Mun koti ei oo missään

Aiemmin tapahtunutta: Sun koti ei oo täällä
1. lokakuuta 2019.
Kalla, Rasmuksen asunnolla.
Jusu odottaa @Rasmus A.:ta.
#jusmus

Päivä on ollut elämää pidempi ja oikeastaan aika hirveä. Kammottava. Mä istua kökötän maani myyneenä Rasmuksen kerrostasanteella, jalkapohjat yhtä rappua alempana ja polvet eteeni koukistuneina. Kädet mä olen kietonut koukkujalkojeni ympärille, leukaa nojaan lohduttomana polviin ja vähän itkettyneitä silmiä lepuutan seinässä, josta maali on yhdestä kohtaa raapiutunut kuopalle. Mä olen ajankuluksi keksinyt kuopalle tarinoita. Ehkä joku on muuttaessaan rymäyttänyt siihen pöydänkulman. En tiedä.

Odotan Rasmusta, jolla on myös ollut pitkä päivä, kun se on joutunut Hanni-työnantajansa mukaan hevoskokeilureissulle. Siksi mun oikeastaan pitäisi olla nyt Pitkän miehen kujalla omassa kodissani – joka, kuten mä olen vain joitakin tunteja aiemmin oppinut, ei enää olekaan mun koti.

Tässä talossa eivät paljon naapurit liiku, joko eivät viihdy kotona tai kotinsa ulkopuolella, ja mä sitä paitsi tunnistan askelten rytmin. Siksi mä en ole kovinkaan huolissani siitä, mitä tulija musta ajattelee, kun mä tällä tavalla istun rapussa. Rasmus sieltä kipuaa, ja sille mä en ala suin päin selittelemään, vaan tervehdin vain vaisuna:
”Hei. Oliko mitään hyviä hevosia? Saanhan mä tulla taas sun luo?”

Mä rahjustan portaita ylös, reisiä vähän hapottaa, ja toivon ehkä ensimmäistä kertaa muuton jälkeen että talossa olisi hissi. Päivä on ollut piiiitkä. Hanni halusi ostaa myytäväksi vähintään viisi, ehkä kuusikin hevosta, koska se oli vähän yllättäen päässyt viikonloppuna eroon parista suokista, ja niinpä me oltiin yhdessä tuumin lähdetty naapuripitäjään kokeilemaan koko paikan myynnissä olevat hevoset. Mä olin ratsastanut ja ratsastanut, ja aika monen hevosen kohdalla kaivannut Ladyn tai Ismon tai Ykkösen tai vaikka Oberonin satulaan, ja nyt mä olen väsynyt ja nälkäinen.

Kun mä viimein saavutan oman kerrokseni tasanteen, mua odottaa siinä --- Josefina. Se näyttää ankealta ja kuulostaa synkältä mua tervehtiessään, ja niin mieluinen kuin yllätys onkin, mä kuitenkin hämmästyn niin etten saa heti sanaa suustani.

“Aika tavallisia”, mä vastaan ja pysähdyn Josefinan eteen. “Mitä sä siinä teet?”

“Ja siis, tietysti saat”, mä lisään nopeasti.

Mitä mä tässä oikeastaan teen? Ahdistaa, kun tajuan, että olen tässä pakon edessä. Rasmuksen luokse on aina ollut ihana tulla, koskaan ei ole ollut pakko, mutta nyt – ellen mä halua yöpyä Koivun majatalossa… pakko.

”Mä odotin sua”, sanon poissaolevana.

Me mennään sisään. Polkaisen kengät jalasta ja viskaan ne huolettomasti minne sattuu. Matkalla peremmälle mä mietin hyllyjäni, ennen niin hyvin järjestettyjä ja nyt tyhjiä, ja palaan järjestämään kenkäni siistiin riviin sillä mun maailmaani ei mahdu enempää sotkua. Suoristautuessani mun silmissä vilisee sähinkäiset, ja hetkeksi mä pysähdyn.

Sitten:
”Mä olen ehkä vähän sokissa.”

Kuulen ääneni. Mä kuulostan absurdin iloiselta.

Eteisessä mä riisun märät ja likaiset tennarit ja heitän se kylpyhuoneeseen, ja kiinnitän sivusilmällä huomiota siihen miten huolimattomasti Josefina potkaisee omansa pitkin eteistä. Kun mä palaan pesemästä käsiä (nekin märät ja likaiset), Josefina on suoristelemassa niitä kenkiä, ennen kuin se tyynesti ilmoittaa olevansa sokissa.

Mä tartun Josefinaa käsivarresta ja vedän sen hellästi peremmälle. Sitten me istutaan sängylle, koska juuri muualle kuin sinne ja vessanpöntölle ei mun pienessä kämpässä voi istua.

“Kerro mulle”, mä sanon huolestuneesti. “Mitä kävi? Sattuuko sua johonkin?”

Mä mietin käsi katki -episodia ja kesällä ilmenneitä naisten vaivoista johtuneita kipuja, mutta Josefina vaikuttaa vieläkin oudommalta kuin silloin.

Olo on outo, mutta voiko mua syyttää siitä? Koko tilanne on outo. Mun huoneessa, siellä missä ennen oli mun elämä, onkin yhtäkkiä mun huonekalut, paljaat seinät ja mies nimeltä Robert, joka keitti mulle teetä. Tee oli hyvää, mutta eihän tee korvaa kotia.

Istun Rasmuksen vieressä ja tunnen itseni ihan liian levottomaksi istumaan, mutta liian eksyneeksi kävelläkseni ympäri pientä huonetta. Taittelen jalkani sängylle ihan vain jotakin tehdäkseni ja ujutan sormeni Rasmuksen sormien lomaan.

”Siis – en mä tiedä. Ei muhun satu. Se vaan kun, kun, kun mä olen teknisesti koditon”, sanon ja mua alkaa melkein naurattaa koko lauseen omituisuus ja se, että se on totta. ”Aliisa vihaa mua.”

Niksautan katseeni Rasmukseen ja yritän kuvailla mun iltapäivää:
”Mä menin kotiin ja siellä asuukin mies nimeltä Robert. Mun huoneessa. Mun sängyssä. Mun tavarat on laatikoissa mutta Robert on siellä.”

Mun sormet puristavat automaattisesti Josefinan sormia, kun se selittää erittäin omituisen kuuloista tarinaa. Mikä Robert? Kenen nimi ylipäätänsä on Robert? Onkohan Josefinalla kuumetta? Mun toisen käden sormet hipaisevat ohimennen sen (tavallisen lämpöistä) otsaa, mutta Josefina ei edes tunnu huomaavan koko asiaa.

“Ei varmasti vihaa”, mä tyynnyttelen, vaikka mistäpäs mä tiedän. Musta se ei ainakaan pidä - enää, jos on koskaan pitänytkään - sillä se on käyttäytynyt niin erikoisesti viime viikot. Välillä musta tuntuu, että Aliisa suorastaan VÄLTTELEE mua nykyään Cavan karsinalla, vaikka mun tehtävähän se välttely on. Mutta tuntuu kummalta, että Aliisa vihaisi Josefinaa. Nehän ovat kämppiksiä.

“Ja miten niin asuu? Sähän siellä asut. Ehkä se oli vaan käymässä, kun sä olet ollut niin usein täällä?” mä kurtistan kulmiani. “Varmaan joku väärinkäsitys. Pitäiskö sun soittaa Aliisalle? Oliko se töissä vai?”

Mä kuuntelen Rasmuksen sanoja ja toivon, että voisin takertua niihin. Ne on järkeviä. Mä olen kuitenkin kuunnellut myös Robertia, jonka puheet eivät ole olleet musta ollenkaan järkeenkäypiä mutta siitä ilmeisesti kyllä.

”Aivan varmasti vihaa!” parahdan. ”Mä en tiedä mitä mä olen tehnyt. Mä olen tehnyt jotakin.”

Ei kai kukaan noin vain häivyttäisi kämppistään elämästään?

”Siis mä istuin juttelemassa ja juomassa teetä Robertin kanssa, joka sanoi asuvansa siellä. Mä en jotenkin osannut sanoa että niin mäkin. Vai voinko mä edes asua siellä jos siellä on joku Robert? Enhän mä voi asua minkään Robertin kanssa. Mä asuin Aliisan kanssa. Nyt Aliisa asuu Robertin kanssa. Enhän mä voi asua Aliisan JA Robertin kanssa.”

Mun kulmat kurtistuvat; niin ankarasti mä mietin. Miten se toimisi? Nukkuisinko mä parvekkeella ja Robert mun sängyssä?

”Hullua, mutta musta tuntuu että se vie mun elämän. Robert. Toi hevosen Purtseille ja asuu mun huoneessa. Varo, ettet kohta seurustele Robertin kanssa”, mä sanon ensin painokkaasti ja hihitän sitten hysteerisenä.

Mä en ymmärrä enää paljoakaan. Juomassa teetä? Mä näen mielikuvissani Josefinan hämmentyneenä hörppimässä teetä ja olemassa kehtaamatta kertoa, että se asuu itse Aliisan kanssa, ja se on niin josefinamaista, että osa musta haluaa parahtaa ja osaa nauraa.

Josefina itse nauraa, mutta se kuulostaa lähinnä hullulta, joten mä silitän sen reittä toivottavasti tyynnyttelevästi. Mä kohotan kulmakarvojani, kun Josefina mainitsee hevosen. Ratsastaja? Mun mieleen nousee epämääräinen muistikuva Robert-nimisestä brittipojasta ja harmaasta hevosesta, mutta se on niin kaukainen, että ei sillä voi tämän asian kanssa olla paljoakaan tekemistä. Eihän voi?

“Siis Aliisa ei ollut kotona?” mä varmistan. “Soitetaan sille. Vai mennäänkö käymään teillä? Varmasti asia selviää vielä tänään.”

Erikoista, kerta kaikkiaan, ja sitten mun on pakko myös kysyä: “Ai sen hevonen tuli Purtseille? Millainen hevonen?”

Kai mä sitten alan tyyntyä, kun asia tulee kerrotuksi ääneen. Sekin auttaa, että Rasmus lupaa kaiken selviävän, sillä mulla on tapana uskoa häntä.

”Se on sellainen iso harmaa tamma. Puoliverinen myös”, kerron vähän hajamielisenä ja nojaudun Rasmusta vasten, suljen hetkeksi silmät ja kiedon toisen käteni sen ympärille. Rutistan pienesti. Kaikenlaista. Kaikenlaista sitä joutuukin yhden Aliisa Hurun pyörteisiin päädyttyään kokemaan.

”Aliisalle soittamisen pitää nyt odottaa huomiseen”, mä huokaan ja paljastan sitten lamaantumista edeltäneen toimeliaisuudenpuuskan: ”Mä yritinkin jo tavoitella sitä mutta se on… jossain. Reissussa. Joka tapauksessa – mä kävin jo hädissäni katsomassa yhtä vuokrattavaa huonettakin mutta… äh.”

Vaikeaa. Niin vaikeaa ottaa asia puheeksi, kun olosuhteet ovat erilaiset kuin mistä mä olen hiljaa itsekseni jo haaveillut. Tarkastelen Rasmusta vaivihkaa ja ryhdyn kohentelemaan poninhäntääni.

Musta edelleen tuntuu, että asiassa on käynyt joku väärinkäsitys. Aliisa on outo, mutta ei se sentään niin julma olisi, että nakkaisi Josefinan noin vain yön selkään edes kertomatta sille, ja ottaisi tilalle jonkun ROBERTIN. Tai ei siis “jonkun”, vaan tietyn, nimittäin mä alan uskoa että maailma on todellakin niin pieni paikka kuin miltä nyt vaikuttaa ja mä olen kuin olenkin tavannut kyseisen herrasmiehen. Vuosia sitten ja kaukana täältä, mutta kuitenkin.

“Mä taidan tietää sen”, mä sanon ääneenkin ja yritän muistella, mikä sen hevosen nimi oli. Ihan kuin tammalla olisi ollut pojan nimi. “Sen Robertin siis.”

Ajatus Aliisasta “jossain reissussa” vastaamatta puhelimeen kiukustuttaa mua, vaikka Josefinan pahin hysteria tuntuu laantuneen. Se sanoo jopa kysyneensä jo jostain huoneesta, mikä tuntuu täysin absurdilta. Ei Josefinan pitäisi joutua huolehtimaan tällaisista äkkihäädöistä, sehän on maailman kuuliaisin kansalainen.

“Mutta jos sä olet maksanut vuokran”, mä yritän vielä järkeillä, “niin ei Aliisa voi heittää sua pois. Ootko sä varma ettet halua lähteä käymään siellä? Vaikka tietysti sä voit olla täällä, miten pitkään vaan.”

Rasmus tietää Robertin. No niin tietenkin, ne ovat niitä yksisarvisia joiden olemassaoloon mä itse olen jo turtunut niin etten ole tajunnut pitää niitä harvinaisina. Mulla on hevosmiesisä, kilpaa ratsastava veli ja nuoria estehevosia ratsuttava ensi-ihastus, joista jälkimmäiset kaksi kyllä mielelläni unohtaisin, tai vähintäänkin sen Henrikiin ihastumisen. Sehän on ihan muinainen asia, mutta palaa aina häpeänä mieleen, kun näen vilauksenkin koko tyypistä.

”Mä en tiedä mitä hyötyä siitä nyt olisi, jos mentäisiin käymään ja siellä olisi vaan se Robert taas”, mä huokaan uuvahtaneena kaikkeen päivän omituisuuteen. ”Vaikka te olisittekin vanhoja tuttuja niin en mä tiedä muuttaisiko se tilannetta. Sekin asuu siellä nyt… en ymmärrä miten mutta. Niin. Mä selvitän tän kyllä Aliisan kanssa. Pakko.” Pakkopakkopakko.

Nousen ylös. En oikein tiedä mitä olen tekemässä, mutta automaattiohjaus kuljettaa mut keittiönurkkaukseen.

”Onko sulla nälkä?” mä kysyn, niin kuin se olisi nyt suurin huolenaihe, ja sitten mä kuitenkin käännähdän katsomaan Rasmusta enkä tee elettäkään ottaakseni iltapalatarvikkeita esille. Ikään kuin se olisi looginen jatkumo syömiselle, mä möläytän: ”Asuisitko sä mun kanssa? Äläkä vastaa joo koska mä olen ehkä koditon vaan, niin, oikeasti.”

Mä mietin kuumeisesti harmaata hevosta, sen omistaja-Robertia, Aliisaa ja koko tätä omituista kuviota, joka on taatusti väärinkäsitys. Mua se ihmetyttää ja ärsyttää, mutta Josefina tuntuu haluavan siirtyä jo muihin aiheisiin.

“No, jospa annetaan tän olla tältä illalta”, mä järkeilen, kun Josefina on noussut ylös ja kävelemässä keittiöön. Tai siis “keittiöön”, koska mähän asun edelleen yksiössä. Mä jatkan: “Mutta kerro, miten mä voin olla avuksi. Kyllä tää varmasti selviää vielä. Älä huoli liikaa.”

Josefina jää keittiönurkkaukseen ja kääntyy muhun päin. Mä olen juuri vastaamassa, että kyllä mulla on nälkä - ja kiljuva nälkä onkin raskaan päivän jälkeen - kun Josefina jatkaa uudella kysymyksellä. Ai että asuisinko sen kanssa? Kysymys saa mut hetkeksi mykäksi, mutta tokenen siitä toivottavasti ennen kuin hiljaisuus muuttuu kiusalliseksi.

“Tietysti”, mä vastaan niin painokkaasti kuin osaan, vaikka mä olen edelleen vähän pöllämystynyt kysymyksestä ja Josefinan suoruudesta. “Asuisitko sä mun kanssa? Haluaisitko? Täälläkö?”

Ensin on stressaavaa odottaa vastausta kysymykseen, jota on pyöritellyt mielessään viikkotolkulla. Sitten on stressaavaa yrittää miettiä vastausta vastaukseen, jonka vakaa painokkuus oikein yllättää mut. Mä hölmistyn vähän, tuijotan Rasmusta ja vastaan kaikenkattavasti:
"Ai."

Totta kai mä olen ilahtunut, maagisen iloinen suorastaan, kun mun poikaystäväni niin päättäväisesti ilmoittaa haluavansa asua mun kanssa. Mä olen myös kroonisesti ahdistunut koko tästä päivästä, väsynyt, nälkäinen, jo valmiiksi huolissani huomisesta ja, niin, vähän kömpelö sosiaalisissa tilanteissa. Nojaudun tiskipöytään ja näpertelen avonaisia hiuksia levottomana.

"Totta kai haluaisin. Asuisin. Täällä, toisaalla, ihan missä vaan, mutta kyllä mä viimeistään tänään Kallan vuokramarkkinoita selatessani taas vaan tajusin, että enhän mä oikeastaan halua muuttaa enää minnekään ilman sua."

Suuria sanoja, joiden päästäminen vapaaksi kuulijan korviin on aika kauheaa, ja tavallaan ihanaakin, koska tämä tuntuu Suurelta Hetkeltä. Hyvältä sellaiselta. Hymyilyttää jo vähän.

Mä olen kuitenkin aika tyytyväinen, että nojailen siihen tiskipöytään. Muuten voisi mennä polvet vatkuliksi.

Ai? AI?? Mikä vastaus sekin on? Äkkiä mä tunnen oloni hermostuneeksi ja ehkä punastunkin. Ehkä Josefina oli odottanut toisenlaista vastausta? Mitä se oli odottanut? Olinko mä ollut liian suora? Eikö SE halunnut asua MUN kanssa? Mä raavin polveani ohimennen, vaikka sitä ei edes kutita, ja puntaroin pitäisikö mun nousta ja mennä Josefinan luo.

Sitten se kuitenkin avaa suunsa ja päästää mut pälkähästä niin ihanalla lauseella, että mun sisälle leviää lämmön tunne ja kasvoille hymy Josefinan hymyä peilaten.

Ja sitten mä tosiaankin nousen, kuljen ne pari askelta lattian poikki - kämppä on tosiaan pieni - ja halaan Josefinaa.

"No, sitten me ollaan kämppiksiä nykyään", mä virnistän irtautuessani Josefinasta. "Ja mitäs me syötäs sen kunniaksi?"

Rasmuksen halaukset on suunnilleen parasta mitä mä tiedän. Rutistan aika tiukasti takaisin. On yhä vähän kumma olo kaikista päivän tapahtumista, mutta tästä - tästä mulla on vaan hyvä tunne. Että me ollaan kämppiksiä. Että mä voin kertoa ihmisille (kenelle muka, mutta kuitenkin), että han är min sambo.

"Kuulostaa hyvältä", mä hymisen tyytyväisenä Rasmuksen toteamusta fiilistellen. Sitten mä nauran vähäsen, sillä musta on mahtavaa, että niinkin arkinen asia kuin iltapala voi olla sen kunniaksi -asia.

"Mä voisin syödä mitä vaan miten paljon vaan", tunnustan ja ryhdyn tutkimaan jääkaapin sisältöä KUIN KOTONANI. "Sairas nälkä. Eilistä ruokaa on ainakin jäljellä... vai kuuluuko meidän tilata pitsat?" Pitsallahan oli aika iso rooli meidän suhteen alkamisessa. Siispä: asiaankuuluvaa.

"Olisi ainakin kiva olla ihan vaan kotona", mä makustelen sitä tärkeää sanaa ja annan jääkaapin oven sulkeutua. Kotona! "... ja no, mä olen huomenna töissä aamukuudesta iltakahdeksaan, että jospa säästetään villimmät juhlistamiset myöhemmäksi." Koska mehän tunnetusti juhlitaan usein tosi villisti.

Josefina rutistaa mua lujaa takaisin, ja se tuntuu hyvältä. Kun se kääntyy jääkaapille ja avaa sen rennosti, mä en voi olla miettimättä, miten monta kertaa mä pääsisin vielä todistamaan tätä näkyä. Siis Josefinaa ei mun keittiössä, vaan meidän keittiössä.

"Pitsa kuulostaa hyvältä", mä komppaan. "Sen eilisen voi vaikka pakastaa."

Villit juhlat me jätetään yhteisellä sopimuksella myöhemmäksi - millainen hullu Amanda oikein on työnantajana? - mutta tilataan kuitenkin ne pitsat. Niitä odotellessa mä otan Josefinaa kädestä ja vedän sen mun perässä sängylle loikomaan. Vaikka kämppä onkin kahdelle aika pieni, se sänky on juuri täydellisen kokoinen, ja niin outo kuin koko Robert-kuvio onkin, mä olen niin mielissäni että saan nukkua Josefinan vieressä koko loppuvuoden yöt.