Kellonaika on nyt 14.08.20 16:41

3 osumaa on löytynyt haulle 0

Banskun päiväkirja

21.09.2018
Perustallipäivä perusratsastelulla.
#isbenhaaste5 #jusunhaaste6
Ei sinne Kalla Cupiin kovin pitkä aika enää ollut. Kaksi viikkoa. Se tarkoitti kovaa treeniä. Erityisesti, kun mun ja Banskun treeniin tulisi katko Rosengårdin esteleirin takia. Tosin se antaisi pohjaa mun ja Hanin suoritukselle kyseisissä pippaloissa.

Ajoin punaisen Audini parkkipaikalle ja lukitsin sen ovet. Ilma oli pilvinen ja jo hieman viileä. Olin saanut töissä jo vetää paksumpaa vaatetta päälle. Astelin sisälle talliin, jossa keräsin valmiiksi Banskun varusteet. Jätin ne Banskun karsinan edustalla ja lähdin hakemaan oriani tarhasta. Siellä se kökötti luumuvärisessä loimessaan, kerrankin aivan portin edustalla. Pujahdin tarhaan ja tervehdin iloisesti mustaa hevosta.

Taputin oria kaulalle ja naksautin riimunnarun harmaaseen riimuun kiinni. Banskun valkoinen turpa hamuili heti takkini taskuja herkkujen toivossa. Totta kai sieltä löytyi heppanamia herkkusuulle. Hymyilin orille ja sujautin sen ulos tilavasta tarhasta. Mustat korvat hörössä Bansku käveli reippaasti rinnalla sisälle talliin, jossa pyöräytin sen heti vapaalle pesupaikalle.

Sen jalat olivat likaiset. Tätä en rakastanut syksyssä. Joka kerta sai pestä jalat puhtaiksi. Ainakaan hevoseni ei pahemmin liikkunut toimenpiteen aikana. Onneksi olin käskenyt jo loimittamaan Banskun kevyesti. Pääsin huomattavasti helpommalla harjauksen osalta. Saatoin vetää nopsaan pölyharjalla mustan karvapeitteen lävitse. Päätä harjatessa pitelin riimusta kiinni, huolellisesti putsasin korvien takaa.

Sain jostain hienon päähänpiston. Miksi sitä ei hieman hifistelisi ja käyttäisi hetken aikaa harjan letittämiseen? Se oli hauskaa touhua ja no, näyttäisimme ainakin siltä, että ottaisimme asiat tosissaan. Tai sitten me vain hienostelisimme liikaa. Kunhan olin saanut putsattua kaikki kaviot, nousin matalan jakkaran päälle ja pistin letittäen. Banskun harja oli päässyt kasvamaan. Se pitäisi siistiä ennen Kalla Cupia.

Nutturat tulivat valmiiksi ja hitsit. Miksen tehnyt koskaan yhtä siistejä, kun oli kisat kyseessä? Jätin Banskun katselemaan tallimaisemia siksi aikaa, kun menin loungeen vaihtamaan kengät. Matkalla satuin katsomaan ilmoitustaulua. Isabella oli laittanut sinne uuden lapun: Oheistreeni tavoitteellisille ratsastajille. Lappu sisälsi täyden ohjeistuksen siitä, mitä kannatti treenata ja miten pystyi itseään treenaamaan Auburnin tiloissa. Saatoin hieman tuhahtaa sille. Lenkkeilin kyllä itse silloin, kun kerkesin, mutta mistä hitosta siihen löytäisi enemmän aikaa?

Eiköhän kaikki tarpeellinen liikunta löytynyt tällä kertaa monen hevosen liikutuksesta. Tuskin se kamalasti pahentaisi mun kisasuorituksia. Isabella Sokka saisi aivan rauhassa vaahdota ratsastajien kuntoilusta.

Kävin vaihtamassa kengät ja otin kypärän mukaani, jonka jälkeen palasin Banskun luokse. Se seisoi yhä kiltisti siinä mihin sen olin hetki sitten jättänyt. Jätin kypäräni pesupaikan viereen ja nappasin mustan koulusatulan sekä luumunvärisen huovat käsiini. Ensin asettelin huovan paikalleen ja sitten nostin satulan sen päälle. Laitoin vyön paikalleen ja taputin Banskua kaulalle.

Päähän ori sai mustat aachensuitset, joihin olin ostanut söpön helmiotsapannan viikko sitten. Suitsien alle laitoin ensin huovan kanssa samaa sävyä olevan korvahupun. Bansku pudisti päätään, kun huppu oli paikallaan. Naurahtaen nappasin siitä päästä kiinni ja pujotin suitset sen päähän. Kiristelin soljet sopiviksi. Olin unohtanut pintelit varustehuoneeseen, mutta en enää millään viitsinyt hakea niitä. Kyllä Bansku pärjäisi ilmankin.

Otin kypärän lattialta ja pujotin sen päähäni, jonka jälkeen tartuin mustista ohjista ja talutin Banskun maneesiin. Ylihuomenna meillä olisi Banskun kanssa Amandan valmennus. Mua jännitti ne liikaa viime kerran sattuman takia. Tai no, ei se mikään sattuma ollut. Olin lainannut Fellun suitsia täysin ilman lupaa. Amanda ei ollut ainakaan vielä potkinut meitä pihalle, mutta en tosiaan aikoisi ilmestyä valmennukseen ilman kunnon harjoittelua.

Nousin penkiltä selkään ja annoin Banskun tehdä kunnon alkukäynnit. Se oli tänään energinen ja kulki korvat visusti ylhäällä eteenpäin. Me tehtiin hyvin jämpti treeni. Alkuun pitkät ravityöskentelyt, ratsastin huolella läpi asioita, joita me oltiin viime aikoina treenattu. Laukassa harjoittelin viime valmennuksessa treenattuja laukka-avoja ja tein pidennyksiä pituushalkaisijalla. Bansku tuntui pehmeältä, mutta ei me ehkä ihan täysin onnistuttu avoissa.

Loppuun annoin Banskun ravata pidemmällä ohjalla rennosti ympäri tyhjää maneesia. Oli toisaalta ihme, että maneesi oli aivan tyhjä. Taputin Banskua kaulalle, kun siirsin sen käyntiin. Annoin Banskun harhailla omia reittejä maneesissa ja kymmenen minuutin käyntien jälkeen laskeuduin alas selästä. Talutin Banskun takaisin talliin ja riisuin sen karsinassa pois varusteista.

Jätin ne karsinan edustalle siksi aikaa, että hoidin Banskun. Putsasin sen jalat harjalla ja levitin kevyen loimen sen päälle. Kävin hakemassa sille banaanin rehuhuoneesta. Ori oli ainut, kenen ruokien kohdalla oli tertullinen banaaneja. Bansku söi banaanin kädestäni tyytyväisenä. Oli siinäkin erikoinen tyyppi. Hymähdin.

Olin tänään ollut aikaisemmin jo aamuvuorossa ja kotona odotti vielä liikutettavia, mutta päätin silti käyttää hetken aikaani vielä putsaamalla Banskun varusteita. Laitoin siis kuulokkeet korviini ja Spotifyn soittolistani soittoon. Varusteita putsatessa mietin hieman, miten me valmistuttaisiin Kalla Cupiin. Ahkeraa läpiratsastusta valmennuksien lisäksi taisi olla vahvin suunnitelmani.

Se oli vielä avoin, kenet saisin liikuttamaan Banskun huolellisesti Rosengårdin leirin aikana. Julia oli hieman nihkeä kysyessäni. Kuulemma nainen ei osannut treenata Banskua oikein. Oli mulla mielessä vielä yksi henkilö keltä kysyä, mutta se oli ehdottomasti viimeinen vaihtoehto.

Varusteet kiilsivät pian kuin uudet konsanaan. Laitoin ne takaisin omille paikoilleen ja kävin vielä moikkaamassa Banskua. Se saisi jäädä jo sisälle. Taputin sitä kaulalle ja lähdin autolleni. Avasin Audin ovet ja istahdin kuskin paikalle. Peruutin pois paikalta ja lähdin kotiin.
Topics tagged under isbenhaaste5 on Foorumi | Auburn Estate Banskumaneesi
lineistä superkiitos @Jusu R.
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 21.09.18 10:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3342

Effin päiväkirja

19.09.2018 / Isabellan puomitunti

Tallissa tuntui tunnelma tiivistyvän lähestyvän Kalla CUPin vuoksi. Kaikki tuntuivat olevan täydessä valmennusbuumissa, tai ainakin niin mä selitin oman päätökseni ilmottautua puomitunnille Effin kanssa. Eikä ihan kenen tahansa puomitunnille, vaan Isabella Sokan pitämälle puomitunnille.

I'm gonna die tonight

Solmu mun mahassa ei hellittänyt, kun talutin täyteen estevarusteeseen puettua Effiä kohti kenttää, jossa Ellie ja Matilda jo verryttelivät ratsujaan keskittyneen näköisinä. Vilkaisin kirjavaa tammaa, sillä oli tummanruskea satulahuopa, joka korosti kauniisti vaaleanruskeaa estesatulaa. Tummanruskeat suojat Effin jaloissa toivottavasti suojaisivat sen jänteitä suurimmilta vahingoilta. Suoristin vielä meksikolaisten suojien turpahihnaa ja hengähdin syvään. Mä olin valmis kuolemaan.

Alkuverryttelyiden jälkeen Isabella saapui kartanon suunnalta kentälle, puomit oli kannettu areenalle jo valmiiksi ja perijätär näytti määrätietoiselta. Jouduin heti alkuun lyhentämään lyhyeltä tuntuneita jalustimia noin kolme reikää ja tunsin oloni vähintään jockeyksi alati kuumuvan Effin selässä. Millä hitolla saisin puristettua jalat tamman ympärille, jos se rupeisi riehumaan?
Tein kuitenkin kuten käskettiin ja pyysin kirjavan raville.

Sweat

Effi katsoi mua yläkautta silmiin martingaalista huolimatta. Sen silmät kiilsi hulluna ja se teki jonkun älyttömän nytkähdyksen eteenpäin ja pukitti samalla. Mä puristin polvilla, kuin hullu ja hetkittäin hikikarpalot meinasivat viedä mun näkökyvyn, kun ne vierivät mun silmiini otsalta.
"Whoa, rauhassa", maanittelin, mutta Effi sai siitä vain lisää virtaa. Puomit olisivat hyvin voineet olla vaikka 160cm korkeita oksereita, niin väärin pieni kouluponi niiden yli hyppi. Mun oli vaikea pysyä hevosen mukana, kun en voinut mitenkään varautua hyppyihin ja se sai Effin korskumaan entisestään. Musta tuntui, että Isabella huusi meille silkasta ilosta, kuinka paska ja hikinen ratsastaja voikaan olla?

Lopputunti oli kuitenkin mun pelastukseni. Effi oli hikinen, mä olin hikinen ja kai me molemmat vaan luovutettiin silkasta väsymyksestä lopulta. Tamma loikki yhtäkkiä puomien yli siististi ja rauhallisesti ja mä kevensin sen verran, kun täriseviltä jaloiltani pystyin. Pidin visusti huolen, etten jäänyt vetämään ohjista ja pidin tasaisesti jalkani hevosessa kiinni.
"Noin sun olisi pitänyt ratsastaa koko tunti", Isabella kommentoi, eikä musta ollut väittelemään.

Puomitunti oli ollut loistava treeni kaikessa kauheudessaan Kalla CUPia vasten. Se oli saanut mut tajuamaan, että vaikka olinkin hyvässä kunnossa, niin voisin silti olla paremmassakin. Ei olisi reilua Effiä kohtaan, jos mä vaadin siltä paljon ja itse pääsisin helpommalla. Tamma oli kehittynyt niin paljon siitä, mitä se oli ollut ja mun oli näytettävä samaa kehitystä.

Ehkä sittenkin ilmottautuisin niihin Isabellan kuntotreeneihin?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 20.09.18 19:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 109
Luettu: 5045

Grannin päiväkirja

Treenin tarpeessa
19. syyskuuta 2018 -- #gabinhaaste #isbenhaaste5 #puomitunti

Paniikkiherätykset eivät koskaan olleet mukavia. Niin siinä kuitenkin kävi sinä kirottuna keskiviikkoaamuna, kun herätyskello soi kesken pahimman mahdollisen painajaisen.

Mun unessa me oltiin oltu Grannin kanssa kisaradalla. Oli ollut elintärkeää, että me päästäisiin maaliin asti, ja jokainen virhepiste kostautuisi mulle jollakin sanoinkuvailemattoman kamalalalla tavalla. Kun me oltiin lähdetty radalle, mä olin ajatellut optimistisesti, että helppo nakki, tämähän näyttää mukavalta ja helpolta.

Se rata ei päättynyt koskaan. Me edettiin esteeltä toiselle, ja jokainen este vaikutti aiempaa suuremmalta tai muulla tavalla vaikeammalta, ja Grannin askel alkoi käydä yhä voimattomammaksi ja jokainen hyppy hirvitti mua edellistä enemmän. Mä tutisin; lihakset olivat aivan maitohapoilla ja hengittäminen sattui keuhkoihin. Miten mun kuntoni saattoi loppua kesken? Miksei Granni jaksanut yhtä kilparataa loppuun saakka? Milloin loppu koittaisi - joko radan tai meidän omamme?

Siitä lohduttomuuden keskeltä mä ponnistin uuteen päivään. Sydän hakaten ja väsymys jokaisessa raajassa painaen vaiensin herätyskellon, joka, kamalaa kyllä, käski mua menemään töihin.

Meninhän mä.

Siivoaminen ei ollut koskaan ottanut niin pahasti voimille. Raajat olivat makaronia ja mua hengästytti pienimmätkin asiat. Kylmä hiki otsallani mä mietin, voiko unessa koettu voimattomuus jäädä tällä tavalla päälle ja kuinka monta tuntia voimattomuuden olisi luonnollista jatkua? Mitä jos mä olisin illan ratsastustunnillakin tällainen? Tulisiko ratsastamisesta mitään? Olinko mä ylipäänsä kaksinen ratsastaja, jos mun kunto ei kestänyt edes kohtalaisen kevyttä siivoustyötä? Kaikki treeni oli personal trainerin ohjeista huolimatta valunut hukkaan. Ihan yhtä heiveröinen vehnäraaja mä olin nyt kuin ensimmäiselle tapaamiselleni mennessänikin.

Ja vähän kuin ilkkuakseen mun surkuteltavaa suoriutumistani siivoamisen fyysisestä rasituksesta Isabella Sokka lätkäisi seinälle julisteen, jonka sanoma oli, että kaikki varteenotettavat ratsastajat olivat kovassa kunnossa ja treenasivat. Luojan kiitos mä en ollut ehta auburnlainen, eikä mun tarvinnut mennä rustaamaan nimeäni mihinkään kuntotreeniohjelmiin.

Toisaalta... sellainen olisi varmaan tullut tarpeeseen, jotta meille ei Grannin kanssa koskaan kävisi niin kuin mun unessa.

Rauhoittelin itseäni meidän treenikalenteria selailemalla siinä töiden ja tallille lähtemisen välisenä seesteisenä hetkenä, jonka käytin lounaan syömiseen kotona. Tänään treenaisimme Grannin kanssa Isabellan ohjauksessa ja huomenna minä menisin elämäni ensimmäiselle ryhmäliikuntatunnille, jota PT:ni oli mulle suositellut. Treenimerkintöjä löytyi enemmänkin, ja parin viikon päästä olisimme jo kotona Rosengårdissa treenaamassa yhdessä.

Kyllä kuulkaa kunto nousisi kohisten.

Puomituntiin mennessä se ei kuitenkaan ehtinyt kivuta kovin korkealle, eikä mun olo tuntunut yhtään paremmalta kuin aamun siivousvuorossa. Matkustelin vetelänä Grannin armottomassa kyydissä ja ajattelin, että luojan kiitos olin tänään vetänyt sen paikalle traikussa. Paluumatka tämän rääkin jälkeen autolla tuntui paljon helpommalta ajatukselta kuin käveleminen.

Granni iloitsi voimattomasta ratsastajastaan ja ryskäsi puomien sekaan miten lystäsi.

Isabellalla ei riittänyt huumori.

"Jos sä aiot olla tekemättä mitään, ole mieluummin sitten kotisohvalla kuin mun valmennuksessani!"

En viitsinyt huomauttaa, ettei mun kotonani ollut mitään sohvaa.

Tunnin päätteeksi pyöräytin Grannin hetkeksi tallin hoitopaikalle, sillä mun oli pakko istua alas ja juoda vettä. Vilunväreet kiirivät ylös alas kroppaa, ja mietin, oliko kentällä oikeasti ehtinyt tulla näin kylmä. Hevostaan mun ohitseni taluttava Gabriella hymyili myötätuntoisena.

"Taisi ottaa koville?" se hymähti, ja mä toljotin voipuneena takaisin ja huokaisin syvään.
"Ihan karsea fiilis. Granni vei kuin märkää rättiä."
"Reiskassakin piisasi energiaa", Gabriella tuumasi hevostaan rapsutellen.
"Mussa ei", mutisin ja tein hidasta kuolemaa.

Saappaankantojen kopina ja lopulta sen lakkaaminen kertoi jonkun tulleen mun luokseni ja pysähtyneen siihen. Tuijotin käyttövuosien pehmentämiä saappaita ja annoin katseeni kohota. Jossakin polven korkeudella tiesin, kenen jalat ne olivat. En ehkä siksi, että ne olisivat olleet mitenkään eriskummallisen persoonalliset polvet, mutta kun niiden omistaja sattui juuri sillä hetkellä puhumaan.

"Huhuu."

Kyllä mä nyt Rasmuksen äänen tunnistin. Kohotin katseeni aivan ylös asti. Rasmuksen posket punoittivat ja sen tukka oli sillä tavalla pörrössä, että tiesin sen ottaneen ratsastuskypärän pois vasta aika vähän aikaa sitten. Mä jaksoin vähän valjusti ilahtua sen näkemisestä, mutta en nyt sitten tiedä, oliko tunne molemminpuoleinen, sillä Rasmus sanoi:
"Näytätpä sä hirveältä."

Multa karkasi uupunut naurunpyrskähdys.
"Musta tuntuu ihan hirveältä", vahvistin. "Tunti meni ihan kamalasti ja -"
Rasmuksen käsi tuntui kauhean kylmältä mun otsalla.
"Sulla on kuumetta? Ihan varmasti", tohtori Alsila diagnosoi.

Ahaa. No sehän selitti.

"Isabella aikoo järjestää yhteishölkkälenkkejä", sanoin jostakin käsittämättömästä syystä (kai koska musta tuntui vähän kiusalliselta, että mä olin ollut kipeä kokonaisen päivän tajuamatta sitä itse, ja halusin sitten puhua mistä tahansa muusta).

Rasmus ei kyllä yhtään ymmärtänyt, miksi mä höpisin sellaisia juuri silloin. Se katseli mua epäluuloisena. Ehkä se epäili mun hourailevan.

"No aiotko sä sitten mennä sellaisille... kimppalenkeille?" se kysyi ja rupesi jotakin tekemistä saadakseen hoitamaan Grannia kuljetuskuntoon.
"Tulisitko sä mun kanssa?" heitin vastapallon.
"En", mun vastapallo torjuttiin.
"Okei."
"Etkä säkään kyllä varmaan ainakaan heti huomenna juokse mihinkään", Rasmus arveli vielä.

Se oli ihan hyvä pointti, vaikkei osunut Isabellan hölkkälenkkien kanssa ihan maaliin, koska ei sellaista huomenna olisikaan. Sen pelottavan ja kauhistuttavan ja hirvittävän ja taatusti mun osaltani nolon ryhmäliikuntatunnin mä sentään saisin ruksata yli kalenteristani.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 19.09.18 14:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9461

Takaisin alkuun

Siirry: