasta ja vaikka nainen oli kuinka rakentanut Zeliaan voimaa ja saanut ruunikon laukkaa paremmaksi, Branin liikkuminen nosti rimaa. Isabellan ohjeistuksella Matilda sai koottua Branin laukkaa muutamaksi askeleeksi ilman, että ori jännittyi, ja päästettyä sen taas pidentämään laukkaansa ennen siirtymistä raviin.

Isabellan ohjeille oli Rasmuksellakin käyttöä. Perijätär oli nähnyt tammaa enemmän liikkeessä ja osasi hyvin vinkata, miten sen saisi pikkuhiljaa paremmin avuille. Zelia ollut ensinkään helppo hevonen taivutella liikkumaan rennosti, mutta selän läpi polkien, eikä asiaa helpottanut se, että Rasmus tunsi tai ainakin oli tuntevinaan Matildan katseen niskassaan alituiseen.

Valmennus tuntui kuitenkin kummasti kuluvan nopeammin kuin aikoihin, ja kun Isabella alkoi ohjeistaa ratsukoita loppuverryttelyä kohden, Rasmus huomasi viihtyvänsä Zelian selässä ihan hyvin. Helppo se ei todellakaan ollut, mutta Rasmus ei ollut varsinaisesti pelännyt haasteita. Samalla hän huomasi kaipaavansa Laraa ja toivovansa, että ehtisi pian tervehtimään sitä Rosengårdeille - sen verran Zelia sitä tosiaankin muistutti. Rasmukselle oli tullut kuuma, ja hänen ratsunsakin kaula oli kostunut hiestä.

“Se riittää tälle kertaa. Kävelkää vaan”, Isabella huikkasi. Nainen kääntyi jo lähteäkseen maneesista, mutta jatkoi vielä olkansa yli: “Seuraavalla kerralla sitten omilla hevosilla, sileälläkin!”

Valmennus oli vilahtanut ohi ennätysvauhdilla, tai siltä se oli ainakin vieraan ratsun satulassa tuntunut. Matilda huokaisi syvään antaessaan Branille pidempää ohjaa.
“Loppukäynnit maastossa?” nainen kysyi Rasmusta vilkaisten.
“Joo”, kuului tuttu vastaus, eikä Matilda aikaillut kääntäessään ratsunsa kohti maneesin ovea.

Bran käveli reippain askelin tienreunaa, joka oli tullut varmasti tutuksi molemmille ratsukoille.
“Miltä se tuntui?” Matilda kysyi Rasmukselta, joka oli jättäytynyt Zelian kanssa taakse. Se kysymys oli poltellut naisen mielessä koko valmennuksen ja vaikka valmennusryhmäläisten kommunikointi oli vähäsanaista, Matilda oli päättänyt rikkoa kaavaa.

“Aika hauska, herkkä”, Rasmus kommentoi lyhytsanaisesti, ja oli sitten hetken hiljaa, ennen kuin lisäsi vielä: “Tästä tulee varmasti kiva. Mites se?”
“Ihan jees”, Matilda vastasi. “Kiitti lainasta.”
“Kiitti sulle”, Rasmus nyökäytti päätään ja hymyili vähän, mutta eteenpäin katsova Matilda ei sitä huomannut.

Keskustelu ei liiemmin ottanut tuulta alleen, mikä ei yllättänyt kumpaakaan. Nuoret puoliveriset kulkivat rauhassa peräkanaa tien laidassa - Rasmuksen mielestä yllättävänkin rauhassa. Kovin pitkälle he eivät menneet, ennen kuin kääntyivät takaisin tallia kohden. Matildan katse viisti ojaa ja nainen toivoi, ettei Zelia haluaisi näyttää kaikkea muuta kuin hauskoja puoliaan Rasmukselle.

“Vaihdetaanko?” Matilda kysyi laskeuduttuaan alas Branin satulasta. Ori yritti kihnuttaa päätään naisen hihaan, mutta tämä onnistui väistämään yrityksen.
“Joo”, Rasmus vastasi Zelian ohjia tarjoten.
“Joo”, Matilda hymähti yllättävän hyväntuulisesti, tarttuen sitten tammansa ohjiin päättääkseen vaihtokaupan.

Matkasuunnitelmia
17. helmikuuta 2019 #susinevapiiskaa #routinetrophy

Helmikuun puolivälissä tapahtui kaikenlaista.

Ensinnäkin Daniel Susineva, joku kouluratsastajien kouluratsastaja, saapui valmentamaan Auburniin ja koska mä olin Isabellan pakottamana ilmoittautunut treeniin, siellä mä sitten ratsastin muiden mukana koulua. Kahtena päivänä peräkkäin. Mun ja Branin kuherruskuukausi oli ilmiselvästi ohi ja pikkuorista oli kuoriutunut yllättävänkin voimakastahtoinen ratsu, jolla oli paljon omia mielipiteitä ja loputtomasti egoa ja rohkeutta niitä esitellä.

Susineva oli toki tehnyt parhaansa mua auttaakseen ja käynyt Braninkin selässä kääntymässä, ja saanut sen tietysti liikkumaan kuin paraskin kouluhevonen, mutta mun kommunikaatio orin suuntaan ei vaan sinä viikonloppuna toiminut. Niinpä niistä valmennuksista ei hirveästi jäänyt jälkipolville kerrottavaa ja mulle lähinnä epävarma tunne omista kyvyistäni. Olinko mä onnistunut pilaamaan Branin, joka ei ollut edes mun? Selviäisinkö mä päivääkään Hanne Hevoskauppiaan myyntiratsujen satuloissa? Missä mielenhäiriössä mä olin edes alun perin kuvitellut, että voisin ratsastaa TYÖKSENI? Tietenkään musta ei olisi siihen.

Isabella edelleen kuvitteli toisin, ja niinpä se oli käskenyt mua hyppäämään Winter Fairissa myös Ankalla ja Vilalla, ja samaan syssyyn ilmoittanut Ankan ja Cavan Ruotsiin Routine Trophylle Rasmus Alsilan eli meikämandoliinin ratsastamana. Josefina lähtisi mukaan omien ratsujensa kanssa, ja Huru tulisi hoitajaksi myös – tietenkin.

Ja perillä meitä odottaisi mm. Alexander Rosengård, joten kestämistä olisi, mutta varmaan myös hienojakin hetkiä. Niinä hetkinä, kun mä en ollut varma siitä, että nolaisin itseni karsealla tavalla kaikkien tuttujen ja tuntemattomien edessä, mä olin tilaisuudesta itse asiassa aika innoissani. Nähtäväksi jäisi, toteutuisivatko mun kaikki pahimmat painajaiset vai jotain muuta.

Hanne Hevoskauppias sen sijaan ei ollut tietenkään älyttömän innoissaan siitä, että mä olisin heti alkuun useamman viikon poissa, mutta olin mä puhunut sille ulkomaanreissuista Isabellan hevosilla jo ensimmäisellä tapaamisella, joten se sanoi pistävänsä asian järjestymään. Niinpä mä olin edelleen menossa sille töihin 18. helmikuuta alkaen.

Päivää ennen sitä, sunnuntaina, kun talli oli jo hiljentynyt jo kisojen jäljiltä, mä hipsin Branin kanssa tuulesta sisälle naama punaisena ja silmät vuotaen. Me oltiin käyty kävelemässä pitkä lenkki, ja vaikka lämpötila oli juuri ja juuri miinuksen puolella, pureva tuuli oli saanut mut syväjäähän jo alkumatkasta. Bran oli laittanut silmät sirrilleen ja pään alas ja käynyt urheasti tuulta päin, mutta sekin tuntui olevan iloinen päästessään takaisin karsinansa lämpöön.

Mä olin saanut siltä varusteet pois ja talliloimen päälle, kun Aliisa paukkasi jostain paikalle. Mä olin kuvitellut, että olisin jo kuullut jos se olisi vielä tallilla, mutta niin vain se kuikuili yhtäkkiä Branin karsinan ovella ja rapsutteli ylisosiaalista hevosta muina naisina.

”Mä kuulemma lähden teidän kanssa Ruotsiin”, se heläytti. ”Onpa mukavaa!”

”Joo niin mä kuulin”, mä vastasin vähän lannistuneena. Luullakseni me oltaisiin selvitty Josefinan kanssa kahdestaankin, kun ei mulla ollut kuin kolme hypättävää ja sillä kai kaksi, mutta Isabella ei ollut kysynyt enkä mä aikonut väittää vastaan, etteikö kokeneesta käsiparista voisi olla hyötyä. Vaikka Aliisan tapauksessa siitä olisi varmaan jotain haittaakin.

”Täytyy joku päivä istua porukalla alas ja tehdä matkasuunnitelma”, Aliisa ilmoitti seuraavaksi. ”Tai siis sä, mä ja Jusu.”

Mä näytin varmaan epäileväiseltä, sillä se jatkoi: ”Niin katsotaan paras reitti ajaa ja muut sellaiset jutut!”

Sillä oli pointti, mutta henkisesti mä huokaisin. Olin jo sivuuttanut koko matkustusasian. Kuinka monta tuntia sinne ajaisi? Miten mä selviäisin matkasta Aliisan kanssa? Selviäisinkö mä ollenkaan?

Kotimatkalla
17. maaliskuuta 2019 #routinetrophy

”Oisko siinä kaikki?” Josefina arveli paukautettuaan hevosrekan oven kiinni. Sisällä Bran päästi ilmoille sydäntäsärkevän hirnahduksen ja kiljahduksen sekoituksen – se oli lähdössä Suomeen yksin ja ehkä vähän levoton kavereiden jäädessä matkasta, mutta asettuisi varmasti syömään kun me päästäisiin maantielle.

”Kyllä mä luulen”, nyökkäsin ja katsahdin vielä kerran ympärilleni. En nähnyt mitään sellaista, minkä olisin välittömästi tunnistanut Branin, mun, Josefinan tai Aliisan omaisuudeksi. Ja jos jotain jäisikin, niin kyllä ne kulkeutuisivat myöhemmin perästä - auburnilaisia saapuisi sankoin joukoin paikalle siirtymä- ja huippuviikoiksi.

Granni, Trina ja Isabellan hevoset jäisivät Markarydiin Alexanderin ratsastettaviksi. Välillä mua ohimennen harmitti, että me Josefinan kanssa lähdettäisiin. Mä olisin ihan mielelläni kilpaillut vielä ja olisin varmasti voinut hypätä Isabellan hevosilla neljääkymppiäkin putoamatta satulasta. Mutta kahdesta viikosta me oltiin alun alkaen sovittu, Branille ei ollut kisoissa enää luokkia, ja mulla oli vähän kiire ratsastamaan Hanni hevoskauppiaan (kyllä, olin Aliisalta oppinut että kyseessä oli Hanni, ei Hanne) suomenhevosia, Viron-tuonteja ja viisivuotiaita kahjoja puoliverisiä.

Niinpä me lähdettiin Josefinan ja Aliisan kanssa matkaan. Tai oltaisiin lähdetty, mutta Aliisaa ei näkynyt missään.

”Missä se Huru luuhaa”, mä vilkaisin kelloa ja olin vähän huolissani. Me oltiin kyllä varattu hyvin aikaa ennen laivan lähtöä, mutta äkkiäkös se hupenisi, jos Aliisa olisi paljonkin myöhässä, tiellä olisi ruuhkaa tai jotain odottamatonta sattuisi satamassa. Kymmenen minuuttia odoteltuamme mä aloin ihmetellä, miten Aliisa oli saanut pidettyä työnsä junassa jos se suhtautui näin löperösti lähtöaikoihin, ja vartin päästä mä olin jo ehdottomassa Josefinalle että mä lähdettäisiin ilman sen kämppistä.

Juuri silloin punakkakasvoinen Huru kuitenkin laukkasi autolle reppu selässään.

”Missä sä olit?” Josefina tiedusteli, ja muakin olisi kiinnostunut, mutta Aliisa se vain huiskautti kättään ja kertoi läähätyksen lomassa olleensa suorittamassa ”tärkeää toimitusta”. Enempää tiedonmurusia ei herunut, joten me pakkauduttiin autoon ja mä käänsin kurssin kohti Tukholmaa.

Vaikka tavallaan mä olisin halunnut jäädä, tavallaan oli kiva olla matkalla kotiinkin. Kisareissu oli sujunut hyvin. Bran oli hypännyt neljä rataa sijoittuen kahdesti. Erityisen tyytyväinen mä olin sen edellispäivän suoritukseen metri kympin luokassa: se oli ollut vahvan ja vauhdikkaan tuntuinen ja hävinnyt voittajalle vain muutaman sekunnin sadasosan. Mun toiveena oli siirtää se tänä vuonna 120 cm:n luokkiin, mikä näyttäisi toteutuvan jo kevään kisoissa.

Ankka oli hypännyt kolme huonohkoa rataa, mutta voittanut yhden. Se rata oli ollut niin hieno ja nopea, että mä annoin epätasaisuuden hevoselle ja itselleni anteeksi. Ankka kuitenkin oli mulle ratsuistani ehdottomasti vierain ja mä luulin, että seuraavissa kisoissa yhteistyö sujuisi jo paremmin. Cava oli hypännyt eniten, viisi rataa, ja sijoittunut kahdesti, joista toinen metri kolmestakympistä. Se oli alkanut tuntua jo ihan oikealta esteratsastukselta. Cava jos kuka nautti isoista kisoista ja mä uskoin, että se ei pettäisi Alexanderiakaan.

Josefinallakin oli sujunut hyvin, ja kaiken kukkuraksi se oli saanut mielenkiintoisen tarjouksen ratsutussopparista ja kaikeksi onneksi ottanut sen vastaan. Keväästä oli tulossa eittämättä mielenkiintoinen, ja jo parin kuukauden kuluttua me lähdettäisiin Saksaan.

Mä en malttanut odottaa. Mä halusin lisää – kisoja, ratsastettavia, ratoja, kilometrejä tien päällä. Isompia esteitä. Siitä oli pitkä aika, kun mä olin viimeksi tuntenut niin, ja silloin olin varmaan ratsastanut vielä Callea. Jotenkin musta tuntui, että mä olin löytämässä itseäni ja mun elämä suuntaa, niin kliseiseltä se kuin kuulostikin. Toivoin vain, ettei mikään ehtisi mennä pieleen, ennen kuin me Josefinan kanssa startattaisiin matka kohti Keski-Eurooppaa.

Huhupuheita
22. maaliskuuta 2019, yhteistyössä @Märta M. kanssa

Perjantaina Rasmus tunsi viimein toipuneensa Ruotsin-reissusta ja sitä seuranneista erityisen kiireisistä työpäivistä Hanni Hevoskauppiaan tallilla, jossa hän oli päivät pääksytysten ratsastanut tallin vallanneita suomenhevosia. Niinpä Rasmus suuntasi Auburniin, satuloi Branin pitkästä aikaa ja lähti sen kanssa kohti maneesia ajatuksenaan ratsastaa ori kevyesti läpi lauantain maastoestevalmennusta varten.

Samaan aikaan maneesissa Mina tallusteli sievästi Märtan rinnalla. Amanda oli luvannut tulla kello yhdeksän. Joko he olivat sopineet tapaamisen eri maneesiin tai Amanda oli tyystin unohtanut Märtan ja Minan, tai ehkä hän oli vieläkin katkera siitä yöllisestä satulahuopamokasta. Joka tapauksessa, Märtan sydän hypähti kun maneesin ovi kävi. Turhaan.

Ei sillä, etteikö Märtan sydän olisi pamppaillut sen vähempää Rasmus Alsilan nähdessä, mutta Rasmus Alsila ei ollut Amanda, joten Märta jatkoi kulkuaan pitkin uraa. Hän ei tiennyt sanoisiko mitään, pitäisikö sanoa? Kunhan silmäili Rasmusta määrittelemättömällä ilmeellä.

Rasmus veti oven perässään kiinni ja vilkaisi Märtaa ja Minaa. Hän tavoitti lyhyeksi hetkeksi ensin mainitun katseen, mutta ei osannut tulkita sitä tietääkseen, millä tuulella sinihiuksinen oli. “Moi”, Rasmus tervehti kuitenkin varovasti.

“Hej”, Märta imitoi Jusun parinpäivän takaista tervehdystä hymynkare huulillaan. “Ruotsista palannut?”

“Joo, me tultiin maanantaina”, Rasmus kertoi yksioikoisesti ja mietti, että Märta kuulosti iloiselta, tai ehkä heidän välinsä olivat parantuneet Rasmuksen tietämättä. Viimeksi, kun Rasmus oli nähnyt Märtaa, hän oli tarjoillut tälle ilmaisia juomia Auburnin kartanolla – ehkä sillä oli ollut myötävaikutusta. “Hyvä reissu. Mitäs tänne?”

“Hyvää, kait. Hyviä huhuja. Siivooja löysi kuulemma jonkun alushousut sieltä juhlatilasta silloin”, Märta hymähti. “Näin Jusua keskiviikkona.”

“Alushousut”, Rasmus toisti vähän huolestuneen kuuloisena. Sentään Märta ei maininnut Snapchatia, vaikka ”hyvät huhut” kuulostivatkin pahaenteisiltä. “Ai? Mitäs?” Kysymys jäi roikkumaan oudosti ilmassa, eikä Rasmus osannut saattaa sitä loppuun. Hän ei ollut itse nähnyt tyttöystäväänsä moneen päivään eikä ollut vielä päässyt edes kertomaan Innan ja hänen äitinsä kimppavarsasta, mutta ilmeisesti Josefina ei kuitenkaan lukenut koko aikaa, joten ehkä hän kehtaisi ehdottaa huomenna tapaamista.

“Joo. En tiedä löytyikö oikeasti”, Märta kertoi. Sananpaino antoi ymmärtää, että vaikka huhujen todenpohjaisuus oli vähän huteralla alustalla, bailuissa oli kuitenkin tapahtunut vaikka ja mitä. Aliisan nännin tyttö jätti mainitsematta. “Jusu oli Jusu.”

Märta oli pienen hetken hiljaa ja vaihtoi kävelysuuntaansa Minan kanssa.

“Musta on hirveän, hmm, kiva kun aiotte perustaa perheen.”

Rasmus nousi Branin satulaan ja kysymysmerkit hänen päänsä päällä saattoi lähes nähdä. Mistä perheestä Märta puhui? Eiväthän hän ja Josefina aikoneet perustaa perhettä. Eiväthän he olleet edes seurustelleet kuin muutaman kuukauden. Oliko Josefina raskaana?? Ja MÄRTA tiesi siitä mutta RASMUS ei?

“Minkä perheen?” Rasmus tiedusteli vähän hätääntyneenä ja usutti Branin Minan perään.

Orin kiireiset askeleet saavuttivat nopeasti rentoa tahtia kävelevän kaksikon. Märta katsoi Rasmusta teennäisen ilahtuneena. “No perheen.”

Tyttö taputti Minan kaulaa kuin ohimennen, ja päätti sitten tarkentaa Rasmukselle. “Tiedäthän. Lapsen.”

Rasmuksen sydän jätti lyönnin tai pari väliin ja miehen kasvoille valahti lievästi kauhistunut ilme. MINKÄ LAPSEN?? Ehkä Josefina oikeasti oli raskaana. Mutta eihän se voinut olla… olisihan Josefina kertonut hänelle. Eivät he olleet puhuneet lapsista vielä MITÄÄN. “Mutta mehän ollaan lähdössä Saksaankin”, Rasmus sai sanottua. “Eihän me nyt…” Lauseen loppu hiipui pois.

“Saksaan?” Märtan kulmat kurtistuivat. “Mutta Josefina, se nimenomaan--me puhuttiin Alexanderista--Jusu sanoi, ettei halua sellaista elämää.”

Tyttö hymisteli itsekseen. “Kummallista. Ootko varma, ettei se oo raskaana? Johan täällä on yksi ja toinenkin jo…”

Rasmus ei tiennyt enää mistään mitään. Bran oli jo melkein saavuttanut Minan hännän, mutta mies ei tajunnut edes kääntää hevostaan pois. Josefinahan oli sanonut haluavansa lähteä, pyytänyt häntä soittamaan heti Saksaan. Ja kuka "yksi ja toinenkin” täällä oli raskaana? Rasmus tunsi olonsa äkkiä kovin levottomaksi. Tässä oli pakko olla käynyt joku karmea väärinkäsitys.

“Kai se olisi kertonut”, Rasmus puoliksi sanoi ja puoliksi kysyi. “Ja se nimenomaan halusi lähteä… Hmm.”

“Niin. En tiedä, kunhan tuli esiin kun kyselin… Kun puhuttiin Alexanderista”, Märta kohautti olkiaan. “Kysyin miksei sekin kilpaile ulkomailla.”

“No, kohta kilpailee”, Rasmus totesi itsepintaisesti. Tämä ei voinut olla hänen Josefinansa, josta Märta puhui. Kyllä, joku karmea väärinkäsitys oli tapahtunut. Ehkä Josefinalla oli kaksoisolento ja Märta oli puhunut sen kaksoisolennon kanssa. Ehkä Märta oli nähnyt unta. Niin sen oli pakko olla.

Sitten Rasmus kuitenkin lisäsi vähän hätääntyneen kuuloisena: “Luuletko sä että se on oikeasti raskaana?”

Märta katsahti Rasmusta oudosti. “Ei se mun tyttöystävä ole.” Mina pärskähti. “Kai te nyt puhutte?”

Rasmus punastui kevyesti ja käänsi Branin viimeinkin voltille. “Tietty”, mies vakuutti nopeasti. “Ei vaan olla ehditty nyt pariin viime päivään nähdä, ja niin.”

Nyt Märtakin pärskähti. “Ei se nyt parissa päivässä ole raskaaksi tullut. Mun muistaakseni sä olit aika hereillä bilsan tunneilla.”

Rasmus ei muistanut biologian tunneista mitään, mutta ei ehtinyt kertoa sitä Märtalle, ennen kuin maneesin ovi kävi. Amanda asteli hiekalle puhtaan vaaleissa ratsastusvaatteissaan kypärää päähänsä asetellen. Märta takertui Minan ohjiin paremmin ja lähti ohjaamaan sitä kohti perijättäristä hemmotellumpaa.

“Ota selvää”, Märta huikkasi hiljaa Rasselle. “Johan se Merikantokin on pistänyt auburnilaista paksuksi.”

Merikanto oli tehnyt mitä? Rasmuksen teki mieli kysyä, mutta Amandan läsnäolo kummasti hillitsi hänen haluaan jatkaa keskustelua aiheesta. Rasmuksen teki myös mieli välittömästi laskeutua alas Branin satulasta, viedä se takaisin karsinaansa ja mennä tivaamaan Josefinalta oliko tämä raskaana, mutta se olisi herättänyt epäilyksiä, joten hän huokaisi syvään ja vilkaisi kelloa.

Puoli kymmenen. Ratsastuksen jälkeen ei enää kehtaisi soittaa. ETHÄN OLE RASKAANA? -tekstiviesti ei ehkä ollut hyvä idea.

Asian selvittämisen täytyisi jäädä huomiseen.

Maastoesteillä
25. maaliskuuta 2019 #merikantovalmentaa

Mä olin itse asiassa aika innostunut kenttäratsastuksesta. Vaikka Kalla Cupin ensimmäisen osakilpailun kenttästartti oli ollut multa ja Branilta tasapaksua keskitasoa kaikin puolin, mä olin pääsemässä jyvälle. Ja niin oli myös Bran. Se ei ollut läheskään niin vaikea ratsastaa sileällä kuin Lara, ja sillä oli luontaisesti kiva tapa liikkua. Toki se oli estehevonen ennen mitään muuta, mutta se handlasi myös kouluradat ja maastoesteet ikäisekseen hyvin. En mä kaikkia paukkuja laittaisi kenttäratsastukseen, kun mä en ollut kenttäratsastaja, mutta ehkä me siitä hauska sivulaji saataisiin.

Josefina ei ollut asiasta ihan hirveän innoissaan, vaikka ei se siitä juuri puhunutkaan. Nytkin se istui maneesin katsomossa huolestuneen näköisenä vierellään kukas muukaan kuin Märta Merenheimo, ja mä mietin koko alkuverryttelyn ajan, mistä ne puhuivat. Vauvoista? Alexanderista? Musta? Toivottavasti ei ainakaan musta.

Maastoesteillä tempo sai olla reippaasti esteratatempoa reippaampaa, joten Merikanto halusikin nähdä meidän laittavan itsemme ja ratsumme liikkeelle jo heti alkuverkassa. Bran meinasi villiintyä, joten mun oli pakko irrottaa katse ja ajatukset Josefinasta ja Märtasta ja keskittyä junnuhepan pitelemiseen. Sitä ei todellakaan tarvinnut käskeä pidentämään laukkaa, päinvastoin, ja paikka paikoin se protestoi pidätteitä vähemmän mairittelevasti. Mutta jossain siinä alkuverryttelyn ja ensimmäisten hyppyjen aikana me kuitenkin löydettiin tasapaino energian ja hallinnan välillä, eikä siitä niin tarvinnut enää keskustella vaan mä pääsin keskittymään itse asiaan eli kiinteisiin esteisiin.

Bran oli siitä kiva, että se ei jäänyt katsomaan esteitä. Se rakasti hyppäämistä, se oli estehevonen häntäjouhien päistä korvien teräviin kärkiin, ja jos oli mahdollista hypätä, niin Bran hyppäsi kyllä. Se oli rataesteilläkin tavallisesti aika irti puomeista, joten alkuun se ylihyppäsi tavallista massiivisempia esteitä, mutta mä uskoin ja Merikantokin totesi, että se varmaan jäisi pois kokemuksen ja itseluottamuksen karttuessa.

Bran saikin valkulta pääsääntöisesti kehuja, mutta mulle tuli sapiskaa istunnasta ja hätiköidyistä ratkaisuista. Pitäisi ratsastaa rauhallisemmin, vahvemmin ja vähän rennommalla kädellä. Pitäisi ratsastaa hevonen tasaisella tuntumalla kohti esteitä ja jättää sille oma tonttinsa hoidettavaksi. Ja kuulemma pitäisi myös istua vähän pystymmässä.

Mä olin tottunut ratsastamaan niin kuin olin, joten korjaukset saivat mun olon aluksi jäykäksi, mutta viimeistään radalle päästessämme mä aloin nauttia tekemisestä niin paljon, että rentous löytyi uudelleen. Bran hyppäsi kivasti, liikkui voimakkaasti, ja tuli kohtuullisesti pidätteistä takaisin. Vähän varovainen se oli edelleen liikkeissään, mutta mun mielestä meno tuntui hyvältä. Toivottavasti näyttikin, sillä Isabella oli Rillan kanssa samassa valmennuksessa ja mä tiesin sen haukankatseen seuraavan meitä silloin, kun me oltiin suoritusvuorossa ja se odotteli.

Myös Josefinan tarkka, mutta ei haukankatse oli seurannut meitä, mä havaitsin kun loppuverryttelyissä muistin taas vilkaista katsomoon. Mä hymyilin sille ja se hymyili takaisin.

Märtaa ei näkynyt.

Jälkipääsiäinen
23. huhtikuuta 2019

Pääsiäisen jälkeinen tiistai valkenee aurinkoisena – tai ehkä valkenee on väärä sana, sillä kun me Josefinan kanssa herätään, aurinko paistaa jo korkealta ja siivilöityy sälekaihtimien välistä sängylle ja suoraan mun silmiin.

”Huomenta”, mä sanon Josefinalle unesta vielä vähän karhealla äänellä, kun huomaan sen avanneen silmänsä.

”Huomenta”, se vastaa ja hymyilee, ja jostain syystä sen ääni ei ole tippaakaan karhea.

Mä silitän Josefinan hiuksia hetken, ennen kuin kampean itseni ylös sängystä. ”Mä laitan jotain aamupalaa”, päätän. ”Venaa sä vaan!”

Josefina jää lojumaan sänkyyn, kun mä suuntaan keittokomeroon. Liesituulettimettomassa yksiössä on vähän vaikea pitää salaisuuksia keittiössä, ja toisaalta Josefina jo tietää mikä on mun bravuuri, mutta tänään mä pilkon munakkaiden sekaan fetajuustoa ja kirsikkatomaatteja ja heitän niiden päälle kasan rucolaa, joka on kuulemma trendikästä. Kokonaisuus on kirjava, mikä ilahduttaa mua jostain syystä suuresti, ja uskon ilahduttavan Josefinaakin.

Se nousee istumaan sängyllä, kun mä saavun lautasineni, ja hymyilee niin lämpimästi että mä luulen onnistuneeni olemaan hetken verran ihan hyvä poikaystävä.

”Eikös kananmunat kuulu pääsiäiseen”, mä kerron/kysyn ja taiteilen mehupurkin kainalostani yöpöydän virkaa toimittavalle jakkaralle. ”Vaikka se taitaa ollakin jo ohi. Toivottavasti ei ole liikaa suolaa, kun siinä on tota fetaakin.”

”Hyvää on”, Josefina vakuuttaa, vaikka on saanut ehkä juuri ja juuri maistettua ensimmäisen haarukallisen. ”Mennäänkö me tänään maastoilemaan?”

”Mennään, eikös mennäkin?” mä varmistan. Keli on ollut monta päivää niin aurinkoinen, että maastot alkavat olla huippukunnossa: sulia ja lähes kuivia. Edellisviikon yhteismaastossa me oltiin edetty aika rauhallisesti, sillä mukana oli ollut monta nuorta ja virkkua hevosta, mutta nyt mä en malta odottaa että pääsen laukkaamaan kunnolla.

Ei malta odottaa Brankaan, se selviää pari tuntia myöhemmin tallilla. Mä heitin Josefinan matkalla Kaajapuroille ja me sovittiin tapaavamme ratsuinemme puolimatkassa. Bran ei ole pysyä housuissaan Grannin nähdessään ja ensimmäisellä laukkapätkällä nuoret puolisisarukset ovat tosissaan lähdössä kisaamaan, mutta me toppuutellaan niitä odottamaan vielä.

Yksi pitkä suora mennä annetaan niiden mennä niin kovaa kuin ne tahtovat, ja nuorisohan tahtoo, niin että heikompaa saattaisi vähän hirvittääkin. Branille, mun toivottavasti tulevalle kenttähevoselle, spurtti tekee hyvää, ja mä näen Granninkin höristävän hetkellisesti korviaan suoran päätteeksi. Hevosia ei tunnu viikonlopun valmennukset painavan ollenkaan.

Maastolenkki kestää lopulta melkein pari tuntia, sillä loppukäynnit vain venyvät ja venyvät meidän samoillessa lumen alta paljastuneita pehmeitä polkuja ristiin rastiin.

”Onko sulla huomenna töitä?” mä kysyn edellä ratsastavalta Josefinalta, kun me aletaan lähestyä Auburnia. ”Vai tuutko yöksi tänäänkin?”

”On, kuudelta”, Josefina kääntyy satulassa katsomaan nopeasti taakseen ja väläyttää pahoittelevan hymyn. ”Mutta ehkä huomenna.”

”Ehkä huomenna”, mä toistan. Me saavutaan risteykseen, josta mä lähden oikealle Auburniin ja Josefina vasemmalle Purtseille, ja mä huiskautan Josefinalle kättäni. ”Koodaillaan.”

Brania kiukuttaa lähteä eri suuntaan kuin Granni, joten mä joudun hetken keskustelemaan sen kanssa. Kun mä sitten saan orin kävelemään oikealle reitille ja käännyn katsomaan taakseni, Granni ja Josefina ovat jo kadonneet mutkan taakse.

Mulla on jo heti Josefinaa ikävä, ja mä mietin, että onneksi Saksaan lähtöön ei ole enää pitkä aika. Koko kesä yhdessä odottaisi meitä – kunhan vain mikään ei menisi viime hetkillä pieleen.

Valmennuskatsaus

12. huhtikuuta #rosengård
Mä myönsin auliisti, että Arne Rosengård oli hyvä valmentaja. Sillä oli rauhallinen ote hevosiin ja valmentamiseen ja se selvästi osasi opastaa ratsastajaa niin, että vähän tyhmempikin ymmärsi. Arnen tyyli oli kutakuinkin lempeä etenkin, kun mä olin tottunut Sokkien sisarusten jämäkkään ja usein tiukempaan tapaan valmentaa. Siitä huolimatta Arnen valmennuksessa ei missään nimessä löysäilty, vaan joka tehtävään piti keskittyä. Tuntui, että sillä oli silmät selässäkin, sillä se pystyi samaan aikaan ohjeistamaan Josefinaa ja näkemään mun pienimmätkin mokat toisella puolella maneesia.

Kovin montaa hyppyä me ei otettu, mutta ne vähät olivat ajatuksella mietittyjä tehtäviä, joiden kautta Arne antoi meille vinkkejä jatkoon ja kotiharjoitteluun. Bran liikkui hyvin ja tuntui joustavalta, mutta ponnistuspaikat eivät ihan osuneet kohdilleen vaan hevonen ajautui useampaan kertaan liian lähelle esteitä. Kilttinä hevosena se hyppäsi kyllä eikä ollut puomeissa kiinni, mutta sujuvuutta mä olisin toivonut lisää. Samaa toivoi Arne, joka pyysi rennompaa laukkaa.  

”Se on mennyt mukavasti eteenpäin”, kuului Arnen tuomio valmennuksen lopuksi. ”Mutta kuten huomasit, se voisi nuorena hevosen laukata vähän enemmän kaarteissa, niin saat sen paremmassa tasapainossa esteille. Ja hieman enemmän sitä voisi jumppailla sileällä, niin laukkaan tulee lisää säätöjä.”

Isabella ei onneksi ollut enää kuulemassa, muuten me oltaisiin sen valmennuksissa varmaan väännetty vastalaukka- ja temponvaihtelutehtäviä koko loppukevät.

18. huhtikuuta #yhteismaasto
Yhteismaastossa meitä oli ilahduttavan sekalainen seurakunta: mä, Josefina, Aliisa, Anton ja Isabella. Koska mukana oli nuoria ja villejä hevosia, me päätettiin yhdessä tuumin edetä rauhallisesti. Bran ei ollut aivan samaa mieltä ja etenkin laukkapätkillä sitä sai pidellä, nuori ori kun olisi omastaan mielestään ansainnut luvan mennä täyttä vauhtia.

Mä tsekkailin sillä silmällä laukkasuorien pohjia ja erityisesti maastoesteradan kuntoa. Ponnistus- ja laskeutumispaikat olivat vielä paikoin märkiä, joten ihan heti hyppäämään ei pääsisi, mutta ei siihen montaakaan viikkoa menisi jos kelit jatkuisivat yhtä suotuisina. Musta oli hyvää vauhtia tulossa kenttäratsastaja, niin paljon kiinteät esteet tuntuivat mua kutsuvan. Ehkä Saksassakin olisi kenttäkisoja tarjolla?

21. huhtikuuta #savioja
Hannes Savioja oli mulle entuudestaan tuntematon valmentaja, ja täytyi todeta, että sen valmennuksessa ei ollut Branin päivä. Ori kävi yllättävän kuumana, mikä toi siihen kireyttä ja kireyden myötä siihen oli vaikea vaikuttaa oikein. Hypyissä sinällään ei ollut vikaa, mutta esteiden välissä tapahtui ihmeellistä säätöä ja poukkoilua, mikä sai Saviojankin puistelemaan hetkellisesti päätään.

Lisäksi musta tuntui, että Bran onnistui koheltaessaan säikyttelemään Kerttuakin. Hauskannäköinen mutta valitettavan ujon oloinen tamma katseli mun kirjavaa salamaani huolestuneena, ja Josefina sai tehdä tosissaan töitä saadakseen ratsunsa laukkaamaan rennosti omani ohi meidän odotellessa hyppyvuoroamme. Mä väläytin Josefinalle pahoittelevan hymyn, mutta se oli niin keskittynyt ettei tainnut huomata.

Lähtö
31. toukokuuta 2019

Me - minä ja Josefina ja hevoset - jätetään Kalla taaksemme toukokuun viimeisenä päivänä suunnilleen heti auringonnousun jälkeen. Vaikka mä en ole juurikaan saanut nukutuksi edellisenä yönä, ei väsytä. Tuntuu hyvältä olla auton ratissa, kun autio tie aukenee edessä, aamuaurinko paistaa, vierellä istuu Josefina, ja matka on kohti Saksaa.

Taas! Viimeinkin!

Grim me haetaan matkaan Espoon lähettyviltä ennen laivaan siirtymistä. Se on menossa pomolle, eli meille kai, ratsastettavaksi ja kilpailtavaksi. Ehkä se on jäämässä sille tielleen, ehkä se tulee vielä takaisin Suomeen. Nelivuotias Grim ei ole mikään hymypoika, ja sen tietää myös orin kasvattaja Mynttinen, joka ensi töikseen ilmoittaa hevosen sitten purevan.

"Mutta luonnonlahjakkuus se on", mies jatkaa vakavalla naamalla, ja koska se on Mynttinen, mä uskon. Grim on aika ruipelo ja sillä on pitkäksi venähtänyt harja, ja siinä on jotain kettumaista niin ulkonäössä kuin luonteessakin. Ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä se potkii hevosauton seiniä kiukkuisesti, mutta tyytyy kohtaloonsa ennen satamaa, ja niin se lähtee meidän kanssa Saksaan.

Ankka lähtee Saksaan myös. Isabella on luottanut sen meidän käsiin pariksi kuukaudeksi, ajatuksenaan saada sille startteja vähän isommista kisoista ja ehkä astuttaa se Keski-Euroopassa siinä sivussa. Kotiin se palaisi joskus heinäkuun lopulla. Mulla ei ollut mitään Ankan mukaantuloa vastaan - se on mutkattoman hevosen perikuva ja pärjäisi varmasti porukassa hyvin. Olisipahan mulle edes yksi kokenut hypättävä, jos pomo pistäisi mut ratsastamaan nelivuotiailla koko kesän. Ankan kanssa ei tarvitsisi lyödä päätä seinään, vaikka ihan kaikilta osin mun ja sen yhteistyö ei vielä saumatonta olekaan.

Satamassa mä ajan pikkurekan varovasti laivaan, ja me Josefinan kanssa laskeudutaan hytistä katsomaan miten hevoset voivat. Ne tuntuvat rauhallisilta, vaikka Granni ja Grim irvistelevätkin. Bran höristelee korviaan ja vaikuttaa siltä, että se on laivassa kuin kotonaan. Ankasta voi sanoa samaa. Me juotetaan hevoset, Finnlinesin moottori käynnistyy, ja hetken päästä tuntuu kuinka me lähdetään liikkeelle.

“Nyt sitä sitten mennään”, mä totean ja nappaan Josefinan pikaiseen halaukseen.

“Jännittävää”, Josefina vastaa ja väläyttää mulle hymyn, joka on vähän levoton. Mä arvaan, että Josefinaa jännittää. Jännitti muakin, kun mä olin menossa pomon luo ensimmäistä kertaa. Viisi vuotta sitten. Oliko siitä tosiaan niin kauan?

Vuorokausi, ja me oltaisiin melkein perillä.

Valintoja
29. elokuuta 2019 #summerfling

Vaikka säiden puolesta tuntuikin muulta, kesä oli päättynyt ja mä ja Josefina oltiin palattu Kallaan. Hevosia me tuotiin tullessamme yhtä monta kuin vietiin mennessämme, vaikka vain kaksi niistä oli samoja – Grim oli jäänyt Saksaan.

Mäkin olisin voinut, mutta en jäänyt.

Pomo istuu Kidin satulassa ja pitelee ohjia rennosti yhdellä kädellä. Mä ratsastan sen vieressä Ladylla, me kävellään kevyen hyppytreenin päätteeksi hiekkatiellä. Pomo katsahtaa muhun ja avaa suunsa, ja koska mun hevonen on pieni ja Kid suuri, mä joudun katsomaan sitä ylöspäin, mutta niin mä varmasti tekisin vaikka se menisi Ponilla.

”What do you think”, se sanoo huolettomalla äänellä. ”Could you stay?”

Me ollaan puhuttu asiasta ohimennen aiemmin, ja Josefinan kanssahan me ollaan puhuttu myös. Mutta sitä mä en tiedä, tietääkö pomo Josefinan kuulleen keskustelun, joka ei ollut sen korville tarkoitettu – eikä siten munkaan korvilleni.

”We?” mä sanon kuin ehdottaen, ja mun ääni on pienempi kuin olisin halunnut. ”Or I?”

”You”, pomo vastaa painavasti ja katsoo mua niin läpitunkevasti, että vaikka pronomini itsessään antaisi mun edelleen kuvitella mitä vain, tulkinnanvaraa ei kuitenkaan jää.

Mulla oli jo kahden viikon jälkeen ikävä Saksaa: hevosia, ihmisiä, arkea, juhlaa, kilpailuja. Mua enemmän tai vähemmän ärsytti raahautua aamuisin koulimaan Hanni Hevoskauppiaan vironihmeistä ratsuja eikä Isabellan hevosten liikuttaminen tuonut sen suurempaa tyydytystä. Mä olin päässyt jo starttaamaan Kalla Cupissa sekä rataesteillä että kenttäkisoissa, ja vaikka Bran oli ollut ihan okei ja Easy tehnyt hienoa työtä, kisoista oli enimmäkseen jäänyt valju maku suuhun.

Niin hyvin järjestyt ja hienot kisat kuin ne olivatkin, se oli vain Kalla Cup, ja yhdestäkään mun ratsusta ei koskaan tulisi GP-hevosta eikä musta koskaan GP-ratsastajaa. Ei, koska mä olin valintani tehnyt, ja vaikka se ei kaduttanut, niin vaivasi kuitenkin.

”I can’t”, mä vastaan rehellisesti ja kuulostan surkealta, niin kuin pieni osa musta onkin. Saatanan surkea siitä, että kaikkea ei voinut näköjään saada koskaan.

”I’m not surpised to hear that”, pomo kohauttaa hartioitaan eikä tosiaankaan vaikuta yllättyneeltä. ”But I have to say that I’m disappointed.”

”Mhm.” Mä tuijotan Ladyn niskaa.

”I know you’re in love”, pomo jatkaa ja mä tunnen miten sen katse porautuu mun hartiaan. ”And I hope it’ll last. But if not? What will you have? If I could I’d give you Lady, heck, I’d give you Kid, but you need more than horses to make it to the top. And, as far as I know, you don’t even have a horse right now.”

Sekin vaivasi, ettei Bran tosiaan ollut mun: siitä tulisi hieno, mutta ei välttämättä juuri mun allani, enkä mä täsmällisesti tiennyt milloin se myytäisiin ja kenelle. Käsittääkseni sen omistaja oli ihan tyytyväinen orin edistymiseen, mutta alun perin me oltiin puhuttu vain talvesta, ja nyt oli jo uusi syksy.

Mä olin Branin kanssa jo yliajalla, joten kaikki saattaisi päättyä hetkenä minä hyvänsä.

Niin kuin oli päättynyt Laran kanssa.

Niin kuin oli päättynyt Callen kanssa.

”You can always come back”, pomon ääni on asteen lempeämpi, “but I need commitment and you need to commit.”

“I know”, mä vastaan vaikka en tiedäkään. ”I’m grateful for the opportunity and I’d love to stay…”

“But”, pomo täydentää ja hymyileekin vähän.

Niinpä. Mutta. Muutama liian iso mutta. Vaiko yksi vain?

Mä rakastin Josefinaa. Mä en vieläkään tiennyt olinko sanonut sitä sille koskaan, mutta niin se vaan oli. Mä halusin viettää sen kanssa jokaisen päivän, enemmän kuin mä halusin muuttaa Keski-Eurooppaan ja lähteä tavoittelemaan unelmia, joita en välttämättä siltikään saavuttaisi koskaan.

Yhden unelman mä olin jo saanut, ja sen mä halusin pitää.

En hinnalla millä hyvänsä, mutta aika paljon mä olin kyllä valmis maksamaan.

Majatalossa
5. lokakuuta 2019 #jusmus #ruunaankoski kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Ruunaankosken majatalo on tunnelmallinen: entiseen loistoonsa remontoitu ja yksityiskohtia arvostava, mutta ei liian pramea. Rasmus arvostaa erityisesti sitä, että pitkän kisapäivän jälkeen voi vain kävellä talleilta majapaikkaan ja päästä suoraan suihkuun. Tai melkein suoraan, sillä Josefina, joka oli vaikuttanut palelevan, oli mennyt ensin.

Huomaa, että on tullut syksy. Kun Rasmus tulee suihkusta hiukset yhä vettä valuen, ikkunan takana on jo melkein pimeää. Heidän huoneessaan on lasiastiassa jouluvaloja, jotka Josefina on naksauttanut päälle. Rasmus miettii ohimennen, pitäisikö hänenkin alkaa hankkia vastaavia koriste-esineitä kotiinsa nyt, kun Josefinakin asuu siellä. Rasmus on asunut viime vuodet varsin askeettisesti, mutta hän uskoo, että Josefina saa pikkuhiljaa kädenjälkensä näkyviin pikkuyksiössäkin.

Elleivät he sitten muuttaisi.

Siitä Rasmus onkin halunnut kysyä Josefinalta: että jos Josefina edelleen haluaisi asua Rasmuksen kanssa, vielä viikonkin jälkeen, pitäisikö heidän alkaa katsoa isompaa asuntoa jostain muualta. Ei sillä, etteivätkö he yksiöön mahtuisi - molemmat ovat kuitenkin isoimman osan päivää tallilla, töissä tai tallilla töissä - mutta Rasmuksesta tuntuu, että Josefina saattaisi arvostaa olohuonetta. Vielä hänestä on kuitenkin tuntunut liian aikaiselta ottaa asia puheeksi.

“Kivat kisat”, Rasmus sanoo sen sijaan ja pörröttää pyyhkeellä hiuksiaan. “Tää on kyllä mukava kisapaikka, täytyy tulla toistekin.”

“Niin on”, sängyllä jalat ristissä istuva Josefina nyökkää. “Cava hyppäsi hienosti. Sokat ovat varmaan tyytyväisiä.”

Parasta olisi, Rasmus miettii. Viimeaikaisiin treenimääriin nähden oli suorastaan ihme, että Cava oli pysynyt radalla housuissaan ja itse asiassa ottanut jopa aikavirheen. Parempi kuitenkin niin päin. Muutkin hevoset olivat tehneet hyvää työtä. Josefina oli sijoittunut Grannilla, Bran ottanut vain yhden puomin, ja nuorisokin yrittänyt parhaansa pienestä jännityksestä huolimatta.

“Huomennakos se poni tulee?” Rasmus kysyy. Olisi hauska nähdä Esmeronyaa useamman viikon tauon jälkeen.
”Niin”, vahvistaa Josefina, joka hapuilee peittoa lämmittäväksi viitaksi harteilleen. ”Mulla on ihan hyvät odotukset sille. Onneksi Runiacista tulee muitakin, niin sille järjestyi hyvin kyyti.”
”Joo. Kiva kyllä nähdä se.”
”Kiva kisata sillä! Voispa mulla olla oma poni”, Josefina haaveilee hyväntuulisena. ”Vaikka olenhan mä vähän pitkä.”

Rasmus vilkaisee tyttöystäväänsä. Josefinan kasvoilla ei kuitenkaan näy suurta harmistusta hilkulla olevan ponikokoisuuden vuoksi, joten ehkä hänelle ei tarvitse pitää mitään kannustavaa palopuhetta itsensä hyväksymisestä. Eihän Rasmus kyllä varmaan osaisikaan.

”Juuri sopiva”, hän kuitenkin sanoo ytimekkäästi istahtaessaan sängyllä jo nököttävän peittomytyn viereen.

Josefina hymyilee ja nojautuu suukottamaan Rasmuksen poskea, ja se on aina mukavaa. Kumpikin nuori taitaa yhä olla vähän hämmennyksissä siitä, miten hyvin asiat ovat järjestyneet.

”Kiva nähdä myös Trinaa”, Josefina mainitsee vanhempiensa kasvatin, ”ja se Picket on sen jälkeläinen.”

”Sun vanhemmilla on kyllä hyviä kasvatteja”, Rasmus tuumaa ja pohdiskelee, millaista olisi olla ratsukartanon lapsi – sellaiseksi Josefina on varmaankin pitänyt hämmästyttävän hyvin jalat maassa. Niin no, näkeehän sen Alexanderistakin.

”Ai niin kuin mä?” tyttöystävä kujeilee ja alkaa karistella peittoa harteiltaan, sillä lämpö on alkanut palata kehoon.
”No ihan erityisesti sä”, Rasmus naurahtaa Josefinaansa arvostavasti katsellen.

”Ne muuten jo vähän kyseli, mennäänkö me sinne jouluksi”, Josefina paljastaa, eikä viitsi tehdä numeroa siitä, että seurustelukumppaneille avoimet perhejuhlakutsut ovat aikanaan olleet melko iso juttu. Ajat ovat muuttuneet ja Vilhelmina sisaruksista ensimmäisenä vakiintujana tehnyt työnsä.

Rasmus irvistää automaationa ajatellessaan joulua kartanolla, mutta tekee sen niin lyhyesti, ettei Josefina välttämättä huomaakaan. Rasmus ei edelleenkään ole jouluihminen ja kaikista mieluiten hän viettäisi joulun Josefinan kanssa vaikka ihan kaksistaan, kävisi ehkä joulupäivänä tai tapanina hoitamassa välttämättömät sukuloinnit hyvin pikaisesti ja poistuisi hevosiin liittyviin velvollisuuksiin vedoten.

“Ai mäkin?” Rasmus katsahtaa Josefinaa.

“Molemmat”, Josefina tähdentää ja hymyilee. “Mutta voidaan me miettiä myöhemmin. Ne on vaan aina ajoissa näissä juhlavalmisteluissa.”

Rasmus ei ole ensinkään varma, että Josefinan perhe ja erityisesti äiti Rosengård todella haluaa hänet kartanolle jouluksi, ja hän miettii olisiko tosiasiassa kohteliaampaa kieltäytyi kutsusta vai ottaa se vastaan. Onneksi jouluun on vielä melkein kolme kuukautta, ja Rasmus kieltäytyy vaivaamasta asialla nyt päätään.

“Joko sä muuten kerroit niille, että muutit mun luo?” Rasmus utelee ja nousee laittamaan pyyhkeen kuivumaan.

Josefina kiertää peiton takaisin harteilleen ja työntää varpaat sen reunan päälle lämpimään. “En vielä”, hän vastaa. “Mutta mä ajattelin soittaa kotiin huomenna. Ja Aliisallekin, taas.”

“Hmm”, Rasmus vastaa. “Joo.”

Rasmus palaa takaisin Josefinan viereen, nostaa jalat sängylle ja työntää omat jalkansa peiton alta Josefinaan kiinni. “Sitä mä mietin, että kun me nyt asutaan yhdessä, ja jos sä edelleen haluat jäädä, niin mahdutaankohan me hyvin tuohon mun kämppään, kun sehän on täynnä mun roinaa… Vai pitäisikö meidän katsoa uutta? Isompaa?”

Rasmus pitää pienen tauon. Oliko sittenkin liian aikaista? Niinpä hän lisää: “Tai voidaan me miettiä sitä myöhemminkin. Joo.”

Josefina vaikenee kaikesta jouluun liittyvästä: siitä, kuinka se on hänen lempiaikaansa kartanolla, ja kuinka äiti on silloin mukavimmillaan, ja kuinka Josefinalla ja Vilhelminalla on omat salaiset rutiininsa ja kuinka tärkeältä tuntuisi, että Rasmus olisi osa sitä kaikkea. Sen sijaan hän tarttuu tarjottuun aiheeseen. Pää kallistuu, kun tyttö miettii kantaansa.

”Niin, voi olla että pidemmän päälle käy ahtaaksi”, Josefina aprikoi ja kiiruhtaa lisäämään: ”Ei mua kyllä haittaa olla lähekkäin mutta jos – jos sä vaikka kyllästyt katselemaan mun naamaa…”

Sen oli tarkoitus olla vitsi. Rasmus kuitenkin kurtistaa kulmiaan.

”En varmasti.”

”Niin… anteeksi. Mä olen huono käyttämään huumoria. Mutta tarkoitin vaan, että voidaanhan me katsella. Jos tulee vastaan jotakin ihanaa niin sitten voidaan muuttaa, mutta on hyvä kun ei ole pakko”, Josefina linjaa. Hän on muuttanut kuluneiden kahden vuoden aikana usein. Ei hänellä ole kovinkaan kiire tehdä sitä taas.

Josefina nojautuu halaamaan poikaystäväänsä.

”Ja siihen ”jos haluat jäädä” -osaan… haluan. Jos saan. Kai sä tiedät että”, Josefina nielaisee ja pitää lyhyen rohkeudenkeruutauon. ”Mä pidän susta valtavasti.”

Rasmus halaa Josefinaa tiukasti takaisin, ja hänestä tuntuu lämpimältä ja hyvältä, kun kaikki tarvittava on siinä: kaunis Josefina kauniine sanoineen, hevoset muutaman sadan metrin päässä, ruusukkeet lojumassa yöpöydällä, ja ne jouluvalot siinä oudossa lasimaljassa.

“Mäkin pidän susta”, Rasmus vastaa. “Maailman eniten.”

Tarkkojen silmien alla
1. marraskuuta 2019 #rosengårdsyksy19

Koska Bran kisasi jo pääsääntöisesti kolmeakymppiä, vähän kisapaikasta riippuen, marraskuussa mä ilmoittauduin sen kanssa illan viimeiseen isä Rosengårdin valmentamaan ryhmään. Vaikka korkeus sinällään ei ollut meille mikään ongelma, mua vähän mietitytti kuitenkin – osittain siksi, että aiheena oli kaarteiden ratsastus ja se taas ei ollut Branin vahvinta alaa.

Osittain siksi, että kukas muukaan kuin Susanne Rosengård oli saapunut paikalle ja istua nökötti tukevasti katsomossa, kun mä vilkaisin sinne kun me alettiin hyppäämään.

Rakkaan anoppini ilme ei kertonut mulle mitään, mun sen silmistä tihkui meidän päälle jotain outoa kylmyyttä ja sai mut kääntämään katseeni pian pois. Mä tulin äkkiä kovin tietoiseksi Branin takalistoa koristavasta kakkaläiskästä, jota mä en ollut ehtinyt harjata pois. Miksi Josefina ei ollut varoittanut mua ja pakottanut mua pesemään Brania vauvashampoolla?

Ehkä se ei ollut tiennyt, mä järkeilin. Susanne vaikutti sellaiselta, ettei se välttämättä kokenut tarpeelliseksi paljastaa aikeitaan muille turhan aikaisin.

Arne sen sijaan paljasti aikovansa laittaa mut keskittymään ulkoapujen korrektiin käyttöön ja toteutti sitten aikeensa niin perinpohjaisesti, ettei mulle jäänyt aikaa miettiä Susanne Rosengårdin olemassaoloa. Bran teki kovasti töitä ensin mun apuja vastaan ja sitten onneksi niiden mukaisesti, ja vaikka suurin osa esteistä pysyi aika matalina, löysäilyyn ei missään nimessä ollut varaa. Innariväleihin Bran ei oikein olisi halunnut mahtua, joten mun piti tuoda se pienessä, mutta skarpissa ja energisessä laukassa sisään ja antaa sille sitten tila suorittaa.

Oli Bran kyllä edistynyt, mä mietin, kun Arne lopulta antoi meille luvan siirtyä loppuverryttelemään. Toisaalta niin sen pitikin edistyä – ei se muuten mun ratsastettavaksi jäisikään. Mä olin ehkä vähän odottanut Arnelta jotain uutisia Branin seuraavan talven majapaikasta ja ratsastajasta, mutta niitä ei tullut, enkä mä alkanut kyselemäänkään. Ehkä kaikki olivat vähän niin kuin unohtaneet, ettei se oikeasti ollut mun.

Viime kerralla, kun Arne oli ollut Kallassa valmentamassa, se oli tullut käymään meidän pikkuyksiössä. Niinpä mä en voinut olla miettimättä, mikä oli Susannen agenda tällä reissulla.

Mutta eihän se nyt varmaan suostuisi astumaan jalallaankaan mun ex-poikamiesboksiin, vaikka sen tytär kuinka asuisi siellä nykyään. Varmasti se oli tullut mukaan vain Arnen seuraksi.

Toivottavasti, mä ajattelin pikaisesti.

Vaihtoehtoja
15. marraskuuta 2019

Mietin edellistä viikonloppua Ruunaalla.

Easy oli hypännyt hienot, rauhalliset puhtaat radat, ja Laran ensimmäisellä jälkeläisellä kilpaileminen oli tuntunut edelleen ihmeelliseltä. Bran oli ottanut lauantaina yhden aikavirheen 125 cm:n luokasta mutta meni sunnuntaina kovaa ja voitti luokkansa, vaikka tuplanollia oli viisi – niistä kolmanneksi nopein muuan Isabella Sokka Cavan selässä. Mä olin ollut kirjavaan pikkuoriin niin tyytyväinen, että vähänkin lisää ja mä olisin kirjaimellisesti leijunut ilmassa läpi Ruunaankosken tilan kuraisen pihan.

Mutta sitten me palattiin takaisin Kallaan, minä ja Josefina ja hevoset, ja vaikka kaikki olikin hyvin ja musta oli ihanaa herätä Josefinan vierestä joka aamu, niin mielessä pyöri sen kaiken hyvän lisäksi epämääräinen kasa tyhmiä, hankalia asioita.

Laran viimeisimmästä jännevammasta oli reilu vuosi, ja marraskuun toisella viikolla sen jalka ultrattiin uudelleen. Mä ajoin paikan päälle sitä varten, vaikka Josefina ei töiden takia päässyt mukaan ja vaikka tiesin kuulevani huonoja uutisia. Tiesin, vaikka en tietysti oikeasti tiennytkään, ennen kuin eläinlääkäri ympyröi sormellaan kuvaruudun harmaasta kohinasta vaaleat vauriokohdat ja sanoi, että ei siitä enää käyttöhevosta tulisi.

Ehkä harrasteratsuksi, oli eläinlääkärin varovainen arvio.

Hetken verran mä olin miettinyt, jättäisinkö Laran sinne klinikalle. Oliko mulla tarjota sille enää hevosen arvoista elämää? Mikä mä olin arvioimaan, olisiko se koskaan täysin kivuton? Oliko mulla edes varaa pitää sitä?

Mutta ei mulla ollut sydäntä siitä luopuakaan – mä en ollut valmis sanomaan hyvästejä vielä yhdelle hevoselle. Niinpä mä vein sen takaisin kartanolle, missä se selvästi viihtyi hyvin, ja lähdin saman tien ajamaan takaisin kotiin.

Pimeiden kilometrien liukuessa auton alla mä ehdin moneen kertaan miettiä, oliko koko hevosharrastuksessa mitään järkeä, saati sitten siinä että mä olin tehnyt ratsastuksesta itselleni jopa ammatin. Olinko mä ansainnut näiden kauniiden eläinten ystävyyttä, kun mä sain elantoni siitä, että tavalla tai toisella yritin niistä hyötyä? Halusiko Bran olla mun ratsastettavana yhtä kovasti kuin mä halusin sen käytössäni pitää, tai halusiko Lara tehdä vielä yhden jälkeläisen yhtä kovasti kun mä toivoin siitä tammavarsaa?

Mä toivoin, että olisi ollut joku keino kysyä hevoselta, mutta ei ollut, joten siinä matkan aikana mä tein yksinäisen päätöksen siitä, että vielä yksi varsa. Hienosta orista, yhdestä tietystä, joka mulla oli jo mielessäkin.

Josefina oli vielä hereillä, kun mä lähempänä puolta yötä saavuin viimein kotiin.

”Paskalta näytti”, mä kerroin ennen kuin Josefina ehti kysyä, ja otin kiitollisena vastaan sen tarjoaman halauksen. Josefinasta huokui lämpöä ja vähän surua, ehkä Laran puolesta tai ehkä jostain muusta syystä. Mun olo oli tyhjä ja väsynyt.

”Niin että kai me lähdetään sitten Saksaan”, mä kohautin hartioitani. ”Tuutko mukaan?”

Toiveita
24. marraskuuta 2019 #fallfeeling

”Rasmus, sinun kannattaisi pyytää joulupukilta lahjakortteja kouluvalmennuksiin, jos meinasit vielä kilpailla kenttää.”

Isabellan askel ei edes hidastunut, kun se purjehti tallikäytävällä Branin karsinan ohi, ja mä en tiedä kuvittelinko vain vai kaikuiko sen päättäväinen ääni tallissa saavuttaen jokaisen paikallaolijan korvat. Mun omat korvat ainakin punehtuivat, ja mä kykin vähän vaadittua pidempään Branin jaloissa kiinnittämässä sen kylmäyssuojia, ennen kuin kehtasin nousta. Sen tehtyäni havaitsin Penna Vaanilan seisomassa ovenraossa ja ilmoittamassa: ”Jos olisin sinä, pyytäisin myös jonkun kouluratsastajan työstämään sitä välillä sileällä.”

Penna mittaili katseellaan loimeen käärittyä Brania ja jatkoi sitten: ”Se saisi liikkua merkittävästi elastisemmin.”

”Mm”, mä vastasin. ”Joo.”

”Muista antaa sille riittävästi B-vitamiinia”, Penna komensi vielä ja jatkoi sitten matkaansa, ja mä mietin, että henkilökohtaisesti olin ihan tyytyväinen tämänpäiväiseen neljänteen sijaani Kalla Cupin kentän helpossa luokassa.

Vaikka tietysti molemmat, sekä Isabella että Penna, olivat oikeassa. Ilman luokattoman huonoa koulukoetta Bran olisi helposti sijoittunut, todennäköisesti tullut jopa toiseksi. Verneri Kaajapuroa ja Grannia – kyllä, tyttöystäväni Josefinan hevosta – me ei oltaisi päivitetty kuuna päivänä, mutta ne muut olisi pitänyt kyllä voittaa.

Toisaalta mä en ollut kouluratsastaja eikä Bran kouluhevonen ja mun tavoitteet oli edelleen esteradoilla, joten ehkä mä jättäisin joulupukille tänä(kin) toisenlaisen toiveen, niin kiva kuin Amandan kouluvalmennuksiin olisikin ollut päästä.

Oli ollut outoa kisata pitkästä, pitkästä aikaa kokonaiset kaksi viikonloppua vain yhden hevosen kanssa. Cavan mä olin antanut Jonathanille ratsastettavaksi vähän puolivahingossa, Sasu oli lomalla, ja Kalla Cupin luokat olivat vielä liian vaikeita Easylle. Branin suorituksessa se, että mä olin voinut panostaa yksin siihen, ei kuitenkaan ollut näkynyt. Se oli rataestekisoissa hypännyt hyvän perusradan, mutta kolannut uusinnassa kaksi estettä kokonaan. Kenttäkisojen koulukokeesta ei tarvinnut toiste puhua. Rata- ja maastoesteet Bran oli hoitanut vahvasti omalla tasollaan, vaikka maastoesteiltä oli joitain virheitä tullutkin. Ratatempoon pääseminen oli kuitenkin tuntunut pikkuorin kanssa molempina viikonloppuina harvinaisen vaikealta ja musta tuntui, että se oli loman tarpeessa.

Sellaisen Bran olikin ihan pian saamassa, sillä mä ja Lara lähdettäisiin Saksaan. Joulupukilta mä lähinnä toivoin sitä, että tamma tiinehtyisi ongelmitta ja synnyttäisi terveen varsan. Tällä hetkellä se tuntui tärkeämmältä kuin minkään maailman kisamenestys Branin kanssa.

Oli mulla joulupukille myös vielä yksi toive, ja sen mä paljastin Josefinalle, kun me pitkän päivän päätteeksi istuttiin autossa matkalla kohti kotia.

”Mä luulen että mä tarvitsen uuden hypättävän ensi kaudelle”, mä kerroin. ”Jonkun kokeneemman kuin Bran, sellaisen jolla voisi mennä ainakin loppukaudesta 140-luokkia säännöllisesti.”

Mä tuijotin tietä, mutta näin kuinka Josefina vilkaisi mua. ”Ajattelitko että omaksi?”
Mä ravistin päätäni. ”Ei mulla ole ikinä varaa, jos ajattelin entisetkin pitää. Ehkä joku toinen ylläpitodiili, tai vain kisattavaksi. En mä tiedä… Pitää jutella Hanninkin kanssa. Mutta jos tulee jotain mieleen, niin kerro.”

”Mä kerron”, Josefina lupasi, ja mä melkein kuulin miten sen aivoissa raksutti hiljalleen. Koska me molemmat tunnettiin niin paljon hevosihmisiä ja koska mulla oli pomon myötä kohtuulliset suosittelijat ja joitain kelvollisia kisatuloksiakin, mä uskoin ja toivoin, että ennen pitkää sopiva hevonen löytyisi kyllä.

Ehkä tänä vuonna joulupukki tosiaan voisi toteuttaa mun toiveeni – jos nyt ei kaikkia, niin edes osan.

Lämpimiä jälleennäkemisiä
7. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 7/24

Niin hauskaa kuin Saksassa olikin ollut, on kiva palata takaisin Auburniin ja Branin selkään. Se on vielä enemmän innoissaan kuin mä päästessään hommiin – alkukäynneistä ei meinaa tulla mitään ja ensimmäiset laukannostot ovat pukkiloikilla höystettyjä. Sitten Bran alkaa kuitenkin keskittyä ja liikkuu varsin kivasti, tasaisella tuntumalla ja ponnekkaasti selän läpi työskennellen.

Kun mä vajaan tunnin jumpan jälkeen olen hoitanut Branin ja avaan varustehuoneen oven vietyäni kamat paikoilleen, mä törmään Märtaan.

”Ai”, sinihiuksi tervehtii. ”Sä palasit.”
Märta kuulostaa siltä, että se oli koko ajan toivonut, että laiva uppoaisi tai mä muuten vain jäisin sille tielleni; niin kuin varmaan olikin.

”Niin”, mä vastaan. ”Mitäs tänne?”
”Kaikenlaista”, Märta sanoo, päättää sen keskustelun olevan siinä ja jatkaa matkaansa taakseen katsomatta.

Kisat Seppeleessä
8. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 8/24
Kisakutsu, luokka 120cm, sijoitus ?/?

En osaa sanoa, miten hyvä idea on lähteä estekisoihin juuri, kun on vasta niitä edeltävänä päivänä päässyt ratsunsa selkään ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Mutta juuri niin mä teen, kun perjantaina palaan Saksan-reissusta – lauantaina ratsastan Branin kevyesti läpi, sunnuntaina pakkaan sen traileriin ja suuntaan kisoihin.

Onneksi skabat eivät ole tämän isommat, mietin, kun käännän auton Seppeleeseen vievälle soratielle. Ja kuka ties Bran olisi kerännyt kävelylomansa aikana ainoastaan positiivista energiaa ja olisi jaloistaan vähän tarkempi kuin yleensä.

Mä huomaan hyvin pian, että JOTAIN energiaa Bran on kyllä kerännyt. Se on iloinen ja pirteä, kuikuilee ympärilleen ja hörisee kaikille ohi kulkeville hevosille niiden sukupuolesta riippumatta – mutta todellinen hupi alkaa vasta, kun mä kipuan Branin selkään ja ratsastan sen verryttelykentälle. Se tuntuu ensin vain vähän kummalliselta ratsastaa, jotenkin kireältä ja reaktiiviselta, kunnes mä tajuan että se on ihan-just-nyt räjähtämäisillään pidätellystä innosta.

Paljonpa muuta en sitten ehdi tajutakaan, ennen kun Bran aloittaa pukkiloikkasarjan. Mä kiskon hevosen pään ylös ja komennan sen eteenpäin, joten se spurttaa laukalle jättäen lumiseen kenttään kahden metrin kiihdytysjäljet. Lopulta Bran ponnistaa takajaloilleen ja kääntyy samalla satakahdeksankymmentä astetta ympäri.

Hevonen laskee etujalkansa alas, mä työnnän sen kaulasta itseni takaisin pystyasentoon ja nostan kypärän lippaa vain huomatakseni, että Bran tuijottaa hämmentyneenä pienen, tanakkarakenteisen ponin silmiin. Vaahtosammutin sen selässä on levittänyt silmänsä lautasen kokoiseksi, ja kun poni sekunnin murto-osaa myöhemmin ottaa salamannopeat ritolat, lapsi lentää kaaressa maahan ja alkaa tietysti itkeä.

No, hyväntuulinen mintunvihreään toppatakkiin sonnustautunut poniäiti purjehtii paikalle, pyydystää ponin, tuuppaa jälkikasvunsa takaisin sen selkään ja ottaa hymyillen ja kättään huiskauttaen vastaan mun anteeksipyynnöt. Mä taas saan Branin radalle ja sieltä vielä uloskin, joten melkein unohdan koko episodin ennen iltaa, mutta kotona, kun mä avaan tietokoneen, nimettömälle keskustelupalstalle on ilmestynyt kiinnostava otsikko:

Vaaratilanne Seppeleen kisoissa

Lähettäjä: -.-
Päivämäärä: 8.12.19 21:59:38

Kuka oli se kirjava ori, joka juoksi verryttelyalueella ponin päälle? Oli aika pahannäköinen tilanne. Vähän paremmin saisi nuoret hevoset olla hallinnassa, kun ratsastetaan lasten seassa… Tiedättekö, kävikö ponille mitään?

Perjantai kolmastoista
13. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 11/24

Perjantai oli kolmastoista päivä, ja silloin mä putosin hevosen selästä pitkästä, pitkästä aikaa.

Mulla oli iltapäivä vapaata, joten mä kiisin Hanne hevoskauppiaan luota Auburniin ja satuloin Branin n. kolmessa sekunnissa: mä en ollut ehtinyt maastoilemaan viikkokausiin ja halusin myös antaa Branin päästellä ulos ylimääräiset höyryt ennen seuraavan päivän valmennusta. Ori oli ollut koko mun Saksasta paluun jälkeisen ajan erityisen fresh, kuten nykyään kuulemma sanottiin kierroksia vetävistä hevosista, ja mä halusin esitellä Arne Rosengårdille jotain muuta kuin kiitolaukkaa ja pukkihyppyjä.

Niinpä me sitten lähdettiin ulkoilemaan, ja koska lunta oli maassa jo jonkun verran, pohjat olivat kohtuullisessa kunnossa. Me ravailtiin läpi harmaan maiseman, Branin häntä vaaleana soihtuna ja korvat tiukasti pystyssä kuin antennit. Sitten me mentiin pellolle laukkaamaan, ja se homma lähti alamäkeen verrattain nopeasti.

Bran kävi kuumana ja kiskoi ohjaa, loikki ja pärski, mutta mä sain ihan hyvin pidettyä sen kohtuullisen tasaisessa laukassa. Pehmeä puuterilumi pöllysi sen kavioista korkealle ilmaan ihan kuin me oltaisiin oltu tulessa, ja mä nautin. Mitään tuskin olisi käynyt, ellei jossain lumen alla olisi ollut pieni läikkä jäätä, johon Bran ensin liukastui ja liukastuttuaan kompastui jalkoihinsa.

Eipä siinä ehtinyt juuri mitään tehdä – hevonen meni polvilleen ja kierähti sitten kyljen kautta ylös, ja kun se kaikki tapahtui reippaasta laukkavauhdista, mä putosin peltoon yhtenä märkänä rättinä. Se ei sattunut, mutta se kyllä sattui, kun Bran ylös könytessään astui hokitetun kavion reunallaan mun käsivarrelle. Se sattui niin paljon, että mä rääkäisin kuin vastasyntynyt ja sain Branin loikkaamaan viisi metriä sivuun.

Luojan lykky se jäi siihen sivuun, ja kun mä otin sen kiinni ja katsoin oliko sille käynyt mitään, mä en huomannut naarmun naarmua edes niissä polvissa. Se liikkui normaalisti ja vaikutti olevan vain vähän hämmentynyt, joten mä uskalsin melko lailla huokaista helpotuksesta.

Vasta sen jälkeen mä havaitsin, että mun ratsastushanskojen sormenpäistä tihkui veripisaroita: sitä valui käsivarressa olevasta nirhaumasta tasaisena pikku virtana. Haava ei ollut syvä, mä havaitsin kun riivin takin päältäni, mutta hokki oli vetänyt ihoa mukanaan pitkältä matkalta. Järkyttävän kipeä se ei ollut, ja kättä pystyi kyllä käyttämään, joten kun mä en keksinyt mitään millä olisin haavan sitonut, mä hyppäsin takaisin Branin selkään ja ohjasin sen suorinta reittiä kotia kohden.

Auburnin pihassa verenvuodatus oli jo lakannut ja mä olin alkanut uskoa jääväni henkiin, joten mä taputin mut turvallisesti takaisin kuljettanutta Brania kaulalle ja valuin alas satulasta.

Hevosen kirjavaan kaulaan jäi verinen kädenjälki, jota mä hetkeä myöhemmin tallin kirkkaissa valoissa katselin ehkä enemmän järkyttyneenä kuin koko kaatumisesta. Miten sen saisi hevosesta pois? Saisiko sitä pois?? Mun teki mieli soittaa Josefinalle kysyäkseni neuvoa, mutta se olisi vain huolestunut turhaan, joten mä lähdin ensiapukaapin kautta kohti pesupaikkaa. Olisihan sen nyt vedellä lähdettävä.

Mahdollisuuksia
14. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 12/24 #rosengårdsyksy19

Vaikka mun käsi oli jäykkä ja kieltämättä vähän kipeäkin, Bran tuntui olevan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, ja niinpä me osallistuttiin lauantaina Arne Rosengårdin valmennukseen normaaliin tapaan. Se vähäinen laukka, mitä me ennen kaatumista ehdittiin ottaa, oli kaikeksi onneksi tehnyt tehtävänsä ja Branissa ei ollut liikaa pitelemistä – reipas ja iloinen se kyllä oli, mutta ei villi. Siitä oli kiva päästä hyppäämään, niin kuin oli mustakin. Vieläkin hauskempaa tietysti olisi ollut, jos mun telottu käsi ei olisi muistutellut olemassaolostaan joka kerta kun otin ohjasta, mutta kaikkea ei voinut saada.

Vähän hurjasteluksi menneiden Seppeleen kisojen jälkeen tuntui tarpeelliselta päästä hyppäämään rataa. Siinä oli joitain meille vielä vaikeita tehtäviä; pieniä teitä ja vähän vinoon hypättäviä esteitä, kolmoissarjakin. Bran kuitenkin petrasi hyppy hypyltä ja mä sain tuotua sen kohtuullisen hyvin ponnistuspaikkoihin ja puhtaasti yli suurimmasta osasta esteitä. Selvästi se oli kuitenkin huolellisemman perusratsastuksen tarpeessa – ihan vain apujen läpimenoa, notkeutta ja reaktionopeutta pitäisi saada kehitettyä hallikaudella merkittävästi. Muuten mä olisin ongelmissa esteiden kasvaessa isommiksi ja Branin saadessa lisää itsevarmuutta ja intoa.

No, ne olisivat ehkä tammikuun murheita, mä mietin siinä loppukäyntejä kävellessäni. Tälle vuodelle tuskin enää kisoja ilmaantuisi, ja mulla olisi koko pitkä, kylmä ja pimeä vuodenaika käytettävänä yksityiskohtien hiomiseen.

”Puhuin pari päivää sitten Dierkin kanssa puhelimessa”, Arne Rosengård paljasti toinen käsi jo maneesin oven kahvalla, aivan kuin olisi juuri vasta muistanut koko asian. ”Dierk kertoi, että etsit hevosta.”

Mä yritin tulkita Arnen äänestä, oliko se päätellyt että mä en enää haluaisi ratsastaa Brania, mikä siis ei missään nimessä pitänyt paikkaansa.
”Joo”, mä vastasinkin vähän varovasti. ”Hypättävää siis vain, kisakaudelle. Branin rinnalle jotain kokeneempaa.”

”Oliko sinulla joku jo mielessä?” Arne tiedusteli, ja mä jouduin myöntämään, etten ollut vielä saanut käsiini mitään erityisen kiinnostavaa diiliä. Joko hevoset olivat liian kokemattomia, liian lahjattomia tai tarjous liian kallis tai muuten mahdoton toteuttaa – kaiken kaikkiaan mä välillä jo mietin, että saatoin etsiä neulaa heinäsuovasta.

Mutta sitten Arne Rosengård, tyttöystäväni isä ja tuo harvinaisen hyvä haltia, hymyili ja ilmoitti: ”Minulla saattaisi olla pari ideaa.”

Jouluaatto
24. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 21/24

Jouluaattona mä heräsin aikaisin, mutta päätin sitten kuitenkin makoilla sängyssä, juoda kahvia ja paketoida vanhempien lahjat, ennen kuin päivän jo valjettua lähdin tallille. Mä olin sopinut meneväni vasta illasta porukoille joulupöytään, koska mä halusin ottaa kaiken ilon irti valoisasta vapaapäivästä ja käydä tervehtimässä kaikkia hevosia – lukuun ottamatta Laraa. Mä olin pyytänyt Josefinaa rapsuttamaan Laraa mun puolesta. Vaikka mulla oli Laraa ikävä (ja Josefinaa myös), mä uskoin että sillä (molemmilla) olisi oikein mukava joulu kartanolla. Pianhan me taas nähtäisiin – molempien kanssa.

Ensin mä ajoin Auburniin, jossa oli hiljaista ja rauhallista. Yöllä oli satanut lunta ja koko tallipiha oli valkoisen lumivaipan peitossa. Osalla hevosista oli tarhoissaan havunoksia, Brankin oli saanut oman. Se ei niin ymmärtänyt havujen syömisen päälle, mutta se otti oksan hampaidensa väliin, heilutteli sitä edestakaisin ja välillä heitteli sitä ympäri tarhaa. Vaikka Bran oli aika varhaiskypsä urheiluhevonen, välillä siitä huomasi, miten nuori se oikeastaan vielä oli; kuin iso, leikkisä koiranpentu.

Koska kukaan ei ole katsomassa, mä päätin humputella Branin kanssa ilman satulaa maneesissa. Ori intoutui pukittelemaankin ja päästeli menemään vähän turhan kovaa, mutta mä pidin harjasta kiinni. Ainakin meillä molemmilla oli hauskaa. Kun mä palautin Branin tarhaansa, mä annoin sille hyvän joulun toivotukset ja ison punaisen omenan, jota se jäi pyörittelemään suussaan kun mä lähdin kohti Purtsilaa. Mulla oli samanlaiset omenat paitsi Kisselle, myös Josefinan hevosille. Mä silitin jokaista hetken, lahjoin niitä omenoilla olemaan hienoja ja kilttejä hevosia seuraavanakin vuonna, ja otin Grannista ja Pikistä kuvan Josefinalle.

Aku oli muuttanut Kallan lähistölle varsapihattoon, ja sitä ei olisi voinut mun omenani vähempää kiinnostaa. Se laukkasi tukka putkella muiden orivarsojen kanssa portille, kun ne kuulivat mun tulevan, mutta sitten ne heittivät melko rajun näköiset U-käännökset ja painelivat samoilla vauhdeilla toiseen suuntaan. Aku liikkui kivan näköisesti, oli saanut vähän lihasta luidensa peitoksi ja tuntui viihtyvän uudessa laumassaan hyvin.

Mä tunsin itseni joulupukiksi, kun käänsin Jeepin keulan pihatolta kohti Runiacia ja siellä odottavaa Akun isoveljeä, Easya. Se olisi onneksi viimeinen etappi ennen mun vanhempien kotia, ja mä mietin, että olipas niitä hevosia kertynytkin. Ehkä Isabella voisi antaa mun rakentaa oma pienen tallin niiden ratsastuspuistoon, jos mä oikein nätisti pyytäisin.

Vuonna 2020
30. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 23/24

Nyt kun mä asiaa takaperoisesti tarkastelin, vuosi oli mennyt älyttömän nopeasti. Iso osa siitä oli kulunut Saksassa, minkä jälkeen me oltiinkin muutettu Josefinan kanssa yhteen. Mä en ollut ihan varma mitä alkuvuodesta oli tapahtunut, mutta varmaan ainakin kovaa treeniä ja joitain kilpailuja, kerta Bran oli noussut kauden aikana 130-luokkiin ja tehnyt sen ihan siedettävällä menestykselläkin. 2019 oli ollut kohtuullisen hyvä vuosi, mä arvioin, eikä kyllä kaikista vähiten Josefinan takia. Ilman sitä kevään kurat ja syksyn loskat olisivat voineet olla enemmän syvältä.

Koska mä olin kerran aiemminkin kirjoittanut ylös tavoitteita uudelle vuodelle ja siitä oli ehkä ollut jotain apua niiden saavuttamisessa, mä päätin vuoden toiseksi viimeisenä päivänä tehdä samoin. Mä en ollut ihan varma, mitä mä halusin 2020 tavoittaa ja tehdä, mutta hetken raapustelun jälkeen mä sain lyhyen ja ytimekkään listan aikaiseksi:

Vuonna 2020
- Uusi ratsastettava
- 140-luokat, Ruunaan Malja?
- Kalla Cupissa Branin kanssa parempaa menestystä kuin aiemmin
- Easy metrin luokkiin
- Varsat hyvälle mallille
- Uusi koti

Viimeisimmän mä alleviivasin sen tärkeyttä painottaakseni, ja muuta mä en sitten enää keksinyt. Jos mä saisin pitää Branin koko kisakauden ajan, mä toivoin vakiinnuttavani sen sujuviin 130-luokkiin; ehkä sen kanssa voisi startata myös kenttää. Varsat ja nuoret tekisivät tason mukaisiaan hommia ja Lara saisi toivon mukaan vielä yhden jälkeläisen. Kaiken sen rinnalle mä toivoin löytäväni vähän vanhemman hevosen, jonka kanssa mä voisin kisata 140-luokkia säännöllisesti etenkin, jos me ei tänä vuonna lähdettäisi Saksaan.

Näytti siltä, että sellainen hevonen voisi Arne Rosengårdin avulla löytyäkin, mutta mä en uskaltanut vielä haaveillakaan mistään, toivoin vain parasta.

Mokaamisen määritelmiä
26. tammikuuta 2020 #jusmus

Tammikuun viimeinen viikonloppu meni siten, että se meni täysin vihkoon.

Ensinnäkin me lähdettiin sunnuntaina avaamaan estekisakausi Provandoon, ja vaikka Bran oli ollut treenissä ja edellispäivän kenttäkisoissa tosi hyvä, mä en radalla tunnistanut sitä yhtään. Mä en saanut ratsastettua siitä kaarteisiin tai niistä ulos millään – se painoi lapa edellä seinälle, eikä mun auttanut muu kuin roikkua sisäohjassa että saisin orin jotenkuten esteille. Olisi ehkä tai tietenkin kannattanut keskeyttää, mutta enpä keskeyttänyt, vaan ratsastin ehkä elämäni tai ainakin viime vuosien huonoimman esteratani. Lopputulema oli jotain satakaksikymmentä virhepistettä ja ansaitusti viimeinen sija.

Ärsytti. Ärsytti paitsi oma huono ratsastus myös Branin huono ratsastettavuus, vaikka olin tehnyt viime viikkoina sen kanssa paljon töitä. Ärsytti, että Josefina oli nähnyt kaiken, ja hetken aikaa olin jopa kateellinen sen hienoista suorituksesta Grannin kanssa. Ärsytti myös, että Isabella oli pitkästä aikaa samoissa kisoissa ja voitti tietenkin kaikki luokkansa. Mä olin varma, ettei ihan hetkeen tulisi kutsua taas hyppäämään sen hevosilla.

Kisojen nimi oli tietenkin osuvasti Golden Future. Mun kultainen tulevaisuus taisi olla jo takanapäin ja alamäki jo alkanut. Uusi vuosikymmen, mikäs sen parempi ajankohta aloittaa luisuminen kohti epäonnistumisten suota? Coralinkin pitäisi tulla parin viikon päästä, mutta mä aloin epäillä, kannattiko mun sitä ottaakaan. Tätä menoa mä en ainakaan onnistuisi nostamaan sen jalostusarvoa, pikemminkin päinvastoin.

Noh, mä nielin kiukkuni ja me selvittiin tallille ja tallilta kotiin, ja sitten Josefina lähti kauppaan ja mä muistin, että en ollut edelleenkään soittanut sille vuokranantajakandidaatille, jonka kämppää Josefina oli käynyt katsomassa jo, öh, viikko sitten. Muistaakseni olin luvannut tehdä sen jo keskiviikkona. Niinpä mä otin puhelimen käteen ja kisoista sisuuntuneena olin valmis sanomaan sille mummolle ilman korulauseita, että me ei voitaisi sen murjuun muuttaa.

Mutta jostain syystä se keskustelu ei mennytkään ihan niin.

Ja kun Josefina palasi kaupasta ja löysi mut sängyltä istumassa puhelin edelleen kädessä, mä en osannut sanoa muuta kuin karmivan totuuden.
”Mä soitin sille Eeditille”, mä aloitin ja jatkoin, ennen kuin Josefina ehti kysyä, oliko mummo ollut kovinkin pettynyt: ”Ja jotenkin siinä kävi niin, että mä lupasin että me muutetaan sinne maaliskuussa.”

”Mitä”, Josefina sanoi epätyypilliseen kovaan ääneen, laski ostoskassin lattialle ja painoi hetkeksi silmät kiinni.

”Niin”, mä piipitin vaikeana. ”Se oli niin puhelias, ja niin innoissaan että me oltiin huolella harkittu asiaa ja valmiita muuttamaan, ja miten se tarvitseekin apua lumitöissä ja huhtikuussa pääsee jo laittamaan puutarhaa.”

”Rasmus, senkin tomppeli”, Josefina huokaisi, enkä mä ollut ihan varma oliko se vihainen vai shokissa. ”Olisit vain sanonut, että löydettiin toinen.”

”Mä yritin”, mä vastasin lannistuneena, ja olinkin yrittänyt, mutta mummeli ei ollut joko kuullut tai halunnut kuulla. Se oli päivitellyt, miten ihanaa olisi saada nuori pariskunta sen paritalon puolikkaaseen ja miten mukavaa meillä tulisikaan olemaan, eikä mun 'itse asiassa - niin mutta' -yritykseni olleet mistään kotoisin. ”Mutta se oli niin innoissaan. Ja onhan se halpa ja tilava. Vaikka onkin vähän kaukana.”

Josefina meni latomaan ostoksia jääkaappiin.
”Haluatko sä soittaa sille, että me ei muutetakaan?” kysyin varovasti. ”Varmaan se ymmärtäisi, laita mies asioille ja tee itse perässä, vai miten se menee.”

”En taatusti soita”, Josefina vastasi jyrkästi.

”Eli mitä me nyt tehdään?”

Josefina tuli istumaan mun viereen ja harkitsi hetken sanojaan, mutta huokaisi sitten taas ja lopulta, luojan kiitos, hymyili mulle vähän. Ehkä se oli lievästi tuskainen hymy, mutta hymy kuitenkin. ”Kai me sitten muutetaan Eeditin seinänaapuriksi maaliskuussa.”

Siemeniä
7. helmikuuta 2020

Kun Arne Rosengård oli yksi keskiviikko noin vain soittanut mulle, mä olin tietysti saanut slaagin.

Tietysti, sillä mun ensimmäinen ajatus oli ollut: Lara on loukkaantunut. Katkaissut jalkansa tarhassa, saanut pahan ähkyn tai sairastunut pääntautiin, tai jotain muuta hirveää ja peruuttamatonta. Miksi muuten isä Rosengård olisi soittanut mulle? Mä olin tallilla ja olin jo hapuillut autonavaimia, lähtisin ajamaan rannikolle välittömästi, mutta sitten Arne oli kysellyt kuulumisia niin huolettomalla äänellä, että mä olin pysähtynyt.

”Eipä tässä kummempia”, mä olin vastannut varautuneesti ja törmännyt ajatukseen numero kaksi: Coral ei tulisikaan. Susanne Rosengård olisi tullut järkiinsä ja kieltänyt miestään antamasta siitosoriaan viittä metriä lähemmäs mua. Hevosenetsintä pitäisi aloittaa alusta. Vai pitäisiköhän mun sittenkin vain ostaa menolippu Saksaan?

”Bertramista soittelen”, Arne kuitenkin jatkoi, eikä maininnut Coralia sanallakaan, ja kolmas ajatus: Bran oli myyty mun alta. Johan se oli ollut mulla paljon, paljon pidempään kuin oli alun perin ollut suunnitelmana. Varmaan tämä oli niiden helvetin Provandon kisojen syytä, mä olin kironnut, ja mun vatsaan oli jysähtänyt kovalta kiveltä tuntuva tunne.

”Sen omistajat ovat sopineet sille pari astutusta tälle keväälle”, Arne oli kuitenkin jatkanut muina miehinä, ”Niin sopisiko sinulle, että hoitaisit ne? Yksi olisi tulossa jo ensi viikolla.”

Mä olin ollut puulla päähän lyöty (saisiko Bran jäädä? Oliko Lara elossa? Tulisiko Coral edelleen?) mutta vastannut myöntävästi, ja niin asia oli sovittu.

Siitä innostuneena mä olin itse asiassa tarjonnut myös Easya jalostukseen parilla nettipalstalla, ja sekin oli herättänyt kiinnostusta niin äkkiä, että mä sain melko lailla saman tien lähteä siemenkeruupuuhiin, joten yhtäkkiä musta oli tullut jonkinlainen jalostusorimoguli.

Ja sen tiimoilta mä nyt seisoskelin Auburnin pihassa Oskari Käkiharjun kanssa. Se oli läheltä, joten me oltiin sovittu, että Bran astuisi tamman luomuna. Mä olin joskus nähnyt sen suomenpuoliverisen Pinkyn kisoissa, ja se oli vaikuttanut kivalta, joten varmasti varsastakin tulisi hieno.

Mä autoin kohtuullisen vähäsanaista Oskaria ottamaan tamman ulos trailerista. Se oli selvästi kovassa kiimassa, ruikkasi heti pitkin pihaa ja kiljahteli tarhoissa odotteleville hevosille, joista suurin osa oli myös tammoja. Mä olin ollut vähän huolissani siitä, osaisiko pikku-Bran miesten hommia ollenkaan, mutta en murehtinut asiaa enää yhtään, kun sain sen tallista pihalle. Bran kaarsi kaulaansa, jonne se oli yhtäkkiä taikonut lihasta, päästi kumean oripörinän ja tepsutti Pinkun luo kuin paraskin gigolo.

Ehkä se oli pientä säätöä sekä mun että hevosen puolelta, mutta lopulta lasti meni kyllä sinne minne pitikin, ja homma oli hoidettu suunnilleen kahdessa minuutissa. Bran puuskutti kuin intervallitreenin jäljiltä. Eipähän tarvitsisi lähteä enää tänään juoksuttamaan sitä, mä mietin hilpeästi. Suvunjatkaminen oli raskasta puuhaa.