Onni on suhteellista

Keskiviikko, 24. huhtikuuta 2019. Auburnin lounge. Mukaan @Sarah R.

Kuten mulla oli tapana, mä olin elänyt tunneskaalani laidasta laitaan taas viimeisten parin viikon ajan. Muhun iski hirvittäviä stressinpuuskia, kun mä kirjailin menojani kalenteriin ja laskin päiviä lähestyvään pääsykokeeseen. Mä panikoin vuorotellen sitä, mitä tapahtuisi, jos mä en pääsisi opiskelemaan ja sitä, mitä sitten jos pääsisinkin. Joskus musta tuli hirvittävän aikaansaava ja reipas; etenkin silloin, kun harjoitustehtävät sujuivat hyvin, muhun tuli energiaa, joka pursusi yli äyräiden kaikilla muillakin elämänsaroilla. Toisinaan, niin kuin esimerkiksi juuri nyt, mulla oli vaan hirveän hyvä fiilis kaikesta.

Siivousvuoroni päätteeksi mä pujahdin pukkaritiloihin vaihtamaan työvaatteet pois. Tuli jotenkin juhlava ja innostuneen odottavainen olo, kun mä nostin repustani siistit treffivaatteet, sujahdin niihin ja ehostin kasvoni kevyesti. Hiukset harjasin auki, ja mua melkein hyräilytti, kun mä astahdin takaisin loungen puolelle. Edessä oli ilta Rasmuksen luona, ja mä tiesin jo nyt, että mainio ilta se sitten olisikin.

Mä joisin vain kupin juuri tippunutta kahvia ja lähtisin sitten kauppaan. Mä pyörähdin keittiön puolelle mieli kepeänä enkä alkuunkaan huomannut, että pukkarista poistuessani (melkein tanssahdellen!) multa putosi pramealle matolle paperilappunen. Siinä se helotti voimakkaan punaisella taustallaan yhtä näkyvänä kuin kevään ensimmäinen krookus. Mä kuitenkin katosin kulman taakse kahvinhakuun.

Effin juoksutus oli sujunut suhteellisen hyvin. Se oli melko turvallinen liikutustapa, kun ajatukset seilailivat laidasta laitaan ihan jatkuvasti. Abuelan syytökset epärehellisyydestä olivat iskeneet syvälle ja aiheuttaneet hirvittävästi lisää omantunnontuskia.
Effi oli mennyt mielellään takaisin tarhaansa, sitä ei kiinnostanut juurikaan mun parisuhdekriiseilyni ja seurasin hetken verran sen ongelmatonta hetkessä elämistä. Miten se säikähti tuulenpuuskan tuomaa lehteä vieressään ja rallitti hetken verran tarhan reunoja pitkin, yrittäen villitä muita mennessään. Miten se sitten asettautui etsimään kevään ensimmäisiä ruohonkorsia tarhan pohjalta muiden hevosten kanssa.

Kävelin päätallin puolelle verkkaisin askelin. Mun hiukset oli sotkuisella nutturalla, osa lyhyimmistä suortuvista oli karannut kehystämään väsyneitä kasvojani. Mustat juoksutrikoot ja harmaa huppari olivat tuntuneet sopivan vähäpätöisiltä vaatteilta aamulla kotoa lähtiessäni. Kotoa, joka oli liian tyhjä ja vieras ilman Thomasta.

Longen lattialla oli paperi ja kuulin epämääräistä kolinaa kaappien takaa. Nostin lapun sormieni välissä ja katsahdin, miten arkiselta se näyttikään. Ruokatarvikkeiden lisäksi listalla luki viiniä ja mansikoita, sekä huomattavasti pienemmällä käsialalla jotakin. Siristin hieman silmiäni ja toin paperin lähemmäksi.
Siinä luki ihan varmasti kumit.

"Onko tää sun?" kysyin nähdessäni söpöön hameeseen pukeutuneen Jusun. Sillä oli päällään avaralla pääntiellä varustettu vaaleansininen paita ja näin miten sen silmät pysähtyivät pitelemääni paperinpalaan.

Ellen mä olisi kuullut vaimeita askeleita, mä olisin saattanut hyräillä hiljaa mutta peräti ääneen. Kevätsäätkö sen tekivät, vai se, että mä tiesin pääsykokeen olevan pian ohi, vaiko vain Rasmuksen kainalossa nukkumisen odotus?

Nyt mä kuitenkin hillitsin itseni ja kaadoin kahvia kuppiini ilman äänenpitoa. Mä olin kuitenkin aika hyvä olemaan hiljaa.

Niin hyvä, etten meinannut ihan heti saada suutani auki sittenkään, kun mua suoraan puhuteltiin. Sehän nyt toki johtui ihan siitä, että Sarah, jonka mä tiesin mutten varsinaisesti tuntenut, piteli otteessaan paperilappusta, joka nopean vilkaisun perusteella saattoi hyvin olla mun kauppalistani.

Ja kyllähän mä tiesin, mitä mä olin siihen kirjoittanut. Olisinpa jo tullut kehitelleeksi jonkin näppärän salakielen.

”Ei, ei näytä tutulta”, mä kuulin sanovani.

Ihan hyvä veto, jos ei ottanut huomioon sitä, että mä olin surkea valehtelija. Mun kasvoilta oli luettavissa varmasti joka ainoa klassinen valheen merkki.

”Ooootatko kahvia?” kysyin silkkaa epävarmuuttani vähän venytellen ja yritin palautua peruslukemille. ”Ihan vasta keitin...”

Katseeni ei laskenut silmistä, jotka tuntuivat kehittävän uuden väriset kehykset itselleen. Toisen kieltäytyessä mun katseeni vain syveni, kunnes siirsin katseeni takaisin kauppalappuun. Siitä takaisin Jusuun, kun se kysyi kahvista.

"Kaada vain. Ei tarvii maitovaroja", vastasin ja istahdin pöydän ääreen penkille. Mietin olinko nähnyt Jusun käsialaa jossakin.

"Sä kyllä vähän näytät siltä, että tämä on sun treffikauppalista. Mansikoita, viiniä, kumeja. Vai ihan muutenko vain sä hengailet tallilla noin sievässä hameessa?"

Siirsin jälleen meripihkan väriset silmäni Jusuun, jonka olin kuullut seurustelevan Rasmuksen kanssa. Joka oli lähössä Saksaan kesäksi poikaystävänsä kanssa. Joka yritti niin kamalan paljon olla näyttämättä onneaan, mikä raastoi sisintäni.

Nyökkäsin vastaukseksi Sarahin kahvitilaukseen ja pistin touhottaen tohinaksi. Ei maitovaraa, muistutin vielä itseäni Sarahin puhuessa, enkä jättänyt maitovaraa enkä mitään muutakaan. Kaadoin kahvia komeasti pöytää myöten, sillä nyt mua kuumoteltiin ihan tosissaan siitä mitä mä olin omin käsin lappuun kirjoittanut, vaikka väitin muuta.

Kuinka ärsyttävää, että Sarah oli ollut riittävän hereillä ruotsintunneilla, ajattelin, vaikka en mä kyllä osannut tuntea oloani sekä ärsyyntyneeksi että nolostuneensi yhtä aikaa. Nolous vei voiton, 100-0.

”Ai, niinkö?” mä kysyin ihmeellisen muovisella äänellä ja siivoilin pöytätasoa niin kuin se olisi kuulunut asiaan. ”Voinhan mä sitä vielä vilkaista, jos se vaikka onkin!”

En mitenkään kovin äkkiä kyllä päässyt vilkaisemaan. Oli vähän hidasta kantaa pöytään piripintaakin täydemmäksi hulautettu kuppi.

”Kahvi ilman maitovaraa”, sanoin kuin tarjoilija, ja ihan niin kuin tämä olisi ollut se normaali maitovaraton. Sitten pelmahdin hakemaan omankin kuppini vältelläkseni vielä sitä vääjäämätöntä punastusta, kun pitäisi tunnustaa lappu mun omaksi.

Seurasin Jusun touhuamista, enkä oikein tiennyt olisiko mun pitänyt huvittua vai ei. Oliko musta tulossa ilkeä, jos sain mielihyvää toisen kiemurtelusta?

Jusu käveli täpötäyden kahvikupin kanssa pöytään ja ihmettelin, ettei se kaatanut osaa siitä matkan varrelle. Vaikka mun syliini esimerkiksi.
"Kiitos", sanoin kuitenkin ääneen, enkä tohtinut koskea kuppiin, jonka pintajännite piti kasassa. Sitä sopisi odottaa hetken, ennen kun saisin juotua pahimman ylivuodon kupin reunalta.

Laskin kauppalistan pöytään palaavan Jusun eteen ja tarkkailin toisen kasvoja. Yritin muistella mitä muuta tiesin Hurun kämppäkaverista muiden juttujen ansiosta.
"Miten kauan te olette olleet Rasmuksen kanssa yhdessä?" kysyin ja mietin oltiinko me oltu pidempään Thomaksen kanssa.

Kipu viilsi jälleen syvältä ja yritin olla näyttämättä sitä.

Yritin kovasti näyttää siltä, ettei mua vaivannut yhtään millään tasolla todeta sitä, öö, romanttista kauppalistaa omakseni samalla, kun Sarah livautti Rasmuksen nimen ja yhdessäolot ja kaikki keskusteluun. Mä jotenkin taittelin/rypistin lippuslappusen nyrkkiini enkä välittänyt tehdä vielä sanallisestikin numeroa siitä, että joop, munhan viinikumiostoslista se tietenkin siinä.

”Jaa”, mä ostin itselleni miettimis- ja punastuksenlaskeutumisaikaa. ”Ei nyt mitenkään loputtoman kauan, mitähän mä sanoisin... reilu puoli vuotta?”

Joku toinen olisi voinut sanoa, että melkein vuoden, tai jatkaa mutta ollaan me tunnettu pidempään, tai alunperinkin käyttänyt kuukausitarkkuutta eikä skaalata aikaa vuodenpuolikkaiksi. Mä olin kuitenkin mä, enkä mä ollut hyvä hehkuttamaan mitään silloinkaan, kun jo hehkuin hämillistä onneani ihan itsestäänkin. Oliko se taikauskoa? Tavallaan. Kyllä mä vähän pelkäsin, että manaisin asiat pilalle, jos iloitsisin niistä ääneen.

Mä muistelin niitä kertoja kun olin nähnyt Sarahia tai törmännyt sen somesisältöön. Eikö silläkin ollut joku poikaystävä? Pitikö mun nyt kysyä siitä? Vai olisiko parempi kysyä hevosista? Vai olisinko mä sittenkin vain hiljaa?

Mä ratkaisin tilanteen hienosti, tai siis huonosti.

”Hmm. Niin”, mä ynähdin supliikkina ja katosin kahvikuppini taakse, tai ainakin toivoin että olisin voinut kadota.

Hassun mittainen hiljaisuus.

”Ja siis oli mulla ihan asiallinen työasu, kun siivosin”, koin tarpeelliseksi selventää, jottei Sarah vaan jäisi miettimään asiaa – ottihan se sen ohimennen puheeksikin kauppalistan alkuperää selvitellessään.

Jusu rypisti ostoslistan sormiensa väliin, antaen siten hyvin suoran vastauksen listan omistamisesta. Tuskin toinen olisi niin tehnyt jonkun toisen kauppalapun kohdalla. Mietin miten vanha Jusu mahtoi olla.

"No onhan sitä siinä sitten jo. Paljon aikaa kumien käytölle", puuskahdin seuraten toisen esimerkkiä kahvinjuomisesta. Poltin silti suuni, vaikka yritin olla varovainen.

Yritin olla yskimättä kovaa, kun Jusu mainitsi asiallisesta työasusta ja siivouksesta. Ihan tilanteen itsensä vuoksi silmieni eteen nousi hyvin kyseenalainen siivoojanasu.
"Vai niin. Rasmusko ei, tuota, pidä sitten sun asiallisesta siivousuniformustasi?"

Herranjumala mä elin puutostilassa.

En mä nyt suorastaan toivonut Sarahin tukehtuvan yskäänsä, mutta sillä tavalla sopivasti kuitenkin, ettei se kerennyt näkemään mun ilmettä.

Ai millaistako?

Sanat ei riitä.

”Niin... onhan se nyt jo..... jotakin. Aikaa.”

En uskaltanut kohottaa kahvikuppia toistamiseen huulilleni, sillä mun kädet kyllä varmaan tutisi vähäsen. Se olikin viisasta, sillä seuraavaksi otettiin käsittelyyn Rasmuksen mieltymykset ja mun uniformut, ja uskokaa pois vain, sitä nimitystä mä en työvaatteistani olisi käyttänyt enkä ainakaan tuohon sävyyn.

Tuskin Sarahkaan.

Ai kauhea. Miettikö se nyt... kuvitteliko se... ja pitikö mun vastata johonkin kysymykseenkin??

”No”, mä aloitin hyvin hermostuneena. ”Mun uniformu, siis jota mä käytän töissä ei välttämättä ole kovin viettelevä.”

Mä jäädyin, koska 1) käytin juuri sanaa viettelevä ja 2) miksi mun piti painottaa, että kyseessä oli nyt SE uniformu jota mä käytin TÖISSÄ, ihan niin kuin mä tässä tosiasiassa kertoilisin että olihan mulla MUITAKIN??!

”Tai varmaan makuja on erilaisia”, yritin saada jonkinlaisen huolettoman virnistyksen sanojen saatteeksi, jahka vähän toivuin shokkitilastani. ”Ehkä sun poikaystäväsi pitää sellaisista. Tavallisista siivousvaatteista.”

Jusu takelteli ja ilmeet eivät jättäneet paljoakaan mielikuvituksen varaan. Olin jo jättämässä puheenaiheen sikseen, kun toinen jostakin syystä otti esiin oman poikaystäväni.

Siis sen, joka oli karannut englantiin ja jonka kiinnostus mun pukuvaihtoehtoihin oli riittänyt meidän sovintoyöhön, eikä sitä pidemmälle.
Sen, joka oli vielä autuaan tietämätön miten hirvittävä tyttöystävä - tai avopuoliso sillä olikaan.

Vaihdoin painoa penkillä puolihuolimattomasti ja kehittelin kasvoilleni neutraalin ilmeen.
"Niin, me ei mun poikaystävän kanssa kyllä olla harrastettu mitään roolileikkejä. Sille riittää ihan minä", vastasin ja irvistin huomaamattani.
Tai siis oli riittänyt. Silloin joskus.

"En mä silti tuomitse. Jokainen pitää seksielämänsä hereillä omalla tyylillään, tiedäthän."
Nostin kahvikupin huulilleni.

Heeeei hetkinen nyt, välähti mun mielessäni. Puhuttiinko me nyt tässä tosiaankin roolileikeistä ja seksielämistä ja sellaisen virkistämisestä — puolituntemattoman Sarahin kanssa keskellä kirkkainta kevätpäivää loungessa, jossa kaappien nimikylteilläkin vaikutti olevan korvat???

Jarrua, täytyy painaa jarrua, mä mietin, mutta enhän mä tiennyt mikä poljin se nyt tässä tilanteessa oikein olisi. Sarahin jutut olivat kiihtyneet niin paljon nopeammin kuin mun ikinä, ja välähtäneet tutkaan eikä millään pienillä lukemilla sittenkään.

”Niin, ei, hyvähän se, jos teille riittää..... kyllä meillekin..... eihän me nyt....... kiva jos teilläkin menee... hyvin.”

Mun ääni hiipui ja hiipui ja hiipui hiipumistaan, ja mä mietin, mitä tapahtuisi jos mä kertoisin tästä keskustelusta Rasmukselle.

Oikeastaanhan se voisi olla aika hupaisaa, joku pieni ilkikurinen osa mun mielessäni supatteli, kertoa Rasmus Alsilalle kuinka sen seksuaalisia mieltymyksiä oli ruodittu Auburnissa ja katsella kuinka se todennäköisesti kävisi mielessään läpi kaikkia muita tuntemiaan talleja ja miettisi minne hevosensa ja itsensä ja mieltymyksensä siirtäisi.

Mutta jos se todella karkaisi tallinpakoon — ehkä muuttaisi kauas, kauas pois — ei, siitä mä en pitäisi, joten ehkä mä en kertoisi, sillä mä halusin pitää Rasmus Alsilan elämässäni ja mieluiten mahdollisimman lähellä. Kummallisesti mä tyynnyin taas poikaystävääni ajatellessani, ja se näkyi mun elekielessä lisääntyvänä rentoutena ja utuisena hymynä.

Mun piti oikein pinnistellä, jotta kuulin Jusun lauseesta viimeisetkin sanat. Tiesin, ettei vastapäätä istuva brunette ollut kovin puhelias, sillä me oltiin hädin tuskin ikinä juteltu. Ehkä sille seksiaiheet oli hankalia, vaikka itsehän se oli ostoslistansa kirjoittanut ja sitten pudottanut sen loungen lattialle mun löydettäväksi.

"Oletko sä nyt ihan varma, että tiedät minkälaisia kumeja aiot ostaa kaupasta? Ettet tarvitsisi, mm... makutuomaria vaikka? Tiedäthän miten montaa erilaista siellä on?" kysyin ja hymyilin hieman. Ehkä mun seuraava ammatti olisi joku seksuaaliterapeutti, ainakaan ei ujostuttanut puhua aiheesta.
Jusu nimittäin vaikutti vähän siltä, että se hukkuisi kaupan kondomihyllyn väliin, jos se joutuisi sinne yksin.

"Eikä sitä kannata häpeillä, seksi on iso osa parisuhdetta", lisäsin vielä, vaikken saanutkaan pidettyä katkeruutta äänestäni.
Siihen nähden miten aktiivinen ihminen olin ollut aikaisemmin sillä saralla, olin nyt lähes nunna. Olin heilutellut peittoa useammin sinkkuna, kuin parisuhteessa ja puutostila alkoi ehdottomasti vaikuttamaan päätöksiini. Varsinkin, jos olin juonut hiemankin enemmän.

Tyyntyminen oli hetkellistä hupia. Ostin itselleni aikaa (ja nopeammin lähestyvän paikalta poistumisen) hörppäämällä noin kolmasosakupillisen kahvia.

”Niin, onhan niitä, kaikenlaisia, tosiaan”, mä lausuin mahdollisimman asiallisesti ja luonnollisesti sanoihini kompuroiden. ”Mutta kyllä mä tiedän, mitä me tarvitaan.” Jopas! Aivan reippaasti! Irtosi hiuksenhieno hymykin perään.

Ja sitten Sarah sanoi vähän merkilliseen sävyyn, ettei mun pitänyt häpeillä. Häkeltyneenä mä pyörittelin sävyä mieleni analysoivassa osassa ja lausahdin samalla keskittymättä sanoihini:
”Niin. Onhan se... iso. Osa. Parisuhdetta.”

Mekaaninen toisen sanojen toistelu päättyi, kun mä tulin siihen tulokseen, etten mä tuntenut tätä henkilöä lainkaan riittävän hyvin voidakseni tehdä tämän äänensävyistä pitäviä tulkintoja. (Ilmeisesti tunsin tämän kuitenkin kylliksi syvällisesti voidakseni puhua hänen kanssaan seksielämästäni ja parisuhteesta... no, siitä saattoi toki olla montaa mieltä, mutta tässä sitä silti jauhettiin.)

”Mutta kuuluu siihen kaikkea muutakin”, mä sanoin, ja silloin tapahtui pieni ihme. Kun mä vain ajattelinkin, mitä kaikkea ihanaa parisuhde mulle tarkoitti, mä sulin pahimmasta kipsistäni. Hymyilin huulilleni kohottamaan kahvikuppiini ja olin iloinen siitä, että mä sain miettiä sellaisia asioita. Että Rasmus oli tullut ihastuneeksi muhun niin paljon, että se halusi olla mun kanssa. Vieläkin, ja ylipäänsä.

Jusu vakuutteli osaavansa itse, eikä Sarah aikonut jäädä jankkaamaan asiasta. Latino tarkkaili toisen kasvoja, jotka tuntuivat lähes säteilevän onnesta.

Kuului siihen kaikkea muutakin, sanat kouraisivat jostakin syystä syvältä bruneten sisuskaluista. He olivat Thomaksen kanssa olleet aina ratkoneet kaikki ongelmansa lakanoiden välissä. Heidän maailmassaan ei ollut ollut sanoja, jotka olisivat voineet kilpailla kehon vapauden kanssa.
Viime aikoina kommunikointi oli loppunut kaikilta osin lähes kokonaan, eikä asian tajuaminen tuntunut hyvältä. Ei varsinkaan, kun sen sai nähdä Jusun hölmön onnellisilta kasvoilta.

"Onhan se hyvä, että klikkaa monella eri tasolla", Sarah tokaisi kylmemmällä äänensävyllä, kuin oli aikonut. Nainen joi loput kahvistaan kerralla pois ja nousi sitten huuhtelemaan mukin ennen astianpesukoneeseen laittamista.
"Kiitos kahvista ja tsemppiä iltaan. Pitäkää hauskaa."
Sarah siirsi katseensa Jusuun ja kallisti päätään hieman. Toisessa oli jotakin kummallista, sillä latino ei tuntunut saavan brunetesta täysin selvyyttä. Ehkä Jusu oli vain liian ylitsepursuavan onnellinen päästääkseen häntä iholleen?

Mulla oli niin hyvä mieli ja lämmin fiilis, kun mä vaan ajattelinkin sitä ihmeellistä asiaa - parisuhdetta. Ihastumista. Yhdessä olemista. Se oli niin kokonaisvaltaista, utuisenhempeää iloa, että Sarahin purevalla sävyllä lausutut sanat jotenkin vaan upposivat sen kaiken keskelle todella, todella hitaasti. Matkan varrella niistä katosi pahin teräkin, mutta hätkähdinhän mä vähän silti, herkkä kun olin.

"Niin", mä vaan mumahdin ja mietin, että ei kai kukaan ryhtynytkään sellaiseen suhteeseen, jossa ei klikannut millään tasolla - tai edes ainoastaan yhdellä. "Eipä kestä."

Sitten mä kurtistin kulmiani. En mä tiennyt mihin mä tarvitsin tsemppiä. Mä menisin viettämään aikaa poikaystäväni kanssa, ja se oli mukava tyyppi, eikä me tehty pelottavia asioita tai hengailtu vaarallisissa paikoissa. Mikä sai Sarahin toivottamaan tsemppiä iltaan seurustelukumppaneiden kesken?

Väläytin vähän mietteliään hymyn.

"Tietenkin", hymähdin. Me pidettiin aina hauskaa. Ehkä vähäeleisemmällä tavalla kuin jotkut muut, tai muuten vaan erilaisella, mutta kyllä mulla oli aina Rasmuksen kanssa hauskempaa kuin yksin tai kenenkään muun seurassa.

Mäkin aloin tehdä lähtöä. Koska mä olin kohtelias, mä sanoin:
"Oli mukava jutella. Me varmasti nähdään taas."

Jälkimmäinen oli ihan totta, sillä tallillahan me tavattaisiin. Laitoin kahvikuppini koneeseen ja nappasin pienen repun mukaani.

"Mä taidan nyt lähteä sinne kauppaan", hymähdin vielä Sarahille, ja livuin askel kepeänä loungen ovelle. Tunnustelin kauppalistaa kädessäni; se oli mukana, muistaisin kyllä kaiken. Ajatukset palasivat askartelemaan käydyn keskustelun parissa, mutta tuskin mä sitä kauan pohtisin. Tulisi muuta, iloisempaa mietittävää.