Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kättelystä kaikki alkoi
15. maaliskuuta 2019. Tobias Juslinin osuudet kirjoittanut @Amanda S.. #routinetrophy

Katseet. Ne herättivät arassa ja liikkeidensä kömpelyydestä kiusallisen tietoisessa Josefina Rosengårdissa suurta levottomuutta aina, mutta erityisen voimakkaasti Ruotsin Markarydissä. Siellä häneen liimautui kaksi erityisen jännittävää silmäparia. Ensimmäinen kuului Karla Falkencreutzille, joka oli jo varhaisessa vaiheessa ilmaissut sangen suoraan aikovansa tarkkailla Jusu-ressun ratsastusta. Niin hän oli tehnytkin. Jusu oli tiedostanut Falkencreutzin arvioivan tuijotuksen ratsastaessaan ratoja - hyviä ja huonoja - Grannilla ja Trinalla. Se ei ollut lievittänyt jännitystä, mutta vielä pahemmalta tuntui, kun Karla Falkencreutz lakkasi tyystin katselemasta hänen ratojaan sen päivän jälkeen, kun Trinan kanssa sujui erityisen huonosti.

“Slätstruken”, Alexander kertoi auliisti myöhemmin pomonsa kommentoineen. “Hon tyckte att du är slätstruken.”

Mitäänsanomaton keskinkertaisuus.

Sellainen tuomio sai Josefinan - joka ei tiennyt Karla Falkencreutzin pitävän kutakuinkin ketä tahansa mitäänsanomattomana keskinkertaisuutena - näkemään painajaisia. Eräänäkin yönä hän koki saman kohtalon Saksassa ja koitui Rasmuksen pomon pitämälle listalle, jonka otsikko kuului: “Surkeat mitättömyydet, ei asiaa hevosten(i) satulaan”. Kauhukuvat vilisivät mielessä toisiaan villiten, kun Jusu pohti, oliko Karla Falkencreutzin mielipide hänestä yleinen ja ehdoton totuus.

Hän ei kuitenkaan uponnut niin syviin ajatuspyörteisiin, etteikö hän olisi kiinnittänyt huomiota seuraavaan tuijottajaan. Mies oli täydellisen tuntematon ja tutkimaton. Pitkänä ja mietteliäänä hänellä oli tapana ilmestyä näkökentän laitamille, kun Jusu ratsasti. Niin tänäänkin. Jusu, joka oli siihen saakka keskittynyt tiiviisti Trinaan, häkeltyi huomatessaan, kuinka lähelle mies oli ehtinyt. Hetken aikaa tyttö näytti säikähtäneeltä, mutta rauhoitti sitten itseään vakuuttelemalla, että kyse oli sattumasta. Eihän tuolla miehellä nyt sentään hänelle asiaa ollut, tietenkin hän käveli kohti vain koska… hänen reittinsä sattui kulkemaan juuri siitä. Tietenkin.

“Vilken fin häst”, Tobias Juslin laski kädet kermanvaaleiden chinojen taskuihin ja pysähtyi nuoren ratsastajan eteen. “Rosengårds Trinket, eller hur?”
Miehen kasvoilla lepäsi tuttavallinen hymy, ikään kuin Josefina Rosengård olisi ollut läheisempikin ystävä, eikä vain nimi muiden lähtijöiden joukossa. Jusu, joka ei ollut tottunut sellaiseen itselleen suunnattuun hymyyn täysin tuntemattoman ihmisen kasvoilla, räpsäytti hämmästyneenä ripsiään. Puhuiko tämä tyyppi totisesti hänelle? Täytyi kai asian olla niin, Josefina oivalsi, sillä olihan mies juuri käyttänyt Trinan nimeä - ja hänen omaa sukunimeään sen mukana.
“Mm-hm”, tyttö päästi myöntyväisen äännähdyksen ja nyökytti hieman päätään. Levottomat silmät tarkastelivat tuntematonta puhujaa.
“Onko se sinun?”
“Trina on mulla vain ratsastettavana”, Josefina vastasi selvästi hieman varuillaan.
“Ah, vad bra”, mies ojensi määrätietoisesti kätensä. “Tobias Juslin. Hauska tavata, Josefina.”

Se tiesi hänen nimensä. Josefinan kulmat kohosivat ja hyvin kasvatettuna nuorena naisena hän tunsi käsivartensa lihasten jännittyvän. Mies oli ojentanut kätensä käteltäväksi; lihasmuisti tiesi, miten sellaiseen eleeseen reagoitiin, vaikkei Jusu itse ollut vielä toipunut hämmennyksestään.

“Josefina Rosengård”, suu sanoi, vaikka mieli tunsikin itsensä heti typeräksi. Mies tiesi nimen jo. Niinhän hän oli juuri ajatellut. “Hmm, vaikka taisit tietääkin jo.”

Se oli puolivillainen, varovainen kysymys. Jusu rapsutti vierellään lauhkeana seisovaa Trinaa.

“Tiesin”, Tobias vastasi lempeän suorasukaisesti, yhtään kiertelemättä. “Hyvien ratsastajien nimet jäävät helposti mieleen.”
Jusu oli suunnilleen yhtä taitava vastaanottamaan kehuja kuin keskiverto ekaluokkalainen pitämään huolta koulutarvikkeistaan.
“Ei kai?” tyttöparka ynähti, ja oli vaikea tulkita, oliko hän enemmän epäuskoinen vai -luuloinen. Kohteliaisuus edellytti jatkamaan: “Kiitos.”
Mies hymähti tytön vaatimattomuudelle: se vain vahvisti päätöstä siitä, että Tobias aikoi tarjota Josefina Rosengårdille töitä. Lahjakas ja nöyrä, juuri sellainen kuin menestyvän ratsastajan kuuluikin olla.
“Onko sinulla tällä hetkellä muita ratsastettavia?”

Jusu kurtisti hieman kulmiaan. Tyttöä oli helppo lukea, sillä tämä ei vielä siihen ikään mennessä ollut oppinut suitsimaan kasvojenilmeitään niin hyvin kuin Rosengårdin olisi kuulunut.

“Vain mun oma hevonen, Tigraine”, nuori ratsastaja kertoi, “ja tämä Trina vielä kevään loppuun saakka.”
“Kuinka sopivaa”, Tobias asteli taputtamaan voikkoa tammaa kaulalle. Se katsoi miestä virkeästi käännellen muutaman kerran korviaan eteen ja taakse, mutta pysyi tyytyväisenä paikoillaan. “Sattuuko sinulla olemaan kokemusta nuorten ja hieman, hmmmh, puskaantuneiden hevosten ratsutuksesta?”
“Nuorista kyllä”, Jusu vastasi empivästi, mutta kallisti sitten epätietoisena päätään. “Puskaantunut? Mitä sinä sillä tarkoitat? Pellossa seissyttä?”
“Laitumelle lempattua ja sinne unohdettua”, Tobias irvisti. Mies sai edelleen kylmiä väreitä muistellessaan, miten asiantuntemattomasti muuan ruotsalainen kasvattaja oli kohdellut rautiaanpäistärikköä tammaa.”Puhun nyt hiomattomasta timantista, josta tiedän tulevan vielä estekenttien tähti. Minulla vain —”

Tobias huokaisi syvään ja vakavoitui hetkeksi.

“— no, tiedäthän, elämä.” Mies katsoi kengänkärkiinsä, keräsi itsensä ja puki hymyn takaisin kasvoilleen. “Tarvitsen Kertulle ratsastajan. Hyvän sellaisen. Niin kuin sinä.”

Jusu kuunteli Tobiasta hiljaa ja vakavan näköisenä. Tuntui omituiselta ajatellakaan, että jokin hevonen olisi vain unohtunut laitumelle. Rosengårdin kartanotallissa niin ei kerta kaikkiaan käynyt — heidän hevosiaan ei unohdeltu minnekään.

“Minä?” Nyt Josefina naurahti, ja epäuskoisuus teki säröjä asialliseen vakavuuteen.
“Huolehtisin itse tietenkin kaikista Kertun ylläpitokustannuksista, mihin ikinä sen majoittaisitkaan”, Tobias kiirehti sanomaan, ennen kuin Josefina kieltäytyisi. “Ja maksaisin sinulle reilun palkan, koko ratsutuksen ajalta.”
Kerttu. Ratsutus. Palkka. Tobias Kuka Lienee — sukunimenkin Jusu oli jo unohtanut. Eihän tallaista tapahtunut; eihän kukaan koskaan vain marssinut hänen luokseen, kun hän lopetteli hevosensa arkistakin arkisempaa ratsastusta syrjäisellä verryttelykentällä.

Vaan tapahtuipa kuitenkin. Mitä äiti ja Alexanderkin sanoisivat! Ja isä.

Mutta…

“Mä olen lähdössä kesäksi ulkomaille”, Josefina päätyi paljastamaan. Ehkä mies sitten vetäisi itse tarjouksensa pois eikä hänen tarvitsisi kertoa tälle, ettei varmasti oikeasti osannut tarpeeksi.

Tobias nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Koko kesäksikö?”
“Niin - niin kai”, Jusu vahvisti arkaillen, sillä mistä hän tiesi, jos Rasmuksen pomo potkaisisikin hänet vauhdilla kotimatkalle heti ensimmäisen viikon jälkeen. “Jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu… toukokuun lopusta elokuun puoliväliin.”
“Aivan”, Tobias haroi tummanruskeita hiuksiaan ja huokaisi kevyesti. “Harmi.”

Ehkä se oli Jusun miellyttämisenhaluisen ytimen tekosia, ehkä häkeltynyttä ja adrenaliininsekaista intoa siitä, että tällainen tilanne edes osui kohdalle. Pettymyksen tuottaminen tälle miehelle, tälle pitkälle ja tuttavallisesti hymyilevälle Tobiakselle, tuntui yhtäkkiä kammottavalta. Mahdottomalta.

“Mutta onhan tässä aikaa ennen sitä”, Jusu kuuli itsensä sanovan, vaikkei hänellä oikeastaan ollut aikaa mikäli hän mieli päästä lääkisopiskelijaksi. “Ja - ja jälkeen on koko elämä. Suunnilleen.”
“Totta, totta.” Tobias nappasi pikkutakkinsa taskusta iPhonen, näpytti sitä hetken ja avasi kuvan Kertusta näyttäen sitä Josefinalle. “Kauniin erikoinen väritys, eikö?”

Miehen hymy syveni.
“Uskotko kun kerron, että Kertulla on erityislaatuisin ja puhtain hyppytekniikka, johon olen koskaan törmännyt? Se on eräänlainen perfektionisti.” Tobias vaihtoi kuvaa. Se oli siltä taianomaiselta päivältä, kun Kerttu saapui Ruotsista Suomeen ja mies sai tituleerata itseään hevosenomistajaksi ensimmäistä kertaa elämässään. “Sääli, että sellainen suorittaminen kuluttaa radalla aikaa. Oikeanlaisella ratsutuksella Kertusta voisi saada rohkeamman.”

Jusun mielestä Kerttu, josta puhuessaan tämä Tobias näytti yhtäkkiä lähes isällisen ylpeältä, kuulosti tutulta. Se toi tytölle mieleen Trinan, ja jollakin muulla olisi saattanut käydä mielessä, että Kertun kuvaus – eräänlainen varovainen perfektionisti – kuulosti… no, Jusulta.

Vieno, hiuksenhieno hymy huulillaan Rosengårdien kuopus kommentoi:
”Sievä. Ja taitaa muistuttaa vähän Trinaa.”

Jonkinlainen yhteys oli virinnyt kahden hevosihmisen välille. Jusu tarkasteli Tobiasta, joka ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta esitellessään Kerttunsa kuvaa tai kuvaillessaan sen hyppytekniikkaa. Tilanne oli absurdi, mutta oliko se kuitenkaan niin kovin pelottava?

Oli se, hitto vieköön. Jusu naurahti ajatukselleen, ja hymyili sitten Tobiakselle hieman pidättyväisesti mutta ehdottoman aidosti.

”Anteeksi mutta tällaista ei tosiaan tapahdu mulle usein”, hän tunnusti ja lisäsi ujous orastavaksi hätääntyneisyydeksi naamioituen: ”Niin että mä en ihan tiedä uskonko mä että tämä on totta.”
“Nipistänkö?” mies virkkoi (ja sai ehdotuksen kenties turhan tosissaan ottavan Jusu-ressun kulmat kurtistumaan hieman) ja laski puhelimen takaisin taskuunsa. “Ei vaan, ymmärrän että tätä tarjousta on ehkä vaikea sulattaa näin nopeasti. Ja onhan sinulla se reissukin.”

Tobias käänsi pikkutakkinsa reunaa, otti povitaskusta käyntikortin ja ojensi sen Josefinalle. Tyttö tarttui korttiin ja oletti vähän hupsusti, että sitten kun mies katoaisi näköpiiristä, korttikin haihtuisi kenties aineettomana ilmaan.

“Olen täällä työmatkalla sunnuntaihin asti”, Tobias tarkkaili Jusun kasvoja, joilta oli ollut koko tapaamisen ajan helppo lukea tytön läpikäymiä tunneskaaloja. Ehkä kiinnostus oli epäröinnistä huolimatta herännyt? “Eihän tuo huippuviikkojen palkintoauto tänne itsestään tule, hah. Joka tapauksessa, siinä on numeroni, mikäli kaikesta huolimatta kiinnostut tarjouksestani. Se on voimassa - sanotaan vaikka - siihen asti kun löydän toisen kaltaisesi ratsastajan.”

Tobias ojensi kätensä jo toistamiseen ja soi Josefinalle hevosineen vielä hurmaavan hymyn.

“Vaikka eihän se ole mahdollista. Oli mukava tavata, Josefina.”

Jusu tarttui käteen jälleen enemmän rutiinin kuin minkään muun ohjaamana. Rutiini ei kuitenkaan tuonut sanoja suuhun. Tyttö huolestuneine silmineen pysyi vaiti, nyökkäsi vain, ja seisoi aloillaan vielä silloin, kun Tobias Juslin jo asteli omiin menoihinsa.

Soittaisiko Josefina ikinä? Sitä he kaksi mietiskelivät yhtä epätietoisina. Toinen oli toista luottavaisempi.

Kilauta Kaajapurolle
15. maaliskuuta 2019. @Verneri K.:n ajatuksia täydentänyt hän itse. #routinetrophy

Jusu R. kirjoitti:
Soittaisiko Josefina ikinä? Sitä he kaksi mietiskelivät yhtä epätietoisina. Toinen oli toista luottavaisempi.

Josefina soitti kyllä, ja pian soittikin, muttei sentään Tobias Juslinille. Kerrottuaan verryttelykentän omituisesta kohtaamisesta poikaystävälleen Jusu oli saanut Rasmuksen mittapuulla varsin painokkaan kehotuksen ottaa edes selvää, mikä tämä rahaa ja ratsuja tarjoava tyyppi oikein oli miehiään.
”Tajuatsä – tollaista ei kuitenkaan tapahdu ihan joka päivä”, Rasmus alleviivasi, ja Jusu nyökytteli kiireisenä ja ajatteli, että ehkä se siksi hirvittikin niin paljon. Jokapäiväiset asiat eivät pelottaneet lainkaan niin paljon kuin ainutkertaiset mahdollisuudet… jotka saattoi hukata, ja vain kerran.

Verneri Kaajapurolle soittaminen oli niitä melkein arkisia asioita, jotka jännittivät joka kerta yhtä paljon. Valmentaja oli kuitenkin ainoa vaihtoehto, vaikka isä ja äitikin voisivat osata antaa vastauksia. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut tietää tobiasjuslineista yhtikäs mitään näin varhaisessa vaiheessa – jos koskaan.

”Hej - tai siis, hei, öö, soitanko pahaan aikaan?” Josefina henkäisi kiireisen kuuloisena, kun Verneri vastasi tämän puheluun.

Tytön äänensävy valpastutti Vernerin ohikiitäväksi hetkeksi. Sitten mies muisti puhuvansa Josefina Rosengårdin kanssa. Hädissään oleminen kuului mitä suuremmissa määrin tytön luontoon, eikä Jusulla todennäköisesti ollut mitään suurta syytä huoleen. Varmuuden vuoksi Verneri kuitenkin vastasi:

”Ihan hyvä aika, Jusu. Ootko kunnossa? Hienoja tuloksia taas keskiviikkona.”

Verneri jätti lisäämättä, että vähän epätasaisia. Niin Jusu ainakin arveli tämän tekevän. Tytön omasta mielestä lisäys riippui ilmiselvästi onnittelujen perässä, vaikkakin sitten äänettömänä.

”Niin, kiitos, kaikki on ihan hyvin kyllä”, Jusu pyrki asiallisimpaan sävyynsä, jota jännittynyt vire sotki minkä kerkesi. ”Hmm. Mä halusin vain kysyä – tiedätkö mitään tyypistä nimeltä Tobias Juslin?”
”Juslin? Kyllä mä sen nimeltä tiedän, ja ollaan me vaihdettu pari sanaakin joskus. Hevosmiehiä. Miksi kysyt?”
”Se tarjosi mulle hevosta ratsastettavaksi.”

Ohikiitävän hetken ajan Verneri oli hiljaa. Nuoria hevosia sisäänratsastava ja niillä ikäluokkakilpailuissa starttaava Juslin tuskin tarjoaisi Jusulle hevosta alle, jos vain suinkin pystyisi ratsastamaan itse. Viime kuuleman mukaan Juslinilla ei edes ollut omaa hevosta, joten mistään ylijäämäkaakin lemppaamisesta Rosengårdien kuopukselle tässä ei ollut kyse.

”Ja… palkkaa”, Jusu yhtäkkiä lisäsi, niin kuin se olisi vasta muistunut tämän mieleen ja alkanut kovastikin ihmetyttää tyttöä.
”Niin”, Verneri sanoi rauhallisesti. ”Usein on tapana maksaa toiselle korvaus, jos se tekee töitä korvaajan nimissä. Tuskin Tobias Juslin sulle mitään talutusratsastelujakaan ehdotti vapaa-ajanviettotavaksi.”
”Hmm”, Jusu ynähti taas. ”Niin, ei, eipä kyllä. Se haluaisi mun ratsuttavan sen tammaa. Mutta en mä tiedä – apua – mikä tyyppi se oikein on ja miksi se multa kysyi ja oliko se nyt ihan järkevää ja, niin.”

Verneri kuunteli valmennettavaansa miedon huvittuneena. Jusulla oli paljon opittavaa, ja vielä enemmän muissa asioissa kuin ratsastamisessa itsessään. Sellaiset opit (kuten itsetunto) nyt vain iskostuivat usein aika hitaasti kenenkään päähän, elleivät ne olleet siellä jo valmiiksi. Jusulla ei taatusti ollut.

”No olethan sä ennenkin hevosia ratsastanut ja kouluttanut. Kuule, se Juslin on ihan rehti äijä. Ikinä en oo siitä pahaa kuullut. Jos se tarjoaa sulle hevosta – ja palkkaa, hah – niin tietenkin suostut.”
”Niin mutta - hui.”
”Kai sulla on sen yhteystiedot? Soitat sille.”
”Niin mutta mihin mä sen sitten laitan ja apua.”
”Sen? Hevosen? Meiltä löytyy paikka. Kaikki järjestyy kyllä.”
”Apua. Okei. Joo, öö, apua, joo. Niin.”
”Ei kun ei nyt mitään apua-apua, Jusu, kun tää on hyvä juttu.”
”Niin. Niin.”

Valmentajan ja valmennettavan välinen juttutuokio jatkui tovin. Jusu oli melko vähäsanainen, niin kuin niin usein miettiessään jotakin oikein ankarasti. Verneri muistutti suojattiaan oman työnsä hinnoittelusta, ja siihen tyttö havahtui protestoimaan ponnettomasti:
“Millä meriiteillä mä muka itseni hinnoittelen?”
“Mietitäänpäs”, huokaisi valmentaja pitkäpinnaiseen sävyyn ja luetteli sitten: “Esimerkiksi: ratsastanut koko ikänsä tavoitteellisesti tasokkaassa valmennuksessa. Voittanut Power Jumpin vieraalla hevosella. Voittanut Kalla CUP:in itse alusta asti kouluttamallaan hevosella. Kelpaa kesätöihin aika hiton isolle nimelle. Anna itsellesi joskus vähän kredittiä, Jusu.”

Keskustelun jälkeen Josefina Rosengård keräsi rohkeuttaan Siihen Toiseen Puheluun. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt itsestään sinä iltana, eikä ollut varma löytäisikö koskaan. Ehkä olikin onnekas kohtalon oikku, ettei Jusun lopulta tarvinnut soittaa Tobias Juslinille.

Kättä päälle
16. maaliskuuta 2019. Tobias Juslinin osuuksia kirjaillut @Amanda S. #routinetrophy

Jusu R. kirjoitti:
Keskustelun jälkeen Josefina Rosengård keräsi rohkeuttaan Siihen Toiseen Puheluun. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt itsestään sinä iltana, eikä ollut varma löytäisikö koskaan. Ehkä olikin onnekas kohtalon oikku, ettei Jusun lopulta tarvinnut soittaa Tobias Juslinille.

Tobias tammoineen ja tarjouksineen oli pyörinyt Jusun mielessä niin tiuhaan, että hän oli vähällä luulla kuvitelleensa tutut piirteet näkökentän laitamilla. He olivat juuri poistumassa Rasmuksen kanssa Alexanderin, Aliisan, Adelinan ja Jessin seurasta omaan keskinäiseen rauhaansa, kun Jusu vilkaisi vielä kerran aulabaarin nurkkapöydässä istuvaa miestä. Seuraava askel oli hidas ja haparoiva, ja huomaamattaan Jusu jäi jälkeen Rasmuksesta. Katse Tobiaksessa Josefina Rosengård pysähtyi.

“Odota, Rasmus”, tyttö pyysi ja haparoi kädellään ilmaa aikeenaan tarttua Rasmusta kädestä, jotta tämä pysähtyisi.

Poikaystävä oli kuitenkin ehtinyt jo muutaman askeleen päähän, eivätkä Jusun sormet kohdanneet tämän hihaa vaan tyhjän tilan heidän välillään. Rasmus kääntyi katsomaan Josefinaansa, joka näytti yhtäkkiä virittyneeltä, vähän kireältäkin kai.

“Tuolla on se Tobias Juslin. Se, joka tarjosi mulle hevostaan”, Jusu selitti ja vaihteli levottomana painoa jalalta toiselle.
Rasmus katseli aulabaarin kansoittavaa väkijoukkoa eikä ollut aivan varma, ketä hänen piti katsoa. Ei sen oikeastaan ollut väliäkään; mitä Rasmus Alsila olisi piitannut tyypin ulkoisista ominaisuuksista? Verneri Kaajapuro oli vakuuttanut kaverin olevan reilu ja rehellinen, ja tarjottu diili oli kiinnostava, joten mitä sitä sen enempiä miettimään.
“Mene juttelemaan sen kanssa”, Rasmus rohkaisi.
“En mä uskalla!”
“Uskallathan. Vai puhutko sä sen kanssa ennemmin puhelimessa kuin kasvotuksin?”

Hätääntyneen näköisenä Jusu puntaroi kahta vaihtoehtoaan - sillä tottahan ne olivat hänen ainoat vaihtoehtonsa. Asian unohtaminen ei käynyt päinsä. Sitten hän olisi ollut pettymys Tobiakselle, Vernerille ja varmaan Rasmuksellekin, ja ennen kaikkea vähän itselleen.

“Odotathan sä mua?” Josefina sitten vinkaisi.
“Odotan mä”, Rasmus lupasi kiltisti, vaikka saattaisikin sitten näyttää omituiselta seistessään yksinään majatalon asuinkerroksiin johdattavien rappusten juuressa.

Jusu astella nakutti tilan poikki. Pulssi koholla ja kaikki aistit terävöityen hän otti suunnakseen pöydän, jossa Tobias Juslin istui - tietenkin aivan huoneen toisessa päässä. Siinä oli monta metriä aikaa kääntyä pois. Kuin ihmeen kaupalla Josefina kuitenkin löysi itsensä määränpäästään, ja ennen kuin päättäväisyys ehti liiaksi horjua, tyttö liu’utti hentoisen olemuksensa miehen vastapäiselle penkille.

“Hej.” Tervehdys oli jännityksen terävöittämä ja silmät valppaat. “Häiritsenkö?”
“Josefina!” iloisesti yllättyen saamastaan seurasta Tobias lopetti Twitterin selauksen, laittoi puhelimen taskuun ja risti kätensä pöydälle. “Et, et ollenkaan. Mitä sinulle kuuluu?”
Tunnelma oli jälleen soveltuva kahden vanhan ystävyksen tapaamiseen, paitsi että Jusu oli kuin karkuun lähtöä harkitseva rusakko.
“Hyvää? Entä itsellesi?” tyttö lateli käytöstapojensa ohjailemana, mutta lipsahti sitten hätäisyytensä vietäväksi: “Mulla olisi sun hevoselle karsinapaikka.”

Ups. Ihan niin Jusu ei ollut ajatellut tätä tilannetta hoitaa. Oli kuitenkin myöhäistä niellä sanoja takaisin enää, kun ne oli jo kertaalleen lausuttu. Nuori ja alhaisesta itsevarmuustasostaan kärsivä ratsastaja tuskaili mielessään, vaikuttiko hän nyt aivan liian kiinnostuneelta ja turhan vähän kauhistuneelta totuuteen nähden.

Tobiaksen hymyyn kaartuneiden huulien välistä karkasi huvittunut naurahdus.
“Hyvää, kiitos.” Mies katsoi lempeästi koko kropallaan jännittävää Josefinaa ja mietti, miten tyttö pystyikin muuntautumaan tilanteen niin vaatiessa korviin asti nousseen hartialinjan kankeasta vangista elastiseksi ammattiratsastajaksi. “Niinkö? Sinäkö siis olet sittenkin kiinnostunut auttamaan minua Kertun kanssa?”

Kiinnostunut. Kauhuissaan. Kiinnostunut… Kauhuissaan.

“Niin kai”, Jusu ynähti, ja tajusi sitten, ettei se ollut mikään hyvä vastaus. “Tai siis, totta kai, vaikka suoraan sanottuna löytäisithän sä takuulla pätevämpiäkin tyyppejä kuin jonkun Jusun Kallan pusikoista.”

Kuullessaan omat sanansa tytön täytyi purra huulta, jottei olisi joko parkaissut tai naurahtanut ääneen - hän ei ollut varma, mikä ääni ilmoille olisi lopulta karannut. Sitten tulikin jo kiire puolustella Purtsilaa. Pusikkoa tai ei, se oli silti Jusun mielestä oiva talli.

“Enkä mä vähättele mun kotitallia. Siellä on hoito viimeisen päälle, ja siellä on mun valmentaja, ja se on hirveän hyvä ja aina valmis auttamaan mua, niin että niiltä osin olisin sinuna luottavaisin mielin.” Ketä Jusu vakuuttelikaan? Ehkä sittenkin itseään.

”Eikä sinun tarvitse vähätellä itseäsikään”, tytön panikoinnissa oli jotain suloista ja aitoa. Tobias oli pitänyt nähdessään Josefinan ratsailla, mutta vielä enemmän mies piti siitä, miten nuorella tytöllä olivat jalat maassa. Saisi vain oppia arvostamaan itseään enemmän. ”Minä todella luotan sinuun, toivottavasti uskot sen.”
“Uskon”, Jusu sanoi, eikä se oikeastaan ollut valehtelua ensinkään. Miksi tämä mies olisi tarjonnut hänelle hevostaan ratsastettavaksi ja vielä tarjoutunut maksamaan siitä palkkaa, jos olisi ollut varma, että hevonen palaisi pilalle ratsastettuna? Ei kukaan tekisi niin - kaikkein vähiten tyyppi, jonka kasvoille kohosi ylpeä hymy tämän esitellessä hevosensa kuvaa tuikituntemattomalle ihmiselle.
“No - tallipaikka on siis sovittuna”, Tobias teki tulkintansa, ja vaikka Jusun tekikin mieli vielä siinä vaiheessa perääntyä koko diilistä ja pöydästä ja juosta Rasmuksen kainaloon vapisemaan, tilaa sellaiselle tempaukselle ei enää jäänyt, kun Tobias Juslin esitti suoran kysymyksen: “Milloin voin tuoda hevoseni sulle?”

Ja Jusu alistui kohtaloonsa. Kai se hevonen sitten vain tuotaisiin hänelle - eikä hän oikeastaan ollut siitä edes pahoillaan. Tietenkin Kerttu voisi vielä osoittautua kamalaksi virheeksi. Jos se olisikin kauhea luuska tai jos Jusu tosissaan mokaisi jotakin, niin kuin oletti tekevänsä.

“Me lähdetään sunnuntaina kotimatkalle ja ollaan maanantaina perillä”, Jusu kertoi ja kohautti olkiaan. “Ei kai mulle sen jälkeen ole niin väliä, koska sen tuot.”
Tobias Juslin hymyili tyytyväisenä. Ah, järjestelyhän oli syntynyt mukavan kivuttomasti. Kun Kerttu olisi hyvissä käsissä, hän voisi rauhassa keskittyä… elämään. Kaikkeen muuhun. Tobias esitti muutamia tärkeitä kysymyksiä - kuten osoitteen - hevosensa tulevasta asuinpaikasta, ja vaikutti Josefinan arvion mukaan varsin tyytyväiseltä kuullessaan tarkempia speksejä Kaajapurojen tallista.
“Tuon sen ensi viikonloppuna”, mies ilmoitti ja naurahti ystävällisesti Josefinalle, joka näytti siltä, että nopea aikataulu oli tälle tosissaan nopea. “Ehdit sitten ratsastaa sitä useamman viikon ennen reissuasi.”
“Kiva”, Jusu hymähti hermohduksen vaimentaman innostuksen merkiksi.

Pää pyörällään tyttö asteli tovin myöhemmin kohti portaikkoa. Lähitulevaisuutta muokkaava keskustelu oli saanut hänet hajamieliseksi, ja niinpä Josefina hätkähti kuullessaan tutun äänen takavasemmalta:
“Heeei venaa!”
Ups. Jusu oli täysin unohtanut jättäneensä poikaystävänsä passiin portaidenjuurelle ja kävellyt jo tämän ohi. Häkeltyneenä tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan Rasmusta, joka kiri nopeasti rinnalle ja tuijotti odottavaisena takaisin.
“No?” poikaystävä tiedusteli malttamattomana.
“Se tuo hevosensa mulle - viikon päästä. Hirveän pian.”
“Oho! Joo. Mutta siitä tulee hirveän hyvä juttu”, Rasmus vakuutteli ja puristi tyttöystävänsä kättä, kun he kaksi lähtivät nousemaan majatalon puisia portaita pitkin kohti ylempiä kerroksia.
“Mä todella toivon että tulee”, Jusu likimain parkaisi. “Voihan se hevonen olla myös ihan kamala muuli! Tai mä voin olla kamalan huono! Tai -”
“Se ei ainakaan pidä paikkaansa”, Rasmus keskeytti päättäväisenä. “Sä et mitenkään voi olla kamalan huono.”
“Vain vähän huono?”
“Ei, et sitäkään. Sä pystyt mihin vaan. Ihan varmasti.”

Ne olivat suloisia, vakuuttelevia sanoja - ja silloin, Ruotsin Markarydissä, Josefina päätti ottaa ne sanat sydämeensä ja pitää niitä siellä, niin kuin ne olisivat totta. Mutta kun en mä voi ei enää kelpaisi kaikenkattavaksi selitykseksi asioille, joita Josefina Rosengård ei tehnyt. Siitä hetkestä eteenpäin Josefina Rosengård aikoi uskaltaa.

Oli pakko uskaltaa, sillä nyt hän oli luvannut niin Tobias Juslinille, Verneri Kaajapurolle, Rasmus Alsilalle, pomolle ja, niin, itselleen.

Sä, mä, Märta ja vauva
23. maaliskuuta 2019. Vuoropuhelu luotu @Rasmus A.:n kanssa.

Josefina oli jumissa. Ei fyysisesti kiinni juuttuneena mihinkään, paitsi ehkä tavallaan siihen pöydän ääreen, sillä tyttö ei kerta kaikkiaan voinut poistua ennen kuin oli saanut opiskeltua tavoiteaikatauluunsa kirjatut sivut. Hän ei kuitenkaan edennyt mihinkään, sillä yksi tehtävä onnistui kampittamaan tyttöressun ja sysäämään tämän umpikujaan. Josefina, jonka sinnikkyys oli heiveröistä ja taipumus lannistua voimakasta, istui tehtävänsä äärellä ja vuodatti turhautumisenkyyneleen tai kaksikin. Hän oli juuri ehtinyt tulla siihen tulokseen, ettei koskaan ikinä milloinkaan osaisi ratkaista tehtävää eikä tietenkään pääsisi kuuna päivänä minnekään opiskelemaan yhtikäs mitään, kun ovikellonsoitto keskeytti surkuttelut.

Tyttö pyyhkäisi varmimmaksi vakuudeksi silmänalusiaan ja pyyhälsi eteiseen. Hän avasi oven vähän uupuneena ja stressaantuneena, mutta suli hymyyn nähdessään Rasmuksen ja hymisi tervehdyksensä:
“Hei.”
Tyttö kapsahti poikaystävänsä kaulaan jo ennen kuin tämä pääsi kynnyksen yli eteiseen, eikä puhunut enää muuta - halasi vain hetkisen ja peruutti sitten pois tieltä, jotta Rasmus pääsisi peremmälle.

“Hei”, Rasmus vastasi nopeaan halaukseen, sulki sitten oven perässään ja kumartui riisumaan kenkiään. “Miten menee?”
”Hmm”, Jusu äännähti mietteliäänä. Ohikiitävän hetken ajan hän pohti, pitäisikö vastata iloisesti hymyillen hyvin, mutta kohautti sitten olkiaan. Turhaan hän Rasmukselle valehtelisi. Omat huolet saattaisivat keventyä jaettuna, ja poikaystävä saattaisi joka tapauksessa huomata hartioiden kireyden ja hänen säpsähtelevän mielentilansa. Niinpä Josefina myönsi:
”Stressaa vähän. Mutta nyt paremmin kun tulit. Kaipasin jo.”

Jusu väläytti nopean, pienen hymyn. Rasmus tuskin oivalsikaan, kuinka jo tämän läsnäolo lievitti tyttöystävän hermostuneisuutta. Josefina katseli, kuinka poikaystävä kohottautui kengänavauskyykystään koko pituuteensa, ja oli vähällä uikahtaa huomatessaan, miten kovasti Rasmuksen ulkonäkö häntä miellytti.
“Ai lukeminen?” Rasmus varmisti suoristautuessaan, ja sai sitten Josefinan sydämen hypähtämään iloisesti sanomalla: “Mäkin oon kaivannut sua.”
”Niin”, Jusu myönsi sivuuttaen kainona ne monet muut sanat, jotka hänen kielelleen pyrkivät - ja jotka hän olisi saattanut sanoa ääneenkin, ellei olisi ollut niin… Jusu. Niiden kaikkien ikävöintiä, ihastusta ja ihastelua ilmaisevien sanankäänteiden sijaan hän kuvasikin hermostuneisuutensa lähdettä:
”En ehtinyt niin pitkälle kuin aioin. Jäin jumiin typerään tehtävään, jota en saanut ratkaistua.” Sanoja seurasi syvä huokaus.
“Hmm, mä en varmaan osaa auttaa”, Rasmus naurahti vähän. “Kyllä se vielä ratkeaa.”

Lämmin ailahdus sai Jusun hymyilemään huomaamattomasti. Ajatella, että hänellä oli elämässään joku, joka olisi valmis auttamaan häntä kaikissa sellaisissa ongelmissa, joihin ylipäätään tuntisi ratkaisun! Puristava tunne keskivartalossa hellitti otettaan, ja Rasmuksen tyttöystävän silmissä välkähti nopea, hellä pilkahdus.

”Sekin auttaa, kun saan tauon. Mä en kyllä aio vilkaistakaan noiden suuntaan”, Josefina uhosi jo hieman sisuuntuneena, mutta vilkaisi silti kirjojaan ja vihkoaan kulkiessaan pöydän ohi sohvalle, jonka kulmaan käpertyi odottavaisen näköisenä. Opiskeluvälineet huutelivat keittiönpöydältä, mutta päättäväisesti Jusu vaiensi niiden äänet. Nyt hän keskittyisi Rasmus Alsilaan. He eivät olleet nähneet toisiaan moneen päivään, ja oikeastaan Josefina oli ollut tikahtua ikäväänsä ja meinannut soittaa pojalle moneen kertaan. Itsekuri (ja ennen kaikkea nakertavat itsesyytökset) oli kuitenkin pitänyt hänet tunnollisesti oppikirjojen ja pääsykokeen harjoitustehtävien parissa.

Rasmus seurasi Josefinan perässä ja istuutui tämän viereen sohvalle. Jusu tunsi hölmön hymyn tekevän tuloaan, mutta kätki sen.

“Mun äiti osti hevosen”, Rasmus yhtäkkiä ilmoitti. “Innan kanssa. Se on Verneri Kaajapuron kasvatti.”
Josefina katsoi Rasmusta yllättyneenä. Jaana Alsila osti Verneri Kaajapurolta hevosen ja omisti sen puoliksi Inna Paakkasen kanssa? Josefina nosti jalat sohvalle ja sotkeutui mielessään kimpoileviin kysymyksiin. Jotakin kautta kai Jaanan täytyi tuntea Inna, sillä kuka nyt tuntemattoman ihmisen kanssa hevosia puoliksi omistaisi? Nehän olivat hirveän arvokkaita, ja entä jos mielipide-erot olisivat suuret, ja Rasmusko Innan oli äitinsä tuttavapiiriin tuupannut? Mutta ei omaa tyttöystäväänsä.

”Ai jonkun tamman? Miksi Innan? Tunteeko ne?” ääneen lausutuksi saakka valikoituneet kysymykset sitten seurasivat vikkelinä toisiaan ja saivat Rasmuksen kohauttamaan olkiaan.
“Se oli pitkä juttu… Mutta ei ne tunne, tai siis eivät ainakaan ennen tunteneet. Joo, tammavarsan. Ihan hauskaa, mutta outoa.”

Niin. Vähän ehkä omituista, Josefinakin myönsi hiljaa itsekseen. Hän ei kuitenkaan halunnut ehdoin tahdoin tehdä tästä asiasta seuraavaa äiti-aiheista kalabaliikkia. Se edellinen oli päättynyt hyvin, mutta aiheuttanut sydämentykytyksiä, joita Jusu ei juuri nyt kaivannut.
”No, siinähän tutustuvat kun on yhteinen varsa kasvamassa, ja viimeistään sitten kun sitä koulutetaankin”, hän arvelikin harkiten tarkkaan jo seuraavia sanojaan. Yhtäkkiä tyttö jatkoi aihetta vaihtaakseen: ”Se Tobias Juslin toi mulle hevosensa tänään. Hirveän nätti tamma.”

Rasmus ei - tietenkään - takertunut äitiaiheeseen. Tämä toinen uusi hevonen lähipiirissä herätti kai hänen kiinnostuksensa.

“Ai niin, mä jo unohdin!” Rasmus sanoi ja kuulosti innostuneelta. “Miltä se vaikutti?”
Jusu pohdiskeli hetken. Mitä sitä nyt Kertusta kertoisi?
”Ujolta. Lihasköyhältä. Ihanalta”, hän kuvaili, mutta kurtisti kuitenkin vähän kulmiaan. ”Ja mun nyt pitäisi palauttaa se parempana kuin tullessaan.”

Se oli vähän huolestuttavaa. Josefina ei pelännyt hevosta itseään eikä sillä ratsastamista, mutta itseensä kohdistuvia odotuksia kylläkin. Mistä lähtien hänen elämäänsä oli alkanut tupsahdella isabellasokkia ja pomoja ja tobiasjuslineja, jotka tuntuivat pitävän häntä ihan varteenotettavana, oikeana ratsastajana, jonka alle rohkenivat tyrkätä hevosiaan? Isabellan tarjouksesta Josefina oli vielä kieltäytynyt, mutta kun tilaisuuksia alkoi sadella, alkoi tuntua yhä hupsummalta kieltäytyä.

Ja sitten oli Rasmus, joka niin ikään taisi uskoa häneen.

“Tietysti sä siihen pystyt”, Rasmus sanoi luottavaisesti. “Mä haluaisin tulla katsomaan sitä joku päivä, jos käy! Ja se äidin ja Innan varsahan muuttaa myös jossain vaiheessa Purtseille. Pihattoon. Niin sitten me varmaan nähdään sielläkin.”

Josefinan suupieliä vavahdutti jälleen. Hän salli kiitollisen hymyn kivuta kasvoilleen merkiksi siitä lämpimästä olosta, jonka Rasmuksen vankkumaton luottamus hänessä herätti. Hieman tyttöä kuitenkin hirvitti se seikka, kuinka monen ihmisen odotukset hän saattaisi pettää, eivätkä iloiset ajatukset yhdessä Purtseilla vietetystä ajasta aivan riittäneet häivyttämään sitä huolta. Niinpä Josefina koukisti polvet turvaksi eteensä ja kietoi käsivarret niiden ympärille.

“Kivaa - enempi aikaa yhdessä sitten”, tyttö hymähti ja yritti olla ajattelematta kaikkea huolestuttavaa.
“Niinpä”, Rasmus nyökkäsi ja hiljeni hetkeksi, empi ennen kuin jatkoi. “Mä näin Märtaa eilen tallilla. Se sanoi että olitte törmänneet.”

Aiheenvaihdos tuli hänen tyttöystävälleen yllätyksenä, mutta nyt Josefina ei jäätynyt.

“Ai”, hän sanoi hyvin vikkelästi. “Joo, niin. Tosiaan. Tallilla, kun olin töissä.”
“Mitäs se?” Rasmus uteli muina miehinä, vähän niin kuin juttutuokio Jusun ja Märtan välillä ei olisi ollut jännittävä - ja mistäpä Rasmus olisi voinut tietää, että se oli ollut sitä, Jusu ymmärsi miettiä.
”Hmm. No, se kyseli”, Jusu sanoi varovaisena. Märta Merenheimo aiheutti hänessä epävarmuutta, halusi hän myöntää sitä itselleen tai ei. ”Alexanderista… ja… niin. Silläkin on veli.”

Sitten Jusu oli pienen hetken hiljaa.

”Vaikka sähän sen paremmin tunnet, niin tiesitkin varmaan”, hän jatkoi sitten sävyttömästi, ja yhtä mitäänsanomattomalla äänensävyllään ja kättään huolettomuuden painoksi huiskauttaen Rasmus vastasi:
“Joo, no siitä on kauan.”

Niin, Josefina ajatteli, olihan siitä jo joitakin vuosia. Milloin Rasmus olikaan kirjoittanut ylioppilaaksi? Ei - ei siitä sitten kuitenkaan ollut hirvittävän kauan.

“Niin se sanoikin, että olitte puhuneet Alexanderista”, Rasmuksen lausahdus katkaisi Josefinan ajatusketjun.

Josefina vilkaisi kulmat kevyessä kurtussa poikaystäväänsä ja halasi yhä polviaan. Rasmus katseli häntä tiiviisti, mikä sai Jusun tuntemaan olonsa vähän levottomaksi. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, sillä merkillisenmittaisen hiljaisuuden jälkeen Rasmus jatkoi:
“Haluathan sä oikeasti lähteä Saksaan?”

Se vasta saikin kulmat rypistymään. Kysymys oli yllättävä ja vähän säikähdyttäväkin. Tiesikö Rasmus, kuinka pahasti hän jännitti? Sekoittiko poika jännityksen katumukseen siitä, että Josefina oli päättänyt lähteä?

”Joo? Haluan?” Josefina virkkoi aprikoivasti ja vähän epäileväisenäkin - entäs jos Rasmus ei sittenkään halunnut hänen lähtevän?

Mutta Rasmus hymyili Josefinalle.

“No hyvä. Mä vaan… Tai siis, Märtan puheista ymmärsin, että et ollut ihan varma. Mutta hyvä jos olin väärässä”, Rasmus kiirehti selittämään.
”Ai”, Josefina äännähti. Hän oli hetken vaiti ja muisteli Märtan kanssa käymäänsä keskustelua. Oliko Märta saanut sen käsityksen, ettei Josefina tosiaan halunnut lähteä poikaystävänsä kanssa kesäksi ulkomaille? Ehkä se oli mahdollista.

”Ai. Hmm. Käsittiköhän se sen siitä kun… hmm”, Josefina haki mielessään sellaista keskustelun kohtaa, joka olisi antanut viitteitä hänen lähtöhaluttomuudestaan.
“Mistä?” Rasmus kysyi kevyesti, ja Josefinalle tuli kiire selittää.
”No se kysyi miksen oo jo ulkomailla niin kuin Alexander”, Jusu lausui vastahakoisen oloisena ja vaikeni hetkeksi. ”Mä taisin sanoa, hmm, etten halua ihan samaa kuin Alexander. Enkä haluakaan.”

Jälleen kerran Josefina unohtui ajattelemaan isoveljeään ja tämän hyvin yksinäiseltä vaikuttavaa elämää. Kestäisikö hän itse sellaista? Että hän vain matkaisi maailmalla vailla muuta kotia, johon palata, kuin suurena ja itseensäsitovana heidän elämässään kohoava kartano? Pelottavinta Josefinasta Alexanderin elämässä oli ehkä kuitenkin se, ettei tällä varsinaisesti ollut ketään, kenen kanssa jakaa niitä seikkailuja pitkin maita.

“Niin”, Rasmus nyökäytti päätään ja kuulosti vähän epävarmalta. “Mutta kerro, jos tulet katumapäälle. Kyllä mä ymmärrän.”
”En tule”, Jusu ilmoitti kovin, kovin painokkaasti. ”Mä haluan sinne nyt kun se on mahdollista.”

Ajatus opiskelupaikasta ja siihen sitoutumisesta naputteli itsepintaisesti takaraivossa, vaikka joutuikin painimaan enhän mä ikinä siinä onnistu -varmuuden kanssa.

“Hyvä sitten”, Rasmus toisti. “Mä en malta odottaa.”

Sitten poika vaihtoi aihetta.

“Märta muuten puhui myös… raskaana olemisesta. Kuulemma yksi jos toinenkin auburnilainen on... raskaana”, hän sanoi, ja Josefinan päässä kimpoili kysymysmerkkiparvi.

”Nii-in”, Jusu sanoi hitaasti. ”No, Heidi ainakin, ja…” Ääni hiipui vähitellen ja Josefina tuijotti Rasmusta, joka katsoi tyttöystäväänsä kummasti takaisin.

“Ja?” hän kannusti Josefinaa jatkamaan.
”Ja…?” Jusu näytti yhtäkkiä niin ikään levottomalta. ”... kuka muu?” hän kysyi ja toljotti Rasmusta silmät vähän selällään. ”Märtako?”

Miksi Rasmus kertoi Josefinalle Märtan puhuneen raskaana olemisesta????? Kauhistuttavat vaihtoehdot kilpailivat toistensa kanssa - tai oikeastaan vain yksi hieman erilaisine variaatioineen ja lopputulemineen.

“Häh?” Rasmus kurtisti kulmiaan. “Ei kai nyt Märta… Se vaan sanoi että yksi jos toinenkin. Että ehkä säkin… Mä kyllä sanoin että ei, mutta niin.”

Josefina meinasi tukehtua omaan sylkeensä. Jos ajatus Märtasta raskaana ja Rasmuksesta kertomassa siitä Josefinalle olikin kauhistuttava - tämä oli käsittämätöntä. Hänkö raskaana? Miksi ihmiset (no, ainakin Heidi) tuntuivat vähän väliä ajattelevan niin? Ajatteliko Rasmus niin vai miksi se näytti nyt niin levottoman odottavaiselta kieltävistä sanoistaan huolimatta? Märta ajatteli Jusun olevan raskaana!

”Mä - mitä - miksi - miten ihmeessä - miksi mä?” Jusu änkytti ja kaivautui syvemmälle sohvaan. Eteensä koukistettujen polvien yli tyttö pälyili poikaystäväänsä ja kohtasi tarkkaan takaisin tutkailevat silmät.

“Niin se sanoi”, Rasmus sitten sanoi, kohautti hartioitaan ja varmisti: “Mutta siis… et?”
”Ei - en”, Josefina kiirehti sanomaan ja mietti ankarasti. ”En missään nimessä kertonut sille olevani… raskaana. En varmasti. Enkä ole! Tietääkseni? En?” Jusu piti mietteliään tauon. ”Enhän mä sanonut muuta kuin ohimennen että haluan perheen – miten se sen niin tulkitsi – ja sä? Luulitko sä??”
“Äh, Märta ymmärsi kai väärin”, Rasmus sanoi ja kuulosti niin helpottuneelta, ettei Josefinalle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tulkita tämän kuitenkin epäilleen tai pelänneen tyttöystävänsä raskautta. Saattoiko Rasmus Alsilaa syyttää pelosta? Sehän oli mitä ymmärrettävin reaktio, Josefina myönsi.

“Hyvä niin. Tai siis, hyvä että sä haluat perheen! Mäkin. Kai. Mutta ei… ei vielä”, Rasmus jatkoi vielä vähän vaikeana, ja Josefinan vatsanpohjassa humpsahti vähäsen. Poikaystävään suunnattu katse oli hellä, mutta tuskin Rasmus huomasi sitä, niin kiire hänellä oli tutkailla omia varpaitaan.

Kun Josefina naurahti, hän yritti vielä karistella äkillistä kauhistuksentunnetta pois ja nojautua tuoreempaan tuntemukseen: helpotukseen. Hän ei ollut raskaana; hän oli tullut tilanteen usuttamana pukahtamaan (kaukaisista!!!) perhehaaveistaan; Rasmus ei ollut ylitulkinnut niitä ja marssinut ulos. He olivat vain melko aikuismaisesti tulleet todenneeksi toisilleen, että odottivat (kaukaiselta!!!!) tulevaisuudeltaan jotakuinkin samansuuntaisia asioita. Josefinan mielestä tilanne oli siis sujunut oikeastaan aika mallikkaasti, vaikka siinä olikin ollut katastrofin ainekset.

”Juu ei, ei vielä”, tyttö ynähti ja kaivautui Rasmuksen kainaloon. ”Ja usko pois, kyllä sä olet ensimmäinen joka tietää – tai siis, et sä Märtalta kuule jos mä ikinä olen… raskaana – siis jos se nyt joskus on, hmm, ajankohtainen asia.”
“Hyvä”, Rasmus vastasi ja halasi Josefinaa tiukasti. “En mä niin arvellutkaan, mutta Märta sai mut epäilemään, se on vähän… sellainen. Mutta hyvä.”

Rasmuksen halauksessa oli niin hyvä olla, että Josefina hymyili hiljaa siitä huolimatta, että Märta Merenheimon etäinen läsnäolo haahuili vielä kaikuna tilassa. Tovin he vain olivat, ja se oli hirveän mukavaa. Lopulta Josefina tiedusteli pehmeällä äänellään:
“No - nyt kun vauva-asiat on käsitelty pois päiväjärjestyksestä: mitä sä haluat tehdä?”

Tuntui miellyttävältä siirtyä potentiaalisista raskausskenaarioista takaisin tavalliseen, arkiseen elämään.

Kolme palaa arjesta
Huhtikuu 2019. #jusmus

Joogaa
Mä sain olla Rasmuksen luona vähän niin kuin kotonani. Tietysti mä olin siellä vielä oikeaa kotianikin huolellisempi siitä, etten vahingossakaan jättänyt mitään jälkiä itsestäni lojumaan ympäriinsä, jottei Rasmuksen vain tarvitsisi siivoilla mun sotkujani (ei sillä; se ei välttämättä olisi hermostunut sellaisesta lainkaan). Joka tapauksessa meidän yhdessäolo oli jo riittävän luontevaa, että me saatettiin puuhailla kumpikin ihan omiamme melko rennosti riippumatta siitä, kumman luona me oltiin.

Siispä, kun suoraan tallilta tullut Rasmus katosi suihkuun, mun ei ollut mikään pakko vain istuskella hievahtamatta odottamassa sitä sängynkulmalla. Joskus mä olin tehnyt niin, koska en ollut muutakaan uskaltanut. Nytpä uskalsin.

Ryhdyin reippaasti harjoittamaan joogaa Rasmuksen asunnon lattialla. Kun mun poikaystävä tuli suihkusta, mä olin juuri soturiykkösenä siinä. Rasmus pysähtyi katselemaan, kun mä siirryin lankkuun.

“Mitä sä teet”, se kysyi, ei mitenkään ilkeän ihmettelevästi vaan kiinnostuneen kuuloisena.
“Joogaan. Kokeile säkin”, innostuin.
“En kai mä”, se sanoi.

Mä jatkoin sarjaani. Rasmus istahti sängynkulmalle, ja mä huomasin sivusilmällä sen seuraavan mun tekemisiä katseellaan.

“Senkin tirkistelijä”, syytin sitä kepeästi.

Sitten ei mennyt kauan, ennen kuin Rasmus tupsahti mun viereen seisoskelemaan. Mä vilkaisin sitä uteliaana.

“No opeta”, se sanoi.
“Ai jotten mä pitäisi sua tirkistelijänä?” tiedustelin kiusallani.
“Hmph. No ei, kun ajattelin vaan. Että ei näytä mahdottoman vaikealta ja kai se olisi hyvä, kehonhallintaa ja sellaista, että jos ratsastuksen kannalta.”
“Tietysti mä opetan”, lupasin somasti hymyillen ja suikkasin suukonkin ilahtuneena siitä, että Rasmus oli sellainen heittäytyjä.

Se se vasta olikin jotakin. En mä mikään joogaguru ollut itsekään, mutta rehdisti sanottuna vähäsen sulavampi kuitenkin kuin Rasmus. Se myös turhautui lajiin melko äkkiä. Mä olin opastamassa sitä kädestä pitäen lankutustekniikassa — ei se sillä fysiikasta kiinni jäänyt, mutta kunhan olisin viilannut vähän — kun se murahti jotakin, tiputtautui maahan ja kierähti vikkelästi selälleen kiskaisten mut pakan päällimmäiseksi.

“Tämä ei kyllä ole astangajoogaa”, sanoin suupielet keveinä.
“No, mä en olekaan mikään joogi”, Rasmus ilmoitti muina miehinä, ja nauraen mä hyväksyin tilanteen.

Luku-urakkaa




Someviestintää
Sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Ensimmäisen viestin luettuani olin ollut hieman järkyttynyt. Kulmani olivat kohonneet ja hetkeksi mä olin vähän säikähtänyt ja tuntenut oloni omituisella tavalla likaiseksi ja syylliseksi. Olin jättänyt reagoimatta — käyttäytynyt valheellisesti niin kuin en olisi lainkaan noteerannut koko merkkirivistöä, joka oli saanut mut tuntemaan oloni niin kovin kummalliseksi.

Sitten se oli toistunut. Jälleen kerran mun sydän oli naputellut vähän tiheämmin ja alahuuli etsiytynyt hampaiden väliin. Mitään mä en taaskaan asialle tehnyt, sillä mitä mä olisin voinut? En mä tiennyt, mitä sellaisiin piti vastata. Tuntui epäkohteliaalta olla vaiti, mutta olisi tuntunut vielä ilkeämmältä sanoa, etten mä pitänyt sellaisista viesteistä.

Seuraavaksi ne jutut levisivät direstä mun instakuvieni kommentteihin.

*  terosapiens kyllä katselisi mieluummin ku verhoja
* terosapiens seuraavana hali jonossa
* terosapiens et taida pelätä kovaa menoa tyttö makuuni

Se kävi tykkäilemässä ikivanhoista kuvista. Mä vaihdoin tilini yksityiseksi, mutta eihän se sitä poistanut mun seuraajista ja viestittelykin jatkui niin kommenteissa kuin direnkin puolella, onneksi harvakseltaan. Olin niin kuin en olisikaan, mutta kyllä mua vähäsen kuvotti enkä mä halunnut enää lisätä itsestäni kuvia minnekään.

Lopulta homma meni överiksi. Silloin mä ryömin ahdistuneena Rasmuksen kainaloon. Ensiksi se rutisti mua ilahtuneena, mutta mä ynähdin. Mun poikaystäväni kulmat menivät hitaasti kurttuun. Mä selitin surkeana huoleni:
“... ja katso näitä viestejä, ja se kommentoi mun kuviinkin, ja mä olen yrittänyt olla niin kuin en huomaisikaan.”

Rasmuksen ilme kävi ensiksi epäuskoiseksi ja sitten yhä tuimemmaksi.

“Mitä älytöntä läähätystä”, se tuomitsi. “Eikö sen voi laittaa jollekin estolistalle?”
“Mä en tiedä”, mä vaan vinkaisin, sillä enhän mä tiennyt. Sellainen ei ollut käynyt mun mielessänikään. Ehkä sinne ei vaan mahtunut mitään niin torjuvaa toimintaa, sillä mun ytimeni vaati mua olemaan helposti lähestyttävä, kiva, kiltti, kohtelias, ystävällinen, myöntyväinen…

“Mutta laita jos osaat”, mä yhtäkkiä sisuunnuin.

Rasmus tutki sovellusta hetken ja sitten se osasi. Mulle tuli hirveän onnellinen olo. Rasmus Alsila oli juuri tehnyt mun maailmasta taas vähän turvallisemman tavalla, johon mä en ollut itse kyennyt, vaikka ehkä olisi pitänytkin.

Miten keskiviikkosi sujui, Josefina Rosengård?
24. huhtikuuta 2019

Olipa kerran keskiviikko, jona häpeilin poikkeuksellisen paljon. Se ei ollut mitenkään erityinen päivä, ei, silkkaa arkea vain, mutta kyllä minua vain kovasti koeteltiin. Kaikki oli ihan hyvin noin puoleenpäivään asti. Siivosin rutiininomaisesti ja se oli mukavaa. Laitoin itseni sieväksi ennen talliltalähtöä, sillä tarkoitukseni oli sentään yökyläillä poikaystäväni luona. Odotin sitä innolla. Yhteinen aika oli parasta mitä tiesin.

Sitten tapahtui Sarah Reyes, joka poimi kauppalistani luettavakseen. Eihän siinä vielä mitään! Tilannetta seurannut keskustelu mun mieltäni järkytti, muttei sentään vielä kovin peruuttamattomasti. Olin mukavuusalueeni ulkopuolella puhuessani puolitutun kanssa kondomeista, tietenkin, mutta toivuin siitä verrattain hyvin.

Vai toivuinko sittenkään? Oliko sillä kuitenkin jotain tekemistä sen kanssa, miten järjettömästi mä toimin myöhemmin lähikauppani edustalla? Siellä mua vastaan käveli — kukapa muukaan kuin — mun viimesyksyinen PT, jonka luona mä olin vaan lakannut käymästä sen jälkeen kun mursin käteni. Oli kai ymmärrettävää olla hetkellisesti käymättä salilla silloin, mutta kun mä en ollut palannut sinne. Ikinä.

Syystä tai toisesta se nolotti mua ihan sikana, siis se, etten käynyt kuntosalilla niin kuin varmasti kaikki Kallan ja lähitienoon täydelliset naiset, ja se, etten mä koskaan ollut ilmoittanut personal trainerilleni, ettei me enää tavattaisi. Munhan oli tietenkin pitänyt palata asiaan.

Sydän tömistellen mä toivoin, ettei se tunnistaisi mua, mutta kyllä sen kasvoilla käväisi tunnistamisen koko kirjo, kun me käveltiin toistemme ohi. Se tervehtikin. Mä seisahduin ja tervehdin takaisin kimakalla äänellä, ja se kysyi:
”Miten voit? Joko olet toipunut?”

Se EI KYSYNYT alkaisinko mä taas treenata sen kanssa tai nähtäisiinkö salilla tai miksi musta ei ollut kuulunut mitään, mutta SILTI mä koin pakottavaa tarvetta selitellä vastauksia juuri niihin asioihin. Hönttinä mä aloin papattaa:
”Juu-u, joo, kyllähän se on parantunut, öö, ihan hyvin, siis toipunut, ei se enää ole murtunut, siis se käsi. Mun pitikin olla yhteyksissä, mutta, ummm, on ollut paljon kaikkea unohtanut ehtinyt kiireinen — ja nyt kun mun poikaystävä on PT niin..”

???????? HEI, SEIS. Välittömästi SEIS.

Tajusin vaieta hitaasti. Siis sillä tavalla hitaasti, että mun typerästä suustani valui vielä jonkinlainen outo ”eeeh”-äännähdys, vaikka oikeastaan mä halusin olla jo hiljaa. Kädet tunsivat pakottavaa tarvetta vääntelehtiä ja pää teki kovasti töitä, jotta ne eivät tekisi niin. Se oli kovaa kamppailua, ja mua vähän turhautti, että mun kehoni pitikin sotia aina itseään vastaan.

”Ah, aivan”, mun syys-PT hymähti ja näytti siltä, ettei sitä kiinnostanut ollenkaan, miksi mä kävin tai en käynyt sen luona.

Ei varmaan kiinnostanutkaan, mä oivalsin. Se tarvitsi maksavia asiakkaita, ei juuri mua henkilökohtaisesti. Jotenkin puolivillaisesti hyvästellen mä valuin itse kauppaan ja päästin keskustelukumppanini jatkamaan omaa matkaansa, ja siellä kaupassa mä pyörinkin hyvän aikaa järjestelemässä päätäni, sydäntäni ja ostoskoriani.

Ihan turhaa järjestelyä. Kun mä ladoin ostoksiani kassahihnalle, mun korviini kiemurteli tuttu ääni. Se sanoi edelliselle asiakkaalle summan ja mun katseeni kohosi hätääntyneenä elin- ja muista tarvikkeistani — no KENEENPÄS MUUHUN kuin —  Kimmoon.

Kimmo Malkamaa. Syy siihen, miksi mä asuin Aliisa Hurun kämppiksenä enkä enää omassa surkeassa yksiössäni. Olihan siihen vaikuttaneet muutkin tekijät, mutta Kimmo ehkä kaikkein eniten, sillä sitä mä en olisi enää alkuunkaan välittänyt tavata.

Selvästikin se oli saanut töitä, mikä oli hyvä sille, mutta oliko sen pakko työllistyä juuri mun lähikauppaani? Täytyikö sen ihan totta vielä kerran keplotella läsnäolonsa mun jokapäiväiseen elämääni? Pitikö juuri Kimmo Malkamaan istua tällä nimenomaisella hetkellä mun edessäni virnuilemassa mulle ja sille paljonpuhutulle kumipaketille (osasin valita itse, kiitos vaan, Sarah Reyes)?

Mä näin, miten kovasti sen teki mieli sanoa jotakin nasevaa. En olisi yllättynyt, vaikka se olisikin tölväissyt jotakin ihan hirvittävän vaivaannuttavaa. Se kykeni sellaiseen kyllä.

Oli vähäsen yllättävää, että se ei sitten sanonutkaan mitään asiatonta. Ilmeisesti Kimmo otti työpaikkansa vakavasti (kumma kyllä) ja näki kovasti vaivaa ollakseen asiallinen. Se piti meidän välisemme vuorovaikutuksen kohteliaan mekaanisena, ja mä olin siitä kiitollinen, mutta päätin silti lisätä elämääni hyötyliikuntaa käymällä jatkossa useammin (ehkä aina) toisessa kaupassa. Liikuntahan tekisi muutenkin hyvää. Mulla ei oikeasti ollut PT-poikaystävää, joten mun piti tehdä tällaisia valintoja ihan itse.

”Hauskaa päivänjatkoa”, ex-naapurini ja -säätöni ja -maanvaivani Kimmo toivotti, ja mä mutisin että samoin ja yritin olla ajattelematta, että nyt Kimmo takuulla huvitteli kuvittelemalla, miten hauskasti mun päiväni jatkuisi.

Mä en voinut mennä ihan suoraan Rasmuksen luo, sillä se oli töissä pidempään kuin mä, mutta hyvä niin. Mä ehdin opiskella pääsykokeisiini ja googlata neljään kertaan, miten risottoa oikein tehtiin. Sitä me aiottiin ainakin yrittää.

Ja sitten mä jo olinkin matkalla viettämään pariskuntailtaa, ja matkan aikana mä yritin päättää, pitäisikö mun kertoa Rasmus Alsilalle, että se olisi nyt sitten personal trainer, jos joku kysyisi.

Rasmus oli tullut suoraan tallilta, ja mä tunsin oloni ylipukeutuneeksi sievässä hameessani. Eipä se vaikuttanut Rasmusta haittaavan, ja olinhan mä sen tiennyt jo etukäteenkin, joten mä kieltäydyin visusti kiusaantumasta. Sen sijaan mä päästin hetken pussailtuani miespolon suihkuun ja tein itseni sillä välin hyödylliseksi. Katoin pöydän niin nätisti kuin käytössä olevilla välineillä kykenin ja esivalmistelin ruoanlaiton siihen pisteeseen, etten vielä voinut esim. polttaa mitään pohjaan.

Mä olin hienontamassa sipulia, kun Rasmus tupsahti taas seuraksi. Sipuli oli sangen tuju yksilö, ja se pisti silmät vuotamaan ja pakotti niiskuttamaan vähäsen, mutta mä hymyilin leveästi, kun mua tultiin halailemaan. Laskin veitsen kädestäni ja käännyin kasvokkain poikaystäväni kanssa. Sekin näytti iloiselta pidellessään mua vyötäisiltä omassa keittiökulmauksessaan.

”Mä mietin”, aloitin, ja jotenkin mun ääni oli mennyt ihan vähäsen heiveröiseksi, mutta sellaista Rasmuksen välitön läheisyys joskus teki. ”Että voisinkohan mä tuoda joitakin mun tavaroita tänne?”

Rasmus näytti vähän hassulta ja sitten iloiselta ja se tiukensi ihanasti otettaan musta. Mä suikkasin kevyen suukon sen suupieleen.

”Kesän ajaksi säilöön, siis, tietenkin”, mä selvensin vähän kainostellen. ”Enimmäthän saan meidän vaatehuoneeseen mutta ne mitä mä en halua jättää sinne…”
”Voit tietenkin”, Rasmus sanoi muitta mutkitta. ”Kesän ajaksi, ja vaikka muutenkin, jos — jos tarvitsee.”

Mä hymyilin, ja niin Rasmuskin. Kiedoin käteni sen niskaan ja sen hiuksista tippui vesipisaroita mun käsivarsille.

”Mä odotan jo kesää”, hymähdin pehmoisesti.
”Hyvä. Niin mäkin. Siitä tulee niin siistiä, saatpa nähdä”, Rasmus suorastaan tuhlaili sanojaan.
”Parasta”, mä kuittasin, enkä enää kieriskellyt häpeässä tai edes muistanut, miksi olin niin aiemmin tehnyt.

Kelpoisuus koetuksella
15. toukokuuta 2019. Murronmaan lääketieteellisen tiedekunnan pääsykoe.

Jopa yli 15 prosenttia akateemisista opiskelijoista kokee opintoihin liittyvää ahdistuneisuutta, joka liittyy usein tenttitilaisuuksiin. Tenttijännitystä kokevat melkein kaikki jossakin vaiheessa elämäänsä, mutta ahdistukseksi se muuttuu sitten, kun jännitys on lamaannuttavaa ja aiheuttaa voimakasta emotionaalista ja mahdollisesti fyysistä epämukavuutta. Fobian kaltainen mielentila voi johtaa tarpeeseen vältellä tenttitilanteita ja aiheuttaa alisuoriutumista arvioitavissa opintosuorituksissa, kuten pääsykokeissa. Tenttiahdistuksen kokeminen on yhteydessä korkeiden tavoitteiden asettamiseen ja matalaan itsetuntoon. Lahjakuudella tai aiemmin saavutetulla akateemisella menestyksellä ei ole merkitsevää yhteyttä ahdistuksen kokemisen kanssa, sillä opinnoissaan hyvin menestynyt opiskelija saattaa voimakkaan ahdistuneisuuden vuoksi saavuttaa heikompia oppimistuloksia kuin aiemmin.

Mä en ollut koskaan ajatellut olevani tenttifoobikko. Mä pärjäsin koulussa aina hyvin. Tietysti mä asetin itselleni kovia vaatimuksia ja jännitin joskus kovastikin, mutta ei kai se nyt sentään koskaan kohtuutonta rautaisenkylmää kauhua ollut. Joskus lukion koeviikolla mä muistin kyllä itkeneeni, kun pelkäsin kuollakseni, etten pääsisi yhdestä haastavasta kurssista läpi. Se kauhu oli kuitenkin lakannut, kun mä sain koepaperin eteeni ja huomasin osaavani vastata melkein kaikkiin kysymyksiin, jos nyt en virheettömästi niin ainakin riittävällä laajuudella.

Kun mä istuin kirkkaasti valaistussa luentosalissa muiden lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin osallistuvien kanssa, mä kuitenkin havaitsin olevani osa sitä muutamaa prosenttia läsnäolijoista, jotka musertuivat pääsykoestressin alla. Kirjaimet ja numerot vilisivät mun silmien edessä, kun mun katse tempoili paperin reunalta toiselle. Voi hyvä Jumala tai kuka tahansa kuulollaolija, mä ajattelin silloin, mitä mulle oikein tapahtuu?

Musta ei kuitenkaan tuntunut miltään. Ei enää sen jälkeen, kun se kurkkua kuristava kauhu hellitti otettaan. Ei sitten enää, kun mun tutisevat kädet asettuivat aloilleen ja pysähtynyt henki alkoi taas virrata keuhkoista ulos ja sisään. Ei siinä vaiheessa, kun mä lakkasin pälyilemästä kelloa huolestuneena siitä, että aika kului enkä mä saanut mitään vastauksia aikaiseksi. Aika menetti täysin merkityksensä ja tila mun ympärillä kaikkine ihmisineen vain haipui pois mun tietoisuudesta.

Käytin täyden ajan pääsykokeeseeni. Istuin aloillani kuin pulska pieni herkkutatti ja ajattelin hypähteleviä, kaoottisia ajatuksia.

“Pääsykoe on päättynyt”, ilmoitti salin edessä istuva valvoja ikuisuudeksi venyneeltä silmänräpäykseltä tuntuvan ajan kuluttua.

Ihmiset mun ympärillä alkoivat toimia kuin yhdestä sopimuksesta, ja kai se vähän sellainen sopimus olikin. Kun aika päättyi, lakattiin vastaamasta, noustiin, kerättiin paperit ja kirjoitusvälineet ja taaperrettiin palautusjonoon.

Pitikö mun mennä palautusjonoon? Voisinko vain kadota? En pystynyt nousemaan. Mä olin hyytelöä koko likka. Pääsykoe oli ohi. Sainko mä nyt helpottua? Tätäkö mä olin jännittänyt niin kamalasti?

Eihän tämä ollut ollut jännittämisen arvoista.

Siis se, etten mä loppujen lopuksi edes yrittänyt. Mä menin pääsykokeeseen, luhistuin paniikkini alle ja istuin paikallani tekemättä mitään. Luin kaikki kysymykset suurin ponnistuksin mutten vastannut yhteenkään. Pahinta oli, että mä olisin kyllä osannut. Mun mieli alkoi tuottaa vastauksia kysymyksiin, kun mä valuin pääsykoesalista karkaavan massan mukana ulos. Meidät vastaanotti keväinen tihkusade ja terävät tuulenpuuskat, ja mun ympärillä kieppuivat muiden helpottuneet naureskelut. Mä en ollut helpottunut eikä mua naurattanut.

Rasmus oli tietenkin pyytänyt mua laittamaan viestiä heti kun pääsin kokeesta. En laittanut. Se oli ehdottanut, että mä menisin illaksi sen luo ja me tilattaisiin vaikka pitsat sen kunniaksi, että pääsykoe oli nyt ohi, ja sitten mä jäisin yöksi. En mennyt. Sen sijaan mä siivosin, siivosin ihan hulluuteen asti — järjestelin, tomutin, pesin, pyyhin, viikkasin, asettelin, hinkkasin, kiillotin… ja jossakin siinä vaiheessa, kun Aliisa tuli kotiin ja tuijotti mua hitsin kummastuneena, mä tajusin, ettei missään ollut mitään järkeä. Kaikkein vähiten mussa. Mä jotenkin masennuin siitä oivalluksesta.

Kätkeydyin lamaantuneena huoneeseeni. Mun häpeäni oli niin raskas, ettei sitä riittänyt lievittämään Aliisa Hurun kepeä rupattelu ja kehnosti peitelty huoli. En mä tiennyt, mikä riittäisi. Olo oli ihan hirveä.

Ylen tärkeää väkeä
26. toukokuuta 2019 - #springcircus #rosengårdit

Viinilasi kädessään Arne Rosengård sai ideoita. Susanne-vaimon silmät häilähtivät viileän tietäväisinä miehen suuntaan, kun tämä Kastanjan kartanon ruusupuutarhaan katetun VIP-pöydän ääressä istuessaan erehtyi näyttämään liian kiinnostuneelta ympärillä tapahtuvasta sirkuksesta. Kenttäratsastusta näki harvoin, jos ei varta vasten sen perässä matkannut. Hevosurheilu kaikissa muodoissaan oli lähellä koko Rosengårdien suvun sydäntä, ehkä muutamaa tummanpuhuvaa villapilveä lukuunottamatta, ja vastahakoisesti Susanne myönsi, että hän olisi keksinyt huonompiakin tapoja viettää kesää kohti taittuvaa toukokuun päivää. Silti — tämä oli väärä paikka ja hetki saada ideoita.

”Tämä kenttäratsastus on kyllä viihdyttävää”, Arne tuumasi. ”Ja miten mukavaa on viettää aikaa koko perheen kanssa.”
”Paitsi Alexanderin”, piipitti Josefina.

Kuopusrukka koki olonsa mahdottoman epämiellyttäväksi. Totta kai hänestä oli ihanaa ehtiä hyvästellä perheensä kunnolla; yhteinen viikonloppu olisi viimeinen ennen Josefinan ja tämän poikaystävän lähtöä kesätöihin Saksaan. VIP-aitiossa patsasteleminen vain ei ollut Josefina Rosengårdille luonteenomaista toimintaa. Levottomana tyttö pälyili välillä ympärilleen, peläten, että tutut niin Purtseilta kuin Auburnistakin tuijottaisivat häntä silmät sirrillään ja uskoisivat varauksetta hänen pitävän itseään ja perhettään muita parempana.

”Niin, Alexander, tosiaan. Kiireinen uraohjus”, Arne naurahti, ja sai osakseen hivenen pahansuovan katseen vaimoltaan, joka oli ainoasta pojastaan ja tämän kilpaurasta niin ylpeä, ettei juurikaan sietänyt tähän kohdistuvaa vitsailua. Alexander, kartanon keskimmäinen lapsi, oli sentään sisaruksista ainoa, joka hyödynsi saamansa resurssit ja lahjakkuutensa ja tavoitteli mainetta ja menestystä eikä vain haaveillut ja viettänyt mukavaa elämää. Josefinan kesäretkeen Susanne suhtautui juuri siten: haaveellisena, hevosurheilun maustamana matkana, jolla oli alku ja loppu. Tytössä ei ollut sisua ja halua pyrkiä enempään. Suloinen ajanvietto ihastuksenkohteen kanssa oli sitä, mihin Josefina pystyi. Susanne oli vähällä huokaista tyytymättömänä syvään.

Vilhelmina sen sijaan oli tyytynyt hiljaiseen, tasaiseen perhe-elämään, jota ei kukaan muu koskaan muistaisi, kun esikoistyttärestä aika jättäisi. Susanne katseli miehen ja lapset kotiin jättänyttä naista, omaa tytärtään, ja ajatteli, että Vilhelmina oli valinnut saman kohtalon kuin hän itse aikanaan. Hyvän miehen, miellyttävän elämän ja pari–kolme lasta joita vaalia ja joiden vuoksi sysätä oma kunnianhimonsa syrjään.

Ehkä valinta osoittautuisi Vilhelminalle onnistuneemmaksi kuin Susannelle. Ehkä Vilhelminan mies todella olisi hyvä mies. Susanne katseli Arnea ja tunsi, tahtomattaan, katkeruutta keskellä kesäistä päivää.

Arne Rosengård oli syventynyt jutustelemaan perheen tytärten kanssa. Sitä piirrettä Susanne oli yrittänyt miehessä arvostaa: ihmisläheisyyttä ja ehdotonta omistautuneisuutta omille lapsilleen. Toisinaan arvostaminen oli ollut helppoa. Ihmisläheisyys oli kuitenkin johtanut miehen kyseenalaisiin seikkailuihin, yhdenlaisiin ideoihin, ja se yhdessä  lasten huomioinnin kanssa oli johtanut vaimon laiminlyöntiin.

Arnen katse lipui vesiesteelle, ja Susanne tunnisti pilkahduksen silmissä. Se oli aina ollut ensimmäinen hälyttävä merkki uudesta ideasta. Katse oli sekoitus uteliaisuutta, innostusta ja intohimoa. Tällä kertaa intohimo ei kuitenkaan kohdistunut ihmiseen, naiseen, mistä Susanne ei jaksanut edes olla hyvillään, sillä eihän sellainen hyvittänyt mitään. Poikkeus sääntöön ei tehnyt muuta kuin alleviivannut säännön olemassaoloa. Arnen sääntö: viehäty, rakastu, rakasta ja sitten joko lakkaa rakastamasta ja unohda tai jatka rakastamista ja oleta, että se on vaimollesi okei, koska rakkaus kuuluu elämään.

Kenttäratsastus. Siinäkö Arnen uusi intohimo? Susanne tuhahti. Vanha mies etsimässä villityksiä, jotka saisivat hänet vielä kerran tuntemaan olonsa viriiliksi ja huimapäiseksi. Sellainen mies oli aina ollut, aina etsimässä uusia endorfiinikoukkuja.

Susannekin käänsi huomionsa vesiesteelle,  seurasi kirjavan hevosen etenemistä, ja tiesi Josefinan katsovan kaikkein tarkimmin. Tyttären poikaystävä Rasmus Alsila oli hetken aikaa koko Rosengårdien perheen huomion keskipisteenä, Vilhelminankin, joka oli tullut nauttimaan hevosurheilusta, lapsivapaasta ja kenties viinilasillisesta tai kahdesta. Rasmus Alsila ja Bran-ratsu saivat Vilhelminan hetken aikaa aidosti katsomaan sitä hevosurheilunäytöstä, mutta sitten esikoistyttären kiinnostus palasi entisiin kapeisiin uomiinsa. Hevoset eivät koskaan olleet olleet tyttärelle yhtä tärkeitä kuin muulle perheelle. Vilhelmina pahoitteli ja poistui pöytäseurueesta naistenhuoneen verukkeella hillityn uteliaisuuden ohjastamalle tutkimusmatkalle. Auburnin kartano herätti naisessa mielenkiintoa enemmän kuin kenttäratsastus.

Istumapaikka vapautui. Susannen tympeää katsetta uhmaten Isabella Sokka liittyi pöytäseurueeseen emännän roolin mukanaan tuoden. Susanne hymyili kylmän tervehdyksen ja katseli sitten maastoradan näkyvää osaa osoittaakseen, ettei ottaisi osaa tähän keskusteluun pakollista kohteliaisuutta enempää. Se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi kuunnellut tarkkaan.

Kilpa-asuinen Isabella halusi tietää, viihtyivätkö vieraat ja miellyttikö palvelu. Josefina kiitteli nöyränä, Arne hurmaavasti, ja Susannen teki äkillisesti mieli kuristaa koko charmantti ukko. Kuinka se kirveli: muistaa, kuinka puoleensavetävää oli miehen viehätysvoima. Eikä Arne edes sortunut flirttailuun, sillä Isabella Sokka oli lähempänä Arnen tytärten ikää kuin miestä itseään, ja kaiken lisäksi sukua. Luoja yksin tietää, että moni muu asia miehen maun ulkopuolelle ei sitten rajautunutkaan. Susanne soi itselleen sen, että kitkerä ajatus siitä kylätoimikunnan homssuisesta hortonominaikkosesta sai kohota hetkiseksi pintaan. Viisitoista vuotta oli kartanonisäntä rakastanut sitä naista, välillä enemmän ja välillä ei juuri lainkaan. Susanne oli jo kylliksi viisas ollakseen sotimatta tuulimyllyjä ja hortonomihutsuja vastaan, mutta hävettävän monia raivokkaita itkunpuuskia tilanteen hyväksymiseen oli tarvittu.

Hyväksyminen ei poistanut katkeruutta, ja sitä lievittääkseen Susanne Rosengård antoi itselleen luvan loukata miestään myöhemmin. Ymmärrät olevasi liian vanha Sokan heitukoille, muttet kenttäratsastajaksi. Susannella olisi aikaa hioa sanoja terävämmiksi, ennen kuin hän sanoisi ne ääneen. Sen ajatteleminen teki rouvan olon julman tyytyväiseksi.

Niin teki ympäristön havainnointikin. Susanne Rosengård kiitteli itseään tarkkanäköisyydestä, joka oli hänen parhaita luonteenpiirteitään, vaikkakin rouvan itsensä tietämättä kenties kitkeryyden sävyttämä ja siten tulkintoihin asti edettäessä vinoutunut. Pahansuovasti Susanne oli pistänyt merkille Isabellan syrjäkareiden suunnat, kun tämä pistäytyi aina kilpailukiireiltä ehtiessään jututtamassa VIP-vieraita. Oliko tämän hupakon todella yhtä mahdoton peitellä ihastuksiaan kuin Arnen? Susanne antoi omankin katseensa lipua huomaamatta VIP-aition pakolliseen nousukaslisäykseen. Kuinka hyvin autokaupoilla mahtoi tienata? Kylliksi ostaakseen viehättävä-statuksen Isabella Sokan skaalassa? Vaikka ehkä siihen ei tarvittu sitäkään vähää.

”Mielenkiintoinen laji”, Arne kehui Isabellallekin autuaan tietämättömänä siitä, miten hänen vaimonsa kiehui viileän ja tyynen pinnan kätköissä.

Susanne otti sen merkkinä: oli hänen aikansa liittyä keskusteluun.

”Niin”, ylväsryhtinen nainen sanoi ja katsoi huolitellun kiintyneesti miestään. ”Luulenpa, että miehessäni on, hmm, syttynyt palo lajiin.”

Susanne asetti kätensä Arnen käsivarrelle. Ele oli hieman hellä ja aavistuksen verran omistava, muttei liiaksi kumpaakaan, jottei lopputulemana olisi mielikuvaa heiveröisestä tai mustasukkaisesta vaimosta. Susanne oli ollut mustasukkainen aina, mutta sellaisen piirteen paljastaminen avoimesti olisi ollut hirvittävä heikkoudenosoitus.

”Todellako?” hymähti Isabella Sokka, ja Arne naurahti jo ennen kuin nainen jatkoi: ”Näemmeköhän myös teidän sukunimeänne jatkossa kenttäratsastuksen osallistujalistoissa?”

Arne huiskautti leppoisasti kättään, ja Susanne tarkkaili miestään sivusilmällä. Mies ei vaikuttanut tippaakaan hiprakkaiselta, vaikka Susannesta tuntui että tämän täytyi olla sitä edes hieman — haaveilla nyt selvinpäin kenttäratsastuksesta! Pesunkestävä esteratsastaja! Vaikka oliko Arne lopultakaan pesunkestävä. Yhtä kaikki, Arnen ulosanti oli sulavaa ja hurmaavaa ja sillä tavalla lämminhenkistä, ettei Susanne itse koskaan sortunut sellaiseen. Siksi kai Arnesta niin kovasti pidettiin. Mies osasi olla niin tavallinen.

”Tässä iässä sitä tiedostaa, ettei uusien asioiden kokeilemiseen ole rajattomasti aikaa”, Arne tuumasi. ”Kyllä nyt on viimeiset hetket, jos aion ikinä itse kouluttaa kenttähevosen.”
”Aivan alusta astiko?” kysyi Isabella Sokka ja hymyili — vaikuttuneena vai vanhaa höperöä miestä säälitellen?
”Niin, hmm, kenties. Nuoret hevoset ovat aina olleet sydäntä lähellä. Ja nuoret, muutenkin. Meidän lienee aika etsiä Rasmus käsiimme ja onnitella kilpailusuorituksesta. Onnea omaan kilpailupäivääsi”, Arne toivotteli lämpimästi, ja hänen seurueensa naisväki nyökytteli kohteliaat vahvistukset toivotukselle, vaikka Susannelle oli toki yhdentekevää, olisiko Sokalla matkassaan onnea vaiko epäonnea.

Ja hah, onnitella nyt Rasmus Alsilaa, Susanne ajatteli, kun heidän seurueensa siirtyi yksissä tuumin etsimään ratsukkoa. Mistä? Tämänpäiväisestä suorituksesta? Tuskinpa sentään, sehän oli ollut surkea. Eilisestä? Alle metrisiä esteitä. Toissapäiväisestä? Arvostelulajit olivat arvostelulajeja.

Susanne katseli nuorimmaistaan, joka näytti mahdottoman pihkaantuneelta mielitiettynsä välittömään läheisyyteen päästyään. Ah. Kenties Alsilan kloppia sietäisi onnitella siitä. Niin kauan kuin pojalla oli ote vauraan ratsukartanon perilliseen, oli olemassa myös jonkinlainen toivo niistä resursseista, joiden turvin Alexander jo toteutti kunnianhimoaan. Susanne kohtasi pojan katseen ja hymyili, mutta epäluulo eli hänessä vahvana. Niin oli ollut aina, eikä ikä ollut lievittänyt sitä piirrettä lainkaan.

Raapaleista:

Raapaleet 8-14: Arkea ja juhlaa

... uusien ja vanhojen tuttujen kanssa. #seikkailusaksassa #jusmus

8 Suunnitelma (08.06.2019)

Rasmuksella on syntymäpäivä, ja mä mietin vaikka miten pitkään, että mitä me sen kunniaksi tehtäisiin. Minigolfia me ei ainakaan pelata, eikä oikeastaan mitään muutakaan sellaista kilpailullista, missä mä voisinkin yllättäen olla hyvä. Mun poikaystäväni täyttää 23 vuotta, ja vaikka se salaa sen hyvin, se pitää häviämisestä yhtä vähän kuin viisivuotiaat keskimäärin.

Epätoivo on vähällä iskeä, kun en keksi mitään, mutta sitten mä muistan, kenen kanssa mä oikein seurustelen.

Rasmus Alsila pitää yksinkertaisista asioista (niin kuin musta). Eihän se kaipaa mitään suurta spektaakkelia. Me voidaan mennä syömään, tai ehkä mä tarjoan sille kaljan tai kaksi yhdessä niistä joenrannan kivalta näyttävistä paikoista.

9 Mutka matkassa (08.06.2019)

En mä nyt sano, että mä mikään eläinkuiskaaja olen, mutta jonkinlainen vaisto mulla kuitenkin on. Matkalla rantaravintolalle mä siristän silmiäni nähdessäni reitin varrella tepakoivan hanhen.
”Meidän on ehkä parempi kiertää tuolta”, sanon levottomana Rasmukselle, joka vilkaisee mua kummissaan. ”Toi hanhi näyttää uhmakkaalta. Se käy varmana päälle.”

Rasmus nauraa.

”Hanhi vai! Haha”, se sanoo, tarttuu mua kädestä ja vetää mut perässään pitkin meidän alkuperäistä kulkureittiämme.

Ei olisi kannattanut.

Hetkeä myöhemmin me juostaan pakoon uhittelevaa hanhea. Mä en ehdi katsoa, minne Rasmus katoaa, sillä niin kiire mulla on piiloutua läheisen suljetun kioskin taakse. Kun vaara on ohi, kuulen läheisestä puusta:
”Jumalauta! Sekopäähanhi.”

10 Selviytyjät (08.06.2019)

Mua naurattaa. Kahjo hanhi on ihan totta saanut Rasmuksen ajettua puuhun. Se loikkaa sieltä alas ja mä pelmahdan hykerrellen sen syliin.

”Elossa ollaan”, hymyilen. ”Tappajahanhesta huolimatta.”
”Kreisi tipu”, Rasmus murahtaa, mutta senkin suupielet nytkähtelevät.

Lähdemme kävelemään, ja mä vilkaisen Rasmusta.
”On siinä mulla sankari”, huomautan kepeästi. ”Hanhi käy päälle, ja sen sijaan, että sä puolustaisit mua, kiipeät puuhun.”
”Anteeksi. Ensi kerralla näytän hanhelle närhen munat.”
“Hmm, se ei varmastikaan pidä siitä.”

Ehkä se on kesäillan huumaa tai hengissä selviytymisen sivuvaikutuksia, että meidän välillemme viriää kutkuttava jännite. Tunnelma on kepeä ja ilta mitä mukavin, ja mä uskon, ettei Rasmus inhoa syntymäpäiväänsä.

11 Yllättyneinä (27.06.)

Yhtenä päivänä Joachim ilmoittaa lähtevänsä vähän aikaisemmin, ja me toljotetaan sitä äimistyneinä, kun se astuu ulos tallin pukuhuoneesta jotenkin tosi eri näköisenä kuin yleensä. Se ei näytä hetki sitten hevosen selästä laskeutuneelta.
"That's right, got a hot date tonight", Joachim toteaa meille, niin kuin se ei olisi mikään juttu.
Rasmus ei usko korviaan ja mä ajattelen ilahtuneena, että Joachimissa on sittenkin salattu romanttinen puoli!
"You young folks aren't the only people with certain needs", se kuitenkin hörähtää vähän härskisti.
Me jäädään Rasmuksen kanssa keskenämme talliin, ja mun korvat varmaan punoittavat yhä. En kauheasti välittäisi ajatella Joachimin treffielämää, muusta nyt puhumattakaan.

12 Hyvissä väleissä (17.06.)

Viileä virolaistyttö lämpenee mulle jossakin vaiheessa kesää. Se osoittautuu ihan kivaksi tyypiksi, vaikka se on välillä niin terävä, että mä aina säikähdän että ehkä se ei pidäkään musta. Kerran me ollaan koko lössin kesken kippistelemässä hyvin menneiden kisojen jälkeen, ja mä ylitän rohkeuteni rajat ja kysyn, miksi se oli mulle alkuun niin töykeä. Se kohauttaa olkiaan.
”I thought I wouldn’t like you.”
Noin vain. Ei ehkä paras selitys tylyydelle, mutta toisaalta aika helpottava. Mussa ei ollutkaan vikaa. Meistä tulee ihan hyviä kavereita, vaikka Kaja ei olekaan yhtään sellainen kuin Hanna. Meillä on omat juttumme, ja mä olen iloinen uudesta ystävästä.

13 Koti-ikävässä (15.-17.07.)

Kerran Hanna tulee käymään, ja se on musta ihan mahtavaa. Täpisen koko ystäväni saapumista edeltävän viikon, siis omalla mittapuullani, ja kun Hanna vihdoin on paikalla, mä halaan sitä pitkään. Reippaana tyttönä mun ystävä ei säästä Rasmustakaan halaukselta.

"Katsokaa nyt itsejänne, senkin maailmankansalaiset", Hanna naureskelee.

En oikeastaan tiedä, mitä se tarkoittaa, koska ihan samalta me näytetään kuin aina ennenkin. Hymyilen kuitenkin iloisena, ja iloisuutta jatkuu koko ystävän vierailun ajan. Harmillista, että Hannan paluun myötä muhun hiipii pieni koti-ikävä. Koitan kovasti ravistella sitä pois, mutta ei se lähde kovin helposti. Sitten kohautan olkiani ja päätän, että olkoon. Ei pieni ikävöinti maailmaa kaada.

14 Seikkailulla (30.7.-01.08.)

Muutaman päivän vapailla me lähdetään seikkailulle. Ajamme Joachimin kehumaan kohteeseen (jos nyt pidetään kehuna lausuntoa “perfect for gooey lovebirds”) ja sovimme, että puhumme kaikesta muusta kuin hevosista. Tietysti me sorrutaan ratsastuskeskusteluun heti ensimmäisellä lounaalla. On sentään virkistävää nähdä toisemme muussa kuin ratsastusasussa. On kuuma päivä, ja mun kepeä kesämekko saa Rasmuksen villiksi. Mä ajattelen, etten vastaisuudessa muuta käytäkään kuin mekkoja silloin kun me ollaan poissa tallilta. Mitään erityisen merkittävää ei tapahdu. Kuljeskelemme vanhoilla kujilla, käymme terassilla kanavan varressa, elämme ilman aikatauluja. Eksymme kerran, mutta ei se haittaa, koska löydämme hauskoja pieniä kuppiloita. Se on musta ehkä kesän kolmanneksi kirkkain kohokohta.

Yllätysvieras
13.-14. kesäkuuta 2019. #seikkailusaksassa #rosengårdit

Yhtenä kuurosateisena iltapäivänä pomo lähettää Rasmuksen ja mut asioille puolestaan. Se sanoo, että joku sen vanha tuttu pitää hakea juna-asemalta, ja koska kukaan muu ei ehdi, se on meidän homma. Me kysytään (tai minä oikeastaan, mutta käytän siihen Rasmuksen henkistä tukea), mistä me tiedetään, kuka me oikein kyytiimme noukitaan, mutta pomo vastaa arvoituksellisesti:
”He’ll know.”

Mystinen kyytiläinen odottaa meitä kuulemma aseman pääovilla. Rasmus ei ole kovinkaan hauskaa spekulaatioseuraa, kun mä yritän matkan varrella ehdotella, kuka kumma tänne on tulossa pomoa katsomaan.
”Eiköhän me kohta nähdä”, se vain sanoo, ja sitten se kysyy, voisinko mä vaihtaa radiokanavaa.

Mua on jymäytetty. Se ei selviä mulle mitenkään ihan heti silloin, kun mä tunnistan tulijan. Isä se on, mun maailman ihanin isäni, ja se on nauravainen ja se halaa mua tiukasti, ja sitten Rasmustakin vähän niin kuin omaa poikaansa. Rasmus ei ole yhtään niin yllättynyt kuin mä, ja sitten isäkin vielä kysyy siltä:
”Josefinako ei toden totta aavistanut mitään?”
Rasmus vilkaisee mua virne toisella suupielellä koreillen. Silloin mä alan päästä jyvälle tästä jutusta.
”Ei tainnut”, mun poikaystävä sanoo sillä tavalla hyväntuulisesti, kuin se olisi onnistunut jossakin, ja onhan se: yhdessä isän ja pomon kanssa se on yllättänyt mut toden teolla.
”No en tosiaan! Mitä sinä teet täällä?” mä kysyn isältä, ja kun me kävellään autolle, se kertoo olevansa oikeastaan matkalla Englantiin hevosenetsintäreissulle, mutta tehneensä välilaskun Saksaan tullakseen tervehtimään meitä ja vanhaa tuttavaansa.

Käy ilmi, että isä on työskennellyt pomon kanssa nuorena kloppina. Illalla ruokailun ja muutaman oluen lomassa ne muistelee vanhoja, ja musta on ihmeellistä kuulla sellaisia asioita mun isästä. Nämä muistot ovat ajalta ennen meidän perhettä, ennen kuin isä meni äidin kanssa naimisiin ja asettui pysyvästi Suomeen. Mä kuuntelen haltioituneena muisteloita vanhoista hevosista, kisamatkoista, palkinnoista ja kilpakumppaneista.

Pomo ja isä ovat mitä ilmeisimmin lietsoneet toinen toistaan kaiken maailman kilvoitteluihin. Miten hassua, mä mietin. Siis se, että mun isäni on työskennellyt nuorena miehenä pomon kanssa ja sitten mun poikaystäväni on ratsastanut pomon leivissä yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, ja nyt me ollaan kaikki tässä. Mun ja Rasmuksen myötä isä oikeastaan tulikin ottaneeksi yhteyttä vanhaan ystäväänsä. Tajuttuaan, että kyseessä oli sama henkilö, hän ei voinut vastustaa kiusausta ja uteliaisuuttaan.

”Ah, and you always had a way with the ladies”, hykertelee pomo, ja mun isäni huiskauttaa vähätellen kättään. ”And then you went and got married.”
”Funny thing to brag about with my youngest sitting right here, but yeah, I guess I did, back then… ages ago. And, yes, then I met Susanne and she had a way with me, so to speak, haha. And you didn’t even make it to the wedding, Dierk”, isä naureskelee, ja mä kohotan yllättyneenä katseen pomoon — sekö kutsuttiin mun vanhempieni häihin? ”No hard feelings. With the amount of shows you competed at back then… nobody was surprised when you didn’t have time to travel to Finland for a wedding.”

Mä olen häkeltynyt. Rasmus virnistää mulle pöydän yli, ja mä olen aika varma, että sekin näkee tänä iltana ihan uuden puolen pomosta. Juuri sillä hetkellä pomo hymyilee, ei aivan humalaisesti mutta vailla terävintä särmäänsä.

”Yeah, well, some of us had to keep riding while others were busy starting a family”, pomo tuumailee, ja mä mietin, onko sillä koskaan ollut suuria rakkauksia elämässään; sellaisia, jotka olisivat saaneet sen edes ohimennen pohtimaan, josko olisi aika asettua aloilleen. Ehkä se on ollut kuten Joachim, joka ei mun arvioni mukaan ole koskaan muuta kaivannutkaan kuin esteratsastusta.

”Seems to me you chose wisely, Arne”, pomo yhtäkkiä hymähtää, ja sen silmät ehkä tuikahtavat mun suuntaan.
”I think so too”, mun isäni sanoo ja rutistaa kevyesti mun hartiaa, ja mä hymyilen sille liikuttuneena.

Musta tuntuu, ettei pomokaan nyt mitenkään kovin tyytymätön ole elämäänsä, mutta ennen kaikkea musta on ihana tietää, ettei isä ole harmissaan perhe-elämän valitsemisesta. Meistä: Vilhelminasta, Alexanderista ja minusta, ja äidistä, vaikka se aina tuottaakin isän mukaan sille harmaita hiuksia enemmän kuin kukaan meistä muista.

Seuraavana päivänä isäkin ratsastaa. Me keräännytään joukolla katselemaan, kuinka vanhat (melkeinpä muinaiset!) työkaverukset ratsastavat taas yhdessä. Pomo on laittanut isän Donovanin selkään ja ratsastaa itse Pupulla, ja oikeastaan mullakin olisi Pisanji hypättävänä ja Rasmuksella Lady, mutta ne me ehditään myöhemminkin. Juuri nyt katseleminen on mielenkiintoisempaa.

Vanhat sedät eivät vaikuta tippaakaan vanhoilta, kun ne intoutuvat testailemaan nuoria hevosiaan. Hypyt ovat lennokkaita ja välillä raikaa nauru ja välillä erikieliset, kepeästi lausutut kirosanat.

”So, what do you think”, pomo kysyy ratsastuksen lopuksi mun isältä.
Isä taputtaa Donovania mietteliäänä.
”Might make a nice eventer, this one”, se pohdiskelee ääneen, ja mä muistan Vilhelminan sanat: isä on höpsähtänyt lisää — ensin poni ja nyt kenttäratsastus.
Mä kallistan päätäni. En ole ajatellut sitä lausahdusta kovinkaan paljon sen jälkeen, kun lopetin arkisen kuulumistenvaihtopuhelun sisareni kanssa, mutta nyt kun mä näen isän ratsastamassa pomon hevosia, ajatus pulpahtaa mieleen.
“Onkohan isällä kuudenkympin villitys”, naurahdan vähän kummissani Rasmukselle.
“Hä?”
“No kun se osti ensin sen ponin ja nyt etsii kenttähevosta.”
“Luuletko sä, että se ostaa Novan?” Rasmus havahtuu ihmettelemään, enkä mä tiedä, onko se ajatuksesta iloinen - sittenhän Donovan olisi Suomessa ja me nähtäisiin sitä jatkossakin, mutta toisaalta se saattaisi matkata isän mukaan kesken kauden.
“En mä tiedä”, äännähdän ajatuksiini uponneena, mutta jatkan vielä: “Se on kuitenkin menossa sinne Englantiin koeratsastamaan hevosia.”

Onneksi isä ei kuitenkaan ole lähdössä ihan heti. Mä olen iloinen, kun se kertoo tulevansa mukaan seuraavan päivän kisoihin ja lähtevänsä vasta sieltä matkoihinsa. Bramschen kilpailut ovat mun ja Grannin ensimmäiset täällä Saksassa. En olisi minä, ellen olisi hermostuksissani siitä. Isän seura on rauhoittavaa ja mä toivon, että sen läsnäolon vaikutus on yhä riittävän voimakasta, että mä kykenen sen herättämän tyyneyden turvin tekemään järkeviä valintoja ratsastaessani puhisevaa Grannia esteeltä toiselle.

Raapaleista:

Raapaleet 15-21: Joachim

Onhan se vähän erikoinen, mutta ihan kiva kuitenkin. #seikkailusaksassa #jusmus

15 Alkushokin jälkeen (11.06.)

Sitten kun mä lakkaan ujostelemasta Joachimia, mä alan pitää siitä. Onhan se vähän omituinen, mutta niin kai me kaikki, ja ainakin se on ystävällinen. Sen vitsejä ei vaan pidä ottaa itseensä, niin sen kanssa tulee hyvin toimeen.

Joen lempipuuhaa on muistutella meitä siitä, että me ollaan ällöjä. Ei me kyllä musta olla, sillä me vältellään kaikkia julkisia hellyydenosoituksia eikä koskaan kutsuta toisiamme millään kujertelunimillä. Mua kohtaan Joe on kai kiltimpi, koska mä olen niin herkkä, mutta Rasmus saa alati kuulla vinoilua muun muassa pehmeästä sydämestään, runopojan silmistään ja kuolavanoista leuallaan. Ei se oikeasti kuolaa, mutta sydän on mustakin ihanan pehmoinen.

16 Joen supervoima (26.06.)

Joachimilla on varmaan kymmenen ylimääräistä aistia. Mikään muu ei selitä sen maagista kykyä a) valita mahdollisimman vaivaannuttavia puheenaiheita, b) näyttää aina siltä kuin se tietäisi kaikkien kaikki salaisuudet ja, nii-in, c) törmätä paikalle kiusallisimmalla mahdollisella hetkellä.

Rasmus ja mä ollaan kuitenkin aika häveliästä porukkaa, eikä ole ihan jokapäiväistä, että meidät löytää nurkan takaa kaulailemasta. Kerran-pari-ehkä-monta me kyllä saatetaan kesän aikana niin tehdä; ja yhtä varmasti juuri Joachim pärähtää tietenkin paikalle kesken kuhertelun.

Joe, vanha kunnon vääräleuka, jaksaa vääntää aiheesta vitsiä. Aliisa olisi riemuissaan, kun se kuulisi Joachimin nokkelimpia letkautuksia. Ne kaksi saattaisivat tulla muutenkin ihan mainiosti toimeen keskenään, mä arvelen.

17 Läheisyyttä ja läsnäoloa (29.06.)

Kisapäiviin joskus mahtuva luppoaika on ehkä maailman paras asia. Kerran mä hyödynnän sen istahtamalla retkituolinsa hevosrekan kulmalle aurinkoon asetelleen Rasmuksen syliin. Kokoontaiteltavan istuimen kangas narahtaa vähän, ja hetken Rasmus puristaa käsinojia, mutta tuoli kestää meidät kyllä. Mä en ole vielä vaihtanut kisa-asuun, ja kun Rasmus kietoo tyytyväisenä kätensä mun ympärille, sen sormet hipovat mun shortsien paljastamia reisiä. Mä painan huuleni vasten Rasmuksen omia, ihan hetkiseksi vain.

Tietenkin Joe on ilmestynyt nojailemaan rekkaan mairea ilme kasvoillaan.
”I once told you business and pleasure don't go well together, but fortunately you were smart or stubborn enough not to listen to old Joe."

18 Filosofi-Joe (03.07.)

Joe on hauska aina, mutta sopivassa humalassa siinä korostuu sellainen maailmaasyleilevä hyväntahtoisuus. Siinä on hyvää komerofilosofin vikaa, eikä se ole mitenkään tyhmä tyyppi alkuunsakaan. Ehei – mä väitän, että Joachim on yksi tarkkanäköisimmistä tyypeistä, joita mä tiedän. Välillä sen hurtti huumori ja hällä väliä -asenne on vähällä onnistua sumuttamaan mua, mutta Joachimia ei pidä aliarvioida.

Kerran me jäädään hetkeksi kahdestaan pöydän ääreen yhdellä kapakkareissulla.

”That boy is so smitten. Can’t blame him, though. Aren’t you just the sweetest thing I’ve ever seen”, Joe hymistelee. "And he seems to agree. Have never seen him smile so much."

Mä tunnen oloni hupsun onnelliseksi.

19 Käsitemaailmat (03.07)

On valoisa kesäyö, ja me seikkaillaan kapakasta kohti hevosrekkaa, jonka makuuhytissä me taas nukutaan.
“You’ve let your hair grow, wild boy”, Joachim virnuilee ja pörröttää kainaloonsa runnomansa Rasmus-paran ihania kutreja. Mun poikaystävä näyttää kiusaantuneelta ja astahtaakin melko hätäisesti pois Joen otteesta. Se suorastaan horjahtaa mun vierelle.
“Oh, I like his hair”, mä kiirehdin puolustamaan Rasmuksen aiempaa pidempää tukkaa ja tartun hiustenkantajaa kädestä.
“I see”, Joe naurahtaa ja virnistää ovelasti. “Ah, the things we do for love.”
Rasmus yskähtää ja mä punastun. Me ei varsinaisesti ihan vielä operoida sellaisilla käsitteillä. Jossain lähettyvillä se häilyy, mutta ei vielä ääneen lausuttuna meidän keskuudessamme.

20 Kehitystä (18.07.)

Yksi mun rohkeimmista operaatioista kesän aikana liittyy oppimiseen, mutta ei esteratsastukseen eikä edes hevosiin. Mä päätän opetella saksaa niin paljon kuin ehdin, ja Joesta on hirvittävän hauskaa järjestää mulle oppituokioita. Joskus se ottaa mut mukaan kauppareissuille tai muihin sellaisiin arkipäiväisiin tapahtumiin ja pakottaa mut asioimaan puolestaan.

”You’re a quick learner”, se kehaisee joskus, kun mä olen tilannut ravintolassa kömpelösti ruokaa sille, Rasmukselle ja itselleni.

Sitten se koiranleukailee hilpeänä Rasmukselle:
”If she is both the looks and brain in your relationship, what does that make you?”
”Muscle?” Rasmus ehdottaa hetken mietittyään.
Joachim nauraa makeasti, hörähtää ”yeah right” ja iskee mulle silmää.

21 Muistijäljet (04.08.)

On vähän hassua, millaiset asiat kesästä tallentuvat muistiin. Pikemminkin kuin kokonaisina, käsikirjoituksenomaisina episodeina kesäpäivät ovat kirjautuneet mieleen pieninä, herkullisina tunnekokemuksina. Rasmuksen kohisevana nauruna, joka on saanut sydämen läikähtelemään ja mielen helmeilemään. Hevosen sileänä, auringonlämmittämänä kesäkarvana kämmenen alla. Kaikkina niinä jumputtavina saksapoppiviisuina, joita on jouduttu kuuntelemaan kyllästymiseen saakka sanoista mitään ymmärtämättä. Jännityksenä ennen rataa, hakkaavana sydämenä radan aikana, radan jälkeen tasaantuvana hengityksenä.

Yhtenä selkeimmistä aistikokemuksista mun kehoni muistaa Joesta huokuvan ulkoilman miedontaman tupakantuoksun niiltä illoilta, kun me ollaan käyty hämärissä pubeissa kapeilla kaduilla. Syystä tai toisesta se tuoksu yhdistyy mun mielessäni turvaan. Ihan sama missä ollaan, Joen läsnäollessa ei ikinä pelota.

Kuka kehtaa?
22. kesäkuuta 2019

Kalla tuntuu kaukaiselta. Mielessä se on joskus silti, ja kun me käydään Ibbenbürenissa treffeillä (no, oikeastaan ostoksilla, mutta kahvilla siinä samalla niin kai se treffeiksi lasketaan), Kalla tavallaan tulee meidän luo. Ensin Heidin ja tämän odottaman lapsen kautta, sillä vauvasta tulee mun kummilapseni. Me käydään noutamassa vauvaa varten jo nyt hyvissä ajoin valikoimani lahja, ja se saa mut ajattelemaan kotia. Pienessä kahvilassa mä katselen ja sivelen lahjaa ja mietin pientä ihmistä, jonka elämä on vasta alkamaisillaan ja jolle kaikki maailmassa tulee olemaan uutta.

Ehkä sitä pelottaa uusi ja ihmeellinen maailma. Mä jos kuka olen sitten hyvä vaihtoehto rauhoittelemaan; mä tiedän miten pelätään ja nyt mä alan arvioni mukaan myös vähän tietää, kuinka eletään siitä huolimatta täysillä.

”Toivottavasti lahjasta pidetään”, sanon kepeästi Rasmukselle laittaessani esineen varoen takaisin pieneen ostoskassiin.
”Varmasti. Milloin ne ristiäiset oikein on?”
”Ei kai sitä voi tietää, kun lapsi ei ole vielä syntynytkään”, mä naurahdan ja haukkaan kakkua. ”Hmm, ja kai siinä on jokin sääntö tai suositus, minkä ikäisenä...”
”Ai”, sanoo Rasmus, joka ei kai tiedä sellaisesta.
”Ehkä syyskuussa”, mä arvioin ja liu’un sitten muihin puheenaiheisiin.

Hetken aikaa me rupatellaan varsoista, joita mun vanhempien luona on kesän aikana syntynyt, ja Larasta ja sen orivarsasta. Musta on ihanaa, kun meillä on niin paljon puhuttavaa, eikä sen tarvitse olla sen suurempaa — hevosten kuulumisista ja ratsastuksesta ja sen sellaisesta riittäisi puitavaa vuosiksi.

Rasmuksen mennessä ennen lähtöä käymään WC:ssä mä vilkaisen puhelintani ekaa kertaa koko ostosreissun aikana. Olen aikeissa lähettää Heidille viestillä terveiset ja vinkkauksen kummilahjasta, mutta se unohtuu, kun mä huomaan Vilhelminan laittaneen viestiä.

Va e de här för något?

Klikkaan uteliaana auki kuvan lehtikeikkeestä, jota Vilhelmina ihmettelee. Se on Kallan Kaksnelosen kolumni. Luen juttua kulmat koholla, ja sitten mun sydän tykyttää hetken kun mä luen parisuhdeonneaan hehkuttavasta naiivista esteratsastustähdestä, joka on maanpaossa… hulttiopoikaystävänsä kanssa.

Kalla ihmisineen tuntuu niin kaukaiselta. Se tunne on ainoa tekijä, joka äkillistä hätäännystä seuraavan reaktion voi selittää. Mun parisuhdetta on juuri haukuttu kulissiksi ja poikaystävää petolliseksi känniääliöksi, ja ahdistumisen sijaan mä tuhahdan huvittuneena. Rasmuksen palatessa mä kohotan katseeni siihen.

”Tiesitkö sä olevasi hulttiopoikaystävä?” mä kysyn ja mua naurattaa ajatuskin — niin, onhan mulla ollut omat huoleni Märta Merenheimosta, mutta nyt ne tuntuvat absurdeilta. Mä olen niin ihastunut ja onnellinen ja me eletään omassa Saksakuplassamme, ja Rasmus on niin… kiva. Ihana. Paras.
”Mikä? Miksi?” Rasmus kysyy, ja sen ilme on niin hassu, että mä nauran vähäsen.
”No niin täällä sanotaan. Katso”, hymähdän ja ojennan puhelimeni Rasmukselle samalla, kun me astutaan ulos pienestä kahvilasta.

Me edetään katua pitkin hitaasti, sillä Rasmus lukee kolumnia samalla. Sitten se pysähtyy ja puuskahtaa:
”Täähän on järjetöntä! Ja ilkeää.”

Mäkin seisahdun ja käännyn poikaystäväni puoleen.

”Niin mäkin ajattelin”, sanon ja hymyilen Rasmukselle sävyisästi. Tartun sitä kädestä. ”Mustamaalaamista. Eihän mulla ole mitään syytä olla huolissaan… toisista naisista?”

Rasmus pudistaa vimmatusti päätään, ja mä astahdan lähemmäs sitä. Suikkaan hiljaisella kadulla poikaystävälleni suukon ja suon sille pehmeän hymyn.

”Mä olen vähän pahoillani kun ne kirjoittaa tuohon sävyyn, mutta ei meidän tarvitse välittää siitä niin kauan kun me itse tiedetään, että tollainen ei pidä paikkaansa.”
”Niin”, Rasmus äännähtää ja rutistaa vähän mun sormia, ja mä päätän halata sitä. Se esittää mun korvanjuuressa mutisten hyvän kysymyksen: ”Ketä edes kiinnostaa noin paljon, miten meillä menee?”
”Mm, en usko että ketään”, lausun ensimmäisen ajatukseni ääneen, mutta sitä seuraa sitten toinen: Märtaa tuntuu välillä kyllä kiinnostavan.

Onkohan se aloittanut uuden harrastuksen? Onko Märta Merenheimo anonyymi kesäkolumnisti? Musta tuntuu, että se sopisi kyllä kuvaan. Pahansuopa juorukolumni… niin, kyllä mä voisin kuvitella sellaisen irtoavan Märtan kynänkärjestä. Jos mulla olisi Märtan puhelinnumero, mä saattaisin alkaa selvitellä asiaa. Millaisista juustoista pidät voisi olla hyvä, ovela kysymys tähän paikkaan.

Poni
24. kesäkuuta 2019
#seikkailusaksassa

Kun pomo sanoi, että mä saisin pian uuden ratsun, mä en tosiaankaan osannut kuvitella, että se olisi maailman nätein poni. Esmeronya on ollut tallissa vasta muutamia päiviä, ja mä olen juuri hypännyt sillä ekan kerran, mutta mä olen menettänyt sille jo sydämeni. Mä olen sille kyllä aika pitkä, mutta sopivampaakaan ratsastajaa ei tallista löydy. Kaja on aika samoja mittoja mun kanssa, ehkä jopa sentin-kaksi lyhyempi, mutta se ei kerta kaikkiaan suostu ratsastamaan ponilla, ei vaikka pomo jo antoikin sen kuulla kunniansa huonosta asenteesta. Kaja on ihmeellisen peloton, mä mietin ja paijaan poniani. Puhkean leveään hymyyn, sillä Kajan uppiniskaisuus on mun etuni: mä saan pitää Esmeronyan ihan itselläni, sillä ei miehetkään sen satulaan oikein voi kavuta.

Joachimia hykerryttää jokin kovasti, kun se välillä kääntyy vilkaisemaan mua ponini selässä. Muutaman kerran mä olen niin kuin en huomaisikaan, mutta sitten mun on pakko saada tietää, mille se oikein virnuilee. Mä en ole vielä oppinut, että pääasiassa Joachimin virneen syyt ovat sellaisia, joita mä en tahdo tietää.

“What?” mä kysyn ja keinun ponin käyntiaskelten tahdissa.

Rasmuskin kääntyy vilkaisemaan mua ja mun kirjavaa ratsua. Me ollaan kolmeen pekkaan kävelyttämässä hevosia tarhojen ympäri kulkevalla ratsastuspolulla hyppytreenien jälkeen. Polku on vähän vähättelevä nimitys, sillä kulkuväylä on niin leveä, että miehet mahtuvat aivan hyvin ratsastamaan rinnakkain sävyisillä Lätsällä ja Ismolla. Mä sitten seurailen Esmeronyan kanssa perässä, ja vaikka mä kiikun montakymmentä senttiä matalammalla kuin kumpikaan miehistä, ei me jälkeen jäädä. Ponitamma on pitkäaskelinen ja reipas menijä. Vauhdikkuudestaan huolimatta se on todella luotettava ja kiltti, jopa helppo. Kaikesta huomaa, että se on koulutettu viimeistä piirtoaan myöten oikein. Sillä on ehkä kilpaillut lapsi, mutta kotioloissa sitä on selvästi pitänyt ruodussa taitava aikuinen koko sen ratsunuran aikana.

“Nothing.”
“Nothing?”
“Nah.”

Jaha. Ei sitten. Joe katselee taas vain eteenpäin ja viheltelee ratsastaessaan.

Sitten se kuitenkin katsahtaa taas meitä ja naurahtaa haukahtaen. Päätään pudistellen se sanoo vierellään ratsastavalle Rasmukselle:
“Just look at her, so happy, so in loooove with her pony.”
“It’s a nice pony!” mä painotan. “She is so perfect. Such a gem. I want to keep her forever, but then again I think teaching children to jump is her destiny.”
“Ha.”
“What?”
“You know, if you had kids…”
“Oh. Joe, come on.”
“... I’d make a brilliant godfather.”

Mä nauran ääneen ja Rasmus tyrskähtää. Se vilkaisee Joachimia ja mä näen huvittuneen vireen sen suupielessä.

“You might be more like a funny uncle Joe”, mun poikaystävä huomauttaa tuolle kummalliselle ratsumestarille, joka makustelee titteliä hetken.
“Funny Uncle Joe. Yeah, I think I’d like that”, se tuumaa lopulta ja virnistää vekkulisti. “Now that that’s settled, you better get to work.”

Matka jatkuu seuraavalla tavalla:
Rasmuksen korvat punehtuvat vähäsen (tai siis aika paljon) ja se hypistelee Lätsän ohjia niin kuin ne olisi mielenkiintoisinta, mitä se on koskaan käsiinsä saanut. Mä nielen hysteerisen/kauhistuneen hymyn ja sukellan rapsuttelemaan ihanan ponini kaulaa. Joe viheltelee ja lauleskelee jotakin rivouksia rentona ja hyväntuulisena Ismon satulassa.

Tallin pihassa se kuitenkin, tietysti pomon kuullen, kajauttaa kuuluvasti:
”I know it’s none of my business what you do but personally I’d like to live as much as I can before having those babies. Funny Uncle can wait.”

Pomon katse kiinnittyy ohikiitäväksi hetkeksi muhun, ja se on niin erikoinen katse, että mä melkein säikähdän. Olenko mä tehnyt jotakin väärää? Sitten se on jo kiinnittänyt huomionsa Ismoon ja sitä pitelevään Joeen, joka on kyykistynyt kokeilemaan hevosen jalkoja ratsastuksen päätteeksi. Pari päivää sitten me oltiin huomaavinamme vähän lämpöä suuren mustan orin jaloissa, mutta se ei ole ollut lainkaan epäpuhdas liikkeissään ja Joen elekielestä päätellen kuumottelukin on nyt turha huoli. Mä toivon, että niin on Dierkin kumma katsekin. Saatoinhan mä vain kuvitella sen.

Sysään asian mielestäni todettuani, että oli Dierk muhun tyytymätön tai ei, mä en voi tehdä asialle mitään niin kauan kun se ei kerro mulle suoraan, mikä mun toiminnassani nyt on ollut surkeaa. Sen sijaan hoidan Esmeronyan tehokkaasti tarhaan. Ennen lähtöäni seuraavan ratsun hakuun mä nappaan herasilmäisestä ponitammasta kuvan ja lähetän sen Heidille. Mä olen alkanut tehdä sellaista vaivihkaista vaikuttamistyötä: ehkä, jos mä vain saan Heidin riittävän ihastuneeksi täydelliseen poniin, se päättää hormonihuuruissaan ostaa sen mun kummilapsen ratsuksi, ja sitten poni tulee meidän mukana Suomeen ja mä saan jatkossakin ratsastaa sillä.

Mikä mestarillinen suunnitelma, tuumaan tyytyväisenä, ja sitten jatkan työpäivääni upean Ladyn kanssa. Tavallaan mä olen onnellinen, kun mun ei nyt tarvitse hypätä sillä, sillä estetreeneissä se on aika räiskähteleväinen menijä. Toisaalta Lady on niitä hevosia, joilla hyppääminen tuntuu käsittämättömältä etuoikeudelta sitten, kun hommat toimivat. Oikeastaan koko tämä kesä kaikessa antoisuudessaan tuntuu aika etuoikeudelta, vaikka me tehdäänkin rankkaa työtä ja pitkää päivää.

Painava oppi pomolta
27. kesäkuuta 2019
#seikkailusaksassa

Onhan tässä jo ratsastettu. Hevonen toisensa jälkeen on hypännyt, joku paremmin ja toinen huonommin, ja kahden kanssa olen työskennellyt sileällä. Nyt on jäljellä enää Pupu, ja silloin pomo saapuu kentälle. Rasmus laukkaa Lätsän kanssa esteiden välissä kaarrellen ja mä olen juuri aikeissa siirtää Pupunkin laukkaan, kun pomo pistää määrätietoisesti mun suunnitelmani uusiksi.

“Josefine, you’ll ride against the clock today”, kajahtaa vastaansanomaton ilmoitus.

Turha jurputtaa mitään mistään omista suunnitelmista. Jos pomo tahtoo niin tapahtuvan, sitten niin tehdään. Kentällä on esteitä jo valmiiksi hyväksi radaksi asti, ja mun ottaessa vähän hermostuneena verkkahyppyjä pomo suunnittelee mietteliäänä sopivaa rataa mun tulikokeeksi. Lätsänsä kanssa sileäntreeniään viimeistelevä Rasmus luo muhun tsemppaavan katseen, ja mä irvistän pelokkaana takaisin. Mä niin haluaisin tehdä pomoon vaikutuksen, tai ehkä se on hieman liian kunnianhimoinen suunnitelma. Mä haluan lähinnä välttää itseni täyden nolaamisen.

Pomo käy radan läpi kursailematta ja sellaisella tahdilla, että mä saan jo esimakua tulevasta: vauhdissa on melkein mahdoton pysyä mukana. Levottomana mä ohjaan punaisen hevoseni radalle ensimmäistä kertaa, enkä ole lainkaan varma, tiedänkö mihin suuntaan me ollaan menossa kunkin esteen jälkeen.

Pupu on miellyttävä ja mun käteeni hyvin sopiva hevonen. Se on ryhdikäs ja kevyt ratsastaa, ja sillä on etenevä laukka, ja notkeakin se on. Mä luulen, että me tehdään jo ensi yrittämällä ihan sujuva rata, vaikka kyllä mä ratsastan vähän varovasti enkä vielä kovin prässäten.

”What was that”, pomo pärskähtää eikä edes viitsi vilkaista meille kellottamaansa aikaa. ”A lazy-ass sunday-round? Against the clock, Josefine.”

Jos mä olisin rohkeampi ja/tai tyhmempi, mä avaisin suuni ja sanoisin, että mä vasta otin vähän tuntumaa rataan. En kuitenkaan sano mitään, sillä tiedänhän mä, mitä pomo siihen vastaisi: ei kisoissakaan tarjota sellaista ylellisyyttä kuin rataan tutustuminen ratsain. Uusintarataa pitää osata lukea ilman ennakkokierrosta. Pitää tietää, mitä riskejä voi ottaa.

Lisään Pupuun vähän kierroksia. Nyt se herää. Kipakka tamma huomaa, että nyt mennään lujaa, ja se menisi vielä kovempaakin jos mä uskaltaisin antaa sen mennä. Nyt mä en enää mieti muistanko radan. Me tehdään näppärä puhdas suoritus. Pomo kuuluttaa meidän ajan — ja sitten se ilmoittaa, että kentältä ei poistuta ennen kuin siitä on viilattu melkein kymmenkunta sekuntia pois.

Voi paska.

Aika monta yritystä myöhemmin mulla on saldona kaksi kieltäytymiseen päättynyttä tienpienennysyritystä, kaksi laakaan lähteneen hypyn pudottamaa puomia ja se yksi kerta, jossa Pupu olisi mennyt yli esteestä mun ohjeideni mukaan mutta mun kantti ei kestänytkään. Sekös pomossa riemun roihautti lieskoiksi.

”Make your choices and live with them”, se lähestulkoon äksyilee mulle ja huoahtaa sitten. ”That is basically how life works, don’t expect riding to be any different. Again.”

Se sana, again, kuluu sen iltapäivän aikana varmaan aika risaiseksi. Mun käy sääliksi Pupua, mutta ei se kyllä tunnu väsyvän. Itseäni mä en uskalla sääliä, sillä pomo varmasti aistisi sen ja aivan taatusti saisin siitä sapiskaa.

”Again! For the love of God.”

Pomo ei taida pitää mua kummoisenakaan kilparatsastajana. Tuskin minkäänlaisena. Mä en millään saavuta sen aikatavoitetta. Me ollaan päästy parhaimmillaan kahden ja puolen sekunnin päähän sen ilmoittamasta rajasta, ja mä luulin että se riittäisi. Mä ihan totta ajattelin silloin että kyllä pomokin huomaisi, että sen tavoite on epärealistinen. Kattia kanssa. Pomo tietää, miten lujaa radalla voi ratsastaa. Se tietää senkin, etten mä uskalla, ja se on kai päättänyt piiskuroida pelon pois musta.

Itkua nieleskellen mä lähden radalle taas kerran. Mä ajan Pupun hulluun tempoon siellä missä suinkin uskallan, ja mä käännän missä voin, ja pariin kertaan mä jätän askeleen pois vaikka olen varma, että siitä me ei selvitä. Joskus mä lennätän Pupun niin vinoon hyppyyn nopeampaa tietä tavoitellessani, etten mä enää itsekään tiedä, onko siinä järjen hiventäkään.

Pupu toimii kuin unelma.


”Ah, good, you are getting the hang of it. What did you do differently this time?” pomo vaatii mua vielä analysoimaan.
I didn’t care if we’d come out alive, mun tekisi mieli puuskahtaa. Pidän kielenkantani kurissa. En kyllä uskalla kohauttaa olkianikaan, vaan erittelen rataa lyhytsanaisesti: tuossa jätin askeleen, tuo kaarre eteni, tälle linjalle toin tiukemmin.

Pomo summaa oman mielipiteensä: sen mielestä mä luotin vihdoin siihen, että mun hevonen tekisi sen mitä mä siltä pyytäisin. Mä en jaksa olla eri mieltä. Mä olen niin poikki ja niin kuumissani, että mä päätän, että ensi kerralla mä ratsastan heti aluksi sellaisen kierroksen, ettei mun tarvitse alistua tällaiseen rääkiin toiste. Again, again, again kaikuu mun päässä. Ensi kerrallapa ei kaiu muu kuin good, ajattelen varovaisen päättäväisenä.

Ja ehkä, mä mietin silitellessäni Pupun kaulaa kiitokseksi, ehkä mä voin kokeilla hanattaa täysillä seuraavan kerran, kun me päästään uusintaan kilpailemaan sitä kirottua kelloa vastaan.

Raapaleista:

Raapaleet 22-28: Kisamatkoilla

Hyvin, huonosti, hyvin huonosti? Kaikki vaihtoehdot on koettu. #seikkailusaksassa #jusmus

22 Näytön paikassa (07.06.)

Ensimmäiset kilpailut. Miten hirvittävän jännittynyt mä olen. Ihan kipsipalikkana mä kökötän autossa, ja välillä Rasmus puristaa mun kättä. Se juttelee Joachimin kanssa, mutta vilkuilee mua. Pelkääkö se, että mä oksennan? Mä pelkään. Vielä enemmän mä pelkään pyörtymistä. Kaikkein eniten pelkään sitä, että pysyn kivettyneenä vielä sittenkin, kun pitää nousta hevosen selkään. Juuri ennen sitä hetkeä Rasmus kuitenkin ilmestyy mun viereen. Se puristaa mut syliinsä ja suukottaa otsaa, sitten suutelee.

”Muista hengittää”, se sanoo seuraavaksi. ”Ja sitten vaan ratsastat. Ratsastaminen on hauskaa.”

Ratsastaminen on hauskaa. Se kuulostaa todella absurdilta, kun on tilanteessa, jossa yrittää tehdä vaikutuksen työnantajaansa, mutta onhan siinä perää.

23 Onnenhuumassa (03.07.)

Joskus käy niin, että me molemmat onnistutaan. Kerran me saadaan ratsastaa peräkkäin palkintojenjakoon, Rasmus Lätsällä ja mä heti sen perässä Ruulla, ja se on aika juhlavaa. On siellä muitakin ratsukkoja, mutta mä en oikeastaan huomaa niitä. Ruu tepastelee, mutta mä katselen, kuinka Rasmus saa ruusukkeensa, ja olen hirveän iloinen sen puolesta (vaikka se päihitti mut). Pian mäkin saan palkintoni, ja kunniakierroksen fiiliksen mä tahtoisin ikuistaa mieleeni. Lätsäkin iloittelee meidän edellä pienellä kevätjuhlahypyllä, ja Rasmus taitaa naurahtaa. Me poistutaan areenalta hyväntuulisesti naureskellen, ja heti verryttelyalueella me pysäytetään hevosemme hetkeksi rinnakkain ja vilkaistaan toisiamme hymyillen piittaamatta siitä, että me ollaan ihmisten keskellä.

24 Epäonnistumisen hetkellä (09.07.)

Yhtenä viikonloppuna mun kisat menee aivan mönkään. Olen surkean suoritukseni jälkeen niin pahalla mielellä ja ahdistunut, että ratsastan Rasmuksenkin ohi vastaamatta myötätuntoiseen hymyyn. Olen aika satavarma, että pomo passittaa mut matkoihini, ja ajattelen pakata valmiiksi. Rasmus löytää mut asunnolta istumasta matkalaukun vierestä.

"Ethän sä yhden epäonnistumisen takia lähde."

Kohautan surkeana olkiani.

"Sitten mäkin lähden."

Se on uhkapeliä, koska ei Rasmus oikeasti halua kotimatkalle. Sen täytyy tietää, että oli epäreilua sanoa mulle niin.

"No ei me sitten mennä", sanon ja potkaisen kevyesti matkalaukkuani. Se on tyhjä, minkä Rasmuskin havaitsee.
"Et säkään oikeasti halua lähteä", se sanoo helpottuneen kuuloisena ja rutistaa mua.

25 Katsomossa 21.06.

Mä olen kamalaa seuraa silloin, kun Rasmus ratsastaa. Jännitän sen ratoja ehkä jopa enemmän kuin omiani (ja se on paljon se), ja Joachim väittää, että mä kerran puristin sen käsivarteen mustelman kun me seistiin katsomassa Rasmuksen ja Branin rataa. Mä olen melko varma, ettei sille oikeasti mitään mustelmaa tullut, mutta pidän jatkossa käteni ja hermoni paremmin kurissa ja seison ainakin puolen metrin päässä Joachimista. Videoin Rasmukselle sen ratoja. Pyydän sitä aina katsomaan videot ilman ääniä, ja sehän tietysti lisää volyymia, ja sitten se virnuilee mun hermostuneille vingahteluille ja katsomovalmennukselle. Mua nolottaa aina, mutta sitten Rasmus kutsuu mua suloiseksi ja pussaa.

26 Rutiinilla vaan (03.07.)

Kaikkein kummallisimpia ovat ne hetket, kun mä yhtäkkiä huomaan unohtaneeni jännittää kilpailemista. Mä olen pahan luokan pelkuri, mutta joskus niin vain käy. Kun mun nimeä kutsutaan valmistautumaan enkä mä olekaan paniikissa, mä tunnen aivan valtavaa iloa. Toisten hevosten kanssa niin käy todennäköisemmin kuin toisten, mutta joka kerta se hämmästyttää mua.

Onko tämä nyt sitä rutiinia? Mulle on aina toitotettu, että mun pitää vain hypätä useampia ratoja ja kilpailla enemmän, niin mun jännitykseni kyllä talttuu. Mä en ole ikinä uskonut sitä.

Rentoudella on hyviä seurauksia. Kun kaikki keskittyminen ei mene siihen, miten pitää aamupala sisällään, on yllättävän helppo ratsastaa sujuvia ratoja.

27 Hyvillään (18.07.)

Pomo on mukana kisamatkalla. Mä tunnen sen silmät jatkuvasti selässäni, hevosen ohjia pitelevissä käsissäni, jalustimilla lepäävissä jaloissani - ihan kaikkialla (mutta ei sillä tavalla). Se saa mut keskittymään ankarammin kuin koskaan, vaikka se ei sano mitään. Mä teen hyvän radan Ismolla, vaikka se ottaakin yhden yllättävän puomin, ja vielä paremman Ruulla, ja sitten mä kiipeän Pupun selkään.

Se räjäyttää pankin. Seitsemänvuotias tamma hyppää paremmin kuin ikinä, ja musta tuntuu, että mä olen täydellisesti tilanteen tasalla.

Endorfiinihuuruissa mä olisin valmis suutelemaan Rasmusta intohimoisesti kaikkien nähden, mutta en sentään pomon. Se saapuu meidän viereen ja sanoo:
"Good job, Josephine."
Mä hymyilen entistäkin onnellisempana.

28 Lukitun oven takana (29.06.)

Yhden kisapäivän aikana mä oivallan sen: mä olen fanityttö. Silloin mun ainoa starttini peruuntuu, kun hevonen polkaisee kenkänsä irti ja repii samalla kavionsa niin epäsiistiksi, ettei sitä niin vaan lennosta korjata. Niinpä mulla on luppoaikaa, ja mä asetun katsomoon. Rasmuksen radat saavat mut tuntemaan kaiken: sydämen kurkussa, toivon, pettymyksen, ylpeyden. Sen viimeisen suorituksen jälkeen mäkin palaan rekalle.

”Have you seen -”
”He’s in there.”

Mä astahdan rekan makuuhytin ovelle ja pujahdan sisään. Napsautan oven lukkoon.

”I am changing… oh. Josefina.” Rasmus tyyntyy tunnistaessaan tulijan.
”Hitto sä oot hyvä”, mä henkäisen poikaystävälleni, jota mä ihailen kilparatsastajana ja ihmisenä.

Ups. Taidan olla rakastunut.

Joe + Aliisa = ??
10. heinäkuuta 2019 #seikkailusaksassa #jusmus

Joskus, kun me hoivataan Rasmuksen kanssa hellästi Ykköstä, joka on telonut (ei kenenkään yllätykseksi) jalkansa, mä pohdiskelen ääneen:
“Joe takuulla pitäisi Aliisasta.”

Rasmus ei ehdi sanoa siihen mitään, sillä yhtäkkiä mun selkäni takaa kajahtaa sangen tuttu ääni:
“What about Joe?”

Samalla hetkellä mun hartialleni laskeutuu miehinen koura, ja mä säikähdän niin, että tipautan betadineliuosta sisältävän pullon käsistäni. Onneksi mä olin juuri ruuvannut sen korkin kiinni, ennen kuin ryhdyin heittelemään esineitä pitkin ja poikin pesukarsinaa. Ykkönen korskahtaa vähäsen, muttei tee mitään sen hurjempaa, mikä onkin ihan hyvä. Olisi kamalaa, jos se esim. hyppäisi pystyyn, karkaisi ja kävisi puhkaisemassa toisenkin silmänsä. Ensimmäisenhän se menetti jo paljon nuorempana, ja se sopeutui varsin hyvin elämään yksisilmäisenä, mutta en mä tahdo sen sokeutuvan vain siksi, että mä nakkasin sitä pullolla. Sukellan noukkimaan esineparkaa, ja samalla Rasmus kertoo avuliaasti Joelle, mistä oli puhe.

“You’d probably like Josefina’s roommate”, se sanoo olkiaan huolettomasti kohauttaen, eikä vaikuta siltä kuin se olisi yhtään eri mieltä mun kanssani. Kyllähän Aliisan ja Joachimin tietynlainen, ööh, samanhenkisyys on melko kiistatonta.

“Oh! Do tell! What’s she like?”
“She’s, umm, pretty…” mä aloitan hitaasti ja yritän kuumeisesti miettiä, millä sanoilla Aliisaa kuvailisin. Se ei ole koskaan helppoa.
Joachim loikkii johtopäätöksiin: “Pretty? I like her already.”
“No, I mean, Aliisa is pretty, umm, unique”, mä korjaan, mutta sekin menee tietysti ihan pieleen.
“So… are you saying she is ugly?” Joe penää tarkennusta toinen kulma nytkähtäen.
“Oh my god, no! No! I would never and she is not”, mä painotan hädissäni. “She is very, very pretty. I’m just saying – just saying she is one of a kind.”

Kallistan päätäni ja liukas hymy sujahtaa mun kasvoilleni, kun mä vilkaisen Joachimia.

“A bit like you, really”, tokaisen harvinaisen rohkeana, ja Joe virnistää arvostavasti.
“Yeah, something like a younger, female version of you”, Rasmus intoutuu analysoimaan (haha, intoutuu tai ei, sävy on kyllä melko tasainen).
“How much younger exactly?” Joe tiedustelee viekkaan virnuilevaisena niin kuin sillä on tapana.
“Too much”, tyrmää Rasmus, mutta mä mietin toisenkin tovin ja kohautan olkiani.
“Aliisa is not that young”, mä lausun hitaasti ja ajattelen lähinnä sitä, miten kaiken nähneeltä ja kokeneelta mun kämppikseni aina vaikuttaa. “She is like, what, at least twenty-five and – ”

En kerkeä selittää mun elämänkokemusajatustani, sillä Joen suusta karkaa kummallinen ulvaisunsekainen naurahdus.

“Ha! How young do you think I am?” se tiedustelee riemukkaaseen sävyyn ja uhkuu omahyväistä tyytyväisyyttä.

Mä menen puihin. Punastun ja alan takellella: “I, you, I mean, you are – it’s not easy to – who knows – I don’t, I mean, it’s just – you are kind of fit, I-I…”

Miehet sen kun nauraa hekottelevat kilpaa piittaamatta mun yhä syvenevästä ahdingostani. Mä mulkaisen onnettomana Rasmusta. Se vakavoituu (melkein). Joella kestää vähän pidempään, ja se hörähtelee vielä sittenkin, kun se rutistaa mut lyhyesti kainaloonsa ja taputtaa mun olkapäätä.

Sitten se sanoo:
“Aah, sweet, sweet Josie. You know – I love you.”

Sanoja seuraa naurahdus ja hyräilyn säestämä poistuminen paikalta. Mä katselen länkisäärisen ratsumestarin loittonevaa selkää ja oivallan, että siinä olikin sitten ensimmäinen mies, joka koskaan lausui mulle ne sanat. Mua alkaa naurattaa, mutta en mä Rasmukselle kerro mikä musta on niin hupaisaa. Mä vaan suikkaan sille suukon ja hymyilen pihkaantuneen hupakon hymyä.

“Älskling”, mä hymähdän lämpimästi, kun nyt tässä olen niin kovin rohkeana ollut muutenkin – menkööt samaan konkurssiin.

King Jules
13. heinäkuuta 2019 #seikkailusaksassa

Yksissä kisoissa mä tapaan ohimennen vanhan tutun, joka saa mut unohtamaan, että mä en enää ole 17-vuotias teinityttö. Ensin mä kuulen äänen, sen saman satiinisen puheenparren, sileän ja viileän. Sitten mun pääni kääntyy seuraavan esteen sijaan tutun, narahtavan naurahduksen suuntaan. Me ollaan kävelemässä rataa Rasmuksen kanssa, ja Rasmus pohtii ääneen optimaalista askelmäärää eräällä linjalla, mutta mä unohdun pälyilemään varhaiskeski-ikäistä ranskalaista esteratsastajaa, joka näyttää ihan samalta kuin ennenkin.

Jules on kuin kuningas seurapiirinsä keskellä. Minne ikinä se meneekin, sillä on aina hännystelijöitä mukanaan. Se on vähän kummallista, sillä Jules ei ole mikään miellyttävä persoona; se on äkkipikainen, kuohahteleva ja pikkumainen. Toisaalta se osaa olla myös aivan tavattoman hurmaava niin halutessaan, ja se on sikarikkaasta hevosurheiluperheestä ja siksi kai hyödyllinen tuttavuus niin monien mielestä.

”... vai mitä luulet?” Rasmuksen puheen loppuosa leikkaa tiensä mun tajuntaan, ja vähän liian myöhään mä huomaan sen pysähtyneen. Tömähdän hölmönä vasten poikaystävääni ja horjahdan sitten taaksepäin. Räpsyttelen ripsiäni kuin vähä-älyinen.
”Mitä?” mä kysyn.
”Että moni varmaan ottaa tässä kohtaa riskin ja tekee kuusi askelta, mutta jos ei tule paljon puhtaita ratoja niin voi olla järkevää mennä seitsemällä”, Rasmus selostaa kiltisti uudestaan, ja näyttää siltä kuin se yrittäisi olla kurtistamatta kulmiaan, muttei aivan onnistu.
”Niin”, mä sanon ja nyökyttelen. ”Niin kai. Jos starttaa loppupäässä niin sittenhän sen näkee, mitä kannattaa… hmm.”
”Aika tekninen rata”, Rasmus arvioi, ja mä vähän luulen, että se tahtoo sanoa, että munkin pitäisi keskittyä radankävelyyn.
”Niin. Niin kai”, mä sanon taas ja vilkaisen Julesia, joka kävelee seurueineen läheltä ohi.

Jules ei tietenkään muista, kuka mä olen. Enhän mä sille koskaan mitään muuta ole ollutkaan kuin yksi harjoittelijoista, joita siitä oli ja on varmasti vieläkin ilo pitää varpaillaan. Julesia on aina ollut mahdoton miellyttää, mutta kaikkien pitää silti yrittää. Muuten päätyy kurimukseen. Oikeastaan, mä oivallan silloin, Jules ja sen ympäröivää maailmankudelmaa vääristävä vaikutus muistuttaa mua äidistä.

Mulle tulee yhä vieläkin varautunut olo, kun mä näen sen sliipatun, omahyväisen hymyn, vaikkei sitä ole mulle suunnattukaan. Kamala, kamala ihminen, mä ajattelen, ja yritän sysätä tyypin herättämän kurjan fiiliksen visusti syrjään. Mä käännyn taas Rasmuksen puoleen ja väläytän sille hymyn. Hipaisen sormillani sen kämmenselkää, niin kuin mulla on joskus tapana, ja suuntaan kulkuni mittailemaan seuraavan linjan väliä. Siellä mä kohtaan Joachimin, joka on sekin tullut omia aikojaan tutkailemaan rataa.

Jules seurueineen kiinnittää Joenkin huomion. Se tuhahtaa vähäsen ja esittelee mulle huolettomasti oman mielipiteensä tyypistä:
“A well-known ass, he is.”

Multa karkaa tahaton naurahdus.
“I know”, myönnän. “He’s a bully.”
“He’s a disgrace to the sport, if you ask me”, Joachim tuhahtaa vähän synkeänä, mutta kohauttaa sitten olkiaan. “But the guy has all the money in the world so he can keep acting like a spoiled toddler. The rest of us… we just have to behave ourselves and work like crazy.”

Rasmus on ehtinyt meidän luokse ja tyrskähtää vähän.

“What”, sanoo Joe lakonisesti.
“Nothing.”
“I am a hard worker.”
“Yep.”
“And I do know how to behave like a total gentleman.”
“Mm-hm. Yeah.”
“... but where’s the fun in that.”

Mä kuuntelen Joen ja Rasmuksen hyväntahtoista naljailua ja mietin helpottuneena, että onneksi koko hevosala ei sentään ole aivan läpeensä mätä. Kun me aletaan valua radankävelystä takaisin hevostemme luo, mä kerron Rasmukselle:
”Toi tyyppi tuolla — toi Jules — mä olin sen suvun tallissa harkkarina lukioikäisenä. Se oli ihan hirveä pomo. Ihme, että jaksoin sen koko puoli vuotta!”
”Ai? Kuulostaa nihkeältä.”
”Niin, mutta nyt kun mä mietin asiaa… jos mä kestin Julesia koko harkkarisopparin ajan, mähän kestän ihan mitä vaan.”
Rasmus naurahtaa ja rutistaa mun käsivartta hyvin kevyesti, hellästi.
”Mä olen ehkä kuitenkin aika rohkea”, sanon iloisesti tarttuessani Ruun ohjiin. ”Ja nyt mä menen ja hyppään metrineljääkymmentä.”
”Hyppää hyvin”, Rasmus kannustaa.
”Kunhan hyppään”, naurahdan, ja vaikka varovainen pessimistirealisti mussa sanoo, että eka sen tason startti Ruun kanssa voi mennä miten vaan, jokin omituinen uusi ääni vastaa sille: mä ylitän itseni jo sillä, että mä uskallan startata, ja muille mulla ei ole mitään näytettävää. Ei edes oman-elämänsä-kuningas Julesin kaltaisille muita lannistaville ilonpilaajille.

Raapaleista:

Raapaleet 29-35: Kaja villiintyy

Kai Josefinankin on sitten pakko. Vähän. #seikkailusaksassa #jusmus

29 Päähänpisto (01.07.)

Kaja saa päähänsä, että se tahtoo saada vipinää seuraelämäänsä. Joachim sattuu kuulemaan, kun Kaja ilmoittaa mulle, että mä saan auttaa sitä miesmetsästyksessä (miten, mä mietin).

”Cannot be that hard for you ladies”, Joe huomauttaa. ”Just crab the first decent looking guy and let him know what you want, and I bet he’s all yours.”
”But if he’s a complete twat”, Kaja protestoi.
”Then you don’t have to fuck him twice, simple as that”, Joe kohauttaa olkiaan ja taputtaa mun hartiaa lohdullisesti, koska kai mä sitten näytin vähän kärsivältä sitä kuunnellessani.
Kaja ei ole vakuuttunut Joen sanoista, enkä mä ihmettele miksi.

30 Assistentti (10.07.)

Niinpä mä sitten joudun Kajan seuranhakuassistentiksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että se raahaa mua mukanaan baareissa. Rasmusta se kieltää tulemasta mukaan, koska kuulemma näyttäisi epätoivoiselta, jos se hengailisi pariskunnan kolmantena pyöränä ja ottaisi kontaktia miehiin.

Kaja ei tahdo olla epätoivoinen. Kaja tahtoo olla kuuma, tavoiteltu ja ehkä vähän vaikea.

Sen ongelma on se, että se on myös hitsin valikoiva. Se bilettää mut ihan väsyksiin täydellistä miestä etsiessään, ja se juottaa mulle ihan liian monta shottia ja pakottaa mut tanssimaan ja joskus se löytää jonkun juttukumppanin. Lopulta se aina poistuu tyytymättömänä mun kanssa kotiin.

”Plenty of fish... my ass”, se jupisee.

31 Troy (19.07.)

Mä ehdin ajatella, että ei Kajalle kelpaa ikinä kukaan, kun se sitten intoutuukin kaulailemaan yhden tyypin kanssa. Tyypillä on kaverikin, sellainen ihan sympaattisen oloinen David, ja se raukka joutuu tyytymään mun vähäpätöiseen seuraani kun sen ystävä lipuu yhä vankemmin Kajan lumoukseen.

David on mukava, mutta mä olen ujo ja tylsä, ja mun käy tyyppiä sääliksi kun me istutaan yhä pidempiä aikoja hiljaisuudessa. Enpä mä silti osaa sille hauskemmaksikaan seuraksi muuttua, tuntemattomalle miehelle, mutta ilmeisesti Davidin ystävä osaa olla Kajalle vähän parempaa viihdettä. Sitä Troyta me nimittäin nähdään myöhemminkin — ja Davidia vähän niin kuin kaupanpäällisiksi.

On musta vähän outoa hengailla nelistään.

32 David (22.07.)

En oikeastaan tiedä miksi, mutta jotenkin Rasmus ei vaan koskaan myöhemminkään tule kutsutuksi mukaan Kajan Troy-hengailuihin. Ehkä siksi, että mä odotan Kajalta lupaa kutsua sen, eikä Kaja tajua vaan luulee että mä en vaan halua Rasmuksen tulevan.

Se loistaa poissaolollaan silloinkin, kun me istutaan joenrannassa terassilla, Kaja Troyn sylissä ja mä aika päissäni, koska mulle on tarjottu aivan liikaa juomia. Kaja on tarjonnut, ja Troy, ja David, jonka paljas käsivarsi hipoo mun omaani.

”Where is your boyfriend? We’ve never seen him”, se kysyy melkein mun korvaani kuiskaten. Tiedostan, miten lähellä sen huulet ovat.

Mä vetäydyn levottomana kauemmas. Hetki särkyy atomeiksi.

33 Rasmus (22.07.)

Joku Davidin ja Troyn ystävä heittää meidät kaikki kotiin sinä yönä, ja mut on sullottu takapenkille oven ja Davidin väliin. Se ei puhu mitään, enkä mäkään.

Rasmus on tietenkin jo nukkumassa, mutta vaikka mä olen hiirenhiljaa, se huomaa mun tulleen kotiin. Se könyää sängystä keittonurkkaukseen, jossa mä lasken itselleni vesilasillisen. Tutut kädet kietoutuvat mun ympärilleni ja Rasmus on unenlämpöinen ja paras.

”Oliko hauskaa?” se mumisee, ja mä rakastan sitä karheutta, joka sen ääneen tulee, kun se on juuri herännyt.
”Mm. Ensi kerralla sunkin täytyy tulla.”
”Joko se tyyppi on virallinen?”
Mä mietin Davidia, vaikka Rasmus tarkoittaa Kajan Troyta.
”Tiedä siitä.”

34 Uusi ystävä (02.08.)

Seuraavan kerran me vietetäänkin rantapäivää porukalla. Rasmus osoittaa olemassaolonsa saapumalla paikalle Kajan ja mun kanssa, ja varmuuden vuoksi mä pidän sitä aika paljon kädestä, ja jos se menee uimaan niin sitten menen mäkin. Me ei kuitenkaan takuulla kähmitä toisiamme sillä tavalla muka huomaamattomasti kuin Kaja ja sen kesärakastaja. Johonkin pitää raja vetää.

David rupattelee Rasmuksen kanssa tosi kivasti, ja mä alan tuntea oloni vähän noloksi. Mähän olen hätääntynyt ihan turhasta ja syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun! Olo kevenee ja alkaa hymyilyttää. On hyvä päivä. Meillä on hauskaa, ja mulla on ihana ja hitsin upea poikaystävä, eikä David ole muhun ihastunut. Hyvää elämää!

35 Menneen kesän Troy (06.08.)

Kajan kesäihastuksen taru ei kuitenkaan kauan kestä. Mulla ei ole hajuakaan, mihin koko homma lopulta tyssää, ja Rasmuksella tietysti vielä vähemmän, mutta yhtäkkiä Kaja vaan lakkaa tyystin hengailemasta sen Troyn kanssa.  Se ei vaikuta mitenkään musertuneelta, vaan pikemminkin vähän ärtyisältä, eikä se kauheasti puhu asiasta. Ei itse asiassa ollenkaan.

Troy siis katoaa kuvioista, mutta yksi on tullut jossain määrin jäädäkseen: David. Sillä ja Rasmuksella kai jotenkin klikkasi, ja mäkin pidän tyypistä, ja se on sillä tavalla sosiaalinen, että kutsuu meitä välillä yksille tai katsomaan jotakin matseja tai milloin mihinkin. Se on oikeastaan aika mukavaa. Ystäviähän ei kai koskaan ole liikaa.

Kummittelua
28. heinäkuuta 2019. Aamulla ennen paluumatkalle lähtöä.
Yhteiskirjoitus: @Heidi N. @Rasmus A.

”Tell that lil’ goblin funny uncle Joe said hi and welcome.”
”Goblin?” Josefinan ääni on jotakin järkyttyneen, huvittuneen ja närkästyneen hataraa välimaastoa.
”All babies look like goblins.”
”Joe, you horrible man. My goddaughter is the cutest little thing and looks nothing like a goblin”, Josefina ilmoittaa ykskantaan ja sujauttaa kangaskengät jalkaan ruusuja toisessa kädessään pidellen; yksi äidille, toinen tyttärelle.

Peremmältä Rasmuksen pienestä asunnosta kuuluu Joachimin hörähdys ja taptap, kun miehistä varttuneempi taputtaa nuoremman hartiaa myötätuntoisen irvikuvana.

”Boy, you’re screwed. A wise man never allows his girl to meet tiny newborn human babies.”

Rasmuksen ilmeessä on häivähdys todellista pakokauhua, kun tämä irvistää Joelle.
“That piece of advice comes a bit too late”, Rasmus mutisee ja suuntaa hartiat vähän lysyssä eteiseen Joen seuratessa nauraen perässä. Josefina pyöräyttää iloisen näköisenä silmiään ja irvistää vuorostaan Joelle poikaystävänsä lysähtäneen olan yli.

“Ootko sä nyt varma, että mun kannattaa tulla mukaan”, Rasmus varmistaa vielä uudelleen Josefinalta. “Ettei se vauva häiriinny, tai jos sä ja Heidi haluatte puhua jotain, en mä tiedä, salaisuuksia.”

“Höpsis”, Josefina heläyttää. “Totta kai mennään molemmat, kun on kutsuttu. Kyllä Joe varmasti pärjää hevosten kanssa.”

Joe nyökyttelee ahkerasti nimensä kuullessaan, vaikka ei taatusti osa vielä riittävän paljon suomea tietääkseen, mistä puhutaan. Kolmikko purkautuu rappukäytävän kautta ulos asunnosta ja pakkautuu sitten autoon. Joe heitetään Auburniin hoitamaan hevosia valmiiksi pitkää matkaa varten, ja Josefina ja Rasmus jatkavat matkaa kohti sairaalaa.

Sairaalan valoisat käytävät ovat rauhallisia, eikä Rasmuksen peloista huolimatta yhtään kirkuvaa, lasta ulos kohdustaan työntävää naista näy missään. Pirteänä Josefina kysäisee infosta, missä Heidi mahtaa majailla, ja johdattaa sitten kaksikon oikean huoneen ovelle.

“Valmiina?” Josefina hymyilee Rasmukselle ennen kuin koputtaa, ja Rasmuksen nyökättyä lyhyesti hän työntää oven auki.

Rusehtavan punaiseen sairaalakaapuun kääriytynyt tuore äiti nostaa katseensa sylissään tuhisevasta nyytistä ovelle. Heidi hymyilee onnellisen näköisenä katsoessaan nuortaparia.
“Hei”, nainen tervehtii henkäisten syvään. Väsymyksen näkee selvästi ruskeiden hiusten kehystämistä kasvoista, mutta suurimpana tunteena niiltä kuitenkin välittyy ilo.

Josefinan jännitys on ollut erilaista kuin Rasmuksen hetkittäinen pakokauhu: kepeämpää, odottavaista, mutta silti jännitystä. Tunne lievenee hieman, kun Josefina katselee kuinka luontevasti Heidin sormet korjaavat vauvan kasvoille valuneen vaaleanpunaisen kangaspipon hieman paremmin lapsen päähän. Uneliaat silmät yrittävät avautua. Silmäluomien alta paljastuvat silmät ovat erikoiset, sillä niistä toinen on syvän sininen ja toinen selvästi vihreään taittuva.

“Ihanaa, että tulitte molemmat”, Heidi sanoo ja siirtää katseensa takaisin vieraisiinsa.
”Tietty”, Rasmus pukahtaa ensimmäisenä, sillä tyttöystävä hänen vieressään vaikuttaa hetkellisesti menettäneen kyvyn tuottaa ääntä.
”Totta kai me tultiin”, Josefina nyökyttelee rientäessään sulavin liikkein sängyn vierelle, missä hän sujauttaa ruusut kapeaan maljakkoon. Maljakossa on jo jonkun muunkin tuoma kukka, tai ehkä se on sairaalan oma yritys tehdä huoneesta vähän kotoisampi. ”Miten te voitte?”

“Ihan tosi hyvin, näillä näkymin päästään huomenna aamupäivällä jo kotiin”, Heidi vastaa ja ihailee hetken saamiaan ruusuja.
“Kiitos kukista, ne on ihania”, nainen lisää vielä ja katsoo lapsensa kummitätiä hymyillen.
”Hurjaa, että niin pian jo… vaikka tietysti sitten asiat on niin kuin kuuluu jos eivät pidempään pidä”, Josefina aprikoi istahtaessaan alas, ja jatkaa sitten: ”Harmi, etten mä voi olla seurana enemmän. Pakko lähteä tänään takaisin.”
”Mutta reilu pari viikkoa vaan niin tullaan jo takaisin”, tyttöystävänsä viereen tuolin siirtänyt Rasmus muistuttaa vaikeasti tulkittavalla äänensävyllä, ja Josefina nyökkää hyvillään.
“Niimpä”, Heidi nyökkäilee, vaikka yrittääkin olla ajattelematta kuinka monta päivää ja tuntia siihen väliin mahtuu vielä.
”Ja miten paljon hän ehtii jo siinä ajassa kasvaa… mutta siitä mä olen iloinen, että ehditään hyvin ristiäisiin”, Josefina hymyilee ystävälleen käsittämättä oikein vieläkään, että tästä on tullut äiti.
“Niin ehditte, niihin on vielä pitkä aika”, Heidi vastaa hymyillen ja hengähtää syvään. Hän yrittää olla näyttämättä miten paljon kaikki viimeisten vuorokausien aikana tapahtunut vaikuttaa henkisesti sillä hetkellä.

“Haluatko sä pidellä sun kummilasta?” Heidin ääni on pehmeä ja katse kysyvä, kun siniset silmät tutkivat Josefinan kasvoja.

Josefina naurahtaa.

”Jos sä raaskit luopua”, tyttö hymähtää, ja vahvistavan nyökkäyksen saatuaan Josefina nousee nostamaan vauvan hellävaroen omaan syliinsä sisarensa lapsia muistellen. Utuinen hymy kasvoillaan kummitäti tervehtii tulokasta ja asettuu kaikessa rauhassa takaisin istumaan katse pienissä kasvoissa (goblin, kuiskaa Joen ääni takaraivossa – ja Josefina hätistelee ratsumestarin päättäväisesti pois).

Jostakin kumpuaa oma äidinkieli; ruotsia Josefina varmaankin puhuisi omille lapsilleen.
”Heeej, lilla bebisen”, hän hymisee hiljaiseen, tyynnyttävään sävyyn. ”Aj vilken finis du är. Asså hur gullig får man vara? Ha. Minä olen sitten varmaan se, joka joskus auttaa ruotsinläksyissä. Ja tässä on Rasmus… vaikka et ehkä vielä näe noin kauas.”

Rasmuksen ajatukset vaeltelevat kahden asian välillä: sen, että he tosiaan palaavat jo parin viikon päästä takaisin, ja sen, että ilmeisesti hänkin joutuu ristiäisiin. Pitääkö laittaa puku? Joutuuko siellä pitelemään vauvaa? Jos vaikka istutaan ringissä ja, öh, kierrätetään kääröä sylistä syliin vähän kuin kuumaa perunaa - se, jonka sylissä lapsi alkaa huutaa, putoaa pelistä pois. Kuullessaan oman nimensä mainittavan hän karistaa muut seikat mielestään vielä hetkeksi ja katsahtaa vauvaa. Se on pieni. Paljon pienempi kun Rasmus oli osannut arvatakaan. Hän huiskauttaa kättään vauvalle jokseenkin kömpelösti ja tervehtii: “Heippa.”

Heidi hymähtää ja Josefina hymyilee valoisasti, mutta enimmäkseen vauvalle. Jälkimmäinen näyttää tyytyväiseltä Josefinan sylissä, eikä Rasmus voi olla miettimättä, miten luontevasti hänen tyttöystävänsä tuntuu vauvaan suhtautuvan. Huomattavasti luontevammin kuin hän itse: Rasmuksella ei ole pieniä sukulaisia eikä hän ole muistaakseen kohtaan nähnyt yhtä pientä vauvaa.

"Miten teidän kisat meni lopulta? Mä en ole ehtinyt edes sitä katsoa kaiken hässäkän keskellä", Heidi utelee ja katsoo vieraitaan.

Josefina riistää keskittymisenpuolikkaan vauvasta ja suuntaa sen kisakuulumisiin.
“Ihan hyvin! Cariad oli neljäs karsinnassa, sijoittui, kvaalasi arvoluokkaan”, hän aloittaa Heidin oma hevosen kuulumisista.
“Josefina kvaalasi kaikilla”, Rasmus huomauttaa väliin. “Grannilla tuplanolla. Ne oli hienoja ratoja.”
“Ja Rasmus Branilla ja Ankalla, vaikka sillä oli kyllä niin kamala kiima että ei se oikein keskittynyt”, Josefina naurahtaa, ja sanaa kiima henkisesti hätkähtänyt Rasmus miettii ohikiitävän hetken ajan, tarvitseeko alleviivata että nyt puhutaan hevostamman asiaankuuluvasta kiimasta. Ei, parempi antaa asian mennä.
“Ai kun hyvä”, Heidi hymyilee, eikä mitä ilmeisimminkään ole kiimatarkennusta vailla. “Miten siellä arvoluokassa sitten?”
“Mulla ei kyllä ihmeemmin”, Rasmus arvioi. “Kaksi puomia molemmille. Mutta Josefina melkein sijoittui! Se oli tosi pienestä kiinni.”

Josefina punehtuu vähän mielihyvästä. Edellisiltapäiväinen finaalirata Grannin kanssa oli yksi parhaista, joita hän oli ratsastanut. Yksi täpärä puomi ei himmentänyt iloa siitä, miten hyvin tamma oli ratsastettavissa.

“Joo, Granni oli taas super”, Josefina huokaisee onnellisena. “Cariadkin otti vain yhden puomin, mutta taso oli tietysti niin kova että ei sillä oltu sitten kuin kahdensiakymmenensiä. Pisanji oli hankala, se oli tosi kireänä. Ihme, että otti vain kaksi pudotusta. Oletin, että se kieltää ulos koko kisasta.”

Heidi muistelee valkoista pikkutammaa, jonka tapasi ohimennen, niin, ennen kuin alkoi tapahtua. Vasta äidiksi tullut nainen katselee taas pientä tytärtään, joka näyttää viihtyvän kummitätinsä sylissä varsin hyvin. Jusun ote on turvallinen, eikä pienellä ole syytä tehdä mitään, mitä ainakin Rasmus ennalta odotti sen tekevän: vauva ei huuda. Ehkä se on vielä uuvuksissa. Kai syntyminen voi olla aika rankkaa. Heidi huomaa Rasmuksen sylissä lepäävän käden nytkähtävän hieman, kun tämä kääntää katseensa tyttöystäväänsä. Ehkä, ellei hän olisi läsnä, ehkä nuori mies laskisi kätensä Jusun hartialle tai osoittaisi kiintymystään jollakin muulla pienellä eleellä. Heidi ei tahdo eikä aio olla kateellinen, ja keskittyy muuhun kuin siihen, mitä hänen elämässään ei ole. Hänellä on paljon: vauva, hevoset, koti, Milo, vauvan isän tuki kaikista mutkista huolimatta - ja hänen lastaan pitelevä ystävä, jonka ulkomaankuulumiset odottavat vielä kunnolla vaihtamistaan.

"Teillä on kyllä ihania hevosia siellä Saksassa", Heidi toteaa haaveilevasti.
”Niin on”, Josefina huokaisee tyytyväisenä.
”Voisipa ne kaikki tuoda kotiin. Tai ei kyllä kaikkia”, Rasmus korjaa vikkelästi ja ajattelee takuulla ainakin Dickiä ja ehkä Oberoniakin, niin hieno kuin jälkimmäinen parhaimmillaan onkin.
”Niinpä. Toisin ainakin Pikin ja Pisanjin ja Ruun ja… no, monta. Ja ponin, ehdottomasti”, Josefina hymyilee kaihoisasti ja naurahtaa sitten. ”Et tarvitsisi hyvää ponia kummitytölleni?”

Se on vitsi. Josefina ei ehkä tajuakaan, kuinka hormonihuuruissaan hänen ystävänsä on tai kuinka tämä on jo ajatellut poniasioita.

"Poni…" Heidi pohtii ääneen, selvästi muistellen mielensä sopukoita.
"Oliko se se ihana kirjava, mistä laitoit silloin kuvia?" nainen kysyy seuraten tyttärensä tyytyväisyyttä kummitätinsä sylissä. "Se näytti kamalan kivalta, miten paljon se hyppää?"

“Juuri se”, Josefina nyökkää innokkaasti. “130-luokkia se on hypännyt. Laatuponi, kilttikin vielä.”
“Se on kyllä kiva”, Rasmus pistää väliin ja yrittää kuvitella Josefinan sylissä köllivän käärön ratsastamaan ponia joku päivä tulevaisuudessa. Hän ei aivan onnistu, mutta Heidi ilmeisesti kyllä, sillä nainen näyttää miettivän asiaa tosissaan.
"Ei nyt ihan mikään maajoukkueponi, mutta hyvä joka tapauksessa", Josefina linjaa, ja miettii, miten Saksan kokoisesta hevosmaasta kyllä aina löytyy laadukkaampiakin poneja kuin Esmeronya: nopeampia, hyppyvoimaisempia, ketterämpiäkin. Silti poni on vienyt tytön sydämen, niin kuin Grannikin, vaikkei kumpikaan ole omassa sarjassaan maailman paras. Eihän se sitä katso, kun jokin palanen loksahtaa paikoilleen ja ratsun kanssa klikkaa.

Heidi hymähtää epämääräisesti, bruneten mieli vaeltaa vaihtoehdoissa. Hän omisti itse jo kouluponin ja pystyisi myös oman pituutensa puolesta ratsastamaan esteponilla, kunnes lapsi olisi tarpeeksi vanha.
"Pitää ehkä soitella Mayerille", Heidi miettii ääneen ja virnistää sitten.
"Ainahan sitä yksi poni lisää talliin mahtuisi", Heidi lisää ja vilkaisee Rasmusta.

Josefina kauhistuu vähän. Onko moraalisesti arveluttavaa kaupata poni — niinkin ihana kuin Esmeronya — ystävälle, joka on juuri synnyttänyt? Kuinka järjissään Heidi on?? Toisessa vaakakupissa kuitenkin painaa pomon tyytyväisyys. Tottahan Dierk nyt ilahtuu, mikäli Josefinan suhteet johtavat kauppoihin.

”Rasmus voi varmasti antaa Dierkin numeron”, Josefina aprikoi empien ja katsahtaa poikaystäväänsä, ennen kuin kiinnittää huomionsa sylissään pienen äänen päästäneeseen vauvaan. ”Voi ei, ethän ala itkeä? Kaikki on hienosti. Saat maailman parhaan ponin.”

Vauva vaikenee, niin kuin olisi ymmärtänyt. Josefina naurahtaa epäuskoisena. On hän hieman helpottunutkin; tuntuisi kamalalta, jos vauva itkisi täyttä kurkkua hänen sylissään.

”Olisitko sä halunnut…?” Josefina kysyy empivästi Rasmukselta ja vilkaisee Heidiä varmistaakseen, että sylinvaihto on tuoreelle äidille okei. Heidi nyökkää hymyillen.

Rasmuksen naamalle valahtaa jokseenkin kauhistunut ilme, ja hän ravistaa nopeasti päätään.
“En mä nyt, kiitos”, Rasmus vastaa äkkiä toivoen, ettei se ole epäkohteliasta. Hän pelkää, että vähintäänkin pudottaisi vauvan lattialle. Kukaan huoneessaolijoista ei kuitenkaan ilmaise paheksuntaa kieltäytymistä kohtaan.

Josefina ojentaa vauvan takaisin Heidin syliin, ja tuore äiti ottaa lapsen hellästi rintaansa vasten. Vieraat alkavat tehdä lähtöä.

“Kiitos käynnistä”, Heidi hymyilee irroittaessaan hetkeksi katseensa vauvan kasvoista. “Laita mulle se numero, Rasmus!”
“Minäpäs laitan”, Rasmus vastaa ja huiskauttaa kättään hyvästeiksi, kun Josefina vielä halaa Heidiä.

Kaksikon poistuttua ovesta Rasmus nappaa Josefinan halaukseen ja kuiskaa: “Hyvin tehdyt kaupat.”
”Mutta eikö se ole vähän arveluttavaa?” Josefina kysyy kauhuissaan.
”Miksi?”
”Heidi on juuri synnyttänyt. Hormonit.”
Rasmuksen kasvoilla risteilee ilmeitä. Synnytykset ja hormonit eivät ole hänen luontevinta keskustelunaluettaan.
”Mä olen melko varma, ettei pomo piittaa”, hän sitten sanoo vain kepeyttä tavoitellen, ja Josefina nyökkää vähän epäröiden.
”Niin… eipä kai. Ja onhan se hyvä poni.”
”Ajattele sitä kummilahjana. Unelmien kummitäti.”
”Ha-ha.”

Tiskeistä, lakanoista ja raskaista sydämistä
8. elokuuta 2019
#seikkailusaksassa
#jusmus

On saakelin kuuma, ja kenties me aletaan vähän stressata jo kotiinlähtöä tai jännitetään viimeisiä kisojamme tai ehkä ollaan täydellisen kyllästytty toistemme seuraan. No, mä olen kyllä kaikkea muuta kuin saanut kyllikseni Rasmus Alsilan läheisyydestä, eikä sekään varsinaisesti vaikuta siltä että sitä pännisi viettää mun kanssa aikaa, mutta pelkään mä silti, että ehkä se oikeasti on väsähtänyt muhun. Rasmus ei tietenkään sanoisi sellaista asiaa suoraan, joten voihan se olla, mun itseään vastaan hyökkäilevä mieleni supattelee. Sitä vauhdittaa pelko siitä, että mitäpäs jos houkutus jäädä Saksaan käykin Rasmukselle ylitsepääsemättömäksi, ja sitten mun pitää niellä vastalauseeni ja matkustaa yksinäni Kallaan niin kuin se olisi mulle ihan fine. Niinhän aikuiset ihmiset tekevät: hyväksyvät toisten unelmien tavoittelemisen.

Kaiken sen henkisen tukaluuden kruunaa se kuumuus, siitä kumpuava epämukavuus, se kun on jatkuvasti vähän inhottava olla. Meidän pieni asuinluukkumme ei viilene sitten millään; pöytätuuletin puhaltelee samaa kuumaa ilmaa paikasta toiseen ja ikkunoiden avaaminen päästää vain helteet sisälle kaiken muun lämmön keskelle.

Sellaisissa olosuhteissa syntyy skismaa mitä heppoisimmista syistä. Pienikin kipinä leimahtaa varsin helposti. Me ollaan huonoja riitelemään, sehän on selvä juttu, ja kun me ei uskalleta oikein selvitellä (onneksi varsin harvinaisia) erimielisyyksiämme, siitä aiheutuu herkästi pitkittyvää mielipahaa. Yleensä kai lähinnä mulle, mä kun luon vatvovalla luonteenlaadullani ideaalin kasvualustan murheille.

Mun mielipahani saavuttaa lakipisteensä, kun mä ruokakaupasta palatessani löydän tiskit samoilta sijoilta kuin ne olivat mun lähtiessänikin. Sänkyä ei ole pedattu. Ne olivat kaksi ainoaa asiaa, jotka toivoin Rasmuksen tekevän. Mä harmistun aivan kohtuuttoman suuresti, ja kohtuuttomalla mä todella tarkoitan juuri sitä.

Kun mun poikaystävä tulee suihkusta, mä olen jo saanut vakuutettua itseni siitä, että mä olen sille ihan yhdentekevä. Rasmus ei piittaa musta. Se varmasti jää tänne ja on tyytyväinen kun mä taas en jää nalkuttamaan. Mä huuhtelen raivokkaasti viinirypäleitä ja vastaan Rasmuksen jutteluyrityksiin mumahduksilla. Rasmus ei ehkä ole aina kaikesta ihan kartalla, mutta sen verran herkkävaistoinen se on, että kyllä se tajuaa mun olevan pahalla päällä.
“Mitä?” se kysyy, ehkä vähän töksähtävämmin kuin mä haluaisin - katsos kun mä tahtoisin tulla käsitellyksi silkkihansikkain, vaikka itse murjotankin lapsellisesti.
“Ei mitään.”
“No kai nyt jotain?”

Mä mutristan tyytymättömänä huuliani. Mä toivon, että Rasmus älyäisi ihan itse, mitä se on jättänyt tekemättä. Se pääseekin pian jäljille.

“Ne tiskitkö? Kyllä mä ne hoidan”, se sanoo ja kurtistaa vähän kulmiaan, vaikka näyttääkin siltä, että yrittää kovasti olla ilmeilemättä.
“Ai hoidat?” mä kysyn yhä pahantuulisena.
“Mä olen luvannut niin kyllä mä ne tiskaan”, Rasmus väittää, enkä mä pidä siitä, miten ärtynyt sen äänensävy on.
“Mua vaan harmittaa kun mun pitää sanoa niistä. Ja sängyn petaamisesta. Mulle tulee sellainen olo kuin sä et välittäisi musta”, mä syytän.
“Susta? Josefina, mitä ihmettä. Mä en vaan välitä siitä onko peti pedattu vai ei”, Rasmus sanoo ja huokaisee raskaasti perään.

Mä en ymmärrä. Mä en vaan tajua, miten sillä ei muka ole sille mitään väliä. Äiti on opettanut mulle, että ympäristössä vallitseva järjestys kertoo ulkopuolisille muustakin kuin konkreettisesti sen, onko imuria ulkoilutettu. Jos mä sattuisin asumaan jonkun sellaisen kanssa, joka ei petaa sänkyään, ja äiti tulisi kylään… Mä puren huultani. Sitä paitsi onhan tässä kyse muustakin kuin vain siitä, miten petivaatteet sängyssä makaavat tai kuinka kauan tiskit seisovat altaassa. Ihan takuulla on. Mun mielestäni.

“Ilmeisesti silläkään ei ole sulle väliä, että mä välitän siitä”, mä jankkaan vielä, ja sitten mulle tuleekin jo ihan surkea olo, ja mä laitan viinirypäleet kulhoon. “Mä menen ulos.”

Rasmuksen hämmentyneet ja vähän kiukustuneet ja hieman hätääntyneet kasvot painuvat mun muistiin, ja siellä ne pysyvät, vaikka mä painelen pihalle ja suoraa päätä aina tallille saakka. Siellä mä istahdan kentän päätyyn katselemaan, kuinka Kaja, Joe ja pomo ratsastavat. Vaikka meillä on Rasmuksen kanssa vapaapäivä, talli pyörii ihan täydellä hulinalla. Joe tervehtii ohiratsastaessaan; muut eivät ehkä keskittymiseltään huomaa tai eivät pidä moikkailua tarpeellisena. Pomon koira Hubert istuskelee penkin vieressä, ja mä rapsuttelen sitä mietteliäänä.

Kun Rasmus aika paljon myöhemmin saapuu paikalle, Joe ja Kaja ovat jo ehtineet ratsunsa ratsastaa ja kadonneet talliin, ja vain pomo, joka on vanha mutta työskentelee vähintään yhtä kovasti kuin kaikki muut, pyörii vielä Oberonin kanssa kentällä. Mä olen ehtinyt ajatella asioita. Hubert on kellahtanut makuulle, enkä mä jaksa enää rapsutella sitä. Mua hävettää jo vähän, eikä Rasmus lievitä sitä tunnetta yhtään sanoessaan niin kovin helpottuneeseen sävyyn:
“Täällä sä olet. Mä etsin jo sua.”

Hymähdän vaisusti, kun Rasmus istahtaa mun viereen. Se jättäytyy pienen etäisyyden päähän, niin kuin olisi varuillaan, ja kertoo tiskanneensa ja vaihtaneensa lakanat.
“Ja mä vein roskatkin”, se lisää, ja mä liikahdan vähän lähemmäs poikaystävääni.
Onneksi se ottaa mut heti kainaloonsa. Mä vilkaisen sitä ja hymyilen anteeksipyytävästi, ja sen kasvot peilaavat mun ilmaisuani. Tässä sitä ollaan, molemmat pahoillaan ihan turhan kinan vuoksi.

“Anteeksi”, mä sanon meistä kahdesta vikkelämpänä.
“Mistä”, Rasmus ihmettelee, ja mua hämmästyttää, miten vilpittömältä se vaikuttaa.
“Siitä kun mä ylitulkitsen”, myönnän varovasti, ja jatkan sitten: “Ja nipotan ja napisen.”
“No ehkä joskus ihan aiheesta”, Rasmus mutisee vähän nolona. “Siis napiset. Tai et napise, vaan valitat, tai siis huomautat.”

Hetken verran mä olen vähällä inttää vastaan, osaksi tavan vuoksi ja osaksi siksi, että kyllä mä todella tiedostan itsekin olevani aika tarkka joistakin asioista, joiden merkityksellisyys muhun on jo lapsena iskostettu. Sitten mä päätän, ettei vastaanvänkääminen ole kuitenkaan sellaista vuorovaikutusta, jota mä juuri nyt tahdon harjoittaa. Sen sijaan mä nojaan pääni poikaystäväni hartiaan ja huokaisen syvään. Me jäädään istuskelemaan vanhaa tallipihaa varjostavan puun alle, ja siinä on varsin hyvä. Kauan me ei kuitenkaan saada olla kahdestaan, sillä Joe on mitä ilmeisimmin saanut viimeisen ratsunsa hoidettua. Mä pistän hajamielisenä merkille, että se on vaihtanut puhtaan paidankin, vaikka on yhä ratsastushousuissaan. Niin mäkin kyllä tekisin, mietin, sillä näillä helteillä paidat ovat äkkiä märkiä rättejä.

Paitsi tietenkin Kajan toppi, mä ajattelen vähän lannistuneena, kun viileä kaunotar seuraa Joachimin vanavedessä ja jää seisoskelemaan porukan jatkeeksi. Ponnarinsa se on selvästi korjannut ratsastuksen jäljiltä, mutta muuten se näyttää ihan samalta kuin ratsastaessaankin, ja ihan samalla mä tarkoitan tuskastuttavan freesiä. Millä noituudella se aina tekeekin itsestään niin vaivattoman ja lannistavan sievän?

Rasmus kysyy Kajalta, miten Grim käyttäytyi, ja silloin Kaja hymyilee hetken.
“He was cool”, se hymähtää. On vaikea ymmärtää, mitä se oikein näkee Grimissä, joka saa jopa Grannin vaikuttamaan hymytytöltä.
Joe tyrskähtää vähän, mistä mä päättelen sen olevan ihan samoilla linjoilla mun kanssa.
“If by cool she means that that devil of a horse didn’t eat anyone alive today… yeah, sure. By the way, what the hell are you guys doing here anyways? Thought you had a day off.”
“You’re still here too. You could probably go home already”, mä huomautan ja olen iloinen siitä, ettei Rasmus ole lakannut pitelemästä mua kainalossaan, vaikka meidän kollegakaksikko onkin liittynyt seuraan.

Joachim naurahtaa taas.
“Ain’t got nobody to go home to”, se tuumaa ja saa mun sydämeni nyrjähtämään. Joe, tietenkin, lukee sympatian mun kasvoiltani ja nauraa höröttelee hetken. “Oh, Josie, that heart of yours must be super heavy, since it’s loaded with not only your own but other people’s potential worries as well. Look at you thinking ‘that poor old Joe, with no friends other than his horses and colleagues, no love, nothing’.”
“Oh no, that’s not what I was - we all know that’s not true!”
“Yeah, shame on anyone who thinks I am old”, Joachim hörähtää.
“And you’ve got like a gazillion friends”, mä mutisen, ja kuulen Rasmuksen pehmeän nauruntuhahduksen. Se rutistaa mua hetken vähän tiukemmin.

Helle velloo yhä painavana ympärillä, mutta olo ei yhtäkkiä ole enää yhtään tukala, kun me hengaillaan vanhan tallin edustalla kesäporukallamme. Joe jakaa meille hilpeitä tarinoitaan ja kyseenalaisia elämänohjeitaan, ja mä tiedän, ettei siinä ihmisessä ole surkuteltavaa soluakaan. Sen elämä on sellaista kuin on siksi, että se tahtoo niin.

“There’s only one thing I know for sure”, Joe höpöttelee parhaillaan sormi opettavaisesti ylhäällä, ja sitten se pitää dramaattisen tauon.
“And what is that”, Rasmus kysyy kuuliaisena, niin kuin Joe aina odottaa meistä jonkun tekevän.
“You need to cut that hideous hair of yours”, Joachim on irvistävinään. “You’re no surfer boy. If you won’t, I still have plenty of time to tie you down to chair and do it myself.”

Meitä naurattaa vähän, paitsi Kajaa, joka ei ole ollut mukana niillä kisareissuilla, joilta Joen sitkeä vitsi Rasmuksen lover/skater/surferboi-tukasta on lähtöisin. Hetken mä tarkastelen varovasti Kajaa mietin, onko se koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi meidän seurassa. Se on ollut tallissa mua pidempään, mutta kisareissuista paitsi jääminen tarkoittaa vääjäämättä myös muutakin kuin sitä, ettei saa kisatuloksia tai ruusukkeita.

Vähän myöhemmin me talsitaan Rasmuksen kanssa ihan kahdestaan takaisin saunaan, jota asunnoksi kutsumme. Ilta alkaa, no, ei sentään viilentyä, mutta laskeutua kuitenkin, ja syödäkin pitää. Mä olen mietteissäni, kun me täytellään pitaleipiä.

“Joe on varmaan oikeassa”, mä sanon, kun me istutaan jo syömässä, ja Rasmus katsahtaa mua pöydän yli. Sen pita on leikattu vähän liian auki, ja täytteet tuppaavat pursuilemaan lautaselle ja sen sormille.
“Ai - pitäisikö mun susta käydä parturissa?” Rasmus kysyy ihmeellisen huolestuneen oloisena.
“Mitä?” mä naurahdan. “Ei, ellet sä halua, tai siis, päätä itse milloin menet. Mutta siitä mun sydämestä.”
Rasmus on hetken hiljaa, enkä mä tiedä, muistaako se, mitä Joachim mulle sanoi. Mä itse otin ne huolettomalla lämmöllä lausutut sanat mukaani ja olen pyöritellyt niitä mielessäni.
“Onko se raskas?” Rasmus kuitenkin yhtäkkiä kysyy, aika hiljaa ja varovainen ilme kasvoillaan.

Mä katson sen kasvoja ja silmiä ja mietin, mitä vastaisin.

“Ei aina”, mä sanon hitaasti. “Joskus vain.”
Rasmus kohottaa toista suupieltään lohdulliseen hymyyn, ja liikahtaa se toinenkin sitten vähän.
“No hyvä, ettei aina. Varmaan kaikilla on joskus.”
Mä vastaan kiitollisella hymyllä. Siinä Rasmus on varmasti aivan oikeassa. Mä en ole huolissani oman sydämeni painosta, en sille lastatuista huolista, mutta silti mä aion olla jatkossa tarkempi, kenen murheita ja mielipiteitä mä kannettavakseni kasaan. Kun mä seuraavana aamuna jätän ihan itse pedin petaamatta, mulla on ihanan uhmakas olo ja mun tekisi mieli lähettää äidille kuvaviesti solmulla lojuvista lakanoista ja puoliksi lattialle valahtaneesta peitosta. Ei mun kuitenkaan tarvitse niin selkeästi tekoani alleviivata; jo se, että mä tiedän itse tehneeni niin, tekee mun olostani aiempaa itsenäisemmän.

Raapaleista:

Raapaleet 43-49: Rasmus Alsila

Ihanasti yksinkertainen ja yksinkerttaisesti ihana. #seikkailusaksassa #jusmus

43 Konsepti nimeltä Rasmus

Asioita, joita mä olen kesän aikana oppinut Rasmus Alsilasta, on paljon. Osa on pieniä, osa suurempia, ja jokaisen mä olen painanut uteliaana ja arvostavasti mieleeni. Tai no, ei niitä kaikkia ole ollut helppo arvostaa, mutta varon visusti käsittelemästä niitäkään kaltoin.

Siihen sisältyy painava vastuu, kun saa tietää, millainen persoona toinen on. Mitä tekee sillä tiedolla? Murentaako palasiksi vai vaaliiko? Valinta on ilmiselvä, jos välittää toisesta eivätkä paljastuneet piirteet ole kenellekään haitaksi.

Kaikki Rasmus Alsilan pienet ja suuret ja keskikokoiset luonteenpiirteet ja kokemukset tekevät siitä sen tyypin, joka se mulle on. Pää kallellani mä joskus hymyilen jollekin omituisuudelle, mutten koskaan pahansuovasti.

44 Suuret linjat

Isommat jutut ovat niitä, miten Rasmus reagoi olosuhteisiin. Millainen se on, kun se on väsynyt tai stressaantunut; miten siitä huomaa, että verensokerit laskevat alas; entä miten se vastustaa, jos kokee saamansa palautteen tarpeettomaksi tai epäoikeutetuksi? Ja toisaalta: miten herkästi se tunnistaa tilanteet, joissa muut tarvitsevat siltä tukea ja miten se antaa nopeasti anteeksi, jos Joe tölväisee jotakin tahditonta tai mä — harvoin, mutta kyllä sitä tapahtuu — kiukuttelen sille, vaikka oikeastaan mua harmittaisikin ihan jokin muu.

Rasmuksen reaktiot asioihin ovat jokseenkin ennakkoitavissa, ja sitä ominaisuutta mä elämääni kaipaan. En arvaamatonta, välittömästi karrelle hiiltyvää poikaystävää jännitettäväkseni. Toisaalta mä en herkkänä ihmisenä kestäisi tunteettomuuttakaan.

45 Yksityiskohdat

Pienet asiat ovat sellaisia, joita toisesta ei mitenkään voi tietää asumatta tämän kanssa. Niistä tulee mulle tärkeitä, sillä ne kertovat siitä, että meidän välisemme suhde on erilainen kuin mitä meillä on muiden kanssa. Kenestäkään muusta mä en tiedä, että ne aloittavat hampaiden harjaamisen aina suun vasemmalta puolelta. Mä aloitan oikealta. Rasmus ei etene sillä tavalla järjestelmällisesti kuin mä — puoli minuuttia alaoikealla, puoli yläoikealla ja niin edelleen — mutta ei sillä myöskään ole reikiä hampaissa.

Viimeisenä asiana ennen nukkumaanmenoa se tarkistaa, onko se laittanut puhelimen herätyksen oikeaan aikaan. Eipäs... se koskettaa mun hiuksia ja painaa suukon ohimolle tai olkapäähän tai mihin ylettyy.

46 Henkilökohtaisuus

Rasmuksella on muitakin pieniä muhun kohdistuvia tapoja. Ne on ihania, ja ne tekee mulle sydämeen aina hattaraisen olon, eikä Rasmus taatusti itse tiedä, miten se vaikuttaa muhun.

Me ollaan ehditty katsella leffoja ja sarjoja, ja mä olen pistänyt merkille, että aina jonkin romanttisen kohtauksen osuessa kohdalle Rasmus vilkaisee mua. Vain kerran, vain lyhyesti, ja joskus se vähän hymyilee keskittyessään taas ruutuun.

Mä luulen, ettei se itse tiedä tekevänsä niin. Mulle se on kuitenkin merkityksellistä. Se on niitä pieniä eleitä, joihin on kirjoitettu mä rakastan sua. Rasmus ei toitota sitä ääneen, mutta sitä mä en siltä tarvitse. Mä tiedän kyllä muutenkin.

47 Epätäydellisyys

Vähän raivostuttavia piirteitä (vaikka mä en kyllä koskaan olekaan kovin raivoissani, sillä sellainen ei kuulu mun olemukseeni) on mun poikaystävässä siinä missä kenessä tahansa ihmisessä. Isoin osa niistä jutuista johtuu kyllä siitä, että meillä on eri tapoja ja tottumuksia. Tiedättehän, sellaisia arkisia juttuja: toinen tiskaisi astiat heti ruokailun jälkeen, toista ei haittaa vaikka ne odottaisivat tovin tai päivän tai vaikka kaksi. Voitte arvata, kumpi meistä on kumpi.

Vaikka kyllähän Rasmus aina tekee, jos on luvannut. Se ei vain välttämättä tapahdu heti, eikä kohtakaan. Se ei kuitenkaan pidä siitä, jos mä teen sen lupaamat asiat sen puolesta, kun multa menee hermo.

48 Tuntuma

Mä opin muistamaan, miltä Rasmus tuntuu. Paitsi että se luo turvallisuudentunteen ja kepeän lämmön kaikkialle mun kehoon, se on myös kosketuksia ja läheisyyttä. Sitä, miten sen hiukset joskus kutittavat mun kasvoja, jos me nukutaan oikein lähekkäin. Miltä tuntuu kun kääntyy selälleen ja käsivarsi painautuu Rasmuksen käsivartta vasten.

Paras tunne maailmassa on se, kun mä makaan selkä Rasmukseen päin käännettynä. Kun se alkaa heräillä, se kierähtää kiinni muhun ja sitten sen käsivarsi kulkeutuu mun vyötäisten ympärille. Siihen mä meinaan aina pakahtua. Käsivarren turvalliseen painoon vyötäröllä, rintakehään selkääni vasten, ja karheaan huomenta-kuiskaukseen. Niistä hetkistä mä en tahtoisi meidän kummankaan koskaan liikahtavan pois.

49 Jatkuvuus

Mä tiedän myös, mistä Rasmus pitää ja mistä se ei. Enkä tarkoita edes mitään sellaista vaan arkisia juttuja, niin kuin irtokarkkivalinnat, musiikki (vaikka siinä me molemmat annetaankin mieluiten esim. Joen tehdä valintoja [ja kadutaan joka kerta vähän]), aamu- vai iltavirkkuus. Ja no, tiedän mä sellaisistakin mieltymyksistä yhtä jos toista, mutta sitähän mä en koskaan julkisesti paljastaisi.

Ehkä tärkein asia on se, että mä tiedän Rasmuksen pitävän musta. Mä en ota sitä mitenkään itsestäänselvyytenä, sillä mä osaisin luetella kymmenentuhatta ei-pidettävää asiaa itsestäni koska tahansa, mutta toistaiseksi mä luotan havaintojeni paikkaansapitävyyteen. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan erilaisia olosuhteita, mä tiedän, mutta toivottavasti ei.

Jälkihehku
Paluun jälkeiset viikot.
#jusmus #summerfling

Me oltiin loksahdettu takaisin paikoillemme Kallaan, ja vähän mä olin kyllä pelännyt, että entäs jos muut asiat sitten loksahtaisi sitä vastoin pois sijoiltaan. Siis että jos meillä alkaisi mennä ihanan kesän jälkeen ihan hirveän huonosti. Se olisi olosuhteiden syy: sen, että Rasmus oli saanut maistaa unelmaansa, elämää Saksassa ja kisamatkoja ja Dierkin hienoja hevosia. Sen, ettei elo tutuissa kotiympäristöissä ollutkaan yhtään niin hohdokasta (vaikka oikeastaan olihan päivät Riesenbeckissäkin olleet ehkä pikemmin hien kiillottamia kuin minkään muun). Sen, että me oltiin yhtäkkiä seurusteltu suurin piirtein vuosi, eikä mikään ollut enää kovin uutta ja jännittävää.

Mutta jotenkin kummasti mä kai taas vaan pelkäsin aivan turhaan.

Ensin me kotiuduttiin, ja musta oli mainiota että mulla oli nyt Granni ja Pikkumusta, ja niiden kanssa oli niin mukava touhuta.

Sitten me kilpailtiin, ja musta kilpailutkin meni ihanasti ja kivasti. Rasmus sijoittui sen itse kouluttamalla Easylla, jonka myynnistä se välillä puhui ja sitten taas hetkeen ei, ja joskus ne puheet johtivat mun ajatukset Laraan, josta tuskin koskaan tulisi mun poikaystävälle terveenä pysyvää kilpahevosta. Mitä Rasmus oikein tekisi sen kanssa? Mutta nyt olikin hyvä näin — Rasmuksella oli Bran ja Easy ja lainattavissa Isabellan hevosia ja Laran etujalat olivat hienosti kestäneet taas yhden varsan painon ja se oli hyvä emä — ja mä pidin hiljaiset ajatukset omana tietonani. Nautin poikaystäväni hymystä, kun se ratsasti nuorella orillaan kunniakierroksella.

Piki hyppäsi hyvin ja rohkeasti, enkä mä maaliin ratsastaessani edes tiennyt, että me oltiin pudotettu puomi, niin kevyestä ja äänettömästä hipaisusta se oli alas kierähtänyt. En jaksanut edes harmitella koko asiaa; nuoreen ratsuuni olin mahdottoman tyytyväinen, oli tulos mitä tahansa. Granni hyppäsi loistavasti ja tietysti rohkeasti myös, muttei onneksi uhkarohkeasti vaan järkevästi. Sitä oli huikean kiva ratsastaa, ja sitä mä en siitä ollut tähän mennessä voinut sanoa usein. Nyt mäkin sain sitten hymyillä (en kovin leveästi, en kehdannut) ja johdattaa ratsuni kunniakierrokselle, tai pikemminkin se johdatti mut. Granni paiskoi kierroslukemat kaakkoon ja oli kaikkea muuta kuin se yleistyytymätön, välinpitämätön tamma, jollaisena se usein tunnettiin. Ehkä jopa Granni nautti yhteistyöstä ja menestymisestä. Tai tuskin sentään yhteistyöstä, mutta kyllä mä uskoin, että se tiesi olleensa lähestulkoon paras ja iloitsi siitä. Loppujarrutteluissa se pirulainen yritti napata voittajaa kankusta, muttei onneksi aivan yltänyt.

”Kylläpäs sun ja Easyn rusetti mätsää hyvin meidän ruusukkeeseen”, hymähdin tyytyväisenä Rasmukselle vauhdikkaan kunniakierroksen jälkeen, ja jalkauduttuani mä kapsahdin ihan hetken mielijohteesta poikaystäväni kaulaan ja pussasin, vaikka me oltiinkin vielä aika keskellä kaikkea.

Sitten mua hirvitti mun oma rohkeuteni, mutta vain hetken ajan. Kävi nimittäin niin, että mä tavoitin tutuilta, komeilta kasvoilta onnellisen ilmeen. Pikkiriikkiseksi hetkeksi Rasmus unohtui vaan katsomaan mua lämpimästi ja höperryttävästi, ja sitten sekin pussasi mua nopeasti, ja Granni seisoi yllättävän kärsivällisesti meidän vierellä ja sen suitsiin kiinnitetty ruusuke ei sentään liehunut tuulessa. Se olisi kyllä ollut jo liiaksi elokuvamaista.

Mä olin tyytyväinen. Omaan tammaani ja lainahevoseeni, ratoihin, kisapäivään, menneeseen kesään, seurustelusuhteeseeni ja siihen, että päivän päätteeksi me mentäisiin taas yhdessä nukkumaan, koska Rasmus oli kutsunut mut luokseen.

Seuraavana päivänä Aliisa lähti ulkomaille, ja sitten me asuttiin estekisoja seurannut viikko Rasmuksen kanssa Pitkiksen kolmiossa. Aliisan huoneeseen meillä ei tietysti ollut mitään asiaa, mutta siinäkin oli meille ihan tarpeeksi, että oli keittiö, olohuone, parveke ja mun makuuhuone käytettävissä. Me oltiin pärjätty niin paljon vähemmälläkin. Mä olin hirveän onnellinen siitäkin viikosta: hoivasin huonekasvejani ja leikittelin ajatuksilla, jotka liittyivät olennaisesti Rasmukseen ja asuinneliöihin.

Aliisan palatessa me livettiin Rasmuksen yksiöön. Oli kenttäratsastusviikonloppu, ja mä tietysti jännitin poikaystäväni ja Branin suorituksia. Iltaisin me puitiin osakokeiden fiiliksiä. Rasmus ehdotti, että munkin pitäisi joskus startata kenttää, mutta mä pudistelin vimmatusti päätäni ja nauroin. Sanoin, että olin kertajännittäjätyyppi.
”Ei musta ole tällaiseen, että kolme päivää menee ennen kuin kisa on käyty.”

Sunnuntaina mä olin surullinen. Se ei liittynyt mitenkään kilpailuihin. Bran oli hypännyt hyvin ja ollut nyt maastoesteilläkin enemmän tilanteen tasalla, eikä se ollut heittänyt mun poikaystävää selästään ja tallonut tätä jalkoihinsa, joten ei mulla ollut syytä harmitella sitä. Rasmus huomasi mun alakuloisuuden eikä uskaltanut heti kysyä, mikä mun mieltä painoi, mutta kyllä se sitten lopulta tarpeeksi vilkuiltuaan tarttui aiheeseen.

”Nokun mulla on taas huomenna töitä kuudelta. Pitää mennä kotiin.”
”Miksi? Eihän sun tarvitsisi.”
”Nokun en mä kehtaa täällä nousta aikaisin kun on vaikea olla herättämättä sua.”
”Ei mua haittaa. Jää vielä yöksi, kyllä mä voin myös herätä samaan aikaan. Juodaan kahvit yhdessä.”
”Sun ei tarvitsisi nousta ihan vielä silloin.”
”Ei ehkä”, Rasmus myönsi ja silitteli mun kylkeä ja välillä poskea ja katseli mua sillä tavalla tiiviisti niin kuin se usein teki – ei niin kuin äiti, ei pistävästi, syyllisyyttä herättävästi ja vaativasti, vaan kiintyneesti. Lämpimästi. Sulin.

”Haluatko sä tosiaan herätä mun kanssa?” kysyin ja olin ujosti haltioissani siitä seikasta.
”Haluan”, Rasmus sanoi muitta mutkitta ja yltyi sitten melkein uhoamaan: ”Näetpä, herään ennen sua ja tuon sulle kahvia sänkyyn. Ja aamupalaa. Vaikka ei mulla kyllä nyt ole oikein kuin leipää, mutta sitä sitten edes.”

Mun vastarinta mureni. Jäin taas yhdeksi yöksi. Rasmus ei kyllä sitten lopultakaan herännyt ennen mua, vaan mä havahduin ihan itse jo vähän ennen kellonsoittoa ja olin niin malttamaton aloittamaan uuden päivän, että hipsin itse keittokomeroon. Musta oli tavattoman mukavaa palata kohta kahvikupillisten kanssa sängyn luo. Laskin kupit huolellisesti lattialle ja kömmin herättelemään poikaystäväni, joka ensin kätki kasvonsa tyynyyn kun mä aloin ripotella niille suukkoja, ja sitten kääntyi taas mun puoleen ja alkoi raotella silmiään. Mitään se ei sanonut, mutta hymy narautti sen: siitä oli kiva katsella mua ihan ensimmäiseksi aamulla, vaikka mun kasvoja koristi pelkkä hymy ja tukkakin rehotti entisellä, villiintyneellä uninutturalla.

”Joko nyt pitää herätä”, Rasmus mutisi, vaikka hymyili vähän yhä.
”Jo. Sä lupasit, mutta mä keitin jo kahvit.”
”Reipas.”
”Sitten mä lähden kohta töihin.”
”Entä sitten?”
”Mitä entä sitten?”
”Että tuletko sä sitten taas tänne. Töiden jälkeen.”
Mietin Aliisaa, ja sitä, että mä pääsisin aikaisemmin töistä, ja sitten mä huitaisin ajatukset pois mielestäni.
”Joo”, mä päätin ja tulin siitä onnelliseksi. ”Kun olen ratsastanut hevoset. Ja kun sä pääset töistä. Ja voidaan mennä yhdessä Auburniin, jos sun pitää liikuttaa Bran.”

Rasmuksen mielestä se kuulosti suunnitelmalta. Iltapäivällä töiden jälkeen mä kävin Purtseilla, ja sitten mä menin Pitkikselle hakemaan pienen laukullisen vaihtovaatteita. Aliisa tuli töistä ja ties mistä menoistaan juuri kun mä olin lähdössä, ja se katsoi mun laukkua ja näytti yhtäkkiä synkältä. Mulle tuli vähän syyllinen olo, mutta mä lievitin oloani ajattelemalla, että tämähän oli vain yksi laukku. Ei ensimmäinen, vaan yksi. Yksittäinen. Ainutlaatuinen. Niin mä ajattelin. Menisin vielä yhdeksi yöksi Rasmuksen luokse ja veisin yhden pienen osan omaisuuttani sinne. Vain tarpeellista tavaraa, sitä paitsi, ei mitään sellaista ylimääräistä viihdykettä, ei mitään sen kummempaa.

Ei elämää kummempaa.

Sun koti ei oo täällä
1. lokakuuta 2019
Kanssakirjoittaja @Robert H.

Pitkän miehen kujalla on kaikki ennallaan, päällisin puolin. Talot seisovat samoilla sijoillaan, seiskan julkisivu on yhä stockamummontukanharmaa (sellainen tuskin aistittavan pieni häivähdys violettia seassa). Taloa ympäröivä puusto pönöttää paikoillaan eikä ole vaihtanut muuta kuin lehtiensä väriä. Josefina Rosengårdin askeleet ovat yhä hiljaisin asia, jonka rappukäytävä on kokenut, vaikka ei siellä meteliä pidä koskaan kukaan muukaan paitsi toisinaan Aliisa Huru.

Mutta mitä ihmettä, ajattelee Josefina eteisessä. Ihmetys laantuu nopeasti, sillä tämä on Aliisankin koti, ja aliisoiden luona tapahtuu kummempiakin asioita kuin se, että naulakossa roikkuu vieras takki ja kenkätelineessä on kaksi paria miesten kenkiä. Peremmällä Josefina näkee muutamia pahvilaatikoita. Hän ei tiedä, kenen omaisuutta niihin on kätketty.

Mutta oikeasti, mitä ihmettä, kauhistelee Josefina omassa huoneessaan. Ei aivan heti sisäänastuessaan, sillä sinnikkäästi mieli siivilöi pois järjenvastaiset havainnot. Lopulta hänen on kuitenkin pakko hyväksyä huomionsa: huone ei tunnu omalta.

Kulmat kurtussa Josefina katselee ympärilleen. Hänen huonekalunsa ovat paikoillaan, mutta mikään muu ei ole. Lakanat ovat vieraat; hyllyillä ei ole hänen tavaroitaan; vaatekaappi, jonka hän tilanteen tasalle päästäkseen avaa, ei ole se säntillisesti viikatuin vaattein koristeltu josefinamainen säilytystila. Vaatteet ovat jonkun toisen. Huone on jonkun toisen.

Eteisestä kuuluu kolinaa. Josefina hoippuu huterasti olohuoneeseen, on poissa tolaltaan ja aloittaa heiveröisellä äänellä:
“Aliisa — Aliisa, missä ovat, mitä on, mä en taju...a.”

Häntä tuijottaa väärä ihminen, ei alkuunkaan Aliisa.

Josefina tuijottaa takaisin, pidättää hengitystään ja silmänräpäytyksiä.

Mitä tapahtuu?

“Öö, hei?” väärä ihminen sanoo ja on selkeästi varuillaan.
“Hei!” Josefina vinkaisee yhtä varautuneena ja oivaltaa tunnistavansa väärän ihmisen.

He ottavat varovaisia askeleita toisiaan kohti.

Josefina ojentaa kätensä, vaikka muistaa samalla hetkellä heidän kätelleen jo. Kaajapurojen talli, pari päivää takaperin, ohimenevä kohtaaminen, nimiä on vaihdettu —

“Olitko sä Harry?” Josefina henkäisee ja puristaa hämmentynyttä kättä, joka on hämmentyneen haltijansa hämmentyneenä refleksinä tarttunut hänen itse ojentamaansa vastinkappaleeseen.

He kättelevät taas, eikä Josefina ymmärrä, miksi he kättelevät Pitkän miehen kuja seiskan olohuoneessa.

Josefina ei tiedä, että tavarat hänen vieressään tönöttävissä pahvilaatikoissa ovat hänen omiaan. Tyttöressu ei vielä tiedä, että hänen edessään seisova Harry? Harrington? asuu omasta mielestään täällä. Josefina ei tiedä, ettei tämä ole enää hänen kotinsa.

”Harry?” Harry sanoo. Verkkarihousuisen pojan katse harhailee, ei—se sinkoilee ympäri huonetta, ympäri Josefinaa. ”Se on mun hevonen.”

Miksi se vaikuttaa niin epämukavalta? Siinä se nojailee varovaisesti keittiön pöytään, sormiaan hermostuneen hitaasti naputellen.

”Um”, poika pukahtaa lopulta. ”Tuota, olisinko voinut auttaa sua jotenkin? Etsitkö Aliisaa? Soitanko sille?”

Ei-Harry Harrington ei auta Josefinaa sanomalla nimeään tai tarjoilemalla hopealautasella järkevää selitystä uudelle omituiselle maailmalle, jossa Josefinan huolekkaasti järjestelemät tavarat eivät olekaan omilla paikoillaan.

”Mä – etsin – mietin – missä – mitä sä teet täällä”, tyttö puhuu lattealla äänellä. Hän uskoo tietävänsä, miltä pyöränrenkaasta tuntuu, kun siihen tökätään pikkuinen reikä ja jatketaan ajamista.

Ja taas sen pojan katse poukkoilee, seinästä toiseen, keittiönkaapeissa, katonrajassa, matonreunassa.

”Ööööh.”

Hetken ajan hiljaisuus on musertava. Sitten se poika, kaikessa rauhassa, nukkaisissa housuissaan ja kotoisassa hupparissaan, laittaa veden kiehumaan.

”Hm”, se humahtaa ennen kuin vesi alkaa porista. ”Mä asun täällä. Nyt. Muutin. Aliisan kanssa. Tai, siis, Aliisan luo, tähän, tänne? Otatko teetä?”

Herra Harrington puhuu omituisia. Josefinan jalat kuljettavat hänet sohvan luo. Siihen samaan sohvaan hän on pesiytynyt usein aiemminkin, ja se tuntuu turvallisen tutulta ja kiinteältä ja pehmeältä, kun tyttö valahtaa istumaan.

”O-okei. Teetä. Okei”, hän nyökyttelee, vaikkei edes välitä teestä. ”Sä – sä asut täällä. Aliisan kanssa.”

Tyttö tuijottaa vähän herra Harringtonin hartian ohi. Melkein katsoo sitä, muttei kuitenkaan.

”Joo”, sen hartian yli sanotaan. ”Muutin viikonloppuna, kun se hevonenkin muutti, ja, no, enhän mä voi Liekkijärveltä käsin käydä täällä joka päivä, y’know.”

Vesi porisee porisemistaan. Poika kurottaa astiakaappiin ja valitsee sieltä kaksi mukia, molemmat Josefinalle vieraita, yhtä vieraita kuin Liekkijärvi.

”Haluatko englantilaista teetä? Ja haluatko, että soitan Aliisalle? Tai, siis, en tiedä pitäisikö mun soittaa poliisille, että täällä on joku murtovaras, mutta—” vilkastahtinen puhe taukoaa kun toinen kääntyy katsomaan Josefinaa, vikkelästi karanneista hiussortuvista aina varpaisiin asti ”—you’re not very burglar-esque.”

Englantilaista teetä ja englanninkielistä puhetta.

”Yeah, guess not…” Josefina mutisee vaistomaisesti kieltä vaihtaen, mutta ei sitten kuitenkaan jatka valitsemallaan tiellä. Tyttö on loputtoman hämillään. ”En mä ole mikään murtovaras. Mä luulin, että ehkä sä… Mä en tiennyt, että täällä asuu joku. Muu. Jo. Nyt.”

Kuinka olla murtovaras omassa kodissaan — opas absurdiin tilanteeseen, vilahtaa Josefinan mielessä. Hän istuu oman kotinsa sohvalla ja odottaa, että herra Harrington tarjoilee hänelle isännän elkein teetä. Siistit kulmat kurtistuvat ahdistuneelle mutkalle, kun Josefina yrittää ymmärtää.

Teekuppi kolahtaa sohvapöytää vasten kun se lasketaan potentiaalittoman murtovarkaan eteen.

”Huh?”

Toinen ei istu. Se seisoo, keittiön ja olohuoneen hataralla rajalla, toinen jalka huolettomasti toisen edessä aivan kuin sillä ei olisi epämukava olo. Eikä varmasti olekaan, omassa kodissaan!

”Joku muu? Nyt...jo?”

Poikarukka räpyttelee silmiään. Tummat kulmat — joista toinen taittuu yhtäkkiä puolivälistä valkeaksi — kurtistavat. Teekuppi on pysähtynyt miltei huulille.

”Oletko sä—?!”

Josefina katsoo herra Harringtonia ihmeellisen ystävällisesti ollakseen mahdollinen murtovaras tai vielä todennäköisemmin hävytön sydäntensärkijä.

”Josefina”, tyttö esittäytyy kuuliaisesti arvellessaan, että sen herra Harrington halusi tietää.

”—Aliisan ex?” kuuluu keittiön puolelta samaan aikaan.

”Öh”, Josefina vastaa informatiivisesti.

Onko hän nyt Aliisan entinen kämppis?

Miten?

MISTÄ LÄHTIEN?

On huomattava ihme, ettei Josefina-rukka hyperventiloi. Sormet täristen hän tarttuu teekuppiin. Se on ajan ostamista, asian prosessointia, mutta eihän siitä tule valmista vaikka kuinka prosessoisi.

”Mä asun… olen… olen asunut? Täällä?” tyttöressu piipittää.

Poika tuijottaa. Se tuijottaa pitkään, kummallisen päättäväisenä. Aiemmin villisti poukkoillut katse on löytänyt fokuksensa ja se on Josefina Rosengårdin harmiksi… Josefina Rosengård.

”Ehkä sun pitäisi mennä”, teentarjoaja sanoo sitten. Sen äänensävy on väritön, kylmäksi melkeinpä pakotettu, mutta kuitenkin epäröivä. Tapa, jolla se laskee teekupin pöydälle ja ristii käsivartensa on samaa kastia: haparoivaa, varovaista, pojalle tuntematonta. Sitten se hieraisee nenänpielustaansa ja välttelee Josefinan katsomista. ”En usko, että Aliisa haluaisi et olisit täällä. ’m sorry.”

Ja kuinka Josefina säikähtää. Teekuppi, josta hän on maistanut vain kylliksi tietääkseen, että keitetyksi vedeksi se on sangen hyvää, on sen ainoa turva, ja sitä se puristaa käsissään. Keho on kuin halvaantunut, halvattu vieköön.

”Mä”, Josefina aloittaa, muttei tiedä mitä sanoa sitten.

Katse sattuu osumaan laatikoihin.

”Onko ne – onko ne mun t-tavaroita?” tyttö kysyy äkillisen kauhuntunteen puristaessa koko keskivartaloa ja rintakehää. ”Mun — mun tavarat ei enää olleet mun — mun hyllyissä. Sun. Sun tavaroita oli sun hyllyissä. Mun hyllyissä sun tavaroita.”

Josefina on kalpea ja särkyneen näköinen. Missä on Aliisa? Missä on järki? Mistä Aliisa on suuttunut hänelle? Miksi tämä poika – Robert, Josefina muistaa yhtäkkiä niin kuin sillä olisi kovasti väliä, Robert ja Harry-hevonen – miksi tämä Robert sanoo asuvansa täällä ja näyttää teenkeittämisineen kaikkineen siltä että oikeasti asuukin?

”Ne ei ole enää sun… hyllyt”, Robert sanoo tiukasti, mutta sekin hälvenee ja lopulta poika näyttää melkein pahoittelevalta: ”Tai, siis, jos se on sun hylly… Voin kyllä auttaa sua kantamaan sen..autoon, tai jotain. Tai laatikoita, voin kantaa.”

Josefina räpyttelee silmiään. On alkanut itkettää.

Joku napakampi henkilö alkaisi välittömästi huseerata ja selvittää tilannetta, mutta ei sentään Josefina.

Josefina on myötäilijä, sopeutuja, ei luonnonvoima vaan hennoimpienkin virtausten armoilla. Kun aliisat robertien kautta ilmoittavat josefinoille, ettei heidän kotinsa ole enää siellä missä oli tapana, josefinojen ensireaktio on uskoa. Siniset silmät eivät ole pelkkä fenotyyppi.

”Voi kiitos, se olisi tosi avuliasta”, hän kuulee sanovansa lannistunutta lannistuneemmalla äänensävyllä, ja sitten he yhdessä herra Robert Harringtonin kanssa kantavat laatikoita tytön autoon, ja Josefina sanoo ääni väristen sopivansa Aliisan kanssa myöhemmin huonekaluista. Ne ovat yhä hänen, vaikka huone ei olekaan.

Robertin palattua sisään Josefina lysähtää autoonsa ja itkee.

Aliisa ei vastaa puhelimeen. Aliisa, joka ei uuden kämppiksensä mukaan tahdo koskaan enää nähdä Josefinaa, joka ei tiedä mitä on tehnyt väärin mutta ymmärtää että jotakin peruuttamattoman suurta. Voiko mikään ystävyys toipua teosta, joka oikeuttaa toisen sysäämisen kodittomaksi?

Se on liian suuri ongelma ratkottavaksi sillä hetkellä, eikä Josefina siihen yksin pystyisikään. Hän tarvitsee puheyhteyden Aliisaan. Itseään sinnikkäämpänä Josefina soittaa uudestaan. Puhelu katkeaa ja pian kilahtaa viesti: Reissussa, soitan myöh.!

Aliisa soittaa myöh., Josefina lukee ja hyväksyy.

Hän syventyy hetken avuttomana märssättyään akuuteimman ongelman ratkaisemiseen: mitä nyt? Minne hän menee? Missä hän jatkossa asuu? Koivun majatalossako? Rasmus. Rasmuksen luokse hän voi mennä, kun poikaystävä pääsee töistä. Siihen on vielä useampi tunti.

Rasmus ei ole kotona. Aliisa ei ole kotona. Josefinalla ei ole kotia.

5. lokakuuta 2019
(Disclaimer: virheitä sattuu! )

Hanna ringde typ genast efter att ha skickat mig ett WhatsApp-meddelande. Jag hann inte ens läsa meddelandet, men det visste jag att det innehöll skrikande Caps Lock -skrift och några (tusen) emoji. Eftersom jag var sanningsenligt en ganska klyftig tjej kunde jag ju förstås gissa vad meddelandet och samtalet som följde det handlade om.

Jag hade skickat en Insta-story med ett foto på Rasmus och mig.

"VA? Är det sant?" min kära Hanna skrek till telefonen.
"Mm-hm", ljudade jag och log, även om Hanna inte kunde se det.
"Asså ni har flyttat ihop?"
"Ja, han är min sambo nu."
"Neeej vad ljuvligt!"

Då skrattade jag. Det kändes så fruktansvärt bra att höra Hannas glädje över våran ihopflyttning.

"Jag vet. Jag är så så så glad att jag blir typ yr och förvirrad", jag bekände med ett brett leende.
"Ah ni är toppen."
"Ej men tack! Det är du också. Så bra att du ringde. Jag saknar dig massor."
"Besök mig nån gång!"
"Självklart! Vi är nu i Ruunaa och tävlar men jag kollar min kalender när vi åker hem."
"Gör det", Hanna gav sitt samtykce. "Nu måste jag lägga på, men ring mig när du vet när du ska besöka mig. Ah jag är så glad. Hälsa Rasmus!"
"Definitivt. Ses och hörs!"

Jag lade av telefonen och skymtade Rasmus, som troligen hade lyssnat på samtalet utan att ha förstått vad det på riktigt handlade om. Det var inte ofta jag pratade svenska i hans närhet, men jag kom ihåg en gång när jag hade faktiskt frågat honom om han hängde med efter en diskussion med min pappa. En kyllä kauheasti.

"Kuka se oli?" frågade han nu.
"Hanna", berättade jag. "Lähetti terveisiä."
"Ai, kiva."
"Meen varmaan käymään joskus tässä. Kun ehdin."

SE - FI: