Kellonaika on nyt 14.08.20 17:26

3 osumaa on löytynyt haulle 0

Riepun päiväkirja

34. Puomitunti
Keskiviikko 19/09/2018

1 minuutti
Riepu laukkasi puomien yli kuin tuli hännän alla. Pidätteet tuntuivat saavan sen kuumumaan entisestään eikä mun jännittynyt olemus tuntunut auttavan. Kamalan huono päivä.

3 minuuttia
Valkoisen hevosen kaviot rummuttivat hiekkaa laukan tahdissa. Puomit ylittyivät sujuvasti, mutta Isabellan tuomitseva katse antoi ymmärtää vauhtia olevan aivan liikaa. Pidätin Riepua ja sen pää kohosi korkeuksiin, vauhdin pikemminkin lisääntyessä. Miten se aina jaksoikin kuumua tällälailla.

Hengitä. Hengitä. Hengitä. Jostain syystä mun piti tosissaan keskittyä siihen, jotten olisi unohtanut kokonaan rentoutua. Me oltiin molemmat jännittyneitä hevonen ja ratsastaja.

Olin lähes helpottunut, kun tunti vihdoinkin loppui. Ehkä huomenna olisi parempi päivä.

5 minuuttia
Me laukattiin taas ihan kamalaa vauhtia. Riepu kulki eteenpäin kuin juna, eikä meidän tempo rauhoittunut siitäkään huolimatta, että kentällä oli vain puomeja. Miksi meidän kehitys tuntui pysähtyneen kuin seinään? Vaikka olin saanut Riepua hieman koottua ja jarrutettua, se kuumui siitä niin paljon että pienen myötäyksen, pienen vatsalihasten hellittämisen jälkeen vauhti kasvoi jälleen.

"Rentoudu Ellie, muista hengittää siellä selässä", Isabella sanoi. Päästin puuskahduksena ilman ulos keuhkoistani ja tajusin, etten tosiaan ollut muistanut hengittää.

Loppujen lopuksi me saatiin jotain kontrollia touhuun. Vauhti oli edelleen aika reipas, mutta musta ei enää tuntunut, kuin olisin ollut alkeisratsastaja laukkaratsun selässä. Taputin Riepua pysäytettyäni sen ja laskeuduin alas satulasta. Ehkä huomenna olisi parempi päivä.

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 28.09.18 11:47
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 3012

Effin päiväkirja

19.09.2018 / Isabellan puomitunti

Tallissa tuntui tunnelma tiivistyvän lähestyvän Kalla CUPin vuoksi. Kaikki tuntuivat olevan täydessä valmennusbuumissa, tai ainakin niin mä selitin oman päätökseni ilmottautua puomitunnille Effin kanssa. Eikä ihan kenen tahansa puomitunnille, vaan Isabella Sokan pitämälle puomitunnille.

I'm gonna die tonight

Solmu mun mahassa ei hellittänyt, kun talutin täyteen estevarusteeseen puettua Effiä kohti kenttää, jossa Ellie ja Matilda jo verryttelivät ratsujaan keskittyneen näköisinä. Vilkaisin kirjavaa tammaa, sillä oli tummanruskea satulahuopa, joka korosti kauniisti vaaleanruskeaa estesatulaa. Tummanruskeat suojat Effin jaloissa toivottavasti suojaisivat sen jänteitä suurimmilta vahingoilta. Suoristin vielä meksikolaisten suojien turpahihnaa ja hengähdin syvään. Mä olin valmis kuolemaan.

Alkuverryttelyiden jälkeen Isabella saapui kartanon suunnalta kentälle, puomit oli kannettu areenalle jo valmiiksi ja perijätär näytti määrätietoiselta. Jouduin heti alkuun lyhentämään lyhyeltä tuntuneita jalustimia noin kolme reikää ja tunsin oloni vähintään jockeyksi alati kuumuvan Effin selässä. Millä hitolla saisin puristettua jalat tamman ympärille, jos se rupeisi riehumaan?
Tein kuitenkin kuten käskettiin ja pyysin kirjavan raville.

Sweat

Effi katsoi mua yläkautta silmiin martingaalista huolimatta. Sen silmät kiilsi hulluna ja se teki jonkun älyttömän nytkähdyksen eteenpäin ja pukitti samalla. Mä puristin polvilla, kuin hullu ja hetkittäin hikikarpalot meinasivat viedä mun näkökyvyn, kun ne vierivät mun silmiini otsalta.
"Whoa, rauhassa", maanittelin, mutta Effi sai siitä vain lisää virtaa. Puomit olisivat hyvin voineet olla vaikka 160cm korkeita oksereita, niin väärin pieni kouluponi niiden yli hyppi. Mun oli vaikea pysyä hevosen mukana, kun en voinut mitenkään varautua hyppyihin ja se sai Effin korskumaan entisestään. Musta tuntui, että Isabella huusi meille silkasta ilosta, kuinka paska ja hikinen ratsastaja voikaan olla?

Lopputunti oli kuitenkin mun pelastukseni. Effi oli hikinen, mä olin hikinen ja kai me molemmat vaan luovutettiin silkasta väsymyksestä lopulta. Tamma loikki yhtäkkiä puomien yli siististi ja rauhallisesti ja mä kevensin sen verran, kun täriseviltä jaloiltani pystyin. Pidin visusti huolen, etten jäänyt vetämään ohjista ja pidin tasaisesti jalkani hevosessa kiinni.
"Noin sun olisi pitänyt ratsastaa koko tunti", Isabella kommentoi, eikä musta ollut väittelemään.

Puomitunti oli ollut loistava treeni kaikessa kauheudessaan Kalla CUPia vasten. Se oli saanut mut tajuamaan, että vaikka olinkin hyvässä kunnossa, niin voisin silti olla paremmassakin. Ei olisi reilua Effiä kohtaan, jos mä vaadin siltä paljon ja itse pääsisin helpommalla. Tamma oli kehittynyt niin paljon siitä, mitä se oli ollut ja mun oli näytettävä samaa kehitystä.

Ehkä sittenkin ilmottautuisin niihin Isabellan kuntotreeneihin?

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 20.09.18 19:20
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 109
Luettu: 5045

Grannin päiväkirja

Treenin tarpeessa
19. syyskuuta 2018 -- #gabinhaaste #isbenhaaste5 #puomitunti

Paniikkiherätykset eivät koskaan olleet mukavia. Niin siinä kuitenkin kävi sinä kirottuna keskiviikkoaamuna, kun herätyskello soi kesken pahimman mahdollisen painajaisen.

Mun unessa me oltiin oltu Grannin kanssa kisaradalla. Oli ollut elintärkeää, että me päästäisiin maaliin asti, ja jokainen virhepiste kostautuisi mulle jollakin sanoinkuvailemattoman kamalalalla tavalla. Kun me oltiin lähdetty radalle, mä olin ajatellut optimistisesti, että helppo nakki, tämähän näyttää mukavalta ja helpolta.

Se rata ei päättynyt koskaan. Me edettiin esteeltä toiselle, ja jokainen este vaikutti aiempaa suuremmalta tai muulla tavalla vaikeammalta, ja Grannin askel alkoi käydä yhä voimattomammaksi ja jokainen hyppy hirvitti mua edellistä enemmän. Mä tutisin; lihakset olivat aivan maitohapoilla ja hengittäminen sattui keuhkoihin. Miten mun kuntoni saattoi loppua kesken? Miksei Granni jaksanut yhtä kilparataa loppuun saakka? Milloin loppu koittaisi - joko radan tai meidän omamme?

Siitä lohduttomuuden keskeltä mä ponnistin uuteen päivään. Sydän hakaten ja väsymys jokaisessa raajassa painaen vaiensin herätyskellon, joka, kamalaa kyllä, käski mua menemään töihin.

Meninhän mä.

Siivoaminen ei ollut koskaan ottanut niin pahasti voimille. Raajat olivat makaronia ja mua hengästytti pienimmätkin asiat. Kylmä hiki otsallani mä mietin, voiko unessa koettu voimattomuus jäädä tällä tavalla päälle ja kuinka monta tuntia voimattomuuden olisi luonnollista jatkua? Mitä jos mä olisin illan ratsastustunnillakin tällainen? Tulisiko ratsastamisesta mitään? Olinko mä ylipäänsä kaksinen ratsastaja, jos mun kunto ei kestänyt edes kohtalaisen kevyttä siivoustyötä? Kaikki treeni oli personal trainerin ohjeista huolimatta valunut hukkaan. Ihan yhtä heiveröinen vehnäraaja mä olin nyt kuin ensimmäiselle tapaamiselleni mennessänikin.

Ja vähän kuin ilkkuakseen mun surkuteltavaa suoriutumistani siivoamisen fyysisestä rasituksesta Isabella Sokka lätkäisi seinälle julisteen, jonka sanoma oli, että kaikki varteenotettavat ratsastajat olivat kovassa kunnossa ja treenasivat. Luojan kiitos mä en ollut ehta auburnlainen, eikä mun tarvinnut mennä rustaamaan nimeäni mihinkään kuntotreeniohjelmiin.

Toisaalta... sellainen olisi varmaan tullut tarpeeseen, jotta meille ei Grannin kanssa koskaan kävisi niin kuin mun unessa.

Rauhoittelin itseäni meidän treenikalenteria selailemalla siinä töiden ja tallille lähtemisen välisenä seesteisenä hetkenä, jonka käytin lounaan syömiseen kotona. Tänään treenaisimme Grannin kanssa Isabellan ohjauksessa ja huomenna minä menisin elämäni ensimmäiselle ryhmäliikuntatunnille, jota PT:ni oli mulle suositellut. Treenimerkintöjä löytyi enemmänkin, ja parin viikon päästä olisimme jo kotona Rosengårdissa treenaamassa yhdessä.

Kyllä kuulkaa kunto nousisi kohisten.

Puomituntiin mennessä se ei kuitenkaan ehtinyt kivuta kovin korkealle, eikä mun olo tuntunut yhtään paremmalta kuin aamun siivousvuorossa. Matkustelin vetelänä Grannin armottomassa kyydissä ja ajattelin, että luojan kiitos olin tänään vetänyt sen paikalle traikussa. Paluumatka tämän rääkin jälkeen autolla tuntui paljon helpommalta ajatukselta kuin käveleminen.

Granni iloitsi voimattomasta ratsastajastaan ja ryskäsi puomien sekaan miten lystäsi.

Isabellalla ei riittänyt huumori.

"Jos sä aiot olla tekemättä mitään, ole mieluummin sitten kotisohvalla kuin mun valmennuksessani!"

En viitsinyt huomauttaa, ettei mun kotonani ollut mitään sohvaa.

Tunnin päätteeksi pyöräytin Grannin hetkeksi tallin hoitopaikalle, sillä mun oli pakko istua alas ja juoda vettä. Vilunväreet kiirivät ylös alas kroppaa, ja mietin, oliko kentällä oikeasti ehtinyt tulla näin kylmä. Hevostaan mun ohitseni taluttava Gabriella hymyili myötätuntoisena.

"Taisi ottaa koville?" se hymähti, ja mä toljotin voipuneena takaisin ja huokaisin syvään.
"Ihan karsea fiilis. Granni vei kuin märkää rättiä."
"Reiskassakin piisasi energiaa", Gabriella tuumasi hevostaan rapsutellen.
"Mussa ei", mutisin ja tein hidasta kuolemaa.

Saappaankantojen kopina ja lopulta sen lakkaaminen kertoi jonkun tulleen mun luokseni ja pysähtyneen siihen. Tuijotin käyttövuosien pehmentämiä saappaita ja annoin katseeni kohota. Jossakin polven korkeudella tiesin, kenen jalat ne olivat. En ehkä siksi, että ne olisivat olleet mitenkään eriskummallisen persoonalliset polvet, mutta kun niiden omistaja sattui juuri sillä hetkellä puhumaan.

"Huhuu."

Kyllä mä nyt Rasmuksen äänen tunnistin. Kohotin katseeni aivan ylös asti. Rasmuksen posket punoittivat ja sen tukka oli sillä tavalla pörrössä, että tiesin sen ottaneen ratsastuskypärän pois vasta aika vähän aikaa sitten. Mä jaksoin vähän valjusti ilahtua sen näkemisestä, mutta en nyt sitten tiedä, oliko tunne molemminpuoleinen, sillä Rasmus sanoi:
"Näytätpä sä hirveältä."

Multa karkasi uupunut naurunpyrskähdys.
"Musta tuntuu ihan hirveältä", vahvistin. "Tunti meni ihan kamalasti ja -"
Rasmuksen käsi tuntui kauhean kylmältä mun otsalla.
"Sulla on kuumetta? Ihan varmasti", tohtori Alsila diagnosoi.

Ahaa. No sehän selitti.

"Isabella aikoo järjestää yhteishölkkälenkkejä", sanoin jostakin käsittämättömästä syystä (kai koska musta tuntui vähän kiusalliselta, että mä olin ollut kipeä kokonaisen päivän tajuamatta sitä itse, ja halusin sitten puhua mistä tahansa muusta).

Rasmus ei kyllä yhtään ymmärtänyt, miksi mä höpisin sellaisia juuri silloin. Se katseli mua epäluuloisena. Ehkä se epäili mun hourailevan.

"No aiotko sä sitten mennä sellaisille... kimppalenkeille?" se kysyi ja rupesi jotakin tekemistä saadakseen hoitamaan Grannia kuljetuskuntoon.
"Tulisitko sä mun kanssa?" heitin vastapallon.
"En", mun vastapallo torjuttiin.
"Okei."
"Etkä säkään kyllä varmaan ainakaan heti huomenna juokse mihinkään", Rasmus arveli vielä.

Se oli ihan hyvä pointti, vaikkei osunut Isabellan hölkkälenkkien kanssa ihan maaliin, koska ei sellaista huomenna olisikaan. Sen pelottavan ja kauhistuttavan ja hirvittävän ja taatusti mun osaltani nolon ryhmäliikuntatunnin mä sentään saisin ruksata yli kalenteristani.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 19.09.18 14:49
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9462

Takaisin alkuun

Siirry: