Branin päiväkirja

Oikeaa kouluratsastusta
12. toukokuuta 2021 @Sarah R.

Koska kevät oli jälleen edennyt nopeammin kuin oli alun perin ollut tarkoitus, Kalla Cupin kenttäviikonloppuun oli vain viikko ja Saksaan lähtöön kaksi. Mä en edelleenkään ollut päättänyt, minkä hevosen ottaisin mukaan, mutta ainakaan Bran se ei olisi. Cella oli luvannut pitää orista hyvää huolta, maastoilla paljon ja pysytellä tällä kertaa pois Amandan tieltä, minkä lisäksi Bran saisi olla pidemmän pätkän laitumellakin – lihoa vähän ja kerätä voimia syyskauden kilpailuihin.

Sitä ennen sen ja mun pitäisi kuitenkin suoriutua kunnialla vielä yhdestä kahden tähden kisasta kotiareenalla. Menestymismahdollisuuksien maksimoimiseksi mä olin lopultakin pyytänyt Oikeaa Kouluratsastajaa käymään Branin selässä kahdesti ennen kisoja ja herkistelemään sen kääntäville avuille niin, ettei mun tarvitsisi itse tehdä muuta kuin istua seuraavana perjantaina valmiiseen pöytään (tai niin mä ainakin toivoin).

Mä olin tuhrannut noin viikon elämästäni yrittäen keksiä, ketä mä kehtaisin pyytää stunttikuskiksi, mutta en ollut tietenkään osannut päättää ja lopulta pakottanut itseni kysymään asiasta ensimmäiseltä vastaantulevalta kouluratsastajalta. Se oli sattunut olemaan Kreikasta kisareissulta juuri palannut Sarah Reyes. Sarah oli ollut ehkä hivenen kummissaan äkillisestä ehdotuksestani (niin olin mäkin), mutta suostunut kuitenkin, ja niin me oltiin sovittu treffit tallille keskiviikkoillaksi.

Tai siis. Treffithän ne eivät missään nimessä olleet. Muuan Märtä Merenheimo, joka loi meihin pitkiä katseita mun varustaessa Brania ulkona hoitopuomilla, ajatteli kuitenkin luultavasti toisin. Mun tarkoitusperäni oli kuitenkin puhtaasti urheilullinen.

”Eli sanos vielä, mitä treenataan tänään?” Sarah tiedusteli asetellessaan hiuksia nutturalle niskaan.
”Kouluratsastusta”, mä vastasin päämäärätietoisesti. ”En mä tiedä. Isabella sanoi että se voisi hyötyä kouluratsastajan läpiratsastuksesta.”
”Okei”, Sarah sanoi ja kohautti hartioitaan. ”Katsotaan.”

Kun mä olin saanut suitsittua orin, ojensin ohjat Sarahille ja seurasin kaksikon perässä kentälle. Mä en ollut koskaan ollut kovin tarkka siitä, että hevoset seisoivat selkäännoustessa paikoillaan, ja niinpä Brankin lähti välittömästi liikkeelle Sarahin jalan irrottua maasta. Mä huomasin sen kurtistavan kevyesti kulmiaan ja pysäyttävän hevosen hetkeksi, ennen kuin pyysi sen itse liikkeelle, ja mua alkoi tietenkin välittömästi hävettää Branin kurittomuus. Ties vaikka se heittäisi Sarahin vielä selästään. Jos se ei pääsisi seuraavaan Euro Sim Tourin osakilpailuun, mä saisin varmaan maksaa tuhansien eurojen kärsimyskorvaukset – mun tietääkseni Sarah oli ainakin toistaiseksi voittamassa koko hommaa.

Vaikka Sarah oli tullut Auburniin vasta mun ja Laran saapumista seuraavana kesänä, se oli ollut osa vakiokalustoa pitkään. Se oli kasvanut teinistä melko lailla aikuiseksi, vaikka mä en muistanut että siitä olisi koskaan ollut samanlaista riesaa kuin Purtsin teineistä oli. Ja samalla Sarahista oli tullut oikeasti hyvä ratsastaja: nykyään se voitti suvereenisti vaativan A:nkin luokkia suunnilleen silmää räpäyttämättä. Sarahin kehitystä oli ollut kiva seurata sivusta, vaikka ei me mitään ystäviä oltu - tallikavereita etäisen kohteliailla väleillä lähinnä, niin kuin mä ja 90 % Auburnin väestä muutenkin.

Sarah oli taatusti hyötynyt myös siitä, ettei sillä ollut omaa hevosta vaan se oli päässyt työskentelemään Sokkien laatutammojen kanssa. Se löysi Branin kanssa yhteisen sävelen n. puolen kierroksen jälkeen, ja kun puoli tuntia oli kulunut, intiaanihevosesta oli yhtäkkiä kuoriutunut kouluratsu. Bran teki ihmeellisiä temppuja, joita mä en tiennyt sen osaavankaan, ja hikosi niin että vaahtosi lopulta kaulalta kuin saippuainen pesusieni.

Kolmen vartin jälkeen Sarah heitti sille pitkät ohjat ja ohjasi sen mun luo. ”Joo, aika jäykkä vasemmalta”, se ilmoitti. Bran pärskytti ja puhalsi, mutta Sarahin kasvoille ei ollut noussut edes kevyttä punaa. ”Vaikka se sinällään on reipas, ei se reagoi jalkaan riittävän nopeasti. Mutta kiva hevonen, yritteliäs.”

Mä nappasin Brania ohjista, kun Sarah laskeutui satulasta. ”Niinpä. Kiitos hei tosi paljon. Jos ehdit joskus toistekin, niin olisi super.”

”No, kokeile nyt ensin onko sen sun mielestä parempi”, Sarah nyökäytti päätään ja hymyili sitten. ”Toivottavasti! Jusulle terveisiä.”

Oikeastaan mun olisi tehnyt mieli kokeilla saman tien, miltä Bran tuntui Sarahin jäljiltä, mutta hevosen korvat lerputtivat siihen malliin, että ainakin omasta mielestään se oli tehnyt jo päivän työt, ellei sitten koko viikon töitä kerralla. Mä taputin Brania myötätuntoisesti kaulalle ja lupasin sille ylimääräisen porkkanan. Kouluratsastus todellakin oli rankkaa, sen mä jos joku tiesin.

Kaksoset
28. toukokuuta 2021 #kallacupkaksoset

Vilkkaus, uteliaisuus, innostuneisuus, puheliaisuus ja nopea ajattelu ovat kaksosille tyypillisiä piirteitä. Kaksonen on koko ajan hyvin tietoinen kaikesta ympärillään tapahtuvasta. Hän ilmaisee nopeaälyisenä itseään helposti sekä suullisesti että kirjallisesti. Kaksonen on levoton ja liikkuva mutta sopeutuu juuri siksi vaivatta uusiin olosuhteisiin. Kaksosilla on kuitenkin eräs joskus jopa ylitsepääsemättömäksi muodostuva perusongelma: keskittymiskyvyn puute. Sen lisäksi heillä on taipumusta huonoihin hermoihin, joten aika ajoin kaksosen elämä voi olla varsin tukalaa ja rasittavaa. Tällöin hänen tulisi pyristellä pois liian rasittavista ihmissuhteista ja levätä riittävästi. Vain siten hän saa jälleen itsensä kuntoon.

Kalla Cupin Kaksoset-osakilpailun pitäisi tietenkin kaiken järjen mukaan olla mun tilaisuuteni loistaa, koska mäkin olen Kaksonen, mutta jostain syystä niin ei ole. Kisse aloittaa kisarupeaman ottamalla kenttäviikonloppuna rusetin, mutta Bran jää superhienosta esteradasta huolimatta luokassaan toiseksi viimeiseksi. Esteillä Aku ja Bran tekevät kummatkin puhtaat perusradat mutta uusinnassa tulee stipluja, ja Carri taas kolaa mukaansa koko ensimmäisen esteen pienimuotoisen arviointivirheen seurauksena.

Niinpä rankingpisteitä ei ropise mun laariin paria säälipojoa enempää, ja kaiken kaikkiaan kilpailuista jää vähän laiha maku suuhun. Ei huonoa tekemistä yhdeltäkään hevoselta, mutta ei nyt Kisseä lukuun ottamatta juuri mitään kehumisen arvoistakaan. Eniten mua jää vaivaamaan Carrin huono suorittaminen, sillä se on pitkän harkinnan päätteeksi lähdössä mun kanssa Saksaan jo estekisoja seuraavana päivänä. Siellä taas ei ole enää aikaa hioa perusasioita ja vahvistaa yhteistyötä, vaan siellä pitää kisata, ja mä en selvästikään ole ihan päässyt samalle aaltopituudelle orin kanssa talvikauden jäljiltä.

Saksa osaltaan lieneekin syy, miksi mä en saa itsestäni kaikkea irti radoilla. Musta tuntuu, että mä juoksen päättömänä paikasta toiseen koko viikonlopun – yritän paitsi kisata, ratsastaa ja laittaa hevosia Cellan avustuksella, myös pakata kamoja lauantaista lähtöä varten ja hoitaa niitä viime tippaan jätettyjä asioita, jotka pitää hoitaa, kun on lähdössä kahdeksi kuukaudeksi pois.

Ehkä mun kaksoisuuteni aiheuttaakin sen, että keskittymiseni on koko estekisaviikonloppuna kolmivuotiaan tasolla. Cella keskeyttää mut, kun mä olen laittamassa Carrin suitsia Branille, ja vähän myöhemmin huomauttaa kesken verryttelyn mun kypärän olevan auki. Sitten se suostuu juoksemaan mulle raipan, jonka mä olen jättänyt jonnekin, ja notkuu ratojen ajan katsomon laidalla sen näköisenä, että on valmis huutamaan mulle seuraavan esteen, jos mä unohdan radan. Branin radan jälkeen se tyrkyttää mulle vissypulloa, koska on varma että mulla on auringonpistos, mutta oikeasti mua vaivaa lähinnä levottomuus tulevasta kesästä ja kaikesta sen jälkeen koittavasta.

Muuta yhteistä kuin keskittymiskyvyn puute mulla ja tyypillisellä kaksosella ei sitten olekaan. Mä jaan horoskooppimerkin mm. Isabellan, Sarahin, Ellien ja tietenkin Penna Vaanilan kanssa, ja siinä missä nelikko on puheliasta ja nopeaälyistä porukkaa, niin kuin horoskooppi lupaa, musta ei voi puhua samana päivänäkään. Mä en enimmäkseen ole tietoinen mistään, mitä mun ympärillä tapahtuu, eikä mun kirjallista tai suullista itseilmaisuakaan ole kukaan tainnut erikseen kehua.

Ehkä mun syntymäpäivä on merkattu syntymätodistukseen väärin, mä päättelen. Ehkä mä olenkin oikeasti rapu.

Josefina, joka aivan erityisesti on kokemusasiantuntija mun itseilmaisutaidon puutteen suhteen, vaikuttaa yllättävän tyyneltä siihen nähden, että yleensä lähtö jännittää sitä eikä mua. Se on hoitanut kaikki asiat tietenkin jo hyvissä ajoin ja monet munkin puolesta (hevosten ja meidän passit, eväät, liput – suunnilleen kaiken muun kuin mun kamojen pakkaamisen). Kun kisapäivän päätteeksi me aletaan tehdä lähtöä kotiin, mä alan vielä pohtimaan vakuutuspaperien kohtaloa.

”Mulla on tulostettu ne”, Josefina ilmoittaa, kun mä olen aikani pohtinut, sainko mä vakuutusyhtiöstä jonkun kortin joskus vai en. ”Kaikki on valmista lähtöön.”

”Sä olet enkeli”, mä huokaan ja rutistan Josefinaa. ”Mulla on tosin vielä pakkaamista. Ehkä yhdet vaihtosukat on hyvä ottaa.”

”No vähintään”, Josefina irvistää, mutta hymyilee sitten ja tarttuu mua kädestä. ”Mutta kaiken mitä unohtuu, voi aina ostaa sieltä.”

”Paitsi hevosen”, mä huomautan.

”Ai?” Josefina nauraa. ”Mä kun luulin, että nimenomaan hevosen. Niitä siellä ainakin riittäisi!”

Vielä kerran Pariisissa
Paris SIM Eventing Week

Meidän matkaseurue tuli aika kivasti juttuun keskenään. Matkanteko sujui sulavasti, kun meitä oli neljä pätevää hevosenkäsittelijää – yksi kutakin kenttäratsua kohden. Oriit käyttäytyivät enimmäkseen järkevästi, vaikka olivatkin energisiä ja huippukuntoisia. Mua oli tietysti jännittänyt etukäteen se, etten matkustaisikaan kahden kesken Rasmuksen kanssa, mutta runsaan kahden ja puolen tuhannen kilometrin aikana jännitys suli; matkakumppaneihin tutustui kuin varkain, irtokarkkeja jaettiin puolin ja toisin ja yhdessä tähyiltiin seuraavaa huoltoasemaa, kun oli tankkaus-, wc- ja muonahuoltotauon paikka.

Oli hauskaa olla taas tien päällä Rasmuksen kanssa, ja vähän jännää havainnoida häntä kolmannen ja neljännen osapuolen läsnäollessa. Joskus sitä vain tuli miettineeksi, miten mun poikaystäväni ehkä vaikutti muiden silmissä vähän kuivakalta, mutta havainnon kylkiäisenä kylkiluideni alle pesiytyi lämmin tunne siitä, että Rasmus oli niin varaukseton ja lämmin juuri mun seurassa. Eikä häntä varmasti pitänyt suoranaisesti tylynä Marc sen enempää kuin Jemiinakaan, sillä osa hänen vähäpuheisuudestaan tietysti menisi ajamiseen keskittymisen ja väsymyksen piikkiin, ja kun Rasmus puhui, hän puhui ystävällisesti.

Jemiinaa jännitin alkuun enemmän kuin Marcia, enkä aivan osannut eritellä miksi. Ehkä se oli alemmuuskompleksia. Vaaleaverikkö oli niin tarmokas, oikea rohkean kenttäratsastajan perikuva, ja sanavalmis ja urheilullinen, enkä itse ollut oikeastaan mitään niistä (paitsi vaaleatukkainen, enkä sitäkään luonnostani). Jos kenttäratsastajatar huomasikin mun arastelun, se ei tehnyt siitä numeroa, eikä myöskään Marc, joka solahti sopuisana joukkoon ja vaikutti tyyneltä.

Hevosrekka nieli kilometrejä ja Pariisi oli hetki hetkeltä lähempänä.

*****

Linna. Sellainen meitä ihan oikeasti odotti. Hulppeissa puitteissa Rasmus ratsasti mielettömän hienon kouluohjelman, joka toimi oikeana myrskyvaroituksena siitä, kuinka pitkälle Rasmus vielä voisi kenttäratsastajana edetä. Mikä debyytti kansainvälisellä tasolla! Upea Bran sai palkkioksi porkkanan poikineen ja paljon rapsutuksia, ja meidän oli helppo hymyillä ja todeta, että olipa kannattanut lähteä matkaan jo ihan tämän vuoksi. Isabella Sokka poikkesi onnittelemassa Rasmusta ja toteamassa, että kouluratsastusharjoituksista ei kuitenkaan kannattaisi alkaa tämän jälkeenkään alkaa luistaa.

"Ei luisteta", Rasmus lupasi kunniasanalla ja vaikutti siltä, että kouluratsastus oli juuri sillä hetkellä hänen lempilajinsa kaikista.

Minä hymyilin leveästi puolisoni rinnalla ja tiesin tarkalleen, kenen menestyksestä tahdoin jatkossakin iloita. Olin tietysti valmis myötäelämään takaiskujenkin alhossa, mutta voi miten toivoin Rasmuksen elämään myötätuulia ja kaikkea hyvää. Niistä saisin minäkin osani. Niin mukavaa kuin olikin ollut pitkin kesää kisata, menestyä ja mokailla yhdessä esteradoilla, enpä tosiaan pistänyt pahakseni tätäkään roolitusta: heittäydyin enemmän kuin mielelläni Rasmuksen hevosenhoitajaksi ja nautin kisatunnelmasta Brania talutellen, harjaillen, letittäen ja juottaen. Sivurooli oli kuin kirjoitettu mua varten. Jännittäminen oli niin kovin paljon siedettävämpää, kun sitä teki muiden kuin itsensä puolesta!

Pyhä kolminaisuus
6.-8. syyskuuta 2021: Paris SIM Eventing Week #pariseventingweek

Koulukoe
On jotenkin branmaista, että ori tekee elämänsä ylivoimaisesti parhaan kouluradan ensimmäisessä kv-kenttästartissaan. Sen kirjavat korvat ovat tötteröllä alkutervehdyksestä lopputervehdykseen, ja suoraan sanottuna mä en edes tiennyt, että se osaa liikkua niin voimakkaasti ja elastisesti kuin mitä se yhtäkkiä tekee Château de Garcian pihamaalla. Josefinan askartelemat pienet, tiukat sykeröt linjaavat orin kapeaa kenttähevosen kaulaa ansiokkaasti, ja kisavarusteissaan se näyttää luultavasti melkein oikealta kouluhevoselta tanssahdellessaan radalla.

Musta kyyryhartioineni ei saa kouluratsastajaa tekemälläkään, mutta parhaani mä yritän. Muistan radan, ratsastan kirjaimesta kirjaimeen ja tehtävästä toiseen pilkuntarkasti, rentoutan jalan pitkäksi alas hevosen kyljen viereen ja pidän tasaisen tuntuman niinäkin hetkinä, kun Bran tuntuu hetkellisesti tulevan kiireiseksi. Suomen viileään syksyyn tottunut ruumiini on lievässä shokissa Pariisin helteistä ja mä hikoilen kisapaitani roskiskuntoiseksi. Se on kuitenkin pieni hinta maksettavaksi siitä, että arvovaltainen tuomaristo antaa meille uskomattomat 79 prosenttia ja sijoittaa Branin luokassaan kolmanneksi. Branin! Kolmanneksi! 79 prosentilla!

Maastoestekoe
”Vila tuli virheittä maaliin”, Josefina kertoo mulle, kun mä olen verryttelyni verrytellyt ja kävelen Branilla odottaen meidän vuoroa lähteä radalle. ”Mutta sillä Jazzmanilla oli vaikeuksia.”
”Onko tullut paljon aikavirheitä?” mä kysyn.
”Ei hirveästi tähän mennessä, en usko että teille tulee kovin kiire”, Josefina arvioi ja taputtaa Brania vielä lavalle, kun toimitsija alkaa viittoilla mua jo lähemmäs. ”Onnea matkaan!”

Toimitsija laskee kymmenestä alaspäin englantia voimakkaan ranskalaiselle aksentilla ääntäen, että mä en ole ihan varma, mikä numero on mikäkin. Ride -komennon mä kuitenkin tunnistan sanojen seasta ja annan Branin hypätä laukalle. Se pärskyttelee ja nyppii ohjaa, mutta mä yritän himmailla: rata on pitkä ja Branille ehkä vielä vähän vaikeakin, eikä olisi hyvä kuluttaa kaikkea energiaa tai kaikkia aivosoluja heti ensimmäisten satojen metrien matkalla.

Bran hyppää hyvin ja laukkaa lujaa, mutta pieni työtapaturma radalla sattuu. Yksi esteistä on niin kapea, että Bran ei taida edes hahmottaa sitä esteeksi, kunhan luiskahtaa siitä ohi mun ohjauksen herpaantuessa juuri kriittisellä hetkellä. Uuden lähestymisen jälkeen hyppy on hyvä, mutta (Josefinan ennustuksesta huolimatta) kiire meille kyllä tulee. Viimeisen esteen yli mä kaahotan kuin alkeiskurssilainen, ja Bran meinaa suorastaan villiintyä, mutta ehtii kuitenkin maalilinjan yli ennen kuin alkaa pukittelemaan.

Rataestekoe
Viisi virhepistettä maastosta on pudottanut meidät tuloslistan puolivälin huonommalle puolelle, mutta onneksi kenttäratsastus on laji, jossa kokonaisuus ratkaisee. Vaikka Josefina on sitkeästi yrittänyt pitää mua kartalla kokonaistuloksista, on tilanne mun lähtövuoron koittaessa vielä niin epävarma, että kaikki ovet ovat yhtä aikaa avoinna ja kiinni.

Mä lähden tekemään puhdasta rataa ja Bran lähtee yrittämään kaikkensa, vielä kerran.

Hevonen on selvästi jo väsynyt eikä sen laukka-askel rullaa niin pitkälle kuin mä toivoisin. Mä saan ratsastaa aika voimakkaasti eteen, ja siltikin sarjojen välit jäävät pitkiksi. Mun sinnikäs sirkusponini ei kuitenkaan halua koskea pariisilaisten kirkkaanvärisiin puomeihin, vaikka aseelle uhattaisi, ja lennättää itsensä ja mut esteiden yli milloin mistäkin paikasta.

Viimeinen este kolahtaa, mutta niin kevyesti, etten mä kuule puomin putoavan. Työnnän käteni hevosen harjaa pitkin ja puristan pohkeeni sen kupeisiin, ja Bran singahtaa eteenpäin korvat ehkä ensimmäistä kertaa tällä viikolla niskaa pitkin taitettuina.

Aikaa jää kelloon alle sekunti, mutta se riittää.

Sillä kaikeksi onneksi kenttäratsastus on myös laji, jossa voi sijoittua kolmen parhaan joukkoon, vaikka on kahdessa osakokeessa hätyytellyt kärkisijojen sijaan luokan puoliväliä. Laji, jossa voi tähtien ja kuun osuessa kohdilleen saavuttaa sijoituksen heti ensimmäisessä kv-startissaan. Laji, joka voi tuoda kokonaisen kylällisen ratsastajia Pariisiin saakka kilpailemaan. Ja ennen kaikkea kenttäratsastus on laji, joka antaa mulle riittävästi motivaatiota treenata myös kouluratsastusta – ja laji, jossa Bran saa loistaa.  

PARIS SIM EVENTING WEEK - CIC2 - 3/30

Pennilä Derby
8.10.2021, Kuuvuoren ratsastuskeskus

Perjantaina sataa. Ei niin paljon, että Pennilä Derbyn koulukokeet olisi siirretty areenakentältä maneesiin, mutta kuitenkin sen verran, että kisavaatteet kastuvat läpi ja kun Bran sopivasti astuu lätäkköön, kuravettä loiskahtaa sen kyljille ja mun saappaille asti. Ja koska me ollaan saarella, sinällään harmiton pohjoistuuli puhaltaa kosteiden vaatteiden läpi luihin ja ytimiin. Kentän laidalta Branin ja mun verryttelyä seuraavan Josefinan nutturasta karkaa vähän väliä hiussuortuva, jonka se työntää aina tottuneesti takaisin korvan taakse. Josefina on jo päivän kilpasuorituksensa tehnyt, enkä mä olisi lainkaan pahoillani jos se istuisi sisällä lämmittelemässä, mutta se haluaa tapansa mukaan seurata Braninkin suorituksen.

Mä toivon, että Josefinan läsnäolo tuo meille onnea, sillä mun fiilikseni seurailee pitkälti Ahvenanmaan säätilaa ja joudun vähän väliä patistelemaan itseäni, etten luovuttaisi jo ennen kouluradalle astumista. Bran liikkuu jotenkin mitäänsanomattomasti, ei hyvin eikä huonosti, vähän pitkänä mutta kohtuullisesti kuolaimella, ja sinällään mikään ei ole varsinaisesti vielä menetetty. Mun voitontahto ja kisafiilis on kuitenkin kadonnut jonnekin kuin pisara meitä ympäröivään mereen. Ehkä se johtuu siitä, että Josefinan isä on meidän kanssa samoissa kisoissa ja sen läsnäolo aiheuttaa mussa epämääräistä painetta, tai ehkä siitä että mun paras lataus on jo valunut Kissen suoritukseen harrasteluokassa. Tai ehkä siitä, että mun kilpakumppanien ratsut tuntuvat liikkuvan Brania huomattavasti näyttävämmin ja pyyhältävän ohi oikealta ja vasemmalta. Jopa Jesse Aro, mun pahin kilpakumppani kotitallilta, ratsastaa kirjavaa tammaansa eleettömästi kuin mikäkin Henri Ruoste samaan aikaan kun mä hoputan ohjat pyykkinaruina roikkuen Brania eteenpäin. Kaiken hyvän lisäksi mä olen koko kauden kisannut Branin kanssa kahta tähteä ja musta tuntuu, että mä saatan hetkenä minä hyvänä alkaa ratsastaa väärää koulurataa.

Josefina kuitenkin hymyilee mulle kannustavasti ja taputtaa Brania lavalle, kun meidän vuoro alkaa lähestyä ja mä ratsastan Branin kentältä. Mä yritän pitää sen valoisan hymyn kirkkaana mielessäni, kun kouluradan neljä minuuttia tuntuu neljältä vuodelta ja tuomarin haukankatse fyysisesti kivuliaalta. Onneksi sentään kuraroiskeet eivät niin erotuta Branin jo muutenkin kirjavasta karvasta, ja ehkä sen iloisesti pystyssä sojottavat hörökorvat pelastavat meille muutaman pisteen.

Pennilä Derby
CIC1 - sijoitus 2/5
Noppaluokka. Nopat: HEVOSEN KÄYTÖS 7. OK - ei hyvä eikä huono / OMA FIILIS 14. Hohhoijaa. Koska tämä loppuu? Kotisohva/treffit/työt/koulukirjat kutsuu... / KILPAILUT 17. Voi hitsit... Kaikki muut ratsukot ovat paljon kokeneempia ja hienompia. Epävarmuus kalvaa mieltäsi ja tarttuu ratsuunkin.

Treenikausi
9.11.2021

Vuoden loppu läheni. Koska mulla oli edelleen hyvät mahdollisuudet menestyä sekä kenttä- että esterankingissa, Kalla Cupin viimeisessä osakilpailussa oli paljon pelissä. Tieto siitä oli saanut mut treenaamaan entistä tehokkaammin kaikkien neljän kisaavan hevosen kanssa, vaikka se tarkoittikin tallilta toiselle juoksemista aamusta iltaan ja joskus yölläkin.

Josefina, joka oli siis tätä nykyä mun kihlattuni, vaikka kukaan ei siitä ilmeisesti vielä tiennytkään, oli kiireinen opintojensa ja omien hevostensa kanssa, ja yhteinen aika oli jälleen kohtuullisen minimissä. Koska Piki kuitenkin asui Auburnissa ja meillä oli edelleen yhteisiä harrastuksia (esim. esteratsastus), oltiin me juuri onnistuttu viettämään yhteinen sunnuntaipäivä Runiacin rataharjoituksissa. Mun kaikki kolme oria olivat tehneet hyvää työtä, mutta paljastaneet myös treenin aiheita viimeisille viikoille ennen kisoja.

Niitä treenin aiheita mä olin tiistaina illansuussa lähdössä käsittelemään Branin kanssa. Kirjava ori puhkui intoa ja pärskytteli mennessään, kun mä talutin sen maneesille. Mä en tiennyt lupasiko se sileäntreenin hyvää vai huonoa, mutta toki oli kiva, ettei ratsuni ollut maansa myynyt hommiin joutuessaan. Samaa ei voinut sanoa muutamasta Hannilla olevasta eestinhevosesta, joita mä olin työpäivän jumpannut pohkeet hellinä.

Maneesi oli hiljainen lukuun ottamatta Sipsiä ja Matildaa, joka oli kaiketi juuri lopettanut ja talutti lainatammansa Branin ohi lyhyen nyökkäyksen saattelemana. Mä nostin Matildalle kättäni ja vilautin kai jonkun hymyntapaisenkin, mutta pidempää juttelutuokiota me ei ruvettu viettämään, eikä kumpikaan jäänyt sellaista varmaan kaipaamaankaan.

Bran oli, kuten arvelin, vauhdikkaalla tuulella. Se nakkeli niskojaan ja käytti kaikki tekosyyt vauhdin lisäämiseen hyväkseen. Ulkona tuuleksi? Erinomaista, varma kehotus mennä tuulennopeaa ravia itsekin. Mä niiskaisin? Taatusti maiskutus, päätteli Bran. Mä yritin löytää hallintanappuloita ja rentoa, isoa ravia ja laukkaa, mutta se oli jotensakin helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi Branissa ei ollut tippaakaan ilkeyttä, vaan se oli puhtaasti iloinen ja hyväntahtoinen hevonen. Akua ei olisi voinut kuuna päivänä päästää huristelemaan yhtä holtittomasti ympäri maneesia, mutta Bran ei taatusti keksisi mitään tyhmää.

Mä olin juuri saanut verryteltyä sen kaikessa askellajeissa ja siirtymässä avo- ja sulkutaivutusten työstämiseen, kun maneesin ovi avautui ja sisään puikkasi lyhyen ihmisen ja matalan hevosen kaksikko: Ulpu ja Pontso. Mä olinkin kautta rantain kuullut, että Ulpu oli saanut Auburnista uuden ratsutettavan, eikä kyseisen ratsutettavan omistaja ollut kuulemma järjestelyyn erityisen tyytyväinen.

”Moi!” Ulpu tervehti mua iloisesti kättään huiskuttaen, mikä oli erikoinen kontrasti Matun tervehdykseen nähden – varsinkin, kun mä tunsin Matildan huomattavasti pidemmältä ajalta kuin Ulpun.

”Mulla onkin ratsastettava vähän pienentynyt Akun jälkeen”, Ulpu naureskeli satulavyötä kiristäessään.

”Niinpä näyttää”, mä myötäilin ja otin Branin hetkeksi käyntiin. ”Mites Pontson kanssa?”

”Hyvin on mennyt, Pontso on symppis”, Ulpu sanoi diplomaattisesti. ”Ponimainen kyllä, yrittää aina säännöllisin väliajoin vältellä työntekoa. Mutta aika hyvässä yhteisymmärryksessä ollaan jo päästy työstämään ongelmakohtia eteenpäin.”

”Hyppäätkös sä sillä?” utelin. Bran höristi korviaan Pontsolle, joka taas ei vaikuttanut olevan yhtään innostunut oriseurasta. Ponin selkään hypännyt Ulpu ohjasi sen kauemmas kävelemään ja nauroi kovaan ääneen. Ulpun nauru ei jotenkin sopinut Auburnin harmoniseen maneesiin – se oli sinne liian kirkas ja kova. Naista itseään asia ei tosin tuntunut haittaavan.

”Vähän! Tämähän ei osaa hypätä siis yhtään”, Ulpu hymähti. ”Ei tippaakaan. Mutta omasta mielestään Pontso on hurjista hurjin esteponi, ja Viivi sillä haluaisi jonkun verran hypätäkin, niin ollaan harjoiteltu esteiden turvallista ylittämistä muutamaan otteeseen.”

”Niin joo”, mä nyökkäsin, siirsin Branin raville ja palasin taivutusasioiden pariin. Ori oli tuntunut joskus notkeammaltakin, mutta se yritti kuitenkin aina parhaansa ja kun mä kieli keskellä suuta keskityin apujen oikea-aikaisuuteen, saatiin me aikaan aika hienoja sulkuja molempiin suuntiin.

Ulpu taas osoittautui yhdeksi niistä ihmisistä, jotka pystyivät puhumaan ja ratsastamaan yhtä aikaa. Alkuverryttelyn jälkeen se siirtyi harjoittelemaan jotain monimutkaista vaativan B:n kuviota laukanvaihtoineen, ja vaikka Pontso heitti useammin kuin kerran koko takapäänsä ilmaan laukanvaihdon myötä ja vingahti kuin pieni possu, Ulpun ilmekään ei värähtänyt. Se kertoili Pontson treenistä, viimeisimmästä monté-startistaan ja jostain sisäänratsastettavasta shetlanninponista, ja kyseli multa Akun kuulumisia ja seuraavan kauden suunnitelmia. Mä en tiennyt seuraavan kauden suunnitelmiani vielä itsekään, joten mun vastaukset olivat lyhytsanaisia, mutta Ulpu ei vaikuttanut siitä pahastuvan.

Onneksi Venla, yksi uusista hevosenomistajista, saapui perlinonsa kanssa maneesiin, ennen kuin Ulpu tuomitsi mut lopullisesti mykäksi. Venlalta Ulpu tuntui saavan enemmän vastakaikua keskustelulleen, ja mä jättäydyin kiitollisena toiseen päätyyn loppuverryttelemään.

Kun mä olin varttia myöhemmin lähdössä maneesista tallia kohden, huikkasin mä naisille illanjatkot, mutta kumpikaan ei tainnut edes huomata mun lähtöä.

Kalla Cup Scorpio
21.11.2021 #kallacupscorpio

Marc pyöräytti Cavan hoitopaikan viereiseen pesuboksiin. Bran, jonka jalkoihin mä olin käärimässä kylmäyssuojia, pärskähti, ja Cava vastasi sille kiljahtamalla niin kovaan ääneen, että tallin perustuksetkin vähän tärisivät.

”Congrats”, mä huikkasin Marcille, kun Cava oli saanut asiansa sanottua.

Mies hymyili leveästi ja taputti Cavaa lavalle. ”Thanks! Feels amazing. Super weekend for you as well.”

”Yeah, Bran did great”, mä nyökkäsin. Marc oli vienyt kahden tähden kentän voiton parin hassun kymmenyksen turvin, mutta mä en jaksanut olla harmissani. Mies oli saanut Cavan näyttämään asiansa osaavalta kenttäratsulta kaikissa kolmessa osakokeessa, ja mä olin itsekin temunnut Cavan kanssa sen verran, että tiesin voiton olleen todellakin ansaittu.

Sitä paitsi vaikutti siltä, että mä voittaisin kenttärankingin joka tapauksessa – kenttäratsastusjumalat eivät olleet Jesse Aron puolella tänä viikonloppuna. Voitto tuntui yllättävän hyvältä, sillä vaikka kyseessä oli vain pienen paikkakunnan pieni Cup, taso oli täällä niin kova kuin eliittiluokan tallilta saattoi olettaakin. Bran, horoskooppimerkiltään kauris niin kuin mä olin tässä vuoden mittaan oppinut, oli toden teolla sujahtanut kenttähevosen rooliinsa kuin kala veteen. Vaikka alkukaudesta tason nosto kahden tähden luokkiin oli vaatinut vähän totuttelua ja muutamat kisat olivat menneet huonostikin, oli loppukausi tuonut tullessaan erinomaisia sijoituksia Suomessa ja ulkomaillakin, ja kaiken kaikkiaan mä olin kirjavaan oriin äärimmäisen tyytyväinen.

Bran ei ehkä ollut tyypillisin kauris siinä mielessä, ettei se ollut kovin kurinalainen ja pikkutarkka. Mutta sinnikäs, yritteliäs ja kestävä se kyllä oli, eikä koskaan lopettanut mun puolesta taistelemista kesken. Ne ominaisuudet pääsivät orissa parhaiten esiin nimenomaan maastoradalla, joka kysyi hevoselta kuin hevoselta kanttia; myös hallissa. Kouluratsastuksessa se oli nostanut tasoaan selvästi vuoden mittaan, mikä tarkoitti sitä, että mäkin olin ehkä nostanut omaani. Mä en nähnyt mitään estettä sille, etteikö me Branin kanssa voitaisi parin kauden päästä siirtyä jo kolmen tähden luokkiin, vaikka työtä se vaatisi – ja tietysti sen, että hevonen pysyisi mun ratsastettavana edelleen.

Mutta sitä oli turha murehtia nyt tai oikeastaan ikinä, koska niin kauan kun mulla ei ollut varaa ostaa Brania itse, ei mulla oikeastaan ollut mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Ja jos Bran myytäisiin mun alta, saattaisin mä näillä näytöillä löytää jo jonkun toisenkin kenttähevosen ratsastettavaksi, ja sitä paitsi Kisse olisi varsalomansa jälkeen valmis taas uusiin haasteisiin.

Kissen osalta viikonlopun paras suoritus oli ollut rataesteiden nolla ja kolmas sija, muista osakokeista ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Tamma oli kuitenkin sijoittunut vuoden kaikissa muissa osakilpailuissa, ja mun rankingmenestys olikin pitkälti sen keräämien sijoituspisteiden ansiota. Jos Kisse olisi ollut mun, en olisi kuuna päivänä astuttanut sitä nyt, tai oikeastaan ikinä ennen eläkeikää, mutta päätös oli tietysti Innan ja äidin. Ja toisaalta Kissen varsottaminen tarkoittaisi sitä, että nuoria kenttähevosen alkuja riitti maailmaan jatkossakin.

Illalla kotona me juhlistettiin Josefinan kanssa viikonloppua avaamalla maailman pienin kuohuviinipullo. Josefina oli kaivanut jostain yläkaapista samppanjalasit, joita mä en tiennyt meillä olevankaan, ja se valutti kuohuvaa laseihin varovasti.

”Kenttärankingin voitto toista vuotta putkeen”, Josefina hymyili ja kohotti lasiaan. ”Miltä nyt tuntuu?”

”Ei uskalla vielä sanoa, ennen kuin pisteet on lopullisesti laskettu”, mä irvistin. ”Jos vaikka Jemiina kiilaa jotenkin vielä ohi. Mutta tuntuu hyvältä, täytyy myöntää.”

Me kilisteltiin varovasti ja hörpättiin skumppaa. Josefina oli sytyttänyt olohuoneen pöydälle kynttilöitä, joiden lepattavat liekit heijastuivat laseista. Juoma oli kuivaa ja hapokasta ja maistui juhlalta.

”Tietää varmasti hyvää myös yrityspuolta ajatellen”, Josefina totesi käytännönläheisesti. ”Vaikka piisaahan sulla töitä jo nytkin.”

Mä pyöräytin lasia kädessäni. Aina välillä mä olin puolitosissani miettinyt vähentäväni tunteja Keinupuussa radikaalisti ja tekeväni enemmän kilparatsastusta ja kilpahevosia, nyt kun meillä oli Josefinan kanssa yhteinen toiminimikin. Jotenkin mä olin kuitenkin törmännyt epäonnistumisen pelkoon. Jos kiinnostusta ei olisikaan, eikä projekteja riittäisi elämiseen? Vaikka mä en helpon elämän perässä ollutkaan, tuntui vielä vähän liian isolta askeleelta heittää oma osaaminen sillä tavalla peliin.

Josefinalle mä en kuitenkaan sanonut siitä mitään. ”Kohtahan me voidaan jo perustaa oma talli”, mä virnistin. ”Laitellaan siellä nuoria ja kenttähevosia päivät pääksytysten.”

”Kuulostaa hyvältä”, Josefina vinkkasi mulle silmää, ja vaikka me molemmat tiedettiin vitsailevamme, jossain ajatusten perukoilla siinsi toive siitä, että ehkä vitsi voisi tulevaisuudessa muuttua todeksikin.

Kerran Krakebyssä, osa 1
Convallaria Eventing: Spring Prologue
20.-23. helmikuuta 2022 #convallaria

Sunnuntai

Kimmeltävä meri, muiden matkaajien kepeä rupattelu ja radiosta raikaava kasariklassikko saivat elämän tuntumaan huolettomalta. Aamulla kuunneltu olympiakiekon kultatulos tuntui hyvältä enteeltä kilpailumatkalle. Matkasääksi oli suotu harvinaisen kuulasta kirkkautta, vaikka itse kilpailuviikon ennusteet lupailivatkin harmautta; helmikuun aurinko ei juuri Josefinaa, Rasmusta ja muuta matkaseuruetta Convallaria Eventingin Spring Prologue -tapahtuman aikana hellisi. Vaan nytpä tarvittiin aurinkolaseja ajoturvallisuuden takaamiseksi. Josefinasta Rasmus näytti komealta kasvojensa malliin sopivissa aurinkolaseissaan — vähän kuin charmikkaalta Instagram-kundilta — ja reissu ilman omia kilpailuvelvollisuuksia tuntui jo nyt lomalta. Jos suinkin mahdollista, Josefina lähti hevosenhoitajana mukaan Rasmuksen kilpailumatkoille, ja juuri nyt hän muisti erityisen selkeästi, miksi pitikään näistä seikkailuista niin paljon.

“Oliko meillä vielä juotavaa”, sillä hetkellä ajovuorossa oleva Rasmus kysyi auton ratin takaa, ja Josefina nyökkäsi ja kumartui kaivelemaan jalkojensa juuressa lojuvaa kylmäkassia.
“Vissyä vai limua?” hän kysyi.
“Sitä sitruunaa, jos on.”
Josefina valikoi juomapullojen joukosta puolen litran sitruunalimsapullon, avasi sen ja ojensi kihlatulleen. Juutinrauman silta heidän edessään lyheni ja takanaan piteni, ja aivan pian Tanska ottaisi heidät vastaan. Siellä vaihdettaisiin kai vielä ajovuoroa. Ainakin hevosten vointi pysähdyttäisiin tarkastamaan.

Maanantai

Bran näytti niin kouluratsulta kuin kenttähevosraamisen, kirjavan väriläiskän oli mahdollista näyttää. Siitä hevosenhoitaja-Josefina oli pitänyt huolta. Siivo lettirivi oli yhä hänen käsialaansa, vaikka hän olikin uhannut kouluttaa Rasmuksen yhtä taitavaksi käsistään. Olihan avomies toki sorminäppäryyttään harjaannuttanutkin, mutta juuri nyt hänen oli määrä keskittyä käsillä olevaan kansainväliseen CIC2-tason starttiin. Niinpä Josefina huolehti käsitöistä, kun mies vielä varmimmaksi vakuudeksi kertasi kouluohjelmaa puhelimensa näytöltä. Josefinan arvion mukaan Rasmus vaikutti rennolta, ja pian mies hymähtikin ja sulloi puhelimen taskuun.

"Mä osaan tän", Rasmus tuumasi ja räpäytti pariin kertaan silmiään Brania ja Josefinaa katsoessaan. "Oho."
"Mitä?" Josefina kysyi ja tunsi mukavan väristyksen kulkevan lävitseen puolisonsa ilmeen nähdessään.
"Näyttää hyvältä", Rasmus sanoikin karaistuaan vähäsen kurkkuaan, ja hänen suupielensä lepäili onnellisessa pienessä virneessä kuin siihen unohtuneena.
"Kumpi?" tiedusteli Josefina naurahtaen.
Se oli Rasmukselle kuin kutsu astahtaa lähemmäs ja sujauttaa sormet Josefinan farkkujen vyölenkkeihin. Niistä ohjaten hän veti Josefinan itseään vasten ja painoi tutuille huulille keveänä viipyilevän suudelman. Kun Josefinan sormet liukuivat miehen niskaa pitkin tämän hiusten sekaan, Rasmus oli tuntevinaan kihlasormuksen hivelevän hetken viileänä hänen ihoaan. Josefina oli hänen.
"Molemmat, tietysti", Rasmus vastasi huvittuneesti esitettyyn kysymykseen, halasi kihlattuaan tiukasti ja mumisi sitten tämän kaulaa vasten: "Sä oot taikuri noiden lettien kanssa. Mun hevonen näyttäisi paljon homssuisemmalta ilman sua."
"Siinäpä vasta viekoittelevaa puhetta!" kantautui huvittunut ääni karsinan ovelta.

Kaksi paria poskia punehtui kiusaantuneina, eivätkä Isabella Sokan täydelliset poskipäät lukeutuneet niihin. Täsmällisen tyyneyden perikuvana nainen seisoi katselemassa toisistaan erkaantuvia nuoria, eikä hetkeksikään luopunut valmentajan arvovallasta olemuksessaan, vaikka pinnan alla väreilikin pariskunnan onnen ja nolostuneisuiden herättämiä tuntemuksia.

"Kukapa nainen ei halajaisi kuulla olevansa ensiluokkainen hevosenhoitaja", Isabella totesi ja katsoi valmennettavaansa ja tämän morsianta – voi hyvä isä sentään, ymmärsivätkö he ollenkaan kuinka nuoria olivat – päästä varpaisiin. "Tulin tiedustelemaan päivän tunnelmia, mutta kaikesta päätellen täällä ollaan täydessä valmiudessa. Jos on jotakin, mitä tahdot käydä läpi kouluohjelmasta tai valmistautumisesta siihen, minulla on hetki aikaa keskustella."
Hiuksenhieno tauko ja Rasmuksen päästä varpaisiin ja takaisin häilähtävä katse ennen täysvalmiuden kommentointia nostatti jo hivenen hälvenemään päässyttä punaa takaisin pariskunnan poskille. Isabella teki sen varmasti tahallaan, Josefina arveli, mutta pian Rasmus ja hänen valmentajansa vaihtoivat niin asiallisia vuorosanoja kenttäkilpailuista, että tilanne oli helppo unohtaa. Lopun aamu- ja iltapäivää he keskittyivät täydellisesti kilpaurheiluun. Tiimityöskentely ja yhteishenki Josefinan, Rasmuksen, muiden kallalaisratsukoiden ja heidän taustajoukkojensa välillä oli saumatonta.

Lähestulkoon saumaton oli myös Rasmuksen ja Branin kouluohjelma. He näyttivät vaarallisilta kilpailijoilta kaikille muille, ja tiiviisti mukana elävä hevosenhoitaja-tyttöystävä uskoi viimeistään tuloksen kuultuaan, ettei kyse ollut vain hänen vaaleanpunaisista laseistaan. Myös tuomarit olivat sitä mieltä, että tänne ja tälle tasolle ratsukko kuului.

Keskiviikko

Ei epäilystäkään siitä, etteivätkö Rasmus ja Bran olisi kuuluneet kansainvälisiin kenttäkilpailuihin. Niin suvereenin tasaisesti he olivat pysyneet kärkikahinoissa kahdessa ensimmäisessä osakokeessa, että Josefinan oli vaikea uskoa heidän enää siitä notkahtavan erityisen pahasti. Jos Rasmus hermoilikin, Josefina ei sitä huomannut tai ainakaan ottanut erityisen vakavasti.

"Mä uskon teihin", hän totesi ennen kuin Rasmus ja Bran lähtivät omille teilleen kohti verryttelykenttää.

Ja hyvä oli uskoa, kun lopputulema oli mikä oli. Skarpin näköinen Bran jaksoi olla vielä tarkka jaloistaan, ja Rasmuksen ratsastuksessa oli Josefinan arvion mukaan tapahtunut aimo harppauksittain kehitystä kurinalaisempaan suuntaan loppusyksyn ja talvikuukausien aikana. Poissa oli herran haltuun -filosofia. Tilalle oli tullit ryhtiä ja jämptiyttä.

Kilpailun kokonaistulosta sieti juhlia. Bran sai runsain mitoin silityksiä, rapsutuksia ja pari ylimääräistä porkkanaa, ja vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä. Rasmuksen Josefina hukutti suudelmiin ja suuriin, ihaileviin silmiinsä.

"Hitto vieköön, sä niin tarvitsisit oman, hyvän kenttähevosen", Josefina huokasi, kun he suuntasivat hotellilleen.
"Myytäisköhän Bran mulle sillä, mitä Kultasaaren kahdestakymmenestä tonnista on jäljellä", Rasmus pohti, ei aivan tosissaan, ja irvisti sitten. "Tän kisan palkintorahalla ei kateta edes matka- ja majoituskuluja."
"Hmmh", mumahti Josefina mietteliäänä ja hissin suojissa kaulalleen painetun suudelman seurauksena. "Sun pitäisi hankkia sponsoreita. Sä olet kuitenkin ammattiurheilija."
"Niinkö?"
"Niin. Ja edustava kasvokin vielä", Josefina härnäsi mielitiettyään ja sujautti sormensa tämän sormien lomaan, kun he astelivat hiljaisella käytävällä.
"No enpä tiiä siitä. Mutta mistä niitä sponsoreita oikein saa", Rasmus tiedusteli osaamatta päättää, oliko kihlatun idea nerokas vai tuhoontuomittua haaveilua.
"Joku hevostarvikeliike, varustemerkki, rehuvalmistaja. Ja vaikka sun isän yritys alkuun", Josefina ehdotteli.
"Isän? Se kun niin intohimoisesti pitää hevosurheilusta", Rasmus naurahti, sohaisi avainkorttinsa lukijaan ja päästi Josefinan pujahtamaan ensimmäisenä huoneeseen.
"Pointti onkin siinä", Josefina sanoi kärsivällisesti, kääntyi eteisessä takaisin ovea sulkevan Rasmuksen puoleen ja kietoi kätensä tämän niskaan. "Että sun isä pitää susta." Josefina painoi suukon Rasmuksen huulille ja katseli tämän ystävällisiä, ihania silmiä lähietäisyydeltä. "Mäkin pidän susta."
"Toivottavasti eri tavalla kuin mun isä", Rasmus mumisi vasten hänen kaulaansa ja kirvoitti Josefinasta nauruntirskahduksen ja kevyen tukistuksen Rasmuksen pitkiin niskavilloihin.
"Mäkin todella toivon että sun isä pitää susta eri tavalla kuin mä", Josefina hihitti heidän kompuroidessaan hotellin kuohkeasti pedatulle vuoteelle.

Kisakausi aluillaan

21.-23.2. Convallaria Eventing, Spring Prologue
Kenttäkisakausi alkaa Tanskasta. Sielläkin on helmikuun lopulla vielä niin talvista, että kisa käydään kokonaisuudessaan hallissa. Puitteet ovat kuitenkin kohdallaan – kahdessa maneesissa on tilaa kuin Auburnissa ikään, ja kilpailijoiden hevoset majoittuvat oikeissa karsinoissa tuulenpieksemien jabojen sijaan. Bran ilahtuu päästessään muutamaksi tunniksi tarhailemaan kisapäivinäkin, ja toisaalta se (ja karsinoiden heinäautomaatit) vähentää mun tarvetta rampata tallissa kuusi kertaa päivässä. Niinpä me ehditään Josefinan kanssa tutustua myös Krakebyn pikkukaupunkiin, vaikka Kööpenhaminassa turisteilu jääkin seuraavaan kertaan. Me seikkaillaan kapeilla kujilla ja mukulakivikaduilla ja poiketaan välillä jossain hauskassa pikkukahvilassa, jossa pullat ovat valtavia ja kahvi pikimustaa.

Josefinan kanssa reissaaminen on parasta, ja Branin kanssa kenttäratsastus on parasta sekin. Koulukokeessa ori aloittaa vahvasti ja saalistaa meille erinomaiset prosentit loppukilpailua ajatellen. Luokan kolme ensimmäistä ovat omilla prosenttiluvuillaan, mutta Branille 77 prosenttia vastaa suunnilleen olympiavoittoa. Maastoesteillä meille tulee yksi ohiratsastus ja jokunen virhepiste lisäaikaa, mutta kokonaisuutena rata on hyvä. Hevonen tuntuu hyvävoimaiselta ja sen hyppy ja laukka jotenkin tehokkaalta; ilmeisesti talven hankitreenit ja intervallilaukat eivät ole menneet hukkaan.

Estekokeen Bran voittaa hyvällä, nopealla nollaradalla, ja se takaa meille luokassa toisen sijan. Mä alan melkein jo tehdä kesäsuunnitelmia uusiksi niin, että voisin sittenkin ottaa Branin mukaan Saksaan ja kisata sen kanssa jossain välissä kenttää. Mutta ei – se saa jäädä Auburniin, sillä tänä vuonna olisi Akun vuoro lähteä valloittamaan keskieurooppalaisia kisakenttiä.

1.-3.4. Aihojoki Spring Festival
Tuuli kääntyy huhtikuun alkuun mennessä, sillä Aihojoki Spring Festival ei suju kovinkaan kummoisesti. Mulla on mukana kaikki kolme oria: Aku ja Carri hyppäävät kaksi rataa ja Bran yhden. Kaikki luokat osuvat lauantaille, ja päivä on silkkaa juoksemista paikasta toiseen. Mukava kilpailutunnelma on osaltani päivästä kaukana, vaikka kisat ovat houkuttaneet paikalle ison määrän kansainvälisiä osallistujia ja paikka on laitettu kevään perikuvaksi kukka-asetelmineen päivineen.

Josefina on jäänyt kotiin lukemaan johonkin aiemmin hylättyyn tenttiin, mutta vanha kunnon Cella on onneksi suostunut groomiksi. Ilman sitä koko kilpailuista ei olisi taatusti tullut mitään, sillä senkin kanssa mä selviän rataantutustumisesta, verryttelystä ja kilpasuorituksesta toiseen vain juuri ja juuri.

Pakka on niin levällään, että Branin vuorolla mä itse asiassa unohdan radan, mitä ei ole käynyt koskaan aiemmin. Mä ratsastan rataa mielestäni oikeaan suuntaan, kun tuomari viheltää pilliin ja viittaa meidät ulos. Sekä mun että Branin pään päällä on lähinnä kysymysmerkkejä, kun mä jarrutan sen käyntiin. Väärä rata, särisevä kuulutus ilmoittaa, ja siten tälle ratsukolle hylkäys.

Voi pyhä jysäys.

”Sininen OKSERI”, Cella ilmoittaa mulle, kun mä vaihdan Branin lennosta Carriin. ”Ei sininen pysty.”

”Onhan se rata nyt sama?” mä varmistan. ”Voi helvetti, miten näin voi käydä.”

”On sama”, Cella vakuuttaa, heittää loimen Branin selkään ja nostaa sitten peukun pystyyn. ”Keskity.”

Carri ei sekään ole parhaimmillaan, kuten kaksi puomia 130-luokasta osoittaa, mutta sillä on onneksi vahva kilpahevosen luonto: pidot paranee, kun kisa kovenee. 140 senttimetriä tuntuu jo kohtuullisen hyvältä, vaikka 79 prosenttia mun keskittymisestä menee oikean radan muistamiseen, ja vain lopuilla 21 prosentilla uskallan keskittyä itse ratsastukseen. Kommunikaatiokatkos johtaa yhteen puomiin, mutta muuten rata on ihan ok, ja siihen on nyt tyytyminen.

Sellainen reissu, mä mietin kotimatkalla vähän surkuhupaisin tunnelmin. Vaan tulipahan tehtyä.

23.-24.4. Kultasaari Cup, 1. osakilpailu
Huhtikuun lopussa me palataan Hankoon, jossa tammikuussa kävin voittamassa 140-luokan Carrilla. Nyt Carri jää kotiin, sillä mä haluan säästellä sitä toukokuun alun Hannaby Hanami Weekiä varten. Aku sen sijaan ei tarvitse säästelyä, vaan Kovaa Ajoa, joten se pakataan autoon (orin suureksi iloksi) Josefinan tammojen kanssa. Kyllä – Josefinakin on viimein päättänyt aloittaa kisakauden.

”Jännittää”, se tunnustaa mulle illalla, kun me ollaan saatu hevoset väliaikaisiin karsinoihinsa ja purettua tavarat. Ei sillä, että sen huomaamiseen olisi meediontaitoja tarvittu – Josefina on tavallistakin kalpeampi, puhuu nopeasti ja siirtelee tavaroita karsinoiden edustalla paikasta toiseen aivan kuin ei löytäisi niille hyvää paikkaa millään.

”Eipäs kun kivaa päästä kisaamaan”, mä nappaan sen halaukseen. ”Ja hyvähän se on nyt startata edes kerran ennen Hanameja. Ja Saksaa.”

”No joo”, Josefina myöntää. ”Mutta en ole ehtinyt treenaamaan yhtään niin paljon kuin olisi pitänyt, ja nytkin pitäisi oikeastaan olla lukemassa…”

”Luet sitten kotimatkalla”, mä keskeytän Josefinan virnistäen. Se on raahannut mukaan kokonaisen kangaskassillisen kirjoja, joita se ei kyllä ehtisi lukea vaikka mä ajelisin kotiin kolmeakymppiä. Mä tiedän sen olevan hermostunut lukuvuoden päätöksestä ja viimeisistä tenteistä, jotka pitäisi selvittää ennen Saksaan lähtöä, mutta ainahan Josefina oli selvinnyt kaikesta aiemminkin.

”Ja sitä paitsi sähän olet treenannut kuin hullu”, huomautan. ”Eihän sua näy kotona ollenkaan, ja mitä mä olen teitä nähnyt, niin molemmat tammat ovat huippukunnossa.”

Sunnuntaina käy ilmi, että mä olen (kerrankin) oikeassa. Granni voittaa 120-luokan leikiten yli sekunnin erolla toiseksi tulleeseen, ja Piki sijoittuu omassa luokassaan – ihka ensimmäisessä 140-startissaan. Josefinan hymy on kunniakierroksella pieni ja vaatimaton, mutta satulasta laskeuduttuaan se hehkuu tyytyväisyyttä ja musta tuntuu, että ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana se on unohtanut tenttikirjat.

Akukin tekee hyvää työtä ja tulee kolmanneksi. Ehkä parempikin sijoitus olisi ollut vähän joutuisammalla ratsastuksella otettavissa, mutta Josefinalle häviäminen ei kyllä harmita mua yhtään.

Hannaby Hanami Week Days

@Rasmus A. @Jusu R.  

mondag 2.5.2022

No, olihan se varmaan tavallaan ihan... kiva, että mullakin oli jossain omatunto. En ollut koskaan ihan varmaksi tiennyt, kun se tavallisesti vähän niin kuin hukkui niiden muiden päänsisäisten äänten eriävien mielipiteiden alle.

Mulla oli ollut niin huono olo Ruotsiin rantautumisen aamuna. Mä ajattelin ensin, että se liittyi siihen viiteen ja puoleen litraan viiniä mitä me oltiin Valtterin kanssa robin hoodeina varastettu rikkaalta risteily-yhtiöltä ja annettu vähäosaisemmille (itsellemme), tai siihen että kisajännitystä poteva Rasmus oli noussut tekemään aamutoimia meidän yhteisessä hytissä kello 6:00 (mä olin tullut nukkumaan 5:15). Ikävä kyllä mä olin väärässä. Tämä huono olo ei ollut vain krapulaa, se ei tuntunut mahalaukussa, eikä pahentunut laivan keinunnassa tai isolla buffetaamiaisella, jolle mua ei ’’’’’eilisten näyttöjen perusteella’’’ meinattu päästää. Sen sijaan se paheni, kun hevosten kuljetuskannella satamaan kiinnittymistä odottaessamme mä näin etäisinä toisistaan seisovat Aleksanterin ja ilmiselvästi itkeneen Milla-Riinan.  

Se saattoi paheta myös silloin, kun Rasmuksen kihlattu Josefina juoksi innoissaan halaamaan miestään meidän noustessa autosta Hannabyssa, mutta se pahoinvointi taisi puskea mulle aina niiden kuvottavan onnellisuuden tullessa samaan ilmatilaan.

Mä en täysin ymmärrä, miksi musta tuntui niin pahalta. Mä olin ollut Allun kanssa ensin, me oltiin yritetty uudestaan tänä kevättalvena, ja Milla-Riina oli se joka oli mun kanssa kaveeraamisesta huolimatta tullut siihen väliin. Ei mulla ollut syytä olla näin syyllinen ja pahoillaan, kun vaan pussasin Aleksanteria. Enhän mä mitenkään virallisesti tiennyt, oliko niillä mitään.

Niin mä ainakin itselleni väitin, kun katsoin hapan maku suussa Alluriina -kombon yhteistä puuhastelua Indin kuljetusautolla ja kuuntelin Salman puuhakkaita, mitään aavistamattomia sivulausemainintoja siitä, kuinka kaksikolla oli ollut yhteinen laivahytti.

--

onsdag 4.5.2022

Rasmus ja Bran näyttivät joltain naurettavan fotogeeniseltä ammattilaisratsukolta hypätessään CIC-kakkosen päättävää rataestekoetta Cherry Arenan kirsikankukkaista taustaa vasten. Niiltä katsomon alalauteen paikoilta, joille me oltiin kisa-asuisen Josefinan kanssa juuri ja juuri mahduttu (tai siis, joilta mä olin ajanut kyynärpäätaktiikalla pari pöyristynyttä ruotsalaisteiniä pois ja saanut Josefinan pyytelemään kaikilta lähellä olevilta anteeksi) 120 senttiset esteet näyttivät massiivisilta. Branin iso laukka tömisi ammattitason hiekkapohjaa vasten sen painaessa kohti kolmosestettä. Rasmus näytti selässä täydellisen tyyneltä – siltä, että se tiesi tarkalleen mitä tekee.

Ne näytti ihan eri ratsukolta kuin se vielä yhteistä säveltä hakeva, epätasainen mutta lupaava kaksikko, jonka groomina mä olin juoksennellut vuosi sitten. Musta tuntui vähän harmilliselta, että mä olin selvästi missannut joitain todella kiinnostavia kisareissuja viime kuukausien aikana, vaikka olin mä joillain ollut mukanakin. Toisaalta, mä ymmärsin täydellisesti, miksi Rasmus oli jossain kohtaa lakannut kysymästä mua kaikkiin kissanristiäisiin mukaan: se saattoi tarvita tuhannen kisaratsunsa kanssa kipeästi apua, mutta se ei ollut tyhmä. Kyllä se näki, kuinka joka kerta sen selittäessä mulle kaikkien enkkukisaajien intohimoista, kuten kehittyvistä kouluprosenteista ja pölyä hylkivistä ValkoPuts–kisahousuista, mä näytin siltä että mä yritin löytää ikeneeni piilotetun syanidikapselin. Siitä huolimatta, että mä pidin hirveästi Rassesta (ja erityisesti Branista), niiden maailma ei ollut yhtään mun maailma.

Sekin saattoi vaikuttaa asiaan, että Rassen rakas Josefina olisi saanut jonkun kasvohermomigreenin, jos se olisi joutunut jokaisen kisareissun kestohymyilemään yhtä hämmentyneen kireästi kuin se hymyili aina mun läsnäollessa.

Mä vilkaisin sivusilmällä mun vieressä istuvaa Josefinaa. Nyt se ei kestohymyillyt, se oli niin keskittynyt kihlattunsa ratasuoritukseen, että mutisi huomaamattaan jotain onnenmantraa. Kun mä jatkoin katseellani aavistuksen Josefinasta ohi, mä näin maailman tutuimman, hiekanruskean tukan kiiltelevän keväisessä Markarydin auringossa, jätskikiskajonossa Pyryn vieressä. Mä nipistin huuliani yhteen ja käänsin katseen lähes väkivaltaisella pakolla takaisin Rasmuksen suoritukseen. Allussa oli varmasti joku hälytin, joka kertoi sille jos mä katsoin sitä liian pitkään.

Mä en ollut puhunut Allulle maanantain jälkeen. Saapumispäivän muutamaan tuntiin oli mahtunut aivan liikaa asioita mun väsyneen blondinpään sulateltavaksi; baaritappelu, suudelma auringonnousussa, Allu nukkumassa Riiniksen hytissä, Allu kertomassa mulle että se tiesi jotain rikosjutusta, Allu linnan pihalla sanomassa että ei ollutkaan mitään uutta tietoa vaan se vain halusi uskoa mua... Mä olin jopa jättänyt eiliset puutarhajuhlat väliin ja niiden sijaan rahdannut Branin illaksi “maastokokeen jälkeiselle maitohappojen sulattamiskävelylle”. Oikeasti mä olin vaan halunnut vältellä Allua ja sen mahdollista punatukkaista deittiä. Ja vähän paapoa Brania antamalla sen syödä tienposkessa kasvavaa vihreää, koska täällä kevät oli pidemmällä kuin Suomessa.  

Bran ja Rasmus kolauttivat yhden puomin alas. Se ei haitannut, sillä hyvän ajan ja allaolevien osakokeiden takia kaksikko oli silti kiinni koko kenttäluokkansa kultamitalissa. Rasmus ja Bran ravasivat aivan meidän edestä matkallaan ulos kentältä, ja me nähtiin iloisesti taputtavan Josefinan kanssa paraatipaikalta, kuinka Bran pärski kuolainrenkaisiin kertynyttä vaahtoa ryntäilleen.

“Hetkonen”, mä sanoin hiljaa, ääni melkein hukkuen seuraavan ratsukon kuulutukseen ja hajanaisesti päättyviin aplodeihin. Mä siristin silmiäni auringossa kohti loittonevaa Brania. Mä olin tehnyt orille aamulla lettisykeröt harjaan, ja ollut piiitkän anti-letityskulttuuri-westernkuplassa hyllymisen huomioiden ihan tyytyväinen lettien onnistumiseen. Tuollaisia täydellisiä lettejä, jotka päässä Bran nyt poistui Cherry Arenalta, ei kuitenkaan Talven akan sormet olleet koskaan tuottaneet.

“Noi ei ole ne mun tekemät letit”, mä sanoin puolittain loukkaantuneella äänellä. Kireä, kiusaantunut kestohymy palasi Josefina Rosengårdin kasvoille.

Ruotsi-Italia
Toukokuun alku

Stall Falkencreutz
”Pidä siitä nyt hyvää huolta”, mä pyysin Cellalta. Se nyökkäsi ja nojasi jotenkin hassusti musta vähän kauemmaksi ikään kuin olisi pelännyt, että seuraavaksi mä alkaisin itkemään ja kapsahtaisin sen kaulaan, kun jouduin jättämään menestyshevoseni muiden hoiviin koko kesäksi.

Sen sijaan mä taputin Brania kaulalle ja suoristin sen neljästä viiden sentin mittaisesta jouhesta koostuvan otsaharjan. Ori heilutteli isoja korviaan, ja jos se olisi osannut puhua, se olisi taatusti kertonut olevansa ihan innoissaan odottavasta kesälomasta. Mun mielestä oli tietty harmillista jättää se kotiin nyt, kun se oli niin hyvässä vireessä, että oli voittanut kahden tähden luokan Hannaby Hanami Weekeillä vieläpä suhteellisen selvällä erolla seuraavaan. Mutta ei auttanut, päätös oli tehty ja sitä oli liian myöhäistä muuttaa. Aku lähtisi reissuun ja mahdollisesti mä hakisin Carrin mukaan samalla visiitillä, kun me tultaisiin Kallaan juhlistamaan häitä. Bran saisi mennä laitumelle ja palaisi areenoille vasta syksymmällä; en mä ehtisi sillä kenttäkisoja Saksassa kiertää kuitenkaan.

”Sitä saa tosiaan ratsastaa niin paljon kuin jaksaa, Ulpu käy vaan pari kertaa viikossa”, mä toistin vielä. ”Meet vaikka sitä.... westerniä.”

Cella tyrskähti, mutta ei kertonut oliko mun ehdotus idioottimainen vai loistava.

Me jätettiin hyvästit, ja Bran lähti kohtia kotia Auburnissa, ja mä lähdin kohti kotia Saksassa.


Centro ippico de Rosa
Montaa päivää me ei ehditty nauttia Graubachin alkukesästä, tutuista hevosista ja vanhasta kunnon talliporukasta (hapannaama-Kajoineen), kun oli jo aika lähteä Italiaan. Pomo lähetti mut, Josefinan, Joen ja Meritin sinne kahdeksan hevosen kanssa hakemaan kvaaleja Power Jumpiin, ja vaikka se ei mitään ääneen sanonutkaan, musta tuntui ettei takaisin olisi tulemista, jos edes osa hevosista ei kvaalituloksia sieltä keräisi.  

Mä otin mukaan Akun, joka oli palautunut matkasta mukavasti ja tuntui väliviikon treeneissä aika hyvältä. Joe taas jalomielisesti luovutti mulle viikonlopun ajaksi Ykkösen, jolla se oli itse sijoittunut Hannabyn GP-karsinnassa kolmanneksi, hypätäkseen itse ihmelapsi-Grimillä ja Lätsällä.

”This is the only chance you’re gonna get”, se tosin ilmoitti. Ykkönen oli tälle kaudelle noussut 160-luokkiin, ja koska niihin ei mulla ollut vielä mitään asiaa, kimon ratsastusvastuu olisi tänä kesänä pääasiassa Joella. Se oli sikäli harmi, että meillä oli viime kesänä sujunut niin hyvin, mutta mä päätin olla surkuttelematta ja ottaa ilon irti niistä kerroista, kun sain yksisilmäisen koheltajan satulassa istua.

Eikä Ykkönen tuottanut pettymystä.

Siinä missä Aku oli omassa tervetuliaisluokassaan vähän turhan puomeissa kiinni ja ottikin niitä mukaansa kaksi, Ykkönen oli päättänyt hypätä puhtaasti. Rata oli iso, 140–150 sentin välissä, mikä oli ennen rataa tuntunut aika rohkealta siihen nähden, että en ollut ehtinyt hypätä Ykkösellä kuin pari hassua kertaa ennen reissuun lähtöä. Ei tuntunut enää. Kokeneena kehäkettuna ori teki satavarmaa työtä ja puksutti esteeltä toiselle kuin höyryjuna, mutta kun ponnistus lähti maasta, muuttui hevonen nanosekunnissa avaruusraketiksi. Esteet olisivat yhtä hyvin voineet olla kymmenen tai viisitoista senttiä isompia, eikä ainakaan Ykkösellä olisi tuntunut missään.

Oli hauskaa, miten se oli niissä muutamassa vuodessa, jotka olin sen tuntenut, muuttunut loukkaantumisalttiista hylkiöstä suoritusvarmaksi 160-luokkien hyppääjäksi. Pomon hevosvainu ei todellakaan tainnut usein pettää.

Käännekohtia
28.1.2023

Vuosi 2023 oli alkanut niin, että jos joku olisi kysynyt miten se oli alkanut, mä en tiennyt olisiko pitänyt vastata ”hyvin” vai ”huonosti”.

Ensinnäkin mä olin ollut kiireinen. Jos mä joskus aiemmin olin kuvitellut, että arki oli hektistä, niin se oli ollut liioittelua nykytilanteeseen verrattuna. Hanne Hevoskauppiaan jouduttua pitkälle sairaslomalle mä olin tarttunut Keinupuussa puikkoihin ja tehnyt tallivuoroja kuukaudessa enemmän kuin varmaan edellisvuonna yhteensä. Mä olin myynyt hevosia, ostanut hevosia, ratsastanut hevosia, juoksuttanut, harjannut, pessyt, kävelyttänyt, klipannut, loimittanut, tarhannut ja ruokkinut. Lakaissut käytäviä, lapioinut paskaa, vaihtanut palaneita lamppuja, sulatellut jäätyneitä letkuja, jahdannut karanneita hevosia, korjannut tarhojen talvilankoja, pyöritellyt heinäpaaleja paljain käsin. Ja ennen kaikkea mä olin suhannut kodin, Auburnin, Keinupuun ja Purtsilankin väliä niin paljon, että autossa paloi milloin mikäkin varoitusvalo.

Jos mun kropassa olisi ollut varoitusvalo, sekin olisi palanut punaisena. Mutta mä suljin kaiken väsymyksen, ärsytyksen, kiireen ja lihaskivun ulkopuolelle ja mietin, että ainakaan salilla ei tarvinnut käydä, eikä vapaa-ajanvietto-ongelmista kärsiä.

Ja olisi ollut valehtelua väittää, etten mä olisi myös nauttinut uudesta roolistani valetallinomistajana. Mä en tiennyt oliko Hanni edes kaupungissa, mutta ainakaan tallilla se ei liiemmin käynyt vaan oli todella ottanut sairasloman lomana. Mä olin saanut vapaat kädet johtaa orkesteria, kunhan en myisi hevosia tappiolla enkä tappaisi itseäni. Se oli tuntunut vapauttavalta ja vastuulliselta yhtä aikaa, ja mä olin huomannut olevani työssä itse asiassa aika hyvä. Tai ainakaan talli ei ollut palanut eikä kukaan ollut kuollut, joten kokonaisuutena mä pidin suoritustani onnistumisena.

Josefinakin oli ollut kiireinen opiskeluiden ja hevosten kanssa etenkin nyt, kun Granni oli palannut pitkäksi venähtäneeltä reissultaan. Tamma oli ollut vähän köpö jokusen päivän saapumisensa jälkeen ja säikäyttänyt omistajansa puolikuoliaaksi, mutta mitä ilmeisemmin se oli ollut vain jäykkä pitkän matkan jäljiltä ja liikkui jälleen normaalisti, oli palannut treeniinkin.

Kisakautta ei oltu avattu, enkä mulla ollut kalenterissakaan kilpailun kilpailua talvella tai alkukeväälle. En sanonut että isoin kipinä olisi sammunut, mutta ainakin se oli kadonnut tallin pyörittämisen ja arjessa selviämisen alle. Hevoset olivat sinällään olleet ihan kohtuullisessa treenissä ja pysyneet terveinä, kaikki kolme oria – mutta ei niitä voisi suoraan kilparadoille repäistä, vaikka aikaa kisaviikonlopulle yhtäkkiä jostain ilmaantuisikin.

Lauantaina oli yksi Josefinan itse itselleen määräämistä lakisääteisistä vapaapäivistä, ja me oltiin päätetty lähteä hyppäämään Branilla ja Grannilla Auburniin. Me oltiin rakennettu pieni viiden esteen rata ja hypeltiin esteitä ilman sen kummempaa tavoitetta ja suunnitelmaa. Granni ei ollut montaa maapuomia ihmeellisempää viritystä paluunsa jälkeen hypännyt ja oli pienistäkin esteistä innoissaan, piti jalkojensa ja puomien välissä vähintään puoli metriä ilmaa ja kiisi pukkilaukkaa maneesin toiseen päähän saatuaan Josefinaa horjutettua satulassa.

”Hupsis”, Josefina nauroi saatuaan hevosen hallintaan ja taputti sitä kaulalle. ”Onpa ihanaa, että Granni on oma itsensä jälleen.”

”Aina yhtä iloinen”, mä tyrskähdin. ”Ihan kuin mä olisin äsken nähnyt sen höristävän korviaankin, mut varmaan vahinko.”

Branilla itsellään oli korvat alituiseen hörössä, ja se keskittyi pieniin pystyihin liikuttavan huolellisesti. Sen kanssa mulla olisi edessä jälleen uusi kausi kahden tähden kenttäluokkia. Kolmeen tähteen me ei oltaisi kouluratsastuksen puolesta valmiita tänä kesänä, eikä ehkä seuraavanakaan kesänä sen puoleen, mutta se ei estäisi meitä nauttimasta niistä radoista, joita päästäisiin hyppäämään.

Mä vilkaisin puhelinta välikäynneillä. Kello oli viisi, mä ehtisin hyvin ratsastamaan vielä Carrinkin Keinupuussa, ennen kuin pitäisi aloittaa iltatallirumba ja muutaman myyntihevosten liikutus. Elektronisten numeroiden alla loisti päivämäärä: 28.1.2023.

Sen näkeminen aiheutti epämääräisen ikävän tunteen, jonka syytä en kuitenkaan saanut kiinni ennen kuin monta tuntia myöhemmin makasin sängyssä hetki sitten nukahtaneen Josefinan syvää hengittelyä kuunnellen. Calypson kuolemasta oli tasan kymmenen vuotta. Vaikka monella tapaa pidin hevosen menettämistä käännekohtana enkä uskonut, että olisin tässä ja nyt jos asiat olisivat menneet toisin, aika oli kulunut armotta. Käännekohtia oli kymmeneen vuoteen mahtunut muitakin, ja seuraaviin kymmeneen vuoteen niitä tulisi lisää. Mikä olisi seuraava?