Kellonaika on nyt 14.08.20 17:08

15 osumaa on löytynyt haulle 0

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Saksassa 8.12.2019 #dressagemasters2019
kirjoitettu yhdessä @Heidi N.:n kanssa
ensimmäinen osa

Suihkun kohina jäi olemattomaksi taustameteliksi puhelimen pitäessä tasaisin väliajoin matalan tuuttaus-äänen.
“Hei”, Heidi tervehti nähdessään tutut kasvot näytöllä.
“Huomenta”, Jesse tervehti selvästi vielä unisena.
“Joko Sofia on hereillä?”
“Onhan se, odota hetki”, Jesse vastasi ja hetken ajan näytöllä näkyi miehen kodin seiniä, kattoa ja paidan reunaa. Onnellinen virne vaihtui Heidin kasvoille, kun Sofia ilmestyi Jessen syliin puhelimen ja miehen väliin.
“Hei, rakas”, nainen hengähti ja tunsi koti-ikävän puristavan ikävästi kurkkuaan. Se sai melkein kyyneleet nousemaan silmiin, mutta Heidi räpytteli ne itsepintaisesti pois.
Sänky heilahti hieman, kun nainen vaihtoi asentoaan oikean jalan puutuessa lähes tunnottomaksi.

Lauri oli muistanut Heidin facetimepuhelun vielä suihkuun mennessään, muttei sieltä palatessaan. Pyyhkeen lanteilleen käärinyt mies harppoi huoneen poikki ja tajusi Heidin puhelimen näytöltä näkyvät kasvot hieman liian myöhään.
“Sori”, Lauri ähkäisi siirtyen pois videopuhelun taustalta kosteita hiuksiaan haroen. Mies ei ollut varma, oliko puhelimen toisessa päässä tyttären ja äidin puhelua mahdollistava Jesse nähnyt hänet ja että oliko sillä loppujen lopuksi mitään väliä. Lauri vilkaisi Heidiä ja irvisti pahoittelevasti, ennen kuin harppoi laukulleen kaivamaan puhtaita vaatteita.
Heidi naurahti ääneen ja hieraisi suupieltään vapaalla kädellään, siirtäen katseensa takaisin ruudulle.
“Tuun hakemaan Sofian huomenna aamulla ennen sun työvuoroa”, nainen lupasi ja yritti peitellä kasvoilleen pyrkivää virnettä.
“Moikka”, tämä hyvästeli ja katkaisi puhelun, heittäen puhelimensa johonkin tyynyjen viereen.
“Sulavaa”, Heidi hymähti kulmaansa kohottaen. Asento sängyllä muuttui hieman, kun puolialastoman kehon ihailu sai paikallaan olemisen lähes sietämättömäksi. Katse ei jättänyt arvailuiden varaan miten pahoillaan hän olisi, jos pyyhe sattumalta päätyisi hotellihuoneen lattialle.

“Melkein muistin, että täällä voi joutua livekuvaan”, Lauri totesi vilkaisten Heidiä olkansa yli puhdas paita käsissään. Mies pinosi loput vaatteet paidan päälle, kääntyi ja naulitsi katseensa sängyllä jokseenkin kiireettömästi istuvaan naiseen.
“Onko meillä kuinka tiukka aikataulu?” Lauri mutisi laskiessaan vaatepinon sängynpäädyssä sijaitsevalle rahille ja nojautui sitten lähemmäs Heidiä. Naisen hento päänpudistus sai ovelan virneen Laurin suupieleen, eikä mies miettinyt pidempään painaessaan huulensa vaativina Heidin huulille.

***

Lauri ei ollut etukäteen varautunut jännittämään tuloksia kenenkään puolesta. Mies oli toki tiennyt Sarahin matkustaneen Saksaan kilpailemaan Amanda Sokan hevosella, muttei ollut olettanut istuvansa katsomossa koko luokan ajan. Heidi istui miehen vieressä selvästi tyytyväisenä siitä, että oli juuri saanut katsoa kokonaisen luokan kür-ohjelmia. Kaksikko oli ehtinyt lounastaa ennen luokan alkua sattuneesta syystä väliin jäänyttä aamupalaa paikatakseen, joten siitäkään syystä heidän ei tarvinnut poistua katsomosta kesken kaiken.

“Sarah sijoittuu”, Lauri totesi, kun kolmanneksi viimeisen ratsukon tulos ilmestyi suurelle screenille. Mies ei uskaltanut käyttää sanaa voittaa, vaikka sillä hetkellä Sarah piti ratsullaan kärkisijaa.
“Se ratsasti tosi hyvin”, Heidi myönsi hymyillen, seuraten hetken ajan Laurin kasvojen profiilia, kunnes seuraavan ratsukon musiikki alkoi. Luokan viimeisenä lähti Avrelian Ismailov punaruunikolla puoliveritammallaan. Nainen ei kadehtinut tuomareiden työtä, sillä kärkisuoritusten tasaisuus oli lähestulkoon mahdotonta arvioitavaa. Sormet silittivät Laurin ristiselkää tämän nojatessa hieman eteenpäin, ilmeisesti jännitys tarttui myös katsomoon tällä kertaa.

“Ei hitto, prosentin tuhannesosan ero”, Heidi älähti, kun viimeisen ratsukon prosentit saatettiin yleisön tietoon. Lauri oli yhtä yllättynyt, koska Sarah oli hävinnyt kovatasoisessa luokassa voittaneen olemattomalla erolla.
“Haluatko sä käydä onnittelemassa?” nainen kysyi siirtäessään katseensa areenalta takaisin vieressään istuvaan Lauriin.
“Joo, ehdottomasti, jos vain päästään tarpeeksi lähelle”, mies vastasi yrittäen päästä jyvälle siitä, miten ohjelma jatkuisi ja missä välissä Sarah olisi mahdollista tavoittaa.

Sarahin ratsu oli helppo erottaa muista. Lauri ehti taikoa kasvoilleen hymyn juuri, ennen kuin vaaleita nahkaohjia kädessään pitävä nainen huomasi hänet.
“Onneksi olkoon”, mies sanoi hymyillen. “Se oli hallittu kokonaisuus.”
Hymy Sarahin kasvoilla oli tarttuvaa, kun Laurin katse harhaili sen ja naisen kilparatsun suitsiin kiinnitetyssä suuressa ruusukkeessa.
“Kiitos!” Sarah henkäisi kasvot hämmentyneen onnellisen punan peitossa. Heidi nyökkäsi hymyillen tervehdyksen kotitallilta jonkin verran tutuksi käyneelle nuorelle naiselle.

“Mä oon ehkä vähän shokissa vielä, mutta ihan järjetöntä! Näitkö sä meidän radan? Sä kyllä ansaitset oman osasi kiitoksista, koska, no, olisin ehkä jähmettynyt spotin alle jo alkutervehdyksessä muuten”, Sarah kuulosti hengästyneeltä. Heidi epäili, että se oli adrenaliinin aiheuttamaa. Nuoren naisen äkillinen ele valmentajaansa kohtaan sai Effin kavahtamaan askeleen taaemmaksi ja Sarah irrottautui halauksesta nopeasti, jottei olisi karkuuttanut hevostaan kisa-alueella.
“Effi oli ihan mieletön”, Sarah lisäsi syvän henkäyksen päätteeksi ja tästä näki miten ylivirittynyt tunnelma alkoi hiljalleen rauhoittua.

"Näin", Lauri vastasi huvittuneena. Se ei ollut hänen valmentajanuransa ensimmäinen kiitos palkintojenjaon jälkeen, vaikka jokaista syytä ja seurausta saattoikin punnita monelta kannalta, mutta ehdottomasti ensimmäinen sen kokoisissa, kansainvälisissä koulukilpailuissa.
"Alan epäillä, näkeekö sinua tämän jälkeen lainkaan Orijoella", Lauri totesi luoden Sarahiin merkitsevän katseen, joka oli tarkoitettu hyväntuuliseksi heitoksi. Mies arvosti Sarahin titteliä hevostensa liikutusapuna ja sitoutumista valmennettavana, muttei pitänyt sitä lajivalintansa puolesta itsestäänselvyytenä.

Sarahin kasvoilla loistanut hymy hiipui hieman, ihan hetkeksi, mutta ele ei jäänyt keneltäkään näkemättä.
"Itse asiassa, Effihän jää varsalomalle näiden kisojen jälkeen. Vai meinasitko, että musta on yhtäkkiä tulossa liian kuuluisa teidän talliin?" Sarah virnisti sitten jo huomattavasti rennommin, sillä tiedosti kyllä edessään seisovien ihmisten meriitit hevosmaailmassa.
"Meidän?" Heidi kysyi suupieli nykien. Lauri vilkaisi huvittuneena naisystäväänsä ja palautti sitten katseensa Sarahiin.
"Tai siis sun. Teidän, isolla t:llä. Tai siis…" Sarah näytti aavistuksen hätääntyneeltä.
"Rauhoitu, kunhan kiusaan", Heidi keskeytti naurahtaen ja katsahti Lauria nopeasti.
"Tsemppiä pääluokkaan vielä", nainen jatkoi hymyillen.
“Älä ota paineita tästä sijoituksesta”, Lauri muistutti luoden valmennettavaansa paljonpuhuvan katseen ennen kuin kiersi kätensä Heidin ympärille johdattaakseen naisen pois vilinästä.

“Noah on näillä korkeuksilla kuuden ja seitsemän välillä. Menee yöhön, että me ollaan Hartzeilla”, Lauri mutisi luettuaan puhelimeensa kilahtaneen viestin. Mies oli menossa Hartzien kilpatallille, jossa hän kokeilisi muutaman Saschan myyntihevosen ja josta käsin kävisi kokeilemassa myös lähitallin ratsuja asiakkaansa puolesta. Laurin entisen pomon luottopakki Noah oli lähtenyt mukaan hevosenhakureissulle ja tarjonnut kyytiä Bremeniin kuultuaan Laurin suunnitelmista.
“Jään tiistaina todennäköisesti Valtterin luo yöksi. Sama ajaa Orijoelle seuraavana aamuna”, Lauri jatkoi suunnitelmiensa avaamista, koska yösija paluumatkalle oli sekin varmistunut vasta tänään Valtterin oman työmatkan vuoksi.
"Tyhmää, että sun pitää lähteä kesken pääluokan. Toivottavasti ne hevoset on hyviä siellä, ettei ole ihan turha reissu", Heidi mietti ääneen. Tietysti olisi ollut ihana lähteä kotiin yhdessä palkintoseremonian jälkeen, mutta järkevästi järjestelty työreissu meni luonnollisesti sen edelle. Hän oli sopinut hakevansa Sofian heti aamusta isältään, kun illan kotiintuloaika oli tytön nukkumaanmenoajan jälkeen vasta.

Heidi olisi tietenkin lähtenyt myös mieluusti Laurin mukaan ja olisi lähtenytkin, jos Sofia ei odottaisi kotona.
"Koitan olla tekemättä tyhmiä hankintoja, kun et ole valvomassa", nainen lisäsi vino virne suupielessään, nojautuen hieman lähemmäksi Lauria. Toisen kehon lämpö oli edelleen houkuttelevan ihanaa.
"Samoin", Lauri virnisti katse sinisissä silmissä. Vaikka mies ei ollut menossa katsomaan hevosta itselleen, oli hän noussut myös Vegasin satulaan kesällä vain kokeilemisen ilosta.

"Mihin haluat? Expoon, katsomoon, kahville, kuohuvalle?" Lauri tiedusteli, koska aikaa oli vielä. Miehen täytyisi hakea tavaransa hotellin matkatavarasäilytyksestä ennen kyydin saapumista, mutta hotellin läheinen sijainti helpotti asiaa.
"Ihan sama, kunhan sä olet siellä", Heidi vastasi tummalla äänenpainolla ja kurottautui sitten painamaan kiireettömän suudelman Laurin huulille.
"Oliko liian siirappista?" brunette kysyi virnistäen ja tutki tummien silmien katsetta, tuntien miehen hengityksen kasvoillaan.
"Rajalla", Lauri irvisti huvittuneena lähinnä siksi, että huomasi muutaman silmäparin uteliaat katseet. Niihin täytyisi tottua, koska Suomessa piirit olivat pienemmät ja silmäparit kuuluisivat suuremmalla todennäköisyydellä tutuille.

"Mennään expon kautta kahville", Lauri päätti ja ohjasi Heidin edelleen väkijoukossa. "Jos vaikka löydät itsellesi jotain joululahjaksi."
Tummissa silmissä välähti, kun Lauri vastasi sinisten silmien yllättyneeseen katseeseen.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 13.12.19 21:05
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 54
Luettu: 2062

Heidin elämää

Dressage Masters 2019


Perjantai 06.12

Oli jollakin tavoin kutkuttavaa johdatella Lauri yksityiskoneen luokse. Matka Helsinkiin oli sujunut ongelmitta ja hyvässä säässä, Heidi toivoi, että säätila pysyisi vielä pari tuntia, sillä inhosi lentää huonossa kelissä.
“Huomenta”, nainen tervehti Pietilää, joka oli toiminut hänen lentäjänään jo vuosia. Mies lensi useimmiten rahtikoneilla, mutta oli lähes aina käytettävissä, kun Heidi oli pyytänyt.
“Huomenta neiti. Herra. Tervetuloa”, Pietilä tervehti asiallinen hymy huulillaan.

Heidi istui pehmeälle penkille ja kiinnitti vyön tottunein sormin. Sinisten silmien katse nousi Laurin kasvoille ja tämä yritti lukea niiltä mielipiteitä, ajatuksia. Hän ei tiennyt oliko mies matkustanut koskaan yksityiskoneella, ei tiennyt pitikö Lauri häntä snobina.
“Turistiluokka tuntuu tällaisen jälkeen varmaan vähän erilaiselta”, turvavyötään kiinnittävä Lauri kommentoi ja vilkaisi vieressään istuvaa naista. Mies ei palaisi Suomeen yhdessä Heidin kanssa, koska hänen omat työasiansa venyttäisivät reissua yhdellä yöllä ja Lauri olisi Helsingissä tiistai-iltana.
“Saattaa olla”, nainen vastasi virnistäen.


Croissantin lehtevä taikina mureni lautaselle, kun Lauri yritti nauttia aamupalastaan sen verran mitä univelaltaan pystyi. Miehen nukkumaanmeno oli venynyt, sillä Saksan matkan työosuutta koskevia puheluita oli täytynyt soitella odotettua useampi ja kun Lauri oli alkanut suunnitella alkuvuoden valmennuskalenteriaan, mies oli havahtunut työn keskeltä vasta Heidin puheluun. Kello ei ollut ehtinyt yli puolen yön, kun Lauri oli ennättänyt Heidin luo, mutta työasiat olivat jääneet pyörimään miehen takaraivoon ja valvottaneet tätä vielä pitkään Heidin nukahdettua.

“Mikä meidän aikataulu tänään on?” Lauri kysyi ja hörppäsi kahviaan, jota tiesi tarvitsevansa toisenkin kupillisen.
“Yhdeltätoista alkaa alle 3-vuotiaiden arvostelu”, Heidi osasi kertoa saatuaan suunsa tyhjäksi aamupalasta.
“Yhdeltä kisat ja viideltä vasta EQP:n sponsoriluokka, jossa mun pitää olla läsnä. Meidän hotelli on ihan siinä vieressä, niin ei meidän tarvitse olla siellä ihan koko aikaa”, nainen jatkoi ja joi kulauksen appelsiinimehua.
“Oliko siellä jotain, mitä sä haluat nähdä?” Heidi kysyi ja yritti edes hieman peitellä suupieliinsä hiipinyttä virnettä. Kenttäratsastaja koulukilpailuissa, hän saattoi kuvitella miten Lauri halusi nähdä viiden tunnin edestä kouluratoja.

“Sinut palkintojenjaossa”, Lauri murahti huvittuneena. “Tiedä, vaikka jää ainutkertaiseksi mahdollisuudeksi.”
Mies antoi ilkikurisen virneen nousta huulille ja pilkahduksena tummiin silmiin saakka, eikä voinut olla nappaamatta Heidin sormia omiensa lomaan siltä varalta, että nainen reagoisi odotettua tuohtuneemmin.
“Kai sä tiedät, että saat maksaa tuosta myöhemmin?” nainen varoitteli kulmaansa kohottaen ja nosti toisiinsa kietoutuneet kämmenet suunsa eteen. Kevyt näykkäys oli nopea ja Heidi laski kädet takaisin alas.
“Näytän sulle vielä närhen munat joku päivä”, Heidi lupasi päätään pudistellen.


Hotellihuone oli moderni ja valoisa. Lauri vajosi sängylle Heidin kadottua ehostautumaan kylpyhuoneeseen palkintojenjakoa varten. He olivat ehtineet seurata alle kolmevuotiaiden katselmusta, joka oli ollut Laurinkin näkökulmasta mielenkiintoinen. Samalla he olivat saaneet ensimmäisen maistiaisen Schwanhilde Arenan tarjoamista puitteista. Nuorten hevosten katselmus oli mennyt samoja katsomopaikkoja kuluttaen, mutta vaativan B:n kolmannen ratsukon jälkeen Lauri oli lähtenyt metsästämään lisää kahvia ja hetki sen jälkeen he olivat päättäneet pyörähtää hotellilla.

Laurista tuntui, että hänen silmäluomensa painoivat kymmenkertaisesti tavanomaiseen väsymykseen verrattuna, eikä mies edes yrittänyt taistella vastaan antaessaan silmiensä sulkeutua. Pehmeä sänky ja hiljaisuus tekivät tehtävänsä, eikä mies ehtinyt edes korjata leveähköä asentoaan nukahtaessaan parivuoteelle.

Heidi palasi takaisin huoneen puolelle ja pysähtyi kylpyhuoneen ovensuuhun. Olkapää nojautui karmia vasten kevyesti ja pieni, onnellinen hymy viipyi tämän huulilla. Vilkaisu kelloon kertoi, ettei heillä ollut vielä kiire, joten Heidi antoi Laurin nukkua.
Ainakin hän ehtisi tehdä hieman töitäkin viikonlopun aikana.


Patja antoi hieman periksi, kun nainen lopulta istui suloisesti tuhisevan miesystävänsä vierelle.
“Lauri? Meidän pitäisi kohta lähteä takaisin”, Heidi kertoi pehmeällä äänellä ja juoksutti sormiaan toisen käsivarrella. Tuntemus havahdutti Laurin unestaan, mutta mies ei suostunut vielä avaamaan silmiään.
“Mmm-h”, tämä murahti uneliaasti ja pysäytti Heidin sormet toisella kädellään. “Tai sitten sä voit tulla hetkeksi tähän.”
Lauri raotti silmiään sen verran, että näki Heidin kasvot ja osasi kiertää kätensä naisen vyötärön ympärille vaatiakseen tätä viereensä. Miehen suupieli nykäisi, kun hän sai vastustelevan Heidin kyljelleen ja vedettyä lähelleen.
“Onko sun ihan pakko mennä?” Lauri murahti naisen hiuksiin sulkiessaan tyytyväisenä silmänsä.

Syvä huokaus kuulosti katkonaiselta kylmien väreiden juostessa Heidin selkää pitkin. Hän olisi antanut melkein mitä vain, jotta olisi voinut jäädä huoneeseen loppupäiväksi Laurin kanssa.
“On ja sä tulet mukaan”, nainen kertoi ja vei alahuulensa hampaidensa väliin. Vaati hyvin paljon itsekuria olla jatkamatta houkuttelevaa tilannetta eteenpäin.
“Saat jatkaa sun kauneusunia sitten palkintojenjaon jälkeen, muru”, Heidi tyrskähti hieman ja painoi nopean suukon Laurin ohimolle. Jos hän olisi eksynyt huultensa kanssa lähellekään tummaverikön huulia, siitä sängystä ei olisi noustu enää.


“Class three, Prix St Georges, sponsored by Equestrian PRO, winner - Noah Haydn from Germany with mare Zantouna RE. She’s a 15 year-old Rhineland warmblood from Finland.”
Heidi hymyili, kätteli voittajaa ja ihasteli uniikkia villaloimea tamman selässä. Tummansininen kangas näytti hyvältä areenan valoissa.
Toiseksi tullut fwb-ori M.B. Chiro näyttäisi varmasti myös komealta tummansinisen kouluhuovan kanssa. Heidiä hieman ehkä harmitti, ettei ollut lahjoittanut kolmatta palkintoa, sillä olisi mieluusti ojentanut esinepalkinnon myös kolmanneksi tulleelle Neealle.

Areenalta poistuttuaan, Heidi vilkaisi puhelintaan ja tunsi lämmön sisällään nähdessään kotoisan kuvan Sofiasta. Nainen vastasi Jesselle sydänhymiöllä, oli suloista nähdä, että häntä oli seurattu kotona. Ikävä lasta kohtaan tuntui raastavalta, mutta sitä lievensi tieto siitä, että Sofia oli hyvissä käsissä isällään.

“Jaksatko jäädä vielä poniluokkaan, vai etsitäänkö jostain hyvä ravintola?” Heidi kysyi päästyään takaisin Laurin luokse.
“Ravintola kuulostaa hyvältä”, mies vastasi rehellisesti ja kiersi kätensä Heidin vyötärölle. Laurista tuntui hyvältä tehdä niin, koska heidän suhteensa haki vielä muotoaan ja etenkin Orijoki-Kalla -akselilla kaikki julkiset kosketukset vaativat pohjalle harkintaa. Nyt Laurin ei kuitenkaan tarvinnut arpoa hetkeäkään, painaisiko huulensa Heidin poskipäälle ja kääntäisikö sitten naisen kasvot itseensä päin voidakseen suudella tämän huulia keskellä kisahulinaa.






Lauantai 07.12

Lauri tunsi olonsa huomattavasti eilistä vireämmäksi istuessaan Heidin vieressä areenan katsomon yläriveillä. Miehen katse vaelsi kouluratsastusklinikkaan valikoituneissa ratsukoissa, mutta Heidi tuntui selvästi seuraavan pelkästään nuorta oria, jonka ratsastaja starttaisi myös naisen orilla.
“Tiedätkö sä tuon ruunikon?” Lauri mutisi huvittuneena eikä edes yrittänut lausua orin nimeä, joka löytyi käsiohjelmasta.
“En”, Heidi vastasi totuudenmukaisesti, pieni ryppy kulmakarvojensa välissä. Hän olisi halunnut lähemmäksi, muttei liikahtanut siitä huolimatta.
“Näyttää mielenkiintoiselta. Sen isä on Bourbon Mess, Martin kyllä sanoi, että sillä on joku untuvikko mukanaan”, nainen puhui poissaolevan kuuloisena. Tummanruunikko näytti siltä, kuin se olisi pelännyt katon romahtavan niskaansa hetkenä minä hyvänsä, mutta niinkin jäykkänä liikkui edelleen elastisesti.

“Hmm”, Heidi mumahti mietteliäänä ja nojasi takaisin selkänojaa vasten. Klaus laittoi hevoset ravaamaan ja tekemään siirtymisiä. Kirjavalla oldenburgorilla ei tuntunut olevan lainkaan ongelmia ison yleisön edessä, herasilmäinen ponitamma tikitti hurjan jännittyneesti. Mutta se ruunikko, Bouton d’Or, se väläytteli valtavan hyviä pätkiä ja pikkuhiljaa Heidi ymmärsi miksi Martin ratsasti orilla areenalla.


Lauri antoi Heidin katsella, mumahdella, kallistella päätään ja siristellä silmiään. Miehen sormet sivelivät hajamielisesti naisen jalkaa, kunnes tämä oli lopulta valmis tuomaan julki johtopäätöksensä.
“Haluatko käydä katsomassa sitä lähempää?” Lauri kysyi ovela hymy huulillaan, kun ratsukot alkoivat tehdä lähtöä areenalta tehdäkseen tilaa seuraavalle ryhmälle.

Heidi katsoi Lauria hieman ehkä yllättyneenä. Lämmin läikähdys valtasi naisen samaan tahtiin, mitä hymy leveni tämän huulilla. Paras poikaystävä ikinä.
“Tietenkin haluan. Voidaan samalla käydä katsomassa Zeviä”, Heidi vastasi ja kosketti sormenpäillään miehen rystysiä.


Tallialue oli vilkas, olihan päivän kisasuoritukset vasta edessäpäin.
“Hey Martin”, Heidi tervehti vino hymy huulillaan.
“Ah, hi, wie gehts?”
“Good. This is Lauri, Lauri, Martin. How is Zevi?”
“Nice to meet you. He’s good, enjoying the hustle here”, Martin kertoi ja riisui tummanruunikon orin suitset. Hevonen vaikutti väsyneeltä, mutta siitä huolimatta sen katse oli valpas karsinassakin.
“So, what’s his story?” Heidi kysyi ja nyökkäsi oria kohden.
“Oh, Bruno? He’s quite something. Nervous little junge. Suppose it’s something he will outgrow at some point. I have a bit more confidence in him after that clinic as he did not die out there and neither did I.” Martin silitti valkeaa läsiä Brunon otsassa, se oli epäsäännöllisen muotoinen ja Heidi näki miten suklaiset silmät tutkivat häntä uteliaina.
“Sillä on samanväriset silmät, kuin sulla”, nainen huomautti hiljaa ja virnisti hieman vilkaistessaan Lauria. Keskustelua sivusta kuunnellut mies kohotti yllättyneenä kulmiaan Heidin sanoille, muttei kommentoinut väittämää sen enempää.


Martinin klinikkaratsu - Bruno - vaikutti jääneen Heidin mieleen, sen Lauri huomasi. Bruneten katse harhaili mietteliäänä hevosalueella, jonne he olivat päässeet Heidin sponsori- ja hevosenomistajapassien avulla.
“Tuolla”, Lauri mutisi tunnistaessaan Zevin, jonka karsinan edustalla hääri miehen oletuksen mukaan Martinin groomi. Heidin huulilla pysyi vino hymy, kun tämä hyvästeli Martinin ja lähti sitten seuraamaan Lauria kermaorin karsinalle.

Zevin kermanvaalea harja oli letitetty säännöllisille sykeröille. Ori näytti kotiutuneen ruuhkaisaan ympäristöönsä vaivatta ja kuikuili pitkän naishoitajan takaa ohi kulkevia ihmisiä ja hevosia.
“Hallo, ich heiße Liza”, vaaleaverikkö esittäytyi ja hymyili valovoimaisesti.
“Liza!” Martin huudahti samaan aikaan Brunon karsinalta.
“Entschuldigung”, nainen hymähti, nyökkäsi molemmille ja käveli sitten työnantajansa luokse.

“Voi Zevi”, Heidi huokaisi avatessaan orin karsinan oven ja pujahti sitten sisään. Punertava turpa hamusi sormia hetken aikaa, haisteli takin liepeen läpi ja siirtyi sitten repimään heinäverkosta ruokaa.
“Sillä ei ainakaan taida olla koti-ikävä”, nainen mietti naurahtaen ja silitti pehmeää karvaa Zevin sään viereltä.
“Varo vaan”, Lauri murahti vilkaisten Heidiä huvittuneena. “Saksa vie helposti mennessään - pätee varmaan hevosiinkin.”
Mies nojautui karsinan ovenkarmiin ja katseli edessään seisovaa oria, jonka Heidi oli lähettänyt kilpailemaan toisen ratsastajan ratsastamana. Se oli ollut Laurin mielestä järkevä päätös, koska siihen oli nivottu myös Martinin kisoihin valmistautumisjakso, joka oli samalla ollut Zeville hyvä treenipätkä erilaisen ratsastajan kanssa. Lauri uskoi, että kunnon treenaamisen ja kilpailemisen pariin palailevan Heidinkin kannalta ratkaisu oli kaikin puolin toimiva ja antoi molemmille osapuolille jotain.




Sunnuntai löytyy täältä.

#DressageMasters2019
Kirjoitettu yhdessä Laurin kanssa.
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 13.12.19 21:04
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 62
Luettu: 2341

More than meets the eye | Sarah R.

09.12.2019

Saksahumu piti Sarahia tiukasti otteessaan. Sen tietysti saattoi tehdä myös tasoittavista lähtenyt humala, jonka ote tuntui lämpimän mukavalta. Nainen oli kymmenen tuhatta euroa rikkaampi, mitä oli lähtiessään, mutta silti keltainen ruusuke matkalaukussa jotenkin tuntui arvokkaammalta. Että hän oli melkein voittanut ensimmäisen kansainvälisen luokkansa ja vielä Effin kanssa.
Suurkilpailuiden valot, tunnelma ja omituinen energia ei ollut lähtenyt silloinkaan, kun latina oli nähnyt Robertin ja Inkerin eilisillä after rideillä. Sekin johtui ehkä humalasta, mutta Inkeri oli lähtenyt ja Robert ei ja Sarahiin oli uponnut tilanteen muodot vasta sen jälkeen, kun Robert oli kadonnut juhlijoiden joukkoon.

Kahden oluttuopin kanssa Sarah puikkelehti laivan yökerhon läpi pienen pyöreän pöydän ääreen. Ellie näytti tyrmäävän upealta muotojaan nuolevassa mekossaan.
“Näin olkaa hyvät”, nainen kommentoi virnistäen ojentaessaan toisen tuopeista ystävälleen.
“Kiitos”, Ellie vastasi ja väläytti leveän hymyn. He olivat tanssineet hyvän musiikin tahdissa, Sarah tunsi olonsa hyvin vapautuneeksi kisajännityksen liukuessa yhä kauemmaksi hänen otteestaan.
Nainen melkein jo haistoi kotinsa ja puhtaat lakanat pehmeällä sängyllään. Kahdelta alkava tallivuoro verottaisi niitä yöunia jonkin verran, mutta samalla huolehtisi, ettei unirytmi vääntyisi ihan tunnistamattomaksi.

“Mene, pöljä”, Sarah nauroi ja melkein tuuppi väkisin ystävänsä hyvännäköisen miehen syleilyyn. Kaksikko olivat silmäilleet toisiaan jo pidemmän aikaa, Ellie ei enää vastustellut liittyessään toisen seuraan tanssilattialla.

Sarah asteli tutun hahmon luokse baaritiskille, vaikka humalan takana järki sanoikin päinvastaista.
“Hey”, nainen hymähti ja siristi hieman silmiään. Robert vastasi tervehdykseen jonkinlaisella hymähdyksen ja heyan välimuodolla.
“Seems weird that it’s over now”, Sarah mietti ja tilasi shotin baarimikolta.
“Yeah. Back to the mud’n’all.” Purtsila ei tainnut olla kovin kotoisa, odotettu kotiinpaluu. Laivan ikkunoita hakkaava sade tuskin olisi yhtään sen pienempi kotona.
“At least you get a free mudding for Harry’s feet.”
“Har har”, Robert vastasi kuivasti, mutta Sarah näki miten sen suupieli nyki hieman.


“Robert no, don’t…”
Muovi kolahteli hiljaa ja Sarah nauroi kämmenensä takaa. Miehen baarista salakuljettama olut läikkyi vain vähän tämän kaatuessa pallomereen.
“Cosy”, Robert mietti ja kahisutti palloja lisää vaihtaessaan asentoaan. Sarah mietti vain hetken, vilkaisi ympärilleen, jotta kukaan ei nähnyt ja astui sitten huomattavasti arvokkaammin toisen perässä. Eri väriset pallot liikkuivat toistensa joukossa naisen istuessa niiden päälle.
“Could hide under the balls, y’know, if someone comes”, Robert mietti juodessaan tuoppiaan tyhjemmäksi.
“You’re too drunk to know when you’re not visible anymore”, Sarah epäili tyrskähtäen.
“‘m never too drunk”, Robert vastusteli ja näytti taas hetken ylpeältä brittipojalta.
“So I’ve heard, sassenach”, Sarah vastasi ja sai toisen irvistämään.
“Stop callin’ me that. Weirds me out.”
Sarah virnisti ja huokaisi sitten syvään. Tuntui hyvältä, aika lapselliselta, mutta suloisen humalan sisällä nainen tuskin huomasi. Pallot kolahtelivat jälleen, meri liikkui Robertin mukana.


“You’re sinking, stop or you’ll drown in the sea of balls”, Sarah varoitti tyrskähtäen ja yritti korjata Robertin takia hyvin epätasapainoiseksi muuttunutta asentoaan.
“Don’t put that on my gravestone”, Robert toivoi ja pysähtyi vasta, kun oli uponnut melkein kokonaan värikkäiden pallojen sekaan.
“No promises made”, nainen vastasi hyväntuulisena.

“Would it be wrong to just fall asleep here?”
“Wake up by kids jumpin’ on us? Sounds dreadful.”
“Yeah, you’re probably right. But it’s still too comfy here.”
“Mmh.”

Sarah sulki silmänsä hetkeksi, yritti hillitä päässään kohisevaa humalaa, joka keinutti laivaa enemmän, kuin sen olisi pitänyt.
"What did she mean? By cheaters and all", nainen kysyi avatessaan silmänsä jälleen.
"Dunno", Robert vastasi, vaikka jokin äänensävyssä tuntui siltä, että toinen tiesi siltikin. Olutlasi viipyi Robertin huulilla eikä Sarah yksinkertaisesti jaksanut udella enempää.
“Oh my god I’m so drunk. I don’t even want to imagine how I’m gonna spend tomorrow”, Sarah tuskaili ja poimi punaisen pallon käteensä. Se lensi pallomeren verkkoseinää päin heilauttaen sitä hetken aikaa. Robert naurahti, eipä toisen ulkoinen olemus yhtään sen selvempi ollut.

“Suppose we should go, or I’ll really fall asleep in here.”
“I want to see how you get off this”, Sarah virnisti ja repi korkokenkiensä remmejä auki. Ne jalassa hän ei ainakaan selviäisi ulos pallomerestä, saatika sitten sänkyynsä. Ainakin kaatuisi matalammalta, jos kaatuisi.
“You want help?” latina kysyi päästyään huojuvana ylös asti. Hän katsoi arvioiden Robertin nousu-yritystä.
“Hold my beer”, toinen vastasi ja ojensi tuopin, jossa oli ehkä neljäsosa olutta jäljellä. Sarah huokaisi dramaattisesti ja yritti sitten olla kikattamatta humalansa takaa seuratessaan Robertin liikehdintää.


Laivan seinä tuntui karhealta olkapäätä vasten.
“Are you sure we’re in the right corridor?”
“Yeah.”
Robertin olkapää tuntui sen sijaan pehmeältä toista olkaa vasten.

“This is me”, Sarah totesi yhtäkkiä tutun oven luona. Kaksikon liike pysähtyi ja Sarah tutki Robertin kasvoja. Olisi ollut naurettavan helppoa astua lähemmäksi ja hiljentää houkuttelevat äänet takaraivosta. Naisen teki mieli, enemmän, kuin oli hyväksi, mutta jostakin humalankin läpi järki pidätteli tekoja.
“A’ight. Well. Good night, Sarah Reyes.”
Sarah hymähti, nojasi huoneen ovea vasten selällään.
“Good night, Robert. Try not to drown in any more seas, will you?”
“No promises.”

“Dulces sueños. Te veo mañana”, Sarah virnisti hieman avatessaan takanaan olevaa ovea.

Tänä iltana järki voitti tunteet.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 12.12.19 17:13
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 93
Luettu: 3119

Harryn päiväkirja

Matkapäiväkirja, osa II
#dressagemasters2019

Lauantai 7.12.
Schwanhilde Arena: Grand Prix -luokka


“Tuo voitti KRJ Championssit viime vuonna”, Robert mumisee ja osoittaa verryttelyssä tanssahtelevaa ruunikkoa. Supernatural Duet on kieltämättä huippuvireessä. “Se sai GP:stä yli 84 prosenttia, ihan hullua.”

Toinen asia, mikä on ihan hullua, on se, että Robert on ylipäätään täällä. Siinä se seisoo, pinkki kulkuluparanneke ranteessaan seuraamassa Grand Prix -luokan verryttelyä. Poika tunnistaa ratsukoita: ratsastajia ja hevosia, joita se on aiemmin nähnyt vain televisiossa. Se tunnistaa komean mustan Visconti von Larkin ja orin selässä tiukkahuulisena istuvan ranskalaisratsastaja Adrien Hardin. Karen Jacobs ja Supernatural Duet, tietenkin, ja kaikin puolin konkariratsukko Amanda Haydn ja Marius von Lark.

“Jännittävää”, Aliisa nyökyttelee katse kiinni puhelimessaan. “Kuules, etpä sanonut, että me edustetaan täällä team Great Britainia! Mä en tajunnut ottaa edes sitä mun turistipaitaa päällä, tiedätkö, sitä I love London -paitaa!”

“What?” poikarukka hätkähtää ja varastaa matkalle groomin rooliin lähteneen kämppiksensä puhelimen omiin käsiinsä. Ja siellä toden totta, suomalaisten välissä on Iso-Britannian oma kultapoika Robert Harrington. “Ei voi olla.”

“Se sun panokaverisi edustaa kuitenkin Suomea.”

“What—Älä, please, sano noin”, Robert vinkaisee epätoivoisena, mutta Aliisan silmissä on vain huolettoman huvittunut tuike. Sitten se yrittää vakavoitua ja näyttää vilpittömän hämmentyneeltä: “Panokaveri, vai Suomi?”

Silmiään pyöräyttäen poika palaa tuijottamaan omia tietojaan puhelimesta. Olihan se toki joskus—paino sanalla joskus, todella takavuosina, silloin poniaikoina kun kansainväliset kilpailut tarkoittivat hauskaa pikkureissua Irlantiin—edustanut Iso-Britanniaa, ponin kanssa, esteratsastuksessa, lapsena. Pitikö kattojärjestölle ilmoittaa, jos muutti? Edustaako sitä synnyinmaataan vai asuinmaataan? Robert räpyttelee silmiään. Mikä sen kotimaa on, ja yhtäkkiä sen henkeä salpaa.

Välillä tuntuu, että sä oot vähän niinku mun ainoa kotimaa.

Really?

Niin. Tiekkö. Kun ei meillä ole kotimaata, ei oikeesti.


Sitten Britta oli käännähtänyt selälleen ja nostanut käden vasten taivasta. Aurinko oli paistanut sen sormien lomasta.

Tai kun me ollaan tällaisia juuriltaan revitty. Niin meillä on vaan toisemme.

Robert oli katsonut Britan pisamaisia kasvoja. Ruohikko oli tuntunut kostealta kyljen alla ja heinä oli kutitellut nenää. Ranteissa oli ollut ratsastushanskojen rusketusraja ja Britan iho ei vain auringon suutelema, vaan kuin aurinko olisi tarttunut tyttöön lujaa, pyörittänyt sitä, taivuttanut kuten tangossa ja suudellut kuin viimeistä päivää. Robert oli antanut itsensä katsoa. Se oli katsonut kuin keidasta autiomaassa, ja sen katse oli juonut jokaisen pisaran. Britta oli kääntänyt katseensa Robertiin.

Sä oot mun kotimaa.

Robert oli nauranut, ja Britta oli vetänyt itsensä pojan syleilyyn.

“Ajattelitko sä saavas mun pääsykoodin selville jos tuijotat tarpeeksi kauan?” Aliisan ääni porautuu jostain kesäisen Liekkijärven taivaan läpi ja saa Robertin räpyttelemään viimeisetkin auringonsäteet ja ilosta kimmeltävät katseet pois mielestään.

“Huh?”

“Niin että laitanko sen koodin vai?”

Robert sysää puhelimen takaisin Aliisalle kulmiaan kurtistaen. “Ei tarvi, sinne on varmaan vaan jäänyt… kun joskus edustin…”

“Mitä?” jättinuttura höristää korviaan. “Edustit?”

“Kisattiin joskus esteillä ponin kaa.”

“Mitä! Ponipoika!”

“Joo”, Robert punehtuu, mutta sitä alkaa hymyilyttää joka tapauksessa.

“Hyvä kun lähdin”, Aliisa ilakoi ja kiskaisee Robertin jo mukanaan kohti ratsastajien katsomoa johtavaa käytävää. “Sustahan paljastuu uusia puolia! En tiennytkään, että kämppistelen Iso-Britannian maajoukkue-edustaja kanssa!”

“Ei se nyt ihan noin mee”, Robertia naurattaa.


Sunnuntai 8.12.
Schwanhilde Arena: Masters Kür -luokka

Robertin sydän ei ole varmasti ikinä riehunut niin kovasti kuin sillä hetkellä, kun hän ratsastaa pystyharjaisen tammansa katsomon alta areenalle. Spotlight on sokaiseva, ja hetken kovin pieneksi itsensä tunteva poika siristelee silmiään yrittäessään erottaa kymmentuhatpäisestä yleisöstä yksittäisiä kasvoja. Niitä ei ole.

“And next, representing The Great Britain, Robert Harrington and Harriet the Fifth.”

Kovaäänisten kaiku on tukahduttava. Robert ei ole varma hengittääkö hän enää.

Harry, pojan suuri ja urhea Harriet, hohtaa miltei kuparisena areenan kirkkaissa valoissa.

Satula narahtaa.

Joku yleisössä yskäisee.

On hiljaista.

Robert sulkee silmänsä ja nostaa kätensä ilmaan. Kovaääniset särähtävät. Poika hengittää. Sisään, ulos; pitkään, raskaasti. Hän painaa pohkeensa parhaan ystävänsä kylkiin ja alta henkensä kuiskaa sille: “We can do this.”

Ratsukko tanssahtelee koottua ravia kouluaitojen ulkopuolella, ja Edvard Griegin kaunis sävelmä kuin nielee valtavan areenan sisuksiinsa. Robertin sydän tahkoo kylkiluuhäkkiään vasten. Musiikki hiipuu, hiljenee ja kuolee kokonaan pois ratsukon pysähtyessä keskelle areenaa. Spottivalot sokaisevat kaiken muun paitsi edessä kimaltelevat aasinkorvat, ja niiden rohkea hörö saa pojan nielaisemaan pelkonsa.

Sekunnit tuntuvat tunneilta ratsastajan kerätessä ohjat vasempaan käteensä. Tervehdys kestää pienen ikuisuuden. Siinä ajassa epäilys ehtii hiipiä Robertin sieluun, varoen, ujuttautuen sisään pimemmästä kolkasta ja tehden sinne kotoisan soppensa. Pojasta tuntuu, että hän saattaa pian purra hampaansa läpi poskestaan.

Hetkessä alitajunnasta ryöppysi muisto toisensa perään —hei, sä olet ollut aarenoilla ennenkin, sinä ja poni ja esteet, ne sanovat, mutta Robert puree pehmeää kudosta kahta kauheammin. Täällä kukaan ei viheltäisi hänelle katsomosta kun uusinnan johtoaika lähenee. Kukaan ei kohahtaisi pettyneesti kuin puomi kolahtaa maahan. Kukaan ei rynnisi antamaan suosionosoituksia seisten nollauusinnan jälkeen.

Kukaan kouluratsastaja ei soittanut kürissa Gorillazia.

Was this a mistake?

Areenan täyttää nauru. Sen alta Robert kuulee yleisön kohahduksen. Tuntuu kuin maailma saattaisi loppua tähän paikkaan hetkenä minä hyvänsä. Vaan ei: nauru kaikuu Schwanhilden lasikatosta ja Harry henkäisee syvään pojan alla.

“Showtime”, se kuiskaa ratsulleen kerätessään ohjat takaisin käsiinsä, ja musiikin alkaessa kannustaa hevosen tyylikkääseen keskiraviin. Harryn liike on suuri, mutta kontrolloitu, ja sen kavio osuu jokaiseen biittiin. Tunne on sanoinkuvailematon.

On Robert, on Harry, on musiikki. Mitään muuta ei ole siinä hetkessä kun spottivalot seuraavat areenan valkealla hiekalla tanssahtelevaa ratsukkoa — ei yleisöä, ei televisiokameroita, ei tuomareita, ei Schwanhildeä, ei Saksaa.

On vain poika ja hevonen.


Maanantai 9.12.
Schwanhilde Arena: After Ride

Robert ei tiendä mitä ajatella — lupaavasti 80 prosenttia lähennellyt tulos pojan itse suunnittelemasta kür-ohjelmasta, jonka arviointipapereissa kiitoksia on niin teknisiä kuin taiteellisiakin pisteitä, mutta siitä huolimatta Sarah Reyesin korkea sijoitus korkeampine prosentteinene kaihersi vaikkakin Robert oli lopulta finaaliluokassa onnistunut ratsastamaan itsensä melkein sijoille — joten ehkä siksi se löytää itsensä After Ride -baarista.

Aliisan se on kadottanut jo kauan sitten. Humala sumentaa näkökentän reunoja tavalla, joka on mukava, miltei lämmin, turvallinen. Pojan sisällä kuplii, ei vain alkoholi, mutta myös pienet onnen ja ylpeyden pirskeet suuresta harmaakorvasta.

Inkeri lipuu baaritiskille. Se hyppää tytön mittapuulla yllättävänkin klassisessa pikkumustassa vähän horjuen baarijakkaralle ja katsoo poikaystäväänsä alkoholin — tequilan, Robert miettii — pehmentämä hymy kasvoillaan.

”Hiya.”

”Mhm”, Inkeri hymisee ja pussaa pojan poskea.

Saksa on tehnyt tytölle hyvää. Se on rauhoittunut. Niin, että se istuu baaritiskiä vasten seisovan Robertin vieressä hiljaa, toinen käsi drinkkilasin ympärillä ja toinen pojan alaselällä, siellä missä kauluspaidan helma pilkotti siistin collegepaidan alta. Poissaolevat sormet leikkivät silkkisellä materiaalilla ja Robert varastaa itselleen hetken todella katsoa Inkeriä.

Ehkä sekin on vain väsynyt. Kaikkihan he ovat.

”How did Daniel take losing to his protégé?”

Inkeri tirskahtaaz ”Ai sä oot joku prötegee?” Robert hymyilee, mutta tytön ilme vakavoituu nopeasti ja se kohauttaa olkiaan. ”Eipä se mitään. Eihän se edes ollut niin ykköshevosillakaan mukana. Niin kuka se Aliisa oli?”

”Mun uusi kämppis.”

”Kämppis”, Inkerin ääni tulee kaikuna.

”Niin. Kallassa. Pitkän miehen kujalla, tuut käymään kun käytte taas Suomessa, tai tuutte takaisin.”

Inkerin hymy on puolivillainen parhaimmillaankin. Robert ei ole varma mitä siitä lukisi, vai lukisiko mitään, joten se päättää pelata varman päälle: tarttua bisseensä ja kipata puolet siitä kurkusta alas yhteen soittoon.

”Well, if you don’t want to”, se toteaa vielä väliin, kunnes kulauttaa loputkin alas.

Sanavalinta on väärä.

Inkeri suoristautuu baarijakkarallaan, katse Robertissa, kääntämättä edes rintamasuuntaansa pojan puoleen, ja sen ääni ampuu jääpuikkoja. ”Ai nyt sä haluat?”

Robert räpäyttää silmiään, ja katsoo lasinsa pohjalle jäänyttä vaahtoa. Pojan ääni on heikko, ja poissaolevasti se nostaa sormensa baarimikolle uuden kaljan merkiksi. ”What’s that supposed to mean?”

”What’s that supposed to mean”, Inkeri tuhahtaa. ”Supposed to mean, että mitä helvettiä. Robert? Ensin sä et halua, sitten haluat, sitten ootkin Sarahin kanssa mun selän takana, mutta haluat kuitenkin olla mun kanssa, sitten taas et, sitten taas haluat, ja yhtäkkiä muutat Kallaan jonkun Aliisan luo. Supposed to mean, että mitä vittua!”

Kivahdus saa Robertin säpsähtämään. Sitä kirvelee, jostain syvältä sisältä, eikä se osaa tarkkaan ottaen nimetä mistä. Mutta se tuntuu, kovaa, kirpaisten.

Ja koska Murphyn laki: Sarah Reyes purjehtii pojan toiselle puolelle, koskettaa varovaisesti tämän käsivartta, ja sen ääni on pehmeä kun se puhuu.

”Hey, almost a runner-up.”

Inkerin naurahdus on katkera. Sarahin silmät lipuvat Robertin kasvoilta sen ohi, takana istuvaan Inkeriin, joka upottaa viimeisetkin drinkistään, kerää pikkulaukkunsa käsiinsä ja hypähtää alas penkiltä. Hymy latinotytönkin kasvoilta hyytyy.

”Kuule, all yours!” Inkeri sanoo hunajaisella äänellä, sitten käsi vyötäröönsä nojaten nitkauttaa lanteitaan ja mietteliäästi katsoo kouluratsastajakaksikkoa arvioiden. Osoittava sormi ei ole syyttävä, mutta vaarallisesti tanssiva. ”Ootte täydellisiä toisillenne, tiettekö. Kaks pettäjää.”

Niine hyvineen Inkeri ottaa ja korkeissa koroissaan kävelee pois, ja Robert ei voi kuin katsoa tytön mekon paljastamia lapaluita. Ne liikahtelevat elegantisti Inkerin pujotellessa ratsastajian, groomien ja kouluratsastusmaailman eliitin läpi yhtä sulavasti kuin miten kuuma veitsi uppoaa voihin.

”Well”, Sarah toteaa, ja Robert oli vähän jo unohtanut, että se on siinä. Tummatukkainen tyttö kallistaa päätään ja baarin valoissa sen silmät näyttävät kiiluvan kuin petoeläimellä. ”Newly single?” Drinkin pilli hampaiden välissä, se virnistää, paljastaen terävät kulmahampaat ja valkean hymyn.

”Apparently.”

Siinä kaikki, mitä Robert saa sanottua ennen kuin tarttuu lasiinsa ja katoaa väkijoukkoon, eri suuntaan kuin uusi eksänsä. Myöhemmin, aamun pienimmillä tunneilla hotelliin palatessaan, Robert ei tiedä moniakaan asioita, tai ole varma oikein mistään. Joistain asioista se on kuitenkin vaarallisen varma: Aliisa Huru ei ole huoneessa yksinään, Robert Harringtonin nimi on tänään ainakin hetken ollut jokaisen kouluratsastusta seuraavan huulilla, ja ehkä kaikista eniten pojan niskaa hamuavilla huulilla, jotka eivät kuulu Inkeri Johansenille eikä Sarah Reyesille.

”Didn’t sign up for foursome”, karhea ääni hymähtää pojan korvaan. Se lähettää kylmät väreet kilpajuoksuun pitkin selkäpiitä, ja vatsanpohjassa kehää kiertävä lämpö ja jännitys sekoittuvat yhdeksi. Kädet laskeutuvat Robertin vyötärölle, seikkailevat pojan kropalla hetken ja toinen niistä sujahtaa lopulta liian helposti vaatteiden alle.

Robert ei ole varma, onko Aliisa havainnut hiljaa huoneen oveella seisovaa kaksikkoa, mutta voyerismi missään muodossaan ei ole ikinä varsinaisesti kuulunut sen mielenkiinnonkohteisiin, joten kun pojan seuralainen vetää sitä puoleensa, poispäin ovelta, Robert antaa periksi.

Jos se olisi tiennyt, että After Ride -jatkoilta pojan matkaan lähtenyt mies painaisi poikaparan juuri sitä nimenomaista hotellihuoneen ovea vasten heti sen sulkeuduttua, Robert ei varmastikaan olisi sulkenut sitä niin hiljaa.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 11.12.19 11:44
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2443

Cocon päiväkirja

6.-8.12.2019  |   M o t h e r ' s   D a u g h t e r
Dressage Masters 2019


Tilda lastaa Cocon vielä varmoin ottein. Se on pakannut järjestelmällisesti, ei pelännyt unohtavansa mitään, varsinkaan kun olin sen takapiruna. Merimailien ja kilometrien kuluessa se alkaa näkyä, kasvava paniikki. Sen poskilta häviää puna, se siirtyy korviin kuin se olisi juonut puoli pulloa viiniä. Ilme näyttää siltä, että sisäelimet ovat törmäilyautoradalla. En voi olla varma mikä pahoinvoinnista on merenkäyntiä, mikä pitkiä autossa istuttuja kilometrejä ja mikä itse surullisenkuuluisaa kilpailujännitystä. Välillä mietin saako Tilda sitä ollenkaan haltuunsa.

Erityisen pahoinvoivalta se näyttää kun sen katse osuu Amandaan, tai Innaan, tai johonkuhun joka nauraa hilpeästi. Sitten se vähän maadoittuu kun se katsoo minuun. Istun sitä vastapäätä laivan kahvilan loosissa ja se torkahtaa hetkeksi kun mittailen sen piirteitä paperille. Tildan myrskyäviä hiuksia oli valloittavaa piirtää.

Jokaisella aamukahvilla, jonka kannan sen eteen se viestittää Annalle. Laivalla, huoltsikalla, hotellilla. Se laittaa viestin myös ystävälleen Lauralle. Naurahtaa kuivakasti, että Laura tosin tsemppaa vain ironisesti. Kyseinen tyyppi ei voinut ymmärtää miksi kukaan raahaa hevosensa Saksaan asti kilpailuihin. Miksi se oli niin tärkeää? Kenelle se oli mielekästä? Niin, en minäkään aina tiennyt, mutta minusta se oli taidetta. Kouluratsastus. Mutta kenen kustannuksella? Tilda kysyy. Sitä raivostutti, ja valvotti, suden hetket ja vieraat punkat.

Coco oli hämmästyttävän tyyni. Laivamatka ärsytti sitä, mutta perillä taakse jäänyt matkanteko oli taakse jäänyttä. Rilla suhtautui kaikkeen hyvin. Oli kuin mun äiti: silmät laajenivat ja ääni kohosi falsettiin sekunniksi lähestyvän katastrofin hetkellä, mutta tyyntyivät yhtä nopeasti kun mitään katastrofia ei tapahtunutkaan. Suurin tyynnyteltävä tällä matkalla oli Tilda.

Päivät kuluvat, sunnuntai lähestyy. Tilda näyttää siltä, että flirttailee jonkun nykeronenäisen myyjättären kanssa messualueella.

”Sun pitäs keksiä seuraa yöks.”
”Mitää?”
”Rentoutuisit, darling. Oot ollu viulunkieli koko matkan. Mä voin ihan hyvin nukkua rekassa.”
”Et oo tosissas. En keskustele sun kanssa tälläsistä asioista senkin kakara.”
”Huoh! Oot tosi tylsä. Siellä olis miljoona messumyyjää ja groomia joista valita.”
”Kuka sut kasvatti noin röyhkeeks. Mä aion ottaa kylvyn ja nukkua.”
Kohautan olkiani.
”Okei, tylsä. Anna sit mun käyttää tää fancy hotellihuone hyödyks.”
”Sä voit viedä seuralaises sinne rekkaan. Mä tarviin kylpyammeen.”

Armin kuparinen karvapeite näyttää heijastuvan Amandan platinanvaaleisiin latvoihin. Ne kaksi näyttivät taianomaisen täydellisiltä. Amanda Sokan kylmänviileä, mutta herkkä ote ja punakutrin lempeän voimakas olemus. Tilda unohtaa hetkittäin oman jännityksensä jännittääkseen muiden puolesta. Se seuraa luokkia keskittymisilmeellään: kulmakarvat yhtenä viivana, suu vähän mutrussa ja pää kallellaan.

”Tanssitaanko?” Kysyn hotellilla.
”Joo?”
”Kai sulla on joku nolo voimabiisisoittolista?”
”Joo, vaginalista.”
”Mikä?”
”Bikini Kill, Pussy Riot, Janelle Monae, Silvana Imam, Angel Haze…”
”Okei, tajusin. My Vag? Tän täytyy olla hyvä. Meidän teemabiisi!”
”My Vag...?”
”Mother's Daughter!”

Oh my God, she got the power
Oh, look at her, she got the power


Sitten me tanssittiin, joka ilta. Palautettiin terve puna Tildan poskille ja sheikattiin jännitys perslihaksista.

Sunnuntaina se on hiljaa. Juo aamukahvin, ei laita viestin viestiä. En tiennyt oliko hyvä vai huono, että ne joutuivat Cocon kanssa starttaamaan ensimmäisinä. Toivon, että se ottaisi virallisen biisin taustabiitiksi jonkun sheikkaussoittolistalta. Revittelisi, lakkaisi olemasta niin täydellinen ja kurinalainen. Alkaisi sähköistyä, säkenöidä!

Coco on uskomaton. Universumissa loksahtaa sillä hetkellä monta asiaa kohdalleen. Monen päivän panikoiminen tiivistyy siihen muutamaan minuuttiin ja virittyy oikealle taajuudelle. Cocochanel tietää esiintyvänsä ja Tildan ilme on niin tiukka, että on vaikea uskoa sen ratsastavan niin hellällä otteella.

Cocon emän Rillan kanssa laukka on tahdikasta. Liikkeessä on paljon kauniita sävyjä. Se ei ole huikea, mutta se on hyvä. Täsmällinen, sievä, kauniilla tavalla koruton. Tilda näyttää lopen uupuneelta laskeutuessaan toisen ratsunsa selästä. Silitän sen selkää ja komennan hakemaan juotavaa.

Ne sijoittuu! Ne sijoittuu Cocon kanssa! Hyvä jumala, paistaa Tildan kasvoilta. Ne katsoo toiseksi tulleen Sarahin kanssa pöllämystyneen riemuissaan toisiaan. Me mennään palkintojenjakoon? Tilda toteaa, tai kysyy. Niin mennään, ota Coco mukaan, Sarah nauraa. Naurussa ja sanoissa kuplii ilo vielä kuuluvan pinkeän jännityksen alla. Tilda ei varmasti ole ikinä ollut ylpeämpi yhdestäkään ruusukkeesta kuin siitä valkoisesta.

"Te ootte finaalissa!"
"Me ollaan finaalissa."

Tilda irrottaa Cocon ohjista kun minä tartun niihin. Onnellisuustranssissaan se menee ja halaa valmentajaansa, joka ei varmasti ikinä halaa ketään. Kiitos. Kiitos kidutuksesta? Olen varma, että kuulen Tildan päässä vieläkin kohisevan adrenaliinin. Finaalilla ei ollut enää väliä, ne oli jo ylittäneet itsensä. Tytär vei tänään äidiltä ruusukkeen.

My mama always told me that I'd make it
That I'd make it, so I made it
I put my back into and my heart in it
So I did it, yeah, I did it


Topics tagged under dressagemasters2019 on Foorumi | Auburn Estate _full

Topics tagged under dressagemasters2019 on Foorumi | Auburn Estate _full
kirjoittaja Krister A.
lähetetty 10.12.19 0:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3269

Effin päiväkirja

08.12.2019 / Dressage Masters, Saksa

Topics tagged under dressagemasters2019 on Foorumi | Auburn Estate Dm19sarahjaeffi_2
► hit play

Jos ikinä, niin nyt Sarah toivoo, että hänen äitinsä ja isänsä istuisivat katsomossa. Sydän lyö niin kovaa, että nainen ajattelee sen lopettavan seuraavaksi ihan kokonaan. Oliko kaikilla ennalta määrätty lukema, että miten monta pumppausta jokaisen sydän kestäisi?
Hengittäminen tuntuu vaikealta, se on kuin olisi väkisin repinyt ilmaa keuhkoihin, jotka eivät halunneet sitä enää. Keho muistaa, Sarah ajattelee, se tietää miten käyttää hapen, vie sen jokaiseen varpaaseen ja sormenpäähän.

Effi ravistaa päätään edestakaisin, se haluaa jo mennä, sitä kyllästyttää vähän seisoa niin kapeassa käytävässä. Ellie tulee lähemmäksi, vaaleanruskea froteepyyhe kädessään ja pyyhkii ruunikon jaloista vaahtoläikät pois.
"Hyvin se menee, hengitä", ystävä muistuttaa saaden Sarahin hymyilemään vähän.

Yleisöstä lähtee kamalan iso melu ja nainen miettii mitä kautta Effi pakenee areenalta. Ehkä se juoksee Harryn luokse, sillä se on viettänyt suuren harmaan tamman kanssa viimeiset päivät? Tai sitten se menisi Amanda Sokan ja Armin luokse, luulisi varmaan, että sen omistaja katsoisi sitä heltyen ja veisi kotiin?

"Sun vuoro", Ellie kertoo saaden plastroninsa takaa tukehtuvan Sarahin havahtumaan mietteistään. Kuuluttaja sanoo heidän nimensä, ei takeltele kummankaan kohdalla yhtään, koska tänään, jos koskaan, Sarah Reyes ja Fiveofive olivat kansainvälinen ratsukko. Pieni hymy kaartuu naisen suupieleen, kun tämä miettii, jos hänen äitinsä olisikin antanut hänelle nimeksi vaikka Säde. Jos hänen isänsä sukunimi olisikin ollut Äyräväinen? Mutta kuuluttaja ääntää Reyes pehmeällä ärrällä, se ei tartu korvaan yhtään niin pahasti, kuin kotimaan kilpailuissa.

Areena tuntuu hiljenevän, valokeila sokaisevan vahvalta ja Sarah ei enää muista mitään muuta, kuin ohjelmansa. Se on taottu syvälle selkärankaan, hän varmasti ratsastaisi sen loppuun, vaikka kuolisi hapenpuutteeseen kesken kaiken.

Musiikki alkaa ja Effi lähtee liikkeelle, sen korvat ei kääntyile, se ei kiemurtele epämukavuudesta. Tamma kuuntelee, vaikka se onkin ehkä enemmän kuolemanpelkoa, kuin rohkeutta, niin se esiintyy. Ihan kuin sen henki riippuisi siitä.
Sarah ajattelee samaa, kun kääntää Effin oikealle. Kuusi askelta laukannostoon.

8. Masters Kür - Kür Master 2019 (taso Vaativa B)
Luokassa sijoitus 2/16 prosentein 83,333%
Kvaalautui finaaliluokkaan
10 000v€

Topics tagged under dressagemasters2019 on Foorumi | Auburn Estate Dm_210


10. Masters Finale - Dressage Master 2019 (taso Vaativa B)
Finaaliluokassa sijoitus 17/24 prosentein 62,857%

Kommentit

- Hyvä ja tasapainoinen kolminaisuus, johon on selvästi panostettu. Erityisesti kuva on erittäin kaunis ja kappalevalinta tukee sitä.
- Hieno kuva, upea ja hyvin kuvattu tarina. Musiikin voi suorastaan kuvitella taustalle!
- Kaunis ja tyylitelty kuva, josta huokuu kisojen arvokkuus ja loistokkuus. Tarina syventää tunnelmaa vielä lisää, tähän tuotokseen on todella laitettu aikaa ja vaivaa.
- Aijaijai! Meinasin antaa tarinasta ja piirroksesta yhteensä neljä pistettä, koska erityisesti piirroksessa näkyi piirtäjän oma uniikki kynänjälki. Sitten huomasin erään karmaisevan virheen! Pintelit! Kouluradalla! Olisi ansainnut hylyn, mutta päätin olla armollinen ja rokottaa vain yhden pisteen.

Yhden tuomarin yleiskommentti: Huikeita suorituksia kaikilta! Tuomarin suosikkeja olivat kaksi hyvin erilaista rataa. Sarah Reyesin ja Fiveofiven hieno kokonaisuus sai tuomarin jopa liikutuksen valtaan, kun taas Avrelian Ismailovin ja Cathedral Gardensin suorituksen tunnelma erottui edukseen muista kilpailijoista.


kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 08.12.19 21:25
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 109
Luettu: 5045

More than meets the eye | Sarah R.

04.12.2019

Juoksumaton käyttäminen olisi voinut olla paljon haastavampaa, jos merenkäynti olisi ollut vähänkään kovempi. Sarah piti katseensa visusti huoneen toisessa päässä ja kuunteli musiikkia korvanapeista, jotka heiluivat juoksuaskeleen mukana.

Kahden tunnin lenkin olisi pitänyt väsyttää, mutta Sarah tunsi olonsa liian levottomaksi, jotta olisi liittynyt nukkuvan ystävänsä seuraan. Sen sijaan, hiukset yhä nihkeänä suihkun jäljiltä, nainen asteli valkoisissa Air Maxeissaan kohti kahvilaa. Juokseminen oli herättänyt nälän.
Loisteputkien täyttämän käytävän päässä oli kahvila, se sijaitsi aivan laivan takaosassa. Sarah valitsi itselleen täytetyn ruisleivän, appelsiinimehun ja kahvin, vaikka ne ehkä olivatkin enemmän aamupalatarpeita. Nainen nosti kevyeltä tuntuvan tarjottimen ja kääntyi katsomaan mihin istuisi lähes tyhjässä ruokailutilassa.

Sarah näki Robertin heti, tämän pöytä oli täynnä papereita ja taustalla näkyi vain meren armoton mustuus valtavien ikkunoiden takana. Niin kaukana mantereesta ei ollut valosaasteita, Sarah katsoi omaa peilikuvaansa lähestyessään nurkkapöytää ja yritti olla välittämättä meikittömistä kasvoistaan ja kosteista hiuksistaan, jotka kihartuivat jo nyt hieman.
"Saako istua?" brunette kysyi ja tuijotti Robertia nähdäkseen miten toinen hätkähti ja kahmi levitetyt paperinsa kätensä alle suojaan. Ele sai Sarahin noustamaan vain kulmaansa pienesti.
"Of course", Robert kuitenkin vastasi, näyttäen hyvin väsyneeltä sillä hetkellä. Sarah tunsi pientä lohtua näystä, ettei ollut ainut, jolta yöunet olivat karanneet. Kohtelias hymy vaaleaverikön kasvoilla tuntui sekin väsyneeltä.

"'Sup?" mies kysyi Sarahin laskettua tarjottimensa ja istuessa alas. Tuoli raapaisi lattiaa vasten kovaäänisesti saaden naisen irvistämään hieman.
"Jännittää, ei nukuta. Kahvi tuskin auttaa", brunette vastasi ja henkäisi sitten syvään. Helpotti, ettei toinen ollut kiirehtinyt pois tai käskenyt hänen istua johonkin muuhun pöytään.
"Sä näytät väsyneeltä. Onko kaikki hyvin?" Sarah kysyi, tarttui kahvikupissa olevaan metallilusikkaan ja liikutti sitä verkkaisesti mustassa nesteessä. Ei hän vieläkään tiennyt miten olisi ollut Robertin seurassa, mutta tiesi, että seuraava viikko olisi melko tuskainen, jos pitäisi vältellä toisen seuraa. Eikä Sarah oikeasti halunnut kaikesta huolimatta vältellä Robertia.

Robert nojasi selkänojaansa vasten raskaan henkäyksen saattelemana. Hymähdys, joka seurasi elettä, ei antanut selvää vastausta kysymykseen, toisen levoton elekieli kuitenkin kertoi paljon enemmän. Seuraavaksi kyynerpäät olivat pöytää vasten ja katse pysyi käsissä.
"Vähän sama, en saanut nukuttua. Mennään huomenna sinne Danielin tallillekin, joudun - pääsen? Ehkä ennemmin toi pääsen? Anyway, pääsen ratsastamaan siellä jotain. Joitain. Sekin stressaa. Ja tää helvetin ohjelma."
"Haluatko apua? Siis ohjelman kanssa, siihen ratsastukseen tuskin pystyn vaikuttamaan", Sarah uteli nostaessaan kahvikupin huulilleen. Hän mietti kuviota, joka oli hyvin löyhästi esitelty, hevosta ja Danielia ja vierailua.
"Millaista hevosta?" Sarah kysyi ja laski kupin takaisin tarjottimelle saaden Robertilta huvittuneen naurahduksen vastaukseksi. Jokin toisen olemuksessa muuttui, ehkä rentoutui hieman?
"Ai kilpailijalta, apua? Thanks, but no thanks." Sarah virnisti pienesti. Ottipa mies tosissaan tämän kilpailija-roolinsa.

"En tiedä", Robert myönsi sitten.
"Jotain myyntihevosia, kai. Onko sulla kaksi ohjelmaa vai aiotko vetää saman finaalissa? Jos kvaalaat?"
"Kuulostaa kivalta", Sarah mietti ja siristi sitten silmiään aavistuksen.
"Ensin torjut avun ja sitten jo utelet tietoja, hämärää, Robert", nainen huomautti, kilautti lusikan kupin reunaan ja laski sen tarjottimelle posliinikupin viereen.
"Saman, entä sä?" Sarah kertoi kuitenkin ja risti jalkansa pöydän alla. Katse liukui pimeyden keskellä loistavaan kuunsirppiin, joka ei ollut päässyt ihan vielä puoleen väliin kierrossaan.

Robert nojautui takaisin tuoliaan vasten. Sen katseessä oli jotain haastavaa.

"Eri." Äänensävy ei kuitenkaan vakuuttanut Sarahia.
"Vaan enpä usko kenenkään meistä kvaalaavan. Siellä on GP-ratsastajia. Kyllä vaan piaffet ja passaget on vakuuttavampia kuin yksikään takaosankäännös tai peruutus", Robert lisäsi ja heilautti kättään. Huulilta karannut huokaus ei Sarahin mielestä ollut aivan yhtä välinpitämätön ele, mitä käden heilautus oli ollut.
Nainen kuitenkin naurahti, sillä toisen sanat olivat juuri saman aiheen piirissä, jossa Sarah oli ryvennyt jo jonkin aikaa - epäilyksestä omaan pärjäämiseensä sellaisten huippuratsuiden joukossa.
"Älä viitsi, kyllä ihmeitä tapahtuu", nainen vastasi vailla lohtua äänensävyssään.
"Ollaan ainakin kokemusta rikkaampia sitten", Sarah lisäsi. Oli aika matka siirtyä Tie Tähtiin kisoista kansainvälisiin.

"Ihan hullua kyllä. Että ollaan matkalla Saksaan koulukisoihin. Ei ihan perus viikonloppuretki." Sarah tutki Robertin kasvoja, mietti mennyttä vuotta ehkä tuhannen kerran mielessään ja yritti pohtia miettikö toinen samoja asioita koskaan. Mies piti katseensa käsissään ja vain hymähti vähän, huvittuneesti ehkä.
"Mmh."

Sinisten silmien katse nousi sitten vastaamaan Sarahin tuijotukseen, saaden jonkin paineen tunteen hetkeksi vatsanpohjalle.
"Oliko Rovaniemi hyvä kokemus? Seurakisat kv-kisojen prepiksi, huh?"
Robertin kysymys muutti paineen suuremmaksi, toi pienen aallon epävarmuutta naisen sisäelimiin ja tämä laski pieneksi hetkeksi katseensa omiin käsiinsä. Se kuitenkin nousi takaisin vastaamaan katseeseen nopeasti.
"Mm, voitto teki ihan hyvää", nainen vastasi kohteliaaksi muuttunut hymy huulillaan.
"Sai vähän tuntumaa pidemmästä kisamatkasta taas." Ei, hän ei tuntenut katumusta kisaseuralaisestaan, vaikka mieli yrittikin huijata parhaansa mukaan. Sarah muisti Antonin sanat ja liikahti hieman istuimellaan. Tämä ei ollut oikea aika eikä paikka sille keskustelulle.

"Sain kuivaharjoitella ohjelman läpi tuomarin edessä. Ehkä Effi muistaa sen ulkoa, jos vaikka itse unohdan. Sitten se saakin taas unohtaa kaiken, kun joutuu varsalomalle." Katkeruus rapisi sanoille hiekan lailla, vaikka Sarah ei halunnut sitä sinne. Alahuulen sisäosa eksyi hampaiden väliin ja huulet kaartuivat poissaolevaan hymyyn.
"Ai siellä ei ollut määrättyä ohjelmaa", Robert totesi kallistaen päätään. Ele tuntui hirvittävän tutulta, eikä Sarah ollut varma miksi kiinnitti nyt huomiota siihen niin paljon.

"Palautuiko Effi hyvin? Ensi viikolla on kuitenkin Ruunaalla taas koko viikonloppu... Tulee raskasta. Jos Harry kuivuu kauheesti niin voi olla, että jätetään väliin."
"Joo, se stressaa niin paljon elämässään, että se taitaa olla sen ihan luontainen olotila", Sarah hymähti. Hän rakasti sitä stressipalloa kaikesta huolimatta niin paljon.
"Mä starttaan Lefalla siellä. En muista ootko sä nähnyt sitä koskaan, se on sellainen eloisa ruunikko", nainen kertoi.
"En odota siis ihmeitä Ruunaan kisoista. Harry vaikutti kyllä ainakin vielä ihan tyytyväiseltä autossa. Kävin katsomassa niitä puolisen tuntia sitten", Sarah lisäsi.
"Harry on tottunut", Rober kohautti olkiaan.  
"Sillon kun asuttiin Briteissä niin kilpailtiin talliporukan kanssa usein Irlannissa pikkukansainvälisiä. Yhdessä vaiheessa tuntu, että asuttiin jaboissa."
"Siistiä", nainen kommentoi hymy huulillaan. Hän mietti miten paljon kokemusta sellainen kisaaminen oli antanut toiselle. Sarah vastasi uuteen tuijotukseen järkähtämättä, vaikka se tuntui melkein etsivän jotakin.

"Eikö sulla ollut Lefa niissä ekoissa TT-kisoissa, tai jossain valmennuksessa?"
"Ei. Mä olen vaan startannut sillä Kalla CUPissa pari kertaa. Ratsastin Riepulla, sillä mun kisahoitajan, Ellien, vuokrahevosella silloin ekoissa kisoissa. Se on kimo", Sarah korjasi tuntien katsekontaktin varovaisena kihelmöintinä selkärangassaan. Hymy viipyi haluamattakin huulilla. Robert nyökkäsi.
"Lefalla on vähän sirkushevosen maine, Riepu tykkää mennä vaan kovaa. Kisasitko sä poneilla silloin nuorempana?"
"Fingers crossed he'll fuck you over then, huh", Robert virnisti väsyneesti, ja ponien tullessa puheeksi kasvoilla ollut hymy hyytyi.
"Joo, sisko kasvoi junioriksi niin mulle jäi sen poni. Sillon kisattiin ihan tosissaan. Pippa oli junnujen EM-joukkueessa. Mä en ikinä ehtinyt sinne asti."

"Jotain sellaista", Sarah vastasi hymähtäen ja avasi voileipänsä kääreet. Hän maalaili jälleen kuvaa päässään nuoresta Robertista ja ponista. Sekä siskosta, jonka olemassaolosta ei ollut edes tiennyt.
"Nytkö et sitten kisaa tosissasi? Piilottelet kouluohjelmia ja vietät unettomia öitä toisen stressaavan kilpailijan seurassa", nainen huomautti puolikas virne huulillaan.
"Ja toivot, että sen hevonen olisi ihan tuhma", Sarah lisäsi ja haukkasi leivästään saaden Robertin naurahtamaan.
"Nah, we always wished others were shite."

"S'pose it's different now, innit. Doin' it for me, or something."
Sarah hymyili Robertin sanoille, tuntui hyvältä voida olla toisen seurassa ilman pakoilevia katseita ja musertavaa tunnetta rintakehässä.

"Sä olet kyllä kehittynyt paljon keväästä. Ainakin mun silmissä, toki mähän en tiedä mistään mitään, mutta silti", nainen kertoi asetellessaan leivästä jääneet kääreet tarjottimelle. Hymy pysyi edelleen Sarahin huulilla tämän tutkiessa kiireettömästi väsyneitä kasvoja. Robert kohautti vain olkiaan.
"Niin kai."

Robert hieroi kasvojaan uupuneen oloisena.
"Pitäisi varmaan yrittää nukkua."
Sarah haukotteli meilkein kuin käskettynä.
"Niinhän sitä pitäisi. En kyllä tiedä saanko nukuttua yhtään", nainen myönsi.

"Jännittää niin paljon. Mä en ole ikinä edes käynyt Saksassa."
Tietysti oli olemassa mielikuvat, jotka media eri muodoissa oli maalannut yleisesti, mutta oli aina eri asia päästä kokemaan jokin itse. Sarah kaatoi loput kahvistaan kurkustaan ja värähti viilentyneen juoman vuoksi. Kofeiini ei ainakaan auttaisi saamaan unen päästä kiinni.
"Järkytyt", Robert lupasi huvittuneena.
"Hevosmaana ihan edelläkävijöitä. Se areenakin, se on rakennettu hevoskilpailut mielessä. Siellä on talli sen areenan alla! Ihan oikea talli. Ei mitään jaboja." Toinen alkoi tehdä lähtöä, kerästi paperinsa kainaloonsa ja hieraisi jälleen kasvojaan vapaalla kädellään. Käsi heilahti kahvilan uloskäyntiä kohden.

"I'll walk you?"

Sarah nyökkäsi hymyillen, sujautti avaamattoman mehun housujensa taskuun ja kävi viemässä tarjottimen viereiseen keräilykärryyn.
"Yritän olla näyttämättä liian turistilta sitten. Kerrothan, jos jään tuijottamaan jotain suu auki?"
"Nah, I’ll be right there next to ya", Robert virnisti ja köykäisesti kopautti kyynärpäänsä Sarahin kyynärpäätä vasten.

Sarah naurahti hieman ja asettui sitten verkkaiseen kävelytahtiin Robertin vierelle.
Tänään he ainakin olivat ystäviä, huomio sai rintakehään kiertyneen solmun helpottamaan vähäsen.

Kaksi unetonta jossakin Helsingin ja Travemünden välillä.

#DressageMasters2019
(pohjatarina kirjoitettu yhdessä Robertin kanssa)
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 07.12.19 19:10
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 93
Luettu: 3119

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Maailma avartuu taas

6. joulukuuta 2019 / #dressagemasters2019

“Vähäpuheinen mies, tuo Susineva”, Aliisa Huru naurahti syvästi huvittuneena.
“Se on ollut aina”, tiesi Inkeri Johanssen kertoa.
“Varmaan ihan hyvä niin, niin tietää ainakin ettei se ole mitenkään, öö, niin ku tiätkö trauman seurauksena menettänyt puhekykyään”, Aliisa arveli.
“Mä luulen, että syntymä oli sille ensimmäinen trauma. Kun joku kätilö rikkoi sen henkilökohtaista tilaa”, Inkeri tuumasi, eikä välttämättä edes vitsillä.
“Robert, mä tykkään sun tyttiksestä.”
“Hmh?”

Saksalainen suurtalli oli, niin, suuri, ja kaikkea sitä mitä Aliisa oli odottanut ja vähän vielä enemmänkin. No, ei kaikilta osin enemmän, sillä Aliisa oli kuvitellut pihamaat täyteen tallin menestyneimpiä hevosia kunnioittavia pronssipatsaita. Eipä näkynyt patsaita, ellei laskettu Daniel Susinevaa, joka seisoi keskellä maneesia ja valvoi myyntihevosen koeratsastusta. Kaikkea sitä joutui tekemään, kun oli valtaisa kisatapahtuma jo aivan käsillä, Aliisa ajatteli, mutta hevosihmisetpä olivatkin siitä hulluja, että ne tekivät joskus ympärivuorokautista työpäivää ja sanoivat sen olevan palkitsevaa. Ilolla ne sukkuloivat Alschereilta areenalle ja takaisin ja painoivat duunia mennen ja tullen, jos tarvitsi.

“Mun pitää mennä laittamaan poni kuntoon”, Inkeri ilmoitti yhtäkkiä ja katosi sen siliän tien.
“Oikeasti tykkään tosta tyypistä”, Aliisa toisti Robertille.
“Joo mä kuulin.”

Kun Inkeri sanoi “poni”, Aliisalle ei tullut mieleenkään, että se oikeasti tarkoitti ponia, eikä mitä tahansa ponia vaan shetlanninponia. Ilmoille karkasi raikuva nauru, kun taskukokoinen Inkeri talutti avaruudenkokoiseen maneesiin lemmikkikoirankokoisen shetlanninponin. Se oli kirjava ja karvainen ja Aliisan suureksi riemuksi osittain klipattu.

“En kestä mitä villapöksyt! Katso nyt noita karvaisia kinttuja ja kaljua mahaa. Emmäpysty. Kilpaileeko Inksu tolla? En kestääää.”

Robertinkin suupieli nytkähti, kunhan se toipui hätäännyksestään: mitäpä jos Aliisan äänekäs nauru olisi säikäyttänyt Danielin myyntihevosen ja viskannut potentiaalisen ostajan kanveesiin?

“Se taitaa olla Lilianin poni”, poika viittasi Susinevojen tyttäreen.
“Hellunen. Katso nyt kuinka tomera. Sehän menee paremmassa työskentelymuodossa kuin tyyliin Granni koskaan, sori Jusulle.”
“Aika hauska”, Robertkin myönsi.

Kallan kämppikset istuskelivat katselemassa maailman sööteintä koulushettistä ja tunnelma oli niin leppoisa, että olisi voinut unohtaa koko edessä häämöttävät kansainväliset kilpailut.

“Kiva että otit mut mukaan”, Aliisa kiitti yhtäkkiä, ja se oli vilpitön kiitos. Reissu oli ylittänyt Hurun odotukset jo nyt, ja voi mitä kaikkea vielä olikaan edessä.
kirjoittaja Aliisa H.
lähetetty 06.12.19 8:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru
Vastaukset: 15
Luettu: 855

I have to save a rum | Inna Paakkanen

1-2.11.2019
throwback to the crazy packer
#dressagemasters2019
Oliko todella tilanne niin, että kaikilla muilla oli hoitajat ja kaikki innokkaat Auburnilaiset olivat jo jonkun hoitaja? Ilmeisesti, koska ainakaan omalta tallilta Innalle ei löytynyt hoitajaa mukaan Saksaan. Hänelle lähtisi kuitenkin yksi ori ja yksi orien ori mukaan, joten nainen tarvitsisi todella jonkun vain hänen avukseen. Ei auttanut kuin lähettää SOS-savumerkkejä Facebookiin.

Reissu Saksaan, kaksi oria, kahden päivän varoitusaika, kustannukset maksetaan, toivottavasti laivaan saa vielä paikan, oli Innan viesti lyhykäisyydessä. Pikahaku tuotti tulosta ja Inna löysi sopivan groomin! Hän oli Johannes Talvitie – halusi itseään kutsuttavan Jooaksi – itsekin kouluratsastaja, tosin tällä hetkellä hevoseton. Siksi kai nuorella 20-vuotiaalla olikin aikaa lähteä reissuun. Jooa kävi tutustumassa hoidettaviinsa seuraavana päivänä, päivää ennen lähtöä.

He tekivät Innan kanssa pelisäännöt ja aikataulut selväksi. Kolmas joulukuuta lähtö, neljäs päivä aamulla oltaisiin perillä Saksassa, mutta itse kisapaikalla vasta myöhään yöllä. Mikäli Jooa ei haluaisi nukkua hevosrekassa, hän joutuisi itse kustantamaan hotellin, koska Inna itse aikoi yöpyä ajoneuvossa.

Groomi asiat olivat siis selvät! Enää Innan piti vain purkaa Portugalin reissun tavarat ja pakata niiden tilalle hevostavaroita. Matkaan lähti varahousujen varahousut, sama kaava toistui paidoissa ja oikeastaan kaikissa muissakin. Ratsastussaappaita otettiin kahdet ihan vain siltä varalta, että toisista sattuisi juuri kisapäivänä hajoamaan vetoketju. Capun ja Banskun varusteiden pakkaaminen vasta olikin urakka! Huh, Inna olisi niin tyytyväinen, kun he olisivat takaisin Suomessa viikon kuluttua. Silloin Inna saisi rauhoittua edes muutaman päivän.

Olikohan kukaan muut yhtä hullu pakkaaja kuin Inna?
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 04.12.19 21:45
 
Etsi: Spin off
Aihe: I have to save a rum | Inna Paakkanen
Vastaukset: 66
Luettu: 2629

Rillan päiväkirja

1.12.2019  |  M u s t a t   l e t i t

Rillan karsinalla näen selän, jota myöten valuu kaksi säntillistä pitkää lettiä. Rillan vuokraaja, se Julialle flirttaillut tummatukkainen nainen. En oikein tiennyt naisesta mitään, tai en kai aktiivisesti ollut ottanut selvääkään. Mustatukkainen lipui aina varjona paikalle, oli aika hiljainen, mutta erittäin teräväkatseinen.

”Moi! Onks sulla mikä aikataulu Rillan kans tällä viikolla?”
Nainen kääntyy, vilkaisee minua nopeasti päästä varpaisiin.
”Ratsastan tänään ja ylihuomenna.”
”Okei. Sulle siis sopii, että mä otan sen huomenna?”
”Joo.”
Silitän Rillan uteliasta turpaa hiljaisuuden venyessä.

”Sori kun mä tuun sun tontille nyt muutaman viikon. Toivottavasti saadaan aikataulut sovittua.”
”Eiköhän.”
”Kiva. Tsemppiä treeneihin!”

Tuntui aina kilpailuasemalta tulla viemään toisen ratsu. Vaikka aikuisiahan tässä oltiin, mutta kaikki tietää sen tunteen kun toinen saa kesäleirillä sun lempiponin. Viikkojen edetessä olin varma, että näin sen ärsytyksen naisen kasvoilla syvenevän ja minä luikin vähän anteeksipyydellen Rillan helmoissa.



En ole erityisen musikaalinen tai tiennyt edes miten se määriteltiin, mutta rytmissä minä pysyin. Tanssilattialla ja hevosen selässä. Langattomista kuulokkeista soi meidän musiikki ja Rilla ravaa juuri kuten sen pitää ravata.

Olin niin moneen kertaan rahan kilahdellessa tililtä miettinyt, että ei Saksaan lähdössä ollut järjen hiventäkään. En ollut vielä sillä tasolla ja miten muka ottaisin Rillan haltuun siihen mennessä. Tässä näin, tamman selässä, kaikki tuntui kuitenkin oikealta. Oikealla tavalla kunnianhimoiselta. Rilla oli juuri sellainen hevonen, jota osasin ratsastaa, kuin olisin aina istunut sen selässä. Se muistutti entisestä.

Maneesin ovi kolahtaa musiikin läpi äkäisesti rikkoen sekunniksi keskittymisen kuplan. Laitoin uskoni siihen, että sama kupla syntyisi tosipaikan tullen. Korvissa soisi musiikki, ei hiljaisuutta kohiseva areenan katsomo. Viimeiset tahdit, siirtymä, lopetus. Taputan ruunikkoa.

Maneesiin katsomoon on kivunnut Ginevra.  Nyökkään tälle nopeasti. Olinko sekoittanut päivät? En varmasti ollut, olin ollut oikea kone aikatauluineni. Sekin nimittäin helpotti stressiä, neuroottisuus. Oli pakko saada tavanomainen kaaos hallintaansa, jotta mistään tuli mitään.

Ehkä Ginevraa vain kiinnosti seurata, ehkä tallilta oli vaikea olla pois. Minunkin oli, ja minäkin olin herkästi mustasukkainen. Kaikesta lapsellisestä ja nolosta. Esimerkiksi siitä, että Coco tykkäsi Kristeristä kuin hullu puurosta, siitä että Mikael Gren sai Amandan nauramaan ja Cocon tanssimaan, siitä että Lauralla oli nykyään joku Olivia ja entisellä työkaverillani uusi työpari, siitä että Ginevra flirttaili Julialle ja kukaan ei minulle.

Noin, siinä muutama terapeutin herkästi mustuvan mielen tunnustus.

Rilla pärskii tyytyväisenä, sitä ei kiinnostanut kenenkään tunnustukset, kunhan joku hellästi paijasi. Ginevra ilmestyy katsomosta viereemme kun laskeudun satulasta. Sanoo, että voi kävelyttää Rillan. Kysyn voimmeko Cocon kanssa tulla mukaan. Niin me sitten marssimme pimeään marraskuun iltaan Ginevran selkää vasten topakasti napsuvien mustien lettien tahdissa. Pian palauttaisin Rillan takaisin. Aivan liian pian olisi startti Saksaan. Onneksi pysyimme edes rytmissä.

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 04.12.19 18:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2025

Harryn päiväkirja

Matkapäiväkirja, osa I
#dressagemasters2019

Keskiviikko 3.12.
Kalla - Helsinki - merellä

Jo 29 tunnin laivamatkan ajatus saa Robertin voimaan pahoin. Se seuraa aluksen ylätasanteelta kun Penna ajaa kallisarvoisia hevosia kantavan rekan autokannen syövereihin, ja jokin sen vatsassa velloo. Penna Vaanila, kaksikon sähköpostipainotteisen tuttavuuden peruusteella, vaikutti silloin ihan vakavasti otettavalta hoitajalta hevosille. Oikeastaan, Robert oli ollut jopa vähän vaikuttunutkin siitä, miten tosissaan mies oli ottanut koko matkan järjestelyt ja yhden kaajapurolaisen hevosen hoitamisen.

Kaikki se kunnioitus oli tosin vähän karahtanut kun keskiviikkoaamuna Auburnin kartanolla vastassa oli tuskin Robertia vanhempi, ei välttämättä edes samanikäinen pojankloppi otsahiukset geelille pystyyn sudittuina ja korkean poskipäät pikkupakkasesta helottavina.

Mutta Penna Vaanila on ammattilainen, ja Robert luottaa siihen. Tai ainakin niin se uskottelee itselleen vetäytyessään laivan sisätiloihin Helsingin hyisestä viimasta.

Yöllä Robert ei saa unta. Siksi se istuu kahvilassa, edessä papereita ja papereita ja papereita. Kouluohjelmat vilisevät silmissä — on Robert aiemminkin tehnyt vaativan tason vapaaohjelman, mutta ei ikinä yhtäkään küria. Jossain vaiheessa iPhonen huonosti istuvat kuulokkeet alkavat lähinnä sattua korviin ja poika luovuttaa.

Se tuijottaa finaaliohjelman suunnitelmaansa kunnes sanat eivät näytä enää sanoilta. Silloin Sarah Reyesin kädet ilmaantuvat vastapäisen tuolin selkänojalle. Poika hätkähtää ja vaistomaisesti vetää pöydälle ripotellut kouluohjelmat, valmiit sekä suunnitteluasteella olevat, siistiin nippuun ja tekstipuoli alaspäin käsivartensa alle.

“Of course”, Robert toivotti tummatukkaisen tervetulleeksi istumaan, ja niin se istuikin. Poissaoleva katse pyyhkäisi yli Sarahin paljaiden kasvojen, kosteiden sortuvien. Ehkä sekää ei saanut nukuttua. “‘Sup?”

Robert ei ollut ainoa, jonka silmänalusiin oli sekoittunut syvä purppuran vivahde.

Kaksikko keskustelee himmeästi valaistun kahvilan kulahtaneessa pöydässä. He keskustelevat jännityksestä, radoista, Danielin saksalaisesta tallista, Grand Prix -ratsastajista, Tie Tähtiin -kilpailuista, hevosten matkustuksesta, Ruunaasta, pojan ponivuosista.

Robert tuntee olonsa lämpimäksi.

Torstai 4.12.
Travemünde - Nürnberg

Yli päivän kestänyt laivamatka ei ole missään nimessä ollut helpoimmasta päästä. Robert tuskin nukkui silmällistäkään yön aikana, ja se kostautuu ajomatkalla Travemündesta Nürnbergiin.

Kuulokkeissa soi pojan kür-ohjelman musiikki, mutta sen kuuntelija nuokkuu taju kankaalla kikkarahiuksisen vierustoverinsa olkapäätä vasten. Aliisa Hurun pää retkottaa rekan etupenkin niskatukea vasten, rauhallisesti alla murahtelevan ajoneuvon tahtiin hytkyen. Jos Penna Vaanila tuhahtaakin torkkuvalle kaksikolle, kumpikaan heistä ei ole hereillä kuullakseen sitä.

Robert havahtuu vasta lähellä Nürnbergin maaseutua. Joulukuinen Saksa on pimeä ja synkkä, lumeton maasto kaiken vähäisenkin valon niellen. Poika vetää kuulokkeet korvistaan ja nousee parempaan asentoon istuimellaan. Penna vilkaisee sitä, mutta ei sano mitään, ja Robert on siitä kiitollinen.

Hän on niin jumalattoman väsynyt, että kaatuu hotellihuoneen sänkyyn ja on unessa ennen kuin Aliisa ehtii edes sulkea ovea.

Perjantai 6.12.
Schwanhilde Arena - Klaus Alscherin talli

Itsenäisyyspäivänä Robert ratsastaa Harrya hulppean areenan verryttelyalueella aamupäivän ruuhkassa. Tilat ovat mittavat, ja kaikkialta näkyy se, että koko paikka on suunniteltu juuri tällaiset hevostapahtumat mielessä: tallialue on jabojen sijaan kuin riveittäin ihan oikean tallin käytäviä ja verryttelyalue suuri.

Harry keinuu rauhallista käyntiä pitkin ohjin. Robert on valinnut sille nivelkuolaimen, eihän tarkoitus ole kuin jumpata matkasta vähän väsynyt hevonen vetreäksi ja päästää se lepäämään. Aliisa oli kehunut Harryn matkutustyyliä, ja Robert ei ollut voinut kuin hymyillä ja kiittää niitä yhteisiä kilpailuvuosia Iso-Britanniassa ja Irlannissa.

Paksuun kaulahuiviin hautautunut Huru odottaa areenan sisäänkäynnillä, ja ammattilaisgroomin elkein liu’uttaa enkkuviltin Harryn lautasilta hevosen pysähtymättä.

Areena on henkeäsalpaava. Robert yrittää olla katsomatta, mutta se ei pysty: katsomot nousevat kohti kattoja, kymmeniä ja taas kymmeniä rivejä, satoja ja taas satoja penkkejä, ja kaiken sen yllä on lasikatto, jonka takaa paljastuu Nürnbergin pilvinen taivas.

Kirkkaissa valoissa showshinella suihkutettu ja maanantaina viimeisen päälle klipattu Harry näyttää miltei kupariselta. Tumma iho ja kermaisen samppanjan värinen karvapeite sekoittuvat sävyksi, jota Robert ei ole ikinä tammallaan nähnyt.

Harryn korvat ovat hörössä. Se pörisee ohiratsastaville, ja Robertia vähän hävettää olla siellä huippuratsastajien seassa hörisevän harmaankorvansa kanssa. Ei yhtä paljon, kuin myöhemmin Harryn puunaamisesta pölyyntyneissä ratsastushousuissa Klaus Alscherin tallin käytävällä käyskennellessä.

Talli on hulppea. Robert huomaa jäävänsä jälkeen muista, mutta se ei voi olla ihailematta keskieurooppalaisia puitteita. Se tuntee olonsa miltei nuhjuiseksi yksinkertaisissa ratsastusvarusteissaan — Aliisa oli katsonut sitä vähän syrjäkarein kun se oli ollut vetämässä ykkössaappaita jalkaansa, ja jo valmiiksi sunnuntain koitosta stressaten, Robert oli suosiolla valinnut vuosien varrella jalkansa muotiksi muovautuneet varasaappaansa.

“Ratsastat Bamsen.”

Aliisa tirskahtaa epäuskoisena ja jos Daniel Susineva kokikin suurta häpeää puoliveriorinsa nimestä, se ei miehen tavallisestikin vaivautuneelta näyttäviltä kasvoilta paljoa loistanut. Robert ei jännitykseltään saanut muuta kuin nyökättyä.

“Lisäksi Alscherilla on pari myyntihevosta.”

Hetken päästä Robert löytää itsensä mustanruunikon puoliverisen selästä. Bamse tuntuu pieneltä vaikka pojan jalat lepäävät sen kylkiä vasten juuri sopivassa kohtaa — ori on kapea ja melkein siro, ja kaikkea muuta kuin pojan suuri Harriet-tamma. Daniel käskee olemaan jännittämättä ja ratsastamaan kuten ratsastaisi mitä tahansa muutakin hevosta, mutta herkemmin. Mitä muita hevosia, Robertin tekee mieli kysyä ja se hermostuu: milloin poika on viimeksi ratsastanut jotain muuta hevosta kuin omaa tammaansa?

Bamse on kuitenkin mukiinmenevä hevonen, Robert huomaa kun se alkaa keskittyä enemmän ratsastamiseen ja vähemmän ratsastamisen stressaamiseen. Ori ei kuitenkaan ole pojan tyylinen — liian kevyt, liian herkkä ja ennen kaikkea liian heikkohermoinen yhtä heikkohermoiselle ratsastajalle. Siinäpä pari, vuorotellen lyötiin vettä toisen myllyyn kunnes kumpaisenkin suoritus meni pelkäksi sähläämiseksi.

Seuraava hevonen on suuri musta ori. Se vaikuttaa olevan Harryn kokoluokkaa, ja Robert tuntee olonsa huomattavasti kotoisammaksi pyöreämmän rungon ympärillä. Hevosen kentälle tuonut hoitaja esittelee sen vahva-aksenttisella englannilla Shockwaveksi.

“Se on myynnissä, pienellä työllä GP-luokkiin”, Daniel kertoo.

Shockwave on suustaan vahvempi kuin Bamse ja Harry yhteensä, ja Robert huomaa pian olevansa ongelmissa voimakkaan orin kanssa. Se kuumuu nopeammin kuin Inkeri ja sen suuret kaviot halkovat ilmaa ravilisäyksessä niin pitkällä askeleella, että Robertin lantio ehtisi tehdä yhden askeleen aikana vaikka voltin ja silti liikkeeseen mukaan.

Musta ori jättää pojan hengästyneeksi vaikka ratsastus kestää vaivaset puoli tuntia. Sama tyttö hakee orin pois juoksutusliina harteillaan, ja toinen hoitaja tuo jo kentälle kolmatta hevosta. Se on rautias tamma, jonka mantelisilmät katsovat Robertia seesteisinä. Hevonen itsessään on vähän mitäänsanomattoman näköinen: merkitön rautias, klassisesti nypitty ratsuharja, selkeästi hannoverilainen pää ja vähän puikula runko.

“Queen of Hearts”, Daniel esittelee. “Alunperin sitä kutsuttiin nimellä Queen, mutta nyt se on pelkkä Heart.”

Ja Robert huomaa miksi: Heart on varmasti maailman kiltein tamma, jolle kukaan ei ole kertonut, että se on tamma ja sillä olisi kaikki oikeudet olla tammamainen. Rautias ei laita kertaakaan vastaan eikä se loukkaannu Robertin ristiriitaisista avuista. Herkkä se on, poika huomaa, mutta hiljalleen palaset alkavat loksahtaa paikoilleen ja Heart työskentelee hyväntuulisena, rentona.

“Kokeilepa piaffea”, Daniel ehdottaa hetken päästä.

“En mä osaa”, Robert hätääntyy.

“Neuvon.”

Ja Daniel neuvoo, ja pian Robert huomaa ratsastavansa piaffea kiltin ja yritteliään Heart-tamman satulassa. Liike on kaukana seiskan, tai edes kutosen arvoisesta piaffesta, mutta Robert, omanlaisessa ekstaasissaan, ei välitä. Tunne ei jää kauaksi maailmoja mullistavasta.
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 03.12.19 16:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2443

Effin päiväkirja

28.11.2019

Laukka pyöri kerrankin hyvin, se tuntui voimakkaalta selkään ja peiliin katsoessaan Sarah myös huomasi sen näyttävän hyvältä. Nainen käänsi Effin pääty-ympyrälle ja siirsi puoliverisen raville. Hän ei halunnut rasittaa hevosta liiaksi, sillä sen pitäisi huomenna matkustaa Rovaniemelle asti trailerissa.
Sarah oli keskustellut Adinan kilpailuista Amandan kanssa ja valmentaja oli ollut sitä mieltä, että jokainen treenikerta ennen Saksaa olisi heille hyväksi. Jostakin rivien välistä, melko helposti, oli luettavissa miten perijätär oli edelleen sitä mieltä, ettei hän ollut tarpeeksi valmis.

Alunperin brunette oli pyytänyt matkaseurakseen Robertia, ihan suoraan tältä itseltään ja saanut vain varsin nopean kieltäytymisen sekä kyseenalaistuksen kisapaikan sijainnista. Sarah oli vastannut viestiin vain yhdellä emojilla, sillä olkien kohauttelu tuntui hyvin luonnolliselta eleeltä.
Jos halusi kokemusta, sitä saattoi yhtä hyvin hakea Lapista asti, sinnehän Robert itsekin oli hevosensa kuljettanut keväällä Tie Tähtiin osakilpailuita varten. Ja vielä helppoon luokkaan, kaiken lisäksi.

Eilen Sarah oli tajunnut, ettei ollut vieläkään saamassa ketään Effin matkaseuraksi ja laittanut talliryhmälle kyselyä, että oliko joku lähdössä. Hän oli miettinyt, josko Tilda olisi ollut lähdössä samoilla aikeilla - viimeisillä valmisteluilla ennen Saksaa, mutta ei. Seuraksi olisi kelvannut oikein hyvin myös Nita tai jopa Innakin, vaikka nainen muistikin lopulta, että viimeiseksi mainittu taisi olla jossakin lomamatkalla Julian kanssa.
Mutta ei.
Mikke oli lähdössä.

Sarah oli kirjoittanut noin kymmenen eri vastausta viestiin, joka tuntui sananvalinnoillaan oikein janoavan kaksimielisiä ajatuksia. Nainen oli odottanut Jonathanin reaktiota, oli ollut melkeinpä varma, että toiselta olisi vähintään toistanut yhden sanoista huutavien lainausmerkkien kanssa.
Kukaan ei kuitenkaan tiennyt. Latina ei ollut uskaltanut kertoa edes Ellielle, että tuntemattomasta yöseuralaisesta oli tullut toisen illan deitti, joka oli vienyt hänet kotiinsa vasta seuraavana aamupäivänä.
Sarah ei ollut vielä ihan varma pitelikö käsissään seuraavaa katastofia vai oliko tässä nyt kyse jostain mutkattomasta järjestelystä. Mikke oli hyvä, monessakin asiassa ja sai läsnäolollaan naisen unohtamaan solmuja, joiden ympärille oli rakentanut tämän uuden elämänsä eron jälkeen.

Kür ohjelman rakentaminen ei ollut ihan lastenleikkiä. Sarahin oli pitänyt konsultoida asiasta melkein kaikilta tutuiltaan, katsoa satoja tunteja erilaisia videopätkiä youtubesta ja etsiä esitykselle kaiken tarpeellisen. Se työ oli tehty ennen, kun hän oli esitellyt ehdotuksensa Amandalle.
Suunnilleen jokainen muu ratsastaja olisi ehkä ajatellut työn olevan jo valmis siinä vaiheessa, mutta Sarah oli elänyt Sokan valmennettavana tarpeeksi pitkään, ettei ollut tuudittautunut siihen ajatukseen. Esitelmä oli vasta pohjatyö, joka täystyrmäyksen jälkeen oli rakennettu uudelleen niin monta kertaa, että Amanda Sokka oli jättänyt sanomatta itse ohjelmaan liittyviä ehdotuksia.

Sarah oli kuitenkin tehnyt kaiken sen työn mielellään, sillä vaikka Saksassa menisi penkin alle, hän oli oppinut taas jotain uutta. Se oli ollut kurkistus maailmaan, johon peruskisaajilla ei ollut menemistä. Se vaati suunnittelemista ja luovuutta, joka jäi melko puutteelliseksi valmiiden ohjelmien pohjalta ratsastettaessa.

Effi oli kulkenut viimeisten viikkojen aikana sen radan läpi niin monta kertaa, että se jopa ennakoi vähän. Sarah ei tietenkään halunnut sitä, halusi olla itse se, joka hidasti ennen kulmaa, sillä seuraavassa kirjaimessa oli siirtyminen. Silti helpotti huomata, että Effi ei esimerkiksi inhonnut hänelle muotoiltua ohjelmaa sydämensä kyllyydestä.
Se kulki tasaisesti, vähän välillä korviaan höristellen, eikä laittanut vastaan, kun Sarah pyysi siltä kuudetta kertaa tiettyä osuutta radasta uudelleen.

Pennan valmistautumisrupeama oli tietysti tarttunut muihinkin. Sen huomasi Nitasta ja Tildasta, jotka olivat muuttaneet käytösmallejaan. Osan ehkä huomaamattaan, mutta Sarah oli myös varma, että osan ihan tahallaan. Hevosia juotettiin eri tavalla treenin jälkeen, varusteet paketoitiin tiiviisti ja testailtiin pieniä juttuja. jotka pitkä matka vaatisi onnistumaan.
Penna oli jakanut kaikille hirvittävän paksut listat kaikesta tarpeellisesta, varasuunnitelmista ja niiden varasuunnitelmista, eikä Sarah ollut itsekään voinut jättää nivaskaa lojumaan yöpöydälleen pitkäksi aikaa. Penna tiesi paljon ja kerrankin sen kaiken sen tiedon jakamisenhalu oli tervetullutta.
Effi matkustaisi Harryn vieressä, eikä nainen ollut varma oliko järjestely ollut puhdas sattuma, vaiko ei.

Sarah murehti paljon, varsinkin öisin. Se oli huolta matkasta, kisoista, ohjelmasta, matkaseurasta, omasta elämästään ja Effin loppuvuodesta. Tamma oli vihdoin hyvässä kisavireessä, Sarah halusi takoa sitä rautaa niin kauan, kun se pysyi kuumana, mutta ei myöskään ollut hevosen omistaja. Hän oli vain vuokraaja, jonka mielipide painoi yhtä vähän, kuin tahra sopimuspaperissa.

Oli omituista miten niin kutkuttavan ihanaan asiaan saattoi liittyä niin katkeria ajatuksia. Adinaviikonlopun jälkeen Effi olisi uudelleen Merjan asiakas ja ilman muuta Sarah oli tulossa avuksi vapaapäivästään huolimatta.
Ehkä koko varsa-asiaan suhtautuminen muuttuisi siinä vaiheessa, jos ja kun sellainen oli oikeasti tulossa? Sieltä tulisi toinen ihan yhtä ihana varsa, mitä Manki oli ollut ja hän saisi jälleen touhuta pienen eläimen kanssa päivittäin.

Mutta kun Sarah olisi halunnut kilpailla ja treenata, kovempaa, mitä oli koskaan ennen halunnut.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 28.11.19 16:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 109
Luettu: 5045

Cocon päiväkirja

20.11.2019  |  S t r e s s i t a s o t   y l i   l a i d a n

”Pyörryttää. Tää on ihan hullua. Siis siinä meidän vapaaohjelmaluokassa on Avrelian Ismailov ja Emmeline…”
”Kuka?”, Anna kysyy hajamielisenä.
”Miksi mun ystävät on hyödyttömiä esteratsastajia.”
”Koska me ollaan parempia ystäviä kuin niuhot kouluratsastajat.”
”Minkä takia sun pitäis lähteä mun sparraajaks.”

Olisin oikeasti tarvinnut mukaan Annan tai Julian. Tai Lauran, mutta Lauralla oli omat hevoset pihassa ja se piti millä tahansa kulkuneuvolla, paitsi fillarilla, matkustamista vielä suurempana ympäristörikoksena kuin minä. Laura siis oli ja pysyi metsänsä keskellä. Onneksi oli sentään Krister, jonka hymy oli säkenöinyt kuuhun asti kun kysyin lähtisikö se, jos sponsoroisin osan köyhän taideopiskelijan matkakuluista. Kyllä Sarahin ja Innankin kanssa aika varmasti kuluisi, mutta jännityksen purkuun tarvitsin tutumpaa ihmistä.

”Tää on ihan hullua. Ei siinä oo mitään järkeä, että vien Cocon Saksaan. Eihän?”
”Miks ei?”
”Ei me olla valmiita. Ei sinne voi mennä harjottelemaan. Että mä oon tyhmä. Mun pitää perua se."
”Teil on aikaa valmistautua vielä vaik miten paljon. Mä uskon teihin.”
”Jos me mokataan ja loataan Auburnin maine niin Amanda työntää mut paluumatkalla mereen ja lavastaa sen onnettomuudeks… Jos vaivautuu.”
”Näinköhän”, Anna naurahtaa ja katsoo minua hetken oudosti.
”Joo ei, se toteaa vaan kuulusteluissa, että ansaitsin sen. Mennäänkö?”

En tiennyt mikä minua kammotti Saksaan lähdössä eniten. Se helvetin kür-ohjelman tekeminen, mahdollisesti jo laivalla alkava pahoinvointi, joka vaihtuisi kilpailujännitykseksi ja viikonlopuksi hotellin vessassa vai se ettei Cocon onneton matkustuskokemus ehkä riittäisi lainkaan tälläiseen maailmanympärimatkaan.

Jos jotain saatoin tehdä niin treenata kaikkia mahdollisesti tarvittavia taitoja etukäteen. Penna ymmärsi tämän ja kuuntelin kynnenpäitä pureskellen tämän luentoja hevosten matkustusstressin minimoimisesta. Joku muu saattoi pyöritellä silmiään, minä valmistauduin faktoilla. Sen lisäksi olin ilmoittanut meidät muutamiin helppoihin kilpailuihin ennen Saksan koitosta: saisimme itsevarmuutta matkustamiseen ja suorittamiseen.

Tänään oli kuitenkin kevyt päivä, maastoilu marraskuisessa tihkusateessa Annan ja Epin kanssa. Tai Cocolle kevyt, minä sain kurat naamalle ja rakot kämmeniin. Kesän flegmaattinen maastoponi oli vaihtuntu taas virittyneeksi kilparatsuksi. Pitkä laukkamäki tuntuu silti minustakin hetken ihanalta. Piiskaava tuuli ja vaakatasoiseksi muuttunut sade pesevät hetkeksi kaiken stressin yltä.

"Kyllä te pärjäätte siellä. Mä katon teitä sit telkkarista."
"Mitä?!"
"Niin se luokkahan tulee livenä telkkarista."

Ei, ei tähän stressiin sadevesipesu riittäny.

kirjoittaja Tilda M.
lähetetty 27.11.19 21:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cocon päiväkirja
Vastaukset: 43
Luettu: 3269

Dressage Masters 2019

👑 Dressage Masters 2019 👑
#dressagemasters2019

🇩🇪 6.-8.12.2019 / Schwanhilde Arena, Nürnberg, Saksa / tapahtuman sivut 🇩🇪

Saksassa kilpaillaan kouluratsastuksen arvokilpailuissa, joissa luonnollisesti on myös Auburnin kartanon edustus paikalla. Jokainen ilmoittautuu kilpailuihin itse (huomatkaa: VIP 3.12.19), mutta reissuun lähdetään yhteisesti hoidetulla kuljetuksella.


Kilpailevat ratsukot
Inna & Capu
Inna & Bansku
Amanda & Armi
Nita & Leevi
Sarah & Effi
Robert & Harry
Cee & Mina
Tilda & Coco
Tilda & Rilla

Hoitajina mukana
Ellie (Sarahin hevosenhoitaja)
Penna (Amandan groom)
Kiia (Armin hoitajana)
Martta (Minan hoitajana)
Viivi (auttaa ja häärää)
Aliisa (Robertin hevosenhoitaja)
Krister (Tildan apuna)
Muut innokkaat hoitojoukot?


Matkustusaikataulu

Keskiviikko 3.12.
klo 9-10: Lastaaminen, lähtö Helsinkiin (1,5h ajomatka + tauko)
Noin tunnin tauko & hevosten taluttelu Helsingissä (ei sentään satamassa, mutta jossakin suht lähellä ennen laivamatkaa! Penna selvittää rauhallisen sijainnin.)
klo 12:00 Laivamatka (29h)
Ohjeita: hevosilta suojat pois, narujen löysäys jotta saavat päätä alas, heinää, ruokatauot, tarkastukset myös öisin muutaman tunnin välein, loimia mielummin liian vähän kuin liikaa. Jokaisella oma vesiämpäri, tarvittaessa melassia tms. veteen, jos joku ei juo.

Torstai 4.12.
klo 16:30 Perillä Travemündessa, Saksan rannikolla Lybeckissä (paikallista aikaa! Suomessa klo 17.30).
Hevosten tarkastus- & taluttelutauko 1h.
Matka Baijeriin: Ajoaika 7h, välissä pidetään yksi noin puolen tunnin tarkastus-/ mahdollisesti taluttelutauko.
Lyhyitä tarkastuksia tarvittaessa matkan aikana, arvioitu matka-aika taukoineen 8h.
klo 00:30 Perillä Nürnbergissä.
Hevosten huolto, taluttelu & majoitus kilpapaikalle. Penna tekee yötarkastuksia.

Perjantai-sunnuntai 6.-8.12.
Kilpailupäivät! Kaikkien hevosten liikutus jokaisena päivänä.

Maanantai 9.12.
Sama kamala matkustusrupeama (huom. venähtäneet after ridet eivät ole syy venyttää lähtöä)!
Arvioidut aikataulut:
klo 11:30-19 Ajomatka Nürnberg-Travemünde
klo 20 Laiva lähtee

Tiistai 10.12.
Koko päivä laivalla
klo 02:00 (ti-ke välinen yö) perillä Helsingissä (paikallista aikaa! matka-aika 29h).
klo 02.30-05 Perillä Kallassa
Jokaisen hevosen liikuttaminen & jumppailu keskiviikkona oikein suotavaa.


Matkustus tulee olemaan tiukka rupeama. Penna Vaanilan ohjein: "Varautuminen, varautuminen ja varautuminen. Suurin riski on kuivuminen, joten hevosten juomisesta on pidettävä huolta. Ajomatka on hevoselle fyysisesti rankempi kuin laivamatka sen vaatiman tasapainoilun (sekä pään asennon = jatkuvasti ylhäällä) vuoksi - siksi päädyimme laivaan (lisäksi kauttakulkutalleilta tarttuu hurja määrä tauteja: emme halua majoittaa hevosia mihinkään kesken matkan).

Laivalla suurimman haasteen muodostaa itse asiassa ilmastointi, joka on kuljetuskuumeen yleisin aiheuttaja. Olosuhteita tarkkaillaan maanisesti, ja hevosten oloa pyritään helpottamaan kaikin keinoin! Normaaleista ruokinta-ajoista pidetään matkalla kiinni ja hevosten hikoilu (se kuivuminen!) pyritään estämään täysin. Hevosten tulee myös tulla toimeen vierustoverinsa kanssa, jotta huonot kemiat eivät aiheuttaisi täysin ylimääräistä stressiä."


Hevosten kuljetus

Matkaan lähtee kaksi identtistä rekkaa, joihin kumpaankin mahtuu 6 hevosta ja 8 ihmistä riders loungeen (plus kuljettaja + kaksi kuljettajan viereen eteen). Inna ajaa rekkaa 1, Penna rekkaa 2. Hevosten sijoittelusta ei voi valitettavasti valittaa, sillä Penna on tehnyt kuivaharjoittelua sekä hevosten persoonallisuusprofiilit.  

Hevosten järjestys, auton etuosasta katsottuna (lähimpänä kuljettajaa):
Rekka 1. Raili (osallistuu KV-tilauuteen!) - Armi - Leevi - Bansku - Capu - tyhjä
Rekka 2. Coco - Rilla - Mina - Effi - Harry - tyhjä
Laivamatkalla väliosia siirrellään niin, että jokaisella on hieman enemmän tilaa käytössään.

Ihmishenkilöiden majoitus

Hotelliin:
Amandalla & Pennalla omat huoneet
Ceellä & Viivillä yhteinen huone

Auburnin hevoserekat
Kummassakin rekassa wc + suihku + pienet keittiötilat.
Rekka 1.: mahtuu majoittumaan 8 henkilöä
Rekka 2.: mahtuu majoittumaan 8 henkilöä
Rekkoihin majoittuminen on ilmaista. Hoitajat & kilpailijatiimi saavat kuitenkin varata hotellin tms. mieleisensä majoitusvaihtoehdon omakustanteisesti.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 23.11.19 14:17
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2019
Aihe: Dressage Masters 2019
Vastaukset: 0
Luettu: 149

Harryn päiväkirja

6.11.2019
#dressagemasters2019

Puhelin tuntui nihkeältä Robertin korvaa vasten. Se oli soitellut Saksaan ihan tarpeeksi viimeisen kuukauden aikana, mutta tämä puhelu sai pojan sydämen nakuttamaan niin tiivistä tahtia, että moni rumpali muuttuisi vihreäksi kateudesta. Linja soi, soi ja soi, soi niin pitkään, että Robertin vatsassa ehti muljahtaa ja se jo vakavasti harkitsi puhelimen laskemista ja punaisen luurin hakkaamista niin, että peukalo menisi näytöstä läpi.

Lopulta pitkäveteinen tuuuut katkesi ja linjalla kuului pieni klikkaus.

”Daniel!”

Toisessa päässä oli hiljaista. Oliko yhteydessä jotain ongelmia? Kaikki edelliset puhelut ulkomaille olivat menneet yhtä sujuvasti kuin kotimaahankin. Ei sillä, että Robert oli kovasti kenellekään soitellut. Vain Allulle, kun symbioosin puute kävi liian kovaksi. Kaksi kertaa Aliisalle, kun se ei vastaan kohta! -tekstaristaan huolimatta ollut vastannut.

”...Daniel?”

Nyt puhelimesta kuului danielsusinevamainen kurkunselvitys ja miehen tasaisen tyyni ääni. ”Luulin, että minä vastaisin puhelimeen nimelläni…?”

”Joo, tietty, mutta, hei, mulla on asiaa.”

”Oletinkin”, Daniel sanoi ja Robert kulmakarvat hyppäsivät toiveikkaasti ylös. Ehkä se ei itse joutuisi kumartelemaan ja kiertelemään, vaan valmentaja-Dani tarjoaisi kaiken hopeatarjottimella? Robertin harmiksi nuo vastasyntyneet toiveen pilkahdukset kuolivat ennen kuin ehtivät päivänvaloakaan nähdä, ja kaikki vain yhden sanan myötä: ”Soitit.”

”Ya, ya, ’course”, Robert mutisi ja hieroi nenänvarttaan kulmat kurtussa. ”Se Dressage Masters.”

Hetken hiljaisuus painosti Danielin taas ääneen: ”...Niin?”

”Sähän menet, tai siis tietenkin sä menet, mutta siis Auburnista lähtee rekka ja mullekin olisi tilaa siinä, ja olisi nyt rahaakin ja, hm, erm, I mean, it’s, like, once in a lifetime, right?”

Robert oli joko a) selittänyt ajatustenjuoksunsa liian rivakasti, että Daniel olisi ehtinyt mukaan ja siksi oli nyt hiljaa tai b) kertonut jonkun niin absurdin ja suurudenhullun idean kansainvälisistä kouluratsastuskilpailuista, että Daniel istui nyt siellä Saksan tallillaan kuolleena jossain tuolissa, sillä oli saanut sydänkohtauksen Robertin sanojen ylenpalttisen typeryyden myötä.

”Niin.”

”Niin?”

Daniel henkäisi. Tai ehkä se huokaisi. Robert ei ollut vielä masteroinut Danielin lukemista kasvotusten, miten se voisi puhelimen välityksellä analysoida kivikasvoa (ja -ääntä) sen paremmin?

”Jos teillä on kansallisia tuloksia ja haluat laittaa rahaa kokemukseen”, mies piti strategisen tauon ja linja räsähti, ”miksi ei. Vaativa B on vaativa B, oli kilpailut mitkä hyvänsä.”

Robert ehti jo henkäistä, ehkä helpotuksesta, ehkä koska kaikki olen huono ratsastaja kuinka kehtaan edes ehdottaa jotain tällaista ei minusta ole tällaiseen -ajatus ehtivät jo valua sen sormenpäistä, mutta alas, Daniel jatkoi: ”Kunhan et odota menestystä.”

”...Huh?”

Hän oli sittenkin huono ratsastaja.

Danielilta pääsi äännähdys. Ehkä se hieroi rypistynyttä otsaansa turhautuneena kun joutui selittämään asioita Robertin kaltaiselle taliaivolle. ”Ne on kansainväliset”, valmentaja sanoi puolihuokaisuna. ”Siellä on lajin kärki. Ei toki pienemmissä luokissa, mutta ei niissäkään välttämättä pärjää humppaamalla kuin Suomessa.”

”Mutta voi pärjätä?” Robert vitsaili kuivakasti pienen paniikin kuristaessa kurkkua. Ehkä tämä ei ollutkaan hyvä ajatus.

Puhelun taustalta kuului kummallinen narahdus. Ehkä tuoliinsa sydänkohtauksen partaalla ollut Daniel ryhdistäytyi? Sitten: ”Hitto. Onko susta tullut kilparatsastaja, vihdoin?”

Robert tirskahti ja sitten nauroi päälle. Se tunsi itsekin sulavansa sohvan selkänojaa vasten vaikka oli vielä minuutti sitten ollut kohtuullisen varma, että joku oli survonut rautakangen sen nieluun.

”Joo, Anmari nyökkäsi mulle hyväksyvästi viime kansallisissa, verkassa.”

Danielin päästä kuului hönkäys — naurahtiko se? Tai naurahti: ehkä ilmaa oli vahingossa karannut sen nenästä. ”Oletko varma, ettei nyökkinyt vain ravin tahtiin?”

Sille Robert nauroi, niin vapautuneesti, että ruokaa tekevä Aliisakin vilkaisi sitä keittiön puolelta kulma koholla. Mutta Robert hymyili kämppikselleen, pudisti päätään ja antoi sen sitten laskeutua sohvan selkänojaa vasten. Olo oli kummallisen helpottunut ottaen huomioon, että poika oli juuri päättänyt kahden kansallisen kisan perusteella lähteä Saksaan kansainvälisiin kilpailuihin. Siinäpä vasta stressipesäke, mutta Danielin tasaisen vakavaa ääntä kuunnellessaan Robert tunsi olonsa koskemattomaksi.

”Riippuen aikatauluistanne, voisit poiketa täällä”, Daniel mietti ääneen. ”Johansenin takia, tietenkin, mutta täällä on myös mielenkiintoisia hevosia.”

”Mitä mun takia?” kuului kuin vaimennettuna puhelun taustalta. Daniel ei vastannut siihen.

”Joo, okei, yeah”, Robert tunsi olonsa yhtäkkiä hengästyneeksi. ”Tietty.”

”Selvä”, Daniel sanoi ja empi hetken. ”Laita vaikka...sähköpostia kun saatte ilmoittautumiset ja matkasuunnitelmat kuntoon. No niin, öm, hei.”

”Okay, okay, bye! Byebyebye”, Robert vastasi ja kiirehti sitten sulkemaan linjan. Hetken puhelimensa näyttöä tuijotettuaan se nosti kätensä ilmaan ja julisti koko maailmalle (tai Aliisalle): ”Me lähdetään Harryn kanssa Dressage Masterseihin!”
kirjoittaja Robert H.
lähetetty 06.11.19 11:47
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Harryn päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 2443

Takaisin alkuun

Siirry: