Kellonaika on nyt 14.08.20 16:48

2 osumaa on löytynyt haulle 0

Effin päiväkirja

27.09.2018

Ratsastin Effillä maneesissa ilman satulaa. Joku olisi voinut väittää minua hulluksi, mutta se oli ollut oikeastaan vierelläni ratsastavan Ellien idea ja olin suostunut siihen heti. Riepu oli kamalan rauhassa, eikä Effikään tuntunut hirvittävän jännittyneeltä. Kirjava oli aika usein hengaillut Riepun seurassa ja taisi luottaa hevosen pitävän hänestä huolen.

"Mä en edes muista koska olisin viimeksi mennyt ilman satulaa ja vain kävellyt. Tuntuu vähän siltä, että viime aikoina ollaan vaan treenattu veren maku suussa", paljastin Ellielle. Naista ei ollut tallilla näkynyt hetkeen, mutta en halunnut tuoda asiaa esille. Oli mulla kuitenkin vähän ollut ikävä, sen verran hyvin nainen oli päässyt ystäväpiiriini.
"No sittenhän tämä tuli juuri hyvään saumaan", nainen naurahti ja jatkoimme kävelyä hetken hiljaisuudessa.

"Jos sä et olis kouluratsastaja, niin missä lajissa sä kisaisit?" Ellie kysyi yhtäkkiä ja mä olin hetken hiljaa ja mietin.
"Kenttäratsastus on aina kiehtonu mua", vastasin lopulta ja näin Ellien ilmeestä, että se ei ollut vastaus, jota vaaleaverikkö oli odottanut.
"Siinä on vain pikkuriikkinen mutka matkassa.." jatkoin ja rapsutin Effiä säästä.
"Mikä?" Ellie kysyi selvästi uteliaana.

"Mulla on ihan hirvittävä estekammo", vastasin lopulta.
"Ai. No se vähän haittaisi kyllä este- ja maasto-osuuksilla", Ellie vastasi virnistäen. Se sai mut nauramaan.
"Kai niiden alikin voi ryömiä?" jatkoin nauraen.
"Totta!"

Naurunremakka kaikui muuten tyhjässä maneesissa. Mä olin kyllä selvästi kaivannut ystävääni.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 30.09.18 18:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 109
Luettu: 5045

Grannin päiväkirja

Ratkaisun jäljille
5. syyskuuta 2018 -- #jusunhaaste2 #sarahinhaaste5

Granni toimi siten, että jonkinlaisen ajanjakson ajan se oli riittävän kiva, että mä ehdin alkaa haaveilla hienoista suorituksista ja luotijunan vauhdilla tapahtuvasta kehityksestä. Se väläytteli mulle kivoja näytteitä siitä, mitä se osasi ja mitä se voisi osata. Elämä sen kanssa oli kuitenkin täyttä tunteiden vuoristorataa, koska seuraavana päivänä hevonen saattoikin olla sitä mieltä, että minä ja mun sille osoittamat komennot voitaisiin yhtä hyvin painua periferiaan. Muutama viimeisin ratsastus oli ollut sanalla sanoen kamalaa vääntöä.

Mä olin suossa. Syvällä, syvällä suossa.

Se johtui paniikista ja siitä, että mä olin sittenkin liian epävarma ja kokematon kouluttaakseni Grannin oikeasti itse. Nyt olisi pitänyt suunnata katse optimistisesti tulevaan kisakauteen ja haaveilla luokkanousuista. Niinhän mä olin yrittänyt tehdä. Hahmotellessani Grannin tulevaisuudenkuvaa mä olin pakottanut itseni positiiviselle mielelle ja ajattelemaan, etteivät metrin radat tuottaisi meille mitään suurempia haasteita. Tietysti me mentäisiin kauden päätteeksi ainakin metrikakskyt!

Mutta kun ei me kyllä mentäisi, ei ainakaan turvallisesti. Oli nimittäin niin, etten mä ollut vieläkään päässyt Grannin pään sisälle. Mä en ymmärtänyt, miten se hevonen oikein toimi ja miten sen saisi riittävän hyvään kontrolliin, ettei se olisi meille molemmille vaaraksi estekorkeuden noustessa.

Verneri oli kysellyt multa, mihin luokkaan ajattelin ilmoittautua seuraavassa Cup-osakilpailussa.

Metri vai kasikymppinen? Kasikymppinen vai metri?

Olin kohauttanut olkiani välttelevästi ja mutissut, etten mä oikeastaan tiennyt vielä. Mua oli katsottu tavalla, josta mä arvasin, että Verneri näki mun välttelevän käytökseni taakse. Kyllähän sen täytyi arvata, etten mä luottanut meidän suoriutuvan metristäkään niin, että sitä kehtaisi kenenkään ulkopuolisen edessä esittää. Yksi ja ainoa aiemmin menemämme metrin luokka oli ollut hirveää tykitystä, eikä siksi, että mä olisin itse halunnut sen olevan sitä.

Arvasikohan Verneri myös, että mä odotin syystalvea kuumeisesti? Sitä aikaa, kun kenttä olisi vuoroin niin märkä ja vuoroin niin kova, ettei sillä voisi oikeasti treenata. Siinä olisi hyvä syy hissutella maastossa, paitsi sitten jos tietkin jäätyisivät ihan liukkaiksi. Sitten mä en voisi edes maastoilla Grannilla, ja se olisi vähän ongelmallista, koska se saattaisi alkaa pöllöillä tallissa. Sen lihakset tippuisivat, ja ensi keväänä edessä olisi 120-senttisten luokkien vakiinnuttamisen sijaan uusi peruskunnon rakennus. Me voitaisiin aloittaa taas alusta. Miten helpottavaa se olisi.

Mä olin jo hiljaa alkanut suunnitella ryhtymistä nuorten hevosten jobbariksi. Sellaiseksi, joka ottaisi nuoren luokseen, laittaisi sen satulaan ja näyttäisi sille ekat puomit ja pienet kotitallin kisat. Sitten hevonen voisi lähteä takaisin kotiinsa oikeasti opettelemaan kilpahevosuutta, eikä mun tarvitsisi koskaan poistua mukavuusalueeni ulkopuolelle. Toinen vaihtoehto olisi valmis hevonen, sellainen kuin Santos, jonka kanssa mä voisin vain nautiskella harrastelusta. Sellaiseen mulla ei kuitenkaan ehkä ihan olisi varaa, eivätkä vanhemmat tukisi sitä ajatusta. Äiti ei ainakaan.

Masentuneena mietin jo, millaisen myynti-ilmoituksen Grannista laatisin, kun paineet sen pitämisestä kasvaisivat ylivoimaisiksi:
Myydään ratsastajansa pilaama hieno nuori hevonen. Laadukas suku, i. Tranquille K, ei. Donauwelle. Terve, vuosittain tarkastettu ja asiallisesti hoidettu. Edennyt ikätasoisesti, mutta tarvitsee paremman ratsastajan, jottei tie nouse pystyyn. Hyppää mitä vain, mutta haastaa jokaisen avun, koska nykyinen ratsastaja on onneton nynny, joka ei saa hevosta kuulolle. Tässä riittää työnsarkaa, mutta voihan siitä tulla ihan hyväkin.
Ei kovin myyvää, mutta rehellistä.

Paljastin jopa Vernerille, mitä ajattelin.
"Mä en usko, että Grannista tulee ikinä mitään, jos se jää mun käsiin. Jonkun muun pitäisi kilpailla sillä."

Verneri oli kuitenkin ottanut mun ja Grannin tilanteeseen toisen lähestymistavan kuin minä. Mä yritin välttää ongelmia ja olisin ennemmin vaikka luopunut Grannista, vaikka se oli mulle kamalan tärkeä, kuin vienyt sen epäonnistumaan kilparadoille ja vaikuttamaan huonommalta kuin mitä se olikaan.

Ei mun kotivalmentajani tietenkään antanut mun tehdä niin. Se ei onneksi ryhtynyt pitämään mitään motivoivaa puhetta ratsukon mutkittelevasta kehityspolusta, jonka päätteeksi noustaisiin komealle näköalapaikalle ruusukkeet ja pokaalit kainalossa, mutta sen sijaan se ilmoitti kyllä, etteivät asiat murehtimalla paranisi. Me ei ratkaistaisi mitään ongelmiamme, ellei me edes yritettäisi.

"Luulen, että tämän hevosen kanssa pitää keksiä keinot, miten elää sen kanssa, ettei se ole nöyrä ja yhteistyöhaluinen. Hyppyhalujahan sillä on", Verneri muistutti.
"Niin on", myönsin. "Ja välillä mä ajattelen, että se riittää. Että voin vaan mennä radalle, näyttää sille esteen ja se hoitaa loput."
"Niinhän se periaatteessa toimii", Verneri hymähti. "Parhaimmillaan."
"Mutta ei Grannin ratkaisut ole niin kypsiä ja viisaita, että sen ei tarvitsisi olla yhtään kuulolla."
"Ei niin. Siksi se pitää saada kuulolle. Voisi tehdä hyvää valmentautua sen kanssa sileällä."
"Okei, hyvä, valmentaudutaan. Milloin sä ehdit?"
"Mä voisin katsella illemmalla jotain aikoja ja pistää viestillä, niin varaat niistä jonkun. Ja Auburnissa olisi myös pari avointa teille sopivaa valmennusta tulossa", Verneri kertoili rauhallisesti, muttei lainkaan rauhoittavasti.

Lepattavasta jännityksestä ja nuijivasta alemmuudentunteestani huolimatta mä kuulin itseni sanovan:
"Kuulostaa hyvältä ja tarpeelliselta."

Kaikesta huolimatta mulla oli kuitenkin visu tahto ratkoa meidän ongelmat, vaikka se tahto usein hukkuikin epävarmuuden, paniikin ja luovuttamisajatusten alle. Vaikka Granni oli kamala, se oli mun hevonen. Se ei osoittanut minkäänlaisia kiintymyksen merkkejä muhun, ja sille varmaan olisikin ollut ihan se ja sama, jos mä olisin kaupannut sen johonkin uuteen kotiin. Pohjimmiltaan mä en kuitenkaan halunnut kaupata sitä kenellekään. Mä olin ehkä kuitenkin kiintynyt siihen, vaikka se oli murjottava, etäinen ja tunneilmaisussaan sangen rajoittunut eläin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.09.18 17:12
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9461

Takaisin alkuun

Siirry: