Kellonaika on nyt 18.11.19 15:41

17 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

#routinetrophy part III
Raapaleita pikkuviikkojen ajalta, satunnaiset päivämäärät

Kisafiiliksiä

Ratsastaa me saatiin ihan sydämiemme kyllyydestä. Mä en hypännyt hevosillani lainkaan muina kuin ratapäivinä, joten ensimmäistä kertaa Granni ja Trina ylittivät esteitä keskiviikkona pari päivää meidän saapumisen jälkeen. Sekä Rasmus että mä avasimme kisaviikkomme sijoituksilla; Rasmus heti ekassa startissaan Branin kanssa ja mä Grannin kanssa metrikympissä. Trinan kanssa mulla ei sitten sujunutkaan. Tervetuliaisluokaksi sille valitussa metrikympissä tekeminen tuntui vielä helpolta, mutta hevosen kokemukseen nähden 120:n sentin luokka oli yhtä tuskaa. Trina oli radalla yhtä ailahtelevainen kuin sen suoritukset tulisivat tulevina päivinä ylipäänsä olemaan; hetkittäin se tuntui oikein hyvältä, ja sitten yhtäkkiä aivan hirveän tahmealta ja melkeinpä pelokkaalta. Varovainen tammaparka.

Huolenpitoa

Ratsastin Trinan jaba-alueelle ja valuin tuttujen karsinoiden edessä voipuneena alas satulasta. Päivä oli ollut pitkä ja jännittävä, mulla oli nestehukkainen olo ja mä aloin jo voida vähän pahoin, niin kehnosti mä olin saanut syötyä. Tuntui kuin mussa ei olisi ollut voimaa edes satulavyön löysyttämiseen. Onneksi mun ei sitten tarvinnutkaan, sillä Rasmus astui juuri ulos Cavan karsinasta ja ilmestyi mun vierelle. Se tarttui Trinan ohjiin ja ojensi mulle vesipullon niin kuin olisi tiennyt tarkalleen, mitä mä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Hymyilin valjusti kiitokseksi.
"Ei hullumpaa tämmöinen kisaelämä", sanoin tyytyväisenä siitä, että me oltiin täällä yhdessä.
"Ootapa kesää", Rasmus virnisti.
"Niin ootankin."

Isovelijuttuja

Alexanderilla oli monta roolia. Se oli meidän paikallisopas, suuri kilparatsastaja, mun isoveli, Jessin ex?-säätö, Aliisan jonkinlainen säätö ja Rasmuksen... en mä edes tiedä. No, tyttöystävän isoveli. Alexander suhtautui Rasmukseen vähän niin kuin kaverin ja pikkuvelipuolen sekoitukseen ja naljaili tälle jonkun verran, mutta hyväntahtoisemmin ja vieraskoreammin kuin mulle.

Alexander tunsi kaikki, myös kisa-alueen DJ:n, ja se käytti suhteitaan surutta hyväkseen. Kerran, kun Rasmus voitti luokkansa Ankalla, kunniakierroksen alkaessa kajahtivat ilmoille A Little Less Conversationin alkusoinnit. Alexander virnisti Ankan polkiessa kunniakierroksellaan puhetta vähentävän biisin säestyksellä.
"Mä vinkkasin Vickanille, että tämä olisi Rasmuksen henkinen biisi."

Mä tuhahdin. Että mun isoveljeni jaksoikin. Onneksi Rasmus tuskin tajusi tätä kiusanteoksi, mietin helpottuneena.

"Mitä sä maksoit sille Vickanille siitä, että se muisti soittaa tämän", kysyi Aliisa, ja Jessi katsahti tätä silmät sirrissä, mutta vaikutti sitten päättävän, että kysymys oli oikeutettu ja keskitti pisteliään huomionsa Alexanderiin.

Mun isoveljeni naurahti ja puisteli päätään. Se kiersi puheenaiheen.

"Mitähän soitettaisiin, jos te rakastavaiset pääsisitte peräkkäin laukkailemaan kunniakierroksille", Alexander tarjosi niin loistavan syötin, että tietenkin etenkin Aliisa tarttui siihen empimättä. Mä suljin tuskastuneena silmäni, kun Aliisa ja Alexander heittelivät toisilleen toinen toistaan imelämpiä biisivaihtoehtoja mun ja Rasmuksen kiusaksi.
"You're The One That I Want tietenkin", ilmoitti Aliisa keskustelun päätteeksi. "Täykky poljento."

Topics tagged under routinetrophy on Foorumi | Auburn Estate Kunniakierros
Olin luokassani ehkä vasta kolmas mutta tämän hassun laukkakisan voitan t. Granni

Viimeinen ilta ja aamu
Työtä ja juhlaa

Mun viimeinen kisapäiväni ei ollut mitenkään mainittavan hyvä. Grannin metrikakskyt oli jonkinasteinen katastrofi, sillä se vei mua taas vaihteeksi kuin räsynukkea. Trina, joka kulki samassa luokassa hyvin, käpertyi taas epävarmuuteensa viimeisessä koitoksessa. Se oli 130-luokka. Mikään ei sujunut - ei ratsastus eikä hevonen.

Jos meillä menikin surkeasti penkin alle, Rasmus se vain napsi sijoja sekä Cavalla että Branillaan. Alexanderkin sijoittui ja oli hyvällä tuulella. Hänen ehdotuksestaan me vietettin vika iltamme vähän juhlavammin. Söimme hyvin ja jäimme vielä viimeisen kerran istumaan iltaa yhdessä. Aliisa oli kammannut tukkansa ja Jessi ja minä olimme pukeneet yllemme mekot, joten kyllä kai sitä voi juhlaksi kutsua.

Porukalla

Siinä me istuttiin, ja mä mietin parin viikon takaisia juhlia ja sitä, miten tämä tällainen oleskelu pienellä porukalla olikin paljon helpompaa. Hukkumisen vaara ainakin oli olennaisesti pienempi, ajattelin ja tirskahdan. Katselin seuralaisiani. Aliisa ja Jessi olivat syventyneet jutusteluun, Aliisa ehkä enemmän ja Jessi hieman vähemmän. Alexander kyseli jotakin Rasmukselta ja ihan pieninä hetkinä mä saatoin huomata sen kuuntelevan Jessin puheita. Mulle ei kukaan juttellut, mutta ei musta tuntunut ulkopuoliselta. Jossakin vaiheessa Adelina liittyi Aliisan kutsumana seuraan, ja keskustelukumppanijako järjestyi uudelle tolalle.

Silloin Rasmus katsoi mua.
”Väsyttää”, mä sanoin. Yritin lukea poikaystäväni kasvoilta, ymmärsikö se että halusin olla ihan vaan kahdestaan.



Kaikessa hiljaisuudessa

Makasimme pitkään valveilla. Lojuin vatsallani kasvot käännettyinä kohti Rasmusta, joka loikoili kyljellään ja katseli minua. Välillä se silitti mun käsivartta, ja jos se oikein intiimiksi heittäytyi, kosketti mun poskea hellästi sormillaan. Tunnelma oli kesäyönpehmeä, vaikka kesä oli tietysti vielä kaukana, mutta vähän sametistaan se oli lainannut siihen hetkeen. Ei tarvinnut puhua mitään, mutta jos halusi, niin sitten voi.

Joten välillä jompi kumpi sanoi jotakin; enimmäkseen ei. Mä mietin ja oivalsin: olin toivottoman ihastunut, pahemmin kuin ikinä, ja ihmettelin, miksi se ei herättänyt mussa kauhua. Mutta Rasmuksen katse vastasi hiljaa: mä voin luottaa siihen, etten mä ollut ainoa. Se oli hyvä.

Lähdön hetkellä

Aamulla me jätettiin hyvästit Markarydille, Alexanderille ja mun hevosille. Ne jäisivät Alexanderin ratsastettavaksi ja palaisivat myöhemmin Jessin matkassa Suomeen. Mun isoveljen vierellä seisova pitkänhuiskea ja kunnianhimoinen ratsastaja aikoi kilpailla vielä, ja siinähän se onkin elementissään. Mä havahduin miettimään, että samalla tavalla mä voisin kuvailla omaa veljeänikin: pitkänhuiskea, kunnianhimoinen, kilpaurheilija.

Trinaa mä halasin pitkään, Grannia vain rapsutin. Seuraavaksi mä huomasin halaavani Alexanderia. Se käski mun pitää huolta itsestäni, ja sitten se sanoi pilke silmäkulmassa, etten mä saisi antaa Alsilan jänistää Saksaanlähdön suhteen viime hetkellä.

Mä tajusin kyllä. Se oli Alexanderin tapa kannustaa mua. Olin hyvilläni, kun se vältti viittaamasta mun arkuuteeni.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 17.03.19 19:07
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 108
Luettu: 5847

Branin päiväkirja

Kotimatkalla
17. maaliskuuta 2019 #routinetrophy

”Oisko siinä kaikki?” Josefina arveli paukautettuaan hevosrekan oven kiinni. Sisällä Bran päästi ilmoille sydäntäsärkevän hirnahduksen ja kiljahduksen sekoituksen – se oli lähdössä Suomeen yksin ja ehkä vähän levoton kavereiden jäädessä matkasta, mutta asettuisi varmasti syömään kun me päästäisiin maantielle.

”Kyllä mä luulen”, nyökkäsin ja katsahdin vielä kerran ympärilleni. En nähnyt mitään sellaista, minkä olisin välittömästi tunnistanut Branin, mun, Josefinan tai Aliisan omaisuudeksi. Ja jos jotain jäisikin, niin kyllä ne kulkeutuisivat myöhemmin perästä - auburnilaisia saapuisi sankoin joukoin paikalle siirtymä- ja huippuviikoiksi.

Granni, Trina ja Isabellan hevoset jäisivät Markarydiin Alexanderin ratsastettaviksi. Välillä mua ohimennen harmitti, että me Josefinan kanssa lähdettäisiin. Mä olisin ihan mielelläni kilpaillut vielä ja olisin varmasti voinut hypätä Isabellan hevosilla neljääkymppiäkin putoamatta satulasta. Mutta kahdesta viikosta me oltiin alun alkaen sovittu, Branille ei ollut kisoissa enää luokkia, ja mulla oli vähän kiire ratsastamaan Hanni hevoskauppiaan (kyllä, olin Aliisalta oppinut että kyseessä oli Hanni, ei Hanne) suomenhevosia, Viron-tuonteja ja viisivuotiaita kahjoja puoliverisiä.

Niinpä me lähdettiin Josefinan ja Aliisan kanssa matkaan. Tai oltaisiin lähdetty, mutta Aliisaa ei näkynyt missään.

”Missä se Huru luuhaa”, mä vilkaisin kelloa ja olin vähän huolissani. Me oltiin kyllä varattu hyvin aikaa ennen laivan lähtöä, mutta äkkiäkös se hupenisi, jos Aliisa olisi paljonkin myöhässä, tiellä olisi ruuhkaa tai jotain odottamatonta sattuisi satamassa. Kymmenen minuuttia odoteltuamme mä aloin ihmetellä, miten Aliisa oli saanut pidettyä työnsä junassa jos se suhtautui näin löperösti lähtöaikoihin, ja vartin päästä mä olin jo ehdottomassa Josefinalle että mä lähdettäisiin ilman sen kämppistä.

Juuri silloin punakkakasvoinen Huru kuitenkin laukkasi autolle reppu selässään.

”Missä sä olit?” Josefina tiedusteli, ja muakin olisi kiinnostunut, mutta Aliisa se vain huiskautti kättään ja kertoi läähätyksen lomassa olleensa suorittamassa ”tärkeää toimitusta”. Enempää tiedonmurusia ei herunut, joten me pakkauduttiin autoon ja mä käänsin kurssin kohti Tukholmaa.

Vaikka tavallaan mä olisin halunnut jäädä, tavallaan oli kiva olla matkalla kotiinkin. Kisareissu oli sujunut hyvin. Bran oli hypännyt neljä rataa sijoittuen kahdesti. Erityisen tyytyväinen mä olin sen edellispäivän suoritukseen metri kympin luokassa: se oli ollut vahvan ja vauhdikkaan tuntuinen ja hävinnyt voittajalle vain muutaman sekunnin sadasosan. Mun toiveena oli siirtää se tänä vuonna 120 cm:n luokkiin, mikä näyttäisi toteutuvan jo kevään kisoissa.

Ankka oli hypännyt kolme huonohkoa rataa, mutta voittanut yhden. Se rata oli ollut niin hieno ja nopea, että mä annoin epätasaisuuden hevoselle ja itselleni anteeksi. Ankka kuitenkin oli mulle ratsuistani ehdottomasti vierain ja mä luulin, että seuraavissa kisoissa yhteistyö sujuisi jo paremmin. Cava oli hypännyt eniten, viisi rataa, ja sijoittunut kahdesti, joista toinen metri kolmestakympistä. Se oli alkanut tuntua jo ihan oikealta esteratsastukselta. Cava jos kuka nautti isoista kisoista ja mä uskoin, että se ei pettäisi Alexanderiakaan.

Josefinallakin oli sujunut hyvin, ja kaiken kukkuraksi se oli saanut mielenkiintoisen tarjouksen ratsutussopparista ja kaikeksi onneksi ottanut sen vastaan. Keväästä oli tulossa eittämättä mielenkiintoinen, ja jo parin kuukauden kuluttua me lähdettäisiin Saksaan.

Mä en malttanut odottaa. Mä halusin lisää – kisoja, ratsastettavia, ratoja, kilometrejä tien päällä. Isompia esteitä. Siitä oli pitkä aika, kun mä olin viimeksi tuntenut niin, ja silloin olin varmaan ratsastanut vielä Callea. Jotenkin musta tuntui, että mä olin löytämässä itseäni ja mun elämä suuntaa, niin kliseiseltä se kuin kuulostikin. Toivoin vain, ettei mikään ehtisi mennä pieleen, ennen kuin me Josefinan kanssa startattaisiin matka kohti Keski-Eurooppaa.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 17.03.19 11:47
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 641

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kättä päälle
16. maaliskuuta 2019. Tobias Juslinin osuuksia kirjaillut @Amanda S. #routinetrophy

@Jusu R. kirjoitti:
Keskustelun jälkeen Josefina Rosengård keräsi rohkeuttaan Siihen Toiseen Puheluun. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt itsestään sinä iltana, eikä ollut varma löytäisikö koskaan. Ehkä olikin onnekas kohtalon oikku, ettei Jusun lopulta tarvinnut soittaa Tobias Juslinille.


Tobias tammoineen ja tarjouksineen oli pyörinyt Jusun mielessä niin tiuhaan, että hän oli vähällä luulla kuvitelleensa tutut piirteet näkökentän laitamilla. He olivat juuri poistumassa Rasmuksen kanssa Alexanderin, Aliisan, Adelinan ja Jessin seurasta omaan keskinäiseen rauhaansa, kun Jusu vilkaisi vielä kerran aulabaarin nurkkapöydässä istuvaa miestä. Seuraava askel oli hidas ja haparoiva, ja huomaamattaan Jusu jäi jälkeen Rasmuksesta. Katse Tobiaksessa Josefina Rosengård pysähtyi.

“Odota, Rasmus”, tyttö pyysi ja haparoi kädellään ilmaa aikeenaan tarttua Rasmusta kädestä, jotta tämä pysähtyisi.

Poikaystävä oli kuitenkin ehtinyt jo muutaman askeleen päähän, eivätkä Jusun sormet kohdanneet tämän hihaa vaan tyhjän tilan heidän välillään. Rasmus kääntyi katsomaan Josefinaansa, joka näytti yhtäkkiä virittyneeltä, vähän kireältäkin kai.

“Tuolla on se Tobias Juslin. Se, joka tarjosi mulle hevostaan”, Jusu selitti ja vaihteli levottomana painoa jalalta toiselle.
Rasmus katseli aulabaarin kansoittavaa väkijoukkoa eikä ollut aivan varma, ketä hänen piti katsoa. Ei sen oikeastaan ollut väliäkään; mitä Rasmus Alsila olisi piitannut tyypin ulkoisista ominaisuuksista? Verneri Kaajapuro oli vakuuttanut kaverin olevan reilu ja rehellinen, ja tarjottu diili oli kiinnostava, joten mitä sitä sen enempiä miettimään.
“Mene juttelemaan sen kanssa”, Rasmus rohkaisi.
“En mä uskalla!”
“Uskallathan. Vai puhutko sä sen kanssa ennemmin puhelimessa kuin kasvotuksin?”

Hätääntyneen näköisenä Jusu puntaroi kahta vaihtoehtoaan - sillä tottahan ne olivat hänen ainoat vaihtoehtonsa. Asian unohtaminen ei käynyt päinsä. Sitten hän olisi ollut pettymys Tobiakselle, Vernerille ja varmaan Rasmuksellekin, ja ennen kaikkea vähän itselleen.

“Odotathan sä mua?” Josefina sitten vinkaisi.
“Odotan mä”, Rasmus lupasi kiltisti, vaikka saattaisikin sitten näyttää omituiselta seistessään yksinään majatalon asuinkerroksiin johdattavien rappusten juuressa.

Jusu astella nakutti tilan poikki. Pulssi koholla ja kaikki aistit terävöityen hän otti suunnakseen pöydän, jossa Tobias Juslin istui - tietenkin aivan huoneen toisessa päässä. Siinä oli monta metriä aikaa kääntyä pois. Kuin ihmeen kaupalla Josefina kuitenkin löysi itsensä määränpäästään, ja ennen kuin päättäväisyys ehti liiaksi horjua, tyttö liu’utti hentoisen olemuksensa miehen vastapäiselle penkille.

“Hej.” Tervehdys oli jännityksen terävöittämä ja silmät valppaat. “Häiritsenkö?”
“Josefina!” iloisesti yllättyen saamastaan seurasta Tobias lopetti Twitterin selauksen, laittoi puhelimen taskuun ja risti kätensä pöydälle. “Et, et ollenkaan. Mitä sinulle kuuluu?”
Tunnelma oli jälleen soveltuva kahden vanhan ystävyksen tapaamiseen, paitsi että Jusu oli kuin karkuun lähtöä harkitseva rusakko.
“Hyvää? Entä itsellesi?” tyttö lateli käytöstapojensa ohjailemana, mutta lipsahti sitten hätäisyytensä vietäväksi: “Mulla olisi sun hevoselle karsinapaikka.”

Ups. Ihan niin Jusu ei ollut ajatellut tätä tilannetta hoitaa. Oli kuitenkin myöhäistä niellä sanoja takaisin enää, kun ne oli jo kertaalleen lausuttu. Nuori ja alhaisesta itsevarmuustasostaan kärsivä ratsastaja tuskaili mielessään, vaikuttiko hän nyt aivan liian kiinnostuneelta ja turhan vähän kauhistuneelta totuuteen nähden.

Tobiaksen hymyyn kaartuneiden huulien välistä karkasi huvittunut naurahdus.
“Hyvää, kiitos.” Mies katsoi lempeästi koko kropallaan jännittävää Josefinaa ja mietti, miten tyttö pystyikin muuntautumaan tilanteen niin vaatiessa korviin asti nousseen hartialinjan kankeasta vangista elastiseksi ammattiratsastajaksi. “Niinkö? Sinäkö siis olet sittenkin kiinnostunut auttamaan minua Kertun kanssa?”

Kiinnostunut. Kauhuissaan. Kiinnostunut… Kauhuissaan.

“Niin kai”, Jusu ynähti, ja tajusi sitten, ettei se ollut mikään hyvä vastaus. “Tai siis, totta kai, vaikka suoraan sanottuna löytäisithän sä takuulla pätevämpiäkin tyyppejä kuin jonkun Jusun Kallan pusikoista.”

Kuullessaan omat sanansa tytön täytyi purra huulta, jottei olisi joko parkaissut tai naurahtanut ääneen - hän ei ollut varma, mikä ääni ilmoille olisi lopulta karannut. Sitten tulikin jo kiire puolustella Purtsilaa. Pusikkoa tai ei, se oli silti Jusun mielestä oiva talli.

“Enkä mä vähättele mun kotitallia. Siellä on hoito viimeisen päälle, ja siellä on mun valmentaja, ja se on hirveän hyvä ja aina valmis auttamaan mua, niin että niiltä osin olisin sinuna luottavaisin mielin.” Ketä Jusu vakuuttelikaan? Ehkä sittenkin itseään.

”Eikä sinun tarvitse vähätellä itseäsikään”, tytön panikoinnissa oli jotain suloista ja aitoa. Tobias oli pitänyt nähdessään Josefinan ratsailla, mutta vielä enemmän mies piti siitä, miten nuorella tytöllä olivat jalat maassa. Saisi vain oppia arvostamaan itseään enemmän. ”Minä todella luotan sinuun, toivottavasti uskot sen.”
“Uskon”, Jusu sanoi, eikä se oikeastaan ollut valehtelua ensinkään. Miksi tämä mies olisi tarjonnut hänelle hevostaan ratsastettavaksi ja vielä tarjoutunut maksamaan siitä palkkaa, jos olisi ollut varma, että hevonen palaisi pilalle ratsastettuna? Ei kukaan tekisi niin - kaikkein vähiten tyyppi, jonka kasvoille kohosi ylpeä hymy tämän esitellessä hevosensa kuvaa tuikituntemattomalle ihmiselle.
“No - tallipaikka on siis sovittuna”, Tobias teki tulkintansa, ja vaikka Jusun tekikin mieli vielä siinä vaiheessa perääntyä koko diilistä ja pöydästä ja juosta Rasmuksen kainaloon vapisemaan, tilaa sellaiselle tempaukselle ei enää jäänyt, kun Tobias Juslin esitti suoran kysymyksen: “Milloin voin tuoda hevoseni sulle?”

Ja Jusu alistui kohtaloonsa. Kai se hevonen sitten vain tuotaisiin hänelle - eikä hän oikeastaan ollut siitä edes pahoillaan. Tietenkin Kerttu voisi vielä osoittautua kamalaksi virheeksi. Jos se olisikin kauhea luuska tai jos Jusu tosissaan mokaisi jotakin, niin kuin oletti tekevänsä.

“Me lähdetään sunnuntaina kotimatkalle ja ollaan maanantaina perillä”, Jusu kertoi ja kohautti olkiaan. “Ei kai mulle sen jälkeen ole niin väliä, koska sen tuot.”
Tobias Juslin hymyili tyytyväisenä. Ah, järjestelyhän oli syntynyt mukavan kivuttomasti. Kun Kerttu olisi hyvissä käsissä, hän voisi rauhassa keskittyä… elämään. Kaikkeen muuhun. Tobias esitti muutamia tärkeitä kysymyksiä - kuten osoitteen - hevosensa tulevasta asuinpaikasta, ja vaikutti Josefinan arvion mukaan varsin tyytyväiseltä kuullessaan tarkempia speksejä Kaajapurojen tallista.
“Tuon sen ensi viikonloppuna”, mies ilmoitti ja naurahti ystävällisesti Josefinalle, joka näytti siltä, että nopea aikataulu oli tälle tosissaan nopea. “Ehdit sitten ratsastaa sitä useamman viikon ennen reissuasi.”
“Kiva”, Jusu hymähti hermohduksen vaimentaman innostuksen merkiksi.

Pää pyörällään tyttö asteli tovin myöhemmin kohti portaikkoa. Lähitulevaisuutta muokkaava keskustelu oli saanut hänet hajamieliseksi, ja niinpä Josefina hätkähti kuullessaan tutun äänen takavasemmalta:
“Heeei venaa!”
Ups. Jusu oli täysin unohtanut jättäneensä poikaystävänsä passiin portaidenjuurelle ja kävellyt jo tämän ohi. Häkeltyneenä tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan Rasmusta, joka kiri nopeasti rinnalle ja tuijotti odottavaisena takaisin.
“No?” poikaystävä tiedusteli malttamattomana.
“Se tuo hevosensa mulle - viikon päästä. Hirveän pian.”
“Oho! Joo. Mutta siitä tulee hirveän hyvä juttu”, Rasmus vakuutteli ja puristi tyttöystävänsä kättä, kun he kaksi lähtivät nousemaan majatalon puisia portaita pitkin kohti ylempiä kerroksia.
“Mä todella toivon että tulee”, Jusu likimain parkaisi. “Voihan se hevonen olla myös ihan kamala muuli! Tai mä voin olla kamalan huono! Tai -”
“Se ei ainakaan pidä paikkaansa”, Rasmus keskeytti päättäväisenä. “Sä et mitenkään voi olla kamalan huono.”
“Vain vähän huono?”
“Ei, et sitäkään. Sä pystyt mihin vaan. Ihan varmasti.”

Ne olivat suloisia, vakuuttelevia sanoja - ja silloin, Ruotsin Markarydissä, Josefina päätti ottaa ne sanat sydämeensä ja pitää niitä siellä, niin kuin ne olisivat totta. Mutta kun en mä voi ei enää kelpaisi kaikenkattavaksi selitykseksi asioille, joita Josefina Rosengård ei tehnyt. Siitä hetkestä eteenpäin Josefina Rosengård aikoi uskaltaa.

Oli pakko uskaltaa, sillä nyt hän oli luvannut niin Tobias Juslinille, Verneri Kaajapurolle, Rasmus Alsilalle, pomolle ja, niin, itselleen.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 16.03.19 22:49
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 76
Luettu: 3624

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kilauta Kaajapurolle
15. maaliskuuta 2019. @Verneri K.:n ajatuksia täydentänyt hän itse. #routinetrophy

@Jusu R. kirjoitti:
Soittaisiko Josefina ikinä? Sitä he kaksi mietiskelivät yhtä epätietoisina. Toinen oli toista luottavaisempi.


Josefina soitti kyllä, ja pian soittikin, muttei sentään Tobias Juslinille. Kerrottuaan verryttelykentän omituisesta kohtaamisesta poikaystävälleen Jusu oli saanut Rasmuksen mittapuulla varsin painokkaan kehotuksen ottaa edes selvää, mikä tämä rahaa ja ratsuja tarjoava tyyppi oikein oli miehiään.
”Tajuatsä – tollaista ei kuitenkaan tapahdu ihan joka päivä”, Rasmus alleviivasi, ja Jusu nyökytteli kiireisenä ja ajatteli, että ehkä se siksi hirvittikin niin paljon. Jokapäiväiset asiat eivät pelottaneet lainkaan niin paljon kuin ainutkertaiset mahdollisuudet… jotka saattoi hukata, ja vain kerran.

Verneri Kaajapurolle soittaminen oli niitä melkein arkisia asioita, jotka jännittivät joka kerta yhtä paljon. Valmentaja oli kuitenkin ainoa vaihtoehto, vaikka isä ja äitikin voisivat osata antaa vastauksia. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut tietää tobiasjuslineista yhtikäs mitään näin varhaisessa vaiheessa – jos koskaan.

”Hej - tai siis, hei, öö, soitanko pahaan aikaan?” Josefina henkäisi kiireisen kuuloisena, kun Verneri vastasi tämän puheluun.

Tytön äänensävy valpastutti Vernerin ohikiitäväksi hetkeksi. Sitten mies muisti puhuvansa Josefina Rosengårdin kanssa. Hädissään oleminen kuului mitä suuremmissa määrin tytön luontoon, eikä Jusulla todennäköisesti ollut mitään suurta syytä huoleen. Varmuuden vuoksi Verneri kuitenkin vastasi:

”Ihan hyvä aika, Jusu. Ootko kunnossa? Hienoja tuloksia taas keskiviikkona.”

Verneri jätti lisäämättä, että vähän epätasaisia. Niin Jusu ainakin arveli tämän tekevän. Tytön omasta mielestä lisäys riippui ilmiselvästi onnittelujen perässä, vaikkakin sitten äänettömänä.

”Niin, kiitos, kaikki on ihan hyvin kyllä”, Jusu pyrki asiallisimpaan sävyynsä, jota jännittynyt vire sotki minkä kerkesi. ”Hmm. Mä halusin vain kysyä – tiedätkö mitään tyypistä nimeltä Tobias Juslin?”
”Juslin? Kyllä mä sen nimeltä tiedän, ja ollaan me vaihdettu pari sanaakin joskus. Hevosmiehiä. Miksi kysyt?”
”Se tarjosi mulle hevosta ratsastettavaksi.”

Ohikiitävän hetken ajan Verneri oli hiljaa. Nuoria hevosia sisäänratsastava ja niillä ikäluokkakilpailuissa starttaava Juslin tuskin tarjoaisi Jusulle hevosta alle, jos vain suinkin pystyisi ratsastamaan itse. Viime kuuleman mukaan Juslinilla ei edes ollut omaa hevosta, joten mistään ylijäämäkaakin lemppaamisesta Rosengårdien kuopukselle tässä ei ollut kyse.

”Ja… palkkaa”, Jusu yhtäkkiä lisäsi, niin kuin se olisi vasta muistunut tämän mieleen ja alkanut kovastikin ihmetyttää tyttöä.
”Niin”, Verneri sanoi rauhallisesti. ”Usein on tapana maksaa toiselle korvaus, jos se tekee töitä korvaajan nimissä. Tuskin Tobias Juslin sulle mitään talutusratsastelujakaan ehdotti vapaa-ajanviettotavaksi.”
”Hmm”, Jusu ynähti taas. ”Niin, ei, eipä kyllä. Se haluaisi mun ratsuttavan sen tammaa. Mutta en mä tiedä – apua – mikä tyyppi se oikein on ja miksi se multa kysyi ja oliko se nyt ihan järkevää ja, niin.”

Verneri kuunteli valmennettavaansa miedon huvittuneena. Jusulla oli paljon opittavaa, ja vielä enemmän muissa asioissa kuin ratsastamisessa itsessään. Sellaiset opit (kuten itsetunto) nyt vain iskostuivat usein aika hitaasti kenenkään päähän, elleivät ne olleet siellä jo valmiiksi. Jusulla ei taatusti ollut.

”No olethan sä ennenkin hevosia ratsastanut ja kouluttanut. Kuule, se Juslin on ihan rehti äijä. Ikinä en oo siitä pahaa kuullut. Jos se tarjoaa sulle hevosta – ja palkkaa, hah – niin tietenkin suostut.”
”Niin mutta - hui.”
”Kai sulla on sen yhteystiedot? Soitat sille.”
”Niin mutta mihin mä sen sitten laitan ja apua.”
”Sen? Hevosen? Meiltä löytyy paikka. Kaikki järjestyy kyllä.”
”Apua. Okei. Joo, öö, apua, joo. Niin.”
”Ei kun ei nyt mitään apua-apua, Jusu, kun tää on hyvä juttu.”
”Niin. Niin.”

Valmentajan ja valmennettavan välinen juttutuokio jatkui tovin. Jusu oli melko vähäsanainen, niin kuin niin usein miettiessään jotakin oikein ankarasti. Verneri muistutti suojattiaan oman työnsä hinnoittelusta, ja siihen tyttö havahtui protestoimaan ponnettomasti:
“Millä meriiteillä mä muka itseni hinnoittelen?”
“Mietitäänpäs”, huokaisi valmentaja pitkäpinnaiseen sävyyn ja luetteli sitten: “Esimerkiksi: ratsastanut koko ikänsä tavoitteellisesti tasokkaassa valmennuksessa. Voittanut Power Jumpin vieraalla hevosella. Voittanut Kalla CUP:in itse alusta asti kouluttamallaan hevosella. Kelpaa kesätöihin aika hiton isolle nimelle. Anna itsellesi joskus vähän kredittiä, Jusu.”

Keskustelun jälkeen Josefina Rosengård keräsi rohkeuttaan Siihen Toiseen Puheluun. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt itsestään sinä iltana, eikä ollut varma löytäisikö koskaan. Ehkä olikin onnekas kohtalon oikku, ettei Jusun lopulta tarvinnut soittaa Tobias Juslinille.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 15.03.19 14:34
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 76
Luettu: 3624

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kättelystä kaikki alkoi
15. maaliskuuta 2019. Tobias Juslinin osuudet kirjoittanut @Amanda S.. #routinetrophy

Katseet. Ne herättivät arassa ja liikkeidensä kömpelyydestä kiusallisen tietoisessa Josefina Rosengårdissa suurta levottomuutta aina, mutta erityisen voimakkaasti Ruotsin Markarydissä. Siellä häneen liimautui kaksi erityisen jännittävää silmäparia. Ensimmäinen kuului Karla Falkencreutzille, joka oli jo varhaisessa vaiheessa ilmaissut sangen suoraan aikovansa tarkkailla Jusu-ressun ratsastusta. Niin hän oli tehnytkin. Jusu oli tiedostanut Falkencreutzin arvioivan tuijotuksen ratsastaessaan ratoja - hyviä ja huonoja - Grannilla ja Trinalla. Se ei ollut lievittänyt jännitystä, mutta vielä pahemmalta tuntui, kun Karla Falkencreutz lakkasi tyystin katselemasta hänen ratojaan sen päivän jälkeen, kun Trinan kanssa sujui erityisen huonosti.

“Slätstruken”, Alexander kertoi auliisti myöhemmin pomonsa kommentoineen. “Hon tyckte att du är slätstruken.”

Mitäänsanomaton keskinkertaisuus.

Sellainen tuomio sai Josefinan - joka ei tiennyt Karla Falkencreutzin pitävän kutakuinkin ketä tahansa mitäänsanomattomana keskinkertaisuutena - näkemään painajaisia. Eräänäkin yönä hän koki saman kohtalon Saksassa ja koitui Rasmuksen pomon pitämälle listalle, jonka otsikko kuului: “Surkeat mitättömyydet, ei asiaa hevosten(i) satulaan”. Kauhukuvat vilisivät mielessä toisiaan villiten, kun Jusu pohti, oliko Karla Falkencreutzin mielipide hänestä yleinen ja ehdoton totuus.

Hän ei kuitenkaan uponnut niin syviin ajatuspyörteisiin, etteikö hän olisi kiinnittänyt huomiota seuraavaan tuijottajaan. Mies oli täydellisen tuntematon ja tutkimaton. Pitkänä ja mietteliäänä hänellä oli tapana ilmestyä näkökentän laitamille, kun Jusu ratsasti. Niin tänäänkin. Jusu, joka oli siihen saakka keskittynyt tiiviisti Trinaan, häkeltyi huomatessaan, kuinka lähelle mies oli ehtinyt. Hetken aikaa tyttö näytti säikähtäneeltä, mutta rauhoitti sitten itseään vakuuttelemalla, että kyse oli sattumasta. Eihän tuolla miehellä nyt sentään hänelle asiaa ollut, tietenkin hän käveli kohti vain koska… hänen reittinsä sattui kulkemaan juuri siitä. Tietenkin.

“Vilken fin häst”, Tobias Juslin laski kädet kermanvaaleiden chinojen taskuihin ja pysähtyi nuoren ratsastajan eteen. “Rosengårds Trinket, eller hur?”
Miehen kasvoilla lepäsi tuttavallinen hymy, ikään kuin Josefina Rosengård olisi ollut läheisempikin ystävä, eikä vain nimi muiden lähtijöiden joukossa. Jusu, joka ei ollut tottunut sellaiseen itselleen suunnattuun hymyyn täysin tuntemattoman ihmisen kasvoilla, räpsäytti hämmästyneenä ripsiään. Puhuiko tämä tyyppi totisesti hänelle? Täytyi kai asian olla niin, Josefina oivalsi, sillä olihan mies juuri käyttänyt Trinan nimeä - ja hänen omaa sukunimeään sen mukana.
“Mm-hm”, tyttö päästi myöntyväisen äännähdyksen ja nyökytti hieman päätään. Levottomat silmät tarkastelivat tuntematonta puhujaa.
“Onko se sinun?”
“Trina on mulla vain ratsastettavana”, Josefina vastasi selvästi hieman varuillaan.
“Ah, vad bra”, mies ojensi määrätietoisesti kätensä. “Tobias Juslin. Hauska tavata, Josefina.”

Se tiesi hänen nimensä. Josefinan kulmat kohosivat ja hyvin kasvatettuna nuorena naisena hän tunsi käsivartensa lihasten jännittyvän. Mies oli ojentanut kätensä käteltäväksi; lihasmuisti tiesi, miten sellaiseen eleeseen reagoitiin, vaikkei Jusu itse ollut vielä toipunut hämmennyksestään.

“Josefina Rosengård”, suu sanoi, vaikka mieli tunsikin itsensä heti typeräksi. Mies tiesi nimen jo. Niinhän hän oli juuri ajatellut. “Hmm, vaikka taisit tietääkin jo.”

Se oli puolivillainen, varovainen kysymys. Jusu rapsutti vierellään lauhkeana seisovaa Trinaa.

“Tiesin”, Tobias vastasi lempeän suorasukaisesti, yhtään kiertelemättä. “Hyvien ratsastajien nimet jäävät helposti mieleen.”
Jusu oli suunnilleen yhtä taitava vastaanottamaan kehuja kuin keskiverto ekaluokkalainen pitämään huolta koulutarvikkeistaan.
“Ei kai?” tyttöparka ynähti, ja oli vaikea tulkita, oliko hän enemmän epäuskoinen vai -luuloinen. Kohteliaisuus edellytti jatkamaan: “Kiitos.”
Mies hymähti tytön vaatimattomuudelle: se vain vahvisti päätöstä siitä, että Tobias aikoi tarjota Josefina Rosengårdille töitä. Lahjakas ja nöyrä, juuri sellainen kuin menestyvän ratsastajan kuuluikin olla.
“Onko sinulla tällä hetkellä muita ratsastettavia?”

Jusu kurtisti hieman kulmiaan. Tyttöä oli helppo lukea, sillä tämä ei vielä siihen ikään mennessä ollut oppinut suitsimaan kasvojenilmeitään niin hyvin kuin Rosengårdin olisi kuulunut.

“Vain mun oma hevonen, Tigraine”, nuori ratsastaja kertoi, “ja tämä Trina vielä kevään loppuun saakka.”
“Kuinka sopivaa”, Tobias asteli taputtamaan voikkoa tammaa kaulalle. Se katsoi miestä virkeästi käännellen muutaman kerran korviaan eteen ja taakse, mutta pysyi tyytyväisenä paikoillaan. “Sattuuko sinulla olemaan kokemusta nuorten ja hieman, hmmmh, puskaantuneiden hevosten ratsutuksesta?”
“Nuorista kyllä”, Jusu vastasi empivästi, mutta kallisti sitten epätietoisena päätään. “Puskaantunut? Mitä sinä sillä tarkoitat? Pellossa seissyttä?”
“Laitumelle lempattua ja sinne unohdettua”, Tobias irvisti. Mies sai edelleen kylmiä väreitä muistellessaan, miten asiantuntemattomasti muuan ruotsalainen kasvattaja oli kohdellut rautiaanpäistärikköä tammaa.”Puhun nyt hiomattomasta timantista, josta tiedän tulevan vielä estekenttien tähti. Minulla vain —”

Tobias huokaisi syvään ja vakavoitui hetkeksi.

“— no, tiedäthän, elämä.” Mies katsoi kengänkärkiinsä, keräsi itsensä ja puki hymyn takaisin kasvoilleen. “Tarvitsen Kertulle ratsastajan. Hyvän sellaisen. Niin kuin sinä.”

Jusu kuunteli Tobiasta hiljaa ja vakavan näköisenä. Tuntui omituiselta ajatellakaan, että jokin hevonen olisi vain unohtunut laitumelle. Rosengårdin kartanotallissa niin ei kerta kaikkiaan käynyt — heidän hevosiaan ei unohdeltu minnekään.

“Minä?” Nyt Josefina naurahti, ja epäuskoisuus teki säröjä asialliseen vakavuuteen.
“Huolehtisin itse tietenkin kaikista Kertun ylläpitokustannuksista, mihin ikinä sen majoittaisitkaan”, Tobias kiirehti sanomaan, ennen kuin Josefina kieltäytyisi. “Ja maksaisin sinulle reilun palkan, koko ratsutuksen ajalta.”
Kerttu. Ratsutus. Palkka. Tobias Kuka Lienee — sukunimenkin Jusu oli jo unohtanut. Eihän tallaista tapahtunut; eihän kukaan koskaan vain marssinut hänen luokseen, kun hän lopetteli hevosensa arkistakin arkisempaa ratsastusta syrjäisellä verryttelykentällä.

Vaan tapahtuipa kuitenkin. Mitä äiti ja Alexanderkin sanoisivat! Ja isä.

Mutta…

“Mä olen lähdössä kesäksi ulkomaille”, Josefina päätyi paljastamaan. Ehkä mies sitten vetäisi itse tarjouksensa pois eikä hänen tarvitsisi kertoa tälle, ettei varmasti oikeasti osannut tarpeeksi.

Tobias nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Koko kesäksikö?”
“Niin - niin kai”, Jusu vahvisti arkaillen, sillä mistä hän tiesi, jos Rasmuksen pomo potkaisisikin hänet vauhdilla kotimatkalle heti ensimmäisen viikon jälkeen. “Jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu… toukokuun lopusta elokuun puoliväliin.”
“Aivan”, Tobias haroi tummanruskeita hiuksiaan ja huokaisi kevyesti. “Harmi.”

Ehkä se oli Jusun miellyttämisenhaluisen ytimen tekosia, ehkä häkeltynyttä ja adrenaliininsekaista intoa siitä, että tällainen tilanne edes osui kohdalle. Pettymyksen tuottaminen tälle miehelle, tälle pitkälle ja tuttavallisesti hymyilevälle Tobiakselle, tuntui yhtäkkiä kammottavalta. Mahdottomalta.

“Mutta onhan tässä aikaa ennen sitä”, Jusu kuuli itsensä sanovan, vaikkei hänellä oikeastaan ollut aikaa mikäli hän mieli päästä lääkisopiskelijaksi. “Ja - ja jälkeen on koko elämä. Suunnilleen.”
“Totta, totta.” Tobias nappasi pikkutakkinsa taskusta iPhonen, näpytti sitä hetken ja avasi kuvan Kertusta näyttäen sitä Josefinalle. “Kauniin erikoinen väritys, eikö?”

Miehen hymy syveni.
“Uskotko kun kerron, että Kertulla on erityislaatuisin ja puhtain hyppytekniikka, johon olen koskaan törmännyt? Se on eräänlainen perfektionisti.” Tobias vaihtoi kuvaa. Se oli siltä taianomaiselta päivältä, kun Kerttu saapui Ruotsista Suomeen ja mies sai tituleerata itseään hevosenomistajaksi ensimmäistä kertaa elämässään. “Sääli, että sellainen suorittaminen kuluttaa radalla aikaa. Oikeanlaisella ratsutuksella Kertusta voisi saada rohkeamman.”

Jusun mielestä Kerttu, josta puhuessaan tämä Tobias näytti yhtäkkiä lähes isällisen ylpeältä, kuulosti tutulta. Se toi tytölle mieleen Trinan, ja jollakin muulla olisi saattanut käydä mielessä, että Kertun kuvaus – eräänlainen varovainen perfektionisti – kuulosti… no, Jusulta.

Vieno, hiuksenhieno hymy huulillaan Rosengårdien kuopus kommentoi:
”Sievä. Ja taitaa muistuttaa vähän Trinaa.”

Jonkinlainen yhteys oli virinnyt kahden hevosihmisen välille. Jusu tarkasteli Tobiasta, joka ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta esitellessään Kerttunsa kuvaa tai kuvaillessaan sen hyppytekniikkaa. Tilanne oli absurdi, mutta oliko se kuitenkaan niin kovin pelottava?

Oli se, hitto vieköön. Jusu naurahti ajatukselleen, ja hymyili sitten Tobiakselle hieman pidättyväisesti mutta ehdottoman aidosti.

”Anteeksi mutta tällaista ei tosiaan tapahdu mulle usein”, hän tunnusti ja lisäsi ujous orastavaksi hätääntyneisyydeksi naamioituen: ”Niin että mä en ihan tiedä uskonko mä että tämä on totta.”
“Nipistänkö?” mies virkkoi (ja sai ehdotuksen kenties turhan tosissaan ottavan Jusu-ressun kulmat kurtistumaan hieman) ja laski puhelimen takaisin taskuunsa. “Ei vaan, ymmärrän että tätä tarjousta on ehkä vaikea sulattaa näin nopeasti. Ja onhan sinulla se reissukin.”

Tobias käänsi pikkutakkinsa reunaa, otti povitaskusta käyntikortin ja ojensi sen Josefinalle. Tyttö tarttui korttiin ja oletti vähän hupsusti, että sitten kun mies katoaisi näköpiiristä, korttikin haihtuisi kenties aineettomana ilmaan.

“Olen täällä työmatkalla sunnuntaihin asti”, Tobias tarkkaili Jusun kasvoja, joilta oli ollut koko tapaamisen ajan helppo lukea tytön läpikäymiä tunneskaaloja. Ehkä kiinnostus oli epäröinnistä huolimatta herännyt? “Eihän tuo huippuviikkojen palkintoauto tänne itsestään tule, hah. Joka tapauksessa, siinä on numeroni, mikäli kaikesta huolimatta kiinnostut tarjouksestani. Se on voimassa - sanotaan vaikka - siihen asti kun löydän toisen kaltaisesi ratsastajan.”

Tobias ojensi kätensä jo toistamiseen ja soi Josefinalle hevosineen vielä hurmaavan hymyn.

“Vaikka eihän se ole mahdollista. Oli mukava tavata, Josefina.”

Jusu tarttui käteen jälleen enemmän rutiinin kuin minkään muun ohjaamana. Rutiini ei kuitenkaan tuonut sanoja suuhun. Tyttö huolestuneine silmineen pysyi vaiti, nyökkäsi vain, ja seisoi aloillaan vielä silloin, kun Tobias Juslin jo asteli omiin menoihinsa.

Soittaisiko Josefina ikinä? Sitä he kaksi mietiskelivät yhtä epätietoisina. Toinen oli toista luottavaisempi.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 15.03.19 9:53
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 76
Luettu: 3624

Ilmoitustaulu

Routine Trophy

🇸🇪 SIM Routine Trophy, Markaryd, Ruotsi. 🇸🇪

Auburnin ja Purtsien ratsukoista osa on jo lähtenyt edustamaan Ruotsiin ja osa vasta lähtee!
Huomioittehan siis tarinoissanne, että tietyt henkilöt ja hevoset ovat joitakin viikkoja poissa tallilta.

Pikkuviikot 04.-17.03.2019
- Jusu (Granni & Trina), Rasmus (Bran, Ankka & Cava) & Emili (Tessa) kilpailemassa
- Aliisa (Jusun ja Rasmuksen hevoset) & Adelina (Mr. Laurentin hevoset) hevosenhoitajina


Siirtymäviikko 18.-24.03.2019
- Aliisa, Jusu, Rasmus & Bran kotiin (18.3.)
- Granni & Trina jäävät Alexanderin kilpailtaviksi, Ankka & Cava Alexanderin ratsastettaviksi
- Verneri saapuu kilpailemaan (Love) & tuo tullessaan myös Vilan, Riepun ja Sipsin joilla treenaa
- Anton mukaan hevosenhoitajaksi (joku muukin?)
- Jessi/ Rosengårdin poppoo tuo Trinan & Grannin kotiin siirtymäviikon jälkeen(?)


Huippuviikot 25.03.-07.04.2019
- Verneri (Love, Vila, Riepu & Sipsi) ja Alexander (Ransu, Ankka & Cava) kilpailevat
- Inna saapuu hevosenhoitajaksi, Anton palaa Suomeen
- Viivin äiti Cecilia kilpailee, Viivi katsomossa
- Verneri & Inna & hoitsut isolla (6 heppaa) rekalla kotiin


kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 11.03.19 14:35
 
Etsi: Toimisto
Aihe: Ilmoitustaulu
Vastaukset: 8
Luettu: 3212

Grannin päiväkirja


1. Markaryd
11. maaliskuuta 2019

Ei varsaa Grannille. Se oli yllättävän suuri pettymys, mutta sellaisissa tilanteissa ei vain auttanut jäädä tuleen makaamaan. Sitä mulle oli yrittänyt opettaa aika moni, eikä kaikkein vähiten kaikkiin elämän takapakkeihin ihailtavan ratkaisukeskeisesti suhtautuva isäni, mutta mä epäilin, että oppi oli alkanut mennä perille vasta Rasmus Alsilan myötä. Se ei ehkä itse tajunnut, miten taitava se oli nousemaan uudestaan jaloilleen takaiskujen jälkeen – vähän samalla tavalla kuin en mäkään oikeasti vielä aivan oivaltanut, mihin kaikkeen mä pystyin kun en käpertynyt joka vastoinkäymisen jälkeen sohvannurkkaan itkemään.

Kun sen Lara-tamman kurja jännevamma uusi, se oli hevoseensa kiintyneelle Rasmukselle melkoinen kolaus ja mä pelkäsin vieressä seistessäni kaikenlaisia lopputulemia; ehkä kaikkein eniten sitä, että mun poikaystäväni päättäisi lakata harrastamasta hevosia ja vähitellen vieraantua siitä elämänsarasta niin paljon, että munkin hevoskuulumiset ottaisivat sitä vain päähän. Paljon muuta puhuttavaahan mulle ei sellaisessa tapauksessa olisi jäänyt, joten sitten meidän olisi pitänyt jatkaa seurustelua niin, ettei me enää koskaan oltaisi puhuttu mitään.

Rasmus ei kuitenkaan lopettanut ratsastamista. Se keksi itselleen uuden Lara-aiheisen innostuksenkohteen – sen varsan – ja tarttui itselleen tarjottuun mahdollisuuteen ratsastaa riemunkirjavaa Brania ja sittemmin aika montaa muutakin hevosta. Se ei pelännyt hypätä uuteen työhön tai tehdä hurjan jännittäviä kesäsuunnitelmia, joissa olisi tavallaan pelissä niin ratsastajuus kuin meidän parisuhdekin. Tai mistä mä tiesin. Ehkä se pelkäsi, mutta jos niin oli, niin se ei ainakaan antanut sen estää itseään.

Ihailinko mä omaa poikaystävääni? Taisin tosissani tehdä niin. Mä en sanonut sitä sille ääneen usein tai oikeastaan koskaan, koska se yleensä vain tuhahti kehuttaessa kiusaantuneena - höpsis - ja väitti joskus mun vain luulevan liikoja siitä. Mä annoin sen kuvitella, että mä luulin liikoja, mutta oikeasti mä tiesin. Täytyi olla aika rohkea tyyppi, jos uskalsi innostua aina jostakin uudesta ja tarttua toimeen.

Mun kannalta jännittävintä Rasmuksen rohkeudessa oli se, miten se sai mutkin uskaltamaan asioita.

Ympärillä levittäytyvä Falkencreutzien tallialue oli yksi todiste siitä. Siellä mä vaan olin kahden hevoseni kera, olin ollut jo viikon ja vielä toinenkin oli edessä. Vaikkei ollut ratapäivä, alue kuhisi elämää sellaisella päättäväisellä ja päämäärätietoisella tavalla. Täällä kaikki tuntuivat tietävän, mitä he tekivät; kaikki olivat tulossa jostakin ja menossa jonnekin, ja jokaisella oli toiminnassaan jokin tavoite.

“Jestas, että toi yksi rautias on upean näköinen.”
“Kieltämättä aika näyttävä.”
“Ottaisin itselleni koska tahansa! Jos olisin hirvittävän rikas. Ja jos tekisin tollaisella jotakin.”
“Rupea ratsastamaan, niin keksit tollaiselle käyttöä.”
“Joo, mutta rahapulmaa se ei kyllä ratkaise.”
“Niin. Pikemminkin päinvastoin.”

Mulla ei vielä ollut tavoitetta. Mä olin ratsastanut Trinan ja nyt mä vain harjailin Grannia samalla kun kuuntelin puolella korvalla Cavaa hoitavan Aliisan ja saappaitaan kiillottavan Jessin keskustelua. Jostakin kuului kavioiden kopinaa. No, oikeastaan sitä kuului vähän kaikkialta, mutta nämä kopinat lähestyivät meitä kaikkein selvimmin, ja mä käänsin katseeni äänen suuntaan. Valkea, valpasilmeinen Ankka sieltä ilmestyi Rasmus satulassaan. Siksi mä en ollut vielä päättänytkään, mitä mä Grannin kanssa tekisin, sillä oikeastaan mä toivoin, että me voitaisiin ratsastaa päivän viimeiset ratsumme yhdessä mun poikaystäväni kanssa.

Hymyilin kyseiselle ihanalle ilmestykselle Grannin viereltä (tamma ei hymyillyt), kun se pysäytti Ankan laskeutuakseen takaisin maanpinnalle. Aliisa jo asetteli satulahuopaa Cavan selkään, ja niinpä mullekin tuli kiire ryhtyä varustamaan omaa hevostani.

“Millä tuulella se oli”, kysyi Jessi, ja Rasmus vastasi jotakin neutraalin hyväntuulista.
“Mä hoidan sen pois kun saan Cavan sulle valmiiksi, pistä karsinaansa vaan”, kuului sitten Aliisan ääni, ja seuraavaksi mä ilahduin, sillä Rasmus tarttui kerrankin mukisematta tarjoukseen ja tupsahti kuikuilemaan mua Grannin pääpuolesta. Se oli vähän riskialtis sijainti, sillä mä olin juuri kiinnittämässä tamman satulavyötä, mutta Rasmus tunsi jo mun hevoseni eikä päästänyt sitä näykkäisemään kiukuspäissään.
“Mennäänkö yhdessä?” poika kysyi. “Voitaisiin käydä irroittelemassa.”

Irroittelulla Rasmus Alsila ei tietenkään tarkoittanut villiä bilettämistä, niin kuin joku toinen ehkä olisi voinut. Ei, me suuntasimme mun isoveljeni Alexanderin vinkkaamalle maastoreitille, joka alkoi treeniradan kulmilta. Alkumatkasta me nähtiin vilaus Falkencreutzien linnasta - sen kutsuminen kartanoksi olisi sentään ollut mun mielestäni vähättelyä.

“Aika uskomatonta olla täällä”, mä sanoin.
“Ai jaa?” Rasmus äännähti ja kääntyi vilkaisemaan mua Cavan satulasta. “Okei, ehkä vähän.”
“Mä en olisi tullut jos et sä olisi”, naurahdin. “Ehkä mä oon sun… mikä se on? Sellainen kaikkialle seuraileva ärsyttävä fani.”
“Äh”, Rasmus sanoi ja naurahti. “Eikun sä olet mun tyttöystävä. Ja ihana.”
Sille me molemmat naurahdimme enemmän tai vähemmän hämillämme. Sitten kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei se kuitenkaan haitannut, sillä meillä oli aina mukavaa silloinkin, kun me oltiin vaan yhdessä hiljaa.

Me ravattiin jonkun matkaa, ja sitten otettiin leppoisa laukkapätkäkin. Hevosissa oli virtaa, ja se oli musta hyvä, sillä mä olin etukäteen pelännyt Grannin jaksamisen puolesta. Katinkontit. Se oli kaikkea muuta kuin uuvuksissa ensimmäisen viikon jälkeen. Kai mä sitten olin tehnyt ihan oikeita ratkaisuja hypätessäni vain esteen-pari verryttelyissä ja sitten ne radat, joita me oltiin tänne tultu treenaamaan. Ne olivat olleet mahtavasti suunniteltuja ratoja. Joka kerta niissä oli teknistä haastetta, mutta myös tehtäviä, jotka rakensivat itseluottamusta. Meidän ollessa kyseessä sitä itseluottamusta tukevaa tekemistä tarvitsin lähinnä minä, mutta moni nuorta hevosta ratsastaja oli kiitellyt ratamestaria ratsunsa puolesta. Nauratti vähän. Granni ei varsinaisesti herättänyt mussa tarvetta kiitää ratamestarin puheille. Se oli hypännyt toistaiseksi fantastisesti, eikä sen itsevarmuudessa ollut mitään vikaa. Ei siinä ollut koskaan ollut, siis ei ainakaan puutetta. Jos jotakin, niin vähän ylimääräistä.

Uppouduin hetkeksi hekumoimaan vielä lauantain ratojen nostattamaan fiilikseen. Grannin kanssa me oltiin hypätty sekä metrikymppi että kaksikymppinen, ja molemmilla korkeuksilla se oli siivittänyt meidät tuplanollaan. Jos unohdettiin, miten surkeasti Trinan kanssa meni, mä saatoin melkein hetken aikaa kuvitella olevani sittenkin aika hyvä ratsastaja. Niin, oli parempi keskittyä siihen, että me sijoituttiin Grannin kanssa suuremmassa luokassa ja jäätiin pienemmässäkin ensimmäisenä ratsukkona ulos palkintosijoilta.

Katselin edelläni kulkevan ratsun selässä rennosti keikkuvaa Rasmusta, ja arvelin senkin olevan ihan tyytyväinen. Kahden ratapäivän jälkeen meidän yhteenlaskettu ruusukesaldo oli neljä; kaksi keltaista Grannille ja kaksi valkoista Rasmukselle Branin ja Cavan kanssa. Mä elättelin toiveita siitä, etteivät ne neljä sijoitusta jäisi meidän viimeisiksi.

Me oltiin jo hyvän aikaa taitettu taivalta vaitonaisina. Mun arvioni mukaan me alettiin lähestyä Falkencreutzien valtaisan maastoestealueen laitamia. Siellä ei saanut hypätä ilman lupaa, tietenkään, sillä Falkencreutzit eivät kai halunneet siivoilla mahdollisia vastuukysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia tiluksiltaan, mutta ratsastaa siellä sai ja ihmetellä, kuinka saattoikin olla niin mielettömät treeniolosuhteet lajiin kuin lajiin. Jopa Auburniin tottunut Rasmus oli jossain vaiheessa ilmoittanut, että miljonäärinä hän olisi saattanut joutua harkitsemaan hevosensa sijoituspaikkaa uudestaan. Kun mä olin vähän huolestuneena huomauttanut, että siinä tapauksessa mun voisi tulla sitä kova ikävä, se oli tuumannut kepeästi, että jos se olisikin multimiljonääri niin kai siinä sivussa munkin karsinavuokra menisi. Se oli ollut hilpeää leikinlaskua se, ja sen päätteeksi me oltiin sovittu, ettei koskaan mainittaisi Sokille edes vitsailleemme sellaisesta. Mä arvelin, että Kaajapurot eivät kyllä pahoittaisi mieltään. Korkeintaan Janna julistaisi, että nyt oli Rosengårdin hissuhiirellä noussut pissa päähän.

Rasmus katkaisi hiljaisuuden, ja sen äänessä kiemurteli sekoitus malttamatonta toiveikkuutta ja painokasta tarvetta olla hyvin vastuullinen ja vakava palkkaratsastaja:
“Mun tekisi kyllä hirveästi mieli joskus kokeilla, paljonko tästä lähtee vauhtia.”

Katsahdin Cavaa ja ymmärsin täysin, miksi Rasmuksesta tuntui siltä. Orihan oli täysiverinen viimeistä piirtoaan myöten; hienopiirteistä päätään, kuivia jalkojaan, syvää rintakehäänsä ja takaosaansa, joka oli selvästi nopean hevosen moottori.

Mä arvioin hetken tunnollisesti pohjaa, jolla me ratsastettiin, ja samalla ohjasin Grannin vaivihkaa turvallisen etäisyyden päähän Rasmuksen ja Cavan rinnalle aiempaa leveämmäksi käyneellä kulkuväylällä.

“Niin”, mä hymähdin. “Miksei kokeiltaisi? Otetaan kisa.”

Sen sanottuani mä en jättänyt Rasmukselle aikaa reagoida, vaan polkaisin Grannin vikkelästi laukkaan. Nopeasti tamma sinkosi täyteen vauhtiin, ja mä kuulin Rasmuksen nauravan ja sitten kuului vain tömisevä maa ja suhiseva ilma, ja me mentiin niin kovaa kuin hevosista irtosi, ja se oli hauskinta mitä mä olin tehnyt pitkiin aikoin.

Topics tagged under routinetrophy on Foorumi | Auburn Estate Treenikevat1

Tietenkin Cava oli nopea, ja vaikka Grannikin oli, täysiverinen ori kiri rinnalle meidän varaslähdöstä huolimatta. Mä saatoin vähän löysätä otetta unohtuessani vilkuilemaan tosissaan mutta hyväntuulisesti meidän kanssa kilvoittelevaa Rasmusta, tai ehkä me vain oltiin hitaampia, sillä vähä vähältä Cava kiristi itsensä meistä ohi. Oliko eroa turvan- vai kaulanmitta vaiko kokonainen hevonen, kun me kohta ryhdyttiin jarruttelemaan hevosiamme, sitä mä en tiennyt. Mä tiesin vain, että niin hevoset kuin ratsastajatkin olivat sillä hetkellä riehakkaan hyvällä tuulella, ja se oli musta valtavan ihanaa. Oli kaksi asiaa, jotka tekivät mut iloisemmaksi kuin oikeastaan kai mikään muu maailmassa: nauravainen Rasmus Alsila ja elämäänsä tyytyväinen Tigraine.

Kesti hetken, ennen kuin kummankaan ratsu tasaantui kävelemään. Vapautunut hymy Rasmuksen kasvoilla sai mun sydämen viskelemään riemukkaita kärrynpyöriä, ja sitten se sanoi:
“Mitä järkeä olisi tyttöystävässä, jonka kanssa ei voi laukata kilpaa?”

Mä nauroin, yhä vähän laukan hengästyttämänä, ja sillä hetkellä se oli musta erinomaisen mainio kysymys. Halusin vastata, että ei mitään järkeä, mutta eivät ne sanat vaan suvainneet tulla lausutuiksi ääneen. Hymyilin vain, ja Rasmus jäi katselemaan mun kasvoja kai aika pitkäksi aikaa.

“Hyvä kevät”, mä sitten vain arvioin hyväntuulisena.
“Paras”, lausahti Rasmus, ja harvinaisen luottavaisena mä ajattelin, että niin olikin.

Vaikkei se ollut sellainen kuin mä olin suunnitellut.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 11.03.19 10:24
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 108
Luettu: 5847

Grannin päiväkirja

#routinetrophy part II
Grannin kertomaa. 9. maaliskuuta 2019.

Tervehdys, saman tallin asukkaat (en kirjoita tallikaverit, sillä en erityisemmin pidä teistä),

Täältä lähettelen kuulumisia ulkomailta saakka, tai no, Ruotsista nyt edes, mutta tultiin sentään Tukholmaa kauemmas. Ei tätä kyllä silti voi vielä Suureksi Maailmaksi kutsua, koska ei täällä mikään muu ole isompaa kuin koti-Purtsilla kuin, no, kaikki.

Kaikki paitsi ESTEET. Esteet on naurettavan pieniä kepakkoja ja kuka niitä jaksaa hypellä? Katsokaa nyt! TÄLLAISILLA naisellisenvärisillä (!!!) ovikynnyksillä mua kiusataan:

Topics tagged under routinetrophy on Foorumi | Auburn Estate Granniroutinetrophy

Kun ei jalkoja tarvitse nostella, keskitän sitten energiani muuhun. Olen esim. kellottanut huippunopeuksia. Viimeksi tänään hupirundilla, jollaiselle pääsin, ja jonka aikana mulla oli melkein hauskaa, mutta ihhhhminen tieeeteeenkiiin jarrutteli. Sanoi, ettei voida jäädä koko päiväksi kiertämään hallia täydessä vauhdissa. Bitch please, vielä mihinkään täyteen vauhtiin päästykään, lämmittelin vasta.

Joop. Eipä ole elo sen ihmeellisempää kyllä täälläkään, ja seurakin on paskaa.

Terveisin (en kirjoittanut että ystävällisin tai keväisin tai aurinkoisin tai mitään sellaista, koska sellainen on typerää ja turhaa),
Granni, Meritoitunut Esteratsu ja Ruotsin Uusi Kuningatar
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 09.03.19 18:50
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 108
Luettu: 5847

Sirkus saapui kaupunkiin

7. maaliskuuta 2019, Markaryd, Ruotsi. Suljettu. Mukaan @Rasmus A. & sekalainen kööri Huruja ja sensellaisia.
#routinetrophy

Mitä sitä valehtelemaan. Oli mukava nähdä tuttuja naamoja, vaikka oli siinä oma päänvaivansakin. Routine Trophy oli nimittäin houkutellut paikalle Jessi Kerolan ja se muikki oli vähän sellainen mukamas mutkaton mutta helkkarin monimutkainen kuvio.

Sitten oli Aliisa Huru, joka oli kaikin tapaa yksinkertainen kuvio PAITSI kun edellä mainittu henkilö oli samaan aikaan paikalla. Helvetin Jessi, joka ei tahtonut sitoutua (se oli hyvä) eikä edes pitänyt musta (siitä sitä ei voinut syyttää) MUTTA ei myöskään sietänyt mun muita naisiani (??? saakeli soikoon, nainen, huomaatko oman ristiriitasi). Olisi ollut mun etuni, jos se olisi ollut edes viimeisessä periaatteessaan ehdoton, mutta TIETENKIN se ryhtyi ylevästi sietämään Aliisa-Huiskinhaiskin-Hurua ja ne kaksi muodosti riivaavimman kombinaation jonka kanssa olin koskaan viettänyt aikaa. Ne saletisti yrittivät tehdä musta mielipuolen.

Mutta onneksi mulle oli tarjolla myös yksinkertaista seuraa. Mun pienen Fifi-pikkusiskoni poikaystävä-Alsila ei koetellut mun hermojani tai mielenterveyttäni, se sen kunniaksi oli sanottava. Me vietettiin (nyt onneksi kolmeen pekkaan ilman Huruja ja Jessejä) aikaa majatalon skandinaavistyylisessä aulabaarissa (aika suureellinen nimi tilalle, jota saattoi kuvailla korkeintaan vähän pientä suuremmaksi). Ajattelin, että kaljan äärellä Alsilankin kielenkannat vähän heltiäisivät, ja sellaiset mä olin meille ostanut.

"Näytä sitä sun puhelinta", mä vaadin mun vieressäni istuvalta Josefinalta, joka kilttinä tyttelinä tietenkin kaivoi uuden puhelimen taskustaan. Mä tarkastelin ostosta tyytymättömän huvittuneena; tämä oli niin jusumainen, ei lainkaan sellainen laatupeli kuin olisi sopinut. Josefina oli niitä henkilöitä, jotka ostivat jonkun keskihalvan puhelimen ja kärvistelivät sillä seitsemän vuotta. En voinut ymmärtää.

"Alsila, mikset sä kertonut sille, että markkinoilla on hyviäkin kapistuksia", tuhahdin ja hädin tuskin vilkaisin pöydän toisella puolella yksinään nököttävää loverboita.
kirjoittaja Alexander R.
lähetetty 06.03.19 13:57
 
Etsi: Arkisto 2019
Aihe: Sirkus saapui kaupunkiin
Vastaukset: 15
Luettu: 237

Cavan päiväkirja

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019 #routinetrophy

Routine Trophyn ensimmäisenä varsinaisena kisapäivänä tapahtui seuraavaa:
- Bran hyppäsi hyvin ja sijoittui
- Granni hyppäsi hyvin ja sijoittui
- Isabellan hevoset olivat kurittomia eivätkä sijoittuneet
- Trina hyppäsi huonosti eikä sijoittunut

Ankan heikohko suoritus ei sinällään tullut mulle tai kenellekään muulle yllätyksenä, sillä se oli tuntunut matkasta edelleen väsyneeltä ensimmäisistä verkkahypyistä lähtien. Se otti pari puomia, kun ei kerta kaikkiaan viitsinyt nostaa jalkojaan riittävän korkealle. Mä uskoin ja luotin siihen, että tamma olisi kyllä lauantaina jo paremmassa vireessä ja parantaisi muutenkin kisaturneen loppua kohden (eli silloin, kun mä jättäisin sen Alexander Rosengårdin osaaviin käsiin).

Mutta Cava, se kiljukaula. Se oli ekallakin radalla kuuma, mutta toisella tulevan hevoseni isä lähti ihan kerta kaikkiaan käsistä.

Me oltiin edetty viisi estettä kahdenkympin radalla, kun Cava sanoi, että nyt mentiin eikä meinattu kun kerta tänne saakka tultiin. Se puri kuolaimeen, laittoi korvat pystyyn ja hännän tötterölle, ja sittenhän me mentiin ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa. Ensin hävisi jarru kahden hypyn ajaksi ja sitten ohjaus, kun Cava vaihtoi laukan ja puski ulkolapa edellä kaarteeseen, mutta se onneksi tapahtui vasta juuri ennen viimeistä estettä. Mä sain jotenkin hevosen osumaan tolppien väliin, kun riittävästi kiskoin rystyset valkeina, mutta Cava ei enää ehtinyt edes ponnistaa vaan se rysäytti koko esteen tuhannen säpäleiksi.

Sillä suorituksella me sijoituttiin kuitenkin jopa luokan puolivälin tienoille eikä laskua rikotusta esteestä tullut perään ainakaan heti. Kävelin Cavan itse pois, kun se oli mun päivän viimeinen ratsu, ja talutin sen sitten muiden kisaajien katseita väistellen jabaansa. Herra kiljuhanhi itse oli täysin tyytyväinen päivän suorituksiin, tietenkin. Mä en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Huru ilmaantui paikalle talliloimen kanssa ja naureskeli ääneen – se oli ainakin kantansa valinnut.

”Mä kerroin neiti hevosenomistajille, että puhelimesta loppui akku enkä mä saanut teidän rataa videolle”, Aliisa sanoi. ”Mutta on se videolla. Jos vaikka haluat itse nähdä.”

Mä irvistin. Amanda ja Isabella olivat käskeneet meitä EHDOTTOMASTI kuvaamaan kaikki hevostensa radat ja lähettämään ne VÄLITTÖMÄSTI niille, mutta onneksi Aliisa tiesi paremmin. Mä tunsin äkkiarvaamatta syvää kiitollisuutta Hurua kohtaan, vaikka mulla oli vaikeuksia saada sitä sanoitettua.

”Hyvä”, mä vain murahdinkin ja aloin irrottaa suojia Cavan jaloista. ”Siis en halua. Amanda varmaan hakisi hevosensa omakätisesti pois, jos näkisi.”

Luokatonta ratsastamista!” Aliisa kiekaisi niin että jabarivistö tärisi ja vaikka se ei ihan kuulostanut Amandalta, mä sain kyllä kiinni siitä, kenen määrätietoista nuottia se haki.

Ihan hirveää hyvää ratsastamistahan se ei ollut, se oli kyllä faktaa, mutta lauantaina olisi taas uusi päivä. Mä luotin Cavaan. Kyllä se yhden rusetin mulle hyppäisi, niin että kehtaisin vielä palata Kallaankin. Muuten voisi olla, että mä joutuisin jäämään Ruotsiin, ehkä Alexanderin henkilökohtaiseksi assistentiksi.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 05.03.19 23:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 30
Luettu: 1489

Cavan päiväkirja

12. Huru tekee huomioita

5. maaliskuuta 2019. #routinetrophy

Markarydin kevät oli kirinyt kallalaisen serkkunsa edelle. Ero oli huomattava, vaikkei suinkaan dramaattinen. Lämpötila oli plussan puolella, ja silloin kun aurinko sattui hyväilemään eikä tuuli sörkännyt teräväkyntisiä sormia sotkemaan tilannetta, sitä saattoi vähän nautiskella olostaan ja siitä varmuudesta, että pian kevät olisi taas täydessä kukoistuksessaan. Vuodenkierto alkoi olla mulle tässä iässä jo niin tuttu, että tietenkin mä tiesin, mikä sitä seuraisi: kesä. Ihana, täyteläinen, voimakasvärinen kesä, johon meikä-Huru solahtaisi kuin vikkeläliikkeinen kala tyyneen veteen.

Jusun olemus oli ryhdikäs ja vaikka mä tiesin, että sitä hermostutti, se näytti päällisin puolin itsevarmalta. Se oli kumma sillä tapaa: kun se oli hevosen selässä, se häilyi itselleen tyypillisen epävarmuuden ja ratsastaja-Jusun orastavan itseluottamuksen välillä. Mä annoin itseni tarkastella kämppikseni olemusta pitkään, sillä mä tiesin, etten mä jäisi siitä kiinni. Jusu oli niin uppoutunut johonkin omaan maailmaansa, ettei se olisi huomannut edes... no, äitinsä katseen se kyllä olisi tuntenut pistelynä ihollaan.

En uskaltanut enää tuijotella Josefina Rosengårdia, kun olin tullut ajatelleeksi hänen äitiään. Mä olin melko varma, että sellainen ajatus manaisi tyttöressun huomion välittömästi puoleensa. Sitten Jusu näkisi, että mä tuijotin, ja sellainen tekisi sen levottomaksi, koska se alkaisi kuitenkin arvailla, mitä mä oikein ajattelin siitä.

Keskityin Cavaan. Se oli ehkä vähän pörhäkämpänä kuin kotosalla, mutta ei mua pelottanut. Mäkin olin sillä tavalla kumma - ja aika monella muullakin - että hevosen selässä mä luotin itseeni aina aukottomasti. En mä koskaan pudonnut, ellei tapahtunut jotakin järkyttävän yllättävää, enkä välttämättä sittenkään. Oikean ratsastamisen mä tietenkin jätin niille, joilla riitti mielenkiintoa ja keskittymiskykyä muuhunkin kuin matkusteluun.

Siis esimerkiksi Alexander Rosengårdille ja sen Jessille. Mä olin varma, että ne kaksi olivat juuri niin läheisiä kuin kaksi sellaista vähän etäistä ja ylevän vetäytyvää persoonaa saattoi olla. Jos ei Alexanderin uloke ollut tupsahtanut Jessin koloon usein ja toistuvasti, mä olin uuvatti. Enkä mä ollut; mä tiesin etten ollut.

"Kuinka kauan Jessi ja Alexander oikein oli pari? Ja kauanko siitä on", mä aloitin kyselytuntini rupattelevaan, kepeään sävyyn.

Joskus toiste Josefina olisi hätkähtänyt, mutta nyt se istui oman Granninsa selässä ja tilanne teki siitä tyynemmän kuin tavallisesti. Oliko se käynnin letkeän rytmin tai lihasmuistiin tallentuneen tuttuuden vaikutusta? Todennäköisesti.

"Ei ne mikään pari ole ollut", Josefina lausui harkiten.
Mä naurahdin.
"No onhan. Ihan yhtä varmasti kuin mä ja Anton ollaan bylsitty."
En mä mitenkään tarkoituksella sörkkinyt Jusun hermorakennetta uuteen uskoon. Mä nyt vaan olin vähän avoin, tai siis ihan hiton paljon enemmän kuin ehkä olisi ollut hyväksi niin mulle itselleni kuin mun ympäristöllenikin.
"No oletteko te sitten Antonin kanssa pari?" Jusu nakkasi yllättävän paluupallon, mutta en mä hätkähtänyt, tuhahdin vain ja nyppäisin Cavan ohjaa, sillä se oli hetkeksi vaikuttanut siltä kuin aikoisi unohtaa, että Granni inhosi sitä(kin).
"Ei. Mä en rupea sellaiseen. Me pannaan niin kauan kuin Anton suostuu niin tekemään rupeamatta tyrkyttämään mulle mitään sormuksekimalteisia tulevaisuudenkuvia."

Jusu kuunteli vaitonaisena ja silitti Granninsa kaulaa. Mä mietin, että miksi ihmeessä, kun ei Granni varmaan kyennyt tuntemaan mitään mielihyvää sellaisestakaan kohtelusta. Mä olin joskus epäillyt tavanneeni ihmisiä, jotka olivat jotenkin vajaita tunneskaalaltaan, mutta Granni teki sen vaikutelman lähtemättömämmin kuin yksikään ihminen. Ja sitten mun pölvästi hoitohevonen hörötteli sille aina välillä kokeilevasti, niin kuin se mököttäväilmeinen tammanmöllykkä (turvallisen etäisyyden päässä) sen rinnalla olisi ollut joku unelmien daami. No, sai kai sitä hevosillakin olla oma makunsa.

"Niin no", Jusu aloitti hyvin puntaroivaan sävyyn. "Kaipa parina olemisessakin on aika monta tasoa ennen kuin on pakko hypätä siihen renkaaseen."

