Kellonaika on nyt 12.08.20 4:04

6 osumaa on löytynyt haulle 0

Heidin elämää

12.07.2020

“Varovasti, Sofia”, Heidi muistutti astellessaan pienen, hetki sitten kävelemään oppineen lapsensa perässä Ruunaan katsomon edustalla. Tyttö näytti ihastelevan vuoronperään ihmisiä, maassa olevia lätäköitä ja aidan toisella puolella kulkevia hevosia. Pienet saappaat polkivat pienessä lätäkössä seisovaa vettä innoissaan, huojuvien käsien ylläpitäessä tasapainon juuri ja juuri.
Epävakaa sääennuste oli verottanut estekilpailuiden osallistujamäärät minimiin, mutta sillä hetkellä taivas näytti pilviä lukuunottamatta lupaavan hyvältä. 120cm viimeinen osallistuja sai juuri ratansa valmiiksi ja ratahenkilökunta ryhtyi muuttamaan esteitä seuraavaan 130cm luokkaan sopiviksi.

“Mennäänkö kävelemään rata Laurin kanssa?” nainen kysyi kyykistyessään Sofian vierelle. Team Runiacin lippalakki suojasi juuri sopivasti pilvien takaa kurkistavalta auringolta.
“Ä tät tää”, Sofia vastasi saaden äitinsä naurahtamaan.
“Me otetaan tuosta myöntävä vastaus”, Heidi kertoi lapselle ja kaappasi tämän syliinsä saaden lapsen nauramaan ääneen.
Sofia kasvoi hevostytöksi kovaa vauhtia kisakenttien vierellä, hevosten tuoksujen täyteisessä maailmassa.

Vivia otti Vegasin Laurilta, kun ratsastajat kuulutettiin tervetulleeksi tutustumaan rataan jalan.
“Me tullaan laskemaan sun kanssa”, Heidi kertoi miehelleen ja tunsi kuinka toisen käsi kävi nopeasti vyötäröllään kiitollisena.
“Mietin kääntyisikö Vegas kolmoselta neloselle ennen seiskaa, vai pitääkö kiertää”, Lauri pohti ääneen keskittynyt katse esteissä. He kävelivät yhtä tahtia linjat kolmosesteelle asti.
“Vähän siinä ja siinä. Jos saat lähestymisen nappiin ja käännät jo esteellä. Jos se hyppää isosti, tulee kiire”, Heidi analysoi.
“Niin”, Lauri mumisi laskien päässään, että hänellä olisi kahden askeleen verran aikaa kääntää tummanrautias tai seitsemäs este pitäisi kiertää ulkokautta.
“Katsotaan”, mies lausahti vielä heidän laskiessa askeleet sekä lyhyemmän että pidemmän reitin mukaan.

Sofia rypisti mustan tiimitakin kangasta tiiviisti sormiensa välissä ihmetellessään värikkäitä esteitä ympärillään.

Heidi oli miettinyt josko olisi ottanut itsekin startin tai kaksi sille viikonlopulle, mutta lopulta päivätyö oli päättänyt hänen puolestaan. Treeniaika oli Sofian ja töiden vuoksi jäänyt niin olemattomaksi, että starttaaminen oli jäänyt pelkäksi haaveeksi. Se ei kuitenkaan haitannut naista lainkaan, sillä hän sai yhtä lailla kisajännityksensä ja -palkkansa nähdessään Laurin starttaavan.
Miehen lähtöihin suhtautuminen tuntui omituisen intensiiviseltä, sillä Heidi ei ollut koskaan eläytynyt niin kovin valmennettaviensa startteihin. Laurin onnistuminen oli täysin myös Heidin onnistuminen ja samaan tapaan myös pettymykset jaettiin täysin tasapuolisesti.
Kilpailemisesta huolimatta heidän välillään ei ollut koskaan noussut mustasukkaisuutta toisen paremmista sijoista - kumpaakaan ei haitannut hävitä toiselle.

Kuudennen ja seitsemännen luokan välissä ei ollut paljoakaan aikaa, Vivia talutti jälleen Vegasia kolmikon astellessa kolmoissarjaväliä kilpailuareenalla.

“Pitää saada se syvälle kaarteeseen”, Lauri pohti mittaillessaan parasta lähestymistä sarjalle.
“Vinolla lähestymisellä ette selviä viimeisestä esteestä”, Heidi myötäili. “Mutta se on kuunnellut tänään sua todella hyvin. Mä uskon, että se malttaa kyllä.”
“Kunhan ei kukaan läväytä sateenvarjoa auki kohdalla”, Lauri yritti naurahtaa, mutta ele ei kummunnut tarpeeksi rehdisti kuulostakseen aidolta Heidin korvissa.
“Saatte vähän lisävauhtia voittoon”, nainen virnisti pienesti ja hipaisi pikkusormellaan Laurin kämmenselkää kannustavasti.

Vivia otti Sofian vaihdossa ja lähti tytön kanssa katsomoa kohden Heidi jäädessä miehensä tueksi verryttelyalueelle.
“Odota hetki, tarkistan etusuojan”, brunette lausahti ja kumartui tutkimaan oikean etujalan suojan kiinnitykset. Valko-mustat jännesuojat tuntuivat tukevilta, mutta keskimmäinen neppikiinnitys oli vain hädin tuskin kiinni. Heidi painoi kiinnityksen paremmaksi ja tarkisti, ettei se hypännyt irti itsestään.
“Se oli varmaan vain ottanut jostain vähän osumaa”, nainen epäili suoristautuessaan. Käsi pyyhkäisi samalla hiekat pois tamman etupolvista.
“Hyvä”, Lauri vastasi kiertäen sormellaan ilmassa ratapiirroksen mukaisesti.

He lähtivät kisa-areenaa kohti, kun Heidi huomasi Laurin mietteliään katseen. Uteliaisuus nosti päätään, eikä nainen voinut olla kysymättä sitä ääneen. “Mitä sä mietit?”

kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 13.07.20 20:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 62
Luettu: 2341

Lefan päiväkirja

22.03.2020
#ruunaankoski

Koulukilpailut Ruunaankosken tilalla

1. Helppo A
Luokassa sijoitus 4/7 (65,357%)

2. Vaativa B
Luokassa sijoitus 3/5 (67,500%)

7. Vaativa B
Luokassa sijoitus 4/4 (65,357%)

Kohmeat kädet painautuivat syvälle kevyttoppatakin taskuihin. Sarahin hengitys höyrysi ja ulos hengitetyn ilman matkaa oli helppo seurata viileässä kevätaamussa tallipihan kelmeiden valojen alla. Valaistus jätti maahan pyöreät oranssiin taittavat valokeilat, antaen hämärälle selkeät ääriviivat. Tuulen heiluttamat puunoksat, jotka talvi oli jättänyt paljaiksi, loivat kiemurtelevia varjoja tielle.
Sarah kuunteli kenkiensä alla rasahtelevaa hiekkaa ja pysähtyi hetkeksi, vaikka pakkanen yrittikin hiipiä väkisin vaatteiden alle. Kaikki näytti rauhalliselta, vain edessä olevassa tallirakennuksessa näkyi elon merkkejä, kun hevoset odottivat aamupalaansa malttamattomina. Hän oli sopinut Ellien kanssa hoitavansa Riepun ja Lefan aamuruokinnan ja oli jättänyt tyytyväisenä nukkuvan ystävänsä majatalon parivuoteeseen vain hetki sitten. Nainen jatkoi matkaansa ja käveli hämärästä tallin valaistukseen, haukoitellen makeasti sulkiessaan ovea takanaan.

"Huomenta pojat", Sarah hymähti päästyään kimon ja ruunikon luokse. Hevoset venyttelivät ja Lefa ryhtyi välittömästi kuopimaan betonilattiaa etusellaan. Se oli malttamaton, mutta lopetti levottomuutensa saatuaan heinää turpansa eteen.
Sarah pyyhki heinänkorsia ruudullisilta flanellihousuiltaan ja kyykistyi karsinoiden edessä olevien ruokapurkkien eteen tehdäkseen kaksikolle väkirehuannokset valmiiksi.

"Mornin'", väsynyt tervehdys tavoitti naisen ja sai tämän katsomaan taakseen niin, että pään päälle kerätty nuttura uhkasi aueta ponnariltaan. Sarah virnisti huomatessaan, että Robert oli myös mitä ilmeisemmin päättänyt jatkaa uniaan aamuruokinnan jälkeen, ainakin jos sotkuisia hiuksia ja yöpukua muistuttavaa vaatetusta oli uskominen.

"Morning. You know I could've taken care of her feeding too if you would've asked", Sarah huomautti ja nyppi silmäkulmastaan unihiekkoja sormellaan.
"Mmhh. Couldn't sleep that well. Might as well do this myself", Robert vastasi hieroen kasvojaan ennen, kun antoi harmaalle hevoselleen heinät. Sarah haukoitteli uudelleen ja keskittyi sitten mittaamaan kivennäisiä siniseen ja oranssiin ruokintaämpäriin. Ruunat söivät saman verran sport mixiä, kauraa ja kivennäistä, joten niiden ruokien teko oli varsin yksinkertaista puuhaa. Lämmin vesi turvottaisi ruoat nopeasti, mutta jätti silti Sarahille hetken aikaa hukattavaksi väliin.

Hän mietti hetken jos olisi kuluttanut ajan harjaamalla ruunat, mutta ne olivat nukkuneet siististi purupedeillään, eikä kuiviketta ollut näkyvissä kuin kummankin hevosen kyljellä. Tuijotettuaan heiniään syöviä Lefaa ja Riepua hetken pohdiskelevasti, Sarah kääntyi ympäri ja asteli Harryn karsinalle jossa Robert toteutti sitä, jonka hän oli vasta jättänyt väliin, eli harjasi hevostaan.

"How you've been?" Sarah kysyi ja nojasi kaltereihin käsivarsillaan. Harry haisteli hänen sormiaan hetken aikaa ja painoi sitten otsansa niitä vasten rapsutuksien toivossa. Hevosen omistaja sen sijaan oli vielä hiljaa, Sarah saattoi melkein kuvitella miten selin häneen olevan miehen otsalle muodostui ryppy, kun tämä mietti.
"Fine. Why?" vastaus oli odotetun lyhyt ja tulkitsematon. Sinisten silmien katse kävi hänessä nopeasti ja palasi sitten takaisin takajalkaan, jota oli käsitellyt ennen katsetta pehmeän harjan kanssa.
"No reason. Wondered how you've been. Just a friendly question."
"Right." Jostain syystä kuulosti siltä, kuin Robert ei olisi uskonut häntä, Sarah mietti oliko se juuri ystävä-sananvalinta, joka aiheutti epäilyksen.
Nainen ei kuitenkaan luovuttanut vielä siinä kohtaa, vaan jatkoi keskustelua kunnes se soljui vähemmän jäykästi, kunnes sai edes pienen rentoutuneen naurahduksen kaltaisen karkaamaan Robertin huulilta. Miettimättä sekuntia pidempään mitä muuta olisi voinut toivoa niiltä samaisilta huulilta sillä hetkellä.

Kännykän ajastin kertoi hiljaisilla piippauksilla mössöjen olevan valmiita tarjoiltavaksi ja Sarah siirtyi kauemmaksi Harryn karsinan viereltä.
"Good luck today", Sarah totesi hymyillen, hymyn syventyessä sitten virneeksi tämä jatkaessa, "sassenach."
Lefa kolisteli rehuämpäriään sen verran kovaan ääneen, ettei Sarah kuullut Robertin nurinoita kyseisen sanan käyttämisestä.

Niin todentuntuinen uni oli ollut, että herätyskellon äänen kesti kauan tunkeutua Sarahin tajuntaan. Majatalon huone oli hiljainen, valtava parisänky hänen vierellään tyhjä. Ellie ei ollut lähtenyt Ruunaalle hänen kanssaan, Robertin Harry tamma ei ollut osallistunut lauantain luokkiin, joten sen omistaja ajaisi vasta tänään hevosensa paikalle.
Sarah istui hetken pimeydessä, sotkuinen peitto puoliksi paljaiden sääriensä peitossa.

He olivat eilen tulleet Lefan kanssa molemmissa radoissa puoleen väliin tuloksia. Nainen toivoi onnensa käätyvän tänään pääluokan startatessa, sillä sellainen keskinkertaisuus tuntui omituisen tyhjältä. Kun ei ollut huono, muttei tarpeeksi hyväkään.

Pitkän päivän päätteeksi Sarah yritti saada vauhkoksi muuttuneen kisaratsunsa yksin koppiin. Se ei halunnut mennä, ihan kuten radallakin, nosteli vain etujalkojaan ja näytti silmänvalkuaisiaan. Sarah tunsi olonsa voimattomaksi yhteistyöhaluttoman ruunan narun päässä.

"Tarviitko apua?"

Meripihkaiset silmät kääntyivät katsomaan kysyjää. Se oli nuori poika, tuskin täysi-ikäistynyt, Sarah tunnisti sen jonkun ratsastajan kisahoitajaksi.
"Jos sä viitsit suostutella sitä liinalla vähän?" Sarah ehdotti, sillä ei voinut ojentaa Amanda Sokan hevosta puolitutun käsiin. Siitä vasta soppa olisi syntynyt, jos Lefa olisi karannut ja hävinnyt hämärtyvään iltametsään.
"Kierrä kaukaa, se saattaa potkia", nainen lisäsi vielä ja liinan henkisen avun kanssa sai talutettua ruunikon traileriin.
"Kiitos!" Sarah tajusi huutaa pojan perään, jonka nimeä ei ollut edes älynnyt tiedustella.

Musta BMW pysähtyi tien sivussa olevan Stop-merkin kohdalle ja oikealle suunnattu vilkku naksui muuten hiljaisessa ohjaamossa. Sarah tuijotti laskevaa aurinkoa ja vasta punertavan valon sumentuessa epämääräiseksi sumuksi, tajusi itkevänsä.
Se oli turhautumista, liian kauan sisällä pidettyä pahaa oloa ja yksinkertaisesti väsymystä.

Vaikka hän kuinka yritti parhaansa, treenasi kuin hullu ja matkusti ties mihin päästäkseen kisoihin, hänestä oli tulossa keskinkertainen kouluratsastaja. Lefa oli ihana hevonen, mutta Sarahin oli ikävä Effiä, ikävä sitä onnistumisen riemua ja tukea epäonnen hetkillä.

Sarah alkoi kyseenalaistaa itseään, niin ratsastajana, kuin ihmisenäkin. Jos seuraavan viikonlopun cup startit menisivät yhtä huonosti, Amanda varmasti kertoisi hänelle, että olisi turha yrittää edes kehittyä yhtään paremmaksi. Että hän oli ja tulisi aina olemaan vain ratsastuskoulutasoinen ratsastaja. Että kukaan ei ottaisi häntä tosissaan kilpaurheilijana.

Kopista kantautuva vaativa pauke sai Sarahin pyyhkimään raivokkaasti poskiaan ja niille valuneita maskaran jäämiä. Yhdistelmä lähti liikkeelle tyhjässä risteyksessä, kotiin ei onneksi olisi pitkä matka.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 22.03.20 22:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3333

Effin päiväkirja

02-03.11.2019 / Ruunaankosken tila

1. Helppo A

Luokassa sijoitus 10/17 prosentein 66,571%

2. Vaativa B
Luokassa sijoitus 4/7 prosentein 62,143%

7. Vaativa B, Ruunaan Kypärä -osakilpailu
Luokassa sijoitus 5/6 prosentein 65,357% (14p)
100v€

Sarah nyppi olemattomia karvoja valkoisesta kilpailuhuovasta. Sen reunassa oli hopeinen kastanja-logo, joka kertoi ratsukon olevan Kallasta, Auburnin kartanosta.

Vaati omanlaista ryhtiä edustaa niin vanhanaikaista arvomaailmaa. Kartanoa, jonka perijättäret olivat maankuuluja tinkimättömästä laadusta ja kurinalaisuudesta, joka ulottui sekä hevosiin, että niiden ratsastajiin.

Sarahin nutturakampauksesta ei karannut suortuvia naisen suoristautuessa laitettuaan Effin jalkoihin valkoiset koulusuojat. Hiuskoriste kimalteli jopa tallin valossa, vaikka oikeuksiinsa se pääsisi vasta maneesin valaistuksessa.

Effi liikahti hieman, saaden ratsastajansa liikkumaan mukanaan tottunein liikkein. Tamma hirnui ääneen, kun karsinan edestä käveli ratsukko, joka starttaisi aiemmin sinä päivänä.

“Constante, belleza”, Sarah rauhoitteli ja kävi vielä viimeisen kerran läpi napakat, säännölliset sykeröt.

Karsinan ovi kilahti lukon sulkiessa hevosen ja ratsastajan vielä hetkeksi erilleen. Sarah asteli käytävää pitkin jo melko tottuneesti, tämä oli toinen kisaviikonloppu Ruunaalla ja tallin nurkat alkoivat hieman jo muistua mieleen.

Vessa löytyi helposti ja saatuaan jännityksestä kiristävän rakkonsa helpottamaan, nainen jäi tuijottamaan itseään käsienpesualtaan päällä olevasta peilistä. Kasvojen kevyt meikki oli pysynyt virheettömänä ja hiuksiin laitetut lakka- ja geelimäärät olivat edelleen pitäneet tummanruskeat hiukset kurissa. Sormet suoristivat koristeellisen plastronin, kasvoilla käytetty hymy oli harjoitellun maltillinen.

Sarahin untuvatakin taskussa ollut puhelin värähti viestin merkiksi.

Ellien kasvot, vaikkakin vain kuvan muodossa, toivat pientä helpotusta kisajännityksen keskelle.

[Hirveästi tsemppiä!]

[Kiitos, pitää kohta nousta selkään. Jännittää ihan pirusti.]

[Ihanaa, hyvin se menee. Voitatte vaan kaikki, ei sen enempää.]

[Hah. Siihen tähdätään…]

[Jo pelkillä tyylipisteillä ootte kärjessä. Kunhan ratsastat vaan hyvin, niin varma voitto.]

[Kiitos, Effi ainakin tuntui olevan ihan hyvällä tuulella. Laitan viestiä sitten startin jälkeen.]

[Jes, onnea!]

[Gracias]

Kännykkä sujahti takaisin takin taskuun, Sarah loi vielä viimeisen hymyn peilikuvalleen, kuin tsempiksi ja lähti sitten kohti oman vuokrahevosensa karsinaa.

Viisitoista minuuttia, niin hänen pitäisi olla Effin selässä. Tamma oli satulaa ja suitsia vaille valmis, eikä naiselta itseltään puuttunut enää muuta, kuin kypärä ja kisatakki, jotka odottivat karsinan edessä.

Sarah kävi Effin vielä ripeästi läpi pehmeällä luonnonharjalla, joka toi viimeisen silauksen klipatun puoliverisen puhtauteen. Säntillinen harjaaminen ja kiillotusaineen käyttö oli pitänyt jopa leikatun karvan pehmeän ja kiiltävän näköisenä.

Valkoinen kisahuopa istui kirjavan selkään täydellisesti. Sarah nosti ruskean satulan sen päälle varoen, asetellen sitten huovan ja satulan oikeaan linjaan toistensa kanssa. Huovan tarrat kiinnittyivät satulan vastinhihnoihin, varmistaen, ettei se valuisi liikkeessä taaksepäin.

Katse kiersi hevosen läpi naisen kiertäessä oikealle kyljelle kiinnittämään muotoillun satulavyön ensin sen puolen hihnoihin.

Effin ratsastaminen oli aina yhtä jännittävää, mutta erityisen jännittävää siitä teki vierestä ohittavat ratsukot ja ympäristö, jossa tamma ei kulkenut 7 päivää viikossa. Punainen rusetti puoliverisen hännässä oli näkyvä ja antoi heille hieman normaalia enemmän tilaa.

Käyntiverryttelyn jälkeen Sarah viikkasi raidallisen enkkuviltin maneesin laidalle toppatakkinsa viereen, tarkisti vielä satulavyön kireyden ja nosti sitten kevyen ravin.

Effi tuntui virkeältä, yön jäljiltä pihalla pyörivä pakkasilma tuntui nostattaneen tamman vireystason jälleen hieman korkemmalle. Sen selässä liikkuva ratsastaja sai tehdä valtavasti töitä saadakseen virkeyden siirrettyä oikealla tavalla liikkeeseen.

Eteen ja ylös, ei ylös ja ylös.

Sisäänhengitys, pidäte, pohje, hellitä, lisää painetta. Effi toimi, se reagoi apuihin ja kuunteli, siirtymisistä tuli täsmällisiä ja Sarah tunsi kuolaimet kevyinä ohjien päässä. Hän hädin tuskin koski kankiohjaan, Effiä ei saanut ratsastaa väkisin, vaan se piti vähän kuin houkutella liikkeeseen.

Sulkuväistö uralta sisälle ja takaisin uralle, voltti ja laukannosto lyhyen sivun keskeltä. Effi pärskähti kuuluvasti, tukeutui juuri sopivasti kuolaimeen.

“Hieno”, Sarah kuiskasi ja antoi sisäkäden sormien käydä kaulalla nopeasti. Kaikki neljä jalkaa pysähtyivät tasan parinsa viereen ja ratsastaja virnisti hieman.

He olivat valmiit radalle. Sarah suoristautui satulassa, tarkisti ryhtinsä ja hengitti syvään. Kaiutin rätisi hieman ennen linjan aukeamista.

“Seuraavana vuorossa Sarah Reyes, Fiveofive.”

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 05.11.19 21:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 109
Luettu: 5029

Effin päiväkirja

12.10.2019 / Ruunaankosken tila

1. Helppo A
Luokassa sijoitus 14/16 prosentein 60,143%

2. Vaativa B
Luokassa sijoitus 10/13 prosentein 63,929%

Topics tagged under ruunaankoski on Foorumi | Auburn Estate 2019kyp%C3%A4r%C3%A41osis


Vargas seisoi sen lainakarsinassa tyytyväisen näköisenä. Se oli kokenut kisahevonen, kokenut matkustaja ja näytti juuri siltä. Kokeneelta.
Sarah tuijotti oria hopeisten kaltereiden läpi ja kimo nosti lopulta päänsä. Sen tummat silmät tutkivat häntä, kävivät taustalla näkyvässä karsinassa, jossa oli myös hevonen vieraassa ympäristössä ja jatkoi sitten karsinan pohjalla olevien heinien etsimistä. Vatsanpohjaan asettuva jännitys oli aivan uudenlaista, sillä avatessaan sen karsinan oven, hän ei periaatteessa edustanut enää Auburnia.
Hän edusti Merikantoa ja tämän kilpahevosta, jonka kanssa oli kiertänyt pitkin Suomea kenttä- ja estekilpailuissa.

Vargas oli valpas, mutta siitä huokui rauha, jollaista Effi ei varmasti ikinä löytäisi. Tamman saisi käyttää vuosikausia eri kisapaikoissa, eri tilanteissa, mutta siitä ei siltikään tulisi varmaa hevosta, joka oli kuin kotonaan ihmisvilinässä ja alati muuttuvissa paikoissa.

Kahden hermostuneisuutta täynnä olleen kouluradan jälkeen hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaisesti olla jo aivan loppu ja seurata muiden esimerkkiä majataloon siirtymisestä. Kaikesta siitä huolimatta Sarah laski kypäränsä päähänsä, kietoi pintelit huolellisesti harmaan orin jalkoihin ja tarkisti vielä, että sen suitset olivat tahrattomat.

Pitkän tallin käytävä kumahteli vaimeasti rautakenkien osuessa pehmennettyyn alustaan. Vargas käveli ryhdikkäästi Sarahin vierellä, se oli tullut paikalle omistajansa mukana tunteja aikaisemmin ja lähtisi sieltä vasta huomenna omistajansa mukana takaisin kotiin. Koko sen ajan siinä välissä Vargas, kokenut urheiluhevonen, olisi hänen vastuullaan.

Maneesissa oli hiljaista kilpailuiden jälkeen. Verryttelypuolena käytetty pikkumaneesi oli kotoisan pieni, Sarah kiitti sen hiljaisuudesta ponnistaessaan Vargasin selkään ilman katsojia. Vahva käynti verrytteli hyvin varsinaisen suorituksen jälkeen kiristyneitä lihaksia, Vargas tuntui hyvältä taipuessaan avotaivutukselle pitkällä sivulla. Sen takajalat liikkuivat aktiivisesti ja Sarah saattoi lipua suhteellisen vaivattomasti maailmaan, jossa oli vain se hetki, Vargas ja hän itse.

Kimo hevonen laukkasi valtavalla askeleella, se nautti vapaudesta, jonka sen ratsastaja antoi laskemalla painopisteensä jalustimien varaan. Ori oli tehty laukkaamaan ja askel oli aina ollut luonnollinen sille. Sen vuoksi se oli myös äärimmäisen hyvä kenttähevonen.
Sarah istui tiiviisti satulaan, antoi askelpituuden lyhentyä jännittämällä kehoaan oikeista kohdista ja ryhtyi sitten työstämään tarjottua askellajia paremmin. Vargas huojutti häntä selässään, mutta liike tuntui selkään pahemmalta, miltä se näytti peileistä. Ori kulki tasaisella kuolaintuntumalla ja Sarah saattoi vain toivoa, että se tuntuisi samalta huomenna alku- ja lopputervehdysten välissä.

Juuri sopivasti macho, mutta silti kuulolla oli oikea tasapaino, josta nainen yritti pitää kiinni.

Vargas hirnui kovaäänisesti takaisin, kun maneesin seinien läpi tunkeutui ulkopuolelta kimeä hirnahdus. Sarah tunsi miten pakka oli leviämässä käsiin ja siirtyi välittömästi kahdeksikkolinjalle keskelle maneesia. Ravi tuntui kiireiseltä vain hetken, hänen tehdessä orille selväksi, että oli vielä töissä hetken ajan. Ravin kokoamisaste lyheni liikaa ja Sarah pyysi Vargasta hieman enemmän eteen, tuoden sen sitten raviväistöllä ensin uralta sisälle ja sitten takaisin uralle. Ratsukko eteni maneesissa vielä hetken ravissa, kunnes askellaji vaihtui käyntiin ja ohjat liukuivat naisen sormien välistä pidemmälle.

Kaulalla käyvä käsi oli rauhallinen ja tyytyväinen, Vargas pärskähdeli ja ääni kaikui tyhjän maneesin seiniltä pitkään.

Sarah liukui kimon selästä verkkaisesti maahan. Jalat tuntuivat melkein hyytelöltä naisen johdattaessa hevosta perässään vielä loppukäyntien ajan Ruunaankosken pikkumaneesissa. Ajatus majatalossa odottavasta suihkusta ja lakanoiden pehmeydestä sai mielen raukeaksi. Huomenna hän alottaisi ensin Vargasilla helpon luokan kanssa ja sen jälkeen ratsastaisi vielä Effillä Ruunaan Kypärän ensimmäisessä osakilpailuissa.

Talli oli hiljentynyt entisestään, siellä täällä vilahteli ihmisiä hoitamassa hevosia tai lakaisemassa käytävälle levinneitä puruja. Sarah pysäytti valkoisen orinsa sille osoitetun karsinan edessä ja otti mukaansa Vargasin riimun ja narun sekä ovessa riippuvan villaloimen. Hän talutti puoliverisen vapaalle pesupaikalle ja vaihtoi nivelsuitsien tilalle ruskean nahkariimun. Kuolaimista liukui kuola ja heinäjämät helposti pois lämpimän veden alla ja latina ripusti suitset pesupaikan vieressä olevaan koukkuun odottamaan.
Satula tömähti hieman raskaasti väsyneille käsivarsille, Sarah irroitti tummanvihreän huovan tarrat ja nosti huovan viikattuna satulan päälle. Hän jätti sen läheiselle telineelle ja harjasi sitten kevyesti hionneen karvapeitteen huolellisesti läpi.

Hoitotoimenpiteet sujuivat rutiinilla, oltiin sitten kotona tai kisapaikalla. Juokseva vesi teki kaikesta helpompaa ja saatuaan Vargasin lämpimän villaloimen alle ja pintelit pois, Sarah kiinnitti Laurin tuomat kylmäysletkut orin jalkoihin.
“Haen sulle vähän mash-vettä”, nainen mumahti ja jätti hevosen siksi aikaa yksin pesupaikalle. Vargas joi hyvin, Sarah laski tyhjän ämpärin maahan ottaessaan mytyksi heitetyt pintelit seuraavaksi käsittelyynsä. Niiden rullaaminen tuntui lähes terapialta siinä vaiheessa pitkän kisapäivän päätteeksi.

Hoidettuaan Vargasin lähes kokonaan yökuntoon, Sarah keskitti huomionsa vielä hetkeksi Effiin. Tamma pääsi lyhyelle kävelylle pikkumaneesiin, jossa se yritti jälleen säikkyä jokaista varjoa, jonka kirkkaat valot langettivat. Pitkän liinan tuomalla joustolla Sarah askelsi hiljaisessa hallissa ajatukset kaikkea muuta, kuin kirkkaina. Kirjavan virkeys tuntui käsittämättömältä, vaikka toki se oli saanut levätä jo muutaman tunnin oman kilpailusuorituksensa jäljiltä.

Haukotus karkasi varoittamatta ja sai Sarahin värähtämään hieman. Tämän jälkeen hänen pitäisi enää ruokkia hevosensa, sen jälkeen hän ei soisi niille ajatustakaan (kovin montaa ainakaan) ennen aamuruokintaa.

Effin iltamössöt rakentuivat ilman ajatusta ja tamma ryhtyi syömään väkirehujaan hyvällä ruokahalulla heti ne saatuaan. Sarah tarkisti vielä sisäloimen kiinnitykset ja rapsutti Effiä kaulalta. Pieni hymy piirtyi naisen huulille tämän juoksuttaessa sormiaan musta-valkean harjan läpi, joka oli edelleen kiharapilvenä sykeröiden jäljiltä. Hän ei halunnut ratsastaa kahta päivää samoilla leteillä, jonka lisäksi Effi ei nukkunut rauhassa kiristävän harjan kanssa.

Vargasin rehut olivatkin olleet sitten hieman haastavammat, vaikka Lauri olikin muistanut jättää kattavat ohjeet orin ruokinnasta. Sarah oli tuijottanut listaa perjantaina pakatessaan kimon kisakamoja ja huokaisten ryhtynyt mittaamaan maca-jauhetta, kurkumaa, chian- ja hampunsiemeniä ja harmonia-rehua mukaan lähteviin ruoka-astioihin.
Nainen antoi Vargasille heinää ja väkirehut, tarkistaen lopuksi vielä kummankin hevosen ovien kiinnitykset.

Hiekka rahisi Sarahin ratsastussaappaiden alla tämän astellessa pimeässä illassa kohti valomerenä loistavaa majataloa. Sisältä kuului iloista puheensorinaa, musiikkia ja elämän ääniä. Kellertävät silmät hädin tuskin pyyhkäisivät ratsastajista, hoitajista ja valmentajista koostuvaa väkijoukkoa tämän suunnatessa portaita kohden.
Suihku, ruokaa ja unta, siinä olivat kolme asiaa, joilla Sarah suunnitteli juhlistavansa kisapäivien välistä iltaansa. Huomiset kilpailut eivät jaksaneet jännittää siinä väsymystilassa enää lainkaan.



13.10.2019

7. Vaativa B, Ruunaan Kypärä -osakilpailu
Luokassa sijoitus 5/8 prosentein 60,714% (14p)
100v€

Sormet pyörähtelivät tasaista tanssiaan valko-mustan harjan kimpussa. Niiden liike oli tuttu, nykyään jo selkärangasta tuleva, eikä liike keskeytynyt edes katseen harhaillessa muualle. Tallin käytävää pitkin käveli saapaspari, jonka omistajan näkeminen lähetti selkäpiitä pitkin kylmät väreet Sarahin kehoon. Kömpelö hymy taipui naisen huulille tämän siirtäessä katseensa takaisin omiin sormiinsa. Ne tärisivät aavistuksen ja hänen oli aloitettava letti alusta uudelleen.
Sarah ei ollu varma miksi tärinä ei ottanut lopettaakseen. Hän oli eilen, monta kertaa aiemmin nähnyt ne siniset silmät, kuullut sen askeleen, jonka uskoi jo tunnistavansa muiden joukosta. Talli hiljeni kavioiden kolinasta ja vesiletkun suhinasta siksi hetkeksi, kun toinen asteli harmaan hevosensa luokse. Sarah saattoi kuulla vaimean tervehdyksen, jota seurasi saranoiden narahdus. Tasainen kohina jatkui ja hän ei kuullut miten lukko kilahti suljetun oven takana.

"Mierda", Sarah kirosi hiljaa, kun letti ei taipunut vieläkään hänen tahtoonsa. Effi liikahti levottomana, se oli seissyt kärsivällisenä siihen saakka, syöden heiniään ja ehkä jopa edes hieman nauttien kisapäivän hulinasta ympärillään. Hän ei ollut varma oliko se edes mahdollista, mutta ainakin näennäisesti eilen hermostunut puoliverinen oli ollut koko tämän aamun rauhallinen.

Valkoiset kuulokkeet upposivat vaivattomasti kuuntelijansa korviin. Ne sulkivat ongelmitta ulkopuoliset äänet, mutta jättivät vaeltavat ajatukset paikalleen.

Mahanpohjaan oli asettunut kivi, joka ei tuntunut liikkuneen sieltä koko viikonloppuna. Perimmäinen syy siihen oli Robert, eikä Sarah voinut olla kieltämättä ajatusta itseltään. Miksi toinen ei ollut vieläkään puhunut hänelle sanaakaan, vaikka oli kävellyt hänen ohitseen miljoonasti? Oliko hän tehnyt jotain väärää? Miksi hän pyöritti Robertia mielessään, kun toista ei selvästikään enää kiinnostanut?

Kädet tärisi vielä vähän lisää.

Sarah sulki silmänsä hetkeksi, nojasi tuttua kaulaa vasten ja hengitti sisään. Hän oli väsynyt ja starttaisi vielä Vargasilla ennen Effiä. Ori oli jo valmis, odotti karsinassaan ratsastajaansa ja nautti aivan varmasti kaikesta hälinästä ympärillään. Sarah oli varustanut kimon hermostuneena ja oli melkein tartuttanut tunteensa myös kilpakumppaniinsa.
Miksi kaikki tuntui tänään niin väärältä?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 13.10.19 22:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 109
Luettu: 5029

Branin päiväkirja

Majatalossa
5. lokakuuta 2019 #jusmus #ruunaankoski kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Ruunaankosken majatalo on tunnelmallinen: entiseen loistoonsa remontoitu ja yksityiskohtia arvostava, mutta ei liian pramea. Rasmus arvostaa erityisesti sitä, että pitkän kisapäivän jälkeen voi vain kävellä talleilta majapaikkaan ja päästä suoraan suihkuun. Tai melkein suoraan, sillä Josefina, joka oli vaikuttanut palelevan, oli mennyt ensin.

Huomaa, että on tullut syksy. Kun Rasmus tulee suihkusta hiukset yhä vettä valuen, ikkunan takana on jo melkein pimeää. Heidän huoneessaan on lasiastiassa jouluvaloja, jotka Josefina on naksauttanut päälle. Rasmus miettii ohimennen, pitäisikö hänenkin alkaa hankkia vastaavia koriste-esineitä kotiinsa nyt, kun Josefinakin asuu siellä. Rasmus on asunut viime vuodet varsin askeettisesti, mutta hän uskoo, että Josefina saa pikkuhiljaa kädenjälkensä näkyviin pikkuyksiössäkin.

Elleivät he sitten muuttaisi.

Siitä Rasmus onkin halunnut kysyä Josefinalta: että jos Josefina edelleen haluaisi asua Rasmuksen kanssa, vielä viikonkin jälkeen, pitäisikö heidän alkaa katsoa isompaa asuntoa jostain muualta. Ei sillä, etteivätkö he yksiöön mahtuisi - molemmat ovat kuitenkin isoimman osan päivää tallilla, töissä tai tallilla töissä - mutta Rasmuksesta tuntuu, että Josefina saattaisi arvostaa olohuonetta. Vielä hänestä on kuitenkin tuntunut liian aikaiselta ottaa asia puheeksi.

“Kivat kisat”, Rasmus sanoo sen sijaan ja pörröttää pyyhkeellä hiuksiaan. “Tää on kyllä mukava kisapaikka, täytyy tulla toistekin.”

“Niin on”, sängyllä jalat ristissä istuva Josefina nyökkää. “Cava hyppäsi hienosti. Sokat ovat varmaan tyytyväisiä.”

Parasta olisi, Rasmus miettii. Viimeaikaisiin treenimääriin nähden oli suorastaan ihme, että Cava oli pysynyt radalla housuissaan ja itse asiassa ottanut jopa aikavirheen. Parempi kuitenkin niin päin. Muutkin hevoset olivat tehneet hyvää työtä. Josefina oli sijoittunut Grannilla, Bran ottanut vain yhden puomin, ja nuorisokin yrittänyt parhaansa pienestä jännityksestä huolimatta.

“Huomennakos se poni tulee?” Rasmus kysyy. Olisi hauska nähdä Esmeronyaa useamman viikon tauon jälkeen.
”Niin”, vahvistaa Josefina, joka hapuilee peittoa lämmittäväksi viitaksi harteilleen. ”Mulla on ihan hyvät odotukset sille. Onneksi Runiacista tulee muitakin, niin sille järjestyi hyvin kyyti.”
”Joo. Kiva kyllä nähdä se.”
”Kiva kisata sillä! Voispa mulla olla oma poni”, Josefina haaveilee hyväntuulisena. ”Vaikka olenhan mä vähän pitkä.”

Rasmus vilkaisee tyttöystäväänsä. Josefinan kasvoilla ei kuitenkaan näy suurta harmistusta hilkulla olevan ponikokoisuuden vuoksi, joten ehkä hänelle ei tarvitse pitää mitään kannustavaa palopuhetta itsensä hyväksymisestä. Eihän Rasmus kyllä varmaan osaisikaan.

”Juuri sopiva”, hän kuitenkin sanoo ytimekkäästi istahtaessaan sängyllä jo nököttävän peittomytyn viereen.

Josefina hymyilee ja nojautuu suukottamaan Rasmuksen poskea, ja se on aina mukavaa. Kumpikin nuori taitaa yhä olla vähän hämmennyksissä siitä, miten hyvin asiat ovat järjestyneet.

”Kiva nähdä myös Trinaa”, Josefina mainitsee vanhempiensa kasvatin, ”ja se Picket on sen jälkeläinen.”

”Sun vanhemmilla on kyllä hyviä kasvatteja”, Rasmus tuumaa ja pohdiskelee, millaista olisi olla ratsukartanon lapsi – sellaiseksi Josefina on varmaankin pitänyt hämmästyttävän hyvin jalat maassa. Niin no, näkeehän sen Alexanderistakin.

”Ai niin kuin mä?” tyttöystävä kujeilee ja alkaa karistella peittoa harteiltaan, sillä lämpö on alkanut palata kehoon.
”No ihan erityisesti sä”, Rasmus naurahtaa Josefinaansa arvostavasti katsellen.

”Ne muuten jo vähän kyseli, mennäänkö me sinne jouluksi”, Josefina paljastaa, eikä viitsi tehdä numeroa siitä, että seurustelukumppaneille avoimet perhejuhlakutsut ovat aikanaan olleet melko iso juttu. Ajat ovat muuttuneet ja Vilhelmina sisaruksista ensimmäisenä vakiintujana tehnyt työnsä.

Rasmus irvistää automaationa ajatellessaan joulua kartanolla, mutta tekee sen niin lyhyesti, ettei Josefina välttämättä huomaakaan. Rasmus ei edelleenkään ole jouluihminen ja kaikista mieluiten hän viettäisi joulun Josefinan kanssa vaikka ihan kaksistaan, kävisi ehkä joulupäivänä tai tapanina hoitamassa välttämättömät sukuloinnit hyvin pikaisesti ja poistuisi hevosiin liittyviin velvollisuuksiin vedoten.

“Ai mäkin?” Rasmus katsahtaa Josefinaa.

“Molemmat”, Josefina tähdentää ja hymyilee. “Mutta voidaan me miettiä myöhemmin. Ne on vaan aina ajoissa näissä juhlavalmisteluissa.”

Rasmus ei ole ensinkään varma, että Josefinan perhe ja erityisesti äiti Rosengård todella haluaa hänet kartanolle jouluksi, ja hän miettii olisiko tosiasiassa kohteliaampaa kieltäytyi kutsusta vai ottaa se vastaan. Onneksi jouluun on vielä melkein kolme kuukautta, ja Rasmus kieltäytyy vaivaamasta asialla nyt päätään.

“Joko sä muuten kerroit niille, että muutit mun luo?” Rasmus utelee ja nousee laittamaan pyyhkeen kuivumaan.

Josefina kiertää peiton takaisin harteilleen ja työntää varpaat sen reunan päälle lämpimään. “En vielä”, hän vastaa. “Mutta mä ajattelin soittaa kotiin huomenna. Ja Aliisallekin, taas.”

“Hmm”, Rasmus vastaa. “Joo.”

Rasmus palaa takaisin Josefinan viereen, nostaa jalat sängylle ja työntää omat jalkansa peiton alta Josefinaan kiinni. “Sitä mä mietin, että kun me nyt asutaan yhdessä, ja jos sä edelleen haluat jäädä, niin mahdutaankohan me hyvin tuohon mun kämppään, kun sehän on täynnä mun roinaa… Vai pitäisikö meidän katsoa uutta? Isompaa?”

Rasmus pitää pienen tauon. Oliko sittenkin liian aikaista? Niinpä hän lisää: “Tai voidaan me miettiä sitä myöhemminkin. Joo.”

Josefina vaikenee kaikesta jouluun liittyvästä: siitä, kuinka se on hänen lempiaikaansa kartanolla, ja kuinka äiti on silloin mukavimmillaan, ja kuinka Josefinalla ja Vilhelminalla on omat salaiset rutiininsa ja kuinka tärkeältä tuntuisi, että Rasmus olisi osa sitä kaikkea. Sen sijaan hän tarttuu tarjottuun aiheeseen. Pää kallistuu, kun tyttö miettii kantaansa.

”Niin, voi olla että pidemmän päälle käy ahtaaksi”, Josefina aprikoi ja kiiruhtaa lisäämään: ”Ei mua kyllä haittaa olla lähekkäin mutta jos – jos sä vaikka kyllästyt katselemaan mun naamaa…”

Sen oli tarkoitus olla vitsi. Rasmus kuitenkin kurtistaa kulmiaan.

”En varmasti.”

”Niin… anteeksi. Mä olen huono käyttämään huumoria. Mutta tarkoitin vaan, että voidaanhan me katsella. Jos tulee vastaan jotakin ihanaa niin sitten voidaan muuttaa, mutta on hyvä kun ei ole pakko”, Josefina linjaa. Hän on muuttanut kuluneiden kahden vuoden aikana usein. Ei hänellä ole kovinkaan kiire tehdä sitä taas.

Josefina nojautuu halaamaan poikaystäväänsä.

”Ja siihen ”jos haluat jäädä” -osaan… haluan. Jos saan. Kai sä tiedät että”, Josefina nielaisee ja pitää lyhyen rohkeudenkeruutauon. ”Mä pidän susta valtavasti.”

Rasmus halaa Josefinaa tiukasti takaisin, ja hänestä tuntuu lämpimältä ja hyvältä, kun kaikki tarvittava on siinä: kaunis Josefina kauniine sanoineen, hevoset muutaman sadan metrin päässä, ruusukkeet lojumassa yöpöydällä, ja ne jouluvalot siinä oudossa lasimaljassa.

“Mäkin pidän susta”, Rasmus vastaa. “Maailman eniten.”

kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 06.10.19 20:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 38
Luettu: 1879

Heidin elämää

21.09.2019, Ruunaankosken tila

“Otatko Sofian, käyn katsomassa Malachain radan vielä”, Heidi sanoi Jesselle, joka oli saanut Adamaksen juuri takaisin hevosrekkaan. Mies oli saanut kimon orin kanssa viimeisellä radalla hyvän tuntuman ja siitä kiitokseksi myös sinisen ruusukkeen. Se oli ratsukon ensimmäinen, mutta toivon mukaan ei viimeinen laatuaan.
“Toki”, Jesse vastasi ja Sofia vaihtoi syliä vanhemmalta toiselle. Tyttö oli viihtynyt hyvin kisahoitajan avustajan roolissa ja pientä nälkäkiukkua lukuunottamatta tuntunut varsin tyytyväiseltä päivän tapahtumiin. Viljami talutti Vegasin autoon ja Heidi avusti miestä Laurin tamman kanssa vielä ennen, kun suunnisti kohti verryttelyä.

Askel pysähtyi puolitiehen katastrofin piirtyessä naisen verkkokalvoille. Lauri ja Malachai ratsastivat kohti verryttelyestettä, jonka takana oli ilmestynyt toinen ratsukko. Heidin sydän jätti lyönnin välistä, hän näki jo kuinka trakehner purisi kiinni gag-kuolaimeensa ja ponnistaisi Laurin pidätteistä huolimatta - päästen luultavasti ratsukon hevosen yli hyppyään venyttämällä, mutta ei sen selässä istuvan ihmisen. Lauri vei Malachain sivuun, rajusti ja Heidi tiesi mitä tapahtuisi sen jälkeen. Ori oli kuin vieterilelu, jonka laatikko oli repeytynyt auki liiallisesta paineesta.

Heidin kasvoja ei koristanut hymy, alahuuli oli eksynyt tiukasti hampaiden väliin tämän seuratessa hevosensa luimuun painuneita korvia. Lauri teki selvästi kaikkensa saadakseen orin takaisin raameihin, mutta sen omistaja tiesi kaikki yritykset tuomituiksi jo ennen yritystä. Malachai oli päättänyt näyttää jokaiselle katsojalle miten paljon sitä kismitti sillä hetkellä.

"Helvetti", Lauri kirosi päästyään takaisin autolle.
"Verryttely meni aivan päin honkia. Muuta tämän kanssa ei kyllä tarvitsekaan."
“Mä näin”, Heidi vastasi lyhyesti ja vilkaisi Jesseä, joka oli jäänyt seuraamaan vielä päivän viimeisiä ratsukoita Sofian kanssa. Hän oli harkinnut, että olisi käynyt vaihtamassa vastuuttoman ratsastajan kanssa muutaman valitun sanan, mutta oli lopulta jättänyt asian sikseen. Tämä oli varmasti nähnyt tekojensa seuraukset varsin selkeästi Malachain pukituksen myötä heti esteen jälkeen.

“Oli vähän riski lähteä radalle, mutta onneksi lähdin”, Lauri totesi. Mies prosessoi rataa ajatuksissaan ja jos jätti ensimmäiset kolme estettä huomioimatta, alun turhautumisen jälkeen radan loppuosa alkoi tuntua mukiinmenevältä Malachain mielentilan huomioiden.
“Tuollaiset tilanteet eivät ole kovin toivottavia tällaisen ratsun kanssa”, Lauri sanoi ääneen sanat, jotka Heidinkin mielessä olivat varmasti pyörähtäneet naisen nähtyä verryttelyssä sattuneen välikohtauksen. Nainen vain nyökkäsi vastaukseksi.

“Kävelytän tätä vielä hetken, lähdetkö mukaan?” Lauri kysyi avattuaan Malachain satulavyön. Ori sai selkäänsä kuivatteluun varatun loimen ja vaikutti vähitellen antavan vieressään hääräävälle miehelle anteeksi verryttelyn tapahtumat. Hilpeältä Malachai ei vieläkään vaikuttanut, mutta koska se ei yrittänyt näykkiä, Lauri oletti orin päästelleen pahimmat turhautumiset pois radalla.
“Joo”, nainen myöntyi ja katsahti sitten Viljamia, joka irroitteli juuri Malachain satulahuopaa orin satulasta.
“Juota hevoset ja lähdetään sitten, kun Malachai on valmis”, Heidi kertoi työntekijälleen, joka heilautti kättään ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.

Heidi asettautui Laurin vasemmalle puolelle, Malachain jäädessä miehen oikealle puolelle. Ori mutusteli kuolaintaan ja sen korvat viestittivät hyvin selkeästi, ettei sen lähelle kannattanut sillä hetkellä eksyä. Heitä vastaan kävelevät katsojat ja ratsukkojen tukihenkilöt kiersivät kolmikon kunnon turvavälin päästä. Heidi pyöritteli ajatuksia mielessään ja pysyi hiljaisena pitkän matkaa.

“Toivottavasti stewardi edes kertoi sille millaisen vaaratilanteen se aiheutti toiminnallaan”, nainen lausahti lopulta, pystymättä selvästikään jättämään asiaa vielä sikseen. Hän ei ollut normaalisti niin anteeksiantamaton, mutta Malachain kohdalla ihan jokainen sääntö ei pitänyt paikkaansa. Peukalon sormenpää pyöri levottomana etusormen kynnen ympärillä, katseen pysyessä kaikkialla muualla, paitsi Laurissa ja tämän taluttamassa orissa.
“En tiedä miten siinä kävi”, Lauri vastasi. “En ehtinyt seurata.”
Mies virnisti paljonpuhuvasti kääntyessään vilkaisemaan Heidiä. Malachain tulistuessa harvoin ehti havainnoida mitään muuta kuin orin reaktiivista toimintaa. Naisen huulilla kävi häivähdys hymyä, mutta se ei viipynyt kauaa.

“Vegas suoriutui tänään parhaiten”, Lauri totesi kelailtuaan kisapäivän saldoa hetken mielessään. Mies oli aloittanut Zelialla, jonka kilparatsun moodista - tai sen puutteesta - oli saanut vihdoin kiinni. Matildaa ja Zeliaa valmentaessaan Laurin oli ollut vaikea ymmärtää, miten ruunikko meni kisatilanteessa lukkoon jopa omalla kotitallilla. Matildan kisamenestyminen vuokrahevosellaan oli kuitenkin lieventänyt epäilystä siitä, että nainen itse jännitti kilpailemista ja peilasi sen Zeliaan. Nyt Lauri oli itse kokenut nuoren puoliverisen flow:n rikkoontumisen kesken radan ja kuvitteli epäonnistumisesta huolimatta olevansa kokemusta rikkaampi auttamaan Matildaa tammansa kanssa.
“Se näytti kyllä hyvältä. Ja ainakin Malachain varsa sai ruusukkeen, vaikka orin oma suoritus menikin pöydän alle”, Heidi mumahti, yrittäen päästä irti ihon alla polttelevasta pettymyksestään.

Syvän huokauksen myötä olo helpotti edes hieman, mutta siltikään ei tarpeeksi, että nainen olisi päässyt tavanomaiseen hyväntuulisuuteensa kiinni.
“No, olisi se varmaan voinut mennä vielä pahemminkin - me ei esimerkiksi päädytty esteen sekaan”, Lauri huomautti havaitessaan Heidin olemuksessa vaisuutta. Malachai pärskähti ja nykäisi taluttimesta, joka oli kiinni orin kuolaimissa eikä Lauri siksi kiirehtinyt kiristämään otettaan nahkaisesta remmistä.
“Älä edes puhu tuollaisia”, Heidi vastasi ja tönäisi kevyesti Lauria käsivarresta.
“Mä olisin siinä tapauksessa kyllä käynyt henkilökohtaisesti keskustelemassa sen ratsastajan kanssa verryttelysäännöistä”, nainen lisäsi, tuntien olonsa helpottavan hieman kohdentaessaan katseensa tummiin silmiin.
“Ei tietenkään sun, vaan Malachain takia”, tämä lisäsi ja siristi silmiään väläyttäen ilkikurisen virneen kasvoillaan hyvin lyhyesti. Lauri ehti noteerata sen hyvin miehen katseen oltua jo valmiiksi bruneten kasvoilla.
“Ei tietenkään - sen mä olen tiedostanut jo siitä asti, kun varasit multa ensimmäisen ratsutuksen tälle. Siis että kumman puolella tässä kuviossa olet ja kumman hyvinvointi menee etusijalle”, Lauri virkkoi heittäytyen mukaan Heidin vitsailuun kasvot peruslukemilla pysyen. Tummien silmien katse oli merkitsevä, kun se porautui Laurin vierellä kävelevään naiseen ennen kuin kääntyi varmistamaan, että reitti heidän edessään oli selvä.
“Luonnollisesti. Toisesta teistä mun pitää maksaa satoja euroja kuukaudessa ylläpitokustannuksia”, Heidi vastasi ja kielsi itseltään katsekontaktin hävittyä vaipumisen takaisin ärsyyntyneisyyteen. Mennyttä oli turha yrittää muuttaa, vaikka tapahtumien käänteet inhottivatkin sillä hetkellä.

“Ehkä mun pitää jatkossa ostaa vain jotain harrastushevosia, niin ei kismitä kisoissa sitten näin paljon?” nainen ehdotti mietteliään näköisenä. Heidin sanavalinta sai Laurin kohottelemaan kulmiaan: siitäkö naisen muuttunut käytös johtui?
“Sinuako siis kismittää, ettei me päästy tänään palkinnoille?” Lauri tiedusteli yrittäen hillitä nykivää suupieltään. Miehen katse pyörähti Malachaihin, jonka turhautuneisuus oli vaihtunut ilmiselvään kyllästymiseen.
“Tietäisitpä vaan, mitä meiltä odotetaan”, Lauri murahti huvittuneena mustalle orille.
“No ei sen takia”, Heidi älähti ja tuhahti sitten, kuin tukahdetun naurun myötä.

“Sä olet ihan tyhmä”, nainen lisäsi virnistäen ja pudisti päätään. Jo pelkällä Laurin läsnäololla oli positiivinen vaikutus häneen.
“Turhauttaa vain, kun tietää mihin tuo hevonen pystyy ja sitten käy noin”, Heidi selvensi ja heilautti kättään mustaa oria kohden. Sanoissa ei ollut enää samaa pettymystä taustalla, mitä niissä oli ollut hetkeä aikaisemmin.
“Tiedän tunteen”, Lauri totesi ymmärtäen Heidin tuskan. “Treenien perusteella olisin ratsastanut tänään aikaa, mutta loppujen lopuksihan se oli vain selviytymistaistelua lähdöstä maaliin.”

Lauri oli ratsastanut Malachaita nyt yli puoli vuotta ja uskoi olevansa suhteellisen hyvin perillä orin kapasiteetista ja sen valjastamisesta käyttöön. Kisatilanteessa ori oli poikkeuksetta haastavampi, mutta kilpailu kilpailulta Lauri oli saannut koottua päähänsä toimintamallin, jota hyödynsi Malachain kanssa radalla. Tänään millään ei kuitenkaan ollut oikeastaan ollut mitään merkitystä, kun läheltä piti -tilanne oli sekoittanut pakan jo ennen radalle pääsemistä.
“Että jospa ensi kerralla sitten”, Lauri hymähti ja katsoi Heidiä hymyillen.
“Ensi kerralla sitten”, nainen toisti ja vaivoin sai pidettyä itsensä tönäisemästä Lauria uudemman kerran.

“Ensi kerrasta puheenollen”, Lauri murahti itsekseen hymyillen kääntäessään Malachain takaisin siihen suuntaan, josta he olivat hevosautolta lähtiessään tulleet. Mies palautti katseensa Heidiin ja jatkoi sanojaan:
“Haluatko tulla käymään? Vai tulenko minä sun - teidän - luo?”

Heidi oli hetken hiljaa, oikeastaan vain kiusatakseen Lauria edes hieman pitkittyneellä hiljaisuudellaan.
“Kyllä sä saat meille tulla iltapalaa vaikka tekemään, kun noin nätisti pyydät”, nainen kertoi ja nosti vihdoin katseensa heidän edessään olevasta hiekkatiestä tummiin silmiin. Niiden tummuus jätti hiekan vaaleuden helposti toiseksi.
Hän piti paljon niistä silmistä ja ihmisestä, joka niiden takana sillä hetkellä hymyili.

Kirjoitettu yhdessä Laurin kanssa.
#ruunaankoski
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 22.09.19 16:34
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 62
Luettu: 2341

Takaisin alkuun

Siirry: