Grannin päiväkirja

Kolmas kartanon neito
14. joulukuuta 2017

Mulla ei ollut elämässäni ollut montaakaan hyväksyttävää syytä kadehtia muita ihmisiä. Minun suruni ja murheeni olivat hyväosaisen ihmisen kokolailla vähäpätöisiä huolenaiheita. Olin saanut kasvaa ehdassa kartanossa, ja vaikka vanhemmistani saattoi olla montaa mieltä, vähin, mitä heistä saattoi sanoa oli että he tukivat jokaista lastaan enemmän kuin olisi tarvinnut. Meidät kasvatettiin ankaralla otteella, mutta mitään meiltä ei koskaan puuttunut. Olisi ollut kiittämätöntä väittää, että kenenkään meistä lapsuus olisi ollut onneton. Silti mä huomasin välillä miettiväni, että isoin asia, josta mä kuitenkin olin kateellinen mun ystävilleni, oli niiden normaalit ja maanläheiset vanhemmat. Sellaiset, joilla oli ihan tavalliset odotukset lastensa varalle. Tiedättehän, sellaiset, jotka kannustivat lapsia käymään koulussa, etsimään itselleen työllistävän ammatin ja elämään mukavaa elämää.

Mä pidin koulusta. Mä pärjäsin siellä kamalan hyvin. Olisi voinut olettaa, että mun vanhemmat olisivat tuumanneet, että tämän likanpa kannattaakin tähdätä mahdollisimman pitkälle. Korkeakouluttautua ja hankkia arvostettu, hyvinpalkattu työ.

Mutta ei mun vanhempani, tietenkään; ne tekivät kaikkensa saadakseen meistä lapsista kilparatsastajia, ratsuttajia ja hevosenkasvattajia. Ymmärsihän sen, että ne toivoivat kasvatustyönsä jatkuvan. Silti tuntui vähän absurdilta, että sen sijaan, että ne olisivat antaneet jonkun tavallisen rippilahjan, kuten vaikka rahaa, ruusun tai silitysraudan, ne lähettivät jokaisen meistä aina kesäksi valmentautumaan Keski-Eurooppaan. Eikä se ollut mikään luksusmaustein varusteltu ratsastusleiri, vaan se oli raakaa työtä.

Uudemman kerran ne tapasi lähettää meidät ulkomaankomennukselle, kun me oltiin lukioikäisiä. Olihan se ajatuksen tasolla mahtavaa päästä vaihtariksi, mutta sitten taas toisaalta - mä en ollut sellainen vaihtaripersoona. Valovoimanen, ulospäinsuuntaunut, reipas ja rohkea. Mä en ollut mitään niistä. Enkä millään tavalla seikkailunhaluinen. Mulle tuli kauhea koti-ikävä jo silloin, kun olin viettämässä mökkiviikonloppua ystävieni kanssa. Jos vaihtarivuosi mulle jotain antoi, niin ainakin itkunpidättelyssä mä kehityin hirveästi. Varmaan ratsastajanakin vähäsen, sillä tietysti mä en ollut vaihdossa ulkomailla opiskelemisen takia, vaan ratsastamisen.

Jostakusta meistä oli pakko tulla huippuratsastaja, joka esittäisi tilan omat kasvatit laatuarvosteluissa ja ikäluokkakilpailuissa. Se oli äidin päähän sisäänrakennettu ajatus. Mun vanhemmat olisivat hyvin voineet palkata sellaisen ratsastajan tai vaikka kaksi, mutta nimellä oli väliä. Rosengårdin kartanon kasvattien ratsastajan täytyi olla Rosengård.

Vilhelmina-sisko vältti kohtalon naimalla haaveilevaisen kirjallisuudentutkija Johanneksen ja tekemällä pari lasta. Alexander-veli sen sijaan jäi sille tielle, jolle lukion vaihtovuosi oli hänet lähettänyt: Rosengårdin tilan nimikkoratsastajan sijaan hänestä tuli palkkakuski, joka kiersi Eurooppaa ensin belgialaisen ja sittemmin sveitsiläisen työnantajansa nimissä.

Jäljelle jäin minä.

Kaikista meistä kolmesta mä olin kaikilla tavoin vähiten lupaava. Mulla oli vähiten intohimoa, vähiten rohkeutta, vähiten voitontahtoa. Rakastin meidän hevosia, jokaista varsaa ja ihania, viisaita tammoja, ja ihailin De Heroa, nimekkäintä jalostusoriamme. Mutta kilpahevoset? Niiden kanssa piti menestyä, enkä mä ollut voittaja-ainesta. En ollut edes mikään kilpailija.

"Se johtuu siitä, että me ollaan pidetty Josefinaa ihan pumpulissa", kuulin äidin analysoivan isälle.
"Mitä tarkoitat, Susa?" isä kysyi hyvin hajamielisen kuuloisena.
"Se likka ei uskalla edes pyykinpesuohjelmaa valita, sen kerran kun siltä sellaista edellytetään. On aika laittaa Josefina itsenäistymään. Järjestetään sille tallipaikka jostakin vieraalta, riittävän kaukaa, että hänen on syytä muuttaa omaan asuntoon, ja pidetään huoli, että saatavilla on hyvää valmennusta. Sitä se tyttö tarvitsee, eihän se yksin hevosia ratsasta vaan unohtuu haaveilemaan."
"Enpä tiedä", isä epäröi. "Onhan Jusu ollut ulkomaillakin. Liekö se haluaa -"

Äidin kieli naksahti äkäisesti, kun isä käytti minusta lempinimeä. Äiti inhosi sitä. Sen mielestä ihmisille annettiin nimi siksi, että sitä käytettäisiin, eikä siksi, että sitä lyhenneltäisiin ja väänneltäisiin omituisiin muotoihin. Äiti ei myöskään antanut isän päättää lausettaan.

"Arne, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että se tyttö tarvitsee vähän painetta yltääkseen parhaimpaansa. Annetaan Josefinalle haaste."

Pari viikkoa myöhemmin lakkiaispäivänäni mä kuulin äidin suunnitelmasta ensimmäistä kertaa ihan virallisesti. Olin valmistunut ylioppilaaksi neljän muun kanssa itsenäisyyspäivänä, ja siinä missä muut ylioppilaat saivat jälleen ihan tavallisia lahjoja, minun äitini oli anteliaasti suunnitellut elämäni valmiiksi mun puolestani. Näin, miten äkäiseksi äiti kävi, kun en näyttänyt riittävän kiitolliselta siitä kuullessani. Kiirehdin korjaamaan kasvoni oikeammanlaisiksi ja mutisin kiitoksen. Sitten muistin, etten saanut mutista, ja hymyilin pahoittelevasti.

Lahjaksi verhoiltu haaste täytti mut epätoivolla. Paras ja ihanin ystäväni Hanna yritti keventää tilannetta.
"Yhyy, olen Jusu-parka, vanhempani ostivat minulle kauniin nuoren hevosen", hän härnäsi, mutta silmissä oli myötätuntoa.

Hanna tunsi minun vanhempani. Hän oli myöntänyt, että nuorempana hän oli hurjan kateellinen Susannesta ja Arnesta ja meidän kotikartanostamme, mutta me kuitenkin kasvoimme yhdessä. Hanna oppi ymmärtämään, ettei Arne ja Susanne Rosengårdin tyttärenä olo ollut silkkaa hupia vailla velvoitteita. Ja vaikka Hanna ei koskaan sanonut sitä, mä arvasin, että sekin tiesi, että siksi tyttäreksi mä olin aivan väärä ihminen. Kartanon nuori neito oli aina pieni pettymys, tein minä mitä tahansa. En sopinut Rosengårdin kuopuksen muottiin.

Hevosekseni oli valikoitunut Tigraine. Se oli syntynyt tilallamme, muttei siitä huolimatta ollut omia kasvattejamme. Tietenkään äiti ei halunnut antaa minulle tilan omaa kasvattia, sillä minun oli määrä kouluttaa lahjahevonen ihan itse ja viedä se kilpakentille. Jos epäonnistuisin, syytäisin ansaitsematonta lokaa äidin kasvatustyölle.

Granni oli kaunis kuin synti, mutta sydämeni ei suorastaan läpättänyt ilosta, kun meidän yhteinen matkamme kohti Kallan kylää alkoi. Se oli jo maitovarsana ollut toista maata kuin meidän kasvattimme. Granni oli ylpeä ja itsenäinen, eikä sillä tainnut olla lainkaan huumorintajua. Kun toiset varsat yrittivät kutsua sitä leikkiin, se suuttui. Granni ei ollut varsamaisella tavalla utelias, enkä ollut koskaan tainnut nähdä toista yhtä välinpitämättömästii ihmisiin suhtautuvaa pikkuhevosta. Ehkä se johtui tamman elämän inhasta alusta: sijaisemänä käytetty Lina ei ollut tahtonut hyväksyä alkionsiirtovarsaa, jollainen Granni totisesti oli, omakseen. En ymmärtänyt, miksi. Lina oli tavallisesti hyvä emä. Sillä oli lukuisia varsoja, niin monta, että äiti oli jo harkinnut laittavansa sen pois. Sille päätettiin kuitenkin antaa vielä viimeinen kesä varsan kanssa, ja se varsa oli Granni, jonka biologinen emä asui liekkijärveläisellä ratsastuskoululla. Isässä oli vähän scifi-henkeä, ja kun tilallamme voitiin kokea jotakin aivan uutta, hän ajoi tahtonsa läpi ja mahdollisti sen.

Joka tapauksessa Granni oli lopulta saanut Linan hyväksynnän, mutta vaikutti siltä, että se itse ei sitten hyväksynytkään ketään elämäänsä. Ei hevosystäviä eikä oikeastaan ihmisiäkään. Kuin kuningatar se seisoi ylväänä etäällä kaikista muista.

Granni ei enää ollut mikään pikkuinen varsanreppana. Se oli kääntymässä kolmevuotiaaksi, ja meillä oli nyt yhteinen tehtävä. Kai me sitten osoitettaisin äidille, että mä pystyin kouluttamaan kilpahevosen ja kasvamaan siinä samassa itsekin oikeaksi ratsastajaksi. Kai.

Oli ihan selvä juttu, että mun ja Grannin paikka olisi Kallassa. Siellä oli Auburnin kartano ja Sokan sisarukset, kartanon perijättäret. Jotakin etäistä kautta (jota selvittääkseni mä en ollut riittävän kova sukuintoilija) ne epäilemättä olivat meille sukua, ja äiti oli päättänyt, että heidän välittömään läheisyyteen mut oli sijoitettava.
"Heillä ei ole tallipaikkoja nyt vapaana", äiti sanoi selvästi harmissaan, "mutta lähellä on talli. Menette sinne. Tietysti vain siksi aikaa, että Auburnista vapautuu paikka."

Hienoa. Kartanotallista toiseen. Kun en kokenut kuuluvani ensimmäiseen, kuinka sitten ikipäivänä voisin sopeutua seuraavaan?

Kun me saavuimme joulukuun pimentyvänä iltana Kaajapurojen tallin pihaan, mä huokaisin helpotuksesta. En nähnyt pimeyden keskellä aivan koko tallialuetta, mutta se, mitä näin, vieräytti kiven sydämeltäni. Ennen kuin hevoseni oli majoittunut pienessä, koruttomassa tallissa sekuntiakaan, mä jo toivoin, ettei meidän koskaan tarvitsisi lähteä sieltä. Ehkä Auburnista ei koskaan vapautuisi paikkaa, ajattelin toiveikkaana. Sitten mieleeni pulpahti toinenkin toiveikas vaihtoehto: vaikka niin kävisi, ehkä mä uskaltaisin sanoa äidille, etten halunnut Grannin muuttavan.

Se oli niin kerta kaikkisen hölmö ajatus, että tunsin hirmuista syyllisyyttä ja vilkaisin huolestuneena isään, joka oli lähtenyt kuskiksi meille. Ei kai isä ollut aistinut niskoittelevaa ajatuksenjuoksuani? Ei, tuskinpa hän oli. Isä oli kuitenkin itse lupautunut saattamaan mut ja Grannin meidän uuteen elämään, vaikka äiti olisi passittanut meidät matkoihin ihan ominemme. Isä ei sanonut sitä ääneen, mutta minusta tuntui siltä, että hän saattoi olla vähän haikealla tuulella.

Meitä vastaan tuli Tiina, jota mä en pää pyörällä ymmärtänyt niin kovin edes ujostella. Isä tietysti hoisi enimmät puhumiset, mutta sain minäkin sanottua jotakin.

Tärkeintä, mitä mun suustani karkasi:
"Hei, mä olen Jusu."

Tuntui kamalan hyvältä olla Jusu eikä mikään nuori neiti Josefina.

Granni pääsi karsinaansa, ja ajattelin lämmöllä Hannaa, jonka aivan itse tekemän nimikyltin hevoseni sai karsinansa oveen. Hanna oli käsittämättömän taitava! Katselin huolellisesti maalattua Grannia ja siistejä kirjaimia, joilla sen nimi, suku ja omistaja oli tauluun kirjattu. Omistaja - se olin minä. Pelottavaa, mutta oikeastaan aika hienoa.

Koska oli jo aika myöhäistä, emme jääneet välttämätöntä pidemmäksi aikaa Kaajapurojen tallille. Vähän haikein mielin jätin tallin taakseni. Se vaikutti paikalta, johon mä, tavallinen ja lattea tyttö, sopeutuisin paljon paremmin kuin mihinkään vähän liian hienoon kartanoympäristöön. Olipa onni, ettei äiti ollut saanut meitä tungettua tahtonsa mukaisesti Auburnin kartanoon.

Onnenkantamoinen oli myös se, että isä aikoi jäädä mun uuteen asuntooni yöksi. Mä en ollut koskaan asunut yksin, ja hiirulainen kun olin, pelkäsin sitä aivan kamalasti. Me haimme pitsaa, jota söimme pöydän vielä puuttuessa kumpikin patjoillamme. Olin vaatinut, että isä nukkuisi sängyssä, mutta hänpä heittäytyi hupsuksi ja ilmoitti, että me molemmat viettäisimme yön lattialla.
"Vähän kuin telttailtaisiin, mutta kerrostalossa", isä sanoi ja älähti, kun hänen pitsaltaan tipahti rasvainen pepperoninpalanen lakanoille. "Onneksi äiti ei ole näkemässä."

Hymyilin salaliittolaismaisesti. Tässä reissussa, tässä minun uudessa elämässäni... luvassa oli paljon sellaista, mitä äidin ei ollut tarpeen nähdä.

Hyytävää
29. joulukuuta 2017

Kiihtyvällä tahdilla putoava lumi ja utuinen sumuvaippa olivat pesseet maailman värit kuulaan valkeiksi ja harmaiksi. Oli kuin olisi  katsellut tyylikkyyteen pyrkivän mutta pahasti puoliteihen tyssähtäneen sisustusblogin puhkivalotettuja ja värikylläisyydestä riisuttuja kuvia. Vain kapeaksi kaistaleeksi taivaanrantaan, juuri puiden latvojen ylle, oli laskeva aurinko unohtanut sipauksen kultaa. Elämä oli niin kaunista, että se tuntui sadulta.

Paitsi että jalat palelivat aivan kamalasti, sormet olivat pakastuneet jo tunnottomiksi ja nälkä kurisi vatsassa. Jos olin jotakin talvisena pakkaspäivänä oppinut, niin sen, että jatkossa pukeutuisin Kaajapuroille tullessani paljon lämpimämmin. Tyylikkyydestä viis - minä halusin pitää kaikki ulokkeeni viimeistä varpaannipukkaa myöten kiinni kehossani, enkä palelluttaa niitä kunnes ne irtoaisivat.

Vaikka kotona Rosengårdissakin tallin lämpötila pidettiin talvisin melko alhaisena, jotteivät hevoset joutuisi tarhattaessa sopeutumaan monenkymmenen celsiusasteen lämpötilan notkahdukseen, siellä oli lämpimiä tiloja, joista valita. Kotitallilla saatoin siis pukeutua talvisinkin melko keveästi. Gullön talvet olivat olleet leutoja ja lempeitä, ja niin kauan kun pysyi piilossa terävältä tuulelta, siellä kyllä tarkeni tilan nimikoiduissa työasuissa. Jos tuli vilu, saattoi koska tahansa pujahtaa lämmittelemään pukuhuoneeseen, toimistoon tai keittiöön.

Kaajapuroilla sitä mahdollisuutta ei oikeastaan ollut. Satulahuone oli lämmitetty, mutta siihen se sitten jäikin.

Mikä pahinta: tallin saniteettitilat olivat hyytävän kylmät. En pitänyt itseäni mitenkään pahimman luokan kermaperseenä, mutta... Purtsien tallin vessassa käyntiä harkitsin hyvin pitkään. Kärvistelin yhden tallipäivän tuhannen tulimaisessa pissahädässä, mutta toista en enää jaksanut. Oli pakko vain vetää syvään henkeä, olla katsomatta rumaksi kellastunutta pöntönrutjaketta ja toimittaa asiansa kitisemättä, vaikka kylmä pääsikin käsiksi paikkoihin, joihin sen ei olisi tarvinnut.

Kylmyys jäi hyisenä elämään luihin ja ytimiin. Olin aikeissa viedä Grannin takaisin tarhaan, ja itsekseni hytisten kävelin tamman karsinalle. Mutisin hevoselleni uschvakallt ja karistaakseni kylmän kannoiltani ravistelin koko kehoani niin kuin turkkiaan kuivatteleva koira. Yhtäkkiä tiedostin, etten ollutkaan yksin. Kykenemättä täysin pysäyttämään raajojeni heilahtelua niksautin pääni 75 astetta oikealle ja kohtasin vihreiden silmien katseen. Hyvä, että olin ehtinyt rohkaistua saniteettitilojen suhteen, sillä muuten olisin saattanut silkkaa säikähdystäni lirauttaa housuun.

Sydän laukkaili omia teitään, ja järki hölkkäsi henki hieverissä vähän takamatkalla perässä. Se on vain mies! järki toitotti säikähtäneelle sydämelle, joka tunsi äkkiä itsensä typeräksi ja nostatti katuvaisena punan tulvana poskilleni osoittaakseen erehtyneensä. Ei vaaraa, ei pelättävää, ei äiti, vain mies.

Mies oli melkein yhtä yllättyneen näköinen kuin minäkin, mutta toipui nopeammin ja tervehti.
"Hei. Luulin, ettei täällä ole... Umm. Verneri Kaajapuro", hän esittäytyi ja tasoitteli läsnäoloni ja hullunkurisen heilumiseni aiheuttaman yllättyneisyyden kasvoiltaan.
Avasin suuni ja kuuntelin häpeästä ja jännityksestä ohueksi käynyttä ääntäni harmistuneena.
"Jusu... äh, Josefina Rosengård", vastasin esittelyyn ja kiukustuin itselleni, kun turvauduin kuitenkin kaikesta aiemmasta riemustani huolimatta ristimänimeeni. "Jusu siis. Ja anteeksi, minäkin luulin, että olen yksin. Hevosten kanssa."

Verneri nyökytteli pienesti ja vilkaisi käsissäni pitämääni riimua. Sitten hän katsahti karsinaa, jonka edessä seisoin. Granni seisoi itselleen ominaiseen tapaan kaukana ovelta ja tuskin kiinnitti huomiota ihmisten hölmöihin juttuihin. Nuoreksi hevoseksi se oli ihmeellisen välinpitämätön. Oli kuin se olisi ollut karsinaan pystytetty pahvikoriste.

"Sekö on sun hevonen", Verneri tiedusteli, vaikka oli jo varmasti yhdistänytkin nimeni Grannin karsinan kylttiin kirjattuun nimeen.

Tai, ymmärsin heti ja tunsin oloni tyhmäksi, kuka muukaan mä olisin voinut olla kuin Grannin omistaja? Tuskin täällä kukaan muu kävi ilmoittamatta hevosille riimuja pukemassa. Tietysti jo se, että seisoin hevosen karsinan edessä valmiina ottamaan sen ulos tallista, ilmiantoi minut.

Nyökkäsin. Hymyilin. Sillä tavalla, kuin hevosestaan pitävät ihmiset hymyilivät, ei liian ylpeästi, mutta tyytyväisenä siitä, että sain omistaa Grannin kaltaisen nuoren lupauksen. Mielessäni harmittelin, etten osannut esittää takaisin mitään kysymystä tai muuta soveltuvaa keskustelun jatkoa. Mitä mä olisin tältä mieheltä, tältä Verneriltä, kysynyt? "Onko sullakin oma hevonen" olisi ollut aivan typerä kysymys, vai olisiko sittenkään? Hänen nimensä oli Kaajapuro, joten jotenkin hän tietenkin liittyi talliin. Tuntui siltä, että mun olisi pitänyt sukkelammin oivaltaa, kenestä oli kyse ja miten tämän kanssa juteltaisiin. Mitä pidempään annoin hiljaisuuden jatkua, sitä mahdottomammaksi jutustelun jatkaminen tuli. Siispä hymyilin taas ja hyödynsin vetäytymistaktiikkaa.

"Minä... laitan Grannin nyt tarhaan", sanoin, koska en mitenkään halunnut vain poistua epäkohteliaasti paikalta.

Verneri nyökkäsi taas kohteliaasti, ja hetken ajan vaikutti siltä, että hän aikoi jutella kanssani vielä jotakin. Sitten tallin ovi kuitenkin aukesi. Sydän takoen olin jo kätkeytynyt karsinan suojiin. Kuka ikinä talliin saapuikaan, joutuisi nyt odottamaan hetken ennen minun tapaamistani. Yksi asia kerrallaan, yksi henkilö kerrallaan. Enempää en uskaltanut. Tietysti halusin tallilta ystäviä, ja Kallasta ylipäänsä, eihän minulla ollut yhtäkään. Sillä hetkellä annoin kuitenkin mieluusti Vernerin kohtaamisen nostattaman punastuksen hälvetä kasvoiltani sen aikaa, kun loimitin nuorta tammaani. Kuuntelin korvat tarkkoina, kuinka kaksi muuta tallissaolijaa vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten he suuntasivat satulahuoneeseen.

Tallin tyhjyyden turvin talutin Grannin ulos. Hevonen käveli itsevarman ja ylpeän näköisenä vieressäni, ja mietin, voisinko koskaan saada itselleni edes pientä rahtusta Grannin luonteen kovuudesta. Saattaisin hyvinkin tarvita sellaista.

Aina pieni pettymys
5. tammikuuta 2018

Jos olisin ollut niin kuin Alexander, olisin häikäilemättä täyttänyt paperit ja vienyt ne korkeimman omakätisesti Auburnin kartanoon. Olisin hymyillyt hurmaavasti mutta itseriittoisesti ja suurin piirtein ilmoittanut, että hevoseni muuttaa talliin päivämääränä sejase. Alexander olisi valittu karsinavuokralaiseksi, koska hän oli niin tavattoman päämäärätietoinen ja ihan oikea, menestystä janoava ja sitä myös saavuttava urheilija.

Jos olisin ollut niin kuin Vilhelmina, olisin ajautunut jotenkin mukavalla tavalla jutusteluyhteyteen Sokan perijättärien kanssa ja antanut itsestäni maailman ihastuttavimman kuvan. Vilhelminasta pitivät kaikki. Hän oli uskomattoman taitava solmimaan sosiaalisia kontakteja, jotka joko hyödyttivät häntä tai tuottivat hänelle iloa, tai usein sekä että. Vilhelmina olisi valittu karsinavuokralaiseksi, koska hän oli niin mahdottoman ihana.

Jos olisin ollut äiti, olisin vaikka maksanut itseni jonon ohi parempien treenimahdollisuuksien toivossa.

Auburnin kartanon tallissa oli avattu yksityishaku aivan joulun alla. Äiti oli lähettänyt minulle hakukaavakkeen, joka minun piti täyttää. Ei se ollut mitenkään monimutkainen, se oli oikeastaan aivan simppeli, ja olisin osannut kirjailla siihen juuri ne tiedot, mitä tarvittiin. Sitten olisin lähettänyt hakemukseni.

Vaan kun en lähettänyt. En edes täyttänyt. Katselin täydennystehtävää ahdistuneena monen monituista kertaa, mietin, mitä aukkojen kohdalle kirjoittaisin. Täydestä sydämestäni en halunnut kirjoittaa siihen mitään. Aika kului, hakuaika umpeutui. Välttelin äidin kysymyksiä aiheesta, enkä isällekään tunnustanut, etten ollut edes hakenut. Sitten päätökset julkaistiin, ja saatoin sanoa vain isälle (äidille en uskaltanut), että valinta ei kohdistunut meihin. Miten se olisi voinutkaan, kun emme olleet ehdokkaiden listalla lainkaan? Sitä en kuitenkaan ääneen sanonut, mutta isän painavasta hiljaisuudesta päättelin, että hän vähintäänkin epäili asiaa.

Mä en ollut Alexander, joka tiesi mitä halusi ja sitten otti sen. Mä en ollut Vilhelmina, joka saavutti tavoitteensa olemalla hirvittävän pidettävä. Mä olin vaan Jusu, kuopus, kömpelö ja kiusallinen. Nyt teki mieli lisätä listaan sana kapinallinen, vaikka se varmasti herättäisi naurahduksia ihmisissä, jotka oikeasti uskalsivat ja osasivat kapinoida muiden ihmisten tahtoa vastaan. Mä olin salaa ihan itse päättänyt, että me pysyttäisiin Grannin kanssa juuri siellä missä oltiin.

Granni oli autuaan tietämätön siitä, että sen omistaja oli mitenkään poikkeuksellisen suuri pettymys. Grannin mielestä kaikki ihmiset taisivat olla ihan samanlaisia. Ihmiset olivat sille mieliksi silloin, kun ne jättivät sen rauhaan tai antoivat ruokaa.

Jos en ollut uskaltanut hakea tallipaikkaa Auburnista, niin en mä siellä ollut rohjennut käydäkään. Meillä purtsilaisilla oli oikeus käyttää maneesia, ja tiesin, että mun pitäisi melko pian päästä sinne nuoren ja energiaa keräävän tammani kanssa. Toistaiseksi olin kuitenkin ratsastanut sillä vain Purtsien omalla kentällä. Se ei ollut suuren suuri, eikä sen pohja ihan aina ollut ihanteellinen ainakaan kovempaan treeniin, mutta kyllä siinä saattoi nuorella hevosella hölkätä. Silloin, kun se ei ollut jäässä, tietenkin. Siinä oli aidat ympärillä, mikä toi mulle mielenrauhaa. Tietysti Grannin kanssa olisi pitänyt jo käydä maastossa tekemässä kunnonkohotuslenkkejä, mutta en ollut vielä uskaltanut kysyä keneltäkään, mitä maastoja sai tai kannatti käyttää. Se oli mun henkisellä to do -listallani, mutta olin onnistuneesti vältellyt sitä.

Harjatessani Grannia perjantaisena iltapäivänä päätin kuitenkin, että nyt en enää nössöilisi. Kun kuulin kauempaa tallista jonkun saapumisesta kieliviä ääniä, päätin ryhdistäytyä ja mennä juttelemaan, oli siellä kuka tahansa. Vähän pelotti, että siellä tietysti olisi joku harvinaisen karmistuttava korsto tai unenomaisen komea prinssi, joka saisi sanani solmuun.

Melkein huokaisin helpotuksesta, kun näin, kenestä äänet olivat lähtöisin. Ystävällisen näköinen nainen talutti kaunista, jännittävän näköistä hevosta ja tyrkkäsi tamman juuri karsinaansa. Cariad, luin ovikyltistä, ja valmistauduin jutteluhetkeen.

"Hee-ei", sanoin ääliömäisesti ja melkein punastuin.
Nainen kuitenkin kääntyi puoleeni ja näytti yhtä hymyileväiseltä ja ystävälliseltä kuin ennen minun paikalle saapumistanikin.
"Oh, hei! Me ei olla tavattu? Sulla taitaakin olla se uusi hevonen. Mä olen Heidi", hän esittäytyi, ja kadehdin luontevaa puheliaisuutta ja kauniin lainehtivia hiuksia (miksi minun tukkani oli kauhea säkkäräpesä, kun se olisi voinut olla myös tuollainen?).
"Joo, mun se on, se uusi", nyökyttelin ja esitin melko sulavan hauska tutustua -hymyn. "Mä olen Jusu. Kuule, ajattelin vain kysyä, onko jotakin maastokarttaa?"

Siitä se lähti. Mähän juttelin jonkun kanssa! Räpyttelin välillä silmiäni vähän häkeltyneenä, kun huomasin niin tapahtuneen. Eikä se edes ollut mitenkään kamalaa. Hämmästyttävää! En kompuroinut sanoissani ihan koko aikaa, ja ainakaan Heidi ei vaikuttanut siltä, että piti mua ihan typeränä. Keskusteluhetken päätteeksi hän oli jo tarjoutunut joskus lähtemään maastoon seuraksemme, ja olin kuullut hänen hevosestaan muutamia pieniä tarinoita. Kerroin itsekin Grannista, siitä, miten se oli uransa alussa oleva estehevonen. Sitä en sanonut ääneen, että pelkäsin kamalasti, saisinko tehtyä siitä minkäänlaista kilpahevosta. Heidi vaikutti kokeneelta ja hevosten kanssa kaiken nähneeltä.

"Ja tietysti on toi Auburnin maneesi, jota saadaan käyttää", Heidi palasi ratsastusmahdollisuuksia koskevan keskustelun pariin. "Oletko käynyt?"
Pudistelin päätäni.
"Voidaan mennä joskus yhdessä! Kivempi, että on seuraa, ja samallahan sitä menee kaksin kuin yksinkin..."
"Se olisi kyllä tosi hyvä", hymyilin kiitollisena. "Kun en ole käynyt, niin on hyvä, jos on joku opas paikalla."

Niinpä olin sinä päivänä vähän tavallista lievempi pettymys. Minä olin avannut suuni ja tutustunut uuteen ihmiseen ihan oma-aloitteisesti, ja se oli sujunut hyvin. Sen onnistumisenkokemuksen rohkaisemana palasin hevoseni luokse vähän suoraselkäisempänä ja pirteämpänä kuin ennen. Granni tuskin pani merkille ryhdistäytynyttä olemustani, mutta ei se perseillytkään erityisen pahasti. Kyllä se osasi olla aika asiallinen käsiteltävä, vaikka robottimainen olikin.

Puhkuin omaa erinomaisuuttani, tai... kohtuullista kelpoisuuttani, vielä kotimatkallakin. Olin juuri aikeissa poiketa matkan varrelle osuvassa S-marketissa, kun puhelin soi. Irvistin. Äiti siellä oli. Pahaa aavistellen vastasin, ja kiukkuisen äkämystynyt ääni valui korviini.
"Te sitten vielä olette Kaajapuroilla?" äiti ohitti tervehdyksen suosiolla.
"Niin", myöntelin, ja hetkeäkään ajattelematta ilmoitin: "Mä en hakenut sitä paikkaa."

Lankesi syvä, pisteleväinen hiljaisuus. Mua alkoi kaduttaa oma rohkeuteni, mutta oli myöhäistä perääntyä.

"Grannin on hyvä Purtsilla. Se viihtyy siellä."

Lisää hiljaisuutta. Yllätyin, kun ymmärsin, että minua oikeastaan ärsytti äidin tapa käyttää hiljaisuutta kovistelun aseena.

"Oliko sulla muuta asiaa?" kysyin itselleni erittäin epäluonteenomaisen nenäkkäästi.
"Lupasit hakea."
"En luvannut. Sä halusit, että mä haen. Mä sanoin, että katsotaan."
"Sano yksikin hyvä perustelu siihen, miksi jätit hakematta", äiti vaati.

Mulla alkoi mennä sisu kaulaan. Ei tehnyt enää mieli mennä kauppaan. Kaikki ruokahalu oli kadonnut.

"Grannin on hyvä olla siellä", toistin, nyt jo varmuuden äänestäni menettäneenä. "Ja... mä viihdyn siellä."
"Voi hyvä isä sentään", äiti puuskahti. "On siinä sulla arvomaailma! Ei hevosalalla menesty, jos tekee vaan sitä mikä on mukavaa siellä missä viihtyy."

Teki mieli kiljua, tiuskaista, että ihan sama, enhän minä tässä menestystä janonnut. Mutta en kerta kaikkiaan voinut. Jo nyt olin venyttänyt rajoja ja polkenut äidin varpaille ihan liikaa.

Pupu pöksyssä
23. tammikuuta 2018

Granni seistä möllötti tarhansa nurkassa. Siis siinä kauimmaisessa, tietysti. Siellä se paistatteli päivää, joka oli kauniin kirkas mutta luonnollisesti myös melkoisen kolea, oltiinhan kääntymässä kohti helmikuuta. Silloin minä täyttäisin 20 vuotta. Saattoihan sitä toivoa, että uusi ikävuosikymmen toisi mukanaan taianomaisen aikuistumisen: sinä yhtenä helmikuun alun aamuna vain heräisin rohkeampana, itsevarmempana ja asiantuntevampana versiona itsestäni. Hahaahaa. Näkis vaan ja kuulis kolinaa, mä ajattelin, ja palasin takaisin tammikuuhun.

En ehtinyt kävellä montaakaan askelta kohti Grannia, kun se jo liikahti. Ilahduin, sillä kaunis nuori tammani otti kaksi rauhallista askelta minua kohti. Sitten hevonen muisti myös olevansa jokseenkin mulkero, ryöpsähti raviin ja lähti riemukkaasti raajojaan heitellen koikkelehtimaan tarhaa ympäri.

Pysähdyin katselemaan sen menoa. Mikäs siinä oli seistä möllöttäessä ja ihastellessa eloisan hevosteinin liitelevää liikehdintää. Granni ei suonut mulle vilkaisunhitustakaan, mutta mä rekisteröin sen ihan jokaisen liikkeen ja eleen. Hitsi, miten se olikin kaunis. Siis se osa siitä, minkä nyt talviloimiläjän alta näin. Minusta ei ollut lainkaan liioittelua sanoa, että liikkuva hevonen oli puhtainta runoutta. Eipä sillä, että olisin runoudesta todellisuudessa mitään ymmärtänyt. Mä pidin asioista, jotka oli rehdisti sitä mitä ne oli, eivätkä verhoutuneet kryptisiin metaforiin, allegorioihin ja kiertoilmauksiin.

Granni on rehti, ajattelin silloin ensimmäistä kertaa. Oivalsin, että mun hevoseni oli erittäin suoraviivainen. Jos sitä ei kiinnostanut, se ei osoittanut pienintäkään viitettä kiinnostuksesta. Jos sitä otti päähän, se teki tilanteen epämiellyttävyyden erittäin selväksi. Jos, kuten nyt, se oli mieluummin tarhassa kuin töissä, se hölkötteli tarhaa ympäri itsekseen ennemmin kuin antoi kiinni.

"Grannigrisen", naurahdin hevoselle. "Tämän päivän jälkeen sulla alkaa loma. Tule nyt vaan, niin päästään tekemään työt alta pois."

Eihän Granni puhetta ymmärtäny, mutta kummallista kyllä, sen korva kuitenkin kääntyi edes kuuntelemaan mua. Hymyilin. Ohhoh, en ollutkaan tammalle ihan pelkkää ilmaa.

Grannissa oli se hyvä puoli, että se kyllästyi nopeasti pelleilemiseen. Hetken aikaa hölkkäiltyään se vain pysähtyi ja jäi niille sijoilleen odottamaan, että hakisin sen. Tarvoin meitä erottavat pari metriä ja lassosin hevoseni talutukseen. Puoliverinen ei pullikoinut enää lainkaan vastaan, vaan käveli mukana tyynen rauhallisena. Kyllä siinä oli hyviä puolia. Se ei ollut hötkyilevä häsläri.

Olin päättänyt, että Grannin talven ratsastusjakso päättyisi tänään maastoiluun. Sitten se saisi jäädä lomalle, jonka aikana se ulkoilisi minkä kerkeäisi ja kävisi välillä juoksutettavana. Satulaa en kuitenkaan sille laittaisi selkään muutamaan viikkoon. Granni oli sisäänratsastettu kotona Rosengårdissa, ja sitten se oli lomaillut. Seuraavan jakson aikana olimme muuttaneet Kallaan. Ratsastuksellisesti tavoite oli vain ollut kaikkien askellajien läpikäynti ja hallintalaitteiden vakauttaminen niin kentällä kuin maastossakin. Nyt Granni kuunteli hyvin kaasua ja jarrua ja kulki siihen suuntaan, johon halusin. Sen enempää sen ei juuri nyt tarvinnut osata. Kun se täyttäisi neljä, se alkaisi harjoitella kunnolla työntekoa. Nyt se oli kuitenkin mielestäni alkanut näyttää viitteitä siitä, että se aikoi vielä pyrähtää lisää kokoa, ja vaisto sanoi, ettei sen kummempaa treeniä kannattanut yrittääkään tehdä rajusti kasvavan nuoren kanssa.

Tänään siis juhlittaisiin jakson päättymistä. Ehkä menisimme jollekin uudelle maastoreitille. Toistaiseksi olin pysytellyt Grannin kanssa itselleni tutulla reitillä, jonka olin kartasta tutkinut ja opetellut. Siinä oli muutamia kohtia, jossa pääreitistä irtaantui erilaisia polkuja. Ne olivat riittäneet vaihteluksi. Tänään kokeiltaisiin kuitenkin jotakin uutta.

Tavallaan olin siis iloinen, kun satulahuoneeseen mennessäni huomasin, että siellä oli joku muu tallilainen. Sisukkaana ajattelin, että nytpä kysyisin, mikä hänen lempparimaastonsa olisi.

Mutta kun en voinut kysyä.

Tyyppi oli pitkä, harteikas, ja ehdottomasti mies. Kun se kääntyi katsomaan mua, huomasin, että se oli tietysti myös jokseenkin komea. Miksimiksimiksi mä en vaan törmännyt keihinkään riittävän huomaamattoman ja tavallisen näköisiin miehiin, joille mä olisin uskaltanut jopa pihahtaa jonkun sananpuolikkaan ilman, että olin pakkojumissa pimeässä hississä? Enhän mä nyt tolta voinut kysyä, missä se tykkäisi maastoilla, koska se varmaan näkisi mun ujon ilmeen ja yhdistäisi sen kysymykseen ja luulisi, että yritin kysyä treffeille tai jotain. Huomaatte varmaan, mikä mun ongelma oli. Mä ajattelin IHAN LIIKAA ja oletin että kaikki muutkin teki niin.

"Öh, moi! Me ei olla tavattu?" tyyppi muisteli, ja mua kismitti se, ettei mulle ollut jaettu murustakaan itsevarmuutta, mutta ilmeisesti sille oli annettu sitä kouratolkulla (ainakin muhun verrattuna. Mutta kenellepä ei?).
"... niin... ei..." pukahdin ja katselin vähän kaikkialle muualle, mutta en mieheen.
"Ajattelinkin. Mä olen Oskar."
"Kiva", sanoin ja hymyilin arasti ja hapuilin jo mielessäni pääsyä pois tilanteesta. "Öö, mä olen Jusu."
"Sulla on se puoliverinen?" Oskar tiesi, ja nyökkäsin. "Mulla on se irlannincobi."
"Okei", sanoin ja ryhdyin keräilemään Grannin varusteita.

Siitä alkoi hiljaisuus, joka kasvoi ja venyi. Mä pyöritin mielessäni miljoonaa eri tapaa aloittaa rupattelu maastoista ja/tai hevosista ja/tai säästä ja/tai vaikka postimerkeistä, mutta mitään ei pulahtanut ääneenlausuttuna ilmoille. Hupsista. Livahdin sanaakaan sanomatta pois satulahuoneesta ja sätin itseäni mielessäni. Olipa tosi aikuismaista tällainen puihinmeno. Tuskin se asia muuttuisi 20 vuotta täyttämällä.

Joka tapauksessa me suuntasimme Grannin kanssa maastoon. Lähdimme eri tietä kuin yleensä vain palataksemme pian takaisin tallin pihaan ja suunnataksemme sille reitille, jonka jo tiesin johtavan jonnekin.

Granni palaa töihin
10. maaliskuuta 2018

Ei ollut maanantai, mutta ratsastaisin silti Auburniin. Olin joutunut soittamaan ja tiedustelemaan, voisinko käyttää maneesia, vaikkei ollut purtsilaisten vakiovuoro. Se puhelu oli vaatinut kolmen vartin verran henkistä valmistautumista, ja sittenkin mun kädet olivat tutisseet, kun mä olin pidellyt luuria korvalla ja odottanut soittotuuttauksen katkeamista. Mua oli pelottanut, kuka siellä vastaisi. Mua oli pelottanut, saisinko asiani esitettyä. Mua oli pelottanut, mitä mulle vastattaisiin. Kaikesta siitä pelkäämisestä huolimatta mä olin soittanut, esittänyt kysymykseni ja saanut luvan käydä nuoren hevoseni kanssa jälleen tutustumassa maneesielämään. Pitkää reissua emme tekisi. Kunhan palauttelisin Grannin mieleen, mitä työnteko tarkoittikaan.

Se nuori töihinpalaaja oli nyt satuloitu, ja mä puin turvaliiviä ylleni. Granni oli ollut ratsastuslomalla noin kuukauden, ja sinä aikana se oli mun mielestä kasvanut kamalan suureksi ja lisäksi se oli ollut hyvin, hyvin energinen, kun mä olin juoksuttanut sitä Purtsin kentällä kuluvalla viikolla. Mua vähän hirvittikin ajatus (aitaamattomasta) matkasta Auburniin, mutta ei auttanut. Nyt mentäisiin.

Jos siis päästäisiin lähtemään. Kun talutin Grannin ulos, sen etukaviot tuskin osuivat maahan, niin pinkeänä se asteli. Vein sen kentälle ja tajusin hyvin nopeasti, että nuori hevonen oli totaalisesti unohtanut alkeellisimmatkin oppinsa siitä, miten selkäännousutilanteessa käyttäydyttiin. Se hyöri ja pyöri piirileikkiä ympärilläni, enkä mä vaan kerennyt keikauttamaan itseäni kyytiin. Voi apua. Ihan kuin Granni ei olisi koskaan päässyt liikkumaan ja se olisi sillä hetkellä yrittänyt liikkua kaikki elämänsä energiat ulos itsestään. Kirosin pieneen ääneen ja, täytyy huomauttaa, sangen lällysti ruotsiksi.

Apua, ajattelin.
"Tarviitko apua?" miehen ääni kysyi.
Kyllä kiitos, apua, ajattelin.

Ymmärsin, ettei mies varmaankaan oikeasti osannut lukea mun ajatuksiani, vaikka olikin ilmestynyt paikalle taianomaisesti juuri sillä hetkellä, kun hiljaa mielessäni anelin apulaista saapuvaksi.

Piti puhua. Miehelle. Posket hennosti punehtuneina mä käännyin katsomaan pitkää, viikinkinmäistä miestä, jonka tiesin pusuttelevan karvaista hevostaan. Katsominen oli virhe ja pusuajatus vielä suurempi sellainen. Mun kieli meni jotenkin solmuun. Hirvitti puhua, kun en tiennyt, mitä möläyttäisin.

"Jos mä vaikka punttaan? Tai pidän edes kiinni?"
"... joo. Kiitos", havahduin lopulta sanomaan.
"No niin. Yy, kaa, koo, hop."
Ja niin kovin kepeästi ja vaivattomasti minä kohosin maasta. Grannin satula tuntui tutulta kuin mikä. Vedin syvään henkeä ja huomasin ilahtuvani siitä, että istuin hevosen selässä. Annoin Grannin keinahtaa vauhdikkaaseen käyntiin, koska se ei olisi kuitenkaan malttanut seistä enää hetkenpuolikastakaan aloillaan, keräsin ohjat nopeasti auttavalle tuntumalle ja etsin jalustimet jalkaan.
"Kiitos paljon", sanoin vielä ja hymyilin suurinpiirtein oikeaan suuntaan.

Mä kiersin kenttää ympäri pienen hetken ja kokeilin, sainko ohjattua vauhti-Granniani lainkaan. Mies seisoi keskellä kuin siihen unohtuneena ja katseli meitä. Mua vähän hävetti se, miten lentoon lähdössä mun pieni hevoslapseni oli. Teki mieli sanoa, ettei se tavallisesti ollut tällainen, mutta enpä sitten sanonut. Ei Grannista vielä tarkalleen tiennyt, millainen se "tavallisesti" oli.

Käyntimatka Auburniin sujui nopeammin kuin olin kuvitellut. Grannille reitti oli tuttu, eikä se onneksi ollut sellainen nuori, joka säikkyisi jokaista oksanheilahdusta tai kavion liikkeelle potkaisemaa pikkukiveä. Vaikka Granni oli hapan ja tallissa oikeastaan aika äksy, mulla oli ihmeellisen turvallinen olo sen selässä. Vauhtia piisasi, mutta kaikki liike suuntautui sinne minne pitikin. Se oli hyvä se. Sitä en tosin vielä tiennyt, mitä se esteratsastuksesta sanoisi - saisiko vauhdin mitenkään hallintaan, kun hypättäisiin, siis.

Auburnin pihamaalla me kohdattiin jälleen elävä ihmissielu. Vaalea tukka pursusi pipon alta ja kasvoille syntyi utelias ilme, kun nainen näki meidän lähestyvän. Olisi varmaan ollut karmaisevan epäkohteliasta vain ratsastaa nuorella hevosenrääpäleellä tallin pihaan ja olla tervehtimättä, joten nyökkäsin vaaleaverikölle.
"Hei", se heläytti ja kallisti päätään. "Purtsiltako te tuutte?"
"Joo. Sain luvan käydä maneesilla tämän kanssa", selittelin meidän läsnäoloamme, ja hoksasin yhden ongelman tässä suunnitelmassani. "Kuule... viitsisitkö tulla avaamaan meille maneesin oven?"

Epäilin, etten pääsisi enää takaisin Grannin kyytiin, jos jalkautuisin. Oli olemassa pieni mahdollisuus, että teiniheppa oli rauhoittunut käyntimaaston aikana, mutta en luottanut siihen kovinkaan estoitta.

"Totta kai! Mikä hevonen se on? Niin joo. Mä olen Julia."
"Jusu. Hevonen on Granni."
"Se on aika nuori?" Julia jutusteli samalla, kun kuljimme kohti maneesin ovia.
"Kääntyy neljä", mumahdin ja yritin kovasti reipastua.
"Näppärän näköinen. Mulla on itellänikin nuori tamma."
"Okei."
Mua oikeasti harmitti, etten mä keksinyt mitään sen sisältörikkaampaa sanottavaa. Olisi ollut kiva antaa itsestään mukava kuva, mutta mua vaan ujostutti yhtäkkiä kovasti ja niinpä mun sanainen arkkuni sinetöi itsensä tiiviimmin kuin olisi ollut suotavaa. Siinä samalla, kun koitin kuumeisesti keksiä jotakin sanottavaa, pohdiskelin, miksi Julia oli etäisesti tutun näkönen. Olinkohan nähnyt hänet jossain ohimennen?

Julia vislasi maneesin oven takana siltä varalta, että siellä olisi väkeä, joiden treenejä oven avaus yllättäen voisi häiritä. Granni heilutteli korviaan, mutta pysyi nahoissaan. Rapsutin tamman säkää.

Maneesi ei ollut suinkaan tyhjä. Siellä ravasi satumaisen kaunis punarautias tamma. Katselin tamman ruumiinrakennetta ja askellusta. Sen täytyi olla kouluhevonen. Vasta sen todettuani kiinnitin huomioni ratsastajaan ja hätkähdin tajutessani, että mä tunsin hänet.

"Hei Nita!" tervehdin ja kannustin Grannin maneesiin. "Anteeksi, me tunkeillaan vähäsen Grannin kanssa."

Kuinka hassua. Olisihan mun pitänyt osata varautua siihen, että tapaisin täällä tuttuja. Pian tuntisin epäilemättä suunnilleen kaikki auburnlaiset vähintäänkin ulkonäöltä, ehkä nimeltäkin, sillä musta tuntui välillä, ettei Kallassa muita liikkunutkaan. Eikä se mua harmittanut. Hevosihmisten kanssa mulla oli aina edes yksi yhteinen puheenaihe, ja se olisi hyvä oljenkorsi, jos mun täytyisi alkaa oikeasti hankkia kavereita näiltä main.

Mamma Rosengård
2. huhtikuuta 2018

"Haluaisin keskustella Josefinan ja Tigrainen edistymisestä."

Jukopliut, että äidin ääni osasikin yltää käskeviin svääreihin. Susanne Rosengård ei juuri koskaan puhunut kovaa, koska hänen ei tarvinnut. Hänen kuiskauksessaankin oli sellainen sävy, joka vaati tulla kuulluksi, ja harvassa olivat ne ihmiset, jotka olivat ainakaan mun elämäni aikana rohjenneet olla lotkauttamatta silloin korvaansa. Isä oli ehkä ainoa, ja Alexander, joka oli muutenkin hävytön ja häikäilemätön ihminen. Toisaalta jopa Alexanderin oli pakko edes esittää kuuntelevansa, vaikka hän sitten jälkeenpäin saattoikin tehdä aivan muuta kuin oli lupaillut.

Mä nostin luimistellen satulan Grannin selkään, ja sekin käänsi korviaan nyrpeänä. Kerrankin mä tunsin yhteyttä hevoseni kanssa. Tänään meillä oli yhteinen vihollinen, joka oli aikeissa tuijottaa meitä vielä herkeämättömämmin ja arvottomammin kuin meidän valmentaja.

Se nimenomainen valmentaja oli juuri parhaillaan mun sijasta Susanne Rosengårdin huomion kohteena.

Verneri Kaajapurossa oli monta hyvää puolta. Se oli kohtelias ja kannustava, sillä oli osaamista ja kärsivällisyyttä jakaa sitä, se suhtautui luottavaisesti mun ja Grannin tulevaisuuteen. Ehdottomasti parhaaksi piirteeksi nousi hyvin nopeasti mun äidin vierailun alussa se, ettei Verneri Kaajapuro säikkynyt Rosengårdin rouvaa sitten lainkaan. Se vastasi äidin katseeseen niin kuin mies, joka itse asiassa omisti lattian, jolla haastava rouvasihminen sattui seisomaan.

"Niin. Heillä on sujunut hyvin. Granni oppii nopeasti", Verneri lausui vakaasti.
"Miten valmis se on ikäluokkakisoihin? Ne tulevat vastaan hyvin pian", Susanne prässäsi.
"Kyllä se niihin valmiiksi saadaan", Verneri uumoili. "Pianhan näet, miten tytöillä menee."

Verneri Kaajapuro ei teititellyt mun äitiäni. Mä olin kohdannut hirveän monia tilanteita, joissa sellaisetkin ihmiset, joiden ei mun ymmärtääkseni olisi lainkaan tarvinnut taipua teitittelyyn, olivat niin tehneet. Äiti vaan oli sellainen.

Me olimme lähdessä Auburnin maneesiin. Oli jälleen valmennuspäivä, ja äiti oli ajanut Kallaan saakka vain sitä varten. Nähdäkseen, joko olin pilannut Grannin päämäärätiedottomalla haihattelullani. Verneri oli sitä mieltä, että en suinkaan. Vakuuttuisiko äiti? En tiennyt, mutta siitä ei ainakaan ollut haittaa, että edes joku uskoi meihin. Siten mullakin ehkä pysyisi järki päässä ja sydän rinnassa, eikä mun ajattelu ja elintoiminnot lakkaisi epävarmuuden runnomana.

Oliko Vernerissä mitään huonoja puolia? Ryhdyin listaamaan niitä, kun ajoimme Grannin maneesille.
1) Se aiheutti mussa voimakasta ujoutta.
1,5) Tunsin itseni typeräksi, kun en yleensä uskaltanut juuri jutella hänen kanssaan. Sain puserrettua ilmoille vain Grannin kannalta välttämättömimmät asiat, ja muuten olin aivan hiljaa.
En tiennyt, haittasiko se Verneriä. Epäilin, että hän uskoi, että mun päässä ei vaan liikkunut mitään ja siksi mulla ei ollut mitään sanottavaa mihinkään.

Oli ihmeellistä, miten äiti malttoi olla hiljaa oikeastaan koko valmennuksen ajan. Hän katosi hetkeksi jonnekin, kun kävelin alkukäyntejä, enkä sitten oikeastaan edes huomannut, milloin hän tuli takaisin. Kummallista. Siitä huolimatta, että vauhdikkaalla ja virkeällä nuorella Grannilla hyppääminen vaati keskittymiskyvyltä paljon, oli ennenkuulumatonta, että äidin saapuminen samaan tilaan meni multa ihan ohi.

Granni oli valmennuksessa oma itsensä. Mä olin aina pitänyt sitä vähän konemaisena, koska se ei ollut nuoren hevosen tavalla utelias eikä oikeastaan säikkynyt, pelleillyt tai muullakaan tavoin osoittanut olevansa elämää täynnä. Sitten sille oli näytetty esteitä ja jokin hevosessa oli leimahtanut. Kun Granni lukitsi esteen katseellaan, se oli kuin noiduttu. Sen oli päästävä esteelle ja leiskautettava yli. Jos koetin hillitä sen menoa, se saattoi liimata korvansa luimuun ja huiskauttaa äkäisesti häntäänsä. Älä sinä tumpelo jarruttele siinä, mä olen päättänyt mennä.

Mä olin onnellinen siitä, ettei meidän valmennukset olleet koskaan keränneet paikalle mitään yleisöä. Äiti oli kai ensimmäinen, joka näki Grannin hyppäämässä, ellei Verneriä otettu lukuun. Mä en tiennyt, mitä äiti meidän tekemisestä ajatteli.

Aina kun mä hyppäsin Grannin kanssa, mussa kamppaili tunteiden mylläkkä. Yhtäältä Grannin raivoisa into hypätä herätti mussa riemua ja vauhdin ja voiman tunne siivitti jo välillä flow'n kaltaiseen tilaan. Toisaalta mua repi ja riepoi epävarmuus. Kaikki tämä energia, laatu, voima ja nopeus voisivat mennä aivan hukkaan mun allani. Mä voisin valuttaa nuoren hevosen lahjat viemäriin.

"Josefina, du borde nog ha bättre kontroll", olivat ainoat sanat, jotka äiti mulle sanoi, kun oli enää muutamia hyppyjä jäljellä.

Aina sama laulu. Ota ohjat omaan käteen, ratsasta vahvemmin, ole rohkeampi, älä matkustele, älä anna hevosen määrätä. Äiti ei ollut suoranaisesti vahvan ratsastuksen ystävä, vaan pikemminkin nopean päätöksenteon. Mun olisi pitänyt osata tehdä kaikki oikeat päätökset yhtä varmasti kuin mun solut suoriutuivat omista hommistaan. Mun ei olisi pitänyt joutua edes ajattelemaan ratkaisuja. Mun olisi pitänyt tuntea ratkaisut ja toimia ilman ajattelun viivettä - ja silti mun täytyi aina osata perustella, miksi olin tehnyt jotakin jollakin hetkellä.

Se kaikki oli ollut vaarassa tukahduttaa mun halun ratsastaa. Jos olin pitänyt Grannia konemaisena, niin nyt aloin oivaltaa, että myös mä olin ollut sellainen. Ainakin musta oli yritetty tehdä sellainen. Oikeiden vastausten ja tekojen automaatti.

Ja siinä, kesken estevalmennuksen, mun henki alkoi kulkea piirun verran vapaammin. Mä oivalsin. En sitä, miten olisi pitänyt ratsastaa, vaan sen, miten muhun oli vuosikausien ajan yritetty vaikuttaa.

Hyvin pitkäksi aikaa se varovainen riemu, joka nykyään välillä pilkahti mun tunneskaalaan Grannilla hypätessä, oli tukahdettu pohtimisella. Tunne oli kadonnut ratsastuksesta, ja kun ratsastuksesta oli tullut tarkkaan ohjelmoitua pienten toimintojen toistamista, se oli menettänyt merkityksensä. Mä olin ratsastanut täyttääkseni muiden vaatimukset, en siksi, että olisin itse halunnut.

"Tule vielä tämä linja. Äskeinen oli ihan hyvä, toista se. Tosin voit kokeilla tehdä pidätteen ton tolpan kohdalla, ja sitten antaa sen rullata. Jos se tulisi sillä tavalla rennommin ekalle ja siten vielä piirun helpommin tokalle", Vernerin ääni herätteli mut takaisin tosielämään.

Granni hyppäsi laukkaan. Sen korvat olivat enimmäkseen hörössä, mutta kun mä tein Vernerin ehdottaman pidätteen, ne liikahtivat. Mitä haluat? Et kai yritä estellä etenemistä? Hellitin. Toinen korva kääntyi eteen, toinen jäi kuulolle. Granni laukkasi esteelle, esitti harvinaisen rennon hypyn ja jatkoi matkaa. Vauhti ei kiihtynyt kovinkaan paljon, ja musta kaikki tuntui helpolta. Me saavutettiin yhdessä viimeinen este. Hypyssä oli paljon ilmaa. Oli kuin Granni olisi halunnut ottaa kaiken ilon irti viimeisestä hypystä.

Mua hymyilytti. Verneri pisti sen merkille.

"Kiva nähdä iloista ilmettä teidän tekemisessä", mies totesi.

Mä hymyilin takaisin, hieman ujostellen mutta aidosti iloisena.

Äiti oli kuitenkin vielä kohtaamatta. Kun mä siirryin loppuraveihin, se vihdoin avasi sanaisen arkkunsa.

"Okej. Den är lite rastlös, men ni ser inte alls så dåliga ut", kehu oli laimea ja mietteliäs, mutta sitä seurasi suuri luottamuksenosoitus, joka lausuttiin sekä minulle että Vernerille. "Teidän pitäisi alkaa katsella sille kilpailuita. Sitä ei voida viedä suoraan puskasta ikäluokkakilpailuihin. Siispä pikkukisoja alle. Miten olisi tuo tämän tallin Kalla CUP?"

Äidin oli täytynyt käydä katoamisensa aikana lukemassa tallin ilmoitustaulua.

Verneriä selkeästi huvitti Kalla CUPin ja pikkukisojen sitominen samaan asiayhteyteen. Epäilin, etteivät Sokat juuri hymyilisi äidille, jos hän kutsuisi niitä karkeloita heidänkin kuullen alentuvasti "pikkukisoiksi". Olin myös melko varma, ettei Susanne Rosengård piittaisi tippaakaan siitä, loukkasiko hän Sokan sisaruksia vai ei.

"Voisit olla täällä muutakin kuin siivoaja", äiti mutisi, enkä oikeastaan uskonut, että mun oli tarkoitus kuulla sitä.

Kuulin kuitenkin ja ymmärsin viestin. Äiti ei pitänyt siitä, että Rosengårdin nuorimmainen tienasi rahaa siivoamalla toisen varakkaan suvun tallia. Se seikka tuskin jäisi käsittelemättä seuraavalla perhepäivällisellä.

Jos se musta riippui, seuraavaa perhepäivällistä jouduttaisiin odottamaan, ajattelin. Tunsin oloni aika surkeaksi, kun edes ajattelin paluuta Rosengårdiin. Kaikki se, mitä tilalla rakastin, ei riittänyt korvaamaan sitä, mitä pelkäsin: äidin hyisen päättäväistä hyväksynnän puutetta.

Virkaintoinen estehevonen
9. huhtikuuta 2018

"Pientä liioittelua, mutta okei", sanoi Verneri suupielet nykien.
Jos olisin ollut uskaliaampi ja jos en olisi ujostellut Verneriä niin kamalan paljon, olisin kiitellyt häntä vitsikkäästi diplomaattisen kohteliaasta palautteesta. Pientä liioittelua oli Grannin verkkahyppyjä kuvaillessa pientä vähättelyä.

No. Hevosella oli hauskaa, valmentajan huumorintaju kesti sen ja mikä merkittävintä: musta tuntui, että jonakin kauniina päivänä meistä tulisi vielä ihan hyvä ratsukko.

Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä
5. kesäkuuta 2018

Maastoilu Grannin kanssa ei aina ollut rentouttavaa, mutta tänään olin tyytyväinen teinihevoseni käytökseen. Sen käynti oli mukavan etenevää eikä lainkaan pingottunutta, ravissa oli pontta ja laukassakin se malttoi odottaa, että mä pysyin kyydissä. Arvelin, että edellispäivän estetreeneillä oli paljonkin tekemistä hevoseni rentouden kanssa. Toisaalta Grannin kanssa mikä tahansa tuuli tuntui olevan mahdollinen riippumatta mistään olosuhteista. Tamma varmaan pyöritti aamuheiniään odotellessa jonkinlaista lottokonetta, joka arpoi, millä päällä se sinä päivänä olisi. Tänään oli ollut mun kannaltani suotuisa arpaonni, ajattelin.

Istuskelin ruskeassa nahkasatulassa ja mietiskelin kesäsuunnitelmia. En niinkään omiani - mä en ollut varsinaisesti niitä ihmisiä, jotka täyttivät kalenterinsa festareilla ja mökkiryyppäjäisillä ja rantalomilla. Mulle riitti ikkunalauta, hyvä kirja ja mun uuden huonekasvini hoitaminen vallan hyvin. Hyvä olikin, että riitti, sillä eihän mulle vielä ollut lomapäiviä kertynyt kummemmin varastoon, enkä olisi iljennyt anella palkatontakaan vapaata omiin menoihini.

Tein suunnitelmia lähinnä Grannin varalle. Oltiin siinä kutkuttavassa vaiheessa, että sille sai suunnitella kisakalenteria. Kalla CUP:n osakilpailut tietyisivät kutsuisivat meitä, mutta mitä muuta? Voisimme käydä tekemässä ainakin parit startit jossain vähän kauempanakin. Paljon sen enempää ei tälle kaudelle sitten laskettaisikaan. Grannin kisahevoselämä alkaisi oikeastaan toden teolla vasta ensi kaudella. Sitten oltaisiinkin jo ihan kunnolla tositoimissa.

Verneristä oli ollut apua meidän kotivalmentajana. Yhteisten treenien myötä me oltiin alettu saada jonkinlaista varmuutta meidän tekemiseen. No, oikeastaan varmuus oli kasvanut lähinnä mussa. Granni oli alusta saakka ollut aika suuriegoinen estehevonen. Se uskoi pystyvänsä varmaan mihin tahansa.

Notkistelin hieman hevosta, vaikka maastossa olimmekin. Granni oli poikkeuksellisen letkeä, sillä olin sunnuntaina ratsastanut sen kunnolla läpi ja eilisissä estetreeneissäkin oli keskitytty siihen, että Granni vastasi apuihin ja oli suora. Sillä oli tapana olla kyljistään melko jähmeä, ja olin havahtunut siihen tosiseikkaan, että se oli paljon vahvempi oikealle. Olin varannut hevoselle hieronnan ja raspauskin tehtäisiin pian, mutta oikeanlainen ratsastus oli kuitenkin etenkin jatkon kannalta kaikkein tärkeintä. En halunnut tehdä hevosestani toispuoleista ja kipeyttää sitä mistään.

Loivat väistöt ja taivutukset hiekkatiellä olivat tällaiselle päivälle juuri sopivaa tekemistä. Granni oli niin leppoisalla tuulella, ettei se ärsyyntynyt vaatimuksistani vaan oli miltei halukas vastaamaan niihin.

Maasto ei ollut saanut Grannia juuri hikoamaan, totesin, kun palasimme Purtsille. Toki palautteleva retkemme oli ollut kevyenpuoleinen, mutta kyllä tamman kunto oli kasvanut kohisten kevään ja alkukesän aikana. Se ilahdutti mua melkein yhtä paljon kun soimaan pirahtava kännykkä säikäytti.

"Haloo? Jusu tässä?" vastasin tasapainotellen samalla Grannin selästä riisumaani satulaa toisella käsivarrellani.
"No Pirre tässä morjens!" kuulin tarmokkaan äänen, jonka tunnistin varsin hyvin.

Olin joskus osallistunut myös Piritta Kuisman valmennuksiin. Sittemmin olin hetken aikaa auttanut häntä liikuttamaan hevostaan, kun hän itse oli odottanut selkäleikkausta ja hevosen toinen liikuttaja odotti kai vauvaa tai oli muusta syystä sivussa. Tavallaan saattoi myös sanoa, että Pirre oli perhetuttu. Me olimme ottaneet hänen tammansa varsan alkionsiirtona Rosengårdiin syntymään ja kasvamaan... siis tietenkin Grannin. Pirre omisti Grannin Tikru-emän.

Vilkaisin vielä Grannia ja sulloin sen karsinan oven mitenkuten kiinni. Mun ei tarvinnut kysyä Pirreltä, mitä asiaa sillä oli, koska se nainen oli puhelias kuin mikä ja puhua papatti jo:

"Mä ajattelin vaan soitella, että miten kiireistä sulla nyt on ja miten on Tigrainen kanssa mennyt ja olisitko sä kiinnostunut esittämään mun Tikrun Power Jumpissa tänä vuonna."

Mihin kaikkeen mun piti vastata ja missä järjestyksessä?? Hengästytti ajatellakin. Vetäisin henkeä ja sitten ymmärsin Pirren puhetulvan viimeisen osan.

"... Tikrun? Power Jumpissa?" ihmettelin ääneen.
"Niin. Jos sä ehdit. Ja haluat. En mä pakota, mutta toivoisin sen pääsevän edes kerran kunnon kisoihin tällä kaudella ja mä olen edelleenkin selkävammainen", Pirre vastasi iloisen huolettomana.
"Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta miksi minä?" multa lipsahti.
"Ajattelin, että sua voisi kiinnostaa", Pirre sanoi ja kuunnellessani hänen sävyään saatoin nähdä sieluni silmin, miten hän kohautti olkiaan. "Sulla on kuitenkin sen varsa, joten ehkä susta olisi hauskaa kilpailla sillä. Voisin mä antaa sen sun veljellesikin, mutta suoraan sanottuna mä luulen, että sillä on niin paljon pissaa päässä että se pyytäisi aivan järjettömiä kiskurihintoja mun hevosella ratsastamisesta."

Tuijottelin yhä Grannia ja muistelin sen emää. Bijou Toujours oli rumilus hevoseksi ja sillä oli kelju luonne, mutta hypätä se osasi. Tarjottiinko mulle nyt todella tilaisuutta ratsastaa sillä kilpailuissa - ja vieläpä ryöstää se rakkaan Alexanderin nenän edestä? Jösses. Tätä en ollut kesää miettiessäni osannut ennustaa.

Riittämätön
13. kesäkuuta 2018

Mä en käsittänyt, miksi kukaan koskaan halusi ihastua yhtään keneenkään. Se oli kamalaa, inhottavaa, kurjaa ja toivotonta. Kuin putoamista hyvin korkealta ja sen toivomista, että oppisi jarruttamaan pudotusta ennen maanpintaa. Ei ihmisen kehoa oltu tehty jarruttamaan putoamista. Selkään ei ilmestynyt siipiä tai kyljen ja sormenpäiden väliin liitopoimua, enkä mä ainakaan koskaan muistanut kantaa mukanani laskuvarjoa. Mä ihastuin aina päätä pahkaa, uskoin itsepäisesti pelkkää hyvää ja kaunista ja humpsahdin sitten yli laidan ilman minkäänlaista turvaverkkoa siellä toisella puolella mua vastaanottamassa.

Mä en osannut olla varautunut ihminen, vaikka mä olin ujo ja varovainen. En silloin, kun olisi pitänyt.

Pakenin Grannin luokse. Sen tempauksia mä olin oppinut varomaan paremmin kuin ihmisten. Mä olin oppinut hevosten seassa kasvaessani, että eläin saattoi aina yllättää. Niin oli välillä käynyt, ja äiti ja isä olivat aina kuitanneet hevosten kanssa sattuneet kolhut mun omaksi viakseni. Piti olla tarkka ja nopea reagoimaan, ja miten se muka olisi multa onnistunut, kun mun pääni oli aina joko korkealla haaveiden pilvilinnassa tai piilossa pelkojen pusikossa. No, alkoi se sitten onnistua. Kantapään kautta. Molempien kantapäiden. Itse asiassa ehkä tarkemmin ajateltuna jalkapöydän, sääriluun, peukalon ja solisluun. Ne kaikki mä olin joskus hajottanut.

Grannin ilme saattoi olla nyrpeä, kun mä hain sen harjattavaksi. En mä kuitenkaan loukkaantunut siitä, sillä Granni oli aina tasaisesti hapan.

Se ei soutanut ja huovannut. Se ei ensin lirkutellut ihania asioita ja vakuuttanut, että oli maailman ihastunein muhun. Mikä mieletön tunne, kun imarreltiin, otettiin huomioon, pyydettiin mukaan. Kimmo oli tehnyt niin, ja Kimmo oli saanut mut uskomaan, että mä taisinkin olla aika hyvä tyyppi edes sen mielestä. Kauniskin, ja hauska - mua ei yleensä sanottu hauskaksi. Vähän hassuksi ehkä, ja hupaisaksi, mutta ei hauskaksi sillä tavalla kuin se olisi ollut mun omaa ansiota.

Granni ei koskaan antanut syytä uskoa, että mä olisin ollut sen lempi-ihminen. Oikeastaan musta tuntui, että Grannille oli ihan se ja sama, kuka sitä käsitteli. Mieluiten ei käsitellyt, mutta jos nyt oli pakko, niin tamma sieti pitkin hampain ketä tahansa. Me ei oltu ponityttökirjamateriaalia. Mä en ollut tarinoinnin arvoinen nokkela ja rohkea sankarikaunotar, joka selvisi toinen toistaan tukalemmista tilanteista, eikä Granni ollut se uskomattoman upea, herkkä ja täydellisesti sankarittareen luottava saturatsu, joista niissä kirjoissa aina kerrottiin. Meidän välillä ei ollut sitä maagista sidettä.

Jos mut olisi kidnapattu ja köytetty jonnekin vesitorniin, Granni ei todellakaan olisi ruvennut käyttäytymään levottomasti kotitallillaan. Se ei karkaisi Verneri Kaajapuron käsistä miehen kuljettaessa sitä tarhaan. Tamma ei taatusti säntäisi matkaan ja etsisi väsymättä, kunnes löytäisi ränsistyneen vesitornin. Se ei kapuaisi sinnikkäästi tiukkoja kierreportaita ylös potkimaan mun vartijan tajuttomaksi ja puremaan mua sitovia köysiä rikki.

Mä saisin mätääntyä tornissa ihan rauhassa, jos pelastuminen olisi Grannista kiinni. Tai Kimmosta. Paitsi jos postaisin välillä someen sievän kuvan itsestäni. Silloin Kimmo kyllä kaivautuisi mystisesti kolostaan ja karauttaisi soittelemaan mun ovikelloa.

Satuloin Grannin ahdistuneissa ajatuksissani piehtaroiden. Miten mä olinkin niin riittämätön? Mä en onnistunut pitämään Kimmon kiinnostusta yllä. Se kiinnostus tuli ja se meni, ja se palasi ja laantui, eli aivan omaa elämäänsä, enkä mä koskaan ymmärtänyt, mitä mä tein väärin tai oikein tai miten mä olin väärin. Mä en kai vaan ollut tarpeeksi. En kyllin kaunis, en riittävän hyvää seuraa enkä ainakaan tarpeeksi mukava ja mielenkiintoinen ihminen.

En käyttänyt turvaliiviä usein, mutta tänään se tulisi tarpeeseen. Siksi yritin olla välittämättä siitä, että Purtsin kauhukaksoset, jotka eivät todella olleet kaksosia, olivat paikalla ja ilmeilivät paljonpuhuvasti. Turvaliivit oli nössöille. Vilkaisin tyttöjä ripsieni alta, mutta jo Jannan ja Avan ilmeiden näkeminen söi multa kaiken lopunkin ihmisarvontunnon. Nykäisin Grannin perässäni pihalle, loikkasin vauhdilla selkään ja hoputin tamman käyntiin ennen kuin vahingossakaan kuulisin mitään ivallista kommenttia. Niiden ei muka ollut koskaan tarkoitus kantautua mun korviini asti, mutta kyllä ne vain tekivät niin. Kasvokkain Janna ja Ava soivat mulle aina hyvin aurinkoisia hymyjä, mutta mä pelkäsin sitä, mitä tapahtui, kun mä käänsin niille selkäni ja ne jäivät kahdestaan.

Olisi ollut hirveän paljon helpompaa, jos ihmisetkin olisivat voineet olla sellaisia kuin Granni. Jos ihmiset vaan olisi voineet päättää, pitivätkö ne jostakin vai inhosivatko, ja sitten ilmaista mielipidettään sinnikkään rehellisesti. Juuri sillä hetkellä musta tuntui, etten mä tuntenut yhtäkään sellaista periaatetta noudattavaa ihmistä. Ehkä Hannan ja Heidin, mutta mistä niistäkään oikeasti tiesi.

Mun ainoa ratkaisu kaikkeen tähän tuskailuun oli viedä Granni maastoon. Tiesin, mistä löytäisin täydellisen pohjan täydelliselle kiitolaukalle. Mä aion antaa Grannin mennä ja katsoa miten paljon vauhtia siitä irtoaisi. Vauhti saisi tuulettaa surkeuden pois. Mä halusin puhdistaa huolipöytää ennen kuin illemmalla tapaisin Rasmus Alsilan. En tiedä miksi. Se vain pyysi, ja mä suostuin, ja sitten mua kadutti, koska tässä mielentilassa mun olisi pitänyt oikeastaan vain kaivautua sängyn alle ja ynistä siellä surkeuttani. Mutta tehty mikä tehty, ja peruminen olisi ollut törkeää.

Siispä mä ratsastin. Sydän lepatti levottomana, kun mä odotin oikeaa hetkeä päästää Granni lähtemään täyteen vauhtiin.

"Mene", mä kuiskasin vihdoin hevoselle, kun me saavutettiin täydellinen laukkasuora. "Niin kovaa kuin tahdot."

Ja sehän meni. Ihan yhtäkkiä mua ei pelottanut mikään. Rohkeus taisi olla Grannilta lainattua, mutta se oli olemassa yhtä kaikki. Aivan vahingossa mä hymyilin. Ei asiat nyt mahdottoman huonosti voineet olla.

Olin nipin napin uskaltanut ilmoittautua Grannin kanssa valmennukseen vieraalle tallille. Sitten olin juuri ja juuri saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta pyytääkseni Heidiltä traileria lainaan. Heidi oli tarjoutunut tulemaan seuraksi, mutta olin ollut urhea ja sanonut, että pärjäisin yksinkin. Seuraavaksi tallillamme hevostaan pitävä ammattitaitoinen ratsastaja Mikael Gren oli kertonut olevansa tulossa samaan valmennukseen. Jokin rohkeuspöpö oli livahtanut mun päähäni ja olin ehdottanut yhtä matkaa menemistä.

Niin me olimme tehneet, lastanneet nuoret tammamme samaan koppiin ja ajaa huruteltu sinne vieraalle tallille.

Eternal Warmbloodsissa oltiin yllättyneitä, kun me tulimme.

Me olimme yhtä yllättyneitä, kun meille valkeni, että meidän valmennus oli peruttu. Toljotimme tiedon välittäjää ällistyneinä. Sitten palasimme hämmentyneen hiljaisuuden vallitessa autolle.

"Tultiin tänne asti turhan takia", Mikael tokaisi ja hieraisi niskaansa.
"Niin."
"Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."
"... niin."

Ja me matkasimme takaisin kotitallille.

Tulos: 0vp
Sijoitus: 4/11
Sanallinen arvio: "Nopeatempoinen hevonen, jonka kanssa saa olla tarkka teistä. Tulee pari kertaa liian lähelle ja pari kertaa mennään esteen reunasta. Vasta kun kontrolli on kunnossa, aletaan ratsastamaan aikaa."
Tuomari: Hannele Appelgren

Kuittaus: Antoi olla viimeinen kerta, kun lähdin kisamatkalle yksin (ei todellakaan olisi, sillä en kuitenkaan koskaan kehtaisi/uskaltaisi pyytää ketään mukaani apukäsiksi). Ei minua hermostuttanut Grannin takia, vaan kaiken muun. Ajaminen, suunnistaminen, parkkeeraaminen, vieraahkossa ympäristössä toimiminen, aikatauluissa pysyminen... Taivaan kiitos olin käynyt Seppeleessä ennenkin, ja onneksi kyseessä olivat melko pienet seuratason kilpailut.

Granni oli yhtä robottimainen kuin aina, kun lastasin, ajoin ja purin sen. Sitten se alkoi katsella ympärilleen. Tammalle tämä oli ensimmäinen kerta Seppeleessä, ja hetken aikaa pelkäsin, että se flippaisi täysin.

Hah. Granniko reagoimassa suuresti paikanvaihdokseen? Ei kai nyt sentään. Hieman jännittynyt se oli, mutta säpsymisen ja paikalta karkaamisen sijaan jännitys näkyi kuuroutumisena mun avuille. Verkassa Granni puski vasten mun apuja ja kiihdytteli esteille. Jos jäin pitämään sitä liikaa, se hypähteli melkein paikallaan ja nakkeli kiukkuisena niskojaan. Punainen nauha Grannin hännässä toki oli oma merkkinsä, mutta tokkopa sitä olisi edes tarvittu pitämään muita kaukana tammasta - niin näkyvästi se niskoitteli. Vähän hävetti, kun ympärillä oli muita ratsukoita, joista aika iso osa taisi olla tuntiratsastajia opetushevosten kanssa. Miksei joku toinenkin hevonen voinut aiheuttaa hämminkiä?

Mulla oli kamala hiki jo radalle siirryttäessä. Granni mupelsi vähän kuolainta ja pälyili ympärilleen. Sen korva heilahti muhun päin juuri ennen kuin mä pyysin sen laukkaan, ja sen jälkeen sen korvat pysyivätkin tasaisesti niskassa.

Granni oli kiireinen ja räjähtävä. Ajoittain kaipasin voimakkaampaa jarrua sen suuhun, kun istunta oli yhtä tyhjän kanssa eivätkä pidätteet menneet läpi. Ohjauslaitteet sen sijaan toimivat, vaikka välillä hieman suurpiirteisesti. Mulle oli jo aikapäiviä sitten valjennut, että mulla oli hitonmoinen työmaa käsillä ennen kuin meillä olisi homma hanskassa. Nyt se tosiseikka kiteytyi kisojen sanalliseen arvioon: vasta kun kontrolli on kunnossa, ratsastetaan aikaa. Enkä mä edes ollut ratsastanut aikaa, vaan Granni oli vienyt mua paikoittain täysin oman mielensä mukaan.

Hengästyneenä mä ratsastin pois radalta tyytyväisenä kahteen asiaan: 1) me olimme yhä hengissä ja 2) takana oli puhdas rata ilman kieltoja tai ohimenoja. Vitosesteellä ohimeno oli kyllä lähellä, sillä en millään meinannut saada Grannia kiinni nelosesteen jälkeen.

"Mä otin teistä videon", meidän vierelle oli yhtäkkiä kuin tyhjästä tupsahtanut honkkelinmallinen mansikkablondi tyttö. Se oli suunnilleen mun ikäinen.
"Hmmh?" häkellyin.
"Sori, mä oon siis Alviina. Mä hoidan sun hevosen emää. Tikrun varsahan tää on? Pirre ei päässyt tänne, mutta sitä kiinnosti teidän rata. Sopiihan, että mä näytän sille videon?"
"Öö. Sopii?" vastasin ja mietiskelin, että johan oli merkillinen tietotoimisto ihmiseksi.
"Hyvä! Mä lähetinkin sen jo whatsappissa sille", tyttö tokaisi, eikä sitä voinut oikeastaan edes kutsua tunnustukseksi, niin häpeilemättömästi hän ilmoitti jo toimineensa ennen kuin oikeastaan pyysi lupaa.

"Anteeksi on helpompi saada kuin lupaa", Alviina perustelikin muitta mutkitta, soi mulle sädehtivän hymyn ja katosi niine hyvineen kuin tuhkana tuuleen.

Ehkä voisin kysyä Pirreltä, lähettäisikö hän hoitajatyttönsä kuvaaman videon eteenpäin mulle. Me oltiin sovittu jo muutamat treenit, jotta pääsisin ratsastamaan Grannin Tikru-emää ennen lähtöä Kanadaan. Mä siis palaisin vielä Seppeleeseen. Grannia en ehkä tämänpäiväisen esityksen jälkeen kehtaisi ikinä tuoda mukanani, vaikka lopputuloksissa me ei edes oltu mitenkään silmiinpistävän huonoissa asemissa tyyliarvostelusta huolimatta.

Susanne epäilee
30. kesäkuuta 2018

Mä en ollut pitkään aikaan ollut näin poikki. Aamu oli ollut aikainen, sillä tietenkin mun lähtönumeroni päivän kilpailuissa oli ollut heti ensimmäisen luokan ykkönen. Itse kilpailut eivät kuitenkaan olleet väsyttäneet mua. Tietysti jännittäminen oli kuluttavaa, mutta en mä ollut tällä kertaa ollut niinkään peloissani siitä ratsastusosiosta. Me oltiin Grannin kanssa käyty edeltävällä viikolla jo valmennuksessa ja Kalla CUPin viimeistelytreenit olimme tehneet Seppeleen seurakilpailuissa. Siispä ei ollut juuri mitään, mitä jännittää: kyllä mä jo tiesin, miten Granni käyttäytyi kodin ulkopuolella ja kisatilanteissa.

Tiesin senkin, että 80:n senttimetrin esteradat olivat sille leikittelyä. Mulle ne olivatkin sitten raakaa työtä, sillä Granni olisi mieluiten itse päättänyt miten kovaa se meni ja mihin suuntaan, eikä tamma ollut edes vilkaissut ratapiirrosta. Sen valitsemat suunnat eivät yleensä olisi menneet yksi yhteen ratamestarin mielikuvien kanssa.

Äidin vierailu mut oli todellisuudessa uuvuttanut. Se oli tullut jo torstai-iltana. Äiti oli tarkoittanut hyvää omalla tavallaan. Hän oli kovin ystävällisesti lupautunut (= tuppautunut lainkaan minulta kysymättä) hevosenhoitajaksi toisiin CUP-osakilpailuihin.

Parhaillaan äiti analysoi mun ja Grannin kisaradan jokaista käännettä. Mä istuin pelkääjänpaikalla ja toivoin, että olisimme mahdollisimman pian Purtsilla. Olin elänyt kisaradan jo kerran sitä ratsastaessani, enkä mainittavasti pitänyt siitä, että jouduin kuuntelemaan äidin kriittisen selostuksen. Miten se saikin kaiken kuulostamaan siltä, että rata olisi ollut yhtä mokaa mokan perään ilman yhden yhtä täysin onnistunutta ratkaisua.

"Mutta kyllä tämä Kallaan tulo on tehnyt sinulle hyvää, Josefina", äiti sanoi ihan yllättäen pysäytettyään auton Purtsin pihaan.
"Hmh?" äännähdin niin häkeltyneenä ja yllättyneenä, että olisi voinut luulla Susanne Rosengårdin suurin piirtein ilmoittaneen ottavansa avioeron isästä.
"Oli mukava kuulla, että olet itse järjestänyt itsellesi ratsastettavia hevosia."

Ai niin. Tietenkin äiti oli kärttänyt multa kaikki tiedot mun viimeaikaisista hevosiin liittyvistä edesottamuksistani. Kanadaan lähdöstä olin kertonut ihan oma-aloitteisesti, sillä (noloa kyllä) vanhempien sponsorointi saattaisi tulla tarpeen sellaisella reissulla. Olin jopa melko varma, että äidin kulmakarvat olivat nytkähtäneet tyytyväisesti, kun se oli kuullut, että kilpailisin siellä yhden sijasta peräti kahdella hevosella. Pirittan Tikru ja Heidin Carlee oli nopeasti googlattu.

Sitä en ymmärtänyt, miten Susanne oli oikein saanut kaiveltua musta esille senkin tiedon, että olin käynyt hyppäämässä Inna Paakkasen hevosella. Rasmuksen Larasta äiti tietysti tiesi, koska hän oli asiaa junaillut. En olisi itse hyvällä tahdollakaan kutsunut ratsasteluani ammattimaiseksi toiminnaksi, mutta äiti kai näki minussa haluamansalaista kehitystä.

"Siitä ne markkinat laajenee", Susanne Rosengård sanoi miltei lempeästi.

Mä en tiennyt, miten olisin sitä toteamusta käsitellyt. Sydän hypähteli vähän. Tarrasin ovenkahvaan ja pakenin tilanteesta harppomalla traikulle.

Mun hoitaessa Grannia ja sen varusteita paikalleen äiti selaili otsa kurtussa tablettiaan. Osasin arvata hänen päivittelevän vähän isompien kisojen tulospalvelua. Alexanderin oli määrä kilpailla läpi viikonlopun kolmen tähden kilpailuissa, ja äiti oli tietysti Axun ylimpänä fanina ja ahkerimpana kriitikkona kuin tulisillä hiilillä.

Kyllä muakin vähän kiinnosti Alexanderin menestys. Niinpä tein tehtäväni tallissa nopeasti loppuun ja tupsahdin sitten äidin viereen.
"Mä olen valmis. Onko tuloksia vielä?" kysyin ja vilkuilin äitiä, jonka ilme oli kummallinen.

"Alexander ei ole startannut", Susanne sanoi jäyhästi.
"Onkohan hevonen loukkaantunut?"
"Ne molemmatko? Sen piti startata kahdessa luokassa."
"No... jos ne ei jostain syystä ole päässeet paikalle. Rengasrikko matkalla?" ehdotin, vaikken tiennyt, miksi vaivauduin keksimään selityksiä.
"Minä soitan huomenna Alexanderille", äiti päätti.

Äidin ei kuitenkaan tarvinnut. Seuraavana päivänä aamiaisella hän selasi ratsastusurheilun verkkojulkaisua, joka oli jo tiivistänyt muutamien suomalaisratsastajien edesottamukset niissä samoissa kilpailuissa, joissa Alexanderinkin piti ratsastaa. Siellä, aivan jutun lopussa, oli parilla rivillä kuitattu:

Alexander Rosengård jäi pois kilpailuista viime hetkellä. 23-vuotiaan kilparatsastajan työnantajan edustaja tiedotti perjantai-iltana Rosengårdin työsuhteen päättymisestä.

Äiti kiristeli hampaitaan. Katselin häntä hieman kauhistuneena. Kun äidin ilme tummeni, hän näytti yhtäkkiä vanhemmalta kuin yleensä.

"Kummallista. Sitä voisi kuvitella, ettei äiti joutuisi lukemaan tällaisia omien lastensta kuulumisia netistä", hän sanoi, ja arvasin hänen katseensa nähdessäni, että hänellä oli omat epäilyksensä Alexanderin työsuhteen äkillisestä päättymisestä.

Niin oli minullakin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta laatuaan.

Estevarsojen laatuarvostelu
31. heinäkuuta 2018

Alexanderia otti päähän se, että tämä siskon omistaman nuoren kiukkupussin kanssa keekoilu oli tätä nykyä hänen elämässään kaikkein lähimpänä hevosurheilua. Siellä Josefina kaikista maailman ihmisistä nyt nautti kansainvälisten kilpailuiden voittoruusukkeista ja -palkinnoista, kun Alexander itse oli jumissa estevarsojen laatuarvostelussa esittämässä hevosta, joka ei edes ollut poikkeuksellisen hieno. Se osasi hypätä siinä missä mikä tahansa hommaan jalostettu puoliverinen, mutta oliko siinä ainesta GP-radoille? Ei Alexanderin mielestä.

Pahansuovasti mies ajatteli, että sellaisena hevonen soveltuikin sitten erinomaisesti hänen harrastelijasisarelleen. Jusussa ei ollut kunnianhimoa ja rohkeutta ryhtyä ammattiratsastajaksi. Tämä yhden nuoren valmistelu laatuarvosteluun - varsa-arvosteluun, vieläpä - oli pikkusiskolle jo suuri urotyö. Granni oli annettu Jusulle, koska sen ei oletettukaan nousevan koskaan kansallisia 130-luokkia pidemmälle. Sellainen kilpaileminen oli Alexanderin mielestä harrastetoimintaa. Ehkä laadukasta harrastamista, mutta ei missään nimessä oikeaa kilpaurheilua.

Varustaessaan Grannia Alexander joutui kuitenkin myöntämään itselleen, että eipä hänenkään urheilu-uransa jatko hääviltä näyttänyt. Pitäisi varmaan etsiä joku oma nuori hevonen kasvamaan, jos hän aikoisi koskaan päästä takaisin oikeille kilpakentille. Joku sellainen, jossa olisi laatua enemmän kuin Jusun hevosessa.

Merkillistä. Missä vaiheessa Alexander oli alkanut ajatella, että Jusun kanssa tarvitsisi kilpailla omasta ja hevosten paremmuudesta? Sehän oli absurdi ajatus. Ei Jusun kanssa saanut kunnon kilpailua aikaiseksi mistään.

"Den ser ganska bra ut", Alexander kuuli yhtäkkiä tutun äänen.

Tietenkin Susanne ja Arne olivat tulleet katsomaan estevarsojen laatuarvostelutilaisuutta. Alexander tervehti vanhempiaan ja ehti jutellakin hyvän tovin, ennen kuin oli aika ryhtyä tositoimiin.

Granni ei viihtynyt verryttelyssä muiden nuorten keskellä. Alexander muistikin sen olevan melko epäsosiaalinen hevonen. Punainen rusetti koristi tamman häntää, eikä varmastikaan ihan syyttä. Liian läheltä ohittavat muut hevoset tekivät tammasta pinkeän ja äkäisen oloisen. Se hyvä puoli hevosessa oli, ettei se ainakaan pelännyt olla yksin maneesissa. Toki se oli jännittynyt, sillä tilanne oli aivan uudenlainen. Hevosen piti esiintyä niin ratsastettuna kuin irrallaankin ja hypätä kujaa, mihin se onneksi oli tottunut. Jännitys näkyi nykivinä liikkeinä. Granni ei ollut letkeä ja irtonainen hevonen, ja jos se jännittyi, se näytti todella vaatimattomalta.

Niinpä Alexander ehti hieman huolestuakin: minkälainen arvostelu tästä saataisiin? Olettaisiko Josefina hänen sabotoineen hevosen suoritusta tahallaan, jos arvio olisi kehno? Vaikka ei kai Josefina sentään. Pieni ja naurettavan sinisilmäinen Jusufifi.

Onneksi huoli oli aiheeton. Kuunnellessaan tuomariston lopullisen arvostelun ja pisterivin Alexander antoi valjun hymyn näkyä kasvoillaan. Ykköspalkinnon turvin hän tiesi, että Josefina olisi hänelle tulevaisuudessa palveluksen jos toisenkin velkaa.

Merrin tallin estekisat 12.8.

Jarrua. Jarrua. JARRUA!

Voi jumalauta, voiii jumalauta, VOI JUMALA AUTA GRANNI SEIS!

Ei Granni kuunnellut, eikä Jumala. Hevonen meni kaikista pidätteistä piittaamatta ja se toinen huhuilemani kai vaan nauroi. Että pidä likka kiinni ja nauti menosta, koita olla paskomatta paniikissa housuun.

KLONKS.

Puomi. Puomi alas. Voi ei, tällä menolla se ei varmana jäisi viimeiseksi, mä ajattelin ja tein vielä yhden epätoivoisen pidätteen ennen sarjaestettä. Ei Granni kuunnellut sitäkään, mutta ihmeen kaupalla se liisi yli jopa B-osasta, vaikka laskeutuikin A-osalta suunnilleen jälkimmäisen esteen juureen saakka. Yhden askeleen sarja mentiin innarina, ja hitto miten mua hävetti.

Sitten tuli kaarre. Kuin hidastetussa ja pahasti pätkivässä filmissä mä tajusin, miten meidän kaarteemme vaan venyi. Sopivaa askelta ei ikinä tullut. Me ryskättiin läpi okserista. KLONKS! Okseria seurasi lankku, jolle me ei ikinä oltu valmiina. KLONKS.

Mä en ollut varma, millä esteellä mä olin viimeksi hengittänyt.

Kun me ylitettiin maalilinja, mä en tiennyt, pitäisikö mun ensin puhaltaa ilmaa ulos vai haukkoa sitä sisään. Olivatko mun keuhkot tyhjät vai täydet? Mulla ei ollut hajuakaan. En mä tiennyt sitäkään, oliko mun näkö sumentunut kyyneleiden vai hengen pidättämisen vuoksi.

Rata oli ollut ihan täysi katastrofi. Kolme puomia metrin pikkuradalta... puhumattakaan siitä, ettei mun hevonen ollut kuunnellut yhtään mitään apuja.

Siinä mielentilanteessa ei paljon lohduttanut ajatella, että se oli vasta meidän eka metri.

Käänsin lohduksi tarkoitetun ajatuksen itseään vastaan: tämä oli vasta alkua.

Gravity
17. elokuuta 2018 -- #lotanhaaste

Tiedättekö sen hetken, kun yksinkertaisesti tietää. Tuntee ehdottoman varmasti, että tästä ei nyt seuraa mitään hyvää. Että tästä seuraa täysi katastrofi. Ja jos tilanteen voisi jotenkin estää, käyttäisi aivan mitä hyvänsä keinoa niin tehdäkseen.

Gravity is working against me
And gravity wants to bring me down

Mä tiesin sen hetken varsin hyvin. Mä elin sellaista hetkeä. Granni mun allani oli aivan liian innostunut. Tamma ei ollut innostunut kovinkaan monessa elämäntilanteessa, mutta kaksi varmaa riemunaihetta sen elämässä kuitenkin oli: hyppääminen ja vauhdikas kiitolaukka. Kun se ryökäle oikein kovasti ilahtui, se ryöstäytyi täysin käsistä.

Se vain meni. Se oli autuaan kuuro pidätteille, ja jos sen energia halusi purkautua lennokkaana loikkana, se oli sitten aivan vääjäämätön tapahtuma.

Oh I'll never know what makes this mare
With all the love that her heart can stand
Dream of ways to throw it all away

En oikeastaan uskonut, että Granni teki sen tahallaan saati silkkaa pahantahtoisuuttaan. Itsehän mä aina valitin, ettei Granni juuri osoittanut kokevansa positiivisia tuntemuksia. Sen mä yritin muistaa, kun laukkasuoran auetessa tunsin, että nyt lähtee.

Mulla ei ollut mitään mahdollisuutta estellä sitä. Oli ihan turha haaveilla, että tällä kertaa me vain käveltäisiin sillä unelmanpohjaisella suoralla, jolla me oltiin niin usein laukattu ja jopa nelistetty sydämiemme kyllyydestä. Granni purki onneaan ja yleensä visusti piilossa pysyttelevää elämäniloaan kiskomalla ohjat mun kädestä, köyristämällä kehonsa koko voimallaan ja loikkimalla holtittomasti eteenpäin.

Ne olivat ensimmäiset suuret pukit, joita tamman kanssa koin.

Oh gravity, stay the hell away from me
Oh gravity has taken better men than me

Ehkä, jos mä en olisi yllättynyt niin kovasti, tilanne olisi päättynyt toisin. Ehkä mä olisin osannut mukautua hevoseni liikkeisiin. Ehkä mä olisin voinut irvistää painovoimalle ja todeta, että tällä kertaa mä olin parempi. Mutta en mä irvistänyt painovoimalle. Mä irvistin kivusta, häpeästä ja huolesta, koska kun sain kavuttua pois ojanpohjalta, mä en enää nähnyt Grannista edes takakenkien välkähdyksiä.

Raapaleita repaleista
17. elokuuta 2018 -- #rassenhaaste

Auts. Lämmin poutapäivä oli houkutellut mut ratsastamaan t-paidalla, mikä, näin jälkikäteen analysoituna, oli ollut aivan hervottoman typerä virhe. Ilmalento Grannin korkealla kiikkuvasta satulasta ojanpohjalle oli ollut melkoinen jysäys. Suorastaan tunsin, kuinka mun koko kehoni suunnitteli kostosärkyä saadakseen mut uskomaan, että hevosilla ratsastaminen oli typerää ja vastuutonta toimintaa. Mutta kun en mä olisi Grannista uskonut! Olihan se oikea muulintöllykkä, mutta ei sellainen, jonka kuvittelisi viskaavan ratsastajansa pöpelikköiseen ja kivikkoiseen ojaan.

Pöpeliköstä ja kivikosta ja siitä aluksi mainitusta ja parjatusta t-paidasta puheenollen: ai saasta! Kylläpä kirpaisi. Taistelin tieni pois pusikosta ja tunsin itseni Ruususen luo orjantappurapusikon poikki säntääväksi prinssiksi. Voi repaleista ihoani.


Mulla ei sitten ollut hajuakaan siitä, minne mun hevoseni oli kadonnut. Niinpä. Se mahdoton moukka oli karauttanut matkoihinsa taakseen katsomatta. Tässä sen taas näki. Grannin kiintymys muhun oli täydellisen olematonta. Olin kuullut sellaisista hevosista, jotka pysähtyivät ja näyttivät syyllisiltä ja / tai peräti huolestuneilta tajutessaan, että ratsastaja oli singahtanut eri suuntaan kuin hevonen itse. Joopa joo.

Itsekseni jupisten lähdin marssimaan tallille ja pohdiskelin, miten surkea suhde mulla oli mun hevoseen. Ai jukra, miten se saikin mun koko ratsastuksellisen ja hevosenkäsittelyllisen itsetuntoni revittyä näin riekaleiksi yhdellä tempauksella. Matka sujui itseäni sättiessä. Kyllä Granni olisi odottanut, jos olisin tehnyt itsestäni sille merkityksellisemmän laumanjohtajan.


Yritin toistuvasti tavoitella Verneri Kaajapuroa tai muuta tallilla olijaa tiedottaakseni tilanteesta. Mulle vastasi jostakin käsittämättömästä syystä Janna, ja mun oli tarkistettava puhelimeni näytöltä, kenelle mä oikein olin soittanut. No Vernerille! Miksei Janna ollut Verneri? Miksi mun piti puhua Jannan kanssa?

"Sun hevonen tuli jo tänne", Janna kertoi ja jatkoi yhteen pötköön: "Verneri ja Mikael sai sen kiinni. Verneri tarkistaa sitä nyt. Sillä on joku hirveä haava."

Ai kamala. Näin kauhukuvia Grannista, josta riippui repaleisia nahanpaloja kuin irvokkaita kuusenkoristeita. Mitä jos se oli vaurioitunut pahasti?

"Ai", Janna hönkäisi yhtäkkiä, ja mä toivoin, ettei se ollut pettynyt sanoessaan: "Se näyttikin todellista pahemmalta."

Hengitä syvään
17. elokuuta 2018 -- #heidinhaaste

Vihdoin takaisin tallilla. Tieto siellä odottavasta haavoittuneesta hevosesta teki matkasta käsittämättömän pitkän. Vaikka Janna oli antanut puhelimen veljelleen, kun sitä erityisesti pyysin, ja vaikka Verneri oli varmalla äänellä kertonut, ettei Granni kuolisi tai kärsisi vammoistaan ikuisesti, olo oli kamalan rauhaton aina tallin pihalle saakka. Eihän kukaan hevosensa terveydestä huolestunut hevosenomistaja voinut rauhoittua, ennen kuin näki hevosensa itse.

Haava, josta Janna oli puhelimitse kertonut, oli Grannin ryntäässä. Sen näkeminen sai aikaan helpotuksen huokauksen. Se ei ollut jaloissa nivelten tai jänteiden lähellä, se oli pelkkä pintanaarmu ja se näytti jo sangen siistiltä. Haava oli ehditty jo puhdistaa ja tarkistaa vierasesineiden varalta.

"Voit rauhoittua", Verneri sanoi ymmärtäväisesti, kun puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani pitkään ja hartaasti.
"Pelkäsin paljon pahempaa", tunnustin.
"Niin kai hevosten kanssa aina", Verneri tuumaili. "Näytät itse pahemmalta kuin sun hevonen."
"Ei tässä mitään, naarmuja vain", vakuutin kepeästi, vaikka kehoa kolotti ja ihoa kirveli.

Jos Granni olisi pitänyt hellimisestä, olisin jäänyt hoivaamaan ja lellimään sitä. Se oli kuitenkin hevonen, joka arvosti omaa rauhaansa (ilmeisesti niin paljon, että oli valmis sitä saadakseen jättämään ratsastajansa myös keskelle metsää ja poistumaan itse paikalta), joten arvelin, ettei kiinteä läsnäoloni parantaisi sen mielialaa lainkaan. Olkoon. Murjottakoon yksin. Juuri nyt en voinut tehdä haavalle mitään, mitä Verneri ei ollut jo tehnyt. Oli aika rauhoittua ja toivoa, etteivät tällaiset tempaukset toistuisi kovinkaan usein. Muuten kyllä harmaantuisin ennenaikaisesti.

Piukkoja pöksyjä ja puolustuspuheita
26. elokuuta 2018 -- #isbenhaaste -- kirjoittajat @Ava P., @Janna K.& @Jusu R. #purtsinpuolesta

“Täällä on vähän erilaista kuin Auburnissa”, Josefina sanoo varovasti, kun he sukeltavat Rasmuksen kanssa kirkkaasta syksyä enteilevästä päivästä sisätilojen hämärään ja Grannin kengitetyt kaviot kopsahtavat tallin käytävälle. “Ei ehkä niin hienoa ja… sellaista.”

Jusun hapannaamaista silmäterää taluttavaa Rasmusta eivät vaatimattomat puitteet häiritse, niin hän vakuuttaa.
“Itse asiassa”, Rasmus sanoo, tuikkaa hevosen karsinaansa ja kääntyy tamman omistajan puoleen. “Täähän on viihtyisä. Eikä tarvi kävellä kilsatolkulla tallikäytävää edestakaisin joka kerta.”
Jusu hymyilee, mutta jännitys ei lievity. Hermostuttaa. Tekee mieli jänistää, mutta kun Rasmus on jo täällä asti, olisi mänttiä sanoa, ettei hän voikaan kokeilla Grannia. Ja miksei muka voisi? Siksi, että Jusu pelkää, ettei mies pidä hänen hevosestaan.

Jännitys purkautuu häseltämisenä. Jusu tietää, että Rasmus on täydellisen kykenevä harjaamaan ja varustamaan hevosen itse, mutta mitään tekemättä seisoskelu vasta kamalalta tuntuukin. Rasmus tuhahtaa huvittuneena touhottavalle hevosenomistajalle ja pudistaa vähän päätäänkin, kun Grannin varusteita karsinalle kantava Jusu kysyy, haluaisiko Rasmus kuitenkin erilaiset jalustimet.
“Rauhotu nyt”, käy käsky. “Ne on varmasti ihan hyvät.”
Kurottuessaan ottamaan satulan omiin käsiinsä Rasmus sujauttaa kevyen suukon Jusun huulille. Tyttö hätkähtää yllättyneenä, mutta Rasmus tuntee tämän hymyilevän, ja kun satulan paino on siirtynyt miehen omille käsille, vapautuneet sirot sormet etsiytyvät hänen paitansa kaulukselle. Niin suukottelua seuraa suudelma, joka ei ole lainkaan epämiellyttävä yllätys.

Siis suutelevalle parille itselleen.

“No ohhoh.”

Jusu ja Rasmus hätkähtävät syyllisinä eroon toisistaan ja kääntyvät katsomaan Purtsin kauhukaksikkoa. Jusun sydän hakkaa vähän kovempaa, kun hän katselee vaivihkaa suomenpienhevostaan käytävän hoitopaikalle kiinnittävää Avaa ja tämän seuraneitinä hevosta rapsuttelevaa Jannaa. Voi ei.

“Toi kannattaisi ehkä lisätä tallin sääntöihin”, sinihiuksinen tyttö sanoo ystävälleen virnistellen.
“Että tallissa ei tarvitse tutkia toisen nielurisoja kielen kanssa”, Ava jatkaa ja ylenkatsoo hiirulaista ja tämän poikaystävää. Mitenköhän nuokin oli päätyneet yhteen, tyttö ajattelee ylimielisesti.
"Nokkelaa, Ava. Mut jos Jusu saa nuoleskella, niin ehkä se lopulta antaa ja sitä alkaa kiinnostaa enemmän pojilla kun Grannilla ratsastus", Janna vastaa ja hymyilee teennäisesti.
Ava naurahtaa, kun Rasmus tuijottaa heitä epäusko katseessaan.
“Vaikka kyllähän tuolla kelpaisi ratsastaa”, Ava kiusoittelee ja hymyilee flirttailevasti Rasmukselle.

Jusu ei uskalla sanoa mitään, kiemurtelee vain vaivaantuneesti ja se saa Avan ja Jannan hykertelemään.
Rasmus häviää Grannin karsinaan jatkamaan tamman varustamista. Ava virnuilee ja rapsuttaa Sepon otsaa hetken.
“Pitäisikö meidän mennä koulua vai esteitä tänään, Janna?” nainen kysyy ystävältään jättäen hetkeksi Jusun ja Rasmuksen oman onnensa nojaan.
“Esteitä ehdottomasti”, Janna vastaa virnistellen.

Sinihiuksinen tyttö lähtee hakemaan ruunansa harjoja ja estevarusteita varustehuoneesta. Nopean harjauksen jälkeen musta pienhevonen saa päällensä turkoosin estehuovan, mustan estesatulan ja meksikolaiset suitset, joissa on turkooseja blingejä otsapannassa.
Avan turkoosit ratsastushousut ja musta toppi käyvät hyvin yhteen hevosen värien kanssa. Tyttö letittää nopeasti mustan piekkarin etuharjan, jotta sen aaveensiniset silmät tulisivat paremmin esille.

Samaan aikaan, kun Jusu ja Rasmus saavat oman ratsunsa melko edustavaan ratsastuskuntoon, on Seppokin sopivasti valmis. Tytöt viivyttelevät tahallaan, jotta pääsevät kävelemään kentälle kaksikon perässä. Ava hihittelee pahansuovasti Jannan kanssa, jolloin Rasmus tai vähintäänkin Jusu tuntevat olonsa mahdollisimman epämukaviksi.
“Se ei oo varmaan koskaan kuullu väreistä”, Ava kuiskutti turhan kuuluvaan ääneen ystävälleen ja nauroi.

“Se ei ole mikään lasihevonen”, Jusu varoittaa Rasmusta riittävän hiljaa, etteivät sanat kantaudu kauhukaksikon korviin. “Joudut varmaan ratsastamaan ihan oikeasti. Mutta ainakin se on yleensä aika ennalta-arvattava.”
“Mikä noiden ongelma on?” Rasmus kysyy kulmat kurtussa ja nyökäyttää Avan ja Jannan suuntaan.
Jusu kohauttaa olkiaan valjusti. Hänen tekee mieli sanoa, että kai mä, mutta se olisi liian alistuvaa jopa hänelle.
“Teini-ikä?” hän ehdottaa.
“Mä en ollut tommonen teini.”
“Sä et kai ollut teinityttö.”

Jusu väistyy syrjään, kun Rasmus on valmis usuttamaan Grannin liikkeelle. Jusun harmiksi Janna lyöttäytyy hänen viereensä. Osoittaakseen, ettei halua keskustella, Jusu tuijottaa herkeämättä hevostaan ja sillä ratsastavaa miestä - jolla kyllä ratsastaisi, sanoi Ava. Jusu ei halua ajatella sitä sen enempää.

Ei hän saakaan olla ajatuksiensa kanssa yksin. Se voisi olla hyvä asia, mutta kun ajatuksia tuupiskelee sivuun Janna Kaajapuro… no. Joskus omat ajatuksetkin olisivat miellyttävämpää seuraa.

“No”, Janna aloittaa pahaaenteilevän maireana. “Mitenkäs te oikein tapahduitte?

Jusu huokaisee henkisesti todella syvään. Mitä pitäisi kertoa? Jostakin syystä ei huvita antaa kovin syvällistä selontekoa.

“Oikeastaan mä ratsastin ensin Rasmuksen hevosta”, Jusu lausuu harkiten - mutta ei tarpeeksi harkiten.
“Ja sitten sitä itseään! Kuinka näppärää”, Janna tuikkaa.
Jusu kuolisi mielellään siihen paikkaan. Miten ne aina osaavatkin, kauhukaksoset.

Janna hymähtää tyytyväisenä itseensä. Hiirulais-Jusun piikittely on sanoinkuvaamattoman voimaannuttavaa ja tyttö tekee sen vielä todella helpoksi valitsemalla aina ne oikeat (eli väärät) sanat. Jusu kiemurtelee ja nyplää hihojaan, hyvä. Ei muuta kuin lisää vettä löylyihin.

“Avan ratsastushousut on upeet, eikö”, Janna ikään kuin kysyy, mutta tekee harvinaisen selväksi, ettei lauseen perässä ole kysymysmerkkiä. “Sen perse näyttää hiton hyvältä niissä!”

Jusu yrittää vastustaa Jannan läpinäkyvää lietsontaa, mutta lopulta vilkaisee sivusilmällä Sepon selässä rytmikkäästi keventävän Avan housuja. Tai pyllyä. Joka tapauksessa näky saa Jusun mutristamaan suutaan ja vaihtamaan nopeasti katseensa takaisin Rasmukseen ja Granniin.

“Pojat tykkää isoista perseistä”, Janna kääntyy Jusun puoleen ja katsoo tätä pyöreiden silmälasiensa takaa haastaen. “Treenaatko sä pakaroita? Ava ja mä treenataan, obviously.”

Polkkatukkainen tyttö tekee yksi-kaksi kyykkyä ja keikistellen venyttelee muka hartioitaan. Jusun on vaan hiljaa, eikä totisesta ilmeestä voi päätellä, aikoisiko se kohta oksentaa vai vaan liueta maailmankaikkeudesta. Todennäköisesti Janna onnistui kuitenkin herättämään pienen epäilyksen siemenen tyttörukan päähän: kuka tahtoisi Hiirulais-Jusun pikkupeppuineen, jos tarjolla oli treenattua laatutavaraa?

Jusu ei paljasta Jannalle treeniohjelmaansa, joten polkkatukka tyytyy kohauttamaan olkiaan ja tuhahtaa samantekevästi.

“Avaaaa! Laitan sulle puomejaaaaa”, tyttö huutaa kimeästi ja sinkoaa energisesti nostelemaan puomeja aidan vierestä.

Rasmus on keskittynyt, mutta suo Jusulle nopean, ehkä hieman pahoittelevan hymyn ratsastaessaan ravissa tytön ohi. Mies on tuskin kuullut mitään, mutta saattaa arvata, mitä Jusu joutuu kestämään. Tai mitä he joutuvat kestämään, mikäli sattuvat vielä joskus kauhukaksikon kanssa samaan aikaan tallille. Ja se, jos jokin, on erittäin todennäköistä.

Niinpä herra Alsila pysäyttää ruunikon ratsunsa kentän keskelle ja köhäisee kuin aloittaakseen puheen.

Ennen kuin mies kerkeää sanomaan mitään, Ava huomaa tilaisuutensa koittaneen ja ratsastaa päätään viskovan suomenhevosen puoliveritamman viereen. Sinihiuksinen tyttö parantaa ryhtiään ja luo Rasmukselle viettelevän hymyn.

“Meinaatko kans hypätä? Jos jännittää, voitte tulla meiän perässä”, Ava kuiskuttaa ja iskee silmää.
"On kerrankin hyvä perä, mitä katsella", Jannalta livahtaa, ja Jusu katsahtaa levottomana tirskahtavaa ja ripsiään räpsyttelevää Avaa - ja Rasmusta.

Rasmuksen kulmat menevät epäuskosta kurttuun. Olivatko nämä teinit oikeasti tosissaan?

“Onko teillä jatkuvasti puhe siitä mistä puute?" mies murahtaa huuliensa välistä. “Ja mitä helkkaria te Jusulle nälvitte? Sehän on tyyliin maailman paras tyyppi. Jos ei toi tökkiminen lopu, vastaatte siitä mulle, onko selvä.”

Avan suu loksahtaa auki, Janna pysähtyy puomi sylissään ja Jusu tapansa mukaan punastuu. Rasmus on juuri saanut Kaajapurojen kentällä kauhukaksikon hämilleen, ainakin hetkeksi.

“Hienoa että pääsimme yhteisymmärrykseen”, mies toteaa ja lähtee Grannin kanssa liikkeelle.

Jusu vilkaisee varovasti ensin Jannaa, sitten Avaa. Pitäisikö Rasmuksen käytöstä pyytää anteeksi? Menettikö mies turhaan malttinsa?

Syvällä Jusun sisällä ylpeys kohottaa ujosti päätään ja taltuttaa jännityksen - niin, kauhukaksikolla oli toisensa, mutta Jusulla oli Rasmus. Poikaystävähenkilö, joka piti hänen puoliaan. Jusu hymyilee Grannin selässä istuvalle Rasmukselle ja muodostaa huulillaan “kiitos”.¨

Nyt ja sitten
28. elokuuta 2018 -- #lotanhaaste2

"Mä olen pahoillani. Mä unohdin sun syntymäpäiväsi. Vaikka vähätkö se sua kiinnostaa", jutustelin Grannille, joka hamusi porkkananpätkän mun kämmeneltä ja näytti liikkuvia leukoja lukuunottamatta ihan samalta kuin ennen porkkanaakin. Tympääntyneeltä. Ei tosiaankaan uteliaalta, elämäniloiselta nuorelta hevoselta.

Granni oli viisivuotias, ja mulla oli suuret suunnitelmat tulevalle kaudelle. Kulunut kausi oli ollut vasta maailmaan ja ratsuhevosen hommiin tutustumista. Siinä hevoseni karsinassa kaikessa hiljaisuudessa seistessäni mä uskalsin myöntää itselleni, että mä olin tyytyväinen sen nelivuotiskauteen. Se oli hypännyt kisoissa kolme puhdasta 80:n senttimetrin perusrataa. Ensimmäisen metrimme olimme korkanneet myös, ja jos siitä halusi positiivisia asioita etsiä, niin ainakin Granni oli tuntunut itsevarmalta. Tyylikkyys oli sitten kärsinyt siitä valtavasta varmuudesta ja vähäisestä viisaudesta, jolla Granni oli ryskännyt menemään Merrin tallilla metrin debyytissään.

Alexander oli esittänyt Grannin estevarsojen laatuarvostelussa muiden nelivuotiaiden ryppään jatkeena. Oli oikeastaan ollut helpotus, että esityspaineet olivat siirtyneet harteille, jotka eivät niiden alla edes nytkähtäneet. Itse olin ollut lentokoneessa matkalla Kanadasta kotiin, kun Granni ja Alexander olivat hoitaneet homman kotiin - ja hienosti olivatkin. Laukkuja odotellessa käynnistin puhelimen, johon kilahti lennon aikana tulleita viestejä. Seassa oli tieto Grannin ykköspalkinnosta. EV-I. Ensimmäisen palkinnon arvoinen estevarsa. Mikä valtava helpotus se oli ollut. Mun terävä henkäisy oli saanut Nitan kuvittelemaan, että muhun sattui, mutta ei muhun sattunut. Tietenkään.

Nyt tulevaisuus oli auki meille. Pohjatyöt oli tehty ja ulkopuolinen arvio tammasta oli saatu. Tulevaisuuteen kuului paljon uutta.

Jos kaikki menisi hyvin, esittäisin Grannin kantakirjaustilaisuudessa sen viisivuotiskaudella. Aivan vielä se ei mun mielestäni ollut valmis esitettäväksi. Se oli aika kookas hevonen, ja se näytti vähän keskeneräiseltä. Olimme käyneet Match Show-näyttelyissä hakemassa vahvistusta omalle arviolleni ja muistuttamassa Grannin mieleen, miten näyttelyissä käyttäydyttiin. Se ei ollut käynyt yhdessäkään kehässä sen jälkeen kun se oli kolmevuotias ja sai viimeisen Finest Foal -arvonimeen vaadittavan sertinsä. Mätsäreiden tuomari oli ihailtavan kannustava, vaikka mulla oli suuria haasteita saada sitruunainen tammani esiintymään edukseen. Grannia ei huvittanut. Mua hävetti. Ystävälliset sanat ja sininen nauha takataskuun tungettuna me palattiin kotiin ainakin sen verran viisaampana, että esiintymistä pitäisi todella harjoitella.

Toinen tammaluokka oli taas kahden parin luokka. Ensimmäinen pari oli kuin yö ja päivä melkein aikuisen Tigrainen imeskellessä sitruunaa ja jo jokuset kissanristiäiset kokeneen Helmiäisen kummastellessa nuoren ruunikon asennetta. Tammojen välisen kontrastin vuoksi punainen nauha meni nopeasti Helmiäiselle, mutta Josefinan ja Tigrainen esiintyminenkin oli siinä mielessä onnistunut, että nuorella tammalla on selkeästi jo päässään ajatus oikeasta näyttelykäyttäytymisestä ja siitä mitä käsittelijä tammalta toivoo. Tamma ei vaan vielä oikein välitä siitä, meneekö asiat nyt ihan oikein vai vain sinnepäin. Todennäköinen tulevaisuuden (näyttely)tähti, ainakin jos pehmenee vähän! Josefinalta kuultujen tulevaisuudentavoitteiden vuoksi tosin pehmenemättäkin tästä tammasta tulee vielä jotain, härkäpäinen tai ei. - Miia

Kantakirjaan Granni oli saatava, joten ei auttanut kuin ruveta rakentamaan sen fysiikkaa ja no, esiintymismotivaatiota paremmaksi, jotta se edes siellä olisi edustuskuntoinen. Mä olin hevoskasvattajien tytär ja tyttärentytär ja vielä ehkä vähän enemmänkin, ja tietysti mä katselin Grannia sillä silmällä, olisiko siitä joskus emäksi. Millaisia oreja mä sille valitsisin? Mitä varsoilta toivoisin? Saisinko ehkä pitää yhden jälkeläisen itsellänikin?

Mutta oli meillä muitakin tavoitteita, jotka piti saavuttaa ennen varsoja. Viisivuotiaana me aloitettaisiin kilpaileminen varmaan metrin luokista. Kotitreenissä pitäisi keskittyä Grannin ratsastettavuuteen, sillä se siitä oli jo nähty, että se osasi hypätä. Eihän se ponnistaminen, liitely ja laskeutuminen vaikeaa ollutkaan, vaan kaikki muu siinä ympärillä. Onneksi Verneri auttaisi. Mulla itselläni ei työkalut riittäneet tähän hevoseen.

Jos metrit lähtisivät rullaamaan, kuka tiesi, millaiset luokkanostot me tehtäisiin. Salaa mä haaveilin jo viisivuotiskautta pidemmälle. Ajattelin, että ideaalitilanteessa me voitaisiin olla valmiita Power Jumpiin, kun Granni olisi kuusivuotias. Se oli jännittävä ajatus.

"On kai turha toivoa, että sä muuttuisit tulevaisuudessa iloiseksi ja hellyydenkipeäksi hevoseksi", mutisin ääneen.

Granni tuijotti mua hetken ja käänsi päänsä sitten suurieleisesti pois.

Kaikenlaisia haaveita sullakin, se vaikutti sanovan, ja olisin voinut vaikka vannoa, että se tuhahti painokkaasti perään.

Herää
31. elokuuta 2018 -- #innanhaaste4 #jusunhaaste3

Sadetta ja tuulenpuuskia. Harmaa sää ja ankea Granni. Itselläni levoton olo.

Ei siis mitään uutta taivaankannen alla.

Käyntini Purtsilla oli vain pikainen, sillä illalle mulla oli suunnitelmia. Olisin jättänyt tulematta kokonaan, ellen olisi ollut hysteerinen hevosenomistaja, jonka piti ihan itse tarkistaa ja putsata Grannin taannoisen haavan tilanne. Haava ei ollut haitannut Grannin elämää millään tavalla ja se oli parantunut paremmin kuin hyvin, mutta mä tutkin sitä silti joka päivä melko varmana siitä, että mun tammani heittäisi veivinsä, ellen tekisi niin.

Grannia hysteerisyys ärsytti. Se olisi mieluummin viettänyt vapaapäivänsä ylhäisessä yksinäisyydessään. Se suunnilleen pyöritteli silmiään, ja jos se olisi osannut, se olisi anastanut mun puhelimeni ja kirjoittanut Facebookin Roskalava Kalla -ryhmään:
Hakekaa pois hullu hysteerikko. Luulosairastuttajan vikaa. Muuten mukava ja harmiton, mutta läheisriippuvainen, eikä sovi itsenäiseen elämäntapaani. Auttakaa mua erakoitumaan rauhassa. Nopea nouto etusijalla.

Luonnollisesti tulin nopeasti siihen tulokseen, ettei Grannilla ollut mitään hätää tänään(kään). Se oli vahvasti elossa ja oma kyrpiintynyt itseensä.

Hätkähdin, kun tallin ovi kävi. Voi olla, että mun korvani meni vähän samalla tavalla luimuun kuin Grannilla mut nähdessään, kun tunnistin tulijan Janna Kaajapuroksi.

Eihän me oltu ylimpiä ystävyksiä oltu koskaan, mutta ei se pelkästään riittänyt selittämään mun äkillistä hapanta fiilistä. Pahemmaksi se vielä kävi, kun mimmin isoveli, josta mä tavallisesti pidin, seurasi sen jalanjäljissä. Siinä ei ollut mitään järkeä, koska Verneri Kaajapuro ei ollut eläessään tehnyt mulle mitään pahaa.

Paitsi että oli. Viime yönä mun sängyssä.

Ehkä mä olin jännittänyt tätä päivää ja Rasmuksen tuloa mun luokse syömään. Ehkä mun mielessä oli pyörineet teinihirviöt sen takia, että olin torstaina taas tavannut uutta personal traineriani, jonka luokse en olisi koskaan hakeutunut ilman Avan ja Jannan treenattuja pyrstöjä ja niistä puhumista. Ehkä olin päästänyt valloilleen myös kriisin siitä, että mä olin kaikella tapaa vähän huonompi kuin ne kaksi.

Mä olin nähnyt unta, että Kaajapurojen perhe iloitsi uudesta vävypojastaan. Janna oli oikein hehkunut onnea ja vahingoniloa, koska se oli onnistunut hurmaamaan Rasmuksen esittelemällä sille syväkyykkyjään. Ne kaksi oli kävelleet käsi kädessä rakentamaan Jannalle hurjan vaikeaa ja suurta esterataa, jollaisen se tietysti ylittäisi tuosta vaan, ja Verneri oli seissyt mun vieressä, kun mun sydän, jonka Rasmus oli muitta mutkitta palauttanut mulle, valui pirstaleisina paloina mun sormien lomasta.

Armottomasti valmentaja oli sanonut mulle:
"Tiesithän sinä, että näin siinä käy. Eihän sulla ole edes pyöreät pakarat."
Oli ehkä vähän omituista, että se vertaili mun ja oman pikkusiskonsa pyllyjä, mutta siinä unessa se oli vain väistämätön totuus.

Valvemaailmassa Verneri Kaajapuro käyttäytyi niin kuin ei olisi tiennyt murskanneeni mun itsetuntoa. Tai siis, eihän se tiennytkään, mä muistin. Yritin ravistautua hereille ja irti unimaailmasta, mutta silti mä taisin katsoa Verneriä jotenkin onnettomasti, koska se pysähtyi Grannin karsinalle, jonka edessä mäkin seisoin.
"Hei, Jusu. Kaikki hyvin?" se kysyi.
Mä nyökkäsin. Tietysti kaikki oli hyvin.

Granni työnsi päänsä käytävälle ja luimisti Vernerille korviaan. Salaa mä olin siitä vähän iloinen, vaikka sitten mä tunsinkin hirveän huonoa omatuntoa sellaisesta iloitsemisesta. Oli väärin olla tyytyväinen silloin, kun oma hevonen käyttäytyi huonosti ja uhitteli valmentajalle.

Mutta ei Verneriä haitannut. Se naurahti hevoselle tyynesti. Mä hymyilin valjusti ja muistutin itselleni, että turha mun oli Verneriin tuhlata pahoja fiiliksiä. Enkä mä halunnut suoda niitä sen siskollekaan, vaikka Janna usein yrittikin oikein tieten tahtoen niitä mussa herättää. Mä päätin vastedes kohottaa itseni visusti paniikin ja ärsyynnyksen yläpuolelle ja ajattelin, että valvemaailmassa Janna ei voinut tehdä mulle mitään niin pahaa, että mun todella tarvitsisi hajota kappaleiksi. No, sitä yläpuolelle asettumista kyllä takuulla vielä koeteltaisiin - moneen otteeseen - mutta periaatteessa päätös oli askel oikeaan suuntaan.

Ratkaisun jäljille
5. syyskuuta 2018 -- #jusunhaaste2 #sarahinhaaste5

Granni toimi siten, että jonkinlaisen ajanjakson ajan se oli riittävän kiva, että mä ehdin alkaa haaveilla hienoista suorituksista ja luotijunan vauhdilla tapahtuvasta kehityksestä. Se väläytteli mulle kivoja näytteitä siitä, mitä se osasi ja mitä se voisi osata. Elämä sen kanssa oli kuitenkin täyttä tunteiden vuoristorataa, koska seuraavana päivänä hevonen saattoikin olla sitä mieltä, että minä ja mun sille osoittamat komennot voitaisiin yhtä hyvin painua periferiaan. Muutama viimeisin ratsastus oli ollut sanalla sanoen kamalaa vääntöä.

Mä olin suossa. Syvällä, syvällä suossa.

Se johtui paniikista ja siitä, että mä olin sittenkin liian epävarma ja kokematon kouluttaakseni Grannin oikeasti itse. Nyt olisi pitänyt suunnata katse optimistisesti tulevaan kisakauteen ja haaveilla luokkanousuista. Niinhän mä olin yrittänyt tehdä. Hahmotellessani Grannin tulevaisuudenkuvaa mä olin pakottanut itseni positiiviselle mielelle ja ajattelemaan, etteivät metrin radat tuottaisi meille mitään suurempia haasteita. Tietysti me mentäisiin kauden päätteeksi ainakin metrikakskyt!

Mutta kun ei me kyllä mentäisi, ei ainakaan turvallisesti. Oli nimittäin niin, etten mä ollut vieläkään päässyt Grannin pään sisälle. Mä en ymmärtänyt, miten se hevonen oikein toimi ja miten sen saisi riittävän hyvään kontrolliin, ettei se olisi meille molemmille vaaraksi estekorkeuden noustessa.

Verneri oli kysellyt multa, mihin luokkaan ajattelin ilmoittautua seuraavassa Cup-osakilpailussa.

Metri vai kasikymppinen? Kasikymppinen vai metri?

Olin kohauttanut olkiani välttelevästi ja mutissut, etten mä oikeastaan tiennyt vielä. Mua oli katsottu tavalla, josta mä arvasin, että Verneri näki mun välttelevän käytökseni taakse. Kyllähän sen täytyi arvata, etten mä luottanut meidän suoriutuvan metristäkään niin, että sitä kehtaisi kenenkään ulkopuolisen edessä esittää. Yksi ja ainoa aiemmin menemämme metrin luokka oli ollut hirveää tykitystä, eikä siksi, että mä olisin itse halunnut sen olevan sitä.

Arvasikohan Verneri myös, että mä odotin syystalvea kuumeisesti? Sitä aikaa, kun kenttä olisi vuoroin niin märkä ja vuoroin niin kova, ettei sillä voisi oikeasti treenata. Siinä olisi hyvä syy hissutella maastossa, paitsi sitten jos tietkin jäätyisivät ihan liukkaiksi. Sitten mä en voisi edes maastoilla Grannilla, ja se olisi vähän ongelmallista, koska se saattaisi alkaa pöllöillä tallissa. Sen lihakset tippuisivat, ja ensi keväänä edessä olisi 120-senttisten luokkien vakiinnuttamisen sijaan uusi peruskunnon rakennus. Me voitaisiin aloittaa taas alusta. Miten helpottavaa se olisi.

Mä olin jo hiljaa alkanut suunnitella ryhtymistä nuorten hevosten jobbariksi. Sellaiseksi, joka ottaisi nuoren luokseen, laittaisi sen satulaan ja näyttäisi sille ekat puomit ja pienet kotitallin kisat. Sitten hevonen voisi lähteä takaisin kotiinsa oikeasti opettelemaan kilpahevosuutta, eikä mun tarvitsisi koskaan poistua mukavuusalueeni ulkopuolelle. Toinen vaihtoehto olisi valmis hevonen, sellainen kuin Santos, jonka kanssa mä voisin vain nautiskella harrastelusta. Sellaiseen mulla ei kuitenkaan ehkä ihan olisi varaa, eivätkä vanhemmat tukisi sitä ajatusta. Äiti ei ainakaan.

Masentuneena mietin jo, millaisen myynti-ilmoituksen Grannista laatisin, kun paineet sen pitämisestä kasvaisivat ylivoimaisiksi:
Myydään ratsastajansa pilaama hieno nuori hevonen. Laadukas suku, i. Tranquille K, ei. Donauwelle. Terve, vuosittain tarkastettu ja asiallisesti hoidettu. Edennyt ikätasoisesti, mutta tarvitsee paremman ratsastajan, jottei tie nouse pystyyn. Hyppää mitä vain, mutta haastaa jokaisen avun, koska nykyinen ratsastaja on onneton nynny, joka ei saa hevosta kuulolle. Tässä riittää työnsarkaa, mutta voihan siitä tulla ihan hyväkin.
Ei kovin myyvää, mutta rehellistä.

Paljastin jopa Vernerille, mitä ajattelin.
"Mä en usko, että Grannista tulee ikinä mitään, jos se jää mun käsiin. Jonkun muun pitäisi kilpailla sillä."

Verneri oli kuitenkin ottanut mun ja Grannin tilanteeseen toisen lähestymistavan kuin minä. Mä yritin välttää ongelmia ja olisin ennemmin vaikka luopunut Grannista, vaikka se oli mulle kamalan tärkeä, kuin vienyt sen epäonnistumaan kilparadoille ja vaikuttamaan huonommalta kuin mitä se olikaan.

Ei mun kotivalmentajani tietenkään antanut mun tehdä niin. Se ei onneksi ryhtynyt pitämään mitään motivoivaa puhetta ratsukon mutkittelevasta kehityspolusta, jonka päätteeksi noustaisiin komealle näköalapaikalle ruusukkeet ja pokaalit kainalossa, mutta sen sijaan se ilmoitti kyllä, etteivät asiat murehtimalla paranisi. Me ei ratkaistaisi mitään ongelmiamme, ellei me edes yritettäisi.

"Luulen, että tämän hevosen kanssa pitää keksiä keinot, miten elää sen kanssa, ettei se ole nöyrä ja yhteistyöhaluinen. Hyppyhalujahan sillä on", Verneri muistutti.
"Niin on", myönsin. "Ja välillä mä ajattelen, että se riittää. Että voin vaan mennä radalle, näyttää sille esteen ja se hoitaa loput."
"Niinhän se periaatteessa toimii", Verneri hymähti. "Parhaimmillaan."
"Mutta ei Grannin ratkaisut ole niin kypsiä ja viisaita, että sen ei tarvitsisi olla yhtään kuulolla."
"Ei niin. Siksi se pitää saada kuulolle. Voisi tehdä hyvää valmentautua sen kanssa sileällä."
"Okei, hyvä, valmentaudutaan. Milloin sä ehdit?"
"Mä voisin katsella illemmalla jotain aikoja ja pistää viestillä, niin varaat niistä jonkun. Ja Auburnissa olisi myös pari avointa teille sopivaa valmennusta tulossa", Verneri kertoili rauhallisesti, muttei lainkaan rauhoittavasti.

Lepattavasta jännityksestä ja nuijivasta alemmuudentunteestani huolimatta mä kuulin itseni sanovan:
"Kuulostaa hyvältä ja tarpeelliselta."

Kaikesta huolimatta mulla oli kuitenkin visu tahto ratkoa meidän ongelmat, vaikka se tahto usein hukkuikin epävarmuuden, paniikin ja luovuttamisajatusten alle. Vaikka Granni oli kamala, se oli mun hevonen. Se ei osoittanut minkäänlaisia kiintymyksen merkkejä muhun, ja sille varmaan olisikin ollut ihan se ja sama, jos mä olisin kaupannut sen johonkin uuteen kotiin. Pohjimmiltaan mä en kuitenkaan halunnut kaupata sitä kenellekään. Mä olin ehkä kuitenkin kiintynyt siihen, vaikka se oli murjottava, etäinen ja tunneilmaisussaan sangen rajoittunut eläin.

No niillä jäljillä
14. syyskuuta 2018 -- #raynottinhaaste2

Granni kertoo kouluvalmennuksesta
Voi luoooooooja. KAIKKEA SITÄ joutuu kestämään. Maastoilusta pidän, mutta että maastoilua prinsessasessan ja maalais-mikä-tuo-on-palleron kanssa? Ihminen on kuin suolapatsas. Miksi? Me ollaan rymytty läpi näistä metsistä monta kertaa ennenkin, eikä koskaan ole mitään käynyt. Pari kertaa on ollut ilmassa sellainen mahdollisuus, että olisi voinut käydä, mutta meikähepo on pitänyt visusti huolen, että silloin poistutaan täydellä tärinällä pois paikalta. Ihmisellä ei ole mitään hätää mun kanssa. Kyllä mä hoidan.

Ihminen ei hoitaisi mitään, jos sen ei olisi pakko. Onneksi olen mä, toiminnan tamma, joka kyllä tiedän, miten tätä maailmaa pyöritetään. Sillä lailla esimerkiksi, että painaa korvat niskaan ja kääntää pyllyn kaikelle ärsyttävälle. Jos ärsyttävä on lisäksi tyhmä, niin kuin maatiais-Seppo, sille voi polkaista äkäisesti jalkaa. Pitäisi ymmärtää, että on parempi pysyä kaukana. Mutta eihän se ymmärrä, vaan pyrkii nuuhkuttamaan mun häntää polkaisusta huolimatta.

Vinkaisu auttaa aina. Etenkin, jos sitä säestää vielä vihaisemmalla jalanhuitaisulla. Ihminen jäykistyy selässä entisestään ja mua ärrrrrrsyttää, kun se puristaa etukavionsa tiukoiksi ja mun suupieliä aivan takuulla nipistää. Joku päivä mä vielä nipistän ihmistä suupielistä, kun keksin, miten sen teen.

Maastoprutkuttelu on pelkkää alkua.

En juuri ymmärrä ihmisten puheita, mutta se pitkä sana, jolla tarkoitetaan esteetöntä menoa elikkä turhaa haahuilua tasaisessa aitauksessa... se on niin paha kirosana, etten edes toista sitä. Voi jumankuikka kun se on tylsää. Ei jaksa. Pyyntöjä toisen perään, ja musta tuntuu, ettei edes ihminen tiedä, mitä se haluaa. Miksi me mennään tätä samaa koko ajan uudestaan ja uudestaan? Miksei me vaan mennä yli esteestä ja sitten seuraavalle? Sitä mä tajuan, siitä mä pidän. Kaikki esteet on tehty ylitettäviksi.

Paitsi näillä kirosanatunneilla. Näillä ei ylitetä yhtään kirotun estettä. Tuskin edes laukataan. Hölkhölkhölk, suoraan, mutkitellen ja sivulle, miksi sivulle, miksei eteen, en mee mihinkään jos en saa mennä eteen, miksi pitää huojua sivulle?? Ai jumannnsviiiiduska, tämä se vasta on typeräääääääää.

Oho.

Vahingossa rentouduin.

Oli niin tylsää, että varmaan torkahdin vain. Siitä se johtui.

Miksi se tuntui ihan mukavalta?

Miksi se tapahtui uudestaan??

Miksi rentouduin vasten tietoista tahtoani???

(Onko mulla sellaista, olen hevonen????)

Hmm. Tuntuu hassulta. Ihminen ei ärsytä niin paljon. Kuikuilen sivusilmällä keski-ihmistä, joka huutaa, ja jota muut ihmiset jännittää ihan sikana. Tekeekö se keski-ihminen huutaessaan jotakin sellaista, mikä saa mun ihmisen tuntumaan siedettävämmältä? Vastentahtoisesti mä huomaan, että meillä on mun ihmisen kanssa oikeastaan aika mukavaa, kun se oppii olemaan kunnolla, no, ihmisiksi.

Ei se kuitenkaan huomenna muista, miten sellainen tapahtuu, mutta mä päätän kannustaa sitä muistamaan. Jos teen nyt niin kuin se haluaa, ehkä se kokeilee mukavana oloa toistekin.

Sitten prinsessasessa ravaa liian läheltä ohi ja mä mietin, pitäisikö heittäytyä kilipääksi.

En mä sitten kuitenkaan heittäydy. Ei tunnu siltä, että haluaisin heittäytyä. Kai tämä hölkköttely nyt on ihan jees kuitenkin. Tämän kerran. Ensi kerralla voisi taas palata vanhoihin hyväksi havaittuihin pahoihin tuuliin. Ei liikaa iloittelua yhteen kuukauteen, kuitenkaan.

Rakas syksy
17. syyskuuta 2018 -- #rassenhaaste3

Ei epäilystäkään: kesä oli kääntynyt syksyksi. Sen tiesi hirveän monesta seikasta, eikä tarvinnut olla keskimääräistä älykkäämpi havaitakseen vähintään kymmentä merkkiä. Grannin kanssa maastoillessani mä makustelin vuodenaikaa ja mietin, mitä syksy mulle oli ja millaisena mä sen tunsin.

1) Puut roihusivat oikein merkkitulina. Vihreää oli vielä jäljellä, mutta tuskin kauan. Siellä täällä värit olivat jo taittuneet kirkkaisiin ruskasävyihin, mutta paras loisto oli varmasti vasta edessä.
2) Tuuli tarttui Grannin jouhiin erilaisena kuin ennen. Pehmeä kesähöngintä oli jäänyt taakse.
3) Päivät olivat jo lyhentyneet, mutta jostakin syystä - ehkä juuri siksi - päivän valoisin aika tuntui musta vielä kirkkaammalta. Kai se oli kontrastiasia.
4) Mun maastoilunhalu ei ollut vähentynyt, vaan päinvastoin mä tunsin polttavaa tarvetta päästä usein sänkkärille. Sellainen nyt vaan kuului syksyyn. Kiitos vain sellaisen salliville maanomistajille.
5) Omenat maistuivat niin Grannille kuin mulle itsellenikin. Olin kinunnut Vilhelminalta leipurityperysten kielelle yksinkertaistetun ohjeen, ja aioin leipoa omenapiirakkaa, kunhan pääsisin tallilta kotiin. Granni oli jo todennut omenapiirakkaan ostetut omenat makoisiksi; olin tietysti tuonut sillekin muutaman.
6) Syksyyn kuului mukavia pieniä puuhia, joita en kesällä saanut aikaiseksi, koska aina oli muka jotakin muuta tekemistä. Grannin harjojen pesu ja kuivaus, yhden loimen parsiminen. Jälki ei ollut kaunista, mutta toimisi kyllä.
7) Niin, se loimittaminen. Jostakin syystä mä pidin siitäkin puuhasta. Ehkä siksi, että mulla oli vain yksi hevonen, eikä touhu ollut kovin raskasta.
8) Rapaisten jalkojen pesu. Jokainen hevosenomistaja tiesi, mistä puhuin. Se nyt oli ehkä vähän tympeää ja aikaavievää.
9) Musta tuntui, että Granni tuli edes vähän mieluummin mun mukaan sisälle, jos nyt sattui olemaan sateinen ja tuulinen päivä. Ehkä se olisi alku meidän kauniille ystävyydelle, joka toistaiseksi oli ollut vähän kankeaa ja no, olematonta.
10) Ja pitkän, vilpoisan tallipäivän jälkeen kotiin meno tuntui kahta ihanammalta. Mä olin talvenfiilistelijä, mutta pakko myöntää, ettei syksy ollut kauheasti huonompi. Silloinkin saattoi kääriytyä pehmeisiin neuleisiin ja villasukkiin, juoda kuumaa kanelintuoksuista teetä ja lämmitellä käsiään kuppia vasten. Ehkä tuikutkin sopivat jo syyskuuhun, vaikka joulukuu olisikin mun mielestäni niiden kulta-aikaa.

Treenin tarpeessa
19. syyskuuta 2018 -- #gabinhaaste #isbenhaaste5 #puomitunti

Paniikkiherätykset eivät koskaan olleet mukavia. Niin siinä kuitenkin kävi sinä kirottuna keskiviikkoaamuna, kun herätyskello soi kesken pahimman mahdollisen painajaisen.

Mun unessa me oltiin oltu Grannin kanssa kisaradalla. Oli ollut elintärkeää, että me päästäisiin maaliin asti, ja jokainen virhepiste kostautuisi mulle jollakin sanoinkuvailemattoman kamalalalla tavalla. Kun me oltiin lähdetty radalle, mä olin ajatellut optimistisesti, että helppo nakki, tämähän näyttää mukavalta ja helpolta.

Se rata ei päättynyt koskaan. Me edettiin esteeltä toiselle, ja jokainen este vaikutti aiempaa suuremmalta tai muulla tavalla vaikeammalta, ja Grannin askel alkoi käydä yhä voimattomammaksi ja jokainen hyppy hirvitti mua edellistä enemmän. Mä tutisin; lihakset olivat aivan maitohapoilla ja hengittäminen sattui keuhkoihin. Miten mun kuntoni saattoi loppua kesken? Miksei Granni jaksanut yhtä kilparataa loppuun saakka? Milloin loppu koittaisi - joko radan tai meidän omamme?

Siitä lohduttomuuden keskeltä mä ponnistin uuteen päivään. Sydän hakaten ja väsymys jokaisessa raajassa painaen vaiensin herätyskellon, joka, kamalaa kyllä, käski mua menemään töihin.

Meninhän mä.

Siivoaminen ei ollut koskaan ottanut niin pahasti voimille. Raajat olivat makaronia ja mua hengästytti pienimmätkin asiat. Kylmä hiki otsallani mä mietin, voiko unessa koettu voimattomuus jäädä tällä tavalla päälle ja kuinka monta tuntia voimattomuuden olisi luonnollista jatkua? Mitä jos mä olisin illan ratsastustunnillakin tällainen? Tulisiko ratsastamisesta mitään? Olinko mä ylipäänsä kaksinen ratsastaja, jos mun kunto ei kestänyt edes kohtalaisen kevyttä siivoustyötä? Kaikki treeni oli personal trainerin ohjeista huolimatta valunut hukkaan. Ihan yhtä heiveröinen vehnäraaja mä olin nyt kuin ensimmäiselle tapaamiselleni mennessänikin.

Ja vähän kuin ilkkuakseen mun surkuteltavaa suoriutumistani siivoamisen fyysisestä rasituksesta Isabella Sokka lätkäisi seinälle julisteen, jonka sanoma oli, että kaikki varteenotettavat ratsastajat olivat kovassa kunnossa ja treenasivat. Luojan kiitos mä en ollut ehta auburnlainen, eikä mun tarvinnut mennä rustaamaan nimeäni mihinkään kuntotreeniohjelmiin.

Toisaalta... sellainen olisi varmaan tullut tarpeeseen, jotta meille ei Grannin kanssa koskaan kävisi niin kuin mun unessa.

Rauhoittelin itseäni meidän treenikalenteria selailemalla siinä töiden ja tallille lähtemisen välisenä seesteisenä hetkenä, jonka käytin lounaan syömiseen kotona. Tänään treenaisimme Grannin kanssa Isabellan ohjauksessa ja huomenna minä menisin elämäni ensimmäiselle ryhmäliikuntatunnille, jota PT:ni oli mulle suositellut. Treenimerkintöjä löytyi enemmänkin, ja parin viikon päästä olisimme jo kotona Rosengårdissa treenaamassa yhdessä.

Kyllä kuulkaa kunto nousisi kohisten.

Puomituntiin mennessä se ei kuitenkaan ehtinyt kivuta kovin korkealle, eikä mun olo tuntunut yhtään paremmalta kuin aamun siivousvuorossa. Matkustelin vetelänä Grannin armottomassa kyydissä ja ajattelin, että luojan kiitos olin tänään vetänyt sen paikalle traikussa. Paluumatka tämän rääkin jälkeen autolla tuntui paljon helpommalta ajatukselta kuin käveleminen.

Granni iloitsi voimattomasta ratsastajastaan ja ryskäsi puomien sekaan miten lystäsi.

Isabellalla ei riittänyt huumori.

"Jos sä aiot olla tekemättä mitään, ole mieluummin sitten kotisohvalla kuin mun valmennuksessani!"

En viitsinyt huomauttaa, ettei mun kotonani ollut mitään sohvaa.

Tunnin päätteeksi pyöräytin Grannin hetkeksi tallin hoitopaikalle, sillä mun oli pakko istua alas ja juoda vettä. Vilunväreet kiirivät ylös alas kroppaa, ja mietin, oliko kentällä oikeasti ehtinyt tulla näin kylmä. Hevostaan mun ohitseni taluttava Gabriella hymyili myötätuntoisena.

"Taisi ottaa koville?" se hymähti, ja mä toljotin voipuneena takaisin ja huokaisin syvään.
"Ihan karsea fiilis. Granni vei kuin märkää rättiä."
"Reiskassakin piisasi energiaa", Gabriella tuumasi hevostaan rapsutellen.
"Mussa ei", mutisin ja tein hidasta kuolemaa.

Saappaankantojen kopina ja lopulta sen lakkaaminen kertoi jonkun tulleen mun luokseni ja pysähtyneen siihen. Tuijotin käyttövuosien pehmentämiä saappaita ja annoin katseeni kohota. Jossakin polven korkeudella tiesin, kenen jalat ne olivat. En ehkä siksi, että ne olisivat olleet mitenkään eriskummallisen persoonalliset polvet, mutta kun niiden omistaja sattui juuri sillä hetkellä puhumaan.

"Huhuu."

Kyllä mä nyt Rasmuksen äänen tunnistin. Kohotin katseeni aivan ylös asti. Rasmuksen posket punoittivat ja sen tukka oli sillä tavalla pörrössä, että tiesin sen ottaneen ratsastuskypärän pois vasta aika vähän aikaa sitten. Mä jaksoin vähän valjusti ilahtua sen näkemisestä, mutta en nyt sitten tiedä, oliko tunne molemminpuoleinen, sillä Rasmus sanoi:
"Näytätpä sä hirveältä."

Multa karkasi uupunut naurunpyrskähdys.
"Musta tuntuu ihan hirveältä", vahvistin. "Tunti meni ihan kamalasti ja -"
Rasmuksen käsi tuntui kauhean kylmältä mun otsalla.
"Sulla on kuumetta? Ihan varmasti", tohtori Alsila diagnosoi.

Ahaa. No sehän selitti.

"Isabella aikoo järjestää yhteishölkkälenkkejä", sanoin jostakin käsittämättömästä syystä (kai koska musta tuntui vähän kiusalliselta, että mä olin ollut kipeä kokonaisen päivän tajuamatta sitä itse, ja halusin sitten puhua mistä tahansa muusta).

Rasmus ei kyllä yhtään ymmärtänyt, miksi mä höpisin sellaisia juuri silloin. Se katseli mua epäluuloisena. Ehkä se epäili mun hourailevan.

"No aiotko sä sitten mennä sellaisille... kimppalenkeille?" se kysyi ja rupesi jotakin tekemistä saadakseen hoitamaan Grannia kuljetuskuntoon.
"Tulisitko sä mun kanssa?" heitin vastapallon.
"En", mun vastapallo torjuttiin.
"Okei."
"Etkä säkään kyllä varmaan ainakaan heti huomenna juokse mihinkään", Rasmus arveli vielä.

Se oli ihan hyvä pointti, vaikkei osunut Isabellan hölkkälenkkien kanssa ihan maaliin, koska ei sellaista huomenna olisikaan. Sen pelottavan ja kauhistuttavan ja hirvittävän ja taatusti mun osaltani nolon ryhmäliikuntatunnin mä sentään saisin ruksata yli kalenteristani.