Heidin elämää

01.03.2019 #sokkaluxlaunch

Oli ollut todellinen päänvaiva käydä mekko-ostoksilla, varsinkin ilman Jusua. Jokainen mekko, johon olin rakastunut, oli paljastanut hyvin selkeästi raskauteni. En ollut vieläkään valmis jakamaan pientä ihmettä ja kohtaamaan sitä seuraavia kysymyksiä.
Lopulta olin melkein huvin vuoksi kääriytynyt mustaan olkaimettomaan, hieman abstraktiin mekkoon, jonka helma oli peittänyt mahani täydellisesti.
"Ei hitto, mä ostan tän", olin hihkaissut sovituskopissa ja hihittänyt sitten yksikseni - tai anteeksi, kaksihan meitä nykyään oli.

Isabella ja Amanda olivat kehittäneet valtavan kauniin kokoelman varusteita Sokka Lux-mallistoon. Huopien hypistely oli ollut ihanan rentouttavaa, vaikka shampanja-tarjoilujen välttely oli melkein käynyt työstä. Tuotteiden esittelyt olivat olleet yleellisesti järjestetty ja ympäriltä oli kuulunut useampi ihastunut huokaisu. Hintataso oli odotetulla tasolla ja laadusta kuuluikin maksaa reilulla kädellä. En epäillyt lainkaan, että jokainen paikalla olija venyttäisi tarvittaessa kukkaronsa nyörejä saadakseen hevoselleen ihanat uudet varusteet.

Olin vielä kahden vaiheilla lähtisinkö Auburniin cocktail-jatkoille, onneksi siihen oli vielä hetki aikaa. Sormeni liukuivat pehmeiden pinteleiden kangasta pitkin. Tarvitsisikohan Cariad uudet pintelit tai koulusuojat itselleen?

12.05.2019 ensimmäinen osa

Heidi ei enää katsonut Lauria, vaan jonnekin ikkunasta avautuvan metsän siimekseen. Häntä raivostutti miehen sanat yhtä paljon, kuin ne olivat tehneet järkeä naisen mielessä. Kyyneleitä seurannut naurahdus kuulosti tyhjältä, kun brunette pyyhkäisi poskeaan.
"Et niin mitenkään. Sovitaanko, että jatkossa mä en puutu sun elämään ja valintoihin, etkä sä kyseenalaista mun tekemiä päätöksiä omaani liittyen?”
Siniset silmät kääntyivät katsomaan Lauria antaen äänen jättämälle viileydelle täyden kontrastin. Niissä paloi tunteita, joiden sotkemista tilanteeseen ei vaadittu, mutta joiden läsnäolon saattoi selvästi tuntea.

Puhelin jatkoi vaativaa tärinäänsä, jonka myötä Laurin turhautuminen tuntui jatkavan nousuaan. Soittaja oli todennäköisesti joku asiakas, joka halusi Laurin valmentamaan tai ratsastamaan. Siitä muotoutuisi asiakassuhde, jossa ei olisi kimurantteja kädenvääntöjä aiheista, joista mies ei olisi edes uskonut vääntävänsä nimenomaan Heidin kanssa. Heidin, jonka kanssa suhde oli muotoutunut nopeasti tutusta ystävyydeksi, mutta jonka ajattelemiseen minään muuna kuin ystävänä Lauri ei ollut epäotollisten olosuhteiden myötä antanut itselleen lupaa.

“Sovitaan”, tuolin selkänojaan kätensä nojaava Lauri vastasi. Miehen mielessä kävi välähdys pois lähtemisestä, mutta samaan aikaan tämän mielessä myllertävä syyllisyys pakotti Laurin pysymään paikallaan. Ei Heidi ollut ansainnut sanoja, jotka mies oli sanonut.
“Ja anteeksi. Ei tätä keskustelua olisi tarvinnut käydä”, mies mutisi pitkän huokaisun päätteeksi.

Heidi tajusi pettymyksen Laurin sanojen myötä, tilanteen laukeaminen oli tapahtunut liian helposti, liian tunteettomasti. Nainen tajusi odottaneensa sovintoa sillä samalla sekunnilla, kun oli aloittanut riitelyn. Kinastelun, miksi ikinä sitä saattoikaan kutsua. Pyyhkien edelleen kasvojaan käsillään, Heidi vihasi heikkouttaan paljon. Vihasi sitä, miten raskauden myötä kaikkien tunteiden kanssa piti elää niin vahvasti. Vihasi kyyneleitä, joiden lopettaminen tuntui lähes mahdottomalta.

"Miksi se sitten piti käydä? Mä en ymmärrä vieläkään ihan täysin, että miksi sä nostit koko asian esille. Miksi se liikuttaa sua, että mä olen matkustanut Jessen perässä Ouluun?"
Heidin ääni kuulosti enemmän itkuiselta, kuin tämä olisi halunnut sen kuulostavan.

Lauri yritti pitää katseensa poissa kyyneleistä, jotka olivat piirtäneet kosteat juovat Heidin kasvoille. Ei hänen olisi pitänyt saada Heidiä itkemään. Naisen esittämä kysymys pakotti Laurin miettimään, mikä oli ollut ensimmäinen reaktio bruneten laittaman viestin myötä. Sen viestin, jossa Heidi oli kertonut lähtevänsä Ouluun.
“Koska se huolestutti”, Lauri puuskahti samalla hetkellä, kun asia iskostui hänen mieleensä. “Vastahan tässä hermoiltiin, että kävikö sille - vauvalle - jotain sen kaatumisen jälkeen.”

Heidi katsoi Laurin kasvoja yrittäen rauhoittua ja sisäistää toisen antaman selityksen huolestuneisuudesta.
"Lentämisenkö takia?" nainen kysyi jo aavistuksen pehmenneellä äänensävyllä. Sekö oli todella ollut Laurin motiivi aloittaa koko riita. Heidi kuitenkaan ei vieläkään ymmärtänyt Matildan osuutta asiaan, vaikka ymmärsikin toisen reaktion koko matkaan. Jesse oli kuitenkin vakuutellut, ettei asia ollut hänen murheensa.
“Niin”, Lauri vastasi arpoen, vaikuttiko typerältä huolineen. Mies tiedosti kuitenkin nyt, että ensimmäisenä hämmennyksen ohella häntä oli alkanut kummitella huoli, joka oli muuttunut epäileväksi turhautumiseksi Matildan kanssa käydyn keskustelun myötä. Se ei ollut violettihiuksisen syytä, koska Matilda oli vain yksi osa kuviossa, jota Lauri ei ymmärtänyt vieläkään.

“Anteeksi, etten pitänyt sitä ratkaisua järkevänä”, Lauri mutisi hiuksiaan haroen. Mies pakottautui istumaan pöydän ääreen, jottei vaihtaisi jatkuvasti painoa jalalta toiselle yrittäessään päättää, oliko edelleen lähdössä vai ei.
“Ei myöskään ole minun asiani sanoa, kenen sinne olisi ollut järkevin lähteä, mutta satun.. Tietämään.. Asioita”, Lauri jatkoi irvistäen henkisesti lipsauttaessaan lauseen niin pitkälle, että se täytyi myös päättää - kömpelösti, mutta kuitenkin.

Heidi tunsi mahanpohjansa muljahtavan ikävästi ja puristi huulensa tiukasti yhteen antaakseen ajatuksilleen hetken asettua.
"Tietämään asioita?" sanat kuulostivat harkituilta hitaasti toistettuna. Sinisten silmien katse lepäsi edelleen Laurissa tämän yrittäessä pitää kehonsa vallannutta pahaa oloa poissa.
"Ovatko nämä asiat sellaisia, joiden olemassaolosta mun pitäisi olla tietoinen? Miksen olisi saanut lähteä katsomaan Ritvaa? Pelkästäänkö siksi, että juuri matkustustapani oli epäsopiva?" Heidin ajatukset sinkoilivat ympäri keittiötä, mutta levottomuudestaan huolimatta nainen ei laskenut katsettaan.
"Liittyykö nämä asiat Matildaan?" kysymys kuulosti liian kevyeltä ollakseen todellisuudessa niin huoleton.

“Heidi”, Lauri ähkäisi naisen päädyttyä ponnauttelemaan johtopäätöksiään jokaiseen ilmansuuntaan. “Minä olin huolissani siitä, tekeekö matkustaminen teille hyvää.”
Sen painotettuaan Laurin oli vedettävä henkeä ja mietittävä, kuinka voisi puhua itsensä pois tilanteesta ilman, että pettäisi Matildan luottamuksen asiassa, josta nainen ei sanojensa mukaan ollut uskoutunut kenellekään muulle. Lauri epäili, että ellei tilanne olisi vuosia sitten ollut niin alkoholin huurruttama, ei mies itsekään olisi tietoinen asiasta.
“Minä en voi puhua Matildan puolesta.”

Laurin sanat tunkeutuivat Heidin ihon alle, eikä nainen osannut enää edes yllättyä siitä, että olisi halunnut kävellä toisen luokse ja painaa suudelman tämän huulille. Sen sijaan kuitenkin Heidi pakotti itsensä pysymään hievahtamatta paikallaan, vaikka joutuikin tappelemaan itsensä kanssa.
"Hyvä on", nainen henkäisi lopulta laskien katseensa jalkoihinsa, tuntien kasvojensa punehtuvan lämmöstä.
"Anteeksi, että suutuin", Heidi lisäsi vielä ja pakotti itsensä kääntymään kahvinkeitintä kohden. Kasvoihin noussut lämpö levisi naisen kehoon tehden tämän olosta vieläkin tuskallisemman. Hän olisi antanut lähestulkoon mitä tahansa, jotta olisi voinut antautua tunteilleen siinä hetkessä.

Sormet hapuilivat kahvikuppeja ylähyllyltä, mutta niiden tärinä tönäisi yhtä liian reunalla ollutta posliinimukia hieman. Liike oli kuitenkin tarpeeksi, jotta muki liikahti hyllyn reunan yli ja osui kovalle laattalattialle pirstoutuen ympäri lattiaa.
“Oho”, Lauri puuskahti noustessaan vaistomaisesti ylös kuullen viimeisten sirpaleiden liukumisen lattialla. Tummien silmien katse kartoitti laajalle levinneitä sirpaleita ja kääntyi sitten Heidiin, joka seisoi niiden ympäröimänä vain sekuntien päässä samankaltaisesta räjähtämisestä.

“Älä ole pahoillasi”, Lauri mutisi kävellessään lähemmäs sirpaleita väistellen. Mies kumartui poimimaan suurimmat palaset Heidin jalkojen juuresta, ennen kuin suoristautui naisen edessä kohdaten tämän katseen.
“Mistään”, Lauri lisäsi laskiessaan sirpaleet käsistään tiskipöydälle Heidin viereen. Miehen käsi kosketti bruneten käsivartta ja hetkeksi Laurin sormet kietoutuivat sen ympärille vaatien eksyneen näköistä naista keskittymään miehen sanomaan.

Heidin kädet tärisivät edelleen, eikä Laurin kosketus tehnyt liikettä ainakaan huomaamattomammaksi. Brunette nielaisi kerran, toisenkin, yrittäen saattaa kurkkuunsa nousseen sydämen takaisin paikoilleen. Siniset silmät tuijottivat Laurin tummia silmiä, eikä Heidi uskaltanut liikahtaakaan.
Vaati äärimmäisen paljon itsehillintää, jottei nainen olisi kuronut kaksikon välissä olevaa matkaa kiinni. Hän tunsi kehonsa lähes kiehuvan ja uskalsi hädin tuskin hengittää tumman ruskeiden silmien katseen alla.
"Olenpas", Heidin ääni oli lähemmäs kuiskaus, eikä tämä tiennyt kuuliko lähellä seisova Lauri sitä edes.

Laurista tuntui, että Heidi saattaisi pirstoutua kahvikupin lailla hetkenä minä hyvänsä. Miehen teki mieli korjata kupin sirpaleet ennen kuin jompi kumpi rikkoisi jalkansa niihin, mutta tuntui liian riskialttiilta liikahtaa kauemmas sinisistä silmistä, joiden tiivis katse sai Laurin jälleen huomaamaan, kuinka suojeluvietti nosti päätään. Milloin Heidi oli eleillään ja teoillaan saanut Laurin niin kovaksi huolehtijaksi?
“Miksi?” mies kysyi antaen sitten ilman paeta keuhkoistaan pitkän huokauksen mukana. Lauri oli kuullut Heidin sanan vain juuri ja juuri, vaikka seisoi niin lähellä, että saattoi kietoa kätensä helposti naisen ympärille. Ruskeat hiukset kutittivat Laurin kasvoja, kun tämä työnsi kaikki omat ajatuksensa sivuun ja keskittyi tarjoamaan Heidille sen turvan, jota nainen tuntui sillä hetkellä kaipaavan.
“Älä ole”, Lauri murahti lähes yhtä hiljaa.

Veri kohisi Heidin korvissa tämän tuntiessa Laurin hengityksen ihollaan. Nainen tiesi, että olisi hyvin pian niin lähellä reunaa, ettei pystyisi pitämään itseään enää sen oikealla puolella. Kuumottava tunne voimistui jokaisella hengenvedolla, eikä Heidi muistanut enää miksei voinut antautua tunteilleen. Ei muistanut miten he olivat todenneet pysyvänsä vain ystävinä.
"Koska mussakin on virheitä", nainen vastasi äänellä, joka oli vaatinut kaiken ponnistelun päästäkseen kuuluville. Sen karheus paljasti selvästi Heidin ajatukset, jotka olivat jo niin selkeästi tämän kasvoilta luettavissa.

Lauri sulki hetkeksi silmänsä miettiessään, kuinka ei halunnut Heidin tuntevan itseään virheelliseksi, eikä sotkea tämän tunteita yhtään enempää. Mies vetäytyi halauksesta niin, että saattoi katsoa Heidin kasvoja ja hymyillä rohkaisevasti.
“Eikö meissä kaikissa”, Lauri sanoi hiljaa, pitäen käsiään vielä hetken Heidin käsivarsilla. Kun nainen ei näyttänyt enää hajoavan siihen paikkaan, mies laski kätensä ja kumartui poimimaan vielä yhden suuremman sirpaleen, jonka oli huomannut aivan Heidin jalkojen juurella.
“Siivotaanko nämä, ennen kuin joudun taas viemään sinut sairaalaan?” Lauri kysyi rohkaisevasti hymyillen.

Laurin perääntyessä kauemmaksi, Heidi tunsi, kuin tämä olisi samalla vetänyt osan naisen sisintä mukanaan. Siniset silmät seurasivat mekaanisesti kuinka mies kumartui hänen eteensä noukkiakseen posliinin palan lattialta.
Heidi yritti hengittää normaalisti, mutta se tuntui lähestulkoon mahdottomalta vieläkin.
Laurin hymy sai naisen nyökkäämään varovasti, tämän teki mieli upottaa kasvonsa käsiinsä ja huutaa turhautumisensa ulos, mutta pysyi siltikin liikkumatta ja hiljaa.
Aivot eivät tahtoneet pystyä tekemään yhteistyötä Heidin kehon kanssa.

"Mulla on rikkalapio siinä korkeassa kaapissa", brunette ohjeisti heikolta kuulostavalla äänellä ja siirsi katseensa metsänrajaan saadakseen edes ripauksen itsehillinnästään takaisin. Naisen sydän hakkasi vieläkin kovaa tämän rintakehässä.
“Tässäkö?” Lauri varmisti käännyttyään kaapille. Mies raotti ovea ja huomasi olevansa oikealla kaapilla. Tummien silmien katse kävi Heidin kasvoissa, ennen kuin Lauri keskitti huomionsa lattialla lojuviin sirpaleisiin ja sai hetken omien ajatustensa kokoamiseen.

“Näitä saattaa löytyä vielä jostain”, Lauri irvisti kaataessaan viimeiset sirpaleet rikkalapiosta roskapussiin, jonka Heidi oli antanut. Mies nosti rikkalapion takaisin kaappiin ja kääntyi bruneten puoleen yrittäen lukea tämän kasvoilta, mitä nainen kävi läpi mielessään.
“Vieläkö kahvi maistuu?” Lauri kysyi varoen, nostaen uuden kupin kaapista särkyneen tilalle.

Heidi sai huomata joutuneensa vielä pahemmissa määrin takaisin tilanteeseen, joka oli lähtenyt lumipallon lailla liikkeelle lanseeraustilaisuuden jatkojen jälkeen. Kaikki ajatustyö Laurin lokeroimisesta ystävä-kategoriaan olivat murentuneet yhden ainoan kosketuksen myötä. Naista kauhistutti toisen saama valta itseensä. Se tuntui vaaralliselta ja silti niin turvalliselta samanaikaisesti.
"Kyllä, kiitos", Heidi vastasi ja siirtyi vihdoin kauemmaksi kahvinkeittimestä, yllättyen itsekin jalkojensa pysyvän edelleen allaan. Nainen antoi Laurin kaataa heille kahvia ja siirtyi sitten ruokapöydän ääreen istumaan. Heidi puristi toisella kädellään kahvikuppia ja laski toisen kätensä syliinsä, jossa sen tärinää ei saattanut enää nähdä.

“Onko kaikki hyvin? Ettei mikään varmasti jäänyt.. Kaihertamaan?” Lauri kysyi seurattuaan hetken Heidin jännittynyttä olemusta. Mies ei ollut aivan varma, oliko se edes jännittyneisyyttä, mutta jotain se kuitenkin oli.
Siniset silmät katsoivat tarkasti Laurin kasvoja, miettien kuinka paljon olisi halunnut puhua avoimesti tuntemuksistaan. Siitä, miten vieläkin olisi halunnut jatkaa kinastelua ja sen jälkeen siirtyä siitä riidan jälkeiseen sopimiseen. Mieluiten makuuhuoneen puolelle.
“On, jäikö sua vaivaamaan joku?” Heidi vastasi lopulta ja kohotti lämpimän kahvimukin huulilleen. Kevyttä puhallusta seurasi varovainen suullinen, sillä kahvi oli vielä turhan kuumaa juotavaksi.

Lauri oli ehtinyt hörpätä kahviaan ja laskea kupin takaisin pöydälle, kun Heidi pyöräytti kysymyksen takaisin. Miehen suupieli nykäisi, kun tämä pudisti päätään avoimen huvittuneena bruneten reaktiosta: tietenkin Heidi oli kääntänyt kysymyksen Laurille.
“Paitsi ehkä se, että astiatkin alkoivat lennellä”, Heidiä silmiin katsova Lauri tokaisi antaen periksi virneelle, joka puski pintaan jo ihan puhtaan helpotuksenkin vuoksi. Olisi ollut ikävää lähteä pois riidoissa, etenkin, kun Lauri oli tullut käymään niinkin yksinkertaisen syyn kuin kisastarttien vuoksi.

Heidin huulille nousi varovainen hymy.
“Ainakaan se ei lentänyt tarkoituksella tai tähdättynä”, nainen vastasi ja veti syvään henkeä. Hänen oli päästettävä irti siitä sisuskalujaan polttavasta tunteesta, vaikkakin sitten pakolla.
“Mun sihti tosin ei ole aina mitä parhain”, Heidi lisäsi ja peitti virnistyksensä kahvikuppinsa taakse. Laurista tuntui huojentavalta nähdä bruneten kasvoille pyrkivä virne.
“Se on minun onneni”, mies totesi mietteliäästi hymyillen. Heidin silmiin katsominen tuntui taas helpommalta ja Laurista oli mukavaa, että nainen istui siinä, kotinsa keittiössä sen sijaan, että olisi stressannut muiden puolesta toisessa kaupungissa.

23.05.2019

Jusu ei oikeastaan muistanut, mistä se idea oli päähän pälkähtänyt. Miksi hän halusi ehdoin tahdoin tehdä jotakin sellaista, missä olisi varmasti surkeaakin kehnompi? Eihän hän huono ratsastaja ollut, mutta kouluratsastajan geenejä ei tytön mielestä ollut häneen tihkunut lainkaan. Estehevosten laadukkaasta sileäntyöstä oli pitkä matka GP-tason kouluhevosen satulaan.

Vaan sellaisessa Jusu istui nyt, kiitos Heidi Näyhön.

"Anna sen nyt kävellä ihan alkuun ohjat pitkällä. Sillä on tosi keinuva askel, saat hetken tottua siihen", Heidi ohjeisti hymyillen ja piteli kättään mahansa päällä rennosti. Nainen tarkkaili oman hevosensa käytöstä, mutta pitkä hellejakso yhdistettynä jo vanhempaan ikään tuntui saaneen virkeän orin rauhallisemmaksi. Valero käveli matkaavoittavalla askeleella ja rentona.

Vain nipin napin Jusu esti itseään sanomasta ääneen, että siinä taisikin olla suunnilleen ainoa ohje, jota hän tänään osaisi noudattaa. Pitkällä ohjalla käveleminen olisi aivan takuulla riittävän selkeää jopa hänelle. Se antoi aikaa tunnustella käynnin rytmiä ja liikekieltä ja keskittyä omaan kehoon. Jusu oli kasvatettu ja opetettu ratsastajaksi niin kurinalaisessa ympäristössä, ettei tyttö koskaan kyhjöttänyt satulassa miten sattui — kaikkein vähiten vieraiden hevosten kyydissä.

Pitkien alkukäyntien jälkeen Heidi ohjeisti Jusua ottamaan ohjat tuntumalle.
"Pidä nivelohja ihan inan kankiohjaa lyhyempänä, se löytää muodon kyllä itsekin", nainen kertoi ja katsoi kuinka tummanrautias nosti kaulansa Jusun eteen lähes automaatilla.
"Kokeile tehdä taivutuksia ja väistöjä, ihan kuten normaalistikin, mutta vähän pienemmillä avuilla. Se on tosi herkkä hevonen, ajattele liike ensin mielessäsi niin sun keho valmistelee sen jo puolestasi."

Pelko oli väärä sana kuvaamaan Jusun fiiliksiä, kun tyttö alkoi oivaltaa, miten erilainen hevonen hänellä nyt olikaan allaan omaansa nähden. Jotakin sen sukuista se kuitenkin oli, joskin miedompaa ja odottavaisella innostuksella laimennettua. Ratsastaja hengitti hitaasti ulos ja kävi vielä kerran läpi kehonosansa varmistaakseen, ettei jännittänyt lihaksia tahtomattaan. Tämä hevonen tuntisi kaiken.

Valeroa ratsastaessaan Jusu vertasi sitä muihinkin ratsastamiinsa hevosiin kuin Granniin. Siinä oli ehkä eniten yhtäläisyyksiä Trinan kanssa, mutta liikkeissä oli enemmän voimaa. Tuttuja piirteitä havainnoimalla Jusu kävi vähitellen taas itsevarmemmaksi, enemmän sellaiseksi kuin oli omien ratsujensa selässä, ja kun hän uskalsi alkaa pyytää hevoselta asioita, se vastasi kyllä. Vahingossakaan Jusu ei tahtonut tehdä liikaa, mutta ei auttanut jäädä avuttomaksi matkustajaksikaan vain siksi, että hevonen oli vieras ja viritetty hieman eri taajuudelle kuin mihin esteratsastaja oli tottunut.

Heidi antoi Jusulle aikaa, sillä vakavailmeinen ystävä todella näytti tarvitsevan sitä. Valero näytti hyvältä, se ei piitannut ainakaan vielä siitä, ettei sen ratsastaja tuntenut oloaan täysin varmaksi. Loppupeleissä, hevosiahan ne kaikki olivat ja Jusu oli istunut sellaisen selässä koko ikänsä.

"Nosta ravi keskellä pitkää sivua, hengittele ihan rauhassa, ettet pyörry siellä", Heidi ohjeisti, eikä voinut olla virnistämättä vähäsen.
"Voit vaikka ottaa sen pääty-ympyrälle, kokeilla missä tahdissa haluat, että se ravaa. Älä purista liikaa pohkeella, se tarjoaa passagea mielellään, jos jännityt."

Jusu naurahti epäuskoisena. Näyttikö hän tosissaan siltä, että pyörtyisi? Huu. Itsensä tuntien Jusu ei kyllä epäillyt, etteikö näköhavainto olisi pitänyt paikkaansa.

Ravissa piisasi säätövaraa. Ensin varovaisemmin ja sitten vähitellen rohkaistuen Jusu kokeili, mitä sai kouluhevosesta irti. Ei liian tosissaan, jottei vahingossakaan pyytäisi niin paljon, että epäonnistuisi. Tässä edettiin hevosen mukavuusalueella, ja sitä olisi riittänyt vielä molempiin suuntiin. Jusu vain pahoin pelkäsi olevansa itse koko ajan epämukavuusalueella, vaikka oikeastaan… eihän se nyt niin kamalaa ollutkaan?

Heidi seurasi jokaista askelta tarkasti, neuvoen välillä vähän, mutta enimmäkseen pysytteli hiljaa. Tässä ei nyt rakennettu kilpailuvalmista ratsukkoa, vaan annettiin nimenomaan tilaisuus kokeilla miltä kouluhevonen tuntui. Valero pysyi rentona, sen korvat heiluivat askelten tahdissa, toisen käydessä aina hieman takana, kun Jusu teki pidätteen. Heidiä hymyilytti nähdä miten pikkuhiljaa jännittynyt leukalinja alkoi rentoutumaan.

"Sä voit keventäen kokeilla muutaman diagonaalilinjan ravilisäystä", Heidi ehdoitti kertoen sitten tarkemmat ajo-ohjeet onnistuneeseen suoritukseen. Valero osaisi sen itsekin, mutta Jusun oli silti hyvä tietää miten ja miksi asiat tapahtuisivat.
"Pidätä varmasti, mutta silti pienellä paineella linjan lopussa, jotta pääsette tasapainoon ennen kaarretta", nainen kertoi hymyillen.

Ja Jusu kokeili. Vähän huolestunut ilme kasvoilla kertoi, miten paljon huolenaiheita hänen kypäränsä alla kimpoili. Ei Jusu hevosta pelännyt eikä ratsastamista, mutta epätäydellisyyttä senkin edestä. Jos tahti hetkeksikään kävi epätasaiseksi, häntä hävetti. Jos muoto vähänkin nytkähti liiaksi nyökkyyn, häntä hävetti. Jos mikään tuntui vähänkään miltään muulta kuin täydelliseltä, häntä hävetti — ja hevosurheiluasahan mikään ei juuri koskaan onnistunut täydellisesti.

"Nosta käsiä ihan aavistuksen ylemmäs ja rentouta pohjetta. Juuri noin, siinä on hyvä. Ja katse ylös, rentouta hartiat."
Heidi kaivoi puhelimen taskustaan vaivihkaa ja kuvasi Jusun ratsastusta hetken, toivoen toisen keskittyvän liikaa ratsastamiseen, jotta olisi huomannut.

"Ravissa voisit tehdä vähän väistöjä sekä siirtymisiä askeleen sisällä. Voit vähän oman mielen mukaan tehdä myös askellajimuutoksia, pysähdyksiä ja peruutuksia. Muista valmistella liike aina kehollasi, jotta Valero odottaa muutosta. Älä säikähdä, jos se pysähtyy siitä, kun ajattelet pysähdystä."
Siniset silmät eivät kääntyneet hetkeksikään irti ratsukosta, Jusu ratsasti hyvin esteratsastajaksi. Tyttö oli likipitäen ihanteellinen valmennettava. Ellei murehtimista ja siitä johtuvaa ajoittaista jännittymistä laskettu, homma toimi. Jusu oli vikkelä noudattamaan saamiaan ohjeita ja alkoi vähitellen vaikuttaa siltä, että uskalsi tehdä omatoimisestikin kokeiluja.

Ratsastajan rentoutuessa ja rohkaistuessa Valero alkoi ryhdistäytyä. Kuumaksi se ei käynyt, mutta se kuulosteli yhä tarkemmin ratsastajaansa ja näytti olevan vähän enemmän töissä kuin vain rennolla höntsähölkällä… vaikka kyllähän tässä sen mittapuulla vielä melko höntsävaihteella oltiin. Jusulla, joka ei ollut koskaan oikeasti treenannut kouluratsastusta niin sanotusti lajin omilla säännöillä, ei kuitenkaan ollut edellytyksiä eikä kunnianhimoakaan ryhtyä tahkoamaan kasaan GP-ohjelman osasia, vaikka hevonen niitä olisi osannutkin. Ratsastajan ja hevosen yhteinen potentiaali ei ollut yhteenlaskettu vaan jaettu. No, jotakin sinne päin.

"Mielenkiintoista", Jusu ehti lausua ensimmäistä kertaa mielipiteitään ääneenkin, mikä viimeistään kertoi Heidille, että hän oli sulanut kipsistään. Puhekykyinen Jusu ei voinut olla mahdottoman paniikissa.

Heidiä hymyilytti Jusun kommentti.

"Nosta laukka kulmasta ja kokeile myös siinä vähän säätövaroja. Sen askel on vähän iso, anna itsellesi hetki totuttautua siihen. Valero myös mielellään nousee ylöspäin, joten huolehdi, että se myös etenee. Kerron sitten, jos se hyppii liikaa ylös."

Grannissa ei sitä pulmaa ollut, etteikö sen laukka olisi edennyt. Jusulla oli kyllä kokemusta estehevosten mittapuulla ylöspomppivasta laukasta muiden hevosten kanssa, mutta tämä oli silti uutta. Päättäväisesti Jusu hengitti syvään ja haki tasapainonsa, kun ori heilahti suureen, voimakkaaseen laukkaansa. Vielä Jusu ei ryhtynyt ratsastamalla ratsastamaan siihen yhtään enempää ilmaa, vaan pikemminkin haki jopa hieman vaatimatonta työskentelylaukkaa. Nyt ei rentoutettu hevosta, vaan ratsastajaa. Suuruudestaan huolimatta askellaji oli kuitenkin sama vanha tuttu, Jusun oma lempiaskellaji, eikä vaadittu montaa sydämensykäystä, ennen kuin olo oli jälleen luonteva.

Jusu piti siitä hetkestä. Muutamaan kertaan hän joutui korjaamaan liikettä etenevämmäksi, mutta se tapahtui pienin, oikein ajoitetuin muistutuksin. Valeroa ei tarvinnut puskea eikä pakottaa. Parhaimpina hetkinä se tuntui keveältä, notkealta ja tasapainoiselta, ja sen energia oli pienin istunnan ja käden asennon muutoksin ja kevyin pohjeavuin ohjailtavissa. Hevosen kanssa oli tehty rutkasti töitä, Jusu arveli, ja se palkittiin. Palkitsisiko Grannikin vielä joskus? Ei tietenkään tällä tavalla, mutta… jotenkin.

Heidi kuvasi pätkiä sieltä täältä Jusun ja Valeron työskentelystä, hymy viipyillen huulillaan.
"Hyvinhän sä sitä ratsastat", nainen kehui virnistellen.

"Jos sä haluat, voit kokeilla vähän temppujakin, laukanvaihtoja ja vaikka piruettiakin, jos siltä tuntuu", Heidi totesi virnistellen ja neuvoi sitten kuinka liikkeet ratsastettiin läpi.

Jusun ensireaktio: ei. Ei voi, ei uskalla, ei voi osata. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton. Ensimmäiset, ei lainkaan yllättävästi epäonnistuneet, kokeilut eivät juuri Jusun mieltä ylentäneet. Sitten alkoi kuitenkin naurattaa, sillä Valero ei epäröinneistä piitannut. Se arvaili oikeastaan melko innokkaasti, mitä siltä haluttiin, vaikka avut olivat varovaisia.

"En mä kyllä kisaradalle lähtisi", Jusu kommentoi vähän myöhemmin siirtäessään hevosen keveään, vähitellen venyttelevään raviin. "Lajinvaihto ei nyt ainakaan ihan heti ole ajankohtainen…"
Eikä olisikaan, sillä Saksassa odottaisivat esteradat ja -hevoset. Pieni piipahdus kouluratsastuksen maailmaan ennen hyppykesää oli kuitenkin harhauttanut Jusun pois ankarasta suorituskeskeisyydestään, edes hetkeksi, ja se oli jo jotakin se.

"Hyvin se silti meni", Heidi toisti hymyillen.

31.05.2019

Heidi pysäytti Raptorin Auburnin parkkipaikalle. Auto hiljeni, mutta radio pysyi käynnissä kunnes nainen irroitti avaimen virtalukosta. Lämmintä päivää enteilevä sumu peitti alleen kesäisen aamun maisemaa. Brunette huokaisi syvään ja liukui alas lava-auton hytistä. Sinisten silmien katse liukui tallin pihassa olevasta pikkurekasta tallirakennuksiin.

Hiekka rahisi Heidin kenkien alla, kun hän suuntasi kulkunsa tammatalliin. Sen sisäpiha kaikui tyhjyyttään, kun aamutoimet olivat vasta alkaneet rakennuksen sisällä. Ovi ei narahtanut auetessaan, mutta kolahti aavistuksen sulkeutuessaan. Heidi etsi katseellaan Grannia ja tamman omistajaa, Jusua. Henkilöä, jonka vuoksi hän hiippaili Auburnin kartanolla siihen aikaan perjantaiaamusta.

Jusu, joka oli luonnollisesti laatinut lähtöä varten jo viikkoja etukäteen tarkat checklistit ja toiminut järjestelmällisen tehokkaasti, oli luvannut vähän vähemmän järjestelmälliselle poikaystävälleen huolehtivansa aamulla myös Ankan kuljetuskuntoon. Siinähän se samalla menisi kuin Grannikin, eikä Jusun tarvitsisi suhata kahden tallin väliä, niin kuin Branin kanssa lähtevän Rasmuksen. Isabellan silmäterän Jusu laittoi viimeisen päälle valmiiksi ensin ja asteli sitten kohti oman hevosensa väliaikaismajoitusta.

Matkalla Jusu pysähtyi lyhyesti lepertelemään vanhempiensa kasvattamalle Kamille, minkä vuoksi hän huomasi Heidin läsnäolon vasta hyvin myöhään. Yllättynyt ääni halkoi tallin hipihiljaista ilmapiiriä:
”Heidi? Mitä sä täällä — onko jotakin sattunut?”

Jusu oli salamannopea huolestuja jopa hajamielisyyttä aiheuttavan matkajännityksensä kierteissä. Heidi hymyili leveästi.

“Sä lähdet, mä tulin saattamaan sut matkalle”, nainen vastasi ja asteli ystävänsä luokse. Enempää lupia kyselemättä Heidi kääri Jusun tiukkaan halaukseen ja henkäisi syvään. Hän tunsi miten kurkkuun nouseva palanen asettautui tiukasti paikalleen. Siihen ei auttanut nieleskely missään määrin, mutta silti Heidi puki kasvoilleen lämpimän hymyn irrottautuessaan halauksesta.
“Sulle tulee ihan huippu kesä.”

Jusu helpottui, häkeltyi ja liikuttui. Onneksi tyttö oli kasvanut sellaiseksi: mielen rakenne ja syvin olemus kai mahdollistivat nopean liukuman tunnetilasta toiseen ilman, että hän useinkaan meni solmuun.

”Apua”, oli silti ensimmäinen tytön ynähtämä sana. ”Niin varmaan tulee, mutta apua.”

Se oli jännitystä. Kaikkia niitä kauhukuvia, joita jusut taitavasti kehräsivät kasaan. Oli se kuitenkin muutakin: pyrkimys pitää liikuttunut itku piilossa.
Heidi tunsi paineen leukaperissään, tunsi leukansa värähtävän aavistuksen ja puki yhä leveämmän hymyn kasvoilleen. Vaaleat silmät näyttivät levottomilta, Heidi tunsi samaan tunteen sisällään. Pieni naurahdus karkasi samanaikaisesti ensimmäisen kyyneleen kanssa.

“Mä tiedän”, brunette hengähti ja siirsi varovasti Jusun kasvoille karanneen hiussuortuvan muiden hiusten joukkoon.

Ei siihen sen enempää tarvittu. Yksi kyynel päästi perässään vapaaksi toisen, ja kun Jusu näki Heidin vetistelevän, ketjureaktio oli valmis. Seurasi niiskutusten, naurahdusten ja tiukan halauksen sävyttämä hetki.

”Vetiset jäähyväiset”, Jusu naurahti pyyhkiessään kyyneleitä. ”En mä ajatellut tämän olevan… tällaista. Huh. Oi ei. Ei sun olisi tarvinnut tulla, mutta mä olen iloinen kun silti teit niin. Vaikka itkettää.”

Heidi virnisti ja hengähti syvään katkonaisesti, yrittäen olla nyyhkyttämättä kovin kovaan ääneen.
“Tottakai mun piti tulla. Sä olet meille tosi tärkeä ja lähdet pois koko kesäksi”, nainen vastasi ja vilkaisi sitten tallikäytävälle.
“Joko te olette ihan valmiita?” Heidi kysyi ja käänsi edelleen kostean siniset silmänsä ystäväänsä kohti.
”Mä olen, oikeastaan. Rasmus… on sekin varmasti kohta”, Jusu sanoi ja naurahtikin vähän. He olivat tienneet lähdöstä viikkoja ja silti hetki oli koittanut yllättävän nopeasti. No, toisen mielestä vähän enemmän yllättävästi kuin toisen, mutta ei heillä aikataulun osalta hätää ollut. ”Pistän vaan Grannille loimen niskaan. Kaikki on pakattu. Sitten vaan lastataan ja lähdetään.”

Noin vaan. Ääneen kerrottuna kaikki tuntui niin simppeliltä. Miksi sitten kuitenkin itketti taas?

”Mä olen koko kesän poissa”, Jusu nyyhkäisi, ja tarkoitti tietenkin sitä, että olisi ulkomailla vielä lasketun ajan koittaessakin. Sekös nostatti uuden itkun.
Heidi tunsi kyynelten nousevan uudelleen silmiinsä, eikä osannut muuta, kuin halata ystäväänsä uudelleen.
“Se on vain yksi kesä. Pari hassua kuukautta, jotka muistat vielä pitkään”, nainen lausui mahdollisimman vakuuttavalla äänellä. Pieni kuiskaus jossain bruneten takaraivossa halusi olla itsekäs. Sanoa, ettei toinen oikeasti halunnut lähteä, ei nyt, kun hän kaipasi tämän seuraa ja tukea niin kovin. Heidi hiljensi ne äänet heti alkuunsa.

“Etkä sä sentään mihinkään kuuhun ole menossa. Viestit sieltäkin kulkee ja aina voit soittaa. Vaikka keskellä yötä, jos tulee sellainen olo, lupaathan?” Heidi tuijotti Jusun vaaleita silmiä vakaasti kyyneltensä takaa.

Jusu nyökkäsi kuin urhoollisempikin nainen.

”Kyllä mä siellä pärjään, ja sä täällä”, Jusu huokasi. ”Ja sitten kun mä tulen takaisin, mä tapaan mun kummilapsen.”

Missähän Jusu olisi, kun vauva päättäisi syntyä? Kisoissa? Nukkumassa Rasmuksen kainalossa? Ehkä jossakin saksalaisessa pubissa kuuntelemassa saksalaista musiikkia ja viettämässä aikaa uusien ystävien kanssa, siis jos hän sellaisia saisi.

”Mulle pitää sitten heti välittää siitä tieto”, Jusu ilmoitti painokkaasti. ”Siis tietenkin sä keskityt itse asiaan, mutta Jessen pakotat pitämään mut ajantasalla.”
Kevyt virne nousi Heidin huulille.
“Tottakai”, tämä lupasi nyökäten terävästi.
“Mutta en silti lupaa pitkittää synnytystä siihen, että sä olet tullut takaisin”, Heidi yritti pitää äänenpainonsa kepeänä.

“Voinko mä auttaa jotenkin?” nainen kysyi hengähtäen syvään.
”Et kai oikeastaan muuten kuin olemalla läsnä ja estämällä mua karkaamasta paikalta”, Jusu virnisti vaisusti ja astahti Grannin karsinaan asettelemaan kevyttä loimea hevosen selkään.
”Tämähän alkaa kuulostaa enemmän häiltä kuin kesätöihin lähdöltä. Älä huoli, estän kummassakin tapauksessa sua karkaamasta mihinkään muualle kuin määränpäähän”, Heidi lupaili huolettomasti.
”Häiltä!” älähti Jusu järkyttyneenä, ennen kuin ehti estää itseään.
Heidi naurahti, mutta yritti sitten peitellä kasvoillaan sitkeästi pysyvää virnistystä.

“Pysytellään siinä Saksan reissussa nyt ensin, panikoidaan niitä häitä myöhemmin, jos ne joskus tulee ajankohtaiseksi. Mutta etpähän ajatellut hetken ajan Saksaa, vai olenko väärässä?” nainen rauhoitteli ja tutki Grannin normaalin hapanta ilmettä hymy edelleen kareillen huulillaan.
”En, en ajatellut”, Jusu myönsi, mutta napsautti suunsa kiinni paljastamatta, mihin ne Saksasta vapautuneet ajatukset olivat ennättäneet karkaamaan. ”Mutta kohta on pakko alkaa taas ajatella. Vartin päästä pitää alkata lastata, ja toivottavasti kukaan ei keksi mitään urpoilua.”

Jusu mutristeli vähän mietteliäänä huuliaan. Jos joku pistäisi hanttiin, niin eiköhän se ole Granni, eikä se sentään pelännyt matkustamista vaan olisi vain oma vastahankainen itsensä.

”Mutta hei”, tyttö yhtäkkiä sanoi ilme kirkastuen, sillä hän oli muistanut jotakin tärkeää. ”Me tullaan varmaan Power Jumpeihin. Silloin me sitten taas nähdään.”

Heidi huokaisi syvään ja nyökkäsi. Hän ei ollut ehtinyt suoda ajatustakaan koko Power Jumpeille, vaikka se olikin todella tärkeä asia naiselle. Raskaus ja kaikki sen tuoma ihmissuhdesotkuilu oli vienyt ison osan Heidin keskittymisestä ja jäljellä olevien hevosten liikutus ja hyvinvointi loput.
“Ai niin nekin on”, nainen huokaisi uudelleen, nyt hymy kasvoillaan.
”Kilpaileeko Jeramy Cariadilla?” Jusu kysyi vikkelästi.
“En.. tiedä itseasiassa. Meillä tuli vähän sanaharkkaa, ei mitään vakavaa.”

Sinisten silmien katse tutki Jusun kasvoja.

“Haluatko sä hypätä sillä niissä?”

Jusun katse oli arvoituksellinen. Nuorelle naiselle luonteenomaisinta käytöstä olisi kai ollut idean välitön teilaaminen enhän-minä-jupinoilla, mutta nyt kysymystä seurasi hetken hiljaisuus. Jusu puntaroi ehdotusta.

”Miksipä en”, hän sanoi lopulta varovaisen innostuneena. ”Harmi, jos ei Jeramyn kanssa suju, mutta voin mä sillä kilpailla sitten.”

Muistot edellisestä kesästä olivat huiman hyviä. Cariadin emä ei ollut Jusun Power Jump -muistojen ainoa tähti, olihan hän startannut kahdella muullakin hevosella, mutta kirkkaimman palkinnon se oli hänelle suonut. No, ellei laskettu sitä, että siltä reissulta palattiin myös treffisopimuksen kera. Ehkä Rasmus kuitenkin oli ruusukkeita ja pokaaleita parempi kotiintuominen.

”En kyllä lupaa voittaa”, Jusu hymähti, mutta vaikutti hyväntuuliselta eikä anteeksipyytelevältä.

Heidi virnisti tahtomattaankin.
“Mä olen ylpeä susta, Jusu”, nainen lausahti ja hengitti syvään, jottei silmien takana polttelevat kyyneleet saaneet valtaa. Tällä kertaa ne eivät heränneet surusta.

“Ihan tosi ylpeä”, Heidi toisti hymyillen leveästi. Hiljainen, ujo ystävä oli lähdössä Saksaan ja otti tuosta vain lisää kisattavia hevosia itselleen. Siihen väliin oli mahtunut pitkä matka.

12.06.2019

Heidi istui kotinsa etupihalla smoothiepullo kädessään. Varjossa istuminen tuntui mielyttävän viileältä ja ihanassa puutarhakeinussa oli mukava istua. Naisen hiuksista puolet oli kiinnitetty nutturalle ja puolet lepäsivät laineilla tämän olkapäillä. Sinisten silmien katse tarkkaili ajotietä odotetun vieraan varalta.
Harmaa Honda kääntyi pihatielle ja pysähtyi sitten Heidin auton taakse. Jesse sammutti autonsa ja avasi turvavyönsä heilauttaen kättään pihalla odottavalle naiselle.
"Hei", hän huikkasi Heidille noustessaan ulos autosta.
"Mikäs täällä oli ongelma?" mies naurahti sulkiessaan oven perässään ja käveli Heidin luo. Tällä kertaa Heidin pyyntö tulla auttamaan oli ollut huomattavasti rauhallisempi kuin silloin, kun nainen oli tuskaillut pinnasängyn ja hoitopöydän kanssa.

Nainen hymyili, mutta ei noussut heti ylös.
"Heippa. Ei nyt varsinaisesti ongelma, vaan sellainen pieni pulma. Ratkaisutehtävä", Heidi kertoi salamyhkäisesti saaden Jessen kohottamaan kulmiaan.

"Aloitetaanko kahvilla vai haluatko ruveta suoraan töihin?" tämä kysyi kallistaen aavistuksen päätään.
"Jos ensin ratkaistaan tämä sinun pulmasi ja sitten kahvia?" Jesse vastasi. Hän oli ennen lähtöään ehtinyt yhden kupillisen juomaan, joten kahvin tarvetta ei vielä sillä hetkellä ollut.
Jesse katsoi naista odottavainen ilme kasvoillaan ja risti kätensä puuskaan rintakehälleen. Vääjäämättä miehen katse hakeutui Heidin vatsalle saaden lämpimän hymyn kohoamaan huulille.

"Sun lapsesi tarvitsee turvaistuimen autoon. Asentaisin sen itse, mutta kaikki se kurottelu ja kumartelu ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Eikä kyllä ne kymmenen sivun asennusohjeetkaan houkutelleet kokeilemaan", nainen vastasi kevyt virne nousten huulilleen.

"Jos viitsisit mitenkään auttaa?" Heidi lisäsi ja nousi ylös keinusta kohdatakseen vihreiden silmien katseen paremmin.

"Tietysti", Jesse vastasi vilkaisten Heidin valtavan kokoista autoa miettien, miten se ei todellakaan ollut mikään perinteinen perheauto.
"Pitäähän lapsella istuin olla", mies hymyili kääntäessään katseensa takaisin Heidiin. Hänellä ei itsellään ollut vielä turvaistuintakaan. Pian tulisi jo kiire hankkia kaikki tarvittava.
"Annahan tänne ne kaikki osat ja ohjeet, niin kokeillaan osaanko", Jesse tokaisi kävellessään auton luo. Kyllä hän nyt aina yhden turvaistuimen autoon kiinnittäisi.

"Mainiota", Heidi vastasi hymyillen ja käveli Jessen perässä autotallin luokse. Tallin ovi aukesi napista painamalla paljastaen sen lattialla odottavan laatikon.
"Siellä on kaikki, haluatko, että mä luen ohjeita vai selviätkö paremmin itse?" brunette kysyi irvistäen pienesti.
"Varmaan oikealle puolelle takapenkille olisi fiksuin paikka laittaa se?" nainen jatkoi mietteliään näköisenä.

"Voithan sinä niitä ohjeita minulle tulkata", Jesse mutisi nostaessaan laatikon syliinsä ja Heidin pähkäilyjen jälkeen kantoi laatikon raptorin oikealle puolelle, laskien sen sitten maahan. Turvaistuin ei todellakaan ollut iso, mutta auton vieressä se näytti vielä pienemmältä. Jesse pudisteli huvittuneena päätään.
"No, mistäs aloitetaan?" mies kysäisi nykäistyään auton oven auki ja kääntyi sitten katsomaan Heidiä.

"Sivu yksi. Avaa laatikko", nainen ohjeisti leveästi virnistäen ja seurasi Jessen reaktiota.
"Ja heti meni vaikeaksi", mies nauroi ja hetken päätään teatraalisesti rapsutettuaan, teki työtä käskettyä.
"Hyvinhän tämä sujuu", Heidi vastasi myhäillen edelleenkin, aloittaen sitten oikeiden ohjeiden lukemisen. Hänen piti seistä auton ja Jessen vieressä niin, että pystyi samalla näyttämään ohjeissa olevia havainnointikuvia miehelle.

"Sen pitäisi kiinnittyä tuohon", Heidi kertoi ja osoitti sormellaan ahtaasta välistä kahta osaa. Samalla hetkellä vauva potkaisi saaden naisen älähtämään ääneen ja viemään kätensä mahalleen.
"Hemmetti se osui hyvin", nainen naurahti ja vilkaisi vihreitä silmiä.
"Haluatko koittaa?" hän kysyi vielä ja kohotti kulmaansa aavistuksen.

Jesse oli jo pienen hetken luullut, että oli tuupannut vahingossa Heidiä kyynärpäällään kurotellessaan osia paikoilleen, kun nainen oli päästänyt epämääräisen älähdyksensä, mutta naisen seuraavat sanat saivat miehen säikähdyksen tunteen katoamaan.

Vähän arastellen mies vei kätensä naisen vatsalle. Vaikka hän oli jo muutaman otteeseen tunnustellut lapsensa liikkeitä Heidin vatsan läpi, tuntui silti jotenkin oudolta noin vain kosketella toista.
"Ne tuntuu jo tosi selvästi", Jesse henkäisi tuijottaen vatsan päällä lepäävää kättään häkeltynyt hymy kasvoillaan.
"Voin vain kuvitella, miltä sinusta tuntuu", mies naurahti nostaessaan katseensa Heidin silmiin.
"Niin tuntuu", brunette vastasi hymyillen lempeästi.
"Kunhan ei osu mihinkään liian tärkeään elimeen, niin sen kestää vielä", Heidi lisäsi virnuillen.

"Haluatko sä puhua sille jotain? Jos siis ei ole kovin kova kiire takaisin istuimen pariin", nainen kysyi. Jessen seura oli niin harvinaista herkkua, että Heidi halusi tämän saavan kaiken mahdollisen hyödyn siitä ajasta. Ehkä lapsikin tutustuisi isäänsä hieman paremmin sillä tavalla.

Jesse hymyili miettiessään, mitä sanoisi ja käänsi sitten katseensa takaisin edelleen vatsan päällä lepäävälle kädelle. Ei hänellä ollut mikään kiire istuimen kanssa, varsinkaan sillä hetkellä.
"Ensinnäkin, ei saa potkia äitiä liian lujaa", mies aloitti vilkaisten nopeasti Heidiä. "Vaikka hyvä merkkihän se on, että siellä riehut."
Se merkitsi sitä, että lapsella oli kaikki hyvin ja voimistui päivä päivältä.
Jesse nyhti hampaillaan alahuultaan hetken ennen kuin jatkoi puhettaan.
"Mietin, pitäisiköhän tuon äitisi vaihtaa auto edes hetkeksi pienempään versioon. Meinaan vaan, että melkoista nostelua on luvassa, kun sinua tuonne autoon laittaa istumaan. Varsinkin sitten, kun kasvat entisestään."

Jesse katsahti Heidiä kulmiaan nostaen.
Hän ei ollut mikään lyhyt mies eikä näin ollen osien laitto penkille vaatinut kyykistelyä saati kurottelua, mutta hänen edessään seisova nainen oli parikymmentä senttiä lyhyempi, joten varmasti autoon nouseminen suuren vatsan kanssa tuotti ongelmia. Ja ajan kuluessa lapsikin pitäisi saada turvallisesti nostettua kyytiin ja sieltä pois.
"Mutta äitisi päätöshän se on…"

"Vai sellaisia se juttelee", Heidi totesi naurahtaen aavistuksen. Olihan ajatus käynyt hänen mielessään aikasemminkin, mutta Raptor oli kaikessa muussa liian kätevä kulkuneuvo. Se ei jättänyt koskaan tien päälle (paitsi avaimen kastuttua juuri sunnuntaina) ja oli turvallinen auto ajaa.

"Olisihan joku vähän pienempi kai ihan fiksu valinta, ainakin siksi, kunnes saan voimat takaisin ja lapsi vähän kasvaa isommaksi. Tai kauppakassiautoksi muutenkin", nainen kertoi hymyillen.
"Joku mustangi tai.." virne levisi Heidin huulille tämän tutkiessa vihreiden silmien katsetta.
Jesse pyöräytti silmiään ja pudisti päätään huvittuneena.
"Siinäpä myös eräänlainen perheauto", mies hymähti virnistäen. "Kas, kun ei jotain avoautoa."

"Täytyy vissiin lähteä äitisi mukaan autokaupoille, ettei nyt ihan villiinny noiden mustangien sun muiden kanssa", Jesse vitsaili vatsalle ennen kuin veti kätensä pois.
"Sinulle auto ja minulle lastentarvikkeet", mies totesi Heidiä vilkaisten, ennen kuin kääntyi jatkamaan työntekoa. Jessen ajatukset lipuivat hetkeksi Matildaan ja siihen, miten asuntoon ilmestyvät lastentarvikkeet vaikuttaisivat naiseen. Ne olivat kuitenkin välttämättömiä…

"Kerro vain koska mennään, niin järjestän mun kiireisestä kalenterista sen verran aikaa sulle", Heidi vastasi virnistäen ja levitti kädessään levänneen ohjelapun jälleen näkyville.
"Etkö sä ole vieläkään ostanut mitään lastenjuttuja? Voi miten sun äiti antaisi sulle selkään, jos kuulisi, Jesse hyvä", nainen jatkoi naurahtaen.
Jesse loihti kasvoilleen jonkinlaisen pahoittelevan irvistyksen kaltaisen. Ritva ei todellakaan katsoisi hyvällä, jos kuulisi.

"Mitä Ritvalle muuten kuuluu?"
He eivät olleet ihan hirveän montaa kertaa keskustelleet Jessen kanssa sen reissun jälkeen.
"Ai niin ja miten sulla meni se valmennusviikonloppu?"

"Hyväähän sille. Päässyt jo pois sairaalasta. Käsi ei edelleenkään toimi niin kuin pitäisi, mutta huomattavasti parempi. Aikoi kuulema elokuuhun mennessä saada sen sellaiseen kuntoon, että voi vauvaa nostella", mies vastasi ensimmäiseksi äitiään koskevaan kysymykseen.
Ritva Aro ei todellakaan ollut mikään luovuttaja ja tuleva lapsenlapsi oli erittäin hyvä motivaattori kuntoutumiseen.

"Hyvin meni sekin viikonloppu. Kannatti lähteä sinne asti", Jesse jatkoi mallaillessaan istuimen osia oikeille paikoilleen.
"Vaikka viime kisoja ajatellen olisi ehkä kouluvalmennus ollut enemmän tarpeen", mies naurahti ja vilkaisi sitten Heidin pitelemää paperia.

"Mutta mitäs sinulle noin niin kuin raskaana olon lisäksi?" Jesse kysyi etsittyään etusormensa avulla oikean kohdan ohjeista.
Mies oli hyvillään, että heidän välit olivat jotakuinkin normaalit huolimatta hänen isyystestivaatimuksista.

"Tosi kiva kuulla", Heidi vastasi ihan kaikkeen.
"Sun pitää tulla joskus mun kouluvalmennukseen, niin ehkä säkin opit ratsastamaan", nainen vitsaili virnistellen. Jesse ei sanonut mitään, virnisti vain takaisin. Eihän se tietenkään täysin mahdoton ajatus ollut.

Jessen kysymys kaikesta muusta sai Heidin kuitenkin varovaiseksi. Oli asioita, joita hän ei halunnut enää kertoa toiselle ihan kaiken tapahtuneen vuoksi. Asioita, jotka eivät koskeneet heidän lastaan ja sitä kautta myös Jesseä. Asioita, jotka hän halusi erityisen selvästi pitää vain omana tietonaan.

"Ihan hyvää. Mitä nyt Jeramy välillä kiukuttelee, kun se ei viitsisi ratsastaa aina kaikkia hevosia", nainen vastasi hymyillen kuitenkin ystävällisesti.
"Sillä on jotain omia kiireitä kuulemma", Heidi lisäsi kohottaen kulmaansa ja pudistaen hieman päätään huvittuneena. Kuka tiesi mitä ne sellaiset omat kiireet olivat. Miehen tuntien niihin liittyi naisia ja rahanmenoa.

Jesse hymähteli omiaan Jeramyn kiireille ja kiukutteluille. Oli hän pariin otteeseen törmännyt mieheen Kaajapuroilla, muttei ollut jutellut tämän kanssa oikeastaan ollenkaan. Mies ei vaikuttanut miltään potentiaaliselta keskustelukumppanilta muutenkaan.

"Niin no, olenhan se minäkin käytettävissä jos apua tarvitset", Jesse muistutti Heidiä hymyillen. Ei hänelläkään nyt hirveästi ylimääräistä aikaa arkisin ollut, mutta siitä huolimatta hän mielellään auttaisi Heidiä tämän hevosten kanssa, mikäli nainen pyytäisi.
Nainen katsoi Jesseä mietteliäänä. Vaikka mies väitti kivenkovaan, ettei kilpaillut Sallilla tosissaan, eri tavalla haastava hevonen voisi tehdä toisen ratsastusinnolle vain hyvää.

"No jos sä haluat, niin olisi mulla yksi hevonen, mitä sä voisit käydä kokeilemassa. Ja jos teillä natsaa, niin kyllä sä voit liikuttaa jatkossa", Heidi ehdotti hymyillen salaperäisesti.
"Jos kiinnostuit, niin sun pitää tulla kokeilemaan sitä, että saat tietää lisää. Se on kenttähevonen."

Jesse kallisti päätään ja kohotti kulmiaan uteliaana.
Hän kyllä meinasi kysyä, eikö Heidin tallilta jo ainakin yksi kenttäratsastaja/-valmentaja löytynyt, mutta piti suunsa kiinni. Turha siihen hetkeen oli sotkea ainuttakaan Lauri Merikantoa. Kyseinen mies oli myös syy, miksi Jesse hetken joutui miettimään vastaustaan.

"Kiinnostuin", Jesse naurahti lopulta. Uteliaisuus hevoseen vei lopulta voiton. Päässä pyöri Milan sanat "Ainahan sitä voi vain käydä katsomassa, ei ole pakko ostaa", jotka hän oli kuullut lukuisat kerrat silloin, kun nainen oli lähdössä katsomaan jotain myytävää hevosta. Ja lähes joka kerta Mila oli tullut uuden hevosen kanssa kotiin…
Tässä nyt ei kuitenkaan ollut kyse hevosen ostamisesta. Ihan vain liikutusavusta.
"Voit kai sinä jotain siitä hevosesta kertoa?" mies yritti nyhtää edes jotain tietoa kyseisestä eläimestä.

Hymy syveni Heidin kasvoilla.

"Se on holstein, ei vielä ihan täydessä potentiaalissaan. Rehellinen ja no… melko kiltti", nainen kertoi mahdollisimman epämääräisesti. Mies hänen vieressään nyökytteli hyväksyttävästi.

Jesse sai istuimen asennuksen valmiiksi, he ihailivat hetken aikaa pientä lastenistuinta.
"Se näyttää niin pieneltä. Ja ihan kohta siihen istutetaan meidän lapsi. Herranjumala miten pelottavan ihana ajatus", Heidi henkäisi ja siirsi katseensa Jessen silmiin.

"No, kai se tuossa sinun järjettömän kokoisessa maantielaivassa pieneltä näyttää", Jesse vitsaili ensin, mutta vakavoitui sitten aavistuksen vaikkei hymy hänen kasvoiltaan mihinkään häipynyt.
"Ihan kohta", mies puuskahti silmiään räpäyttäen. Elokuu toden totta oli ihan kohta.
"Kauhistuttavan pelottavan ihana ajatus", Jesse myönsi hymyillen ja laski sitten käsivartensa Heidin hartioille vetäen naisen hetkeksi kylkeensä kiinni vähän niin kuin halaukseen.
Pieni paniikin omainen, mutta onnellisen innostunut olotila valtasi miehen hetkeksi.
"Pelottaa kieltämättä aika hemmetisti. Mutta toisaalta taas ei", Jesse mutisi katsellessaan Raptorin kyydissä kököttävää istuinta.

Heidi painautui lähelle Jesseä, kietoen toisen kätensä tämän kylkien ympärille.
"Niin pelottaa", nainen myönsi ja nojasi päätään toisen olkapäätä vasten.

Kaksikko pysyi hetken siinä, jännittävän odottavan hiljaisuuden vallitessa, läheisten puiden lehtien kahistessa tuulen mukana. Heidi tunsi olonsa lohdulliseksi, vaikka Jessen epäilyt olivat kasvattaneet naisen mielestä heidän välilleen siitä aiemmin puuttuneen, ohuen aidan. Hän yritti edelleen ymmärtää järjen kanssa miehen tilanteen ja sanat, mutta asia silti kaiversi luottamusta.

"Nyt sitä kahvia, tai mä alan itkemään", Heidi ähkäisi naurahtaen ja pyyhkäisi silmäkulmastaan varoittamatta karanneen kyyneleen pois. Se johtui onnesta, odotuksesta ja rakkaudesta sitä pientä lasta kohtaan, joka kasvoi hänen mahassaan. Nainen irtautui toisen otteesta ja sulki Fordin takaoven.

17.06.2019

Heidi istui Jessen Hondan kyytiin hymyillen. Nainen oli pukenut päälleen lämpimän päivän takia kevyestä kankaasta tehdyn vaalean, kukkakuvioisen tunikan ja mustat shortsit.
“Hei”, brunette tervehti ja kiinnitti turvavyön ympärilleen.
“Murronmaalle, kiitos”, Heidi lausahti, kuten taksikuskille konsanaan ja virnisti sitten. Nainen tunsi olonsa hyväksi, sillä edessä olisi autokauppiaiden kiusaamista ja brunette mietti mahtaisiko Jessellä palaa hermo häneen heti alkuunsa.

Jesse oli ehtinyt viskaamaan puvun takkinsa takapenkille ennen kuin Heidi oli ehtinyt autoon ja kirosi mielessään, kun oli unohtanut aamulla vaihtovaatteet eteisen lattialle. Hän ei todellakaan olisi jaksanut olla enää hetkeäkään hiostavassa puvussa, varsinkaan näin hellepäivänä, mutta ei olisi myöskään järkevää käydä hänen luonaan mutkaa.
“Murronmaalle siis”, mies hymyili.
“Joko sinulla on joku tietty auto mietittynä?” Jesse kysäisi ohimennen ja vilkaisi vieressään istuvaa naista ennen kuin keskittyi jälleen ajamiseen.
“Olen mä joitain katsonut jo etukäteen, mutta ei mitään erityistä ole vielä osunut kohdalle. Täytyy katsoa, kunhan päästään autoliikkeelle”, Heidi vastasi hymyillen.

Murronmaan matka oli siitäkin hyvä, että se oli jälleen yksi lisäharjoitus lähestyvää synnytystä ajatellen. Naisen ajatukset viipyilivät yhtälössä, jonka päätteeksi heitä olisi yksi lisää matkustamassa sairaalalta kotiin.
“Mä luulen, että se on vasemmalle tästä”, Heidi ohjeisti ratin takana istuvaa Jesseä ja mietti oliko toisella kuuma paksun puvun sisällä.
“Miten sun työpäivä meni?” nainen kysyi ennen, kuin toinen ajoi autokaupan pihaan.
“Mitenkäs se... Ei ollut kuin pari palaveria aamusta ja siinä se”, mies vastasi bongattuaan vapaan parkkipaikan ja kaarsi Hondan sille.
“Olisihan sitä tietenkin ollut paperihommia vielä vinopino, mutta mieluummin minä tänne lähdin kuin istuisin siellä toimistolla”, Jesse naurahti sammuttaessaan auton. Paperityöt kyllä odottaisivat huomiseen.
Hän katsahti Heidiä hymyillen. Hän halusi viettää aikaa Heidin kanssa ja sen myötä myös tulevan lapsensa kanssa, joten todellakin hän oli jättänyt odottavat työnsä myöhemmäksi. Vaikkei lapsen kanssa vielä ihan kasvotusten aikaa voinutkaan viettää.
“Mitenkäs sinulla?” mies kysyi räpeltäessään turvavyötään auki.

“Hyvin”, Heidi vastasi ja saattoi kuvitella lakimiehen toimiston pöydällä olevan paperimäärän. Välillä nainen oli miettinyt miten Jesse jaksoi pyöritellä päivästä toiseen muodollisuuksia ja paksuihin kirjoihin kirjoitettuja lakeja.
“Hoidin hevosten kengitysasioita koko aamun”, hän kertoi heidän astellessaan autokaupan sisäänkäyntiä kohden. Heidi pysytteli tuttavallisen välimatkan päässä miehestä ja kiitti onneaan tuntiessaan kaupan sisäilman viileyden ihollaan.

“Kierrelläänkö ensin?” nainen kysyi ja vilkaisi Jesseä hymyillen. Hän ei tiennyt kuinka autohullu toinen oli, itsensä kyllä tunsi varsin hyvin.
“Kierrellään vain”, mies vastasi silmäillen ympärilleen. Valaistus ja puhtautta kiiltävä lattia saivat Jessen siristelemään hetken silmiään ennen kuin ne tottuivat siihen kirkkauteen.
“Tiedä vaikka itsekin innostuisin ostamaan uuden auton”, Jesse vitsaili. “Avoauto olisi näin kesällä kätevä.”

Heidi nauroi ääneen, vilkaisi liikkeessä kiertäviä myyjiä ja tyytyi virnuilemaan hieman hiljaisemmin.
“Luulin, että sä tulit mukaan, jotta en itse ostaisi avoautoa”, nainen muistutti ja katsoi Jesseä merkitsevästi. Sen jälkeen Heidi yritti keskittyä enemmän esiteltyihin autoihin, kuin seuralaiseensa.
“Niin. Sinä et saa ostaa. Minusta ei ollut mitään puhetta”, mies virnisti.

“Jaahas, kivaa perheautoa ostamassa?” keski-ikäinen mies ilmestyi tyhjästä ja myhäili itsekseen, siirrellen katsettaan Jessen ja Heidin ja naisen mahan välillä.
“Ei ihan. Jotain lava-autoa pienempää vain”, Heidi vastasi kohottaen kulmiaan.
“Isännällekkö?”
“Ei. Minulle.”
“Vai niin. Meillä olisi täällä hyvä valikoima Opeleita…”
“Varmasti on. Me katsellaan tässä nyt ensin keskenämme vain, kiitos”, nainen torjui hymy huulillaan ja kääntyi sitten katsomaan Jesseä, pieni virne huulillaan.
“Huhuilkaa sitten, jos tarvitsette apua”, myyjä vielä muistutti ja Heidin melkein teki mieli heilautella kättään toiselle. Ele jäi suorittamatta, kun brunette jatkoi automallien katselemista kaikessa rauhassa.

“Sehän luovutti helpolla”, Jesse kuiskasi Heidille huvittuneena. Nainen oli kyllä onnistunut nopeasti häätämään myyjän pois heidän luotaan.
Jesse oli jotenkin osannut arvata, että tällainen tilanne tulisi eteen. He saattoivat vaikuttaa pariskunnalta asioista mitään tietämättömille.
Mies ei kuitenkaan antanut ajatuksen häiritä. Antaa vain luulla, koska ei heidän väliset kuviot kuuluneet jollekin autokaupan myyjälle.

“Olisiko tämä hyvä?” Jesse virnisti ja taputti pikkuisen Fiat Punton konepeltiä. Heidi ihan varmasti tykkäisi pikkuisista munan mallisista autoista. Raptorkin kun oli niin pieni menopeli.
“Hyvä vitsi”, Heidi naurahti, luomatta toista katsetta Jessen esittelemälle autolle.

Nainen huomasi ennen pitkää ihailevansa uusia Ford mallistoja. Hän jätti huomiotta esittelytilaan parkkeeratun uuden lava-auton, sillä sellainen kotoa löytyi jo. Jotenkin uudet mallit eivät iskeneet totutulla tavalla ihon alle.
“Hmm”, Heidi mumahti mietteliäänä ja huomasi sitten silmäkulmassaan jonkin välähtävän. Katse hakeutui muutaman auton päähän ja autoon, jonka ovi oli juuri suljettu jonkun asiakkaan toimesta.

Brunette käveli lähemmäksi, yrittäen tutkia silmiinsä osunutta automerkkiä tarkemmin. Hopeinen L auton keulassa loisti kohdevalojen alla.
“Aika kiva”, nainen kommentoi ja vilkaisi sitten Jesseä vierellään.
“Ei mikään avoauto.”

Jesse tutkaili tummansinistä Lexusta edessään. Ei sekään mikään pieni auto ollut, mutta huomattavasti pienempi ja lapsiystävällisempi kuin Heidin valtavan kokoinen Raptor.
“Ei huono”, mies totesi lopulta olkiaan kohauttaen. Automerkki itsessään oli miehelle outo, kuten oli moni muukin, sillä ei hän ollut niin autoihminen kuin monet muut saman sukupuolen edustajat.

Heidiä ei haitannut Jessen maltillinen kommentti, sillä tämä oli jo avaamassa crossoverin kuskin puolen ovea. Nuorempi myyjä ilmestyi heidän vierelleen ja hymyili autoon istuneelle naiselle ystävällisesti. Mies oli huomattavasti kollegaansa huomaavaisempi kertoessaan NX mallin ominaisuuksista. Heidi piti autosta yllättävän paljon.

Niin paljon, että hetken päästä he olivat Jessen kanssa koeajelulla Murronmaan kaduilla.

“Mä en keksi tästä mitään huonoa”, nainen kertoi vino hymy huulillaan ja vilkaisi vieressään istuvaa miestä.
“Niin no, jos ei hintalappua katsota, niin…” Jesse naurahti. “Olisiko se sitten tämä?”
Hän kyllä tiesi Heidin tulevan varallisesti hyvin toimeen, eikä hänellä itselläkään ollut rahasta puutetta, mutta pieni saituus hänessäkin eli. Toki autossa olisi myös huippuluokan turvallisuusvarusteet sillä hinnalla, joten kyllä Jesse itsekin olisi voinut kyseisestä autosta sievoisen summan pulittaa.
“Teillehän tämä auto tulee, joten sinun päätös”, mies lisäsi vielä katsahtaen kuskin paikan istuvan Heidin vatsanseutua leveä hymy kasvoillaan.

“Mä katson mieluummin varustelua, turvallisuutta ja ehkä vähän ulkonäköä”, Heidi vastasi virnistäen. F Sport mallissa tuntui olevan kaikki, mitä hän saattoi toivoa autossa olevan. Se tuntui näppärältä ajaa ja samalla tarpeeksi isolta, ettei nainen tuntenut oloaan turhan huteraksi edes moottoritiellä.

“En mä vielä kyllä sano mitään lopullista, mutta tuskin mikään muu auto kolahtaa näin hyvin”, Heidi totesi pysäyttäessään auton kaupan eteen. Pikainen tutkimustyö puhelimen kanssa sai naisen pitämään autosta vain enemmän.
“Mennään vain sisälle”, tämä sanoi lopulta ja sammutti auton moottorin.
Jesse nyökkäsi avatessaan turvavyötä. Hänelle henkilökohtaisesti riitti, että autolla pääsisi eteen- ja taaksepäin eikä ollut mikään hirveä romukasa, joka hajoaisi pienessäkin töyssyssä.

“No, mitä piditte?” myyjä ilmestyi välittömästi heidän eteensä käsiään yhteen hieroen valmiina kaupan tekoon.

Heidi vaihtoi neuvotteluvaihteen päälle, vaikka yrittikin olla sulkematta Jesseä ihan täysin keskustelusta ulos. Myyjällä oli kasvoillaan vaikuttunut virne koko ajan, kun he lopulta pääsivät sopuun hinnasta ja lisävarusteista. Miehelle ei jäänyt epäselväksi kummalle kaksikosta uutta autoa oltiin ostamassa.

“Saamme sen valmiiksi parin päivän sisällä, ilmoitamme siitä sitten puhelimitse”, myyjä totesi ja puristi molempien käsiä jämäkästi. Heidi tunsi olonsa väsyneeksi, raskaus ehdottomasti verotti sellaisten tiukkojen neuvotteluiden kestokykyä.
“Kiitos, että lähdit mukaan. Sä varmaan haluat jo kotiin?” nainen kysyi siirtäen katseensa Jesseen.
“Ei kestä kiitellä. Mielelläni tulin mukaan”, Jesse hymähti.

Mies katsoi naisen aavistuksen väsyneiltä näyttäviä kasvoja mietteliäänä.
“Minä kyllä tarvitsisin myös turvaistuimen. Ja pinnasängyn kai?” Jesse ähkäisi hieroskellen takaraivoaan. Ne olisi tietenkin voitu hakea samalla reissulla, muttei hän halunnut rasittaa Heidiä yhtään sen enempää. Näin lämpimänä päivänä ja paria kuukautta ennen laskettua aikaa, olo varmasti oli tukala ja väsynyt.
“Mutta jos sinua väsyttää, niin voin minä viedä sinut kotiinkin”, mies hymyili lämpimästi. Hän kyllä voisi hakea lastentarvikkeet myöhemminkin.

“Kyllä mä jaksan. Jos saan jotain kylmää juotavaa tässä välissä”, Heidi myöntyi hymyillen. Hikoileva cokispullo oli kaikki, mitä hän sillä hetkellä kaipasi.

“Joten aja johonkin, mistä mä saan cokista, niin sen jälkeen etsitään meidän lapselle kaikki, mitä sulta puuttuu”, nainen lisäsi vino virne huulillaan.

“Selvä. Kokisen hakuun ihan ensimmäiseksi”, Jesse hymyili leveästi.
“Minulta kyllä edelleen puuttuu vaikka ja mitä. Olisikohan sittenkin pitänyt lähteä sillä sinun hirviöautolla? Ei taida kaikki mahtua tuonne takapenkille”, mies mietiskeli huvittuneena ennen kuin bongasi pienen jäätelökioskin kadun kulmasta.

“Tuolta saa varmasti myös kokista”, mies mutisi parkkeeratessaan Hondansa kadun varteen.
“Jäätelökin kyllä maistuisi.”

"Niinhän meidän olisi varmaan pitänyt", Heidi vastaa virnuillen. Kuka sitä nyt olikin vaihtanut puolta yllättäen.
"Näyttää juuri sopivalta", nainen vastasi ja asteli sitten Jessen perässä kiskalle.

"Vaniljapehmis ja pieni cokis", Heidi tilasi miehen jälkeen.
"Maksetaanko yhdessä vai erikseen?" myyjä kysyi asiakaspalveluhymy huulillaan.
"Erikseen", nainen vastasi ennen, kun Jesse sai edes puheenvuoroa. Vaikka Lauri olikin alkanut vaivihkaa tarjoamaan ruokia ja kantamaan ostoksia, Heidi halusi silti pitää kiinni itsenäisyydestään.
"Istutaanko tohon varjoon hetkeksi?" brunette kysyi ja katseli Jesseä aurinkolasiensa takaa.
“Kyllä kiitos”, Jesse naurahti. Varjopaikka tuli todellakin siinä helteessä tarpeeseen, joten hän luovi tiensä oman kokiksensa ja mangomelonitötterön kanssa Heidin tarkoittamalle paikalle.

“Mitäs näkyi Helsingissä?” mies kysyi, kun oli saanut istahdettua alas Heidiä vastapäätä.
“Niin siis, kävin eilen Adamaksen liikuttamassa ja Viljamiko se oli, niin mainitsi että olit siellä”, Jesse tarkensi jäätelöä nuolaistuaan.

Hetken Heidi tarkkaili Jessen kasvoja.
“Ei mitään erikoista. Kävin työpalaverissa”, nainen vastasi lopulta ja jatkoi jäätelönsä syömistä.
“Miten Adamas meni?”
Jessen kulmat kurtistuivat aavistuksen, mutta nousivat nopeasti takaisin omille paikoilleen.
“Hyvinhän se”, mies vastasi lyhyesti tutkaillen vastavuoroisesti Heidin kasvoja.
“Eikös sinulla ala pian äitysloma?” Jesse kysyi pieni hymy kasvoillaan.

Heidi huokaisi.

“Periaatteessa aika pian, mutta sitten oikeasti en varmaan missään vaiheessa. Mun on pakko olla tavoitettavissa aina, koska mä olen yrittäjä. Mutta kyllä mun työtaakka kevenee ihan koko ajan”, nainen lupasi ja hymyili hieman.
“Hyvä”, Jesse mutisi pyyhkäisten leualleen valuneen sulan jäätelön pois kämmensyrjällään.
“Älä nyt kuitenkaan liian kauaksi lähde työreissuille. Tulee muuten minulla kiire ajella toiselle paikkakunnalle jos synnytys alkaa kesken reissun”, Jesse sanoi päättäväiseen sävyyn, mutta hymyili kuitenkin kertoakseen, ettei aivan tosissaan ollut.
“En”, Heidi vastasi hymyillen.

Jäätelöiden jälkeen kaksikko jatkoi matkaa ostoskeskukseen ja sen vauvatarvikeliikkeeseen. Siellä Heidiä ei haitannut, vaikka heitä luultaisiinkin jollain tasolla pariskunnaksi. He olivat äiti ja isä samalle lapselle ja Heidi luovutti mieluusti vetovastuun kauppareissusta Jesselle.
“Pinnasänky ja turvakaukalo. Mitä muuta?” nainen kysyi siirtäen katseensa vihreisiin silmiin.
“Ne nyt ainakin näin alkuun”, Jesse mutisi vähän häkeltyneenä. He oikeasti olivat tulleet ostamaan hänen, heidän, lapselleen tarvikkeita. Tilanne oli sellainen, mihin mies ei todellakaan ollut ajatellut ajautuvansa silloin, kun Kallaan oli muuttanut.
Mutta onneksi oli ajautunut.
“Minulla oli kyllä lista siitä, mitä tarvitsen, mutta unohdin sen jo”, mies naurahti kierrättäessään katsetta liikkeessä ja sen tarjonnassa.
“Vaatteita ja jotain leluja te olittekin äidin kanssa käyneet ostamassa..”

“No kierrellään rauhassa ja mietitään mitä tarvitaan kahdet ja mitkä voidaan kierrättää molempien luona?” Heidi kysyi ja silitteli pehmeää ensipupua sormiensa välissä. Jusu oli onneksi ostanut lapselle jo aivan ihanan pehmolelun lahjaksi.

“Tutteja ja tuttipulloja varmaan ainakin?” nainen mietti ääneen silmäillen kauppaa läpi yrittäen miettiä päässään listaa.
“Vaippoja varmaan ei ole koskaan liikaa?” Jesse hymähti huvittuneena. “Ja sitten semmoinen amme, missä kylvettää..”

Mies lähti reippain askelin kävelemään käytäviä pitkin kärryjä työntäen. Vaikkei hän mikään shoppailuhullu ollut normaalisti, nyt oli aivan erilainen fiilis kuin normaalisti kauppoja kierrellessä. Jännittynyt, mutta innostunut.
“On tämä outoa”, Jesse hymyili onnellisesti Heidille, kun he lähestyivät vihdoin osastoa, jossa olisi kaikki huonekalut sekä turvaistuimet.

Heidi naurahti kevyesti ja nyökkäsi.
“Ihan pirun outoa”, nainen myötäili ja antoi Jessen johtaa kaupparetkeä oman mielensä mukaan. Oli oikeastaan aika suloista huomata miten mies puvunhousuissa ja kauluspaidassa suunnisti ympäri lastentarvikeliikettä kummallinen kiilto silmäkulmassaan.

“Kamalan aikuista”, Heidi lisäsi ja virnisti pienesti.
“Hmm, niin, kai se on jo aikakin aikuistua. Edes vähän”, mies hänen vieressään naurahti ja tutki turvaistuimia ennen kuin teki päätöksensä ja nosti kärryihin samanlaisen paketin, minkä oli jo Heidin luona nähnyt kertaalleen.

Jesse huokaisi syvään. Vastuu lapsesta pelotti miestä, mutta tiesi, että yhdessä Heidin kanssa he pystyisivät kasvattamaan lapsesta mallikelpoisen kansalaisen. Helppoa se ei todellakaan tulisi olemaan, mutta mikä tässä elämässä helppoa olisikaan?

28.06.2019

Pehmeä, muotoonsa taipunut nahka tuntui tutulta sormien alla. Aurinko oli painunut jo pitkälle horisonttiin, kun talutin tummanrautiaan orin tallin ovista ulos. Hiekka rahisi saappaideni alla, kun pysähdyin keskelle aidattua kenttää. Valero hörähti hiljaisesti ja sen turvan ali kiertävä kankiketju kilahti aavistuksen orin heilauttaessa päätään.
Vasen jalkani nousi tottuneesti hopeiseen jalustimeen. Sama liike oli toistettu sen saman päivän aikana jo kymmeniä kertoja, mutta tämä olisi niistä viimeinen. Punertavan vaaleat kaviot pysyivät paikoillaan, jalustinhihna narahti painon lisääntyessä ja istuin pehmeään satulaan, joka tuntui kodilta. Jalustimet olivat oikean mittaiset, niitä ei käyttänyt muut ratsastajat, niiden nahka oli kulunut vain yksistä rei'istä. Sormet koskettivat karheaa karvaa harjan alta.
"Hienosti", kuiskasin hymy viipyillen huulillani. Vaadittiin vain pieni lantion pyöreä liikahdus ja hevonen nosti vasemman takajalkansa ilmaan ja lähti kiertämään sille tutuksi käynyttä uraa pitkin.

Siniset silmäni kohdistuivat hiekan vaaleuteen. Se heijasti myöhäisillan valoa riittävästi, ettei sähköstä siriseviä ulkovaloja tarvinnut laittaa päälle. Keräsin ohjat sormieni sisään, kankiohja pikkurillin alta ja nivelohja sen päältä. Ohjasote oli vakaa, mutta pehmeä, se antoi Valerolle tilaa liikkua pitäen orin oikeassa muodossa askeleen muuttuessa kaksitahtiseksi.

Lihakset tiesivät mitä niiden piti tehdä. Ravin liike oli tuttu, mutta vaati jokaisen hevosen kanssa eri tahdin, eri määrän lihashallintaa. Se oli kuin huippuunsa viritetty auto - kaikki tiesivät miten saatiin seuraava vaihde silmään, mutta vain autolla kilpaileva tiesi miten se kannatti tehdä. Tiesi, miten juuri oikealla hetkellä painettu kytkin toimisi parantaen suorituskyvyn huippuunsa.
Valero oli kuin kiiltäväpintainen Lamborghini, se janosi näyttää kaikille miten paljon voimaa sen takajaloista löytyi.

Hikivaahto ruskealla peitinkarvalla tuoksui vienosti selkään vauhdin hidastuessa. Sen suolainen tuoksu kertoi, että kumpikaan ei ollut selvinnyt kuivin nahoin kesäillan tanssista. Tyhjän tallipihan täytti pärskähdys, ketju kilisi uudelleen orin venyttäessä kaulaansa pitkälle eteen ja alaspäin. Sen tyytyväisyydestä puhuvat korvat taipuivat rentoina sivuille, Valeron ei tarvinnut enää miettiä miten paljon energiaa sen sisällä oli. Paljas käsi hapuili uudelleen kaulan karvoja, nyt ne olivat nihkeät hiestä, aivan, kuten oli kämmen, joka pyyhkäisi hevosen kaulaa.

Huomenna tämä tanssi tanssittaisiin jälleen kerran uudestaan.

Syvän unen keskelle liittyi kipu. Se ei ollut terävää, mutta tarpeeksi voimakasta saadakseen katkottua unen turvallisen syleilyn. Viileät lakanat olivat kietoutuneet jalkojen ympärille, kun paineen tunne saapui uudelleen. Vaikka sen tiesi tulevan, se sai adrenaliinin virtaamaan kehon lävitse, kuin joku olisi iskenyt sähkövirran verisuonia pitkin.

Lapsi syntyy.

Kipu ei ollut vieläkään voimakasta. Se oli tasaista painetta, joka sai vatsan lihakset supistelemaan samalla tavalla, kuin kerran kuukaudessa ennen raskautta. Yön pimeydessä, yksin lakanoiden keskellä se sai silti haukkomaan henkeä ja sormet hapuilivat yöpöydän päällä olevaa puhelinta.
Näytön kirkkaus oli lähes sokaiseva, kesti hetken tottua valoon, joka tunkeutui suljettujen silmäluomien lävitse. Rypistin otsaani hieman nähdessäni viestin, jota ei ollut ollut vielä nukkumaan mennessäni. Viestin, jonka merkkiääneen en ollut herännyt levottomien öidenkään keskellä. Muisto Valerosta ja alle vuoden takaisesta treenihetkestä oli saanut hetkeksi ajatukseni muualle. Se oli suonut syvän unen, jonka keskeltä olin herännyt takaisin todellisuuteen.

Jesse: Varmaan tiedät tämän jo, mutta ajattelin silti laittaa viestiä. Näillä viikoilla harjoitussupistukset saattavat alkaa, tai niin ainakin tämä ihme raskaussovellus kertoo. Kuulemma ne erottaa oikeista supistuksista kyllä.

Helpottunut huokaus poistaa myös alavatsalla tuntuneen paineen. Muistan lääkärin sanat, sen, miten harjoitussupistukset erottaisi kyllä niistä, jotka kuuluivat oikeaan synnytykseen. Sen, miten tämä kaikki kuuluivat asiaan kehon valmistautuessa uuden elämän tuomiseen tähän maailmaan.
Ajatus oli pelottava edelleenkin, miten pieni, avuton lapsi pärjäisi suuressa maailmasssa kaiken pahan keskellä. Nousen ylös ja tunnen puulattian pehmeyden paljaiden varpaideni alla. Se tuo jonkilaista kiintopistettä myrskyyn, joka laantui sisälläni askel askeleelta.
Mietin, miten Jesse oli kirjoittanut sen viestin juuri tänä yönä, kaikista mahdollisista öistä ja hymyilen hieman.

Piilotan hymyni vesilasin taakse ja palaan takaisin myllättyjen lakanoiden keskelle. Kuu valaisee verhojen paljaaksi jättämästä ikkunasta seinää, jolla roikkuu valtava kangasmaalaus tummanrautiaasta oristani. Sen valkoinen läsi hohtaa kirkkaammin valoa vasten, muistan miten paljon kaipasin tanssia hannoverini kanssa vielä kerran.
Käteni laskeutuu vatsalleni, jossa pieni lapsi liikehtii, hakien asentoaan paremmaksi.

Oli omituista odottaa sekä kauhulla, että innolla jotakin niin valtavaa asiaa tulevaksi.

05.07.2019

Ensimmäinen osa.

“Okei”, Heidi vastasi laskematta omaa katsettaan vieläkään tummista silmistä. Tilanne alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä kireämmältä, eikä nainen osannut sanoa johtuiko se toisesta heistä vai molemmista. Ilmassa kiertelevän sähköisyyden saattoi kuitenkin melkein tuntea ihollaan.
“Miltä tuntui nähdä se kaiken sen ajan jälkeen?”

Lauri kohautti harteitaan Heidin kysymykselle ja mietti, oliko sittenkään ollut järkevää ottaa asiaa puheeksi. Saksaan lähtöä seurannut ero Karosta oli kuitenkin palannut elävästi miehen mieleen lentokentällä, eikä Lauri ollut osannut hetkeen ajatella muuta kuin sitä, voisiko joutua vastaavanlaiseen tilanteen jonkun muun kanssa. Kuten Heidin. Se vaatisi tietenkin ensin virallisen sitoutumisen, jota lähestyvä lapsen syntymä tulisi mutkistamaan, sillä sitoutuminen pelkästään Heidiin olisi käytännössä mahdotonta.
“Aika ironista kohdata Karo juuri Saksan reissun jälkeen”, Lauri mutisi hiuksiaan haroen. Mies oli hetken hiljaa ja harkitsi maistavansa kahvia, mutta antoi käsiensä pysyä pöydällä.
“Sori, jos tää on kiusallinen puheenaihe”, Lauri puuskahti katsoen Heidiä varovasti. “Se vaan oli hyvin pitkälti.. Kiusallisen vaikea tilanne.”
Heidi nyökkäsi pehmeästi, tuntien sisintään puristavan olon helpottavan miehen sanojen myötä huomattavasti. Ei kuitenkaan riittävästi, että keittiön tunnelma olisi palannut sen normaaliin rentouteen.

“Onhan se vähän, mutta kyllä siitä silti saa puhua. Ja pitääkin, jos sä haluat. Otan edelleen mieluummin kiusallisen totuuden, kuin koristellun valhekuvan”, Heidi kertoi ja laski sormensa Laurin pöydällä lepäävän käden päälle. Kosketus oli kevyt, välittävä.
“Niin”, Lauri vastasi lyhyesti ja laski katseensa Heidin sormiin, jotka olivat laskeutuneet miehen kämmenelle. Laurin kulmat kurtistuivat miehen miettiessä kuinka varoittaa naista siitä, että pahimmassa tapauksessa heidän välinsä voisivat olla joku päivä sellaiset - mikäli tilanne pääsisi kehkeytymään niin pitkälle.
“Tämä uravalinta vaikeuttaa asioita”, Lauri totesi tuijottaen mietteliäänä eteensä, vähän Heidin olkapään ohi. Tummanruskeat silmät hakivat hetken kiintopistettä, ennen kuin niiden katse ponnahti vastapäätä istuvaan naiseen. Heidiä Laurin ura valmentajana ja elämäntyyli satulassa ei oletettavasti häirinnyt, ainakaan samalla tavalla kuin Karoa.

“Niinhän se tekee”, Heidi myönsi surullisen hymyn käydessä tämän huulilla. Siihen oli syynsä, ettei naisella ollut ikinä ollut kunnollista parisuhdetta työn viedessä lähes kaiken ajan tämän arjessa.
Brunette yritti miettiä miten onnistuisi mahduttamaan syksyn jälkeen elämäänsä lapsen, työn ja sosiaalisen elämän. Viimeinen oli jäänyt vähille jo silloin, kun kolmesta asiasta vain kahdella oli ollut sijaa hänen elämässään.

Miten hän mahduttaisi Laurin elämäänsä lapsen syntymän jälkeen, jos mies haluaisi jäädä sen jälkeen.

“Silloin pitää vain oppia nauttimaan niistä pienistä hetkistä, ei sitä muuten pärjää”, Heidi totesi kietoen sitten sormensa kuuman kahvikupin ympärille. Hän mietti mitä Laurin mielessä mahtoi tapahtua kaiken hänen sotkunsa keskellä.

Heidin mainitsemat pienet hetket olivat saaneet Laurin palaamaan ajatuksissaan Keravalle yhteiseen elämään Karon kanssa, koska mies tiesi kyllä, kuinka sellaisista nautittiin. Pieniä hetkiä olivat olleet Karon kasvoille valahtaneen hiussuortuvan pyöräyttäminen naisen korvan taakse, aamukahvin jakaminen kiireessä ja kaikki ne katseet, jotka oli vaihdettu jomman kumman lähtiessä pois kotoa. Arkeen Karon kanssa oli mahtunut paljon pieniä hetkiä ja niitä muistellessaan Laurin oli vaikea muistaa syytä sitoutumisen välttelyyn, sillä pienet hetket kuuluivat arkeen ja ne oli huomattavasti mukavampaa jakaa jonkun kanssa.

“Joskus on pakko pärjätä”, Lauri murahti toinen suupieli vaikeasti nytkähtäen. “Mutta ei siitä sen enempää.”
Mies kohotti kahvikupin huulilleen ja mietti kuinka ohjaisi keskustelun kevyemmille urille.
“Jos Hartzien hevoskuljetus lähtee ajallaan, Vegas voi olla Helsingissä jo puolessa välin viikkoa, ellei aiemminkin”, Lauri kertoi valiten helpoimman mieleen juolahtavan puheenaiheen. “Haen sen sieltä, sille on joka tapauksessa karsina myyntitallilta, jos saapumisaika on myöhäinen.”

Hiljainen huokaus karkasi Heidin huulilta kahvikuppia vasten. Kriisi oli vältetty sillä kertaa, mutta hän mietti missä vaiheessa kahden järkevän ihmisen olisi aika purkaa niellyt, myrkylliset ajatukset sanoiksi asti. Nainen tiesi, että sen aika olisi aivan varmasti edessä, ennemmin tai myöhemmin.

“Viljami laittaa sille karsinan valmiiksi kyllä. Joko sua jännittää?” Heidi kysyi tutkien tummien silmien katsetta mietteliäänä.
“Ei. Toivottavasti matka sujuu ongelmitta”, Lauri vastasi. Mies hymyili vähän muistellessaan Vargasin ostoreissua, joka oli sujunut huomattavasti pienemmällä kilometrimäärällä.

Lauri hörppäsi kahvikuppinsa tyhjäksi ja nousi ylös viedäkseen sen pesukoneeseen.
“Kiitos kahvista”, mies hymähti jääden seisomaan tiskialtaan edustalle.
“Ole hyvä”, Heidi vastasi lopetellen oman kuppinsa sisällön juomista. Nainen laski kätensä vatsansa päälle ja katsoi mustan paidan peittämää kumpua.
“Mä en voi uskoa, että siihen on alle kuukausi, kun vauvan pitäisi jo syntyä. Harjoitussupistukset ei tunnu kivoilta, voin vain kuvitella miltä tositilanne sitten tuntuu”, Heidi lausahti ja nosti hitaasti katseensa Lauriin. He eivät olleet viimeaikoina puhuneet paljoakaan lapsiasioista sen ollessa melko monimutkainen este heidän välillään.

Laurin katse putosi Heidin sanojen myötä vaistomaisesti naisen vatsanseudulle. Kumpu oli kasvanut järjettömästi sitten alkuvuoden, jolloin he olivat tutustuneet. Välillä Lauri oli saanut suljettua pois päästään sen tosiasian, että Heidistä tulisi äiti toisen miehen lapselle, mutta tällaisina hetkinä se tuntui suurelta, ylitsepääsemättömän hankalalta asialta.
“Niin. Ei varmaan mikään helpoin koettelemus”, Lauri vastasi irvistäen puoliksi mielikuvalle, puoliksi omalle jähmeydelleen. Miehellä ei ollut minkäänlaista käyttäytymismallia sellaiseen tilanteeseen, koska ei hän kuvitellut olevansa niin läheisissä tekemisissä raskaana olevan naisen kanssa ennen kuin vatsassa kasvava lapsi olisi hänen omansa.

“Kamalinta kai on se, ettei tiedä mitä odottaa. Kaikki on niin tuurista ja sattumasta kiinni. Jos tietäisi edes ajan tai osaisi varautua itse synnytykseen, niin ei ehkä kauhistuttaisi ihan niin paljoa.”
Heidi yritti tutkia Laurin kasvojen ilmeitä ja lukea niistä toisen ajatuksia siinä onnistumatta.
“Kiusallisista puheenaiheista puheenollen…” nainen hymähti naputtaen pöydän puista tasoa etusormen kynnen kanssa. Heidin sanoja kuunnellut Lauri yskähti ja vastusti halua nostaa kädet puuskaan.
"Hyvin se menee", mies sanoi hiljaa katse sinisissä silmissä. "Ja nämä puheenaiheet taitavat olla vähän pakollisia."
Miehen kasvoilla kävi hymyn tapainen irvistys, kun tämä nojautui keittiötasoa vasten ja veti kätensä kuitenkin puuskaan vartaloaan vasten.
"Niin", Heidi hymähti hajamielisen hymyn käydessä naisen kasvoilla. Tosiasiassa hän oli miettinyt asiaa paljon ja nimenomaan siltä kantilta, jos kaikki ei menisi hyvin. Synnyttäminen oli sekä vauvalle, että äidille vaarallista ja oli todellinen mahdollisuus, ettei kumpikin selviäisi siitä kotiin hengissä.

Mitä tapahtuisi hevosille, tallille ja firmalle?

Syvän huokauksen saattelemana Heidi nousi ylös ja pieni hymy kasvoillaan siirtyi huuhtelemaan kahvikuppiaan Laurin viereen. Kuppi kumahti vaimeasti tiskiallasta vasten naisen irroittaessa otteensa siitä.
Laurin puuskassa olleet kädet saivat väistyä yllättävän halauksen tieltä. Heidi painoi kasvonsa miehen rintakehää vasten ja hengitti syvään.
"Mullakin taisi vähän olla ikävä", brunette mutisi toisen paitaa vasten. Laurin kulmat olivat kohonneet yllätyksestä, mutta miehen suupieli nykäisi tämän laskiessa toisen kätensä Heidin hiuksille.
"Eikö se ollutkaan vain Vargas, joka ikävöi?" Lauri tiedusteli itsekseen virnuillen. Vaikka tuntui hämmentävältä, että Heidi ikävöi kaikesta epävarmuudesta huolimatta, sillä hetkellä asia ei haitannut Lauria. Oli jo korkea aika päästä irti Karon jälkeisestä varovaisuudesta, koska vuodet olivat vierineet ohi kuin varkain ja jatkaisivat vierimistä niin kauan, että jossain vaiheessa Lauri tajuaisi usean tilaisuuden karanneen käsistä.

26.07.2019

Heidi seurasi nurmikentällä laukkaavaa ratsukkoa yrittäen keskittyä edellisen ratsukon tuloskerrontaan samalla. Aurinkoinen päivä oli lähes tuskallisen kuuma, mutta naisen tuskaisuus oli vielä lisätasolla loppuraskauden vuoksi. Ohjelmalehtinen toimitti hyvin viuhkan virkaa ja sen tuoma hetkellinen helpotus tuntui valheellisen hyvältä.

Mila Santanen puikkelehti katsomon penkkirivien välissä etsien vapaata paikkaa johon istahtaa alas seuraamaan päivän viimeisen luokan suorituksia. Oskari ja Shotti olivat startanneet edellisessä luokassa, joten orin hoidettuaan nainen oli päässyt hetkeksi irtaantumaan kisahoitajan roolistaan.
Nainen pälyili ympärilleen vapaan paikan toivossa ja tuttujen kasvojen pelossa. Hän ei todellakaan halunnut törmätä yhteenkään Vaahterapolun aikaiseen tuttavaansa, vaikka Jessen kohtaaminen oli ollut lähellä miehen osallistuttua samaan luokkaan Sallin kanssa kuin Oskarikin oli osallistunut. Mila oli kyllä Jessen nähnyt, mutta entinen kihlattu ei ollut huomannut Milaa.

Vapaa paikka löytyi lopulta tutun henkilön vierestä, mutta nainen ei ollut niin tuttu, etteikö Mila olisi voinut hänen viereensä istua alas.
"Terve Heidi", punapäinen nainen hymyili ja toivoi, ettei hänen surkea nimipäänsä ihan totaalisen väärässä ollut sillä hetkellä. Kyllä hän suurinpiirtein muisti jokaisen, jonka kanssa oli joskus hevoskauppoja hieronut ja Näyhön Heidi oli ollut yksi heistä.
"Ai hei", Heidi tervehti hymyillen ystävällisesti tutut kasvot nähdessään. Oli hieman outoa törmätä Milaan täällä, mutta toisaalta ei sittenkään yhtään.

"Mitäs sä täällä kisoissa teet? Mitä ilmeisemmin et itse ratsastanut?" brunette kysyi ja silmäili naisen rentoa varustusta merkitsevästi.
"Työnantajan orjana", Mila vitsaili eikä voinut olla vilkaisematta vieressään istuvan naisen vatsaa useampaan otteeseen, vaikka yritikin enemmän seurata esteitä hyppäävän ratsukon suoritusta. "Olen yhden orin kisahoitajana. Starttasivat edellisessä luokassa."
"Oi, kivaa", Heidi kommentoi hymyillen.

"Sinäkään et mitä ilmeisemmin ole kilpailemassa tänään. Onneksi olkoon", Mila lausahti hymyillen, kun ratsukko oli ratsastanut ulos radalta. Vierustoverin maha oli naisen mielestä valtavan kokoinen eikä hänellä todellakaan käynyt kateeksi sillä hetkellä. Tällaisella ilmalla viimeisillään raskaana… Tai raskaana ylipäätänsä.
"Milloin laskettuaika?" sinisilmäinen nainen kysyi uteliaana.

Heidi nauroi ääneen saaden muutaman lähellä olevan ihmisen katsahtamaan itseensä. Nainen vaihtoi asentoa puutuneen olon takia ja siirsi katseensa takaisin Milaan.
"Kiitos ja en todellakaan ole. Mutta kolme mun hevosta kisaa", brunette vastasi viimein.

"Ensi kuun alussa, ei enää pitkä aika siis", Heidi lisäsi vielä ja huokaisi syvään. Paperilehtinen kahisi hieman naisen heiluttaessa sitä kasvojensa edessä.
"No ei todellakaan ole. Eihän elokuuhun ole enää kuin mitä… Viikko?" Mila ähkäisi. Niin se vain olisi kesä pian ohi ja kylmä syksy sekä talvi saapuisi.
Punahiuksinen vaihvihkaa tarkisti, oliko Heidin vasemmassa nimettömässä sormusta. Ei ollut. Uteliaisuus nosti jälleen hieman päätään, mutta Mila tyytyi vain hymyilemään Heidille eikä kehdannut kysellä lapsen isästä mitään. Mutta mitä ilmeisemmin joku mies Heidillä oli, vaikkei sormuksia ole vaihdettukaan.
"Kisaako joku sun hevosista tässä luokassa?" Mila kysäisi.

Heidi mietti viikkoa, seitsemää päivää, tai oikeastaan kahdeksaa, jos virallista laskettua aikaa oli uskominen.
"Joo, Look at Snilli, kimo tamma. Se starttaa ihan luokan loppuvaiheilla", nainen vastasi.
"Se on vasta yhdeksän, mutta kamalan rento tapaus silti", Heidi lisäsi ja virnisti ajatellessaan muita hevosiaan. Brunette vaihtoi uudemman kerran asentoaan, tuskallinen olo tuntui seuraavan perässä tänään joka asennonvaihdon jälkeen.
"Aikaisemmin starttasi Cariad ja Malachai kolmessakympissä."



Mila selasi ohjelmalehtisestä lähtölistoja etsien Heidin mainitsemien hevosten nimet ratsastajineen. Hän oletti Heidin miehen osallistuvan naisen hevosilla, mutta jokaisen kohdalla luki eri ratsastajien nimet. Joista yksi ei ainakaan bruneten lapsen isä voisi missään tapauksessa olla. Tai ainakin hän oletti Josefina Rosengårdin olevan naisen nimi.

"Onko sun miehesi hevosihmisiä?" nainen lopulta kysyi katse edelleen lähtölistoissa ja aavistuksen kulmat kurtistuivat jokaisen tutun nimen nimessä. Oli Juliaa, Jesseä, Juusoa, Innan miesystävää Verneriä… Verneriä hän ei ollut koskaan tavannut, mutta oli kyllä kuullut miehestä Innalta.
Vernerin lisäksi oli myös yksi tuttu-muttei-kuitenkaan-tuttu nimi lähtölistoilla: Matilda Tammilehto.
Sen nimen Mila oli kuullut vain kerran toukokuisella junamatkalla Jessen suusta. Jessen naisystävä, jonka sukunimen Mila oli selvittänyt Jessen facebook-profiilin kaverilistoilta heti, kun mies olil Oulussa pois junasta jäänyt.
"Ei mulla ole sellaista tähän hätään", Heidi vastasi pahastumatta toisen kysymyksestä lainkaan. Se oli aivan luonnollinen kysymys tilanteen huomioon ottaen. Rento naurahdus karkasi naisen huulilta.
"Ai, sori, mä luulin... " Mila mutisi nolostuneena ja moitti itseään siitä, että oli mennyt avaamaan suunsa. Luonnollisesti hän oli olettanut, että lapsen isä olisi mukana kuvioissa.

"Mitäs sulle muuten kuuluu?" brunette vaihtoi puheenaihetta ja vilkaisi kentälle, jossa päivän viimeisimmät ratsukot olivat pian vuorossa. Niiden mukana myös hänen oma hevosensa ja Verneri Loven kanssa.
"Mitäs mulle", Mila huokaisi ilahtuneena siitä, että Heidi vaihtoi puheenaihetta noinkin sujuvasti. Hän mietti hetken, milloin he viimeksi olivat tavanneet vieressä istuvan bruneten kanssa.
"Pistin sille Vaahterapolulle lapun luukulle vajaa vuosi sitten, muutin hetkeksi Kanadaan ja tulin nyt keväällä takaisin, kun kaveri tarjosi töitä omalta talliltaan", Mila selitti kuulumisensa pähkinänkuoreen sullottuna. Oli hän välillä miettinyt, oliko ratsastuskoulun myyminen sittenkään ollut niin fiksu idea, mutta toisaalta se oli ollut aivan konkurssin partaalla ettei sitä enää olisi pystynyt pelastamaankaan.
"Oho, siinä vasta pieniä muutoksia", Heidi naurahti hieman, osittain epäuskoisena kuulemastaan. Kyllähän sitä ilman vauvaakin sai elämäänsä vauhtia, kun osui vain oikeat tapahtumat kohdilleen.

Heidi irvisti aavistuksen tuntiessaan jälleen epämiellyttävän olon palaavan. Ne tuntuivat lisääntyvän päivä päivältä ja tänään oli ilmeisen huono päivä. Nainen syytti pitkää istumistuokiota katsomossa, vaikka olikin jaloitellut vähän väliä.

"Seuraavana valmistautuu Jeramy Raeske, Look at Snilli", kuuluttaja keskeytti Heidin tuskailut ja sai huomion siirtymään jälleen kentälle.
Mila kyllä huomasi Heidin tuskailut. Kulmat kurtistuivat huolestuneena aavistuksen, mutta naisen oma ilmekin muuttui nopeasti tuskaiseksi, kun hän huomasi heitä lähestyvän miehen. Se oli niitä liian tuttuja kasvoja, joita Mila ei olisi halunnut nähdä - vaikka jollain tavalla kuitenkin halusi.
"Paska", nainen sihahti tuskin kuuluvasti ja epätoivoisena piiloutumisyrityksenä kumartui aavistuksen raskaana olevan Heidin taakse toivoen, ettei Jesse huomaisi häntä vaan jatkaisi matkaansa… Johonkin.


Kaajapuroille hevosensa vienyt Jesse oli tullut takaisin Auburniin pian sen jälkeen, kun hänen kisa-apuna toiminut Ava oli miehen yllätykseksi lupautunut huolehtimaan Sallista, mikäli Jesse halusi mennä katsomaan kisapäivän viimeiset suoritukset.
Matildaa katseellaan etsinyt mies oli huomannut Heidin katsomosta ja pistänyt merkille naisen tuskaisen olemuksen, mikä sai hänet luonnollisesti huolestuneeksi. Hän harppoi nopeasti naisen luo eikä ensin edes huomannut bruneten toisella puolella kyyristelevää punahiuksista naista.
"Kaikki hyvin?" Jesse kysyi varovaisesti.

Heidi ei ehtinyt reagoimaan Milan sihahdukseen, kun huomasi Jessen lähestyvän. Miehen näkeminen tuntui samaan aikaan mukavalta ja vaivaannuttavalta, siitä huolimatta Heidin kasvoille piirtyi hymy toisen kysymyksen myötä.
"Joo", Heidi vastasi ja kuuli täysin samanaikaisesti viereltään samaisen vastauksen. Siniset silmät siirtyivät tutusta miehestä Milaan, joka näytti varmasti yhtä yllättyneeltä, kuin Heidi itse.

Siitä hetkestä lähti suuret rattaat pyörimään, kesti sekunteja, kun kaikki palaset loksahtelivat paikalleen yksitellen Heidin päässä. Sen saattoi melkein kuulla.
Mila. Jesse. Ritvan sanat Kanadasta, kihloista ja toisen reaktio juuri ennen Jessen ilmestymistä paikalle. Mila ei ollut kovin yleinen nimi hevospiireissä ja brunette syytti yksin raskautta ja sen tuomaa hajamielisyyttä siitä, ettei ollut yhdistänyt ilmeisiä pisteitä mielessään jo silloin.

Jessen kulmat kohosivat, kun hän tajusi kuka Heidin vieressä istui ja Mila näytti siltä, kuin olisi halunnut haihtua savuna ilmaan sillä sekunnilla, mutta heilautti kuitenkin nopeasti kättään miehelle tervehdykseksi.
Jokseenkin huvittunut tuhahdus karkasi Jessen huulilta. Mikä siinä oli, että Milan piti ilmestyä aina silloin paikalle, kun naista vähiten odotti. Joko miehen oven taakse, viereiselle penkille junassa tai kaikista maailman ihmisistä juuri Heidin viereen kisakatsomoon.

Tietenkin.

"Kummalta sä kysyt?" Heidi kysyi mystinen hymy huulillaan, katse tutuissa vihreissä silmissä.
"Sinulta", Jesse vastasi Heidille toettuaan alkuhämmennyksestään ja istui sitten naisen toiselle puolelle välittämättä Milan kulmien kohottelusta heidän suuntaansa.

Punahiuksisen päässä pyörivät kysymykset siitä, mistä ja miten hyvin Jesse ja Heidi toisensa tunsivat. Ilmeisesti sen verran hyvin, että hänen entinen kihlattunsa oli kiinnostunut raskaana olevan naisen voinnista.
Pieni hymy käväisi Milan huulilla, sillä kyllä hän tiesi Jessen olevan ystävällinen ja huolehtiva kaikkia kohtaan.

"Vähän tuskainen olo vain, varmaan kaikesta tästä istumisesta vaan", Heidi vastasi, tiedostaen varsin hyvin Milan läsnäolon tilanteessa. Brunette mietti miltä kaikki mahtoi näyttää toisen silmissä ja sitä, että tiesikö Jesse hänen tietävän kaksikon historiasta.
Katse hakeutui takaisin kentälle lähtömerkin soidessa, Jeramy laukkasi tervehdyksen jälkeen kohti ensimmäistä estettä, kaunista sinistä okseria, kohti.

"Enemmän eteen", Heidi huokaisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja ensimmäisen esteen jälkeen Lollon vauhti parani hieman.
Ruusuesteen jälkeen nainen joutui sulkemaan silmänsä, ei niinkään jännityksestä, vaan kivusta kehon ylitse pyyhkäisevän aallon myötä. Se sai Heidin ynähtämään aavistuksen ja hetken päästä hän tajusi puristavansa Jessen käsivartta.
Siniset silmät tuijottivat vihreitä kivun helpottaessa ja kaksikon välillä vaihtuvat sanattomat lauseet saattoi melkein kuulla.


"Ei se voi olla", Heidi lausahti voimattoman kuuloisena ja pudisti päätään epäuskoisena.
"Ei vielä", Jesse sanoi säikähtäneenä, vilkaisi Milaa ja käänsi sitten katseensa nopeasti takaisin Heidiin. "Ei nyt."

Milan katse oli seilannut radalla menevän kimon tamman ja vieressä istuvien henkilöiden välillä, joten häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Heidin käden eksyminen exänsä käsivarrelle, kivusta vääntyneet kasvot tai Jessen ilme sen jälkeen, kun raskaana oleva nainen oli hellittänyt otteensa.

"Älä nyt siihen synnytä", punahiuksinen nainen yritti keventää tunnelmaa vitsailemalla, mutta sai vain osakseen vihaisen mulkaisun Jesseltä. Mila irvisti huolestuneena.
Ei kai se Heidi nyt oikeasti voinut siihen synnyttää? Eihän?
"Ehkä se on vain niitä harjoitusversioita?" Heidi epäröi ja alkoi sitten miettiä miten se kuumantuskainen kilpailupäivä ei tainnut sittenkään olla ihan normaalilla tavalla tuskainen.

Seuraava supistus ei jättänyt kuitenkaan mitään arvailuiden varaan, Heidinkin oli myönnettävä se. Nainen ei sanonut sanaakaan, mutta kivun saattoi lukea tämän kasvoilta hyvin selkeästi bruneten yrittäessä pitää hengityksensä kautta itsensä kasassa.

Kuulemma ne erottaa oikeista supistuksista kyllä.

"En mä tiedä, onko parempi ottaa varman päälle?" Heidi mietti epävarmalla, hiljaisella äänellä saatuaan puhekykynsä jälleen takaisin. Hänellä ei ollut hajuakaan kuinka Lollo oli pärjännyt karsinnoissa, se tuntui sillä hetkellä toissijaiselta huolenaiheelta.
"Onko ne säännöllisiä supistuksia? Lääkärihän sanoi, ettei ihan heti tarvitse tulla, mutta kannattaa kuitenkin soittaa jos epäilyttää. Tietävät varautua", Jesse mutisi sydän hakaten rinnassa tuhatta ja sataa.

Mila kuunteli miehen sanoja Heidin toisella puolella hämmentyneenä. Kyllä hän tiesi, ettei Jesse missään vaiheessa jättäisi ainuttakaan raskaana olevaa naista pulaan (tai ketään muutakaan), mutta jokin miehen olemuksessa kertoi, ettei tässä nyt ollut kyse mistään tuttavallisesta huolestumisesta.

"Heh, voisi luulla, että sä olet se isä, kun noin hössötät", Mila naurahti hermostuneena. Ei kai se voisi olla mitenkään mahdollista?
"Ole sinä jumalauta jo hiljaa ja painu vaikka takaisin sinne Kanadaan", Jesse ärähti. Mila räpytteli silmiään ärsyyntyneenä ja hänen teki mieli napauttaa takaisin, mutta puristi huulensa tiukasti yhteen. Heidän jonkinlainen aselepo oli muutenkin hataralla pohjalla, joten Mila ei todellakaan halunnut rikkoa välejään Jesseen riitaa haastamalla.
Varsinkaan sillä hetkellä, kun Jessestä oli mitä ilmeisemmin tulossa isä.



"Lähdetään. Sinulla ei varmaan ole sitä sairaalakassiakaan mukana?" mies mutisi Heidille noustessaan ylös tuolilta ja ojensi kätensä naiselle vetääkseen hänet ylös.
Saattoihan se olla väärä hälytyskin? Eihän se lapsi välttämättä tämän päivän aikana syntyisi, vaikka kyseessä olisi ihan oikeasti synnytyksen käynnistyminen.

"On mulla, autossa, joka on Runiacissa", Heidi vastasi ja yritti hymyillä mahdollisimman rauhoittavasti Jesselle. Nainen kampesi itsensä melko rauhallisen ja normaalin näköisesti ylös, kuin tilanteessa ei olisi mitään outoa. Hän ei kaivannut kentälle katselevien ihmisten huomiota itseensä, varsinkin, jos kyseessä olisi väärä hälytys.
"Oli kiva nähdä Mila pitkästä aikaa", brunette lausahti tuttavalleen, joka selvästi ei ollut täysin ajan tasalla tilanteesta. Heidi ei kuitenkaan nähnyt asiakseen selitellä mitään, sillä se olisi Jessen tehtävä. Mikäli mies itse haluaisi.
"Joo. Niin oli…" Mila mutisi miettien, pitäisikö hänen jotenkin auttaa, mutta ei uskaltanut edes sitä kysyä sillä tiesi,  ettei Jesse todellakaan haluaisi hänen sekaantuvan tilanteeseen yhtään sen enempää. Niinpä nainen jäi pöllämystyneenä istumaan paikoilleen kyseenalaistaen jälleen kerran lupaustaan lähteä Oskarin avuksi Auburniin.
"Nähdään", Jesse puuskahti entiselle kihlatulleen, joka vain nyökkäsi jäykästi takaisin. Sillä hetkellä miehen mieleen ei mahtunut mitään muuta kuin vääjäämättä lähestyvä synnytys, joten ei suonut sen enempää ajatusta Milalle.  Hänen oli vain päästävä pois sieltä Heidin kanssa.

"Mennään ihan rauhassa ja jos vaan mahdollista, niin ei tehdä tästä mitään numeroa", Heidi puhui Jesselle astellessaan miehen perässä penkkirivin päähän ja portaita alas. Katse haki ihmismassasta tuttuja kasvoja, mutta ei löytänyt etsimäänsä.
"Onko sun auto lähellä?" nainen kysyi heidän päästyä jonkin matkaa lasitetun katsomon ulkopuolelle. Heidi ei uskaltanut kiirehtiä, vaikka mieli halusikin.

Pitkä, hermostunut huokaisu pakeni Jessen keuhkoista ja hän käännähti katsomaan Heidiä yrittäen peitellä pientä pakokauhuaan, joka tuntui puskevan pintaan.
"On, ihan parkkipaikan reunalla", mies mutisi ja uskaltautui hymyilemään hieman. Heidi nyökkäsi ja hymyili myös. Vaikka paniikki olikin iskemäisillään, hän oli siitä huolimatta innostunut siitä tiedosta, että jos tässä oikeasti oli h-hetki käsillä, hän olisi ihan pian isä pienelle lapselle.

"Tuleeko niitä supistuksia jo kuinka tiuhaan?" Jesse kysyi huolestuneena kävellessään Heidin vierellä kohti parkkipaikkaa. Hän oli kyllä huomannut, kuinka nainen oli parhaansa mukaan yrittänyt peitellä kipujaan, siinä onnistumatta.

"En mä ole laskenut", Heidi vastasi ja yritti miettiä hetken.
"Koko päivän mulla on ollut kyllä kamalan huono ja levoton olo, mutta ajattelin sen olevan vain kisajännitystä ja istumisesta aiheutunutta tuskaa. Ehkä mä olin niin keskittynyt kilpailuihin, etten tajunnut, että ne oli oikeasti supistuksia?" pieni irvistys saatteli sanat matkaan. Naisen olo ei ainakaan helpottanut, vaikka hän saattoikin nyt huomata selkeän eron kehossaan kivun ja pienemmän kivun väliltä.


"Mun pitää soittaa Laurille", Heidi ähkäisi heidän päästyään autolle.
"Sä saat ajaa", nainen lisäsi virnistäen ja painoi puhelimen korvaansa vasten.
"En minä ajatellutkaan antaa sinun ajaa", mies mutisi ja oli lisäämässä, kuinka olisi ehkä ensin pitänyt soittaa sairaalalle ja ilmoittaa heidän tulostaan, mutta jätti sen sanomatta. Hän ei todellakaan halunnut hermostuttaa Heidiä sen enempää. Tai itseään.

Puhelu oli lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi. Heidi pyysi Merikantoa huolehtimaan hevosten kotiinpääsystä ja ilmoittamaan myös työntekijöilleen, että hän oli lähdössä sairaalaan. Sanojen lausuminen tuntui harkitulta, sillä nainen ei halunnut aiheuttaa Laurille ylimääräisiä kysymyksiä aiheesta, mutta ei myöskään kertoa kovin yksityiskohtaisesti mistään puhelun välityksellä.
Jesse kuunteli puhelua puolella korvalla ja mietti, olisiko Matidallekin pitänyt soittaa, mutta koska hänen täytyi keskittyä ajamiseen - mikäli keskittyminen siinä tilanteessa mahdollista oli -, päätti hän soittaa naisystävälleen heti, kun he olisivat Murronmaalla.
Ellei Lauri tälläkin kertaa juoksisi heti kertomaan Matildalle, missä Jesse ja Heidi olivat.



"Pystytkö sinä kävelemään vai haenko sinulle pyörätuolin?" Jesse huolehti, kun he olivat kaartaneet sairaalan pihaan. Heidin olo oli matkan aikana käynyt entistä tukalammaksi, mikä melkein oli saanut miehen soittamaan ambulanssin tulemaan heitä vastaan.
Matka Kallasta Murronmaalle ei ollut pitkä, mutta Jessestä se oli tuntunut pieneltä ikuisuudelta, vaikka olikin hetkittäin ajanut reipasta ylinopeutta.
"Kai mä pystyn", Heidi vastasi yrittäen hengittää syvään kipuaaltojen heitellessä mieltä, kuin ajelehtivaa laivaa myrskyssä. Oli huomattavasti vaikeampaa sietää kipua nyt, kun oli ajatellut sen tulevan vasta viikon tai kahden päästä. Nainen tiesi kaipaavansa hetken hiljaisuutta päästäkseen sellaiseen mielentilaan, mutta sellaiseen luksukseen ei ollut sillä kertaa varaa.

Uuden supistuksen myötä jalat tuntuivat epävarmoilta ja Heidi joutui ottamaan vierellään kävelevästä Jessestä tukea kivun helpottamiseen saakka.
Ainakaan hän ei ollut kastellut Jessen autoa lapsivedellä, ajatus kimposi jostakin saaden naisen nauramaan ääneen.
"Anteeksi", Heidi ähkäisi ja puhalsi ilmaa huultensa välistä, yrittäen ajatella puhaltavansa samalla kivun pois sisältään.
Kummastunut naurahdus karkasi Jessenkin huulilta. Ei tässä tavallaan mitään hauskaa ollut, mutta naurava nainen sai miehenkin pikkuisen rentoutumaan vaikkei hän edes tiennyt, mille Heidi oli nauranut. Täydellistä rentoutumista ei todellakaan ollut hetkeen tiedossakaan.

Heidät vastaanottanut kätilö ohjasi Heidin pieneen huoneeseen tutkiakseen, missä vaiheessa synnytys jo oli, joten Jesse jäi Heidin pyynnöstä hetkeksi huoneen ulkopuolelle. Hänen ei kuulema tarvitsisi nähdä kaikkia tutkimustoimenpiteitä eikä Jesse vastaankaan laittanut, vaikka oli huomauttamassa että oli naisen ennenkin housuitta nähnyt.
Siinä odotellessa Jesse laittoi Matildalle sekä äidilleen tilannetiedotuksen viestillä. Ritva oli aikonut tulla Kallaan ensi viikolla ja uhannut, ettei lähtisi mihinkään ennen kuin lapsi olisi syntynyt, mutta ilmeisesti tuleva isoäiti nyt myöhästyisi.

Kätilö tuli ulos huoneesta ja kehotti Jesseä menemään sisälle.
Heidi makasi sängyssä supistuksia mittaavat anturit vatsallaan ja näky sai Jessen hymyilemään pikkuisen. Mieleen muistui hänen äitinsä onnettomuuden jälkeinen sairaalahuone omine tutkimuslaitteineen, mutta tällä kertaa huolella oli toisenlaiset kasvot. Positiivisemmat, vaikka samantapainen hermostuneisuus oli läsnä.

"Mitä se sanoi?" mies kysyi siirtyessään istumaan tuolille sängyn viereen ja vilkaisi konetta, joka raksutti jokaisen supistuksen kohdalla. Supistusten, joita tuli koko ajan tiheämpään tahtiin.
Mies rapsutti hermostuneena farkkujensa polvesta karkautuvaa langanpätkää ja kiitteli onneaan, että oli sentään ehtinyt vaihtamaan kisavaatteensa vähän rennompiin ennen Auburniin palaamista. Ja kiitteli myös Avaa. Ilman teiniä hän ei olisi edes ehtinyt takaisin…
"Että kyllä me nyt synnytetään", Heidi huokaisi. Pelon ja ilon, sekä odotuksen tunteet sotkeutuivat kaiken hämmennyksen ja onnen joukkoon naisen sisällä. Se, että supistusten välillä oli vain minuutteja, kertoi synnytyksen etenevän pelottavan nopeaan tahtiin.

"Ei helvetti", Heidi naurahti epäuskoisena ja pudisti päätään. Kun he lähtisivät sairaalasta kotiin, he eivät olisi enää samoja ihmisiä. Heistä oli kovaa, kivuliasta vauhtia tulossa vanhemmat pienelle vauvalle.
"Sinäpä sen sanoit", Jesse hymähti hymyillen ja puristi kannustavasti naisen sormia omiensa lomaan.




Sairaalahuoneeseen laskeutui hiljaisuus oven sulkeutuessa viimeisenkin hoitajan perässä. Hiljaisuus oli niin syvää, että Heidi saattoi kuulla kaikkien kolmen hengityksen äänet. Naisen sormet pitelivät pientä kättä, jonka täydelliset viisi sormea olivat kietoutuneet Heidin etusormen ympärille. Vaaleanpunainen pipo pienen vastasyntyneen päässä tuntui uskomattoman pieneltä.
Siniset silmät eivät tohtineet kääntyä suljetuista silmistä ja niitä ympäröivistä kasvoista.
"Haluatko sä pitää sun tytärtä?" Heidi kysyi nostaen katseensa väkisin Jessen kasvoihin.

Jesse ei saanut sanaakaan ulos suustaan, joten joutui vain nyökkäämään. Mies oli tuntenut olonsa maailman turhimmaksi ihmiseksi synnytyksen aikana ja oli pureskellut hermostuneena kynsien mukana sormenpäänsä lähes vereslihalle.
Hän olisi jotenkin halunnut olla avuksi synnytyksen aikana, muttei luonnollisesti voinut tehdä oikein mitään muuta kuin odottaa.
Vasta sitten, kun tyttö oli ensimmäisen kerran vetänyt ilmaa keuhkoihinsa ja itkenyt, Jesse oli tajunnut kunnolla, mitä juuri oli tapahtunut. Hänestä ihan oikeasti oli tullut isä pienelle tyttölapselle. Maailman paras tunne.

Hän nosti pienen kapaloidun vauvan syliinsä eikä voinut muuta kuin hymyillä liikuttuneena.
"Hei", hän kuiskasi lapselleen. Vaikka hänen elämäänsä mahtui lukuisia hyviä hetkiä, mikään ei voittanut sitä hetkeä, kun sai pidellä omaa lasta ensimmäisen kerran sylissään.

Jesse oli ollut enemmän kuin tyytyväinen päästyään Power Jumpeissa uusintaan saakka, mutta koko finaali oli unohtunut heti, kun hän aikaisemmin päivällä oli kävellyt katsomoon ja nähnyt Heidin ilmeen.
Milan tapaamisen hän oli jo tyystin unohtanut ja sitä ohikiitävää hetkeä lukuunottamatta mies ei entistään sen enempää miettinyt. Tai mitään muutakaan kilpailuviikonloppuun liittyen.
Hänellä oli sylissään oma pieni lapsi, joten kaikki muu todellakin unohtui.

"Olet täydellinen", Jesse mutisi hymyillen tutkaillen oman lapsensa kasvoja ja käänsi sitten katseensa Heidiin.
"En tiedä mitä sanoa.. Kiitos?" mies naurahti ennen kuin vihreät silmät kääntyivät takaisin sylissä nukkuvaan vastasyntyneeseen eikä hän välittänyt, vaikka silmäkulmasta karkasikin pieni kyynel.
Heidi nyökkäsi hymyillen, tunsi sitten poskensa kastuvan kyyneleestä, joka oli karannut kuin varkain. Sitä seurasi vielä monta muutakin, mutta nainen ei lopettanut hymyilemistä. Ne olivat onnen kyyneleitä, eikä Heidi osannut enää muistaa mitään vastoinkäymisiä raskautensa ajalta.

Tyytyväinen huokaus kuului Jessen sylissä olevasta nyytistä, kaikki oli sillä hetkellä täydellistä.

26.07.2019

Heidi oli uupunut, mutta nukkumisesta tuskin tulisi silti juuri mitään sinä yönä. Hän oli patistanut nuokkuvan Jessen kotiinsa nukkumaan ja valmistautumaan huomiseen Power Jump finaaliin. Nainen epäili, ettei tuore isäkään saisi juurikaan nukutuksi, mutta saisi silti ratsastaa huomenna edes hieman freesimpänä. Hän ei ollut suostunut siihen, että Jesse olisi lapsen takia jättänyt finaalin väliin. Vauva olisi täällä odottamassa kyllä ja toinen ehtisi viettää aikaansa tyttärensä kanssa yllin kyllin aivan varmasti.
Tuijottaessaan nukkuvaa käärettä vieressään olevalla pienellä sairaalakaukalolla, Heidi huomasi puhelimensa tärähtävän viestin merkiksi.
Lauri kertoi hoitaneensa hevoset ja että kaikki oli hyvin tallilla.

Hetken mielijohteesta Heidi painoi puhelimensa korvalleen, odottaen sen merkkiäänen katkeamista yllättävän jännittyneenä. Yhtä jännittyneeksi olonsa tunsi Lauri, joka reagoi taskussaan värisevään puheluun normaalia voimakkaammin: oliko se Heidi? Heidi, joka oli valtuuttanut hänet huolehtimaan hevoset takaisin Runiaciin, koska oli itse lähtenyt synnyttämään suoraan kilpailuista?

"Lauri", autolleen harppova mies vastasi puhelimeen, vaikka soittaja oli juuri se, josta kuulemista Lauri oli odottanut. Mies oli jäänyt Viljamin avuksi iltatalliin ja koska hommat oli päästy aloittamaan vasta neljän hevosen kisojen jälkeisen huollon jälkeen, ilta oli vierähtänyt odotettua pidemmälle.

"Heidi täällä, moi", brunette lausahti tuntien mahanpohjansa kipristelevän varsin voimakkaasti. Alahuuli eksyi hetkeksi naisen hampaiden väliin, kunnes turhautunut huokaus karkasi Heidin huulilta.
"Mun sairaalakassi jäi autoon, mietin vain, että miten suuri palvelus olisi pyytää sua tuomaan se Murronmaalle vielä tänään?" nainen sai sanotuksi, vaikka tiesi, että tulisi toimeen ilmankin vielä kotiin pääsyyn saakka. Jessekin voisi viime hädässä hakea laukun Runiacin parkkipaikalta, jos Lauri ei ehtisi tai pahempaa, haluaisi.

"Ei se ole - tai siis - tietenkin voin tuoda sen", Lauri puuskahti yrittäen ymmärtää, miten Heidi saattoi jo olla vailla unohtunutta sairaalakassia. Tarkoittiko se, että..
"Syntyikö vauva jo?" Lauri ähkäisi yllättyneenä välittämättä siitä, että saattoi vaikuttaa sillä hetkellä hitaasti syttyvältä. Mies hieraisi ohimoaan ja pysähtyi tallipihalle, joka kylpi kesäisessä iltavalaistuksessa.
Huojentunut huokaus pääsi Heidin huulten välistä ja sitä seurasi onnellinen hymy.
"Joo", nainen vastasi katsoen nukkuvaa vastasyntynyttä hämärässä yövalaistuksessa.
"Mun avaimet on Malachain kaapissa siinä metalliastiassa, se kassi on ihan vaan tavaratilassa", brunette ohjeisti hiljaisella äänellä.

"Okei", Lauri vastasi kulmiaan kohotellen. "Mä otan sen mukaan ja käyn kotona suihkussa ja vaihtamassa vaatteet - ellei sillä ole niin kiire? Ei mulla joka tapauksessa kauaa mene."
Mies lähti harppomaan takaisin talliin ja manasi hiljaa mielessään kuinka ei ollut osannut onnitella Heidiä vauvan syntymästä siinä hetkessä, kun se olisi ollut luontevinta.
"Tottakai, ei ole mikään kiire", Heidi kertoi hymyillen hieman jo helpottuneempana, vaikka kaksikon helpot välit tuntuivat edelleenkin oudoilta.

***

Murronmaalaisen yksityissairaalan parkkipaikalla ei ollut kuin muutama auto, kun Lauri parkkeerasi maasturinsa mahdollisimman lähelle sisäänkäyntiä. Aulassa päivystävä työntekijä kohotteli ensin kulmiaan miehelle, joka oli onnekseen ehtinyt siistiytyä pitkän kisapäivän ja iltatallin jäljiltä, mutta Laurin kohoteltua vuorostaan Heidin sairaalakassia, nainen ohjasi miehen oikeaan huoneeseen.

Lauri koputti oveen varovasti, ennen kuin raotti sitä. Miehen katse osui ensimmäisenä Heidiin ja vasta sitten tämän vieressä nukkuvaan vauvaan.
“Hei”, Lauri sanoi hiljaa ja tiedosti olevansa melko täydellisessä kipsissä. Aivot yrittivät järkeillä, että miehen edessä sängyssä puoliksi istuva nainen oli se sama Heidi kuin ennenkin, mutta keho vaipui jonkinlaiseen syväjäähän eikä luontevaa toimintamallia tuntunut löytyvän.
“Lasken tämän tähän”, Lauri tajusi mutista liikahdettuaan sen verran, että sai laskettua tuomansa kassin sängyn viereiselle tuolille.
"Kiitos", Heidi vastasi ja yritti hymyillä hieman. Siniset silmät tarkkailivat kuitenkin jokaista hengenvetoa, elettä ja katseen siirtymistä.

Kaikki tuntui väkinäiseltä, mutta Heidi ei halunnut kietoutua siihen tunteeseen liian kovin. Oli turvallisia aihealueita, kuten kisat ja hevoset, mutta ne tuntuivat liian helpoilta.
"Siinä hän nyt on, täydellinen tyttövauva", brunette lopulta sanoi aivan uudenlaisen hymyn piirtyessä naisen kasvoille.
"Ei ihan suunniteltu tapahtuma kisojen keskellä", Heidi jatkoi ja käänsi katseensa Lauriin. Hän oli ehtinyt ruokkia lapsen odottaessaan vierastaan ja juuri nukahtaneena toinen tuskin tulisi heräämään ihan heti uudelleen. Naisen mieli janosi läheisyyttä, mutta Heidi ei edes unelmoinut sanovansa sellaisia toiveita ääneen sillä hetkellä. Sormet taivuttivat peiton reunaa mietteliäinä pienille laskoksille.

“Onnea hänestä”, Lauri sanoi katseltuaan hetken nukkuvaa vauvaa. Tuntui käsittämättömältä, että vielä alkuillasta mies oli odotellut Jeramyä ratsuineen hevosautolle ja saanut puhelun Heidiltä.
“Menikö kaikki.. Hyvin?” Lauri kysyi luoden katseita vuoroin Heidiin ja vauvaan. Mies seisoi sängyn päädyssä turvallisen etäisyyden päässä, koska halusi antaa tilaa tuoreelle äidille ja tämän lapselle. Tummien silmien katse oli kuitenkin pehmeä, vaikka tilanteen aiheuttama jäykkyys häiritsi Lauria itseään.
"Kiitos", Heidi virnisti varovasti, kuin kokeillen sopiko sellainen ilme enää äiti-ihmisen kasvonpiirteisiin.

"Ja meni. Onneksi lähdettiin heti ja onneksi Jesse sattui juuri siihen hetkeen paikalle. Voi olla, että olisi ollut vähän erilainen synnytystarina muuten", Heidi lisäsi miettien miten olisi oikeasti ollut paljon todennäköisempää, että kahdesta miehestä juuri Lauri olisi ollut silloin läsnä.
"Ei tarvinnut kurvailla hepparekalla sairaalalle ainakaan", nainen lisäsi ja kohotti toista kulmaansa aavistuksen, hymyn ja virneen sekainen ilme yhä huulillaan. Tilanne ei ollut aivan täysin uponnut vieläkään Heidin päähän asti.

Lue myös toinen osa.

01.08.2019

"Shhh, kaikki on hyvin", Heidi hyssytteli nostaessaan pienen lapsen syliinsä. Milo tuli häntä heiluen heitä vastaan ja nainen tasapainoitteli hoitolaukun, pienen lapsen ja murtohälyttimen kanssa kotinsa eteisessä. Laukku liukui olkapäältä vaivihkaa, eikä Heidi kyennyt tekemään asialle yhtikäs mitään, vaikka tajusi hihnan katoavan käsivarttaan pitkin lattialle.
Tyhjä kolahdus tuntui syvemmällä, kuin sen olisi pitänytkään. Lapsi itki hetken kovempaa ja Heidin oli suljettava silmänsä ihan hetkeksi ja hengitettävä vain sisään ja ulos.

Unettomuus sai ihmisen hauraaksi, Heidi oli joutunut toteamaan sen jo muutaman päivän jälkeen. Jesse oli käynyt minkä töiltään, tallilta ja parisuhteeltaan oli ehtinyt - miehen äiti oli viettänyt koko eilisen päivän Kallassa lapsenlapsensa seurana ja Heidi ei ollut kyennyt olla olematta emäntänä Ritvan sanoista huolimatta. Hänen oli pitänyt varmistaa, että vauvalla, vauvan isällä ja isoäidillä oli jatkuvasti kaikki hyvin. Että kahvinkeittimessä riitti tarjoiltavaa ja ettei lapsi ehtisi itkeä kauaa nälkäänsä.

"Shhh", Heidi hyssytteli ja antoi hoitolaukun jäädä eteisen lattialle. Milo nuuski sitä, haistaen siellä olevan tuttipullon maidon.
"Anna olla", nainen komensi ja asteli takaoven luokse. Ruskea koira käveli kuuliaisesti ulos, ryhtyen haistelemaan oman pihansa hajuja tyytyväisenä. Heidi istui sohvatyynyjä vasten ja silitti yhä satunnaisia ynähdyksiä pitävää vauvaa. Pienet silmäluomet taistelivat väkisin väsymystä vastaan, mutta painuivat pian kiinni lapsen nukahtaessa äitinsä syliin. Jokin pienten kasvojen levollisuudessa sai myös Heidin ajatukset pysähtymään ja keskittymään pieniin yksityiskohtiin. Siihen, miten pienen nenän sieraimet liikahtelivat ihan vähän hengityksen tahdissa. Siihen, miten olemattoman pienet, punaiset huulet raottuivat aavistuksen ja värähtivät vähäsen.
Siihen, miten pienet sormet kietoutuivat taas Heidin etusormen ympärille.

Levollinen hymy nousi tuoreen äidin kasvoille, eikä tämä enää muistanut miten väsynyt ja turhautunut olikaan ollut hetki sitten.

"There goes my heart beating
Cause you are the reason
I'm losing my sleep
Please come back now

There goes my mind racing
And you are the reason
That I'm still breathing
I'm hopeless now"

Milo laski päänsä Heidin polvelle, se ei ollut tottunut siihen, että sen ihminen lauloi. Pieni virne nousi naisen kasvoille.
"Noinko huonosti se meni?" hän kysyi koiralta hiljaisella äänellä saaden tilanteeseen sopivan tuhahduksen vastaukseksi. Puolet yleisöstä nukkui silti yhä sikeästi, joten ihan kovin huono esitys ei tainnut olla sittenkään.

Täydellisen hetken rikkoi vain rakkoa pakottava pissahätä ja jos Heidi ei olisi juuri synnyttänyt, hän olisi uskaltanut odotuttaa hätäänsä hetken pidempään. Turhautunut huokaus karkasi bruneten huulilta tämän taiteillessa mahdollisimman eleettömästi ylös ja suuntasi sitten viemään lapsen pinnasänkyyn jatkamaan päiväuniaan.

08.09.2019 Kallan Wanha kirkko

Heidiä jännitti, sen näki sormien hienovaraisena tärinänä naisen taiteillessa valkoista mekkoa tyytyväisesti isänsä käsivarsilla olevan lapsen päälle.
“Käännä vähän”, brunette ohjeisti ja heilautti kasvoilleen valuvat kiharat takaisin olkansa taakse. Jesse käänsi vauvaa ja Heidi sai kiinnitettyä viimeisenkin napin kiinni.
“Näytä”, Heidi pyysi vino hymy huulillaan ja vaihtoi ilmeensä virneeseen sitten. Vauva näytti täydelliseltä magentanpunaisine koristeväreineen. Sormet suoristivat vielä hieman hiuspantaa.
“Mä voin ottaa hänet vielä hetkeksi, sitten Jusu saa ottaa vauvan kantoon”, Heidi sanoi ja otti lapsen Jessen käsistä.


“Taitaa kaikki olla jo paikalla?” Jesse mietti ääneen nykiessään pukunsa hihoja suoriksi. Hän katsahti ympärilleen. Ritva jutteli Juuson kanssa ja miehen ilmeestä näki, että hän olisi halunnut paeta paikalta. Mutta Shermanilla oli vastuutehtävänsä näissä juhlissa, sillä Jesse oli pyytänyt ystäväänsä toiseksi kummiksi.
“On joo”, Heidi vastasi. Nainen viittelöi Jusun luokseen, nainen kosketti Rasmusta lyhyesti jättäessään tämän.
“Hei, sun vuorosi”, Heidi kertoi ystävänsä päästyä kuuloetäisyydelle. Pieni lapsi vaihtoi jälleen syliä, sen silmät katselivat uteliaina kummitätinsä kasvoja.

Jesse kävi hakemassa Juuson paikalle ja kehoitti sitten muitakin ristiäisvieraita istumaan paikoilleen, sillä oli aika aloittaa kastetilaisuus.
Mies hymyili Matildalle, jonka viereen Ritva oli istahtanut ja viittonut samala Siljalle ja Johannalle merkiksi siitä, että tulisivat istumaan heidän viereensä.

Virren ja rukouksen jälkeen vanhemmat sekä kummit olivat kokoontuneet papin kanssa kastemaljan ympärille.
“Lapsen vanhemmat, Heidi ja Jesse ovat päättäneet kastaa lapsensa kristilliseen uskoon. Lapsen nimeksi he ovat valinneet Sofia Mirella Näyhö. Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Tyttölapsi ei pitänyt äännähdystäkään, kun miespappi kastoi hennoilla hiuksilla varustetun päälaen kolmesti. Juuso, Jesse ja Heidi asettivat kätensä Jusun pitelemän Sofian päälle.

Siunaamisen jälkeen pappi sytytti kynttilän, Heidi hymyili lämpimästi tyttärelleen ja yritti olla katsomatta vieraidensa ilmeitä. He olivat saaneet pidettyä lapsen nimen pimennossa kaikilta muilta, paitsi Jusulta ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun valinta sanottiin ääneen. Tunnetta oli vaikea kuvailla, mutta Heidistä tuntui silti, että lapsen matka oli nyt alkanut täysin.

Kun kummit olivat saaneet kummitodistukset käsiinsä, Jesse vilkaisi äitiään, joka näytti turhautuneelta.
“Voitte nyt siirtyä juhlatilaan kakkukahveille”, pappi ilmoitti, mikä sai Jessen nytkähtämään kohti perhettään sekä Matildaa.

“Näyhö?” Ritva puuskahti, kun hänen poikansa oli päässyt heidän luokseen.
“Niin”, Jesse nyökkäsi.
“Miksei Aro?” nainen jatkoi tivaamistaan, mikä sai sekä Jessen että Siljan pyörittelemään päätään.
“Siksi”, mies huokaisi. Lapsen sukunimestä oli kyllä Heidin kanssa keskusteltu ja molemmat olivat sitä mieltä, että tyttö ottaisi äitinsä sukunimen.
“Yleensä se kyllä menee isän sukunimen mukaan. Olisihan se ollut kiva jatkaa Aron nimeä”, Ritva tupisi tuohtuneena. Jesse oli jo muistuttamassa, ettei tässä heidän kuviossaan mitkään yleiset perinteet tai tavat pitäneet paikkaansa.
“Ethän sinä itsekään ole tyttönimeltäsi Aro, joten…”
Ritva kun oli pitänyt ex-miehensä sukunimen avioeron jälkeen silkasta kiusanteon ilosta.
“Mutta Sofia on tosi ihana nimi”, Silja huikkasi seurattuaan veljensä sanaharkkaa äidin kanssa. Ei nyt ollut oikea paikka tai aika millekään riitelylle.
“Lähdetään syömään”, Jesse mutisi, tarttui Matildaa kädestä ja jätti äitinsä kihisemään yksinään.
Heidi oli kuunnellut Jessen ja Ritvan sananvaihtoa samalla, kun oli ottanut heidän tyttärensä Jusun käsivarsilta takaisin itselleen. Nainen vilkaisi Lauria ja hymyili näylle, vaikkei tämä ollutkaan ensimmäinen kerta, kun hän näki toisen puku päällään.

Vieraiden siirtyessä kirkolta seurakuntasalille, Heidi seurasi Vernerin ja Innan kävelemistä, mietti oliko ollut outoa kutsua kaksikko paikalle. Hän piti yhä Verneriä ystävänään, vaikka heidän ystävyysaikansa oli viimeisen vuoden aikana vähentynyt huomattavasti. Eikä asia tulisi varmastikaan helpottamaan nyt, kun hän oli pienen lapsen äiti.
“Vitsi Sofia on kyllä söpö tänään. Tai onhan se aina, mutta tänään erityisesti”, Vivia kommentoi päästyään työnantajansa vierelle kävelemään.
“Mitä pidät nimestä?” Heidi kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
“Juuri oikea. Aivan ihana”, Vivia kommentoi ja hipaisi vauvan pyöreää poskea lempeästi.

“Tosi kiva, että Innakin on täällä”, Ritva lausahti kävellessään Jessen viereen. Vieläkin kuohutti lapsen sukunimi, muttei naisella siihen mitään sananvaltaa ollut, joten parempi hänenkin vain niellä kiukkunsa.
“Niin on”, mies nyökkäsi ja vilkaisi sitten nopeasti toisella puolellaan kävelevää Matildaa. Tietysti Jesse oli iloinen, että Inna oli tullut ristiäisiin, vaikka tiesi ettei nainen ilmeisesti tullut kovin hyvin toimeen Matildan saati Heidin kanssa, unohtamatta sitä tosiasiaa että lapsen toinen kummeista oli Innan ex.
“Hah, minä silloin luulin, että sinulla ja Innalla on jotain sutinaa”, Ritva naureskeli muistellessaan ensimmäisiä vierailukertojaan Vaahterapolussa.
“Sinä luulit niin Juliastakin”, Jesse tuhahti.
“Ah, niinpä taisin luullakin. Väärässä olin”, nainen hymähteli ja kurkkasi poikansa ohi violettihiuksista naista.
“Et kuitenkaan Milaa kutsunut?” tämä jatkoi lopulta saaden Jessen pyörittelemään silmiään sekä laskemaan päässään tunteja siihen, että äiti vihdoin lähtisi Siljan kyydissä kotiinsa.
“Sehän se olisikin ollut fiksua”, mies huokaisi syvään pitäessään seurakuntasalin ovea auki muille.
Laurin kohdalla Jessen silmät kaventuivat aavistuksen, mutta taikoi kuitenkin kasvoilleen ystävällisen hymyntapaisen. Nyt oli Sofian juhlapäivä, joten mies halusi keskittyä siihen eikä mihinkään turhanpäiväiseen vihanpitoon.

"Kiitos", Heidi sanoi Jesselle, kun mies piti ovea auki. Naiselta ei kaiken hälinänkään keskellä ollu jäänyt huomaamatta miehen kasvojen ilmeen muutos, kun Lauri oli kävellyt ovista muutama ihminen ennen häntä. Brunette epäili kuitenkin, ettei kukaan muu ollut huomannut asiaa ja päätti jättää asian sikseen.

Pitopalvelu oli asetellut kaiken valmiiksi ja turhien pönötysten välttämiseksi Heidi ilmoitti välittömästi kaikille kahvitarjoilun olevan valmis. Hän itse otti vain kupillisen kahvia, sillä Sofian kanssa syömisestä ei olisi tullut mitään. Tyttö nukkui sillä hetkellä tyytyväisen oloisena, mutta Heidi tiesi, että herätessään Sofialla olisi huutava nälkä. Ja nimenomaan huutava.

Heidi istui Laurin viereen, silläkin uhalla, että aiheuttaisi omalla ja lapsensa läsnäolollaan jännitystä miehessä. Hän kyseli hevosten kuulumisia, erityisesti kuinka Malachain kanssa oli mennyt, sillä ori oli vaikuttanut aavistuksen vaisulta viime päivinä.
"Täytynee tilata sille hieroja ensi viikolle", nainen mietti ääneen ja hymyili sitten seuratessaan Sofian ilmeitä tämän nukkuessa.

“Tännehän se mummin kulta karkasi”, Ritva höpötti iloisesti istuessaan Heidin toiselle puolelle ja kosketti kevyesti nukkuvaa vauvaa. Hän tervehti Lauria ja esitteli itsensä, jonka jälkeen keskittyi lapsenlapsensa tuijottamiseen.
“Minä voin ottaa hänet jos haluat seurustella vieraiden kanssa”, nainen lupautui syötyään herkullisen kakkupalansa.
“En tiedä milloin tuun taas kyläilemään. Lähdetään Siljan ja Johannan kanssa ajelemaan kohti Oulua heti, kun nämä juhlallisuudet on ohi”, Ritva jatkoi papattamistaan saaden kuuloetäisyyden päässä seisoskelevan Jessen huokaisemaan helpotuksesta. Johan hän oli kolme viikkoa äitinsä seurasta saanut “nauttia”, joten oli todellakin tauon tarpeessa.

Ritva nosti lapsen syliinsä ja lähti sitten kiertelemään vieraiden joukossa. Innalle tietenkin piti käydä hehkuttamassa, kuinka suloisen lapsenlapsen hän oli vihdoin ja viimein saanut ja totta kai uteli, oliko naisella ja Vernerillä suunnitteilla perheenlisäys.
“Häihinkin olisi ihana päästä”, nainen huokaili. “Mutta kun ei tuo Jesse…”
“Äiti!” Jesse ärähti.
Ei enää montaa tuntia...

14.09.2019

Heidi hyräili hiljaa harjatessaan valkeaa karvaa verkkaisesti. Lollo roikotti päätään karsinassaan tyytyväisen näköisenä, sillä oli kaikki hyvin noin 90% ajasta. Sen lopun kymmenen prosentin aikana tamma oli yleensä esteiden välissä ja siltä oli kielletty jokin sen mielestä tärkeä päätös.
Tummanruskean estesatulan jalustimet näyttivät kilometrin mittaisilta. Ne olivat ehtineet jo kulua Jeramyn säädöille ja nahka yritti vastustella joutuessaan lyhennetyksi. Heidi mietti miten paljon vähemmän oli siinä vaiheessa jo ehtinyt ratsastaa kimoa tammaansa, kun Jeramy oli ottanut vetovastuun Lollon liikutuksesta.

Satula asettautui hevosen selkään vaivattomasti ja brunette kiinnitti satulavyön löysästi. Hän pujotti martingaalin tamman kaulalle ja naksautti sen remmit kiinni satulavyöhön ja satulassa oleviin renkaisiin.
“Meneekö vielä, vai laitanko suitset?” Heidi kysyi ääneen ja jäi odottamaan vastausta muutoin hiljaisessa tallirakennuksessa.
“Ei”, Lauri vastasi. “Ollaan melkein valmiita.”
Miehen sormet pujottivat turparemmin kiinni ja sipaisivat sitten Vegasin pään valkeaa karvaa, jota oli harjatessa irronnut ja tarttunut tummiin karvoihin.

Lauri toivoi, että Heidi oli osannut arvioida ratsastuskuntonsa realistisesti. Mies ei ollut halunnut kieltäytyä naisen maastoiluehdotuksesta, koska oli ehtinyt ratsastaa Vargasin heti tallille tultuaan. Ori oli vaikuttanut hetken aamu-uniselta, mutta virkistynyt kummasti puomitehtäville päästyään.
“Lähdetään vaan kun olet valmis”, Lauri huikkasi vedettyään kypärän päähänsä. Vegas vaihtoi painoa jalalta toiselle, kun mies irrotti tamman valmiiksi hoitopaikalta.
Heidi varmisti vielä oman ratsunsa suitsien kiinnitykset ja siirsi hiuksensa matalalle poninhännälle ennen kypärän kiinnittämistä.
“Valmis”, nainen kertoi ja liu’utti Lollon karsinan oven auki. Tamma pyrki ulos, mutta Heidi pysäytti liikkeen pidättämällä toisesta ohjasta. Pieni hymy nousi bruneten huulille, Lollo ainakin oli valmis lähtöön.

“Kerrankin mun ratsu on sun ratsua korkeampi”, Heidi virnisti pysäyttäessään hevosensa selkäännousujakkaran luokse. Tamma heilautti päätään ja katseli sitten korvat höröllä tarhoissa olevia hevosia. Sen selkään ponnistava ratsastaja hengähti syvään saadessaan oikean jalkansa jalustimeen ja mietti sitten oliko mahdollista saada korkean paikan kammo raskausaikana. Tunne meni ohitse melko nopeasti ja Heidi kumartui kiristämään muotoillun satulavyön vastinhihnat vielä varmuudeksi yhdellä.
“Onko se tosiaan niin iso?” Lauri mutisi hajamielisesti varmistaessaan, että Vegasin satulavyö oli tarpeeksi kireällä. “Et sentään tarvinnut nosturia päästäksesi kyytiin.”
Laurin suupielet nytkähtivät virneeseen, jonka mies väläytti Heidille nopeasti ennen kuin nousi tammansa satulaan.

Vegasin askel oli pykälän reippaampi, joten Lauri antoi tamman ottaa hetkeksi keulapaikan.
“Oletko nyt ensimmäistä kertaa hevosen selässä sitten.. pitkän ajan?” Lauri kysyi. Mies tiesi Heidin jatkaneen käyntitreenejä poninsa kanssa, muttei ollut udellut edistyksestä sen enempää - sen Heidi saisi kertoa itse.
“Pitkän ajan?” nainen virnisti hieman, mutta jatkoi sitten, “en, mä olen käynyt muutaman kerran Carleen kanssa kävelemässä. Ja Epionen kanssa ravailin jo tällä viikolla pariin otteeseen.”

Heidi oli päätynyt ottamaan kevyttoppatakin päälleen lämpimästä syysilmasta huolimatta. He eivät kuitenkaan olleet menossa laukkamaastoon, joten lämmin takki oli melko varmasti hyvä valinta.
“Ensimmäinen maasto kyllä, saat kunniatehtävän siinä suhteessa”, hän kertoi hymyillen. Tämä oli ollut yksi niistä asioista, joista Heidi oli haaveillut jo pidemmän aikaa. Lähteä maastoon juuri Laurin kanssa ja keskittyä maisemista ja seurasta nauttimiseen ilman kiirettä.
“Säästit sentään sen”, Lauri huomautti huvittuneena sulatellen edelleen sitä, että Heidi oli kivunnut ponia suuremman ratsun satulaan ilman virallista tukihenkilöään. Tummat silmät loivat naiseen merkitsevän katseen, kun Lauri kääntyi vilkaisemaan brunettea, joka näytti aikuismaisesti kieltä miehelle.

Vegasin askel oli mukavan letkeä ja se vahvisti Laurin tunnetta siitä, että tamma kaipasi maastoa - tai kahta - viikko-ohjelmaansa. Tamman ratsastettavuus oli toki parantunut sitten Vegasin saapumisen, mutta kentällä liikettä sai edelleen kaivaa huomattavasti enemmän kuin maastossa.
“Jatkaako Jeramy sen kanssa vielä sittenkin, kun pääset totisen treenin pariin?” Lauri kysyi pieni virne suupielessään. Mies oli pidättänyt Vegasia sen verran, että Heidin ratsastama tamma oli pystynyt kirimään lähes rinnalle.
“Luultavasti, en tiedä vielä. Onhan tossa noita hevosia itse kullekin ratsastettavaksi. Sofian myötä mun aikani on joka tapauksessa rajoitetumpaa, kuin aiemmin”, Heidi vastasi mietteliäänä. He olivat keskustelleet asiasta Laurin kanssa aikaisemminkin, mutta silloin aiheena olivat olleet mies itse ja Malachai. Brunette piti yhä kiinni toivosta, ettei jäisi hetken kuluttua yksin orin liikutusvastuussa ja erityisesti siitä, että Lauri olisi jäämässä pidemmäksikin aikaa.

Siniset silmät tutkivat hetken Laurin kasvonpiirteitä ja palasivat sitten maisemien ihailuun. Heille oli sattunut täydellinen poutapäivä maaston suhteen.
“Kuulostaa järkevältä”, Lauri vastasi ja antoi katseensa liukua heitä ympäröiviin maisemiin. Vegas tuntui halukkaalta ravaamaan, mutta mies oli varautunut käyntimaastoon ja teki sen istunnan kautta selväksi myös ratsulleen.
“Sittenhän sinulla on jo sille ja Malachaille selvät sävelet”, mies lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisi taas Heidiä. Koska yhteistyö mustan orin kanssa oli parantunut ja Lauri oli saanut Malachaista irti uusia puolia, diiliä ei kannattanut muuttaa. Siitä oli myös taloudellista etua karsinavuokrien kanssa ja Sarahin rooli vuokraajana takasi sen, ettei kolmen hevosen ratsastaminen vaikeutunut liiaksi kiireisimpinä työaikoinakaan.
“Onko?” Heidi kysyi puoliksi ilkikurisella äänensävyllä ja puoliksi aidosti hämmästyneellä sävyllä. Hän muisti, että asiat olivat jääneet melko auki viime kerralla, kun he olivat asiasta puhuneet, eikä brunette olettanut toisen jäävän vain siksi, että heillä kahdella oli määrittämättömiä asioita välillään. Olihan mies lähtenyt toiseen maahan viimeksikin avopuolisostaan huolimatta. Siniset silmät tarkkailivat nyt metsätien sijaan Laurin kasvoja, Heidi yritti tutkia niiden ilmeitä sen pohjalta, mitä tiesi niiden osaavan tarjota.

“Jäätkö?”
“Jään.”

Lauri hymyili itsekseen: oliko Heidi tosiaan arponut tilannetta siihen saakka? Oliko Lauri vaikuttanut työkiireidensä ja hevosten treenaamisen ohella siltä, että olisi lähdössä muualle? Ja entä heidän välinsä?
“Annatko näiden asua vielä tallissa?” Lauri heitti takaisin, virnisti bruneten suuntaan ja laski katseensa Vegasin korviin, jotka olivat uteliaasti pystyssä.
Heidi virnisti onnellisena, typerää hymyä, jota ei edes yrittänyt peitellä.
“Riippuu miten hyvin käyttäydyt. Ja menestyt kisoissa, harrastehevoset voi hyvin asua pihatossakin”, nainen kiusoitteli ja kurotti tuuppaamaan kevyesti Lauria kyynärpäästä. Lollo heilautti korvaansa heidän suuntaansa, mutta jatkoi sitten kävelyään Vegasin vieressä tyytyväisen oloisena. Sen kiireet olivat loppuneet tallipihalle.

“Katsotaan, miten ehdin kilpailla, kun kaikki asiakkaat ottavat jotain syysspurttia valmennusrintamalla”, Lauri puuskahti kaikkea muuta kuin pahoillaan työtilanteestaan. Mies oli viikolla valmennusreissun yhteydessä myös käynyt ensimmäistä kertaa uuden ratsutettavansa, nelivuotiaan ruunan satulassa.
“Vargasin kanssa intensiivisempi sileäntreeni on ainakin tehnyt vain hyvää”, Lauri totesi. Vargas oli hierottu uudestaan eikä se ollut reagoinut selkäänsä juuri lainkaan. Mies aikoi silti malttaa hyppyjen suhteen ja pysyä puomitehtävien parissa vielä hetken.

“Jostain se on aina tingittävä, vaikka hyvä, että asiakkaita riittää”, Heidi vastasi toinen suupieli ylempänä, kuin toinen.
“Sileäntreeni on aina hyvästä”, nainen lisäsi virne pysytellen huulillaan. Molemmille oli varmasti tullut 9 kuukauden tuntemisen aikana selväksi mistä lajista kumpikin piti eniten. Ainakaan he eivät kisanneet samoista ruusukkeista jatkossakaan.
Heidi katsoi Vegasta, se oli edelleen yhtä kaunis, kuin oli ollut silloin, kun Lauri oli tamman ostanut. Katseessa oli aina mukana ripaus kateutta, tummanrautias Vegas oli sellainen hevonen, jonka nainen itsekin olisi ostanut, mikäli sellainen hänen eteensä tulisi. Oli onni, että Lauri oli jäämässä, sillä silloin hän saisi yhä ihailla Vegasta aidan takaa - ja ehkä joskus selästäkin käsin.

Toinen osa...

16.09.2019

Heidi tuijotti sylissään olevan lapsen silmiä välittävä hymy huulillaan. Nainen silitti Sofian poskea kevyesti, saaden vauvan liikahtamaan hieman. Hän mietti miten kauniit silmät heidän lapsensa oli saanut, kuin täydellisen perinnön isältään ja äidiltään. Heidi toivoi, että tyttö perisi heiltä molemmilta heidän hyvät puolensa.

"Toivottavasti niillä ei mene kauaa enää, rauha tuskin jatkuu kovin pitkään", Heidi mutisi ja siirsi virnistäen katseensa vieressään istuvaan mieheen.
"Melkein voisi laskea minuutteja, jos osaisi ennustaa tarkan hetken", nainen lisäsi, hymähti ja siirsi katseensa uudelleen Sofian silmiin.
"Pysythän vielä hetken tyytyväisenä?"

“Eiköhän täällä ole itkeviin lapsiin totuttu”, Jesse mutisi hymyillen ja piilotteli haukotustaan pukunsa hihaan. Mies oli ollut aamupäivän töissä eikä ollut ehtinyt käymään kotona vaihtamassa vaatteitaan ennen neuvola-aikaa. Hän tunsi itsensä jokseenkin ylipukeutuneeksi siellä muiden kotivaatteissaan olevien vanhempien keskellä.
“Eiköhän hän tyytyväisenä pysy siinä äidin sylissä”, mies lisäsi vielä ja kosketti Sofian pikkuruisia sormia.

Miehen katse kierteli seinillä olevissa mainoksissa sekä tietoiskuissa ennen kuin hän kurotti vieressään olevasta korista ensimmäisen lehden käteensä.
“Hmh, tämähän se olisi pitänyt lukea ensin silloin kun lähdettiin autokaupoille”, mies naurahti hiljaa ja näytti Heidille aukeamaa, missä oli lehtijuttu lapsiperheille sopivista autoista.
"Ehkä", brunette virnisti, kääntäen katseensa takaisin Sofiaan.
“Olisikohan tuommoinen sähköauto mistään kotoisin”, mies mietiskeli lähinnä itsekseen jatkaen sitten lehden selailua. Hymy kohosi kasvoille, kun hän törmäsi artikkeliin missä tuoreet isät kertoivat, miten lapsi oli vaikuttanut heidän elämäänsä.
Paljon. Sen osasi Jessekin sanoa kuuden viikon kokemuksellaan eikä hän vaihtaisi päivääkään pois.

“Näyhö”, kuului kutsu erään huoneen ovelta, mikä keskeytti Jessen lukutuokion.
Heidi kiepautti Sofian rintaansa vasten ja nousi ylös tuolilta. Nainen antoi Jessen ottaa hoitolaukun ja he kävelivät peräkkäin heille varattuun huoneeseen. Yksityisen vastaanoton neuvolakin oli huomattavasti julkista puolta laadukkaampi.
"Mitenkäs teillä on mennyt?"
Kysymys sai Heidin nostamaan katseensa sylissään olevasta vauvasta ylös.
"Hyvin", tämä vastasi ja siirsi katseensa Jesseen, joka myönteli naisen vastausta.
“Hienoa”, lääkäri hymyili, tutkaili sitten hetken Sofian tietoja koneensa näytöltä ja kääntyi sitten takaisin heidän puoleensa.
“Miten Sofia nukkuu? Entä ruokailu? Juoko hän nyt maitoa minkä verran kerrallaan? Toimiiko vatsa niin kuin pitääkin?”

Heidi ja Jesse vastailivat lääkärin esittämiin kysymyksiin sitä mukaa kun niitä heille esitettiin.
“Entäs mitenkäs vanhemmat jakselee?” nainen kysyi myötätuntoa äänessään. Jesse katsahti Heidiin, joka vietti Sofian kanssa lähes kaikki päivät lukuunottamatta niitä paria yötä, mitä tyttö oli ollut isänsä luona.

Heidin vastauksessa oli tauko, joka oli kuitenkin lähes huomaamaton.
"Hyvin", nainen kertoi, eikä siirtänyt katsettaan lääkärin kasvoilta Jessen tai Sofian suuntaan.

Lääkäri nyökkäsi ja hymyili hyväksyvästi, naputteli hetken tietokonettaan. Heidi antoi pidättämänsä hengityksen valua huultensa välistä mahdollisimman hiljaa ja silitti sormellaan Sofian tummenevia, hentoja hiuksia.
Jesse kurtisti aavistuksen kulmiaan Heidin vastaukselle, muttei alkanut tivaamaan siinä lääkärin edessä vastauksen todenmukaisuutta.
“Onhan tässä ollut omat totuttelunsa, mutta joo, hyvin”, Jesse vastasi omalla vuorollaan, selitti nopeasti isyyslomastaan ja siitä, miten he olivat Sofian hoidosta huolehtineet.

“Hienoa, että teillä tuo yhteistyö kuulostaa toimivan noinkin hyvin”, lääkäri nyökytteli naputellen tietokoneen näppäimistöä.
Jesse vilkaisi Heidiä. Hänen mielestään ainakin heidän järjestelynsä oli toimiva, vaikka tietysti olisi halunnut helpottaa Heidin taakkaa vielä enemmän.

“Voit nostaa Sofian siihen punnituspedille ja riisua häneltä vaatteet niin saadaan tarkka paino”, lääkäri neuvoi Heidiä hieroessaan desinfiointiainetta käsiinsä.
Nainen nousi ylös ja tottunein ottein otti beigen paidan Sofian päältä ja laski lapsen lopulta punnittavaksi. Vauva katseli ympärilleen, Heidi mietti miten kauan menisi siihen, että tyytymättömyys asettautuisi lapsen mieleen kunnolla.

Punnitseminen meni ongelmitta, mutta pituutta mitatessa Sofian pinna katkesi ja vauva alkoi rääkymään tyytymättömyyttään. Vielä enemmän siinä vaiheessa, kun lääkäri taivutteli lapsen jalkoja tarkistaakseen lonkat.
“Tiedän, ei ole kivaa”, lääkäri yritti rauhoitella itkevää lasta.
“Voitte pukea hänet niin otetaan sitten päänmitta. Kirjaan sillä välin painon ja pituuden ylös.”

Heidi nosti Sofian syliinsä puettuaan tytön ja heijasi kehoaan liikkeellä, joka nousi jo automaattisesti syvältä vaistoista. Lapsi ei asettautunut heti, vaan jatkoi itkemistään. Hän hyssytteli ja pyyhkäisi Sofian päätä sormillaan. Pikkuhiljaa vauvan itku rauhottui, saaden myös lapsen äidin rennommaksi.
"Haluatko ottaa hänet?" Heidi kysyi nostaen katseensa Jesseen.
“Tietysti”, mies mutisi vilkaisten lääkärin suuntaan, jonka jälkeen Sofia siirtyi äitinsä sylistä isän käsivarsille. Tyttö ynähteli tyytymättömyyttään, muttei aloittanut uutta huutokonserttia.

“Paino ja pituus on juuri niin kuin pitääkin. Hyvin kasvaa käyrillä. Katsotaan vielä se pipon mitta kuitenkin”, lääkäri ilmoitti siirtyessään tuolilla kauemmaksi pöydästä ja kaivoi esiin mittanauhan.
“Hyvä”, nainen hymyili, kun oli mittauksensa suorittanut.

“Kaikki vaikuttaisi olevan niin kuin pitääkin. Onko teillä vielä jotain kysyttävää? Näemme seuraavan kerran tosiaan sitten, kun Sofia on kahden kuukauden ikäinen.”
"Ei, kiitos kaikesta", Heidi vastasi ja hymyili. Tällä kertaa hän otti lapsen hoitolaukun kantoonsa ja seurasi Jesseä sekä lastaan ulos lääkärin huoneesta. Kummallinen perhe käveli ulos sairaalasta.

Ulos päästyään Heidi henkäisi syvään ja jatkoi matkaansa autoaan kohden, jolla he olivat tällä kertaa ajaneet Murronmaalle.
"Voin avata teille oven", nainen lausahti ja kiirehti edelle, painaen Lexuksen keskuslukituksen auki ennen, kuin asetti sormensa takaoven kahvalle.
“Kiitos”, Jesse virnisti ja siirsi Sofiaa sylissään niin, että lapsi olisi helpompi laskea turvaistuimeensa.
“Pitäisikö käydä syömässä jossain?” mies ehdotti odottaessaan oven aukeamista samalla, kun yritti Heidin olemuksesta lukea tietoa siitä, miten nainen oikeasti voi. Pitäisikö hänen olla huolissaan ja miten hienovaraisesti asetella kysymyksensä, jotta tuore äiti ei loukkaantuisi.

"Käydään vaan", Heidi vastasi samalla, kun avasi auton oven kaksikolle. Hän väisti kauemmaksi antaakseen Jesselle tilaa asettaa Sofia turvakaukaloon oikein.

Kuskin puolen ovi sulkeutui Heidin vierellä ja tämä käynnisti auton. Hän veti turvavyön päälleen ja vilkaisi vieressään istuvaa Jesseä virnistäen.
"Ei varmaan Heselle tossa puvussa?" brunette kysyi ja vaihtoi D-vaihteen silmään. Nopea vilkaisu taustapeiliin kertoi Sofian nukahtaneen hetkeksi turvakaukaloonsa.
“Hese käy kyllä jos sitä haluat”, mies hymyili.
"Mitäs Jessen elämään?" Heidi uteli pitääkseen ajatuksensa poissa siitä, missä ne olivat rypeneet sairaalassa ollessaan.
“Ei kai tässä ihmeempiä. Pitäisi saada se Sofian huone ja olohuone jossain vaiheessa kunnostettua niin pääsis muuttamaankin”, Jesse vastasi katsellen ohilipuvia maisemia.
“Onneksi tässä on aikaa vielä”, mies lisäsi siirtäessään vihreät silmänsä Heidiin.
“Sinulle?”

"Kuulostaa hyvältä, mä haluan sitten tulla katsomaan sitä, kun se on valmis", nainen vastasi hymyillen, pitäen ilmeestään kiinni kysymyksen myötä.
"Vaihtelevasti, mutta pääosin hyvää. Yritän olla osallistumatta firman asioihin kaiken keskellä, mutta kyllähän ne silti mielessä pyörii jatkuvasti. Kyllä se siitä ajan kanssa tasoittuu", Heidi vastasi aavistuksen epämääräisesti ja pysäytti Lexuksen pikaruokaravintolan parkkipaikalle.
Viime päivinä paine yhdistettynä pienen lapsen hoitoon oli alkanut tuntua yhä enemmän, mutta sitä Heidi ei sanonut ääneen. Ei ollut sanonut kenellekään.

"Sä saat päättää kävelläänkö me pizzeriaan vai haetaanko hamppareita", brunette lisäsi ja katsahti kumpaakin vaihtoehtoa, jotka jakoivat Murronmaan keskustassa parkkipaikan.
“En kyllä ole Hesburgerin eväitä hetkeen syönyt, joten mennään sinne”, Jesse sanoi hetken pohdittuaan vaihtoehtoja. Monacon ruokalista oli tullut liiankin tutuksi silloin, kun mies oli Kallaan muuttanut. Sen muistaminen sai miehen hymähtämään itsekseen. Siitä oli pian vuosi, kun hän oli kylään muuttanut.
“Minä voin ottaa Sofian”, Jesse sanoi irroitettuaan turvavyön. Hän katsahti Heidiä mietteliäs ilme kasvoillaan ennen kuin nousi ylös autosta ja kääntyi toiselle ovelle.
“Kiitos”, Heidi vastasi hymy huulillaan ja nousi myös autosta pois.
“Sinä saat hetken odottaa ennen kuin pääset nauttimaan Hesburgerin terveellisistä ja täyttävistä antimista”, mies totesi lapselleen hymyillen, joka ei isänsä höpinöitä kuunnellut, sillä oli nukahtanut lyhyen automatkan aikana.
“Super terveellisistä”, Heidi virnisti ja lukitsi auton ovet Jessen saatua kantokopan käsiinsä.

Heidi oli melko tyytyväinen, että oli pukeutunut siisteihin, mutta melko mitäänsanomattomiin vaatteihin, eikä kadehtinut lainkaan katseita, joita pukuun somistautunut Jesse sai heidän lapsensa kanssa.
“Kerrosateria kolalla”, nainen tilasi heidän päästyä tiskille asti ja katsahti sitten odottavan näköisesti pitkänhuiskeaa miestä takanaan.
“Mitä sä otat, mä voin maksaa”, Heidi tarjoutui ja jäi odottamaan Jessen tilausta samalla, kun kaivoi puhelimensa suojakuorista pankkikorttiaan.
Mies oli niin keskittynyt ihailemaan Sofiaa ettei tajunnut edes kieltäytyä Heidin tarjoutuessa maksamaan, vaikka olisi voinut ihan hyvin maksaa omansa tai molempien annokset.
“Samanlainen. Ja kurkkumajoneesi”, Jesse vastasi hetken pähkäiltyään.
“Me mennään etsimään meille vapaa pöytä”, mies lisäsi hymyillen.

Pöytä löytyi nopeasti ja Jesse laski Sofian vierelleen pitkälle penkille toivoen, ettei lapsi heräisi ihan heti nälkäänsä huutamaan, vaikka Hesburgerissa varmasti olisi mikro mitä saisi lainata maidon lämmitykseen.
Heidi odotti tiskillä, kunnes ravintolan työntekijä oli saanut heidän annoksensa ladottua tarjottimelle. Niiden kanssa tasapainoileminen oli huomattavasti helpompaa ilman Sofiaa, ne oli niitä pieniä asioita, joista Heidi osasi olla onnellinen nykyään.
“Näin olkaat hyvät”, nainen hymähti laskiessaan heidän ruokansa pöydälle ja istui Jesseä ja Sofiaa vastapäätä.

“Mitenkäs sun eka työpäivä sujui isyysloman jälkeen?” Heidi kysyi ja haukkasi kerroshampurilaisestaan.
“Yritin lähinnä päästä kärryille, mitä siellä oli minun poissaolon aikana tehty ja kaksi asiakastapaamista”, mies vastasi vapauttaessaan oman hampurilaisen papereista.

“Joko sinä kaipaat töihin?” Jesse kysyi pyöritellen hampurilaista käsissään ja mietti, mistä kohtaa kannattaisi aloittaa syöminen välttääkseen kaikkien täytteiden luiskahtamisen syliin heti ensimmäisellä haukulla.
Heidi joutui miettimään vastaustaan hetken, mutta hiljaisuus soljui sopivasti suussa olevan hampurilaisen kanssa, ettei se ollut kiusallista.
“Joo ja en”, nainen vastasi lopulta. Oli turhauttavaa olla kotona, poissa maailmasta, jonka syövereihin Heidi oli hukuttautunut suuren osan elämästään.
“Vaikka en mä missään vaiheessa niitä kai täysin lopettanutkaan. Siinä ne hevoset ja firma pyörivät jaloissa siinä, missä pian Sofiakin”, brunette virnisti ja keskittyi tuhoamaan muutaman ranskalaisen.

Tuntui oudolta istua siinä niin, ihan, kuin oikea perhe, mutta ei sitten kuitenkaan. Heidi oli synnytyksen jälkeen ajautunut näkemään Jessen ystävänä, eikä niinkään miehenä, jonka kanssa oli ollut intohimon täyttämässä suhteessa vuoden vaihteessa. Luottamusongelmien kanssakin Heidi luotti lapsensa isään paljon, pakkohan hänen oli, sillä antaessaan Sofian Jessen käsiin, hän antoi elämänsä kalleimman aarteen miehelle.
“Olisitko uskonut, että loppujen lopuksi me oltaisiin tässä? Näin perhemäisesti ja hyvissä väleissä meidän tyttären kanssa Hesburgerissa, kuin siinä ei olisi mitään outoa”, Heidi mietti ääneen ja tutki vihreiden silmien katsetta.
“Rehellisesti? En”, Jesse myönsi hymy kasvoillaan. “Tarkoitan siis jos joku olisi silloin Kingi-iltana sanonut, että olisimme myöhemmin tässä niin en todellakaan olisi uskonut.”

Mies hörppäsi limukkaansa ja mietti kuluneita kuukausia. Olihan siinä ollut vaikka ja mitä draamaa ihan riittämiin, mutta hän halusi myös jättää ne sinne historiaan, vaikka huono omatunto kalvoikin siitä kaikesta kiukuttelusta mitä Heidi oli saanut osakseen. Vaikka olihan hänellä ollut hyvä syy loukkaantua.
“Mutta onneksi ollaan”, Jesse totesi lopulta ja katsahti Sofiaa onnellinen hymy kasvoillaan.
“Onneksi ollaan”, Heidi myönsi myös, antaen itsensä tutkia rauhassa miestä, joka nykyään oli hänen lapsensa isä. Miestä, joka tulisi olemaan hänen elämässään läsnä tästä hetkestä siihen hetkeen, kun hän kuolisi.
Hän olisi ehdottomasti voinut valita huonomminkin. Jesse oli hyvä isä, hyvä ystävä ja hyvä ihminen, joka painoi vaakakupissa hyvin paljon.

Heidi tukahdutti väsymyksestä johtuvan haukotuksensa ja jatkoi syömistään. Se olotila oli väliaikaista, kaikki helpottuisi varmasti ajan kanssa, nainen ajatteli ja antoi katseensa liukua ravintolan ikkunasta ulos, näkemättä juurikaan mitään vaipuessaan jälleen ajatuksiinsa.

Hiljaisuus laskeutui pöytäseurueen keskuuteen Jessen jatkaessa hampurilaisensa syömistä ja Heidin tuijotellessa ikkunasta ulos.
“Hmph”, Jesse tuhahti, kun huulien välistä tipahti salaatinpalanen majoneesin kera hänen syliinsä. Mies nosti katseensa naiseen virne kasvoillaan ja oli lohkaisemassa jotain sotkemisesta, mutta jonnekin tyhjyyteen katselevan Heidin ilme sai hänet nielaisemaan vitsin hampurilaisen mukana.
“Heidi”, mies rikkoi hiljaisuuden. “Miten sinä oikeasti olet jaksanut?”
Kyllä hän ymmärsi, ettei pienen lapsen kanssa helppoa ollut ja yöunet eivät todellakaan olleet mitenkään pitkiä saati yhtenäisiä, vaikkei hän niin paljon Sofian kanssa aikaa viettänytkään toisin kuin Heidi.
“Äläkä nyt väitä, että hyvin.”

Heidi siirsi katseensa hitaasti takaisin Jesseen. Hetken ajan nainen näytti siltä, kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta nojasikin sen sijaan kovan penkin selkänojaa vasten. Hän risti kätensä rinnalleen ja kostutti huuliaan.
“Ihan hyvin, oikeasti. Mä olen vaan vähän väsynyt ja yritän miettiä muistinko lukita kotioven”, Heidi virnisti hieman, mutta ilme ei riittänyt silmiin saakka.
“Ei mitään vakavaa”, nainen lisäsi vielä, muttei osannut vieläkään sanoa oliko peitellyt riittävästi saadakseen Jessen unohtamaan aiheen.
“Vai niin”, Jesse murahti eikä todellakaan uskonut Heidin selitystä. Hän katsoi kaukalossa nukkuvaa Sofiaa hetken ennen kuin käänsi katseensa takaisin tytön äitiin.
“Voin ottaa tytön loppupäiväksi. Saat levätä”, mies hymyili varovaisesti ja huokaisi sitten syvään miettiessään, mitä Heidi häneltä piilotteli. Hän ei kuitenkaan halunnut painostaa toista kertomaan mitään, mitä Heidi ei itse halunnut kertoa ellei se sitten jotenkin vaikuttaisi Sofiaan.

Jesse hymähti miettiessään, miten Heidi ja Matilda olivat siinä mielessä samanlaisia. Kumpikaan ei halunnut mielellään avautua elämästään, mutta vähitellen mies oli kuitenkin saanut naisystävänsä raottelemaan sanaista arkkuaan mitä vaikeisiin aiheisiin tuli.
Ja sitten oli kolmas hänen elämänsä nainen, joka ei vielä puhunut mitään.

“Voi hän yöksikin jäädä. Tuon sitten aamulla töihin mennessä.”
Kai se oli vähintä, mitä Jesse siinä tilanteessa pystyisi tekemään.
Heidi halusi heilauttaa kättään ja vastata, ettei Jessen tarvinnut. Ajatus unesta, jonka määrä oli jäänyt huomattavan vähäiseksi viime aikoina, kuitenkin houkutteli. Niin paljon, että nainen tunsi syyllisyyttä tuntiessaan niin. Oliko hän huono äiti, jos halusi nukkua?
“Jos sä olet ihan varma, että jaksat”, Heidi vastasi lopulta.
“Tai siis...niin. Ettet sitten ole töissä ihan väsynyt”, nainen lisäsi ja hieraisi kasvojaan epävarmana. Hänestä tuntui ristiriitaiselta, haluta yötä, jolloin saisi nukkua, mutta silti haluttomana jättää Sofiaa kenenkään muun - edes tytön isän - vastuulle. Lisäksi yksinäisyys oli sattumalta juuri kaikkein inhottavin osuus siinä, että hän saisi olla ilman Sofiaa yön yli.

“Olen varma”, Jesse vakuutteli miettiessään valtavaa paperipinoa, mikä oli kuukauden aikana hänen työpöydälle ilmestynyt. Niiden läpi käyminen joko pitäisi hänet hereillä tai vaihtoehtoisesti vain väsyttäisi enemmän.
“On sitä ennenkin lyhyillä ja huonoilla yöunilla töitä tehty”, mies hymyili vähän surumielisesti miettiessään viime vuoden loppua, jolloin oli aloittanut työt asianajajafirmassa ja henkilökohtaisen elämän kiemurat olivat valvottaneet joka yö.

“Kyllä me pärjätään. Vai mitä Sofia?” Jesse jatkoi siirrettyään huomionsa silmiään availevaan lapseen ja kosketti kevyesti pieniä polvia.
“Käyn lämmittämässä hänelle maitoa ennen kuin ehtii hermostumaan”, hän puuskahti, sillä tiesi seuraavan huutokonsertin alkavan ihan pian.
“Hyvä idea.”

“Toivottavasti täällä on mikro. Luulisi olevan. Joissain paikoissa on ihan asiakkaille oma”, mies höpötti kaivaessaan Heidin ojentamasta hoitolaukusta esiin tuttipullon sekä maidonkorvikkeen.
“On kai”, nainen vastasi ja antoi katseensa kiertää ravintolassa. Maustetiskillä oli mikro.
“Tuolla”, Heidi kertoi ja osoitti oikeaan suuntaan. Nainen tunsi olonsa turvattomaksi Jessen jättäessä Sofian pöydän toiselle puolelle, mutta hän tiesi hetken kestävän vain lyhyen aikaa. Siniset silmät tarkkailivat lasta, joka viihtyi unen ja heräämisen rajalla yllättävän pitkään.

Maidon lämmittämisessä ei mennyt kauaa, joten pian Jesse oli taas pöydän luona. Pikaruokaravintolassa ehti kaikua pienen hetken vauvan vaativa huuto, mutta se hiljeni heti, kun tuttipullo oli Sofian huulilla.
“No niin, eihän se reilua ole, että muut vain syö ja sinä jäät ilman”, mies jutteli hymyillen tytölle, joka väläytti ruokailunsa lomasta hymyn takaisin isälleen.
Jessen mielestä Sofian hymy oli edelleen paras näky koko maailmassa.

“Joko sinä söit kaiken?” mies kysäisi vilkaisten Heidin suuntaan ennen kuin keskittyi jälleen tyttärensä syöttämiseen.
"Joo", Heidi vastasi hymyillen pehmeästi Sofialle, joka selvästi viihtyi isänsä seurassa. Se aiheutti myös epämukavan tunteen jossakin bruneten sisuskaluissa, mutta tämä työnsi ajatuksen pois.
Hän kävisi saunassa ja menisi nukkumaan, kunnon yöunien jälkeen elämä näyttäisi jälleen paljon paremmalta. Ihan varmasti.

21.09.2019, Ruunaankosken tila

“Otatko Sofian, käyn katsomassa Malachain radan vielä”, Heidi sanoi Jesselle, joka oli saanut Adamaksen juuri takaisin hevosrekkaan. Mies oli saanut kimon orin kanssa viimeisellä radalla hyvän tuntuman ja siitä kiitokseksi myös sinisen ruusukkeen. Se oli ratsukon ensimmäinen, mutta toivon mukaan ei viimeinen laatuaan.
“Toki”, Jesse vastasi ja Sofia vaihtoi syliä vanhemmalta toiselle. Tyttö oli viihtynyt hyvin kisahoitajan avustajan roolissa ja pientä nälkäkiukkua lukuunottamatta tuntunut varsin tyytyväiseltä päivän tapahtumiin. Viljami talutti Vegasin autoon ja Heidi avusti miestä Laurin tamman kanssa vielä ennen, kun suunnisti kohti verryttelyä.

Askel pysähtyi puolitiehen katastrofin piirtyessä naisen verkkokalvoille. Lauri ja Malachai ratsastivat kohti verryttelyestettä, jonka takana oli ilmestynyt toinen ratsukko. Heidin sydän jätti lyönnin välistä, hän näki jo kuinka trakehner purisi kiinni gag-kuolaimeensa ja ponnistaisi Laurin pidätteistä huolimatta - päästen luultavasti ratsukon hevosen yli hyppyään venyttämällä, mutta ei sen selässä istuvan ihmisen. Lauri vei Malachain sivuun, rajusti ja Heidi tiesi mitä tapahtuisi sen jälkeen. Ori oli kuin vieterilelu, jonka laatikko oli repeytynyt auki liiallisesta paineesta.

Heidin kasvoja ei koristanut hymy, alahuuli oli eksynyt tiukasti hampaiden väliin tämän seuratessa hevosensa luimuun painuneita korvia. Lauri teki selvästi kaikkensa saadakseen orin takaisin raameihin, mutta sen omistaja tiesi kaikki yritykset tuomituiksi jo ennen yritystä. Malachai oli päättänyt näyttää jokaiselle katsojalle miten paljon sitä kismitti sillä hetkellä.

"Helvetti", Lauri kirosi päästyään takaisin autolle.
"Verryttely meni aivan päin honkia. Muuta tämän kanssa ei kyllä tarvitsekaan."
“Mä näin”, Heidi vastasi lyhyesti ja vilkaisi Jesseä, joka oli jäänyt seuraamaan vielä päivän viimeisiä ratsukoita Sofian kanssa. Hän oli harkinnut, että olisi käynyt vaihtamassa vastuuttoman ratsastajan kanssa muutaman valitun sanan, mutta oli lopulta jättänyt asian sikseen. Tämä oli varmasti nähnyt tekojensa seuraukset varsin selkeästi Malachain pukituksen myötä heti esteen jälkeen.

“Oli vähän riski lähteä radalle, mutta onneksi lähdin”, Lauri totesi. Mies prosessoi rataa ajatuksissaan ja jos jätti ensimmäiset kolme estettä huomioimatta, alun turhautumisen jälkeen radan loppuosa alkoi tuntua mukiinmenevältä Malachain mielentilan huomioiden.
“Tuollaiset tilanteet eivät ole kovin toivottavia tällaisen ratsun kanssa”, Lauri sanoi ääneen sanat, jotka Heidinkin mielessä olivat varmasti pyörähtäneet naisen nähtyä verryttelyssä sattuneen välikohtauksen. Nainen vain nyökkäsi vastaukseksi.

“Kävelytän tätä vielä hetken, lähdetkö mukaan?” Lauri kysyi avattuaan Malachain satulavyön. Ori sai selkäänsä kuivatteluun varatun loimen ja vaikutti vähitellen antavan vieressään hääräävälle miehelle anteeksi verryttelyn tapahtumat. Hilpeältä Malachai ei vieläkään vaikuttanut, mutta koska se ei yrittänyt näykkiä, Lauri oletti orin päästelleen pahimmat turhautumiset pois radalla.
“Joo”, nainen myöntyi ja katsahti sitten Viljamia, joka irroitteli juuri Malachain satulahuopaa orin satulasta.
“Juota hevoset ja lähdetään sitten, kun Malachai on valmis”, Heidi kertoi työntekijälleen, joka heilautti kättään ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.

Heidi asettautui Laurin vasemmalle puolelle, Malachain jäädessä miehen oikealle puolelle. Ori mutusteli kuolaintaan ja sen korvat viestittivät hyvin selkeästi, ettei sen lähelle kannattanut sillä hetkellä eksyä. Heitä vastaan kävelevät katsojat ja ratsukkojen tukihenkilöt kiersivät kolmikon kunnon turvavälin päästä. Heidi pyöritteli ajatuksia mielessään ja pysyi hiljaisena pitkän matkaa.

“Toivottavasti stewardi edes kertoi sille millaisen vaaratilanteen se aiheutti toiminnallaan”, nainen lausahti lopulta, pystymättä selvästikään jättämään asiaa vielä sikseen. Hän ei ollut normaalisti niin anteeksiantamaton, mutta Malachain kohdalla ihan jokainen sääntö ei pitänyt paikkaansa. Peukalon sormenpää pyöri levottomana etusormen kynnen ympärillä, katseen pysyessä kaikkialla muualla, paitsi Laurissa ja tämän taluttamassa orissa.
“En tiedä miten siinä kävi”, Lauri vastasi. “En ehtinyt seurata.”
Mies virnisti paljonpuhuvasti kääntyessään vilkaisemaan Heidiä. Malachain tulistuessa harvoin ehti havainnoida mitään muuta kuin orin reaktiivista toimintaa. Naisen huulilla kävi häivähdys hymyä, mutta se ei viipynyt kauaa.

“Vegas suoriutui tänään parhaiten”, Lauri totesi kelailtuaan kisapäivän saldoa hetken mielessään. Mies oli aloittanut Zelialla, jonka kilparatsun moodista - tai sen puutteesta - oli saanut vihdoin kiinni. Matildaa ja Zeliaa valmentaessaan Laurin oli ollut vaikea ymmärtää, miten ruunikko meni kisatilanteessa lukkoon jopa omalla kotitallilla. Matildan kisamenestyminen vuokrahevosellaan oli kuitenkin lieventänyt epäilystä siitä, että nainen itse jännitti kilpailemista ja peilasi sen Zeliaan. Nyt Lauri oli itse kokenut nuoren puoliverisen flow:n rikkoontumisen kesken radan ja kuvitteli epäonnistumisesta huolimatta olevansa kokemusta rikkaampi auttamaan Matildaa tammansa kanssa.
“Se näytti kyllä hyvältä. Ja ainakin Malachain varsa sai ruusukkeen, vaikka orin oma suoritus menikin pöydän alle”, Heidi mumahti, yrittäen päästä irti ihon alla polttelevasta pettymyksestään.

Syvän huokauksen myötä olo helpotti edes hieman, mutta siltikään ei tarpeeksi, että nainen olisi päässyt tavanomaiseen hyväntuulisuuteensa kiinni.
“No, olisi se varmaan voinut mennä vielä pahemminkin - me ei esimerkiksi päädytty esteen sekaan”, Lauri huomautti havaitessaan Heidin olemuksessa vaisuutta. Malachai pärskähti ja nykäisi taluttimesta, joka oli kiinni orin kuolaimissa eikä Lauri siksi kiirehtinyt kiristämään otettaan nahkaisesta remmistä.
“Älä edes puhu tuollaisia”, Heidi vastasi ja tönäisi kevyesti Lauria käsivarresta.
“Mä olisin siinä tapauksessa kyllä käynyt henkilökohtaisesti keskustelemassa sen ratsastajan kanssa verryttelysäännöistä”, nainen lisäsi, tuntien olonsa helpottavan hieman kohdentaessaan katseensa tummiin silmiin.
“Ei tietenkään sun, vaan Malachain takia”, tämä lisäsi ja siristi silmiään väläyttäen ilkikurisen virneen kasvoillaan hyvin lyhyesti. Lauri ehti noteerata sen hyvin miehen katseen oltua jo valmiiksi bruneten kasvoilla.
“Ei tietenkään - sen mä olen tiedostanut jo siitä asti, kun varasit multa ensimmäisen ratsutuksen tälle. Siis että kumman puolella tässä kuviossa olet ja kumman hyvinvointi menee etusijalle”, Lauri virkkoi heittäytyen mukaan Heidin vitsailuun kasvot peruslukemilla pysyen. Tummien silmien katse oli merkitsevä, kun se porautui Laurin vierellä kävelevään naiseen ennen kuin kääntyi varmistamaan, että reitti heidän edessään oli selvä.
“Luonnollisesti. Toisesta teistä mun pitää maksaa satoja euroja kuukaudessa ylläpitokustannuksia”, Heidi vastasi ja kielsi itseltään katsekontaktin hävittyä vaipumisen takaisin ärsyyntyneisyyteen. Mennyttä oli turha yrittää muuttaa, vaikka tapahtumien käänteet inhottivatkin sillä hetkellä.

“Ehkä mun pitää jatkossa ostaa vain jotain harrastushevosia, niin ei kismitä kisoissa sitten näin paljon?” nainen ehdotti mietteliään näköisenä. Heidin sanavalinta sai Laurin kohottelemaan kulmiaan: siitäkö naisen muuttunut käytös johtui?
“Sinuako siis kismittää, ettei me päästy tänään palkinnoille?” Lauri tiedusteli yrittäen hillitä nykivää suupieltään. Miehen katse pyörähti Malachaihin, jonka turhautuneisuus oli vaihtunut ilmiselvään kyllästymiseen.
“Tietäisitpä vaan, mitä meiltä odotetaan”, Lauri murahti huvittuneena mustalle orille.
“No ei sen takia”, Heidi älähti ja tuhahti sitten, kuin tukahdetun naurun myötä.

“Sä olet ihan tyhmä”, nainen lisäsi virnistäen ja pudisti päätään. Jo pelkällä Laurin läsnäololla oli positiivinen vaikutus häneen.
“Turhauttaa vain, kun tietää mihin tuo hevonen pystyy ja sitten käy noin”, Heidi selvensi ja heilautti kättään mustaa oria kohden. Sanoissa ei ollut enää samaa pettymystä taustalla, mitä niissä oli ollut hetkeä aikaisemmin.
“Tiedän tunteen”, Lauri totesi ymmärtäen Heidin tuskan. “Treenien perusteella olisin ratsastanut tänään aikaa, mutta loppujen lopuksihan se oli vain selviytymistaistelua lähdöstä maaliin.”

Lauri oli ratsastanut Malachaita nyt yli puoli vuotta ja uskoi olevansa suhteellisen hyvin perillä orin kapasiteetista ja sen valjastamisesta käyttöön. Kisatilanteessa ori oli poikkeuksetta haastavampi, mutta kilpailu kilpailulta Lauri oli saannut koottua päähänsä toimintamallin, jota hyödynsi Malachain kanssa radalla. Tänään millään ei kuitenkaan ollut oikeastaan ollut mitään merkitystä, kun läheltä piti -tilanne oli sekoittanut pakan jo ennen radalle pääsemistä.
“Että jospa ensi kerralla sitten”, Lauri hymähti ja katsoi Heidiä hymyillen.
“Ensi kerralla sitten”, nainen toisti ja vaivoin sai pidettyä itsensä tönäisemästä Lauria uudemman kerran.

“Ensi kerrasta puheenollen”, Lauri murahti itsekseen hymyillen kääntäessään Malachain takaisin siihen suuntaan, josta he olivat hevosautolta lähtiessään tulleet. Mies palautti katseensa Heidiin ja jatkoi sanojaan:
“Haluatko tulla käymään? Vai tulenko minä sun - teidän - luo?”

Heidi oli hetken hiljaa, oikeastaan vain kiusatakseen Lauria edes hieman pitkittyneellä hiljaisuudellaan.
“Kyllä sä saat meille tulla iltapalaa vaikka tekemään, kun noin nätisti pyydät”, nainen kertoi ja nosti vihdoin katseensa heidän edessään olevasta hiekkatiestä tummiin silmiin. Niiden tummuus jätti hiekan vaaleuden helposti toiseksi.
Hän piti paljon niistä silmistä ja ihmisestä, joka niiden takana sillä hetkellä hymyili.

06.10.2019

Ensimmäinen osa.

“No ei nämä niin kamalan hirvittäviltä vielä näytä”, Heidi totesi virnistellen ja laski Vegasin jalustimet alas pysäytettyään puoliverisen keskelle maneesia. Hän varmisti vielä sulavalla liikkeellä aachensuitsien kiinnitykset ja kiristi vyötä yhdellä reiällä.
“Varo vaan, yksikin väärä sana ja haen niihin tolpat”, Lauri huomautti pieni virne suupielessään.

Vasen jalka nousi jo melkein normaalilla kepeydellä jalustimeen ja Heidi ponnisti vaivattoman näköisesti melkein 170-senttisen tamman selkään. Naljailustaan inspiroitunut Lauri jatkoi viimeisen kolmen puomin roudaamista suunnittelemalleen voltille ja kantoi niiden kaveriksi vielä sokeripalat, joilla puomien vastakkaiset päät voisi treenin edetessä nostaa ylös. Samat kuutiot mies lisäsi puomisarjalle odottamaan sopivaa hetkeä.

“Voit jo alkukäyntien aikana keskittyä aktivoimaan sitä. Älä anna sen laahustaa, koska se tekee sen helposti. Pidä ohja pitkänä, mutta herkuttele kuolaintuntumalla - voit samalla asettaa kevyesti vuoroin molempiin suuntiin”, Lauri mutisi pysähdyttyään maneesin keskelle katse ratsukossa.
Heidi nieli kasvoilleen nousseen virneen, tuntui oudolta ratsastaa Laurin ohjeiden mukaisesti, mutta hän itse oli pyytänyt pääsevänsä siihen tilanteeseen. Nainen tunnusteli allaan liikkuvaa hevosta ja vertaili tuntemaansa siihen, millaisena oli nähnyt Vegasin toisten ratsastamana.

Totuttua lyhyemmät jalustimet - ei onneksi vielä estejalustimet - tuntuivat pohkeissa jo alkukäyntien aikana. Heidi pyrki keskittymään pitämään jalkansa siitä huolimatta rentoina, muistutti kehoaan asioista, joita se ei ollut melkein vuoteen tottunut tekemään.
“Voit lyhentää ohjia pykälän ja tehdä pari siirtymistä käynnin sisällä, jotta saat sen hereille. Kannattaa ottaa myös pysähdyksiä ja ajatella niistä nopeasti eteen - ei haaveillen, vaan nopeasti”, Lauri selosti. Mies käveli hitaasti pienellä kehällä maneesin keskellä ja katseli tammaansa, jonka selässä oli siihen mennessä nähnyt vain Sarahin.

Vegas näytti tyytyväiseltä kevyeen ohjastuntumaan, mutta tamma ei ollut ottanut takajalkojaan vielä hetkeksikään rehellisesti alleen.
“Sun täytyy saada aktivoitua sen takajalkoja, tai saat itse tulla korjaamaan kaikki puomit, jotka se keilaa”, Lauri virnisti. “Tuntuma on hyvä siinä, se ei jännitä niskaansa.”
Sillä kertaa Heidi ei pidätellyt virnettään, ehti silti miettimään, että näinköhän Lauri kiusasi kaikkia valmennettaviaan.

Vegas reagoi hyvin apuihin ja se selvästi tunsi annetut tehtävät jo entuudestaan. Heidi ei kuitenkaan tuudittautunut ajatukseen, jossa hevonen sai vaipua automaatti-asentoon. Katse hakeutui ohi kuljettuun peiliin ja nainen siirsi olkapäitään pari senttiä taaemmaksi. Hän ei kaikesta huolimatta osannut enää luopua ohjaksista ihan täysin uuden valmentajansakaan opissa.
Siitä oli vuosia, kun Heidi oli valmentautunut jonkun muun, kuin Philin katseen alla.
“Hyvin korjattu”, Lauri mutisi huvittunut hymy huulillaan huomattuaan Heidin asennonkorjauksen. Mies ei ollut vielä puuttunut naisen istuntaan, koska oli halunnut pilkkoa alkuverryttelyä niin, että Heidi pystyi keskittymään ensin hevosen liikkumiseen ja sen korjaamiseen.
“Voit samalla myös nostaa oikeaa nyrkkiä, koska se valuu jatkuvasti alas”, Lauri huomautti suupieli nykien ja siirtyi puomisarjalle. “Voit tulla tämän seuraavalla kierroksella käynnissä ja siirtyä sitten kevyeen raviin. Saatte ravata hetken uralla ja jäädä sen jälkeen tuonne pääty-ympyrälle neljän puomin kanssa.”

Vegasin satula narahteli kevennyksen tahdissa, Heidi tunsi olonsa aluksi tasapainottomaksi, kuten oli nyt oppinut tuntemaan joka kerta raskauden jälkeen. Oli outoa mitä kaikkea kehossa oli tapahtunut raskauden myötä ja mihin asioihin se vaikutti vielä sen jälkeen. Vegas kompuroi ratsastajansa epävarmuuden myötä ja liike sai Heidin ryhdistäytymään lopulta. Hän tiesi miten ratsastettiin, vaikka keho halusikin tapella vastaan.
“Tämä on se osuus, joka ärsyttää - kun käsken itseäni oikealle, mun keho haluaa vasemmalle, kärjistetysti kuvailtuna tietysti. Ei musta tunnu, että sen pitäisi enää vaikuttaa, koska mä tunnen itseni ihan palautuneeksi.”

Heidi ei antanut sanojensa vaikuttaa senhetkiseen ratsastukseensa hakiessaan Vegasia tasapainoisempaan raviaskeleeseen.
“Mmm-h, keskivartalolla voi mennä hetki totuttautua takaisin tällaiseen rasitukseen”, Lauri myötäili. “Mutta onneksi sen treenaamiseen on monia tapoja, hevosen kanssa ja ilman.”
Vegasista näki, että se ei ollut niin skarppina ratsastajan hapuillessa kehonhallintansa kanssa edes hetkittäin, koska oli tottunut työkseen ratsastaviin satulassaan. Olihan Heidikin ainakin ollut sellainen, mutta äitiysloma oli tehnyt tehtävänsä eikä naista voinut siitä syyttää.

Puomit ympyrällä pakottivat Heidin paitsi keskittymään apuihinsa ja Vegasin liikkumiseen, antoivat myös naiselle tekemistä puhumisen sijaan. Lauri heitteli aika-ajoin muutoksia tehtäviin pitääkseen ratsukon vireänä. Välillä Heidin täytyi ratsastaa voltti puomilta ympyrän sisäpuolelle ja välillä taas maneesin keskustaa kohti.
“Nosta seuraavan puomin jälkeen laukka. Mikään ei muutu, huolehdi vain, että rytmi pysyy tasaisena. Se vertyy parhaiten laukassa”, Lauri sanoi.

Laukkaaminen oli helpompaa ja Heidi pääsi hiljakseltaan siihen mielentilaan, jota Vegas vaati ratsastajaltaan. Oli hyvä päästä välillä vieraiden hevosten selkään, Epione oli omana kasvattina selvästi liian anteeksiantavainen, sillä se tiesi jo vihjeistä, jotka olivat sinne päin, että mitä siltä vaadittiin.
“Hyvä, se näyttää heti paremmalta. Huolehdi ulko-ohjalla, ettei se vedä itseään linkkuun. Sen rungon ei tarvitse vielä varsinaisesti taipua”, Lauri mutisi ohjeita seuratessaan ratsukkoa katseellaan.

Laukkaverryttelyn jälkeen Lauri antoi Heidin ja Vegasin hengähtää hetken ennen uuden tehtävän selittämistä: voltti toiseen päätyyn puomien kanssa, suoristus, huolellinen kulma, suoristus ja puomisarja.
“Kestääkö kunto?” Lauri varmisti ennen kuin Heidi ehti siirtää Vegasin raviin.

Heidi nauroi ääneen.
“Kestää kestää”, tämä vakuutteli. Ainakin siinä hän oli ehtinyt jo nyt huomaamaan muutoksen menneiden viikkojen aikana.
Laurin antama tehtävä tuntui mukavalta vaihtelulta ja Heidi mietti, että ottaisi jatkossa useamminkin puomit mukaan kehittyvään treeniinsä. Sitä kautta ehkä myös esteet melko pian, mutta vasta sitten, kun hän tietäisi varmasti, ettei jäisi jälkeen hypyissä ja saisi pidettyä oikeasti itsensä satulassa sillä tavoin, kuin halusi.

Koska Heidi ei osoittanut väsymystä, Lauri laittoi ratsukon kunnolla töihin. Vegas alkoi liikkua puomi puomilta paremmin etenkin siinä vaiheessa, kun mies nosti puomien päät ylös ja tamman täytyi nostella jalkojaan entistä huolellisemmin.
“Tule vielä nämä puomit pari kertaa laukassa”, Lauri sanoi fiksattuaan välejä laukalle sopiviksi. “Perus työskentelylaukka, se ei saa venähtää yhtään pitkäksi”, mies huomautti.

“No, miltä se tuntuu?” Lauri kysyi annettuaan Heidille luvan siirtyä loppuraveihin. Vegas näytti tyytyväiseltä ja vaikkei Heidi ollut saanut siitä vielä irti kaikkea potentiaalia, treeni oli ollut naisen ratsastusmäärään nähden hyvä. Virne toisen huulilla kertoi omaa tarinaansa.
“No, ihan ok”, Heidi kohautti olkiaan, eikä edes yrittänyt peitellä ilmettään siinäkään vaiheessa.
“Kyllä se nyt vähän treeniä vaatii, mutta potentiaalia löytyy. Vai puhuitko sä nyt hevosesta?” nainen naurahti keventäessään Laurin lähettyvillä.

“Tosi mukava hevonen, vaikka nyt en tietenkään voinut ihan täysillä keskittyä fiilistelemään”, Heidi jatkoi hieman vakavamielisempänä. Lauri nyökkäsi antaen virneensä hiipua.
“No, sitä kohti ollaan menossa”, mies totesi rohkaisevasti ja taputti ohi kävelevän tamman kaulaa. Laurin katse valahti tammasta puomeihin, jotka miehen täytyisi vielä kasata pois.
“Haittaako, jos jätän puomit tänne?” Lauri tajusi kysyä. “Voisin jättää Vargasin ratsastuksen huomisaamuun ja hyödyntää niitä.”
“Jätä vaan”, Heidi vastasi ja mietti sitten olisiko ollut niin myötämielinen jonkun toisen asiakkaansa pyynnön kohdalla. Hymyillen nainen vei ajatuksensa siihen, ettei Lauri tainnut olla missään vaiheessa pelkkä asiakas heidän yhteisenä aikanaan.

Vegas oli hionnut vähän, joka antoi Heidille yllättävän hyvän mielen. Hän oli siihen asti ratsastanut niin kevyesti, että ainoa, joka ratsastuksissa oli hikoillut, oli hän itse. Eikä hän todellakaan ollut säästynyt hieltä silläkään kertaa, päin vastoin.

“Tarviiko tää suihkua, vai riittääkö pelkkä harjaus ja loimitus?” Heidi kysyi liukuessaan satulasta kentän pohjalle. Nainen muisti, kuinka Lauri oli joutunut auttamaan häntä siinäkin alkuvuodesta.
“Eiköhän harjaus riitä. Täytyisi klipata se, koska se on alkanut kasvattaa karvaa loimituksesta huolimatta”, Lauri puuskahti. Mies lähti harppomaan edeltä maneesin ovelle ja nosti sormensa valokatkaisijalle odottaessaan ratsukon siirtymistä tallin puolelle.
“Voit klipata Malachain samalla”, Heidi naurahti, musta ori oli mielenkiintoinen tapaus klipperin kanssa.
“Ei kai, kyllä mä sen hoidan, täytyy pyhittää joku päivä klippauksille lähiaikoina”, nainen mietti ääneen ja pyöräytti Vegasin hoitopaikalle. Kaksikko hoiti tamman yhteistuumin pois Viljamin hoitaessa iltatallin askareita rutiininomaisin liikkein heidän ympärillään.

19.11.2019

"Did you consider my offer? Viewed his info?"
"Yeah."
"And?"
"I think he has potential. But I'd like him to come here as soon as possible. I have to break him in. Tune the settings, you know."
"I know. I think I could get him there next week, there's a truck..."
"Hold up, let me check something."

Heidi seurasi malttamattomana Sofiaa, joka makoili toimiston matolla leikkialustansa päällä. Tyttö heilutteli kädessään pientä muovilelua, jonka toisessa päässä oli helistin. Hiljaisuus tuntui ikuisuudelta, kun linjalta kuului vain papereiden kahinaa.

"Bingo. One of my client is driving here this week. They live in central Finland, I could ask them if they have room in the truck."
"When do they leave?"
"Tomorrow."

Oli Heidin vuoro olla hetken hiljaa. Hän nosti Sofian syliinsä ja mietti oliko järjestelyssä lopulta mitään järkeä.

"Yeah, that'll do good. Give me their number and I'll make the arrangements. Just... be kind to him, will you? He's a little quirky that one."
"They always are with you. I promise he's in good hands."
"I know. Thanks Martin."
"I'll see you in few weeks. Bye."
"Bye."

Sofia havitteli puhelinta käsiinsä ja Heidi laski sen käsistään pöydälle. Jännittynyt hymy nousi naisen huulille tämän siirtäessä katseensa työpöydästä tyttärensä kasvoihin.
"Äiti lähtee Saksaan ensi kuussa", hän kertoi ja huokaisi syvään.

Hän oli joka tapauksessa menossa Dressage Mastersiin, sillä Equestrian PRO:n sponsoroima Prix St Georges ratsastettiin perjantaina ja luonnollisesti Heidi oli pyydetty mukaan palkintojenjakoon. Firman koju oli kuitenkin edustettuna Fiian toimesta, eikä nainen ollut suunnitellut viipyvänsä paikalla päivää pidempään.
Nyt matkalle oli kuitenkin toinen syy ja vielä sellainen, jonka vuoksi Heidin tulisi olla paikalla ainakin lauantaihin asti. Hyvällä tuurilla koko viikonlopun ajan.

"Mun pitää soittaa sun isälle, että haluaako se ottaa sut hoitoon vai pääsetkö sä ensimmäiselle ulkomaanmatkalle äidin kanssa."

22.11.2019

Lauri mittasi kurkumaa rehujen joukkoon ja sulki pussin huolellisesti jättäen sen rehuhuoneen hyllylle odottamaan seuraavaa hevosten ruokien laittajaa. Rehujen tekeminen ei kuulunut Laurin velvollisuuksiin hevosten asuessa täyshoidossa, mutta sellaisina päivinä, kun miehellä oli aikaa auttaa tallitöissä, hän teki sen mielellään. Sellainen tilanne oli tänään osunut iltatallin kohdalle ja Lauri oli Vegasin ja Vargasin liikutuksen päätteeksi tehnyt molempien hevosten ilta- ja aamurehut valmiiksi.

“Hei”, Lauri tervehti kohdatessaan tutut kasvot tallikäytävällä. Miehen kädet nousivat Heidin vyötärölle pujahtaen avonaisen takin liepeiden sisäpuolelle. Laurin silmissä välähti ilkikurinen hymy, kun mies sen enempää kyselemättä painoi huulensa hitaasti tallinomistajattaren huulille silläkin uhalla, että muut paikallaolijat huomaisivat hellyydenosoituksen.

“Kuinka tuomarointi sujui?” Lauri kysyi vetäytyessään kauemmas kädet yhä Heidin kapealla vyötäröllä. Naisella kesti hetken aikaa päästä uudelleen käsiksi ajatuksiinsa, jotka tuntuivat hävinneen suudelman myötä kauaksi.
“Mmm, hyvin”, Heidi mumahti nauttien läheisyydestä, vaikkakin vain sen hetken ajan. Päässä vilisi numerot ja ratojen arvostelukohdat varmasti vielä muutaman päivän. Tuntui äärettömän hyvältä tutkia tummia silmiä hieman tarkemmin pitkästä aikaa.
“Mitenkäs sun päivä? Olisin kyllä mieluusti arvostellut sunkin rataa sieltä kopista käsin”, nainen vihjaili, vaikka muisti kyllä Laurin kisataukopäätöksen.

“Pidin pari sileänvalmennusta, eiköhän siinä ollut ihan tarpeeksi sen lajin osalta tälle päivälle”, Lauri virnisti. “Ja sitä paitsi sotkin niihin puomeja.”
“Herranjumala”, Heidi kauhisteli virnistellen.
Mies ei ollut edes harkinnut Kalla CUPin viimeisiä kenttäosakilpailuja, koska oli skipannut edeltävätkin liian helpon luokan vuoksi. Ei ollut järkeä laittaa aikaa, rahaa ja hevosen hyppyjä tasolle, joka oli koluttu jo aikaa sitten - eikä varsinkaan nyt, kun tauko kilpailemisesta tuntui parhaalta ratkaisulta hetkeen.

Lauri antoi käsiensä valua pois Heidin vyötäröltä Viljamin harppoessa kaksikon ohi katse kiusaantuneesti lattiassa.
“Kuvittelenko vain”, mies aloitti tummien silmien katseen harhaillessa karsinoissa ja niiden asukkaissa. “Vai puuttuuko sinulta tallista hevonen?”
Laurin suupieli nykäisi kysymyksen esittämisen jälkeen, koska mies oli tuntenut olonsa tallille tultuaan hölmöksi tähyillessään jo toista päivää putkeen kermanvaaleaa oria hakiessaan hevosiaan tarhoista.

“Mistä sä sen huomasit?” Heidi kysyi virnistäen kevyesti, eikä halustaan huolimatta lähestynyt Lauria sillä kertaa. Salaperäinen hymy viipyi naisen kasvoilla hetken aikaa, eikä tämä oikeastaan tiennyt miksi viivytteli.
“Zevi lähti Saksaan treenattavaksi Martin Fritzille. Se starttaa sillä niissä Dressage Masterseissa, kun mulla ei ole vielä tarpeeksi kuntoa eikä GP tasoista ratsastajaa sille Suomessa”, brunette lopulta paljasti.
“Vaikka sua ei ehkä tämmöset koulukisa-asiat niinkään kiinnosta”, Heidi naljaili hyväntuulisesti.

“Ahaa”, Lauri murahti hyväntuulisesti ja mittaili Heidiä katseellaan. “Luuletko, etten huomaa mitään, kun lähettelet hevosia Saksaan?”
Naisen ratkaisu vaikutti Laurista kiinnostavalta, eikä ainoastaan siksi, että miehellä itsellään oli niin vahva kytkös maahan. Saksa oli pyörinyt mielessä viime viikkoina useampaan kertaan, koska Lauri oli auttanut asiakastaan hevosen etsimisessä ja hyödyntänyt entistä työpaikkaansa ja sen aikaisia suhteita.
“Pitääkö mun alkaa harjoittaa sitä samanväristen hevosten ostamista, ettei huomaa, kun yksi lisääntyy tai poistuu joukosta?” Heidi mietti ääneen, eikä voinut enää vastustaa kiusausta ja otti miehen takinpielestä kiinni. Hän ei kuitenkaan vetänyt toista lähemmäksi tai liikahtanut sen enempää itsekään.

“Mun piti joka tapauksessa mennä sinne perjantaina, kun EQP:n sponsoroima luokka ratsastetaan, mutta nyt mun pitää ehkä viipyä koko viikonloppu. Sua ei varmaan kiinnosta lähteä mun kanssa sinne?”
Katse tutki tuttuja kasvoja, Laurin pää oli sen verran vinossa, että nainen saattoi nähdä haalean arven toisen korvan takana. Heidi hymyili hieman, onnellisuus kupli hiljakseen mahanpohjassa, koska hänen oli hyvä olla siinä.


Laurin kulmat kohosivat aavistuksen, kun mies kuuli Heidin aikeet Saksan reissusta.
“Itse asiassa”, mies yskähti itsekseen hymyillen. “Mua on painostettu sinne suuntaan jo lokakuun lopusta lähtien. Yksi asiakas etsii hevosta ja Laineetkin ovat puhuneet parista kiinnostavasta ratsusta, joita täytyisi kokeilla. Missä päin ne kisat ovat?”
Lauri uskoi yllättäneensä Heidin vastauksellaan, mutta piti hymynsä hillittynä tutkiessaan naisen ilmettä. Yllättyneisyys luki varsin selvästi niillä kasvoilla.

“Nürnbergissä, lähtisitkö sä oikeasti mun kanssa? Katsomaan koulukisoja”, Heidi varmisteli naurahtaen.
“Samallahan sun työasiat hoituisi tietysti”, nainen lupasi kaavaillen jo mielessään mahdollisia ratkaisuja kisaviikonlopun suhteen. Hän oli niin asennoitunut siihen, että olisi yksin reissussa, että tämä uusi mahdollisuus vaati hieman prosessointia. Olisi ihanaa, jos Lauri haluaisi oikeasti lähteä hänen kanssaan.

“Miks en”, Lauri murahti huvittuneena Heidin varmistelusta. “Se taitaa olla vähän eri suunnalla Bremeniin nähden, mutta eiköhän työn ja vapaa-ajan saa yhdistettyä järkeväksi kokonaisuudeksi.”
Lauri väisti Viljamin taluttamaa Malachaita nykäisten samalla Heidin mukanaan. Mies havahtui heidän sijaintiinsa turhan keskeisellä paikalla ja livautti sormensa Heidin sormien lomaan, vetäen sitten naisen mukaansa kohti satulahuonetta. Toinen ei laittanut askeltakaan hanttiin.

“Jos vain otat mut katsomaan koulukisoja”, Lauri virnisti satulahuoneen oviaukossa ja antoi oven valahtaa kiinni heidän perässään. Heidi astui nyt lähelle, täytti keuhkonsa tutuksi tulleella tuoksulla ja virnisti.
“Tylsistyt kuoliaaksi”, nainen ennusti kietoen kätensä toisen niskan taakse. Peukalot jäljittivät leukaluun linjaa ja muut sormet tunnustelivat niskan pehmeää ihoa. Heidi piti katseensa tummissa silmissä, tunsi sykkeensä kiihtyvän vaarallisen nopeasti.
“Miksi sä aina kyseenalaistat mun kiinnostukseni kouluratsastukseen?” Lauri kysyi matalalla äänellä, antaen huultensa hipoa Heidin korvanlehteä. Miehen katse oli tarkentunut satulahuoneen oveen, jonka avautumista Lauri ei varsinaisesti sillä hetkellä toivonut. Miehen kädet olivat taas löytäneet tiensä Heidin vyötärölle ja sormet vetivät naisen lähemmäs housujen vyölenkeistä.
“Koska sua on kiva kiusata”, nainen vastasi hiljaisella äänellä, tuntien kylmien väreiden kulkevan selkärankaansa pitkin koko kehoonsa.


“Se on varmaan sitten sovittu?” Lauri mutisi käännettyään päätään niin, että tavoitti taas naisen sinisten silmien katseen.
Heidi nytkähti, muistaen sen sanan myötä myös toisen asian, joka oli poltellut hänen mielessään jo useiden päivien ajan. Hiljainen huokaus karkasi huulilta, kun tämä kostutti huuliaan aavistuksen epävarmana.

“Sopimuksesta tuli mieleen”, nainen aloitti ja liu’utti kätensä Laurin olkapäitä pitkin tämän käsivarsille.
“Mulla on yksi pyyntö. Varsin tarpeellinen sen määrittämisessä, että miten vapaasti voin olla sun seurassa.”

Heidi puri alahuultaan, astui vastahakoisesti askeleen kauemmaksi. Asian olisi tietysti voinut hoitaa muulloinkin, mutta nyt se oli noussut hänen mieleensä.
Kahteen osaan taiteltu paperi rapisi hieman, kun Heidi kaivoi sen povitaskustaan esille.
“Salassapitosopimus. Firman takia. Sun ei tarvitse tietenkään päättää heti, että haluatko sä allekirjoittaa sitä, mutta jos kirjoitat siihen nimesi, niin mun ei tarvitse salata mun töitäni sulta.”
Nainen seurasi hermostuneena Laurin reaktiota pidellessään paperipalaa heidän välissään.

Laurin kurkusta kantautui tuskin kuuluva murahdus, kun mies katsoi yllättyneenä Heidin sormien välissä lepäävää asiakirjaa. Sen sisällöllä oli suuri merkitys ja sen Lauri tiedosti siinä hetkessä varsin vahvasti, sillä sen lisäksi, että Heidi omisti tallin ja pyöritti varusteliikettä, naisella oli yritystoimintaa myös hevosmaailman ulkopuolella. Laurin tietämys siitä yritystoiminnasta oli rajallinen ja nyt mies käsitti, ettei tilanteen välttämättä tarvitsisi olla niin.

Vaikka tummien silmien katse oli tyyni, ajatukset risteilivät levottomina Laurin päässä. Miksi Heidi oli halunnut ottaa asian esille juuri nyt? Oliko naisella jokin syvempi syy asialle, vai kuuluiko se käytäntöön tämän elämään ja arkeen sujahtaneiden ihmisten suhteen? Kaikista kysymyksistä huolimatta Lauri ei kuitenkaan keksinyt yhtäkään syytä, miksei olisi voinut allekirjoittaa paperia sillä samaisella hetkellä.
“Jos sä koet, että olen luottamuksesi arvoinen”, Lauri mutisi ja otti vastaan hänelle tarjotun asiakirjan. “Niin tietenkin allekirjoitan.”
Helpottunut huokaus poistui Heidin huulten välistä, eikä nainen pyrkinyt peittelemään sitä seurannutta hymyä.
“Tietysti koen, johan mä olen kertonut sulle ihan hirvittävän paljon asioita, joita muut ihmiset eivät tiedä. Tämä nyt vain poistaisi valtavasti virallisia muureja meidän väliltä. Jos olet siis ihan varma, että haluat laittaa nimesi siihen”, brunette selitti ja tajusi, ettei ollut hengittänyt kunnolla hetkeen. Lauri vain hymyili hengitystään ilmiselvästi pidättäneelle Heidille ja miehen mieleen hiipivä muisto naisen hengittämisvaikeuksiin liittyen sai miehen suupielen nytkähtämään tahattomasti.


“Sitten sä voit miettiä mitä sopimuksia haluat mun allekirjoittavan”, Heidi lisäsi ja uskalsi virnistää hieman vihjailevaan sävyyn. Tämä järkevyys Laurissa viehätti naista hyvin paljon, ehkä siksi toiseen luottaminen oli alusta asti tuntunut hyvältä.
“Katsotaan niitä sitten myöhemmin”, Lauri yskähti kurtistaen merkitsevästi kulmiaan. Mies hieraisi leukaansa istuutuessaan pöydän ääreen ja avasi puoliksi taitetun paperiarkin pöydälle kaivaen vapaalla kädellään lähintä mustekynää. Tummat silmät lukivat tekstin läpi ja pysähtyivät paperin alareunaan viivalle, joka odotti allekirjoitusta. Laurin arvioiva katse nousi hetkeksi Heidiin, ennen kuin hetkeksi vakavoitunut ilme miehen kasvoilla pehmeni ja tämä allekirjoitti sopimuksen itsekseen hymyillen.

“Noin”, mies murahti noustessaan ylös ja ojensi asiakirjan takaisin Heidille katse tiiviisti naisen sinisiin silmiin porautuneena.

“Sä olet ihan paras”, nainen kertoi naurahtaen ottaessaan paperin vastaan ja työntäessään sen takaisin taskuun, jossa se oli ollutkin. Olo oli jollakin oudolla tapaa kevyempi, mitä aikaisemmin, vaikka suurta muutosta ei ollutkaan tapahtunut.
“Kamalan ihana. Ihanan seksikäs”, Heidi lisäsi madaltaen ääntään huomattavasti viimeisten sanojen myötä. Hän painoi pitkän suudelman Laurin huulille, yrittäen erottaa maistuiko toinen millekään erityiselle, vai vain itseltään. Ajatukset lipuivat väkisinkin seuraavalle tasolle ja Heidin piti työntää itsensä fyysisesti kauemmaksi Laurista. Tyytyväinen virne pakotti suupieliä.

Heidin yllättävät sanavalinnat olivat huvittaneet Lauria, mutta tämä katseli naista sama hymy huulillaan vielä suudelman jälkeenkin. Jos he eivät olisi olleet tallilla, Lauri olisi epäilemättä hyödyntänyt tuoreen naisystävänsä äskeiset sanat ja aiemman vihjailun sopimuksista. Mutta koska he eivät olleet poissa mahdollisten kuulevien korvien ulottuvilta, mies painoi suudelmasta jääneen tunteen mieleensä ja päätti palata siihen myöhemmin.

"Suunnitelmia illaksi?" Lauri kysyi työntäen taka-ajatukset pois mielestään.
"Haen Sofian Jesseltä ja isoäidiltään kotiin yöksi. Tyttö on varmaan ihan poikki kisapäivästä ja hössöttävästä isovanhemmasta", Heidi kertoi hymyillen. Hänellä oli jo ikävä, vaikka olikin kisojen jälkeen viettänyt aikaa Ritvan ja Sofian kanssa ennen tallille lähtöä.
"Haluatko tulla yöksi?" nainen kysyi vielä antaen itsensä uppoutua tummiin silmiin. Lauri nyökkäsi merkitsevästi ja antoi virneen levitä suupieleensä.
"Voin mennä edeltä laittamaan iltapalaa", mies ehdotti saaden myös Heidin virnistämään.
"Käy ehdottomasti", nainen vastasi ja kaivoi taskustaan kotiavaimensa.
"Hälyttimen koodi on 1789 ja Milo on hoidossa Vivialla, joten siitä ei tarvitse välittää", Heidi kertoi ja painoi vielä nopean suudelman Laurin huulille.

"Nähdään kotona."

26.11.2019

Heidi oli ollut aikoinaan hieman epäluuloinen siitä, että Sofian pinnasänky oli siirretty viereiseen makuuhuoneeseen. Se oli sisustettu jo ennen tytön syntymää, mutta Heidi itse oli ollut varma, että lastenhuone tulisi käyttöön vasta paljon myöhemmin. Lääkäri oli ehdottanut järjestelyä silloin, kun tuore äiti oli avautunut univaikeuksistaan ja siitä, miten heräili pienimmästäkin lakanan kahinasta katsomaan oliko kaikki hyvin. Itkuhälytin suodatti kahinat, mutta jätti tärkeät heräämisestä kertovat äänet ja Heidi oli alkanut nukkua paremmin.

Viime yönä nainen oli herännyt kerran, noussut mahdollisimman hiljaa lämpimästä sängystä, jottei olisi herättänyt Lauria ja siirtynyt lastenhuoneeseen siksi aikaa, että oli saanut rauhoitettua Sofian uudelleen uneen. Tyttö oli lopulta nukahtanut vasta vähän yli tunnin jälkeen ja Heidi oli päässyt takaisin omaan sänkyynsä jatkamaan untaan.

Aamulla se oli poikkeuksellisesti sängyn liikahdus, joka naisen herätti, eikä itkuhälytin. Heidi raotti silmiään hämärässä huoneessa, jonka valaistuksesta huolehti vain pehmeän valkoinen valolista. Sen kaltainen yövalo oli välttämätön pienen vauvan kanssa, sillä se ei häirinnyt unta, mutta antoi tarpeeksi valoa nähdä ilman valojen sytyttämistä.
“Huomenta”, Heidi mumahti typerän onnellisen hymyn levitessä huulilleen. Ei ollut romanttista auringon luomaa valojuovaa verhojen välistä, oli vain kaksi aikuista ihmistä samassa sängyssä ja aamun kiireetön tunnelma.

“Huomenta”, Lauri vastasi. Hän oli ehtinyt seurata Heidin unta hetken ja uskaltanut liikahtaa vasta, kun naisen hengitys oli ollut niin kevyttä, että mies oli tiennyt tämän heräävän hetkenä minä hyvänsä.
“Valvoitteko yöllä kauankin?” Lauri kysyi suoristaen peittoaan, jonka oli aiemmin rytännyt sivuun kuumuuden vuoksi. Mies oli havahtunut yöllä Heidin loittoneviin askeliin, mutta nukahtanut nopeasti uudelleen. Pari huonommin nukuttua yötä taustalla olivat saaneet Laurin arvostamaan tietoa siitä, että edessä oli vapaa aamu ja mahdollisuus nukkua univelat pois.
“Vähän yli tunnin”, Heidi kertoi ja ujutti kätensä toisen kyljen päälle. Laurista huokuva lämpö tuntui kutsuvan häntä lähemmäksi, naisella oli hyvin harvoin liian kuuma nukkuessaan.
“Herätinkö sut?” hän kysyi, vaikka itse Laurin esittämä kysymys oli jo vastannut siihen. Heidi oli yrittänyt kyllä lähteä niin hiljaa, ettei olisi häirinnyt toisen unta, mutta mitä ilmeisemmin ei ollut onnistunut tavoitteessaan ihan täydellisesti. Hän ei ollut tottunut kaikesta huolimatta siihen, että talossa nukkui toinen aikuinen hänen lisäkseen.
“Mmm-h”, Lauri murahti itsekseen hymyillen. “Mutta ei se mitään, nukahdin melkein heti uudestaan. Sori siitä.”

Laurin suupielet vääntyivät pahoittelevaan irvistykseen. Miehen rooli Sofian hoidossa oli rajoittunut siihen, että tämä oli pitänyt lasta sylissään silloin, kun Heidi oli tarvinnut apua. Sen lisäksi Lauri oli ollut läsnä Heidille ja sen vuoksi mies tunsi turhautumista tilanteissa, joissa hänellä ei ollut selvää käyttäytymismallia - kuten viime yönä, kun Heidi oli yrittänyt livahtaa pois herättämättä häntä.
“Ei sun tarvitse pyytää anteeksi”, Heidi vastasi muistellen virne huulillaan niitä kertoja, kun Lauri oli itse lausunut ne sanat hänelle. Useammin, kuin kerran.
“Vai olisitko sä halunnut tulla myös lukemaan miten Senni-pupu selviää seikkailustaan metsässä?” nainen kysyi ja painoi suudelman Laurin olkapäälle. Sormet tutkivat verkkaisesti kyljen ihoa, tunnustellen sen kohoumia ja koloja kevyellä paineella.
“Olisin tietenkin”, Lauri vastasi kulmiaan kohotellen ja piti kasvonsa peruslukemilla. “Vaikka sen jännitysnäytelmän jälkeen ei varmaan olisi nukuttanut.”

Heidin huulet puhuivat puolestaan liikkuessaan Laurin iholla. Mies murahti hiljaa ja käänsi hetkeksi kaikonneen katseensa takaisin sinisiin silmiin. Tuntui hyvältä lojua sängyssä kuvankauniin naisen kanssa ilman painetta mistään - esimerkiksi omasta syntymäpäivästään. Lauri ei ollut kokenut tarpeelliseksi mainita niin turhan iän saavuttamisesta, koska mies oli juhlinut viime vuonna kolmekymppisiään koko tulevan vuosikymmenen edestä.
“Mmhh”, Heidi mumahti virne huulillaan. Tummien silmien katseen vaikutus tuntui koko kehossa kihelmöintinä.
“Ehkä seuraavalla kerralla saat tulla mukaan. Vaikka pitää ehkä varoittaa, että voit joutua mukaan tarinankerrontaan. Yleisö on varsin vaativa”, nainen kertoi ja jatkoi suudelmillaan matkaa Laurin kasvoja kohden. Vaati pientä kurottelua ja lisätukea kyljellä olevalta kädeltä, jotta Heidi ylettyi suutelemaan miehen huulia. Se oli kevyt, hieman vielä unelias suudelma, mutta samalla myös varovaisen kyselevä. Että olisiko siitä seuraamassa jatkoa vaiko ei.
“Eikö me kaikki olla”, Lauri mutisi Heidin huulille ja kietoi kätensä naisen ympärille voidakseen vetää tämän lähelleen.

Suudelma syventyi, koska aamu salli sen. Oli harvinaista, että Laurin ei tarvinnut vilkuilla kelloa arkiaamuna, joka ei ollut niin arkinen kuin vuoden muut tiistaiaamut. Ja koska ajatus ei jättänyt miestä rauhaan, tämä vetäytyi hetkeksi suudelmasta ja puhalsi Heidin kasvoillensa valahtaneet hiukset sivuun.
“Mulla on yksi syntymäpäivälahjatoive”, Lauri sanoi matalalla, aamun käheyttämällä äänellään ja liu’utti Heidin yöpaidan ohutta olkainta alaspäin. “Sinä. Nyt.”
Tummien silmien katse oli nauliintunut naisen kasvoihin tarkkaillakseen reaktiota, jota Lauri ei täysin osannut sillä hetkellä ennustaa.

Heidi yritti hillitä sitä reaktiota, koska makuuhuoneessa vallitsi tunnelma, jota hän halusi viedä eteenpäin. Jessen syntymäpäivän nainen oli selvittänyt virallisten papereiden kautta, mutta Laurin kohdalla sellaisia salapoliisityökaluja ei ollut.
“Syntymäpäivä?” Heidi kysyi toinen kulma koholla, muistaen kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut viimeiseksi.
“Olen varsin otettu”, brunette lisäsi päättäen jättää keskustelun sellaisista pienistä, oikeastaan lähestulkoon mitättömistä informaatioista myöhäisemmäksi. Laurin peitto tippui patjalta lattialle Heidin kierähtäessä miehen päälle. Yöpaidan olkaimet valuivat olkavartta pitkin alemmaksi naisen painaessa vaativamman suudelman toisen huulille.
Mikäpä hän oli kieltämään Laurin pyytämää syntymäpäivälahjaa?

Lauri murahti tyytyväisenä ja jatkoi yöpaidan poistamista Heidin päältä. Miehen sormet liukuivat naisen reisille kohtaan, jossa silkkipaidan helma oli sillä hetkellä menossa. Jos oli arjen luksusta virua sängyssä kaksi tuntia pidempään kuin tavallisina arkiaamuina, oli myös luksusta tuntea Heidin kehon värähtelyt samassa rytmissä reittä pitkin nousevan kankaan kanssa.

Yöpaita sai seurata Laurin täkkiä lattialle. Tummat silmät pitivät näkemästään, mutta kohdistuivat nopeasti Heidin silmiin, jotka näyttivät tavallista tummemmilta aamuhämärässä. Kellon täytyi lähennellä yhdeksää, mutta marraskuun harmaus piti valon poissa.
Naisen sormet kietoutuivat Laurin niskan taakse tyytyväisen virneen hävitessä suudelmien joukkoon. Toisen kosketus sai peiton lämmön jälkeisen viileyden kanssa Heidin värisemään, sekä kylmästä, että himosta, jonka näyttämistä nainen ei peitellyt.

Heidin päässä humisi mukavasti, kun Lauri kaatoi hänet selälleen pehmeälle sängylle. Tyytyväinen naurahdus kumpusi syvältä kurkusta, kun miehen sormet löysivät pitsireunaisten alushousujen reunan.

Terävä ääni sai Heidin pidättämään hengitystä, joka oli kiihtynyt jo vaarallisen raskaaksi. Siniset silmät tuijottivat Lauria, kun ovikelloa seurasi kevyt koputus ja nainen kuuli miten Milo murisi matalalla äänellä. Hän ei odottanut vieraita, varsinkaan siihen aikaan tiistaiaamuna. Ensimmäinen ajatus oli Ritva, mutta nainen oli lähtenyt kotiinsa jo.
Tuntui kuin sydän olisi halunnut hakata tiensä ulos rintakehästä, kun hänen oli työnnettävä varsin hyvin alkanut esileikki syrjään liukumalla Laurin alta pois. Yöpaita oli solmussa miehen peiton päällä lattialla ja kädet tärisivät aavistuksen koittaessaan selvittää vaatetta päälleen.
“Toivottavasti Sofia ei herää”, Heidi mietti kulmat mietteliäänä kurtussa repiessään silkkistä aamutakkia päälleen.

Lauri ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Heidi oli jo rynnistänyt ulos makuuhuoneesta aamutakki vain puoliksi päällään. Tilanteen yllättävä keskeytyminen oli jättänyt sänkyyn jääneen miehen sanattomaksi, eikä tämä osannut kuin maata hievahtamatta aloillaan ja kuunnella kantautuisiko ovelta ääniä, jotka kertoisivat, kuka tulija oli ja miksi hän oli häirinnyt heidän aamuaan siihen aikaan. Samalla Lauri toivoi samaa kuin Heidi, sillä yöllä äitiään valvottaneen vauvan nukkuminen niin pitkälle aamuun oli tarjonnut heille harvinaisen mahdollisuuden nauttia toistensa seurasta muulloinkin kuin yön pimeinä tunteina.

Lue toinen osa täältä.

30.11.2019

”Tiedät, että sun pitää tehdä päätös ennen routaa.”
“Tiedän.”
“Ennen joulukuuta?”
“Ennen joulukuuta.”
“Siinä on neljä hyvää kuukautta. Enemmän, mitä useammat saa.”
“Tiedän.”

Neljään kuukauteen mahtui paljon. Heidi oli huomannut sen viimeisen vuoden aikana, niin hyvässä, kuin pahassakin.

Kello oli paljon, tallipiha autio ja kaikki hevoset sisällä. Se hiljaisuus, joka pimeydessä vaani oli ehkä kaikkein pahinta. Heidi värähti pohjoistuulesta, ilmassa tuoksui lumisade. Ehkä se alkaisi yöllä, peittäisi myllätyn maan valkoisella puhtaudellaan. Antaisi valhekuvan siitä, että mitään ei ollut tapahtunutkaan.

Maassa ammotti tyhjyys, valoton kuoppa, joka kertoi elämän raakuudesta. Nainen mietti Epionea, kaunista karkkiponiaan ja puri hampaitaan yhteen.

“Hei rakas”, Heidi lausahti pehmeästi, ääni väreillen tunteista, jotka piilottelivat surullisen hymyn takana. Hän oli tehnyt tämän lukuisia kertoja, eikä se helpottanut koskaan. Kerta toisensa jälkeen se tuntui turruttavan kaikki aistit.

“Kaikki on hyvin. Tulehan”, nainen puhui, ei antanut silmien takana polttelevien kyynelten sumentaa näköään taluttaessaan kauniin tamman ulos tallista. Sen katse oli väsynyt, kaiken sen tulen ja tappuran alta oli paljastunut vanhuus ja sen tuoma viisaus. Hevonen käveli varoen, se ei ollut tottunut astelemaan kylmällä pohjalla ilman kenkiä. Se seurasi ihmistään, luottavaisena, vaikka ehkä se jossakin viisaudessaan jo tiesi.

Omenaa, kauraa, porkkanoita. Vanhan tamman kaula taipui kaarelle, kun se upotti päänsä saaviin. Heidi katsoi miten kuun valossa kimmeltävä hopeinen harja valui suoraksi hevosen otsaa myöden. Valkoinen vaahto värjäytyi oranssiksi, kun sen suuhun osui porkkana omenan jälkeen. Se oli maailman kotoisin ääni, joka loppui laukaukseen.

Pressu rapisi vähän, se oli pakkasen kovettama ja heilahteli tuulessa. Kitalakea painoi ikävästi, tunne levisi kurkkuun ja sai hengityksen salpaantumaan. Heidi kietoi sormensa Laurin sormien lomaan ja puristi, kuin hänen oma henkensä olisi riippunut siitä.
Ehkä jollain tavoin se riippuikin.

Carlee oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Täydellinen katastrofi, joka oli syntymästään alkaen testannut jokaista hevosmiestaidon ripettä, jonka Heidi oli omistanut. Sille tielle oli tamman varsa, Cariadkin taipunut, mutta ei koskaan niin pahasti, mitä emänsä. Vaikeuksien kautta voittoon, se oli lause, joka Carlee oli jokaisena elinpäivänään todistanut. Se oli voittanut kaiken, sillä tulella ja tappuralla, joka hiljaa oli hiipunut vuosien ja sitten niveltulehdusten ja muiden sairauksien myötä. Hopeanmusta tamma oli tullut vanhaksi eikä edes pihattoelämän jatkuva liike ollut pitänyt vaivoja poissa.

Heidi ei ollut haudannut montaa hevosistaan, hän halusi antaa Carleelle silti oman merkkinsä tallin viereiselle niitylle. Hautakiviä ei ollut kuin yksi, Epionen isän kivi ja Heidi tiesi, että jonain päivänä myös Laurin ratsastama musta paholainen liittyisi siihen joukkoon.
Suru puristi rintaa, kun nainen kumartui irrottamaan vaaleanpunaisen riimun elottoman tamman päästä.
Carlee ei tuntenut enää kipua. Sen ei tarvinnut miettiä miten pala sen omistajan sydämestä haudattaisiin sen mukana.
"Hyvää matkaa, ystävä", sanat olivat niin hiljaiset, ettei Heidi itsekään tiennyt oliko lausunut niitä ääneen.

Niityn harmaus oli kovin karu, mutta nainen tiesi sen muuttuvan taas ensi vuonna kauneudeksi. Kevät loi aina uuden elämän syksyn kuoleman jälkeen.

"Se toinen lähtee mun mukaan, eikö?" Piironen kysyi, kun myllätty maa oli siistitty ja hautakumpu erottui niin lopullisena heidän edessään. Ase roikkui rennosti miehen kädessä, ihan, kuin tilanteessa ei ollut mitään ihmeellistä. Eikä tavallaan ollutkaan, olihan se ase vain työväline alalla, jota mies edusti.
Heidi nyökkäsi lyhyesti, hengitti katkonaisesti sisään, eikä suostunut katsomaan Lauria silmiin. Se olisi vain romuttanut muurin, jonka taakse nainen oli vetäytynyt sillä hetkellä.

Tallipiha pysyi hiljaisena ihmisten siirtyessä takaisin tallia kohden. Heidi saattoi kuulla miten Vivia yritti olla nyyhkimättä ääneen, yritti hengityksellään saada sisällään kuohahtavan myrskyn vielä hetkeksi tyyntymään.

Sormet tärisivät, hakien tummanrautiaan orin korvien taustaa riimun kanssa, joka ei tahtonut totella. Sitten Lauri oli siinä, laski kätensä Heidin käsien päälle ja ohjasi riimun tasaisilla käsillään Valeron päähän. Kiitos oli äänetön, liikkumaton sana huulten välistä, kun nainen puristi nahkanarua kämmenensä sisään.
Valero käveli kolmella jalalla omistajansa perässä. Se oli tapahtunut nopeasti, kesken tasaisen laukkapiruetin. Oli vaatinut yhden epätasaisesti lasketun jalan liikkeen, eikä ori ollut enää suostunut liikkumaan. Eläinlääkärin diagnoosin oli ollut vähintään puoli vuotta kävelytystä, mutta Heidi oli realisti - sen ikäinen, oman kilpailu- ja siitosuransa suorittanut hevonen oli antanut hänelle jo kaiken tarvittavan. Se oli rakas, tietysti, mutta eläkeiän seurahevoseksi siitä ei ollut. Sen kaltainen urheiluhevonen oli tehty liikkumaan ja Valero oli aiemmin jo yhdellä pidemmällä sairaslomallaan kuumunut lähes vaaralliseksi.

Heidi ei antanut itsensä ajatella, käveli automaattiasetuksilla kuorma-auton vierelle. Naru löystyi hieman naisen kietoessa kätensä Valeron kaulan ympärille, hevonen seisoi liikkumatta, hengitti ilmaa Heidin takinreunan alta. Vivia ojensi astian, Heidi laski sen maahan ja astui askeleen kauemmaksi.

Uusi laukaus. Tömähdys ja hiljaisuus.

Ei ollut lohduttomampaa ääntä, kuin se pressun rapina pakkasilmassa.

Hestia Carlee 24.07.2014-30.11.2019 VIP MVA Fn, KTK-I, ERJ-I, YLA1, PJ'18 Ch, EV-I
Wolf's Valero 11.02.2017-30.11.2019 VIP MVA Fn, KTK-I, KRJ-I, PKK-V, FF, KV-II

30.11.2019

Ensimmäinen osa

Miehen sormet sivelivät pitkiä hiuksia ja Heidin selkää Laurin odottaessa, että naisen hengitys tasaantuisi. Hän ei halunnut hoputtaa, vaan pysyi hiljaa aloillaan ja oli lähellä, koska enempää mies ei osannut tai voinut tehdä.

Sormien viileys oli jollakin tavalla helpottavaa itkemisestä kuumentuneilla kasvoilla. Heidi pyyhki poskiaan verkkaisesti, tunsi kolkon tyhjyyden leviävän sisällään. Sen seurana oli kuitenkin uusi tunne, tai tuttu jo oikeastaan, mutta uusi sille illalle. Nainen tunnisti surun, sen kirpeän viileyden ja kaipauksen, joka helpottaisi vasta ajan kanssa.

“Miksi tän pitää olla näin vaikeaa?” Heidi kysyi hengittäessään mahdollisimman hitaasti nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Yksi hengenveto kerrallaan kaikesta selviäminen tuntui hieman todennäköisemmältä.
Ensimmäistä kertaa koko iltana nainen käänsi katseensa tummiin silmiin, tuntien samalla olonsa lähes ahdistavan haavoittuvaiseksi. Tämän aidompana kukaan tuskin tulisi ikinä näkemään häntä, eikä Heidi muistanut koska olisi viimeksi antanut toisen ihmisen tulla niin lähelle.

“Se vain on”, Lauri huokaisi tuntien olonsa jälleen avuttomaksi sinisten silmien katseen edessä. “Ei luopuminen ole helppoa, ei sen kuulukaan olla.”
Miehen sormet lopettivat hiusten silittämisen ja nousivat siirtämään Heidin kasvoille valahtaneet hiukset sivuun. Pieni hymy Laurin kasvoilla oli surullinen, kun tämä säilytti katsekontaktin osoittaakseen, että oli valmis kuulemaan kaikki Heidin ajatukset.
“Sä olet aivan kylmä”, mies mutisi tuntiessaan naisen ihon viileyden asentoa korjatessaan. “Pitäisikö sun jatkaa suihkuun asti?”

“Sinne mä vähän kuin olin matkalla jo”, Heidi vastasi lohduttoman virneen käydessä itkemisestä rohtuneilla huulillaan. Ylös nouseminen tuntui kuitenkin lähestulkoon mahdottomalta ajatukselta, nainen mietti oliko se vain hänen mielessään, vai painoiko hänen jalkansa ja kätensä yhtäkkiä aivan lohduttoman paljon?
Hetken ajan Heidi vain tutki Laurin kasvoja, yritti painaa niiden jokaisen kohdan mieleensä mahdollisimman tarkasti.
“Kiitos. En tiedä mitä mä olen tehnyt, että olen ansainnut sun kaltaisen ihmisen”, nainen lausui hiljaa ja kosketti varoen toisen ohimoita. Laurin iho tuntui edelleen lähes polttavan kuumalta jäisiä sormia vasten.
“Älä”, Lauri toisti se sama surumielinen hymy kasvoillaan ja antoi ilman tyhjentyä keuhkoistaan pitkän huokauksen mukana. Mies ei halunnut Heidin nostavan häntä millekään jalustalle, koska ei kokenut ansaitsevansa sitä - ei ainakaan vielä, kun hän ei ollut ehtinyt osoittaa itselleen olevansa Heidin arvoinen.

Lauri nousi hitaasti ylös ja veti Heidin perässään seisaalleen.
“Laitan teen valmiiksi”, mies mutisi, painoi huulensa naisen päälaelle ja perääntyi sitten ovelle luoden Heidiin viimeisen, rohkaisevan katseen ovenraosta.

Miksi en? Heidi oli halunnut kysyä, halusi tietää miksi toinen ei halunnut kuulla sanoja, jotka eivät olleet millään tapaa anteeksipyytäviä. Sen hän ymmärsi, Lauri oli aivan oikeassa muistuttaessaan pahoitteluiden olevan turhia. Tätä nainen ei ymmärtänyt, mutta ei myöskään tiennyt oliko valmis kuulemaan vastausta kysymykseensä.
Lauri kertoisi ehkä, kun tuntisi olevansa valmis siihen, Heidillä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin tukeutua siihen ajatukseen.

Vesipisarat tuntuivat pisteleviltä, niiden pehmeys ja lämpö oli vaihtunut terävyydeksi. Peseytyminen tuntui siitä huolimatta välttämättömältä, vaikka veritahrat olivat lähteneet ensimmäisten minuuttien aikana, Heidistä tuntui, että näki edelleen punaisia pisteitä ihollaan. Mikään hinkkausmäärä ei riittänyt, ei vaikka nainen raapi ihonsa melkein rikki karhealla pesusienellä.

Ehkä jollain tapaa olo oli hieman kevyempi, kun Heidi käveli pesuhuoneen kosteasta lämmöstä asunnon puolelle. Pitkät hiukset tiputtelivat vettä pehmeälle pitkähihaiselle ja villasukat tämän jaloissa hiljensivät askeleen lattiaa vasten. Itkun jälkeinen kireys oli väistynyt ja kasvoille oli osittain palautunut hieman väriä.
Mahanpohjassa murahti nälkä, joka ei ollut kertonut olemassaolostaan ennen suihkua.
“Hei”, nainen lausahti hiljaa ja kietoi kätensä Laurin ympärille.
“Laitoin iltapalaa”, Lauri mutisi vastaukseksi ja katsoi Heidin kasvoja, joille väri oli palannut lämpimän suihkun myötä. Se helpotti miehen oloa, mutta tämä tunsi olonsa silti levottomaksi ja sai Laurin vetäytymään kauemmas iltapalan viimeistelyä varten.

Lauri laski höyryävät teekupit pöytään jogurtin, pilkottujen hedelmien ja myslipaketin viereen.
“Jos haluat, leipää on myös”, mies sanoi varovasti hymyillen ohjatessaan Heidin istumaan pienen keittiönpöydän ääreen. Lauri itse istuutui naista vastapäätä ja jäi katsomaan tätä tutkiva katse silmissään.
“Kiitos”, Heidi vastasi ja kietoi kämmenensä hetkeksi kuuman teekupin ympärille. Kuumuus nipisteli hieman ikävästi, mutta nainen ei irrottanut otettaan siitä huolimatta. Katse kiersi tarjotussa ruoassa, mutta nälästä huolimatta hänen ei juurikaan tehnyt mieli laittaa mitään niistä suuhunsa. Heidi katsoi Lauria, joka tuijotti häntä edelleen.

Nainen olisi antanut melkein mitä tahansa, että olisi voinut kevyesti huomauttaa miten sellainen tuijottaminen oli töykeää ja että toisen pitäisi keskittyä syömiseenkin välillä. Lauri virnistäisi vähän, pudistaisi ehkä päätään huvittuneena ja tunnelma olisi mukava.
Kuoleman kylmä koura piteli kuitenkin Heidiä yhä otteessaan, se synkisti kaiken ja painoi ikävästi koko kehossa. Nainen halusi sanoa, että hän oli kunnossa, että olo helpotti jo pikkuhiljaa. Että huomenna kaikki olisi taas ihan kuin ennenkin.

“Toivottavasti ei tarvitse hetkeen kokea tätä päivää uudestaan”, nainen sanoi ja lähes konemaisesti kokosi itselleen pienen annoksen jogurttia, mysliä ja hedelmää. Hän mietti saisiko lusikallistakaan oikeasti alas asti.
“Toivottavasti ei”, Lauri myötäili. Miehen leukaperät kiristyivät aavistuksen, kun tämä tarttui Heidin laskemaan jogurttipurkkiin.

Lauri ei ollut itse joutunut tekemään päätöstä yhdenkään hevosen kohtalosta myyntiä lukuunottamatta, koska yksikään hevonen ei ollut pysynyt miehen omistuksessa niin kauaa eikä mitään traagista ollut - onneksi - tapahtunut. Ennen Vargasin ostoa Laurilla oli ollut omistuksessa nuori tamma, jonka arvoa mies oli saanut nostettua kilpailutuloksilla ja jonka myynnistä hän oli hyötynyt taloudellisesti. Sitä ennen Laurilla oli ollut kausi, jolloin hän oli ratsastanut ja kilpaillut vain muiden omistamilla hevosilla, mikä oli taas ollut omalla tavallaan vapauttava ajanjakso.

“Niin”, Heidi huokaisi, antaen katseensa valua takaisin ruokakulhoonsa. Metallinen lusikka siirteli mysliä jogurtissa hajamielisesti, kunnes nainen sai vihdoin ja viimein nostettua suuhunsa asti. Keho auttoi lihasmuistista, kertoen aina mitä seuraavaksi piti tehdä.
Tee upposi silti paremmin, mitä ruoka. Se toi valheellisen lämmön tunteen hetkeksi Heidin sisälle, helpotti ehkä oloa omalla ohi menevällä tavallaan.

“Laitetaanko joku leffa pyörimään?” Lauri kysyi nyökäten olohuonetta toimittavan nurkkauksen suuntaan. Elokuvan seuraaminen tuntui sopivalta aktiviteetiltä iltaan, jota mies ei halunnut käyttää Heidin sparraamiseen tuntemuksistaan puhumisen kanssa. Se ei myöskään vaatisi heiltä mitään, sillä hänen puolestaan nainen voisi vaikka nukkua sohvalla - pääasia, että tämä tuntisi olonsa edes siedettäväksi.
“Laitetaan vaan”, Heidi myöntyi ja kiitti jälleen ajatuksissaan sitä, ettei ollut sillä hetkellä yksin kotonaan.

Television ruudulla pyörivä filmi lipui eteenpäin värien ja kuvien sarjana, eikä laitetta tuijottava Heidi osaisi huomenna edes kertoa mitä he olivat katsoneet tai mitä siellä tapahtui. Nainen nojasi Lauriin, pehmeään vilttiin käärittynä ja keskittyi tasaiseen rytmiin korvansa alla. Syke tuntui voimakkaalta, se ei elänyt elokuvan kohtausten mukana, joka sai Heidin miettimään, että mahtoiko Laurikaan seurata ruutua kovinkaan tarkasti.

Tummat silmät seurasivat televisioruudun liikkuvaa kuvaa, mutta miehen ajatukset pysyivät elokuvassa vain pienissä paloissa. Laurin sormet liikkuivat Heidin käsivarrella, sillä mies oli ottanut naisen kainaloonsa. Bruneten hengitys ei ollut muuttunut syvemmäksi, joten Lauri epäili tämän olevan hereillä, vaikkei ruudulla pyörivän elokuvan juoni varmaan tallentunut Heidinkään lähimuistiin.
“Heidi?” mies huokaisi korjatessaan varoen asentoaan. Laurin katse kääntyi kysyviin silmiin ja mies epäröi sanojaan hetken.
“Kyllä se vielä helpottaa”, Lauri rohkaistui kuitenkin sanomaan. “Joku päivä. Edes vähän.”

Hymy miehen kasvoilla oli edelleen pahoitteleva ja surumielinen, mutta siinä oli ripaus rohkaisevuutta, jonka tämä toivoi välittyvän.

Dressage Masters 2019

Perjantai 06.12

Oli jollakin tavoin kutkuttavaa johdatella Lauri yksityiskoneen luokse. Matka Helsinkiin oli sujunut ongelmitta ja hyvässä säässä, Heidi toivoi, että säätila pysyisi vielä pari tuntia, sillä inhosi lentää huonossa kelissä.
“Huomenta”, nainen tervehti Pietilää, joka oli toiminut hänen lentäjänään jo vuosia. Mies lensi useimmiten rahtikoneilla, mutta oli lähes aina käytettävissä, kun Heidi oli pyytänyt.
“Huomenta neiti. Herra. Tervetuloa”, Pietilä tervehti asiallinen hymy huulillaan.

Heidi istui pehmeälle penkille ja kiinnitti vyön tottunein sormin. Sinisten silmien katse nousi Laurin kasvoille ja tämä yritti lukea niiltä mielipiteitä, ajatuksia. Hän ei tiennyt oliko mies matkustanut koskaan yksityiskoneella, ei tiennyt pitikö Lauri häntä snobina.
“Turistiluokka tuntuu tällaisen jälkeen varmaan vähän erilaiselta”, turvavyötään kiinnittävä Lauri kommentoi ja vilkaisi vieressään istuvaa naista. Mies ei palaisi Suomeen yhdessä Heidin kanssa, koska hänen omat työasiansa venyttäisivät reissua yhdellä yöllä ja Lauri olisi Helsingissä tiistai-iltana.
“Saattaa olla”, nainen vastasi virnistäen.


Croissantin lehtevä taikina mureni lautaselle, kun Lauri yritti nauttia aamupalastaan sen verran mitä univelaltaan pystyi. Miehen nukkumaanmeno oli venynyt, sillä Saksan matkan työosuutta koskevia puheluita oli täytynyt soitella odotettua useampi ja kun Lauri oli alkanut suunnitella alkuvuoden valmennuskalenteriaan, mies oli havahtunut työn keskeltä vasta Heidin puheluun. Kello ei ollut ehtinyt yli puolen yön, kun Lauri oli ennättänyt Heidin luo, mutta työasiat olivat jääneet pyörimään miehen takaraivoon ja valvottaneet tätä vielä pitkään Heidin nukahdettua.

“Mikä meidän aikataulu tänään on?” Lauri kysyi ja hörppäsi kahviaan, jota tiesi tarvitsevansa toisenkin kupillisen.
“Yhdeltätoista alkaa alle 3-vuotiaiden arvostelu”, Heidi osasi kertoa saatuaan suunsa tyhjäksi aamupalasta.
“Yhdeltä kisat ja viideltä vasta EQP:n sponsoriluokka, jossa mun pitää olla läsnä. Meidän hotelli on ihan siinä vieressä, niin ei meidän tarvitse olla siellä ihan koko aikaa”, nainen jatkoi ja joi kulauksen appelsiinimehua.
“Oliko siellä jotain, mitä sä haluat nähdä?” Heidi kysyi ja yritti edes hieman peitellä suupieliinsä hiipinyttä virnettä. Kenttäratsastaja koulukilpailuissa, hän saattoi kuvitella miten Lauri halusi nähdä viiden tunnin edestä kouluratoja.

“Sinut palkintojenjaossa”, Lauri murahti huvittuneena. “Tiedä, vaikka jää ainutkertaiseksi mahdollisuudeksi.”
Mies antoi ilkikurisen virneen nousta huulille ja pilkahduksena tummiin silmiin saakka, eikä voinut olla nappaamatta Heidin sormia omiensa lomaan siltä varalta, että nainen reagoisi odotettua tuohtuneemmin.
“Kai sä tiedät, että saat maksaa tuosta myöhemmin?” nainen varoitteli kulmaansa kohottaen ja nosti toisiinsa kietoutuneet kämmenet suunsa eteen. Kevyt näykkäys oli nopea ja Heidi laski kädet takaisin alas.
“Näytän sulle vielä närhen munat joku päivä”, Heidi lupasi päätään pudistellen.


Hotellihuone oli moderni ja valoisa. Lauri vajosi sängylle Heidin kadottua ehostautumaan kylpyhuoneeseen palkintojenjakoa varten. He olivat ehtineet seurata alle kolmevuotiaiden katselmusta, joka oli ollut Laurinkin näkökulmasta mielenkiintoinen. Samalla he olivat saaneet ensimmäisen maistiaisen Schwanhilde Arenan tarjoamista puitteista. Nuorten hevosten katselmus oli mennyt samoja katsomopaikkoja kuluttaen, mutta vaativan B:n kolmannen ratsukon jälkeen Lauri oli lähtenyt metsästämään lisää kahvia ja hetki sen jälkeen he olivat päättäneet pyörähtää hotellilla.

Laurista tuntui, että hänen silmäluomensa painoivat kymmenkertaisesti tavanomaiseen väsymykseen verrattuna, eikä mies edes yrittänyt taistella vastaan antaessaan silmiensä sulkeutua. Pehmeä sänky ja hiljaisuus tekivät tehtävänsä, eikä mies ehtinyt edes korjata leveähköä asentoaan nukahtaessaan parivuoteelle.

Heidi palasi takaisin huoneen puolelle ja pysähtyi kylpyhuoneen ovensuuhun. Olkapää nojautui karmia vasten kevyesti ja pieni, onnellinen hymy viipyi tämän huulilla. Vilkaisu kelloon kertoi, ettei heillä ollut vielä kiire, joten Heidi antoi Laurin nukkua.
Ainakin hän ehtisi tehdä hieman töitäkin viikonlopun aikana.


Patja antoi hieman periksi, kun nainen lopulta istui suloisesti tuhisevan miesystävänsä vierelle.
“Lauri? Meidän pitäisi kohta lähteä takaisin”, Heidi kertoi pehmeällä äänellä ja juoksutti sormiaan toisen käsivarrella. Tuntemus havahdutti Laurin unestaan, mutta mies ei suostunut vielä avaamaan silmiään.
“Mmm-h”, tämä murahti uneliaasti ja pysäytti Heidin sormet toisella kädellään. “Tai sitten sä voit tulla hetkeksi tähän.”
Lauri raotti silmiään sen verran, että näki Heidin kasvot ja osasi kiertää kätensä naisen vyötärön ympärille vaatiakseen tätä viereensä. Miehen suupieli nykäisi, kun hän sai vastustelevan Heidin kyljelleen ja vedettyä lähelleen.
“Onko sun ihan pakko mennä?” Lauri murahti naisen hiuksiin sulkiessaan tyytyväisenä silmänsä.

Syvä huokaus kuulosti katkonaiselta kylmien väreiden juostessa Heidin selkää pitkin. Hän olisi antanut melkein mitä vain, jotta olisi voinut jäädä huoneeseen loppupäiväksi Laurin kanssa.
“On ja sä tulet mukaan”, nainen kertoi ja vei alahuulensa hampaidensa väliin. Vaati hyvin paljon itsekuria olla jatkamatta houkuttelevaa tilannetta eteenpäin.
“Saat jatkaa sun kauneusunia sitten palkintojenjaon jälkeen, muru”, Heidi tyrskähti hieman ja painoi nopean suukon Laurin ohimolle. Jos hän olisi eksynyt huultensa kanssa lähellekään tummaverikön huulia, siitä sängystä ei olisi noustu enää.


“Class three, Prix St Georges, sponsored by Equestrian PRO, winner - Noah Haydn from Germany with mare Zantouna RE. She’s a 15 year-old Rhineland warmblood from Finland.”
Heidi hymyili, kätteli voittajaa ja ihasteli uniikkia villaloimea tamman selässä. Tummansininen kangas näytti hyvältä areenan valoissa.
Toiseksi tullut fwb-ori M.B. Chiro näyttäisi varmasti myös komealta tummansinisen kouluhuovan kanssa. Heidiä hieman ehkä harmitti, ettei ollut lahjoittanut kolmatta palkintoa, sillä olisi mieluusti ojentanut esinepalkinnon myös kolmanneksi tulleelle Neealle.

Areenalta poistuttuaan, Heidi vilkaisi puhelintaan ja tunsi lämmön sisällään nähdessään kotoisan kuvan Sofiasta. Nainen vastasi Jesselle sydänhymiöllä, oli suloista nähdä, että häntä oli seurattu kotona. Ikävä lasta kohtaan tuntui raastavalta, mutta sitä lievensi tieto siitä, että Sofia oli hyvissä käsissä isällään.

“Jaksatko jäädä vielä poniluokkaan, vai etsitäänkö jostain hyvä ravintola?” Heidi kysyi päästyään takaisin Laurin luokse.
“Ravintola kuulostaa hyvältä”, mies vastasi rehellisesti ja kiersi kätensä Heidin vyötärölle. Laurista tuntui hyvältä tehdä niin, koska heidän suhteensa haki vielä muotoaan ja etenkin Orijoki-Kalla -akselilla kaikki julkiset kosketukset vaativat pohjalle harkintaa. Nyt Laurin ei kuitenkaan tarvinnut arpoa hetkeäkään, painaisiko huulensa Heidin poskipäälle ja kääntäisikö sitten naisen kasvot itseensä päin voidakseen suudella tämän huulia keskellä kisahulinaa.

---

Lauantai 07.12

Lauri tunsi olonsa huomattavasti eilistä vireämmäksi istuessaan Heidin vieressä areenan katsomon yläriveillä. Miehen katse vaelsi kouluratsastusklinikkaan valikoituneissa ratsukoissa, mutta Heidi tuntui selvästi seuraavan pelkästään nuorta oria, jonka ratsastaja starttaisi myös naisen orilla.
“Tiedätkö sä tuon ruunikon?” Lauri mutisi huvittuneena eikä edes yrittänut lausua orin nimeä, joka löytyi käsiohjelmasta.
“En”, Heidi vastasi totuudenmukaisesti, pieni ryppy kulmakarvojensa välissä. Hän olisi halunnut lähemmäksi, muttei liikahtanut siitä huolimatta.
“Näyttää mielenkiintoiselta. Sen isä on Bourbon Mess, Martin kyllä sanoi, että sillä on joku untuvikko mukanaan”, nainen puhui poissaolevan kuuloisena. Tummanruunikko näytti siltä, kuin se olisi pelännyt katon romahtavan niskaansa hetkenä minä hyvänsä, mutta niinkin jäykkänä liikkui edelleen elastisesti.

“Hmm”, Heidi mumahti mietteliäänä ja nojasi takaisin selkänojaa vasten. Klaus laittoi hevoset ravaamaan ja tekemään siirtymisiä. Kirjavalla oldenburgorilla ei tuntunut olevan lainkaan ongelmia ison yleisön edessä, herasilmäinen ponitamma tikitti hurjan jännittyneesti. Mutta se ruunikko, Bouton d’Or, se väläytteli valtavan hyviä pätkiä ja pikkuhiljaa Heidi ymmärsi miksi Martin ratsasti orilla areenalla.


Lauri antoi Heidin katsella, mumahdella, kallistella päätään ja siristellä silmiään. Miehen sormet sivelivät hajamielisesti naisen jalkaa, kunnes tämä oli lopulta valmis tuomaan julki johtopäätöksensä.
“Haluatko käydä katsomassa sitä lähempää?” Lauri kysyi ovela hymy huulillaan, kun ratsukot alkoivat tehdä lähtöä areenalta tehdäkseen tilaa seuraavalle ryhmälle.

Heidi katsoi Lauria hieman ehkä yllättyneenä. Lämmin läikähdys valtasi naisen samaan tahtiin, mitä hymy leveni tämän huulilla. Paras poikaystävä ikinä.
“Tietenkin haluan. Voidaan samalla käydä katsomassa Zeviä”, Heidi vastasi ja kosketti sormenpäillään miehen rystysiä.


Tallialue oli vilkas, olihan päivän kisasuoritukset vasta edessäpäin.
“Hey Martin”, Heidi tervehti vino hymy huulillaan.
“Ah, hi, wie gehts?”
“Good. This is Lauri, Lauri, Martin. How is Zevi?”
“Nice to meet you. He’s good, enjoying the hustle here”, Martin kertoi ja riisui tummanruunikon orin suitset. Hevonen vaikutti väsyneeltä, mutta siitä huolimatta sen katse oli valpas karsinassakin.
“So, what’s his story?” Heidi kysyi ja nyökkäsi oria kohden.
“Oh, Bruno? He’s quite something. Nervous little junge. Suppose it’s something he will outgrow at some point. I have a bit more confidence in him after that clinic as he did not die out there and neither did I.” Martin silitti valkeaa läsiä Brunon otsassa, se oli epäsäännöllisen muotoinen ja Heidi näki miten suklaiset silmät tutkivat häntä uteliaina.
“Sillä on samanväriset silmät, kuin sulla”, nainen huomautti hiljaa ja virnisti hieman vilkaistessaan Lauria. Keskustelua sivusta kuunnellut mies kohotti yllättyneenä kulmiaan Heidin sanoille, muttei kommentoinut väittämää sen enempää.


Martinin klinikkaratsu - Bruno - vaikutti jääneen Heidin mieleen, sen Lauri huomasi. Bruneten katse harhaili mietteliäänä hevosalueella, jonne he olivat päässeet Heidin sponsori- ja hevosenomistajapassien avulla.
“Tuolla”, Lauri mutisi tunnistaessaan Zevin, jonka karsinan edustalla hääri miehen oletuksen mukaan Martinin groomi. Heidin huulilla pysyi vino hymy, kun tämä hyvästeli Martinin ja lähti sitten seuraamaan Lauria kermaorin karsinalle.

Zevin kermanvaalea harja oli letitetty säännöllisille sykeröille. Ori näytti kotiutuneen ruuhkaisaan ympäristöönsä vaivatta ja kuikuili pitkän naishoitajan takaa ohi kulkevia ihmisiä ja hevosia.
“Hallo, ich heiße Liza”, vaaleaverikkö esittäytyi ja hymyili valovoimaisesti.
“Liza!” Martin huudahti samaan aikaan Brunon karsinalta.
“Entschuldigung”, nainen hymähti, nyökkäsi molemmille ja käveli sitten työnantajansa luokse.

“Voi Zevi”, Heidi huokaisi avatessaan orin karsinan oven ja pujahti sitten sisään. Punertava turpa hamusi sormia hetken aikaa, haisteli takin liepeen läpi ja siirtyi sitten repimään heinäverkosta ruokaa.
“Sillä ei ainakaan taida olla koti-ikävä”, nainen mietti naurahtaen ja silitti pehmeää karvaa Zevin sään viereltä.
“Varo vaan”, Lauri murahti vilkaisten Heidiä huvittuneena. “Saksa vie helposti mennessään - pätee varmaan hevosiinkin.”
Mies nojautui karsinan ovenkarmiin ja katseli edessään seisovaa oria, jonka Heidi oli lähettänyt kilpailemaan toisen ratsastajan ratsastamana. Se oli ollut Laurin mielestä järkevä päätös, koska siihen oli nivottu myös Martinin kisoihin valmistautumisjakso, joka oli samalla ollut Zeville hyvä treenipätkä erilaisen ratsastajan kanssa. Lauri uskoi, että kunnon treenaamisen ja kilpailemisen pariin palailevan Heidinkin kannalta ratkaisu oli kaikin puolin toimiva ja antoi molemmille osapuolille jotain.

---

Sunnuntai löytyy täältä.

24.12.2019

Jouluateria Aroilla.


"Taitaa selvitä noilla unilla aamuun asti", Heidi totesi huokaisten vajotessaan sohvatyynyjen väliin Laurin vierelle. Mies oli sytyttänyt takan sillä välin, kun Heidi oli nukuttamassa Sofiaa ja palavien puiden räiske sai naisen olon entistä kotoisammaksi.
"Parempi ehkä niin", Lauri mumahti kaapatessaan bruneten jalat syliinsä. Heidi oli pujottanut Ritvalta saamansa pitkät villasukat jalkoihinsa tummien farkkujensa päälle.
"Kadehditko mun sukkia?" nainen kysyi virnistäen.
"En, johan mulle luvattiin omatkin", Lauri palautti silittäen sukkien peittämiä sääriä suupieli nykien.
"Totta", Heidi huokaisi nauttien sitten hetken ajan hiljaisuudesta.

"Hyvää joulua", Lauri toivotti pehmeällä äänellä, saaden siniset silmät jälleen esiin suljettujen luomien takaa. Mies piteli kädessään neliön muotoista pakettia.
"Voi ei", Heidi hengähti ja nousi sitten hieman ryhdikkäämmin istumaan. Paketti tuntui odotettua raskaammalta käsissä.
"Mitä sä ostit?"
"Avaa, niin selviää", Lauri ohjesti hymähtäen.

Lahjapaperi avautui tuskallisen hitaasti, paljastaen lopulta sisältään laadukkaista tuotteista kootun paketin. Bossin hajuvesi, käsivoide ja muutama muu hyvinvointituote.
"Ihanaa, kiitos", Heidi sanoi ja antoi suukon Laurin poskelle.
"Paitsi nyt mun pitää nousta ja hakea sun lahja. Kamalan raskasta", nainen jatkoi virnistellen, saaden vieressään istuneen tummaverikön pudistamaan päätään huvittuneena.

"Ole hyvä."
"Etkö toivota edes hyvää joulua?"
"No en. Johan mä olen toitottanut sitä koko päivän, hölmö", Heidi hymähti ja keskittyi sitten häiritsemään Lauria hetken aikaa suudelmien ja kiusoittelevien kosketusten kanssa. Lopulta mies työnsi hänet määrätietoisesti pois sylistään tummat silmät välähdellen vaarallisesti.

Mustassa käärepaperissa oli hopeisin kirjaimin kirjoitettu Merry Christmas moneen kertaan, eikä Lauri ollut yhtä kärsivällinen pakettia avatessaan, mitä Heidi oli ollut.
"Traagista. Nyt me ei voida uusiokäyttää lahjapaperia", nainen henkäisi tyrskähtäen. Lauri vain tuhahti huvittuneena ja tutki sitten joululahjaansa.

NoShout laite oli tuntunut hyvältä lahjaidealta alusta asti. Ihmiselle, joka valmensi työkseen, se olisi varmasti ääntä säästävä ja tarpeeseen tuleva apuväline.

Kiitoksen jälkeen Lauri laski saadun paketin olohuoneen pöydälle ja liikahti lähemmäksi saattaakseen ennen lahjan avaamista aloitetun härnäysleikin loppuun saakka. Heidi oli melko varma, että kyljillä seikkailevat sormet olivat hyvin kiitollisia siitä hetken kahdenkeskeisestä ajasta, jota oli odotettu koko päivän ajan.
Nainen ei keksinyt millä tavoin sinä vuonna joulu olisi voinut olla täydellisempi.

29.12.2019

"Milo, ei niin kauas", Heidi huudahti ja vihelsi koiralle, joka oli kadonnut läheiseen metsikköön. Se oli tottunut jolkottamaan isommalla alueella liikkuessaan vapaana omistajansa kanssa.
"Keskity sinä nyt vain siihen, mihin astut", naisen takana kävelevä Lauri murahti ja Heidi saattoi melkein kuulla miten toisen suupieli nyki hieman.
"Osaan kyllä keskittyä useampaan asiaan samaan aikaan", hän vastasi liiotellun ylpeästi, samalla huomaten, että ruskea koira asettui metrin päähän hänen edelleen.

Pitkospuut helpottivat huomattavasti pienessä lumimäärässä kävelemistä. Niistä oli pidetty hyvin huolta, eikä Heidi pelännyt astuvansa lahoon kohtaan ja murtavansa nilkkansa tai jotain muuta yhtä inhottavaa. Puilla kävely kuitenkin verotti osansa maisemista nauttimiseen, eikä asiaa helpottanut se, että nainen kantoi näkökenttänsä edessä suloista lasta, joka tuijotti häntä herkeämättä suurilla silmillään.
"Sofia ei taida ymmärtää, että nyt pitäisi katsoa maisemia, eikä äidin punaisia kasvoja", Heidi hymähti, korjasi hieman tytön päässä olevaa pipoa parempaan asentoon. Lapsen posket olivat myös punertavat, raitis pakkasilma teki hyvää heille kummallekin.
"Valinnanvaikeutta itse kullakin - ja sitä paitsi tuollainen puna on vain kaunista", Lauri kertoi saaden edessään kulkevan naisen hymyilemään leveämmin. Mahanpohjassa lehahteli muutama perhonen, ihan vain, koska se oli luvallista.

Aurinko, harvinainen näky siinä kuussa, oli asettautumassa jo puiden latvojen taakse, mutta antaisi valoa vielä tunniksi tai kahdeksi. He eivät halunneet löytää itseään pimeyden keskeltä suolta, jota kumpikaan ei tuntenut.
"Ihanan hiljaista", Heidi huokaisi pysähtyessään aukeaman reunalle. Lumen määrä riitti juuri ja juuri peittämään ruohomättäät ja pienimmät puskat. Sofia sopi rikkomaan luonnon hiljaisuuden, taivuttelemalla äänteitä, joista muodostuisi aikanaan ensimmäiset sanat. Lapsen äiti käänsi katseensa maisemista tyttöön, joka heilutteli käsiään innoissaan hänen takkiaan vasten.
"Sä olet vielä vähän turhan pieni kävelemään itse", nainen hymähti tuntien pienten sormien kietoutuvan tumppujen sisällä oman etusormensa ympärille.
"Sieltä tulee vastaan joku", Lauri varoitti saaden siniset silmät pongahtamaan aukean toiselle laidalle.
"Otatko Milon naruun, ihan varmuudeksi?" Heidi kysyi elehtien susikoiralle luoksetulon. Uroskoiran musta-kultaiset valjaat erottuivat paksun karvan joukosta ja Lauri naksautti mustan nahkataluttimen valjaisiin kiinni.

Heitä lähestyvä mies oli pukeutunut maastokuvioon, selässä keikkuva rinkka kieli siitä, että tämä ei välttämättä ollut ihan samanlaisella päiväretkellä, mille Heidi, Sofia ja Lauri olivat lähteneet Milon kanssa. Koira murisi matalalla äänellä, mutta hiljeni, kun Heidi komensi sitä käsimerkillä. Oli ihanan helppoa omistaa koira, joka toimi ilman äänikäskyjäkin.
Tulija tervehti heitä rempseästi, ehkä hieman savolaisella murteella ja vaikutti siltä, että olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa juttelemaan. Pipon alta tuikkivat harmaasävyiset silmät olivat lempeän levottomat, eikä jättäneet enää epäilyn varaan, yöpyisikö mies metsässä tämän yön vaiko ei. Sen vahvisti myös rinkan sivussa roikkuva trangia, joka oli paikoin mustunut noesta.

Päästyään jatkamaan matkaansa, Heidi mietti hiljaa mielessään miten erilaisia ihmisiä tässä maailmassa oli. Hän ei itse pystyisi luopumaan kotinsa mukavuuksista kuitenkaan kovin pitkäksi aikaa, vaikka nauttikin ulkoilmaelämästä. Tiesi ainakin nauttivansa enemmän, kuin eteensä siirtynyt Lauri, joka oli vaatinut saavansa valita heidän eväänsä tarkkaan lähikaupasta ennen lähtöä.
Heidille olisi ollut melkeinpä ihan sama minkä merkkisen makkarapaketin olisi valinnut hyllystä, mutta Lauri oli tarkempi, eikä se tietenkään ollut millään tavoin huono asia.
"Puoli kilometriä vielä", Lauri sanoi, kun heidän eteensä ilmestyi puusta tehty reittikyltti.
"Mulla on ihan kiljuva nälkä", Heidi kommentoi saaden ympäri kääntyneeltä mieheltä merkitsevän kulmankohoittelun.
"Se ei varsinaisesti yllätä", tämä naurahti saaden virneen nousemaan myös naisen huulille.
"Mä kuitenkin kävelin kahden edestä", Heidi huomautti, Lauri pudisteli päätään ja kääntyi jatkaakseen kulkuaan kohti sovittua grillauspaikkaa.

Savu nousi grillikatoksen keskellä olevaa savupiippua pitkin ylös. Se oli aluksi harmaata, paksua, mutta tulen syödessä kuivia puita, savu keveni ja tummui hieman. Sitä ei enää ollut niin helppo huomata hämärtyvää taivasta vasten.
He olivat päättäneet syödä vasta kierroksen päätteeksi paikassa, jonka viereen oli pysäköity safiirinsininen Lexus. Siinä paikassa ei valon väheneminen haitannut, sillä heidän ei enää tarvinnut nähdä kulkea pidemmälle.

"Mä päästän tän pedon hetkeksi irti", Heidi sanoi irroittaessaan Sofiaa kantorepusta. Hän oli pakannut tytölle mukaan lämpöeristetyn alustan, jolle laski toppahaalariin puetun lapsen mahalleen.
"No, onneksi se ei osaa vielä karata", makkaroista huolehtiva Lauri kommentoi liekkien maalatessa tummaverikön hiukset oranssin eri sävyihin.
"Ei siihen kauaa mene", Heidi uhkaili virnistellen. Milo asettui puoliksi makaamaan myös alustalle, Sofian vierelle. Kellertävät silmät tuijottivat lasta tarkkaavaisina.

Heidi antoi Laurin ajaa auton miehen kodin parkkipaikalle. Molemmilla oli aamulla aikaisin menoa ja nukkumaan käytäisiin eri osoitteissa jälleen kerran.
"Kiitos seurasta ja ruoasta", nainen hymähti halatessaan Lauria auton ulkopuolella heidän vaihtaessa kuljettajaa.
"Kiitos itsellesi", tummaverikkö vastasi, Heidin oli helppo uppoutua mustilta näyttäviin silmiin. Oli melkein valheellista miten hyvä hänen oli olla miehen lähellä.
"Tuutko tiistaina meille yöksi? Käydään aamulla tallilla ja viedään paluumatkalla Sofia isälleen ja sitten lähdetään Latviaan?"
"Voin tulla."
"Joko sä oot pakannut sun frakin?"
"Tietysti. Etkö sä sitten ole? Pakannut siis."
"En tietenkään. Kuka järkevä sellaista nyt ajoissa tekisi?"

Laurin huulien kaartuessa vinoon virneeseen, Heidi painoi omansa niitä vasten hymyillen itsekin.
"Heippa", nainen hengähti suukottaen Lauria vielä nopeasti ennen, kun päästi miehen jatkamaan matkaansa kotiinsa. Sofia tuhisi tyytyväisenä takapenkillä, kun Heidi peruutti auton parkkiruudusta ja lähti ajamaan kohti Kallaa.

31.12.2019

Ensimmäinen osa.

"Saisiko sut millään hinnalla tanssimaan?" Heidi kysyi sinisten silmien tuikkiessa tämän pitäessä katseensa tummanruskeissa silmissä.
“Kalliilla”, Lauri vastasi nopeasti, kasvot vakavina ja antoi huvittuneen hymyn tulla huulilleen liioitellulla viiveellä. Miehen katse haki sopivan paikan tanssivien parien lomasta, ennen kuin tämä veti Heidin lähelleen ja toivoi, että vuosien tanssitauon jälkeen askeleet tulisivat lihasmuistista.

“Jäät suuresti velkaa”, Lauri virnisti hiljaa katsellessaan gaalan muita vieraita. Heidin kasvoja kehystävä hiuskiehkura kutitti miehen poskipäätä, mutta tämä ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen kauemmas tanssiparistaan. Lauri oli muutaman epäröivän askeleen jälkeen rentoutunut ja muistanut, miten helppoa vieminen parhaimmillaan oli. Suurin vaikutus oli seuralaisella ja tässä tapauksessa frakkiin pukeutuneen miehen tehtävä oli miellyttävin mahdollinen.
"Onneksi multa löytyy kolikko jos toinenkin", Heidi hymähti huvittuneena antautuen onnellisena Laurin vietäväksi. Käsi hänen selällään muuttui varmemmaksi joka askeleella ja nainen antoi makean hajuveden täyttää keuhkonsa. Hetken ajan saattoi melkein kuvitella siirtyneensä ajassa taaksepäin, maailmaan, josta oli jäljellä vain tarinoita.

"Sä tuoksut vieläkin hyvältä", Heidi kuiskasi Laurin korvaan virnistäen, muistaen kuinka asiasta oli keskusteltu jo aiemmin sinä vuonna useampaan kertaan. Katse kiersi miehen olan yli muissa tanssijoissa, joista osa tuntui lähes ammattilaisilta ja osa taas ennemmin huojui elävän musiikin tahdissa.
Sydän sykähteli ihan omassa tahdissaan Heidin kääntäessä katseensa uudelleen tummiin silmiin, jotka olivat niin lähellä, että nainen saattoi erottaa pieniä yksityiskohtia iiriksistä niinkin hämärässä valossa. Hölmö hymy alkoi tuntua poskipäissä, mutta ei laskenut siitä huolimatta punatuilta huulilta. Hän oli onnellinen siinä hetkessä.

Vuoden vaihtuminen ja puhe olivat viralliset. Kaikesta virallisuudesta huolimatta Lauri käytti tilanteen hyväkseen juhlaväen huomion kiinnittyessä suosionosoituksiin sekä juhlintaan painamalla huulensa Heidin huulille silläkin riskillä, että pilaisi tämän punatut huulet. Suudelma oli hillitty, mutta sitä seuraava katse antoi ymmärtää kaiken sen, joka oli täytynyt pidättää pois julkisesta hellyydenosoituksesta. Heidi tunsi sen katseen vaikutuksen kehossaan, polvien notkahtaessa vaarallisesti hänen allaan, tyytyväisenä varmasta kädestä alaselällään. Hansikkaan peittämä peukalo pyyhkäisi miehen huuliin tarttuneen värin pois.

“Drinkit vai huoneeseen?” Lauri kumartui kysymään kaksikon käännyttyä hetkeksi seuraamaan juhlaa, joka oli keventymässä sekunti sekunnilta.
"Ehkä yhdet drinkit vielä?" Heidi pohti, vaikka ajatus komean seuralaisensa saamisesta kahdenkesken houkutti sillä hetkellä äärettömän paljon. Se ehkä omalta osaltaan myös ajoi drinkkien suuntaan, sillä tunteen pitkittäminen viehätti sitäkin enemmän. Heidän suhteensa oli alusta asti, jo silloin, kun he olivat olleet pelkästään ystäviä, ollut naisen silmissä tasapainoilua vauvan, imagon ja salailun välillä. Hänen painajaisensa oli se, jonka Jesse oli jo kertaalleen paljastanut liikkuvaksi juoruksi - että Lauria epältäisiin Sofian isäksi. Asia ei itse naisessa aiheuttanut ahdistusta, vaan enemmän se, kuinka Lauri suhtautuisi sellaiseen tilanteeseen. Nyt mies oli itse valinnut olevansa näkyvä osa heidän perhearkeaan, mutta Heidi epäili yhä kuinka tämä reagoisi suoriin kysymyksiin.
Niiden pohdintojen pohjalta Heidi nautti aina, kun sai olla vapaammin Laurin seurassa - avoimesti käyttäytyä, kuin tyttöystävä, eikä enää vain ystävä.

Bruneten hanskan peittämä käsivarsi kosketti Laurin kättä heidän kävellessä baaritiskiä kohden ja Heidi nojasi vielä lähemmäksi.
"Saat päättää mitä juodaan", nainen sanoi hymy huulillaan. Lauri kurtisti mietteliäänä kulmiaan viimeisen askeleen ajaksi, kunnes nojautui baaritiskiin ja tilasi hetkeäkään empimättä kaksi gin tonicia.
“Hyvää uutta vuotta”, mies toivotti saatuaan juomansa ja kohotti lasiaan katse Heidin silmissä.
"Hyvää uutta vuotta", nainen vastasi tuijottaen pehmeän valkoisessa valaistuksessa Lauria takaisin vino hymy huulillaan.

Drinkit tyhjenivät. Lauri mietti, johtuiko Heidin lasin vajumisen nopeus gaalasta, miljööstä, drinkin itsensä mausta, kiirehtimisestä vai aivan jostain muusta. Miehen suupieliä koristi itsepintainen virne, jonka tämä halusi peittää kaikilta muilta paitsi Heidiltä laskiessaan tyhjän drinkkilasin kädestään.
“Haluatko lisää?” Lauri tiedusteli väistäen tiskille valuvan porukan tieltä kietaisten samalla kätensä Heidin vyötärölle.
Ele sai jo ennestään vaikean hengittämisen entistä hankalammaksi ja sydän tuntui hakkaavan korsetin kehyksiä vasten erityisen voimakkaasti.
"Mulla on nyt ihan toisenlainen jano" Heidi lähestulkoon kehräsi äänensä madaltuessa tummien silmien katseen alla.

Linnan valtavat käytävät kaikuivat pariskunnan astellessa liiotellun maltillisesti heidän huonettaan kohden. Heidi tunsi olonsa melkein teini-ikäiseksi vetäessään Laurin erään syvennyksen kohdalla sivummalle. Kiviseinä oli viileä paljasta yläselkää kohden, kun nainen rypisti frakin liepeet sormiensa väliin ja veti lämmintä kehoa lähemmäksi itseään vasten samalla, kun tuijotti Lauria silmiin.
Violetilla maalatut huulet raottuivat aavistuksen, kuin kutsuen toista kanssaan leikkiin.

Lauri veti syvään henkeä ja pakotti katseensa pois Heidistä siksi aikaa, että ehti vilkaista ympärilleen. Käytävä oli heitä kahta lukuunottamatta tyhjä ja sen havainnon turvin Lauri painoi huulensa Heidin huulille sillä miesystävän oikeudella, jota oli täytynyt hillitä toisten nähden. Miehen vartalo lukitsi Heidin seinää vasten, mutta Lauri oli melko varma, että juuri sitä asetelmaa brunette oli tavoitellut jo pidemmän aikaa.

Jos Heidin mekko ei olisi ollut niin massiivinen, Lauri olisi nostanut naisen seinää vasten. Nyt tämä kuitenkin hillitsi itsensä, kaivoi toisella kädellä huoneen avaimen ja sohi oven auki Heidin kaulan iholle murahtaen. Koska naisen mekon helmaa riitti, Lauri ei edes yrittänyt kuroa sitä ylös, vaan pyöräytti Heidin ympäri huoneen eteistilassa. Miehen sormet avasivat mekon nyöritetyn selkämyksen vaivattomasti ja päästivät mekon laskeutumaan lattialle.

Hengittämisen vapaus asettivat naisen kokemaan huumaan aivan omanlaisensa tason. Samanaikaisesti oli helpompi ja silti vaikeampi hengittää, kun kärsimättömät kädet taiteilivat Laurin puvun nappeja auki yrittäen hillitä himon tuomaa tärinää.
Houkutteli suuresti antaa itselleen vapauden vain repiä kauluspaita nappeineen auki, mutta Heidi malttoi mielensä painautuessaan lähemmäksi kaulaansa suutelevaa miestä. Oli kuin hän olisi uudelleen saanut luvan koskettaa, kun paljaat sormet vihdoin tavoittivat Laurin kuumalta tuntuvan selän ihon.