Katsos junioria! Josefina Kaino Rosengårdko se siinä jakeli parisuhdeviisauttaan kuin kaiken nähnyt ja kokenut oman elämänsä Eki. Mun suun seudun lihakset kiemurtelivat ja tutisivat, kun mä yritin pitää hymyni riittävän pienenä, jottei Jusu menisi siitä hämilleen. Yritin myöskin olla laukomatta sen suuntaisia kommentteja kuin sähän sen tiedät tai niinkö, kuulisin niistä mielelläni lisää tai milläs tasolla neiti itse sitten on.

Mä saatoin olla nopea laukomaan ajatuksiani ääneen, enkä aina ollut ihmisille mieliksi, mutta tässäpä suuri uutinen: mä en ollut täysin tilanne- ja tunnetajuton tyyppi. Joskus (siis oikeasti aika harvoin mutta joskus kuitenkin) mä onnistuin suhteuttamaan hurttiuteni tason seuran mukaan. (Kivasti terveisiä kivalle, muistan jupinasi.) Jusun kanssa tasoa piti aina alentaa, mutta toisaalta välillä sillekin teki ihan hyvää saada vähän harjoitusta vaikeiden kommenttien vastaanottamisessa.

Ei kuitenkaan juuri nyt, sillä se oli jännittynyt jo muutenkin, mä painotin itselleni.

"Hermostuttaako sua jo huominen?" mä avasin sille mahdollisuuden purkaa huoliaan.

Mä olin Ruotsissa hevosia hoitamassa, mutta ylpeänä rintaani röyhistäen mä ajattelin, että oli musta paljon muuhunkin. Tiesin, että hyvä suoritus esteradalla vaati muutakin kuin hevosen, jonka fysiikka oli kunnossa. Ratsastajan päällä oli merkitystä (ja ehkä siksi mä en koskaan pärjännyt missään kilpailuissa, koska mun pääni kumisi usein somasti tyhjyyttään). Hei, mähän voisin perustaa jonkun urheilukyökkipsykologipalvelun.

"Kyllä mua vähän", Jusu myönsi, ja mä tiesin, että sen sanakirjassa jännittää vähän tarkoitti vähemmän hillityn henkilön kielenkäytössä jotakuinkin tunnen jo jännäyrjön tekevän tuloaan.
"Niin, kyllähän sen ymmärtää", mä sanoin ymmärtäväiseen sävyyn ja katselin ympärilleni. "Tällainen paikka ja aika isot kisat."
"Joo, mutta kyllä mua ihan eniten hirvittää Alexander", Jusu huomautti nuoruudensileät kasvot hämmästyttävän kurttuisina. Sitten se korjasi: "Tai ei, ei itse asiassa sittenkään Alexander. Sen pomo. Se Karla. Musta tuntuu että kun mä olen Alexanderin sisko, se aikoo tuijottaa mua aina kun mä ratsastan."

Mä olisin halunnut sanoa, ettei se varmastikaan pitänyt paikkaansa, mutta en oikein voinut. Me oltiin tavattu itse Karla Falkencreutz tänä aamuna, kun se oli saapastellut meidän jabapätkälle Alexander seuranaan. Se oli näyttänyt pitkältä ja kopealta - siis Karla, vaikka oikeastaan samat sanat pätivät kyllä Jusun isoveljeenkin, vaikka (hämmästyttävää kyllä) sen kopeus kalpeni vaalean naistirehtöörin rinnalla.

Karla Falkencreutz ei ollut vaivautunut puhumaan meille kaikille. Ehei, se oli puhunut sujuvaa ruotsia, ja mä olin melko varma, että se oletti ja tarkoitti vain palkollisensa ja tämän pikkusiskon, joille se oli sentään kotikieli, ymmärtävän.

Siinä se meni vikaan. Mä olin valmis pistämään puolet tukkani pituudesta pantiksi, että Jessistä oli tullut Rosengårdeilla (ja yhden sellaisen sängyssä?) vietettyinä vuosina jo kohtalaisen sujuva ymmärtäjä, vaikkei ehkä puhuja.

Kuuntelinpa mä itsekin tarkkaavaisena, vaikka pidinkin visusti huolen, että vaikutin kiusaantuneelta ja tylsistyneeltä niin kuin sellaiset ihmiset, joille heidän edessään käyty keskustelu on käsittämätön. Siksi mä ymmärsin Jusuun iskostuneen pelon, ja osittain myös siksi, että mä olin vihdoin tavannut legendaarisen Susanne Rosengårdin, siis esteratsastajasisarusten äidin. Se ei ollut legendaarinen siksi, ettäkö Jusu olisi puhunut siitä paljon.

Päin vastoin. Jusu ei puhunut äidistään juuri koskaan, ei ainakaan siinä määrin kuin lapsuudenkotinsa hevosista tai yhtä huolettomasti kuin isästään. Siksi mä olin alkanut arvella, että kai se olisi jotenkin merkillinen henkilö.

Ja olihan se. Niin oli kuitenkin myös Karla Falkencreutz, ja mä väitän, että ruotsalaisempi ruotsinkielentaitaja paini vielä aivan omassa sarjassaan. Ei mikään ihme, että herkkä Jusu säikähti, kun Karla lausui vapaasti suomentaen:
"Seuraan mielenkiinnolla ratsastustasi. Jos sinussa on lupausta samoissa määrin ja nöyryyttä enemmän kuin veljessäsi..."

Sen jossittelun se oli jättänyt riippumaan ilmaan keskeneräisenä.

Cava viritteli Grannille taas matalaa soidinhörinää. Tumman tamman äkäinen hännänsivallus katkaisi vikittelyt heti alkuunsa, vähän niin kuin Alexander Rosengårdin siristyvä katse oli saanut mut (kerrankin) olemaan ottamatta edellä kuvailtua kohtaamista Karla Falkencreutzin kanssa myöhemmin puheeksi.
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 05.03.19 21:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 30
Luettu: 1489

Grannin päiväkirja

#routinetrophy part I
4. maaliskuuta 2019

Tervetuloa

Kisa-alue otti meidät vastaan suurena ja koreana. Muhun tulvahti valtaisa jännitys, kun mä tajusin, että näissä kisoissahan olisikin oikeaa suuren maailman tuntua. Vilkaisin matkakumppaneitani miettien, mitä niiden mielissä pyöri. Rasmus näytti innostuneelta eikä ainakaan toistaiseksi lainkaan jännittyneeltä, ja Aliisa katseli ympärilleen kulmat koholla.
"Sanokaa mun sanoneen, tässä mestassa haisee raha", se tuumasi, ja niin varmasti haisikin. Falkencreutzit eivät pelanneet missään nappulasarjassa, mitä omaisuuden arvoon tuli.
Pihamaan poikki kiiri vislaus, ja sitten:
"Fifi!"

Alexanderhan se oli. Isoveli asteli rentona meidän luo.
"Alsila", se tervehti Rasmusta, ja sitten se näytti ensimmäistä kertaa tajuavan, että meidän seurassa olivat myös sekä Aliisa että Jessi.

Topics tagged under routinetrophy on Foorumi | Auburn Estate Trophykuvitus2a
Lue lisää kuvaustilanteesta Cavan päiväkirjassa

Kotiutumista

Trina puhisi huolestuneena. Voikkoa hirvitti tällainen maisemanvaihdos. Grannia sen sijaan ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mistä en yllättynyt. Se piti kai merkitä sen hyvien puolten listaan: tummanruunikko tamma ei kerta kaikkiaan hätkähtänyt ihan vähästä, jos mistään. Lähinnä se oli äkäinen jouduttuaan matkustamaan typerien lajitovereidensa kanssa, eikä se kaivannut seuraa ihmisiltäkään. Heti kun Alexander oli jalomielisesti näyttänyt meille meidän karsinat ja Granni oli päässyt omaansa, se käänsi takamuksensa visusti ovelle päin ja sulloi korvansa niskaan vielä järkähtämättömämmin. Mä en viitsinyt kaivaa verta nenästäni. Olisi paras antaa sen tyyntyä omissa oloissaan. Cavan saapumishuuto kaikui vielä munkin korvissa, joten voiko Grannia syyttää rauhankaipuusta?

Illanviettoa

Aliisa ja Jessi, Alexanderin kaksi säätöä, vaikuttivat hyvin nopeasti tiedostavan toistensa asemat. Mun nähdäkseni Aliisa suhtautui tilanteeseen varsin rennosti ja Jessi välinpitämättömän ärtyneesti, niin kuin Alexanderiin yleensäkin. Vaikka molemmat naiset heittäytyivätkin huomattavan piittaamattomiksi, meidän ensimmäinen yhteinen illallisemme oli vähän kiusallinen. Kun Aliisa ja Alexander poikkesivat tupakalle, Jessi tuhahti äkkiarvaamatta Rasmukselle:
"Sait sitten sen yhden hyvän Rosengårdin. Onnea."
Se oli kumma toteamus. Mä en tiennyt, mitä pahaa mun isässä ja Vilhelminassa oli. Äidin ja Alexanderin viat olivat aika ilmeisiä. Rasmus ei tietenkään tiennyt, mitä sellaiseen piti vastata, mutta onneksi Jessi ryhtyi armolliseksi ja vaihtoi puheenaihetta:
"No, mitä sä oot tykännyt Bertramista?"
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 04.03.19 16:14
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 108
Luettu: 5847

Cavan päiväkirja

11. Ja niin he olivat perillä

4. maaliskuuta 2019. #routinetrophy

Topics tagged under routinetrophy on Foorumi | Auburn Estate Trophykuvitus2a

CAVA: Uijuma, minun tammat tässä. Tuolla lisää! Mutta se onkin ruuna. Uhka?? Pää ylös. Näytä suurelta ja mahtavalta.

RASMUS: Nyt vit-tu Granni oo kunnolla... (puhisee. Kyselee mielessään, miksi juuri hänen pitää pidellä "murjottavaa saakelia".)

GRANNI: Eiii jjjumalauta mitä seuraa. En tiiä kuka on pahin: kiljahteleva kasanoova, iloinen idiootti vai nämä ihmiset? Tuokin tuossa omahyväisenä. Ja mitä sinäkin siinä narusta nyit??

JESSI: (Kameran takaa) Ei huolta, Alsila, Granni se vaan ymmärtää miten Alexander Rosengårdiin kannattaa suhtautua.

ALEXANDER: (Naurahtaa kylmäkiskoisesti)

ALIISA: (Naurahtaa ilahtuneesti, alkaa pitää Jessistä).

TRINA: Uijui voi että on ihanaa olla teidän kanssa täällä, minä pidän kaikista, kyllä en tiiä missä ollaan ja vähän hirvittää mutta voi miten mukavia ihmisiä ja komea ori ja voi Granni minä sitten pidän sinustakin.

GRANNI: Älä.

JUSU: (Ei tiedä onko kuva jo otettu, muttei uskalla lopettaa kömpelöä poseeraamista.)

ALIISA: (Valittaa, nurisee) Mulla on kauhea pissahätä. Ole Jessi kiltti ja ota kuva nopeasti!
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 04.03.19 16:12
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 30
Luettu: 1489

Laran päiväkirja

2. - 3. maaliskuuta 2019
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa #routinetrophy

Matkalla

Aliisa oli hiljainen ja Rasmus heistä kolmesta parhaalla tuulella. Jos Josefinalla ei olisi ollut niin kiire murehtia kaikenlaisia asioita, hän olisi saattanut lempeästi pohdiskella singonneensa ehkä johonkin omituiseen ulottuvuuteen, jossa ihmisten roolit käännettiin mukkelismakkeliksen kautta nurin niskoin.

Neiti Hurun vaitonaisuus selittyi takavasemmalta — tai pikemminkin etuoikealta, sillä eihän se mitenkään yllättävä tapahtuma ollut — hyökänneellä krapulalla. Josefina oli melko varma, että Aliisa oli ollut vielä hiprakassa edellisillan jäljiltä heidän kohdatessaan ensimmäistä kertaa tänään.

Valoisailmeisen herra Alsilan mysteerikin oli helppo ratkaista. Väliaikaetapilla odottaisi hänen oma rakas Laransa, jota tässä oltiin matkalla katsomaan. Sen jälkeen varsinaisena määränpäänä olisivat suuret kisat ulkomailla, ja se oli kaikessa kauhistuttavuudessaan aika mainio juttu kuitenkin.

Nuori neiti Rosengård kauhisteli muun muassa: 1) Ehtisikö viinankatku hiipua Aliisasta ennen perillepääsyä? 2) Osaisiko Aliisa käyttäytyä perillä? 3) Osaisiko äiti käyttäytyä? 4) Säikähtäisikö Rasmus äitiä? 5) Varsinaisena määränpäänä olisivat suuret kisat ulkomailla, ja se oli kaikessa kauhistuttavuudessaan pahoinvointia aiheuttava asia.

Aliisan ensikosketus siihen toiseen kartanoon

”Sä olet syntynyt täällä”, hevosenhoitaja-Huru pärskähti.

Josefina oli vähällä korjata, että ei häntä sentään täällä oltu synnytetty, mutta sitten hän päättikin vaieta. Aliisakin vaikeni - ehkä kolmasosaminuutiksi.

”Pikku-Jusu se vaan on kulkenut kartanonsa mailla ja syötellyt välillä leipää hepoille”, Aliisa maalaili mielikuvia huolettomasta lapsuudesta, jollaista Josefina ei muistanut itsellään olleen; ainahan hän oli ollut jostakin vähän sydän syrjällään.

Mutta niin, puitteissa ei kyllä ollut valittamista. Josefinakin katseli ympärilleen ja hymyili vähän. Tämä paikka oli kuitenkin, kaikesta hermostuttavuudestaan huolimatta, koti.

Laran karsinassa

Laran vatsa oli valtava, mutta tamma vaikutti hyväkuntoiselta ja jopa kohtuullisen hyväntuuliselta. Rasmus harjasi sen kiiltävää, tiivistä talvikarvaa posket hehkuen. Hänellä oli ollut toden teolla ikävä Laraa, ja vaikka hän tiesi että siitä pidettiin kartanolla erittäin hyvää huolta, välillä oli kurjaa että se oli niin kaukana.

“Onkohan siellä ori vai tamma”, Laran otsaa rapsutteleva Josefina mietti ääneen.

“Veikkaan taas orivarsaa”, Rasmus vastasi. “Äiti tietysti toivoisi kovasti, että se olisi tamma… Mutta varmaan me pidetään se kuitenkin, kävi miten kävi.”

Laskettuun aikaan oli kuutisen viikkoa. Rasmuksesta tuntui mahdottomalta, että Lara voisi kasvaa enää yhtään suuremmaksi räjähtämättä - niin pinkeä sen maha oli. Kun hän painoi kätensä sitä vasten ja odotti hiljaa, hän tunsi lopulta varsan liikkeet. Kovin vilkkaasti se ei vielä potkinut mahassa, mutta pienetkin liikahdukset kämmentä vasten tuntuivat ihmeellisiltä. Rasmus ei malttanut odottaa, että pääsisi tapaamaan uuden tulokkaan.

Illallisella

Rasmukseen kohdistuva syksyinen ystävällisyys vaikutti olevan menneen talven lumia. Susannen kolea käytös oli riittävän hiuksenhienoa, jotta se olisi voinut jäädä huomaamatta Rasmukselta ja Aliisalta, mutta ei vaimonsa tuntevalta Arnelta tai äitinsä hienovaraisille loukkauksille herkistyneeltä Josefinalta. Merkillepantavaa oli, etteivät kylmyydenpuuskat kohdistuneet Aliisaan, vaikka tämä puhui epätavallisen paljon ja vapautuneesti ollakseen Susanne Rosengårdin vieraana. Josefinaa ahdisti, ja tyttö oli vaitonainen ja jännittynyt. Vaikka hänen isänsä koetti paikata tilannetta rupattelemalla Rasmuksen kanssa, Josefina näki äidin katseeseen kirjaillun syytöksen: pyrkyri. Ruokahalu oli haipunut olemattomiin jo ennen aterian alkua, ja nyt häntä suorastaan kuvotti, niin hermostuneeksi äidistä hohkaava hyisyys hänet teki.

Josefina laski aterimet hienoisesti tärisevistä käsistään ja tuijotti hetken lautastaan. Sitten hän kohotti katseensa. Se hapuili ensin äitiä, muttei uskaltanut kiinnittyä tämän kasvoihin. Arnen ilme kävi kysyväksi, kun mies havaitsi nuorimmaisensa horjuvalla tavalla päättäväisten silmien hakevan hänen omiensa huomiota.

“Me ollaan lähdössä Saksaan”, Josefina lausui äkkiarvaamatta.

Sanat olivat vakaat ja selväsointiset, mutta saivat kolme silmäparia kiinnittymään lausujaan hämmentyneinä, yllättyneinä ja miljoonia sanattomia kysymyksiä esittäen. Vain Aliisa jatkoi ateriaansa kuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt, millainen pommi pöytään oli juuri pudonnut.

“Rasmus ja minä. Me mennään kilpailemaan hänen pomonsa hevosilla”, Josefina teroitti ja teki huolellisesti selväksi, että kilpaileminen järjestyi Rasmuksen suhteiden kautta. Susanne tiesi kyllä, kenestä oli kyse, ja nopea, laskelmoiva silmäys mittaili Alsilan poikaa.
“Niinkö?” kysyi Arne tyynesti ja hymyili tyttärelleen rohkaisevasti. “Sepä mukavaa.”

Rasmus ensin yllättyi ja sitten ilahtui tyttöystävänsä ulostulosta. Lähtisivätkö he todella? Asia oli ollut sivussa jo useamman viikon, ja Rasmus oli vain ilmoittanut pomolle kertovansa heti, kun Josefina päättäisi lähdöstään. Hän oli edelleen valmis ostamaan lennot Saksaan vaikka saman tien, mutta toisaalta Rasmus epäili Josefinan päättäneen asian noin sekunti ennen sen julkistamista hetken mielijohteesta. Josefina oli vaikuttanut vähän oudolta koko matkan Rosengårdien kartanolle ja koko sen ajan, kun he eivät olleet kaksin, mutta Rasmus ei ollut aivan varma mistä se johtui.

Nyt hän kuitenkin näki parhaaksi osallistua keskusteluun, katsahti Josefinaan ja vahvisti: “Joo, sinne tarvitaan hyppääviä ratsastajia kisakaudeksi. Niin pomo kysyi, tultaisiinko me molemmat.”

Rasmus hymyili Josefinalle pienesti ja uskaltautui sitten vilkaisemaan Susanneakin, mutta Josefinan äidin ilme oli hänen silmiinsä täysin yhtä viileä ja mitään paljastamaton kuin aiemminkin.

Matkalla yläkertaan illallisen jälkeen

“Voidaankohan me soittaa sille heti huomenna? Ei varmaan enää tänään”, Josefina katkaisi hiljaisuuden.
“Kenelle?”
“Sun pomolle.”
Rasmus katsahti vierellään kävelevää tyttöystäväänsä.
“Sä siis oikeasti tahdot lähteä sinne?” hän varmisti kulmat kevyesti kurtussa.
“Joo?” Josefina sanoi vähän huterasti, henkäisi ja toisti sitten myöntymyksensä sangen päättäväisenä: “Tahdon mä.”’

Oskarin luona sunnuntaikahveilla

”Se on meidän perinne”, Josefina oli kertonut, ”että kahvitellaan isän veljen luona. On aina laskiaispullaa ja lapset laskee mäkeä ja kyllä aikuisetkin jos haluaa, ja nuotiokatoksella grillataan.”

Rasmus ei ollut vielä nähnyt nuotiokatosta. Siellä oli kuulemma iso saavi täynnä alkoholipitoisia juomia, mutta he olivat Josefinan kanssa jumissa talossa.

Ja sitten hän oli yksin jumissa talossa, kun Josefina komennettiin ties minne tekemään ties mitä. Tyttö katosi sisarenpoikansa kanssa näkyvistä sellaisella kiireellä, että kyseessä saattoi olla hyvinkin suuri hätätilanne.

Rasmuksen ei kuitenkaan tarvinnut olla kauan yksin. Piskuinen vanha nainen istahti hänen viereensä ja katsoi kauhistuttavan vaaleilla silmillään suoraan ja syvälle sieluun. Oliko tämä Josefinan isoäiti? Mummeli tuijotteli aikansa ja Rasmus värisytti tälle epävarmaa hymyä ja toivoi äkkilähtöä Marsiin.

Yhtäkkiä mummo alkoi puhua.

Jotakinjotakin Rudolf nejmen Rasmus jotakinjotakinjotakin.

Olisipa hänen etunimensä ollut Reino! Rasmus kuulosti potentiaaliselta ruotsintaitajalta, mitä hän ei ollut.

Felixin housujenkastelukriisin monivuotisella tätikokemuksellaan selvittänyt Josefina pelasti Rasmuksen isoäidiltään, joka — sivuuttaen kaikki huoneessa olevat ruotsinkielentaitoiset henkilöt — tälläytyi juuri hänen poikaystävänsä kylkeen keskustelemaan. Farmor ei puhunut suomea eikä Rasmus ruotsia, ja Josefina istahti toviksi heidän seuraansa tulkkaamaan repliikin tai pari kummaltakin. Sitten Iris pelmahti paikalle vaatimaan famun huomiota, ja suloisen häiriön turvin Josefina tarrasi poikaystäväänsä kädestä ja veti tämän perässään pois kaiken ruotsinkielisen puheen, ruotsalaisenkuuloisten nimien ja vaikeasti muistettavien sukulaissuhteiden keskeltä.

“Huh, sukulaisjuhlat ovat väsyttäviä”, Josefina puuskahti heidän kavutessaan yläkerran rauhaan, ja vitsaili sitten: “Mä alan olla kiitollinen siitä, ettei sun sukusi tiedä musta mitään.”
Rasmus naurahti vähän epävarmana siitä, vitsailiko hänen tyttöystävänsä tosissaan vai osoittiko mieltään. Josefina kuitenkin suikkasi hänen poskelleen lempeän suukon, jahka he istahtivat alas, ja sitten tyttöystävä tapitti häntä jotenkin odottavaisen näköisenä. Kykenemättömänä arvaamaan, mitä Josefina oikein halusi (ei kai sentään mielipiteitä sukulaisistaan??) Rasmus katsoi viisaimmaksi pysyä vaiti.

“Voitko sä nyt soittaa sille?” Josefina sitten kysyikin. ”Että ottaako se meidät sinne.”

Rasmuksen kasvoille levisi varovainen hymy. “Tottakai. Ja tottakai ottaa. Mutta mä soitan heti.”

Topics tagged under routinetrophy on Foorumi | Auburn Estate Jusmutlahtevatsaksaan
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 03.03.19 19:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Laran päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1271

Tallipäiväkirja

Perjantai 15.2.2019
 
Amandalla oli ollut iltapäivästä lähtien melkoinen hösseli päällä. Sisko oli noukkinut helpoimmat uhrit, Pennan ja Mikaelin, käskytettävikseen. Miehet koristelivat maneesia parhaillaan, samalla kun Amanda katseli lopputulosta kaikista mahdollisista kulmista tehden jäisellä äänellään jatkuvia huomautuksia paranteluista.

Kumpikaan apupojista ei kuitenkaan valittanut, vaan päinvastoin blondit työskentelivät vaitonaisen keskittyneinä Amandaa suorastaan palvoen. Penna oli juuri niin mielistelevä, että Mikaelkin joutui – epäilemättä paineen alla – antamaan aivan erityisellä reaktionopeudella huomiota tyttöystävälleen.

Hymähtelin itsekseni ja annoin katseeni lipua areenan puolelle. Oli jo ilta, joten purtsilaiset olivat varsin edustettuina. Maneesin keskellä pörisi myös varsinainen syy, miksi olin ylipäätään saapunut ratsutta paikalle. Kiia koetti rauhoitella melkoisiin mittoihin venähtänyttä Torua, joka ei liiemmin arvostanut koristeita heiluttelevia miehiä. Ymmärsin oria, sillä vallitseva kimalluksen määrä aiheutti itsellenikin piinaavaa päänsärkyä.

Taaimmaisessa päädyssä Heidi juoksutti Cariadia varsin muhkeaan talvitakkiin pukeutuneena, vaikkei maneesissa ollut millään muotoa kylmä. Ajatuksissani viivähti epäilys: miksi juoksutti? Miksei Heidi tuntunut enää ratsastavan? Asia täytyisi ehdottomasti lisätä selvitettävien listalle.

Cariadin lennokas ravi herätteli myös Torun menohalut ja lopulta myötätuntoni kasvoi niin suureksi, että päätin paljastaa läsnäoloni Kiialle.
”Hei, jospa minä pitelisin sitä paikallaan? Tai liinassa jos nouset selkään?” kysyin astellessani maneesin keskelle. Hymyilin Kiialle, vaikka hymy ei  ulottunutkaan aivan sieluun asti (ulottuiko se koskaan näinä aikoina?). Termiitti oli yhä Termiitti, louskuleukaisen Fellun poika. Ripaus Minaa tuntui tehneen siitä lähinnä sähäkän, ei niinkään lempeäluonteisen.

”Kiitos”, Kiia pihahti hämmästyttävän kiitollisella ja helpottuneella äänellä. Uteliaana, mutta vastentahtoisena tartuin mustaa ohjista ja toivoin, ettei hevoslapsi olisi kuitenkaan niin paha kuin isänsä.  


Lauantai 16.2.2019
#winterfair #routinetrophy

Lauantaita olin odottanut eniten. Cup starttaisi esteluokilla ja pääsisin oman ratsastamiseni lisäksi jännittämään Rasmuksen menestystä hevosillani. Olin eilen saanut sovittua hoitajakuviot ihastuttavan (ja samanaikaisesti holtittoman homssuisella elämäntavallaan pelkoa herättävän) Aliisan kanssa. Routine Trophyn ilmoittautumisetkin oli hoidettu, joten saatoin vain toivoa, ettei Rasmus vihaisi Ankkaa tai Vilaa. Suurimman stressin taisikin aiheuttaa se, etten pystynyt kontrolloimaan tilannetta juuri tätä enempää. Groomina oli järkevintä luottaa Huruun, koska Cava.

Neiti Hurussa, Aliisassa, oli kyllä ollut jotain outoa. Trophyn järjestystalli tai paikkakunta oli selkeästi herättänyt naisessa jonkin mielleyhtymän. Se saattoi liittyä Aliisan matkailu-uraan, mutta yhtä kaikki, en voinut sietää selvittämättömiä asioita joista olin jonkin vainun saanut. Niin kuin nyt se juoksuttava Heidikin. Ei himokilpailija vaihtanut juoksutukseen, jos hevonen oli terve ja itse pystyi kävelemään. Päätin kuitenkin selvittää ärtymystä aiheuttavan tiedonpuutteen myöhemmin, ja keskittyä sen sijaan positiiviseen.

Cupissa oli nimittäin eräs erityisen hyvä piirre. Se oli alkanut tarkoittaa Juusoa, tuota liki täydellistä Inna Paakkasen eksää (oli harmi, että Juusolla oli niin kummallisen värisiä hevosia). Juuso Shermanin yökyläilyistä oli salakavalasti muodostunut oikein miellyttävä Cup-perinne, jota tosin varjosti Viivin samankaltainen, sitkeä tapa pesiytyä vierashuoneeseeni kilpaviikonloppuisin.

Juuson saapuminen tarkoittaisi täyteläisten ja toiminnallisten iltapuuhien lisäksi rennompia yöunia ja siten parempia kilpasuorituksia, toivottavasti. Niinpä olin suorastaan silmiinpistävän hyvällä tuulella, kun valmistelin tammojani kilpailukuntoon. Amanda oli keksinyt ensimmäiseen osakilpailuun pukukoodin, ja olin välittömästi tiennyt miten noudattaisin sitä. Valitsin jokaiselle ratsulleni saman paketin: oman Sokka Luxuries -mallistoni smaragdin sävyissä säihkyvät varusteet. Itse ratsastaisin mustissa, jolloin kaikki huomio kohdistuisi pieniin yksityiskohtiin muutoin tyylikkään eleettömässä kokonaisuudessa.  

Topics tagged under routinetrophy on Foorumi | Auburn Estate Winterfair-smaragdi

Tulospäivitys

Esteet 16.2. / Isabella:
80 cm - Rosengårds Kamila, tulos 19/24 8vp
120 cm - No Duchess, tulos 4/23 0/4vp
120 cm - Balaclava xx, tulos 7/23 0/4vp

Rasmus:
100 cm - No Duchess, tulos 2/23 0/0vp
120 cm - Vilanna d'Azuré, tulos 3/23 0/0vp
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 18.02.19 1:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 3261

Branin päiväkirja

Matkasuunnitelmia
17. helmikuuta 2019 #susinevapiiskaa #routinetrophy

Helmikuun puolivälissä tapahtui kaikenlaista.

Ensinnäkin Daniel Susineva, joku kouluratsastajien kouluratsastaja, saapui valmentamaan Auburniin ja koska mä olin Isabellan pakottamana ilmoittautunut treeniin, siellä mä sitten ratsastin muiden mukana koulua. Kahtena päivänä peräkkäin. Mun ja Branin kuherruskuukausi oli ilmiselvästi ohi ja pikkuorista oli kuoriutunut yllättävänkin voimakastahtoinen ratsu, jolla oli paljon omia mielipiteitä ja loputtomasti egoa ja rohkeutta niitä esitellä.

Susineva oli toki tehnyt parhaansa mua auttaakseen ja käynyt Braninkin selässä kääntymässä, ja saanut sen tietysti liikkumaan kuin paraskin kouluhevonen, mutta mun kommunikaatio orin suuntaan ei vaan sinä viikonloppuna toiminut. Niinpä niistä valmennuksista ei hirveästi jäänyt jälkipolville kerrottavaa ja mulle lähinnä epävarma tunne omista kyvyistäni. Olinko mä onnistunut pilaamaan Branin, joka ei ollut edes mun? Selviäisinkö mä päivääkään Hanne Hevoskauppiaan myyntiratsujen satuloissa? Missä mielenhäiriössä mä olin edes alun perin kuvitellut, että voisin ratsastaa TYÖKSENI? Tietenkään musta ei olisi siihen.

Isabella edelleen kuvitteli toisin, ja niinpä se oli käskenyt mua hyppäämään Winter Fairissa myös Ankalla ja Vilalla, ja samaan syssyyn ilmoittanut Ankan ja Cavan Ruotsiin Routine Trophylle Rasmus Alsilan eli meikämandoliinin ratsastamana. Josefina lähtisi mukaan omien ratsujensa kanssa, ja Huru tulisi hoitajaksi myös – tietenkin.

Ja perillä meitä odottaisi mm. Alexander Rosengård, joten kestämistä olisi, mutta varmaan myös hienojakin hetkiä. Niinä hetkinä, kun mä en ollut varma siitä, että nolaisin itseni karsealla tavalla kaikkien tuttujen ja tuntemattomien edessä, mä olin tilaisuudesta itse asiassa aika innoissani. Nähtäväksi jäisi, toteutuisivatko mun kaikki pahimmat painajaiset vai jotain muuta.

Hanne Hevoskauppias sen sijaan ei ollut tietenkään älyttömän innoissaan siitä, että mä olisin heti alkuun useamman viikon poissa, mutta olin mä puhunut sille ulkomaanreissuista Isabellan hevosilla jo ensimmäisellä tapaamisella, joten se sanoi pistävänsä asian järjestymään. Niinpä mä olin edelleen menossa sille töihin 18. helmikuuta alkaen.

Päivää ennen sitä, sunnuntaina, kun talli oli jo hiljentynyt jo kisojen jäljiltä, mä hipsin Branin kanssa tuulesta sisälle naama punaisena ja silmät vuotaen. Me oltiin käyty kävelemässä pitkä lenkki, ja vaikka lämpötila oli juuri ja juuri miinuksen puolella, pureva tuuli oli saanut mut syväjäähän jo alkumatkasta. Bran oli laittanut silmät sirrilleen ja pään alas ja käynyt urheasti tuulta päin, mutta sekin tuntui olevan iloinen päästessään takaisin karsinansa lämpöön.

Mä olin saanut siltä varusteet pois ja talliloimen päälle, kun Aliisa paukkasi jostain paikalle. Mä olin kuvitellut, että olisin jo kuullut jos se olisi vielä tallilla, mutta niin vain se kuikuili yhtäkkiä Branin karsinan ovella ja rapsutteli ylisosiaalista hevosta muina naisina.

”Mä kuulemma lähden teidän kanssa Ruotsiin”, se heläytti. ”Onpa mukavaa!”

”Joo niin mä kuulin”, mä vastasin vähän lannistuneena. Luullakseni me oltaisiin selvitty Josefinan kanssa kahdestaankin, kun ei mulla ollut kuin kolme hypättävää ja sillä kai kaksi, mutta Isabella ei ollut kysynyt enkä mä aikonut väittää vastaan, etteikö kokeneesta käsiparista voisi olla hyötyä. Vaikka Aliisan tapauksessa siitä olisi varmaan jotain haittaakin.

”Täytyy joku päivä istua porukalla alas ja tehdä matkasuunnitelma”, Aliisa ilmoitti seuraavaksi. ”Tai siis sä, mä ja Jusu.”

Mä näytin varmaan epäileväiseltä, sillä se jatkoi: ”Niin katsotaan paras reitti ajaa ja muut sellaiset jutut!”

Sillä oli pointti, mutta henkisesti mä huokaisin. Olin jo sivuuttanut koko matkustusasian. Kuinka monta tuntia sinne ajaisi? Miten mä selviäisin matkasta Aliisan kanssa? Selviäisinkö mä ollenkaan?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 17.02.19 18:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 641

Cavan päiväkirja

9. Nakkihommia Hurulle

15. helmikuuta 2019 - #routinetrophy

Auburnin viikonloput olivat kiireisiä, sanokaa mun sanoneen. Oli Merikantoja ja Susinevoja, ja sitten tulivat kilpailut, jotka toisivat hulinaa taas parille viikonlopulle. Mitähän seuraavaksi tapahtuisi?

Cavakin kilpailisi. Huomenna sillä hyppäisi itse Isabella Sokka. Olisi kiva nähdä ori ihan tositoimissa, sillä se oli kaiketi aika hyvä hevonen. Vielä mielenkiintoisemman siitä teki sen luonne, joka saattaisi hyvinkin taata kaikenlaista sirkushupimeininkiä yleisön viihdykkeeksi siitä huolimatta, että sen ratsastaja oli ehdottomasti osaamisensa puolesta tehtävien tasalla. Mä olin kuullut Isabellan tuhisevan, että hevonen oli ärsyttävän vahva, ja Rasmus sitten taas oli joskus kironnut reippaan ratsun heikkoa keskittymistä. Minusta se oli vaan tympeän äänekäs sille päälle sattuessaan, mutta mä en kyllä ratsastanutkaan sillä kunnolla, joten mä en osannut niin sanoa sen muista omituisuuksista.

Nyt me oltiin Cavan kanssa maastossa kävelemässä. Sen piti tietenkin olla huippuvireessä huomenna, joten mut oli lähetetty napakalla WhatsApp-viestillä vetristelevälle kävelylenkille sen kanssa. Me saatiin onneksi seuraa Nitasta ja Adelinasta ratsuineen, mikä oli hauska sattuma. Meillä oli jo aika hyvä kaveripiiri tästä kehittymässä, kiitos Jusun synttäreiden (joilta se ruoja karkasi ensimmäisenä. Muistin yhä välillä pienesti härnätä sitä siitä).

Adelina ja Nita puntaroivat kilpailujännitystä ja -asuja. Mä kuuntelin niiden ilahduttavan hilpeää höpöttelyä poikkeuksellisen hiljaisena. Mun ja Antonin ystävänpäivä oli lipsahtanut Krouvin puolelle, ja noh. En katunut enkä enää voinut huonostikaan, vaikka aamupäivästä olinkin kokenut aavistuksia päänsärystä.

"Ootsä Aliisa kisannut joskus?" Nita yhtäkkiä kysyi.
Mä nauraa hörähdin.
"Oon mä joskus, joo. Kaikenlaisilla kaistapäillä jossain lähitallien harjoitus- ja seurakisoissa. Melkoisia kokemuksia kyllä. Mun tallikaverin koostama blooper-video mun kisasuorituksista löytyy varmaan vieläkin YouTubesta", arvelin.
"Millä nimellä! Pakko nähdä", innostui Adelina.
"Mikähän se ois. Hurun heppahurauttelut? Mut tietenkin haukuttiin hevostalli.netin keskustelussa oikein joukolla maanrakoon, kun joku linkkasi sen sinne", muistelin.
"Ei kai se nyt niin paha voinut olla", Nita naurahti.
"Usko pois, oli se. En mä niitä hevosia rääkännyt, kyllä se oli pikemminkin päinvastoin, mutta en mä kyllä sitä Sokille näyttäisi."

Cava ja sen ruunakaverit talsivat mukavan sopuisina tallin pihaan. Me oltiin pidetty hyvät turvaetäisyydet toisiimme, sillä vielä lähtiessä kolmikko oli kohotellut kuvainnollisesti kulmiaan toisilleen. Pöyhkeilevät kaulanpullistelut ja silmienpyörittelyt onneksi unohtuivat aika nopeasti, eiväthän meidän hepat nyt sentään mitään raakalaisia olleet.

Vielä kepeästi hekotellen ja hölpötellen me talutettiin hevosemme talliin. Jutustelu lakkasi kuin me oltaisiin kaikki muututtu yhtäkkiä mykiksi, kun käytävällä kiiri Isabellan ääni.
"Aliisa! Hyvä. Tulepa toimistoon kun kerkeät", hän komensi, ja lisäsi vielä vähän niin kuin mä olisin idiootti joka ei tajunnut asiaa itse: "Hoida hevonen ensin."

"O-ou", mä kuiskasin Adelle ja Nitalle Isabellan kadottua näkyvistä. "Mitähän pahaa mä olen tehnyt."
"Ehkä se on nähnyt sen sun videon", Adelina virnisti.
"Toivottavasti ei", mä irvistin, ja kuulin Nitan tyrskähtävän.

Pistin töpinäksi. Hoidin Cavan niin vikkelästi kuin kykenin tinkimättä hoidon laadusta. Saisin takuulla huutia, jos näin kisojen alla hutiloisin sen kanssa. Saatoin olla huldahuoleton-tyyppinen henkilö, mutta en mä nyt tieten tahtoen sentään aiheutellut muille ihmisille pettymyksiä ja itselleni harmia.

"Kop kop", sanoin tovia myöhemmin toimiston ovenraosta kurkistellen.
"Kas, Aliisa. Käy peremmälle. Otatko kahvia?"
"Kiitos, en mä varmaan enää tähän aikaan", kieltäydyin niin kohteliaasti kuin osasin. Kohteliaisuus oli kyllä väsyttävää puuhaa.
"En aio viedä paljon aikaasi, joten mennään suoraan asiaan", Isabella ilmoitti viileän ystävällisesti. "Ensinnäkin: saat luvan toimia huomenna sihteerinä estekisojen kahdessa ensimmäisessä luokassa."

Se ei ollut kysymys. Isabella oli jo aikaisemmin tiedustellut viestillä, olisinko käytettävissä, ja koska olin jo silloin luvannut olevani paikalla, olisi ollutkin kohtalaisen turhaa vielä varmistella asiaa. Huvitin itseäni suunnittelemalla viestin, jonka lähettäisin Antonille ja jossa selvittäisin hänelle olevani sihteerikkö-Huru.

"Toisekseen: pystyisitkö mitenkään järjestämään kalenteriisi pari-kolme viikkoa vapaata maaliskuun alussa?"

No se oli kysymys, ja se oli vähän yllättävä. Ymmärsin päivän tai parin tarpeen erinomaisille sihteerinkyvyilleni, mutta kaksi tai kolme viikkoa? Mihinköhän hämärään projektiin minä nyt olin päätymässä sihteröimään?

"Enköhän", arvelin uteliaana kuulemaan asiasta lisää. "Toki mun täytyy olla yhteydessä työnantajaan, mutta mä olen kyllä paukuttanut niin paljon plussaa pankkiin, että luulisin niiden olevan joustavia."
"Se olisi erinomaista", Isabella huoahti jotenkin helpottuneen oloisena. "Lähetän Rasmuksen kilpailemaan Routine Trophyyn Markarydiin. Se on Ruotsissa."

-- Markarydiin. Se on Ruotsissa.

Multa ehkä karkasi tuhahdus. Mikä siinä olikin, että Isabella puhui mulle kuin vähän tyhmemmälle yksilölle? Kai mä nyt tiesin, että Markaryd oli Ruotsissa.

Tiesinkö mä? Öh. Kyllähän se kuulosti hyvin ruotsalaiselta, ja lisäksi se kuulosti aika tutulta. Mulla ei kuitenkaan sytyttänyt ihan vielä: ei sen suhteen, miksi Markaryd kuulosti tutulta, eikä sekään miksi Isabella kertoili mulle Rasmuksen kisailemisista. Päätin (kerrankin), että kannatti olla hiljaa eikä tehdä itsestään ääliötä myöntämällä tietämättömyyttään ääneen.

"Hän tarvitsee varmasti kansainvälisissä kisoissa apukäsiparin. Sinä tunnet jo Cavan, ja lisäksi mukana on minun Ankka, jonka kanssa pärjäät varmasti hyvin. Siksi ajattelin, että sopisit hyvin hevosenhoitajaksi", Isabella selitti valintaansa.
Mä naurahdin vähäsen, koska tiesin, ettei tämä ratkaisu nyt ehkä Rasmuksen suurin unelma ollut.
"Rasmus meinasi joskus, että Jusu varmaan auttelisi sitä mielellään", huomautinkin.
"Niin, Josefina kai antaisi vaikka hevosensakin poikaystävälleen." Isabellan sävy oli asiallinen, mutta ilme paljasti ohikiitävän hetken ajan jotakin muuta; oliko se huvittuneisuutta vai turhautuneisuutta ja kohdistuiko se muhun vai mun kämppikseen, sitä mä en tiennyt. "Mutta oletan, että hän kilpailee itsekin. Hänkin olisi varmasti tyytyväinen apuusi, enkä kiellä sua auttamasta molempia ratsastajia, vaikka kustannankin matkasi Rasmuksen hevosenhoitajana."

Ilmainen matka Ruotsiin! Miksipä ei. Mä aloin innostua, sillä mulla oli reissunaisen sielu. Sitä paitsi Antonille lähtevä viesti kävisi vielä hauskemmaksi, kun olisin sihteerin lisäksi myös hoitsu.

"Varmistan mun esimieheltä hetimiten ja palaan asiaan niin nopeasti kuin voin", tiedotin asiallisimmalla sävylläni.
Isabella näytti ehkä hieman paheksuvalta. Se saattoi tietenkin olettaa, että mä tein pilkkaa olemalla niin huolellisen muodollinen, koska enhän mä yleensä ollut. Hupsista.
"Niin missä ne kisat oikein olikaan?" kysäisin yhtäkkiä, vaikka muistin kyllä: Ruotsissa.
"Falkencreutzien tiloissa Ruotsin Markarydissä", Isabella kertoi tarkasti artikuloiden.
Hymyilin suloisesti. Niin, Markaryd oli Ruotsissa.

Falkencreutz. Nimi jäi mieleen pyörimään, vaikka se olikin vaikea ja inhottavan terävä. Nimi huusi Ruotsin ritarihuonetta, ja jos Markaryd oli kuulostanut tutulta, niin tämän mä vasta tunnistinkin.

Antonille lähtevä viesti sai odottaa, mä päätin poistuessani Isabellan puheilta. Ensin mä otin yhteyden Alexander Rosengårdiin, joka jopa vastasi FaceTime-puheluun.

"No mutta Huru", se sanoi, ja kuulosti suomea puhuessaankin - jos mahdollista - vielä ruotsinkielisemmältä kuin ennen lähtöään naapurimaahan töihin.
"No mutta hurri", mä tervehdin rakastettavasti. "Sano nyt vielä mikä se sun pomon nimi oli."
"Karla [epämairitteleva lempinimi] Falkencreutz", Alexander lausui hienosti ja irvisti rumasti.
"Ja eikö se sun talli ole Markarydissä? Ruotsissa."
"Mun talli", Alexander tuhahti, ja mä näin, että siitä olisi ollut ihanaa voida kutsua jotakin paikkaa ihan omaksi henkilökohtaiseksi tallikseen. "Joo, Falkencreutzien talli on Markarydissä - Ruotsissa."
"Arvaa kuka tulee sinne?"

Alexander toljotti mua ruutujen (omansa ja mun) välityksellä ilmeettömänä. Ai niin, ei se ollut niitä tyyppejä, jotka nauttivat arvailuleikeistä.
"No Rasmus Alsila tulee", aloitin, enkä sitten malttanut pitää omaa osuuttani salassa niin pitkään kuin olin suunnitellut. "Ja mä sen hoitajana. Ai niin, ja ilmeisesti ehkä sun pikkusysterikin. Fun!"
"Tulet tänne mun pikkusiskon ja sen pojkiksen kanssa? Jipii."
"Älä intoosi tukehdu."
"Usko pois, en."
"Olet oikeasti kuitenkin tyytyväinen, kun tapaat jotain ystävällisempiä henkilöitä kuin pomosi", huomautin.
"On mulla täällä ystäviä", Alexander totesi, ei lainkaan närkästyneenä, mutta vähän ylevänä kyllä. Se oli sille niin luonteenomaista, ettei sitä aina muistanut liittääkään sen kuvailuihin.
"No, kohta sulla on parin-kolmen viikon ajan muutama ystävä enemmän kuin tavallisesti."
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 16.02.19 21:02
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 30
Luettu: 1489

Takaisin alkuun

Siirry: